Adalay tunsi olonsa kamalaksi seistessään linnan suuressa salissa. Kaikkien ihmisten tuijotettavana ja katseltavana. Oli kuin hän olisi ilmestynyt siihen toisesta maailmasta maalattuine kasvoineen ja käsineen. Hermostuneena hän sormeili yhtä lukuisista kangasvöistä, jotka kiersivät kapeaa uumaansa ja yritti kadota lattian läpi. Hän näki kirjaviin mekkoihin pukeutuneita naisia, jotka supattivat käsiensä suojassa toisilleen mittaillen häntä silmillään, ja hän näki miehiä, jotka avoimen uteliaina tuijottivat häntä Samuelin ja lordi Erlandin keskustellessa keskenään Tomenin poissaolosta.
Oli ilmeistä, ettei minkäänlaisia juhlallisuuksia hänen saapumisensa kunniaksi oltaisi järjestämässä.
Salin katto kohosi korkeana heidän päidensä yläpuolella, korkeammalle kuin mikään Adalayn näkemä vuorta lukuun ottamatta, ja sai hänen päänsä pyörimään. Vain puolella korvalla hän kuunteli miesten keskustelua ja keskittyi pysymään rauhallisena.
Lordi Tomen oli lähtenyt metsästämään. Adalay ymmärsi sen olevan samankaltaista kuin heidän järjestämänsä jahti, jossa nuoret miehet mittelivät voimiaan keskenään tasangon petojen kanssa, kuten leijonien ja suurten härkien, joita heidän tielleen osui. Lordi Tomen oli lähtenyt metsälle jo hyvän aikaa sitten, eikä sen vuoksi ollut voinut osallistua omiin häihinsä. Näin Adalaylle oli ilmaistu. Miehelle metsälle lähtö oli hyvin tärkeä vuotuinen tapahtuma, eikä hän voinut jäädä siltä mistään hinnasta pois. Mutta heti kun tämä palaisi, vietettäisiin heidän häänsä.
"Olen pahoillani tästä sekaannuksesta", sanoi ystävällinen ääni ja Adalay huomasi vaalean naisen tulevan luokseen. "Olet varmasti aivan uupunut ja pyörällä päästäsi." Huokaisten hän nyökkäsi ja katsoi naista kiinnostuneena. Tämä oli niin ikään tummatukkainen, toisin kuin suurin osa lordi Tomenin hovista, ja muistutti suunnattomasti olemukseltaan lordi Erlandia.
"Olen Irana, heidän nuorempi sisarensa", nainen sanoi naurahtaen Adalayn kysyvälle katselle ja viittasi häntä mukaansa. "Voi, kunpa olisimme tienneet teidän olevan jo lähellä. Lähetimme sanan matkaan heti, kun huomasimme teidän saapuvan linnatietä ylöspäin, muttemme osaa sanoa, kuinka kauan veljelläni kestää saapua tänne. Hän on aina ollut, eh, melko itsepäinen tällaisissa asioissa." Adalay seurasi itseään hiukan vanhempaa naista salin reunalla olevan pitkän pöydän äärelle, jonne ilmestyi samassa harmaapukuisia nuoria miehiä kysymään, tarvitsivatko he joitain.
"Ei se haittaa", Adalay sanoi voipuneena ja istuutui kiitollisena nuoren miehen tarjoamaan tuoliin. "Matka vain on ollut kovin pitkä..." Hän tunsi silmänsä täyttyvän kyynelistä voimatta niille mitään. Kauhuissaan hän yritti kätkeä kasvonsa ja räpytellä silmiään, mutta kirkkaan helmet murtautuivat yksi kerrallaan hänen poskilleen jättäen hänet avuttomaksi voimansa edessä.
"Ei hätää", tokaisi Irana yllättyneenä ja kaivoi mekkonsa laskoksista pienen kirjaillun kankaanpalan, jonka ojensi Adalaylle. Tyttö tarttui siihen maalatuilla sormillaan ja kiitollisena pyyhki silmänsä. "Voin vain uskoa, millainen matka sinulla on ollut. Jos haluat, voimme järjestää huoneistosi heti."
Alahuuli väpättäen Adalay nyökkäsi Iranalle ymmärtämättä kunnolla mistä tämä puhui. Viitaten harmaapukuisia miehiä ja naisia luokseen tämä antoi näille napakalla äänellä ohjeet, ja kääntyi sitten hymyillen takaisin Adalayn puoleen. "Älä huoli, pikkusisko, kyllä tästä vielä hyvä tulee. Tule, menkäämme puhumaan veljeni ja herra Samuelin kanssa."
Adalay antoi syvänvihreään, kahisevaan mekkoon pukeutuneen naisen johdattaa itseään miesten luo, jotka olivat kerääntyneet huoneen reunassa olevan pöydän ääreen. Lordi Erland lojui huolettomana tuolillaan pöydän vieressä juoden sarvesta tehdystä tuopista samalla, kun Samuel ja miehen varjossa seisova Desjem kertoivat hänelle matkastaan. Adalay saapui juuri parahiksi kuulemaan, miten Samuel kuvaili heidän ensikohtaamistaan Vadofin jurtassa.
"... ja tuo neito harppoi sisään siihen savuavaan telttaan pukeutuneina heikäläiseen tapaan nahkaliiveihin ja housuihin, suu kuivuneesta verestä punaisena, silmät palaen ja kuollut jänis vyöllään nyljettynä roikkuen!" Miehet nauroivat ja Adalay tunsi lordi Erlandin harmaiden silmien katseen kääntyvän kiinnostuneina itseensä.
"Näinkö on?" Erland kysyi Samuelilta nostamatta katsettaan Adalaysta, joka tunsi hermostuvansa miehen tuijotuksen alla. "Oletko tuonut veljelleni prinsessan sijaan tasankojen villin?"
Samuel naurahti ja huomasi sitten vierelleen saapuneen Iranan sekä Adalayn. Syvään kumartaen mies tervehti naista koskettaen tämän ojennettua kättä huulillaan. "Lady Irana, kuinka kaunistuttekaan päivä päivältä. Olette kuin kuvajainen äidistänne!"
Irana kikatti miehen sanoille ja viittasi hymyillen Adalayn lähemmäs miesten piiriä. "Älä suotta jää syrjään. Tämä on nyt kotisi. Älä pelkää, emme me pure."
"Mutta hän saattaa", Desjem kuiskasi kuuluvalla äänellä saaden aikaan jälleen hyvät naurut. "Näkisitte millaisella raivolla he syövät lihaa siellä tasangolla, kuin eivät olisi koskaan ruokaa saaneet." Adalay mulkaisi nuorukaista, mutta puri hampaansa yhteen ja loihti kasvoilleen tyynen hymyn. Kaftaaninsa kirjailtua kangasvyötä näpräten hän kuunteli, miten miehet kertoivat tarinaa retkestään liioitellen ja kasvattaen asioita, maalaten hänen heimonsa verenhimoisiksi taistelijoiksi ja villeiksi. Antaen heidän ääntensä kulkea korviensa läpi Adalay katseli linnan seinillä roikkuvia suuria kankaita, joiden kirjailut ja koristeet kertoivat muinaisista taisteluista ja tapahtumista. Kaikki oli niin erilaista ja vierasta, että häntä aivan hirvitti. Voisiko hän koskaan kutsua tätä paikkaa kodikseen?
Ovi sulkeutui narahtaen Adalayn takana jättänen hänet yksin tilaan, jota Irana oli kutsunut huoneistoksi. Epävarmana tyttö katseli ympärilleen kivisessä huoneessa, jonne olisi mahtunut koko hänen aiempi kotinsa. Huone vain jatkui ja jatkui, kiertäen kulman ympäri niin että kapeat, lasitetut ikkunat antoivat kahteen eri suuntaan. Irana oli kertonut huoneen sijaitsevan torin reunalla, ja sieltä olevan hyvä näköala alas laaksoon. Adalay vilkaisi ulos vain pikaisesti, mutta toivoi heti, ettei olisi koskaan tehnyt niin. Parkaisten hän otti tukea seinästä ja valui mykkyräksi lattialle huimauksen syöksyessä lävitseen. Henkeään haukkoen hän hoippui huoneen toiselle seinustalle, jonka kiviseen, ikkunattomaan pintaan tukeutui silmät suljettuina.
Kun maailma lakkasi keinumasta, avasi Adalay silmänsä ja katseli ympärilleen huoneessa. Suuressa kaiverruksin koristellussa tulisiassa ei ollut tulta, mutta kumartuessaan lähemmäs tyttö tunsi hiilloksesta kohoavan lämmön. Miltei tulisijan ääressä olevan pöydän ympärillä oli kolme sinisenkirjavaa nojatuolia allaan upottava pitkäkarvainen matto. Seinustalla oli matala puinen laatikosto, jonka päällä kynttelikkö loi hämärää valoaan huoneeseen. Hän otti sen käteensä ja käveli nurkan ympäri katsomaan, mitä toisessa päässä huonetta oli. Tyttö löysi sängyn, suunnattoman vaatekaapin ja pienen pöydän penkkeineen. Sekä tytön.
Säikähtäneenä Adalay tuijotti tyttöä, joka katsoi häntä pöydän yläpuolelta. "Anteeksi, en tiennyt olevani seurassa", hän kuiskasi ja siirtyi kauemmas tytöstä, joka niin ikään vetäytyi hänen luotaan. Katsottuaan tarkemmin tyttöä, Adalay ymmärsi tämän olevan tasangolta kuten hänkin. Hämmästyneenä hän kiirehti lähemmäs tätä, samoin tyttökin ryntäsi hänen luokseen. Hämillään Adalay pohti, oliko seinässä pöydän takana reikä, vai miten tyttö oli sinne joutunut. Kurkistellessaan lasisen ikkunan ympäri hän näki myös tytön tekevän niin.
Varovasti hän painoi kätensä lasiin yrittäen koskettaa tytön sormia, jotka painautuivat niin ikään vasten hänen omiaan. "Tuo on peili", hän kuuli Desjemin huvittuneen äänen takaansa ja käännähti nopeasti ympäri. Nuorukainen seisoi hieman kauempana kädet puuskassa ja hymyili hänelle. "Se olet sinä siellä. Ei ole muita."
"Mutta kuinka -?" Adalay ihmetteli ja katseli lasin takana näkyvää tyttöä. "Jos tuo on minä, missä minä sitten olen?"
Naurahtaen nuorukainen käveli hänen rinnalleen ja Adalay huomasi tämän ilmestyneen myös peiliin. "Se näyttää sen, mitä tapahtuu. Tällä hetkellä. Kuin heijastus veden pinnasta. Sellaisia sinä varmasti olet nähnyt." Adalay nyökkäsi ja nosti käden poskelleen katsoen, miten peilin takana oleva tyttö toisti liikkeen täsmälleen samaan aikaan. Toki hän oli nähnyt veden pinnasta heijastuvan kuvajaisensa, mutta vesi ei koskaan ollut näin tyyni tai kirkas, että hän olisi kyennyt näkemään itsensä niin yksityiskohtaisesti kuin nyt. Eikä näin suuri! Peili täytti miltei yhden kokonaisen seinän!
"Näytän aivan sellaiselta kuin kotona..."
"Tasangon väeltä", Desjem myönsi ja vilkaisi huvittuneena tyttöä, joka nähdessään oman kuvajaisensa ensimmäistä kertaa kääntyili ja katseli itseään peilin edessä. "Lady Irana lähetti minut tuomaan sinulle sanan. Jos tarvitset jotain, palvelijasi odottavat oven toisella puolella. Muuta sinun ei tarvitse kuin pyytää."
"Ovatko he minulle niin kuin sinä Samuelille?" Adalay kysyi matalalla äänellä ja vilkaisi nuorukaista sivusilmästään. "Kaivavatko he puolestani paskakuoppia?"
Desjem naurahti ja pudisti päätään huvittuneena. "Luultavasti, mutten usko heidän aivan heti ymmärtävän, mistä puhut. Toisaalta sitä tarkoitusta varten tästä linnasta löytyy omat tilansa, kenenkään ei tarvitse kaivaa kuoppaa. Enkä minä enää kaiva paskakuoppia sille miehelle", nuorukainen sanoi vakavoituen ja katsoi peilistä Adalayta sinisillä silmillään. "Lordi Erland on pyytänyt minua jäämään tänne palvelukseensa. Hän toivoi minun liittyvän henkilökohtaiseen palvelusväkeesi, sillä tunnen tapojanne edes himpun verran paremmin kuin ne, jotka eivät osaa edes kartasta osoittaa, millä suunnalla tasankosi sijaitsee."
"Olisitko muuten lähtenyt pois?" Adalay kysyi varovasti ja vilkaisi nuorukaista. Hän ei halunnut jäädä yksin näiden vieraiden ihmisten pariin.
"Luultavasti, mutta nyt kotini on täällä. Sitä paitsi, sukuni on täältä lähtöisin, vuosien takaa. Ties vaikka huomaisin viihtyväni tällä. Eikä se rantamaa edes niin kovin erilainen paikka kuin tämä ole."
"Rantamaa", Adalay toisti ja huomasi nuorukaisen virnistävän. "En koskaan ole kuullut sille maalle muuta nimeä..."
"Sitten se olkoon rantamaa, kunnes joku toinen sen sinulle kertoo", Desjem hymyili ja taputti tyttöä olalle. "Muista, sinun ei tarvitse muuta kuin pyytää, niin sinua autetaan." Jättäen Adalayn kahden peilikuvansa kanssa nuorukainen poistui huoneesta. Huokaisten tyttö vilkaisi toista yksinäistä peilin takana ja näki kyynelten kihonneen tämänkin ruskeisiin silmiin.
"Meidän ei tarvitse kuin pyytää, niin meitä autetaan", hän kuiskasi peilistä takaisin katsovalle tasankolaiselle ja käänsi sitten tälle selkänsä. Hitaasti hän käveli sänkynsä luo, johon olisi mahtunut nukkumaan kaikkien sisarustensa kanssa, ja heittäytyi sille selälleen. Tieto siitä, että edes yksi jotenkuten tuttu olisi hänen kanssaan tässä vieraassa maassa lohdutti hiukan, mutta silti ikävä kivisti hänen rintaansa. Voimattomana Adalay antautui murheelleen ja hukutti itkien kasvonsa käsiinsä.
Desjemistä oli suunnattomasti apua Adalaylle nuorukaisen tulkitessa tytölle hänen uutta kotiaan, mutta ilman lady Iranaa Adalay olisi tuntenut olevansa täysin hukassa. Naisen ystävällinen hymy ja lempeä tapa opastaa häntä tässä vieraassa maassa saivat Adalayn antamaan metsämaalle mahdollisuuden. Ei mennyt hetkeäkään, kun hän jo jollain tavalla epäonnistui asioissa, joita nämä pitivät päivänselvyyksinä, mutta sitten Irana oli hänen vierellään auttamassa ja neuvomassa eteenpäin. Kaikkein vaikeimpia hetkiä olivat ne, jolloin Adalayn täytyi esiintyä muiden seurassa.
Kuten lounas suuressa salissa: Hänen paikkansa oli korokkeelle asetetun, poikittain saliin nähden olevan pöydän keskellä, vierellään lordi Tomenin tyhjä paikka. Toisella puolellaan häntä istui lordi Erland, Iranan istuessa tyhjän paikan vieressä. Alhaalla olevissa pitkittäin asetelluissa pöydissä istuivat Tomenin ja Erlandin ensimmäisen käden miehet, näin Adalay oli järkeillyt itselleen. Ensimmäisen käden miehet, Iranan ensimmäisen käden naiset sekä satunnaiset ihmiset, jotka menivät ja tulivat ilman, että hän sai selville keitä nämä olivat.
"Linnan sotilaita, lady", kuiskasi eräs harmaavaatteisista palveluspojista hänen sitä kysyttyään. "He syövät myös täällä ja jatkavat sitten toimiaan. Näin rauhan aikaan heillä vain ei paljon toimia ole. Niinpä heidät löytää yleensä juuri syömästä täältä."
Irana nyökkäsi hyväksyvästi Adalaylle veljensä tyhjä paikan yli ja nosti pöydällä olevan kangasliinan syliinsä hitaasti, jotta Adalay ehti toistaa hänen eleensä. Hämmästellen pienen liinan tarkoitusta sylissään Adalay katsoi tarkkaan, miten Irana otti ruokaa kulhoista lautaselleen ja alkoi sitten hitaasti pala kerrallaan pureskella ruokaansa syöden sirosti ja kainosti kuin lintu.
Adalaylla itsellään oli sudennälkä. Hän ei ollut saanut syötyä mitään sen jälkeen, kun he edellisenä päivänä olivat tulleet Myrskynpesään. Niinpä hän nosti lautaselleen reippaita kourallisia lihaa ja paistettuja kasviksia upottaen nautinnollisena hampaansa paistetun lihan mehevään rakenteeseen. Hänen vieressään istuva lordi Erland keskeytti keskustelunsa alempana pitkän pöydän ääressä istuvien miesten kanssa ja vilkaisi huvittuneena Adalayta, joka söi rasva suupieliä pitkin valuen. Kevyesti rykäisten mies sai sisarensa huomion ja tämä kiirehti neuvomaan heidän tasankojen vierastaan siitä, miten haarukkaa ja veistä käytettiin. Adalay suhtautui haarukkaan epäluuloisesti. Useammin kuin kerran hänen onnistui pistää metallisella aseella itseään kitalakeen ruokapalan toivossa. Vähitellen aseen käyttö selkiintyi ja yllättyneenä siitä, etteivät hänen sormensa likaantuneetkaan enää paistorasvasta, tyttö vaihtoi ilahtuneena haarukkaan.
Lounaan jälkeen lady Irana vaatimalla vaati veljeään heidän mukaansa kävelylle linnan pihaan. Mies näytti kärsivältä ja muljautti silmiään lähellään istuneille muille nuorille miehille, joiden seuraan tämä varmasti mielellään olisi jäänyt. Uteliaana tämä silti vilkuili useammin kuin kerran Adalayta ja suostui lopulta lähtemään Iranan poljettua jalkaa tarpeeksi pitkään. He nousivat yhdessä pöydästä ja Erland johdatti heidät ulos linnan sivuovesta Irana Adalayta käsipuolesta ohjaten.
Ruhtinattaren puutarhaksi nimetty pieni puutarha oli tuulinen ja kylmä. Adalaysta oli hämmästyttävää huomata palelevansa vaikka aurinko näytti paistavan täydeltä terältä. Väristen tyttö kietoi käsiään puuskaan ja seurasi sisaruskaksikkoa. Vaieten hän kuunteli, miten nämä kertoivat hänelle tarinoita lapsuudestaan kasvettuaan linnassa, joka tulisi olemaan myös hänen kotinsa. Täysin piittaamatta itseään seuraavista palvelijoiden joukosta Irana ja Erland kuvailivat hänelle talvea vuoristossa sekä alkukesän ensimmäisiä lämpimiä päiviä pitkän talven jälkeen. Jatkuvasti olkansa yli vilkuileva Adalay ei kyennyt kunnolla keskittymään näiden puheeseen yrittäessään keksiä keinoa, joilla pystyisi karistamaan perässään kulkevat hiljaiset ja harmaat ihmiset kannoiltaan.
"Onko totta, että pidätte ratsastuksesta?" hän kuuli Iranan kysyvän ja kiirehti naisen luo nyökäten pikaisesti. "Minusta olisi kerrassaan ihanaa lähteä ratsastusretkelle, eikö sinustakin, rakas veli?"
Erland vilkaisi innostunutta sisartaan ja sitten vaiteliasta Adalayta. "En tiedä onko se niin hyvä ajatus aivan näin pian. Antaa vieraamme ensin tutustua uuteen kotiinsa, ennen kuin sekoitamme hänen päätään entistä enemmän retkilläsi." Mies hieraisi tumman tukkaansa pois silmiltään ja katsoi kysyvästi Adalayta.
"Rakastan ratsastamista", Adalay kuiskasi hennolla äänellä ja vältti kaksikon katsetta. "Synnyin hevosen selässä, niin minulle kerrottiin."
"Kuinka karmivaa! En tiennyt sellaisen olevan edes mahdollista!" Irana henkäisi harmaat silmät suurina.
"On se. Mutta hyvin harvinaista tasangolla. Yleensä naiset pystyvät välttämään sen. Äitini menehtyi siihen", Adalay kertoi muistellen isänäidin tarinaa. "Hänen oli pakko ratsastaa, vaikka synnytys oli jo alkanut."
"Miten surullista!" Iranan silmät laajenivat entisestään ja lordi Erland katseli pilviä vaivaantuneena.
Adalay kohautti harteitaan. "Ei minusta. Hänen henkensä siirtyi minuun. Siksi osasin ratsastaa hyvin jo nuorella iällä. Ilman hänen henkeään, en olisi koskaan ajatellut lähteväni pitkälle paimenelle. Vain parhaimmat ratsastajat lähtevän sille matkalle."
"Jos olen siis käsittänyt oikein", lordi Erland puuttui puheeseen heidän kulkiessaan uudelleen pienen puutarhan ympäri, "olet sinä siis sekä prinsessa että paimen. Kuinka yllättävää! Paimenprinsessa, aivan kuin jostain entisajan sadusta!" Mies katsoi häntä kiinnostuneena, mutta Adalay vältteli hänen läpitunkevaa katsettaan.
Irana naksautti kieltään ja kääntyi heitä seuraavien palvelijoiden puoleen, jotka hetkessä ympäröivät naisen kasvoillaan aulis ilme. "Valmistakaa meille huomiseksi eväät, lähdemme heti aamusta ratsastusretkelle. Lähettäkää pyyntö myös suosikeilleni. He varmasti tahtovat tulla mukaamme, kuten myös lordi Erlandin toverit."
Osa palvelijoista poistui jättäen heidät puutarhaan. Adalay tunsi olonsa kummaksi. Hänen seurassaan olevien ihmisten ei tarvinnut itse tehdä mitään. He viettivät aikaansa, niin oli lady Irana hänelle kertonut. Viettää aikaa ja näyttää kauniilta, se oli naisten tehtävä. Miesten puolestaan, Adalay vilkaisi syrjäkarein tummatukkaista lordia vierellään, näiden tuli näyttää komeilta ja sotilaallisilta. Jos tulisi taistelu tai sota, olisi heidän tehtävänsä johdattaa joukkoja kunniakkaisiin taisteluihin.
"Taistellaanko näillä mailla paljon?" hän kysyi yllättäen äänellään sekä Iranan että Erlandin. Nämä katsoivat häntä hetken hämillään, ennen kuin Erland vastasi. "Ei enää tätä nykyä. Isämme isoisän aikaan vielä sodat olivat yleisiä, mutta nykyisin meillä on vain pieniä rajakahakoita ja ehkä muutama kapinan alku silloin tällöin. Entisaikoina taistelimme paljon. Isämme isoisä johti joukkoja jopa tasankonne yli! He taistelivat silloin vargoja vastaan ja pyyhkäisivät nämä maan pinnalta. Tiedäthän?"
Adalay pudisti päätään. Hän ei tiennyt mikä oli varga.
"Älä pelottele häntä", Irana pyysi veljeltään ja muljautti tälle silmiään. "Ne ovat noita miesten juttuja. Susi-ihmisistä ja tasangon pedoista. Mutta olen täysin varma, ettei tasangolla mitään sellaisia petoja enää liiku. Isämme isoisä hoiti ne pois päiviltä."
"Itsepähän kysyi!" Erland naurahti kuivasti ja saattoi heidät takaisin sisään linnan tuuliselta pihalta.
Vielä illalla Adalay huomasi pohtivansa miehen kertomaa yrittäessään löytää mukavaa asentoa suuressa ja upottavassa sängyssään. Toisin kuin vuode, jossa oli majatalossa nukkunut, tämän patja oli täytetty untuvilla ja höyhenillä. Aina kylkeä kääntäessään Adalay tunsi uppoavansa pieluksen sisään ja joutui kaivautumaan sieltä ylös löytääkseen paremman asennon.
Miehen sanoissa oli ollut jotain tuttua, jotain, mikä sai väreet juoksemaan jälleen tytön selkää pitkin. Hän oli lapsuutensa tarinoissa kuullut kerrottavan sotajoukosta, joka oli kulkenut heidän maittensa läpi. Miesten määrä oli ollut niin suuri, että saapuessaan tasangon toiselle puolelle, ei viimeinen ollut vielä poistunut metsämaasta. Heidän jalkojensa kumu oli nostattanut päiviä kestävän pölyn, joka oli peittänyt alleen auringon. Ja mitä he olivat lähteneet kohtaamaan?
Adalay muisti Husan ilmeen tummenevan miehen kertoessa tarinaa heidän jurttansa nuotiolla. Ne miehet olivat lähteneet murtamaan maailmaa uudestaan, eivät olleet oppineet esi-isiensä virheistä ettei henkien vihaa tule nostattaa. Ne miehet olivat marssineet suistaakseen henget alas korkeuksistaan, ravistaakseen ahneesti nämä pois paikoiltaan ja haaliakseen näiden aarteet.
"Yön kulkijat olivat silloin kääntyneet heitä vastaan", miehen hiljainen ääni puhui Adalayn muistoissa. "Yön kulkijat viimein saivat heidät perääntymään pois mailtamme, he karkottivat nämä takaisin tasangon taakse. Eikä sen jälkeen niitä ole nähty, sotilaita taikka Yön kulkijoita. Sillä niin syvän epäluottamuksen ja haavan saivat he ihmisten käsistä, etteivät enää meihin luottaneet. Vain vaivoin saatiin säilytettyä tasapaino henkien ja ihmisten välillä, eikä sitä rauhaa saa enää toiste rikkoa."
"Äitini kertoi nähneensä kerran Yön kulkijan." Turien ääni oli niin todellinen, että Adalay aivan hätkähti. Kiireesti hän katseli ympärilleen, mutta nainen ei ollut paikalla. "He olivat kohdanneet paimenessa. Äitini oli vienyt viimeistä uhria kiville, myöhään ja kauan kaikkien muiden jo mentyä. Yön kulkija oli ollut siellä silloin, keräämässä jo uhria hengille. He olivat katsoneet toisiaan silmästä silmään, äiti polvilleen langenneena, Yön kulkija hänen yllään. Äiti oli sulkenut silmänsä ja rukoillut, ettei Yön kulkija surmaisi häntä, hän nimittäin oli silloin raskaana minua odottaen. Äiti oli tuntenut, miten henki oli liikkunut ympärillään, miten uhri oli nostettu hänen käsistään ja sitten - ei mitään. Yön kulkija oli poissa, säästänyt äidin hengen, ja äiti juoksi itkien takaisin leiriin kertomaan, mitä juuri oli kokenut."
"Turie", Adalay kuiskasi ja hieroi kyynelten kastelemia kasvojaan pielukseensa. "Minulla on sinua niin suuri ikävä." Kevyenä hän oli tuntevinaan naisen pehmeiden sormien silityksen poskellaan ja tämän olkamittaisen takkuisen tukan kutittavan kasvojaan. Huokaisten Adalay hukuttautui ystävänsä muistoon nukahtaen pian unettomaan uneen.
