Menin taas eräänä iltana yhdeksältä nukkumaan, sillä seuraavana päivänä olisi taas uusi koulupäivä. Kömmin väsyneenä vuoteeseeni, ja makasin hiljaa valveilla, odotellen hiljaa….
Hetken kuluttua näin vielä viimeisen silmäyksen huoneesta, ja sitten Uniulottuvuuden valtava unen voima sai minut valtaansa, ja tunsin kiitäväni valon nopeudella pimeydessä. Edessäpäin häämötti Unimaan auringon valo. Kiihdytin vauhtiani hiukan lujemmaksi, mutta siinä oli seurauksena, että…
Putosin kieppuen ilman halki, ja jymähdin maahan sellaisella voimalla, että luulin luitteni katkeavan. Mutta se ei tehnyt yhtään kipeää, sillä olin onnekseni pudonnut heinäkasan päälle, joka oli niityllä uniystäväni Niinan talon takana.
Niinan koti oli niin kaunis. Aamuauringon säteet valaisivat ikkunasta sisään, ja näin Niinan siellä – pianoa soittamassa. Kuulin hänen soittavan Menuettea, ja soitto oli kaunista ja lumoavaa aamun kesäauringossa. Linnut laulelivat hartaasti ympärilläni, ja katsoin ikkunasta sisään Niinan pianonsoittoa. Aurinko kultasi hänen vaaleat hiuksensa, jotka näyttivät melkeinpä lumivalkeilta auringon valossa. Ja hänen sirot liikkeensä….hänen sormensa tanssittelivat keveästi pianon koskettimilla.
Sitten hän yhtäkkiä kääntyi, huomasi minut, ja hymyili. Sinisimmistä syvyyksistä sinisimmät silmät olivat kuin lähteensilmät, joihin kuunkajo kuvastui. Niina sipaisi keveästi hennolla, pehmeällä ja kauniilla kädellään pienen hiussuortuvan otsaltaan, ja hymyili minulle uudelleen. Pehmeästi, hellästi, hennosti ja niin kauniisti! ”Hei, Inja”, Niina sanoi minulle. ”Hei”, sanoin Niinalle takaisin, hymyilin hänelle, ja kiipesin ikkunasta sisään.
”Äiti on matkoilla”, Niina sanoi, ”hän lähti vaeltamaan pohjoiseen tapaamaan kaukaista isotätiään….ja minä jäin kotiin – jostakin kummasta syystä”. ”Äitis? Miks se ei ottanu sua mukaan”? kysyin ihmeissäni ja hämmästyneenä. ”Hän otti nyt vähän lomaa. Isäkin lähti”, Niina sanoi, ja huokaisi raskaasti.
Äidin ja isän lähteminen kauaksi aikaa oli hänelle varmasti kova isku. Niina painoi päänsä, ja ennen, kuin yritin estää, hiljainen kyynel putosi lattialle. Ja toinen. Ja kolmas. Niina itki. Katsoin suoraan hänen sinisiin silmiinsä. Hän yritti hymyillä, mutta ei voinut. Suru painoi häntä. Niina katsoi minuun hyvin surullisesti, ja hänen kirkkaansiniset silmänsä värisivät ja kimmelsivät hiljalleen kyynelistä. Niina yritti räpytellä ne pois, jottei olisi huolestuttanut minua, mutta purskahti pian hiljaiseen itkuun.
Silloin tunsin pistoksen sydämessäni, ja sääli takertui minuun kiinni. Hiljaa minä kävelin Niinan luokse, ja kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen. Tahdoin sillä hetkellä vain lohduttaa, auttaa Niinaa. Hänelle isän ja äidin lähteminen oli kova isku. Niinan itku heltisi, ja hän hymyili minulle niin suloista ja kaunista hymyään.
”Ystäväni”, hän sanoi hiljaa, ”Injaa, unisiskoni”! Olisin voinut pökertyä siihen paikkaan onnesta ja sisarrakkaudesta, joka tulvi minuun yhtenä ryöppynä. ”Ja sinä olet minun siskoni – ikuisesti! Älä enää itke. Kerro, mitä asiaa sulla olis muutakin ollu. Näytit siltä, että sä aikoisit sanoo sen mulle”, minä rauhoittelin Niinaa vielä.
”Niin….minä….minä – tahtoisin – minä pyydän sinulta – ole kiltti, Inja! Tehtävä on vaikea! En voi olla enää hetkeäkään erossa äidistäni tai isästäni! Minun on päästävä heidän luokseen, tai pakahdun surusta! meidän on lähdettävä heidän peräänsä pohjoiseen! Nyt heti, ymmärsitkö? Lähdemme jalan”, kertoi Niina minulle käheällä, ahdistuneella ja hiljaisella äänellä. ”Mä suostun. Teen mitä vaan sun hyväkses. Sä et saa murtua taas kyyneliin. Otetaanks ketään muita mukaan”? lupasin Niinalle. ”Ei. Lähdemme matkaan kaksin. Vain me kaksi! Sehän on sinun unelmasi, ja niin on minunkin: vain me kaksi – seikkailussa – yhdessä! Vaarojen läpi”, vastasi Niina. Minä hymyilin hänelle. ”Aletaanks heti pakata”? kysyin. ”Pakataan ihmeessä”, Niina vastasi nauraen ihanaa, kaunista ja helisevää nauruaan. Lähdimme Niinan huoneeseen pakkaamaan matkaa varten.
Kun olimme pakanneet hiukan säilyke –ja purkkiruokaa ja kaikkea juomaa mukaamme, ja samoin myös pikkuteltan, johon mahtui kaksi nukkumaan, ja huovat ja peitot ja varavaatteet, hiivimme hiljaa ulos, ja aloimme kävellä niityn poikki pohjoista kohti, jossa häämöttivät suuret, valtavat, jylhät ja uhkaavat vuoret, joitten rinteet ja huiput kimalsivat nousevan auringon valossa.
Heikko, aamuinen tuulenvire pörrötti hiuksiani, ja Niinan hiukset kimalsivat auringossa todella kauniin vaaleina. Ruohikko oli vielä aamukasteesta märkää, ja siellä täällä ympärillämme kasvoi kukoistavia kukkia. Eniten sillä niityllä kasvoi kauniita valkoliljoja. Niina poimi hymyillen yhden valkoliljan maasta, ja kiinnitti sen tukkaani. Sitten minä poimin tumman samettililjan, ja kiinnitin sen Niinan tukkaan. Suikkasin kevyen suukkosen hänen otsalleen, ja niin jatkoimme matkaamme kohti pohjoista, joka oli vasta alussa.
”Oi että tää Unimaa on sitten ihana”! henkäisin ihastuneena, ja halasin Niinaa. ”Tämä maa ei ole yksin minun, Inja, vaikka monet kutsuukin minua sen valtiattareksi. Täällä Uniulottuvuudessa kaikki on niin taianomaista, ja kuka taikoikaan kasvit”? kysyi Niina salaperäisesti, ilkikurinen pilke silmäkulmassaan. ”Sä”, minä arvuuttelin. ”Minä. Minä hoidin tämän niityn kasveista yksin. Muut hoitivat Unimaan toiset niityt – työstivät – kauan ahersivat, ja nyt on tämä kaikki luonnon kauneus säilynyt tuhansia sukupolvia”, Niina sanoi nauraen.
Jatkoimme iloisilla mielin matkaamme eteenpäin, ja Otin Niinan ystävällisen ja lämpimän käden omaani. Olimme jutellessamme saapuneet Liljaniityn toiselle laidalle, josta alkoi kaunis, rehevän ja syvänvihreä kuusimetsä, joka aivan kuhisi elämää. Oravat kurkistelivat mustilla nappisilmillään kuusten latvuksista, ja linnuilla näkyi olevan siellä kaunis kesäkonsertti menossa. ”Oi että tää metsä on ihana! Mikä tän metsän nimi on”? kysyin Niinalta. ”Vihermetsä”, Niina vastasi minulle hymyillen.
Hetken aikaa kysyin miettiväisenä Niinalta: ”Oisko ketään muita tarttenu ottaa mukaan”? ”Ei”, Niina sanoi, ”tämä on meidän, vain meidän kahden välinen seikkailumme”. ”Oot herttanen”, tunnustin Niinalle, joka sai hänen kasvoilleen kohoamaan heleän, suloisen ja ujon punan. Niina ei kuitenkaan sanonut mitään, käänsi vain päänsä hymyillen sivuun, ja katseli hetken ilmassa lenteleviä lintuja, jotka lauloivat todella kauniisti. Lintujen laulu oli niin kaunista Vihermetsässä, että sydämeni oli hypätä ihastuksesta kurkkuun, ja olisin saman tien tahtonut huutaa koko Unimaailmalle: ”Elämä on ihanaa! Huolet pois, pois, pois”! Tajusin kuitenkin pitää mölyt mahassani, koska Niina liikahti äkkiä vaistomaisesti vieressäni, ja kiskoi minut mitään sanomatta puskien suojiin. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja samalla myös hyvin pelokkaat ja kauniit. Hänen kiskaistessaan minut puskaan terävät okaat repivät kasvojani naarmuille, ja tulin kovalla rytinällä Niinan viereen.
Samassa kuulimme askeleita. ”Onko täällä joku”? kysyi miehen matala ääni. Näin suurikokoisen miehen, jolla oli kumisaappaat, ja tuttu, kähärä tukka – Unimaan rosvojoukkion jäsen. Mies raivasi pensaita ja puskia syrjään, ja samassa hän tuli aivan sen puskan luokse, jonka suojissa minä ja Niina olimme piilossa. Tunsin samassa kovan ja lujan otteen käsivarressani, kun mies nosti minut ilmaan puskasta.
Pelko iski minuun kuin nuoli. ”M-mitä sä haluut musta”? kysyin vihasta ja pelosta vapisevalla äänellä. ”Hmm….näyttää tutulta….en vain osaa sanoa….silmälasit? Näytät kyllä tutulta”, mies tuumiskeli. Vääntäydyin yhtäkkiä irti miehen otteesta, ja iskin hampaani hänen käsivarteensa epätoivoisena. ”Niina, juokse! JUOKSE”! kiljuin yhä puskassa olevalle Niinalle, ja pinkaisimme juoksuun. Mies huusi tuskasta ja kivusta yhtä aikaa, ja jäi pitelemään kättään. Me ehdimme juuri ja juuri pakoon.
Hetken kuluttua pysähdyimme sydämet jyskyttäen kurkussa erään suuren kuusen juurelle. ”Huhhuh! Me selvittiin siitä! Mä oon ihan hiessä”! läähätin. ”Onneksi päästiin pakoon! Muuten olisimme varmaankin jo Bossin vankina”! puuskutti Niina. Otimme mukavan asennon, ja lepäsimme jonkin aikaa puun alla.
Pian, kun mitään muuta ääntä ei kuulunut, kuin vain linnun laulu ja oksistojen havina ja kuusten narina, lähdimme kulkemaan taas yhtä iloisilla mielin eteenpäin, kuin olimme olleet lähtiessämmekin. Olimme silti jo paljon varovaisempia, jos joku hyökkäisi joltakin suunnalta meidän kimppuumme. Metsä ympärillämme humisi rauhoittavasti, ja näin talitiaisen lentävän kumppaninsa kanssa erääseen vanhaan tammeen, ja linnut lauloivat.
Polulla jalkojemme juuressa käveli muurahaisia eestaas, eestaas, ja varoin vain astumasta niitten päälle, sillä ne sentään olivat Niinan Maan eläviä olentoja. Mutta kun taas Valveulottuvuuden muurahaiset ovat pikkiriikkisiä ja yleensä vain tylsiä mustia papanoita, oli Uniulottuvuudessa toisin. Kaikki ötökätkin olivat suurempia, ja polulla edestakaisin kulkevat muurahaiset hohtivat kuin messinki tai kulta, ja olivat pingispallon kokoisia. Ja ei siinä kaikkea. Linnut olivat kauniin värikkäitä, paljon värikkäämpiä kuin Valveulottuvuudessani. Uniulottuvuudessa oli myös paljon kauniimpaa, ja siellä täällä lenteli edestakaisin ilman halki puusta puuhun sellaisiakin lintulajeja, joita edes Niina ei tuntenut.
”Kantsii olla jatkossa paljon varovaisempii, jos se kikkarapää hyökkää taas meijän kimppuun”, sanoin Niinalle. ”Äh, älä huoli! Mutta hänellä ei oikeastaan ole nimeä, mutta häntä kutsutaan Kikkarapääksi. Se punatukkainen yksi punatukkainen rosvo on Reddy….”, tuumiskeli Niina. ”Hys! Hiljaa! Kikkarapää voi itse varmaan kuulla keskustelut”! suhahdin Niinan korvaan, niin että hän perääntyi hiukan kauemmaksi minusta, ”Entä jos rosvojen johtaja tulee tänne? Tai Kikkarapää? Mitä siitä tietää, jos niin tapahtuukin”!? ”Niin. Ei sitä koskaan tiedä”, Niina sanoi, ja kohautti vain harteitaan.
*
Parin päivän kuluttua saavuimme jo vuoristoon. Lähdimme kulkemaan jyrkkää vuoristopolkua pitkin ylös vuorille. ”Nämä ovat Jyrkkävuoret. Sitä paitsi – äitini isotäti asuu Jäämaan rajalla asti”, Niina kertoi minulle.
Tuijotin häntä kauhun sekaisin ilmein. ”M-mit? Ei kai taas Jäämaahan! Mä en kestä, jos me mennään sinne taas, jo toistamiseen! Halkeen raivosta”! tiuskaisin vasten Niinan kasvoja. Hänen kauniit kasvonsa pysyivät yhä lempeinä, vaikka silmissä välähtikin hetkellinen viha ja säikähdys. ”Rauhoitu, Inja – tiedän….matka tulee olemaan vaikea….en tahtoisi – on minun! Se – on minun syyni – miksi….miksi, miksi, miksi otinkaan sinut mukaani! Inja, minä raahasin meidät tänne! Mutta takaisinkaan ei voi enää kääntyä! Unimaan rosvojen joukot ovat lähteneet takaa-ajoon”! Niina sanoi ääni vapisten.
Tytön silmät kuvastivat samalla myös hellyyttä, ja samalla hirvittävää surua vanhempien tähden. Tyttö ei voinut enää mitään, vaan pillahti hiljaiseen itkuun. Niina vajosi maahan. Hänen hento ruumiinsa tärisi itkusta, kun hän makasi maassa itkien hiljaa - kasvot kivistä maata vasten. Hirveä syyllisyydentunne valtasi minut. Nostin Niinan hellästi istumaan syliini, ja pyyhin kyyneleet hänen kalpeilta, kauniilta ja hennoilta kasvoiltaan. Sitten halasin häntä, ja suikkasin kevyen suukon otsalle. ”Inja – minua heikottaa….kanna minua – kanna….jatkamme eteenpäin, vaikka minä pyörtyisin….” Niina kähisi heikolla äänellä, ja sitten hänen äänensä sammui, ja hän vajosi syliini.
Tajusin nyt, mitä hirveää olin tehnyt. Olin suuttunut hänelle. Olin ollut kauhean itsekäs ja ilkeä häntä kohtaan. Purskahdin rajuun itkuun, ja painoin poskeni tajuttoman Niinan poskea vasten. Itkin, itkin, itkin. Itku nousi kurkkuun, mutta nielin sen alas, otin Niinan syliini, ja kaikki kantamukset, joita meillä oli mukanamme, ja lähdin jatkamaan hoippuen eteenpäin. Helposti kulku ei sujunut, sillä kassit painoivat niin paljon, että olin läkähtyä niitten alle. Jatkoin kuitenkin vain sinnikkäästi matkaani yhä vain eteenpäin.
Tunnin tai pari kuljettuani en enää jaksanut, vaan lysähdin voimattomana maahan. Olin laskenut Niinankin maahan. Päätä jomotti ikävästi, ja minua pyörrytti hirveästi. Sitten kaikki pimeni.
Kun heräsin, tajusin, että olin Niinan lämpimässä, hellässä syleilyssä. Hän ei itkenyt enää, katsoi minua vain sinisillä, kauniilla silmillään, ja hymyili minulle ystävällisesti. ”Seikkailun läpi ei voi kulkea koettelemuksitta”, hän sanoi hiljaa. ”Tiiän – tiiän sen….ollaan koettu jo hirveesti. Ensiks Kikkarapää….itku – suru….tuska….” sain sanotuksi. Ääneni oli pahoinvoinnista käheä ja heikko.
Niina pyyhkäisi hellästi etuhiukseni pois silmiltä, ja nosti minut ylös, ja laski seisaalleen maahan. Tunsin olevani vielä vähän heikko, mutta silti taas täysissä voimissani. Jatkoimme matkaamme eteenpäin. Minua pelotti, jos jostakin yhtäkkiä hyökkäisi esiin itse rosvojohtaja, Kikkarapää tai Reddy. Kikkarapää. Nimi oli mielestäni erittäin omituinen. Kuka viitsisi kutsua itseään Kikkarapääksi? Minua nauratti jo ajatuskin, jos se olisi oma nimeni. Mieleni ei ollut enää surullinen, vaan olin jälleen onnellinen.
Vuoristopolku oli jyrkentynyt, ja taivas oli uhkaavista, tummanharmaista pilvistä mustanpuhuva. Ilma oli omituisen uhkaava, lämmin ja painostava. ”Ukkosta ilmassa”, Niina totesi. Ja hän oli aivan oikeassa. Kaukaa kuului jo ukkosen hiljalleen lähestyvää jyrinää. Kävelimme eteenpäin. ”Meijän on etittävä joku luola, jossa voiaan olla turvassa ukkoselta, ja jos tulee sade, nii ei kastuta”, sanoin Niinalle.
Minuutti kului. Nyt ukkonen oli jo melkein päällämme, ja ensimmäinen sähkönvalkoinen salama halkaisi mustanpuhuvan taivaan. Ensimmäinen sadepisara tipahti nenälleni. Sitten alkoi jo oikein tihuuttaa, ja pian satoi jo kaatamalla, ja olimme hetkessä läpimärkiä. Vaatteet liimaantuivat epämiellyttävästi ihoon, ja otsatukkani roikkui otsalla. ”On löydettävä suoja! PIAN! Tätä menoa kaikki kastuu”! Niina huudahti. Yhtäkkiä äkkäsin kesken sateen ropinan ja ukkosen jyrinän ja salamoinnin kalliossa suuren aukon, joka oli noin oviaukon korkuinen. Juoksimme luolalle, ja kaaduimme yhtenä mylläkkänä Niinan kanssa yhdessä sisään. Sytytin lyhdyn, ja valaisin luolaa, joka oli huoneen suuren huoneen kokoinen. Vaihdoimme märät vaatteemme heti kuiviin sanaakaan vaihtamatta tai sanomatta. Sitten rupesimme järjestelemään huopia yötä varten, sillä oli jo ilta. (Uniulottuvuuden ajassa.)
”Odotetaan aamuun. Ukkonen on jo varmaan silloin ohitse”, Niina sanoi. Painoin pääni vaatemytystä tehdylle tyynylle, ja vedin peiton päälleni. Kuuntelin ukkosen jyrinää, joka etääntyi etääntymistään. Sitten tuli täysin hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi vain enää Niinan rauhoittava hengitys vieressäni, ja sateen hiljainen lätinä luolan ulkopuolella. Minua pelotti, joten ryömin saman peiton alle Niinan kanssa. Siinä oli hyvä ja lämmin olla, enkä pian enää pelännyt. Nukahdin.
Aamu valkeni lämpimänä ja aurinkoisena. Edellisen illan sade oli jättänyt vesilätäköitä vuoristopolulle. Tulimme ulos luolasta, ja jatkoimme matkaamme pohjoiseen, kohti Jäämaan rajaa. ”Vielä muutaman päivän matka, niin olemme jo perillä”, huoahti Niina.
”Onneks on aurinkoista, eikä semmosta myrskyä ku eilisiltana oli. Se myrsky oli aivan mahoton”! kuvailin edellispäivän iltaista myrskyä Niinalle. Niina tyytyi vain nyökkäämään, ja hymyilemään sitten minulle vielä päätteeksi kaunista, hellää ja salaperäistä hymyään. Jatkoimme vaiteliaina ja juttelemattomina matkaamme eteenpäin. Maa lätisi kuraisena ja vetelänä jalkojeni alla, ja oloni oli muutenkin aika kurja.
Työnsin mutaa kengänkärjillä, ja laahustin hitaasti eteenpäin Niinan rinnalla. Niina kantoi muonavaroja, ja minä kaikkea varavaatteita ja sen semmoista. ”Kuinks monta päivää on siihen, ett päästään sun äitis isotätin luo Jäämaan rajalle”? kysyin kiukkuisena Niinalta. ”Älähän nyt hermostu, Inja! Olet vielä heikkona siitä, kun pyörryit. Otat aivan liikaa paineita”, Niina tyynnytteli minua. Mutta minä en siitä yhtään reipastunut. Kiukku poltti sisuksiani kuin tuli. ”Sä raahasit mut tänne”! purin kiukkuani pian jo Niinaan, ”mun kengät on ihan märät”!
”Älä anna itsekkyyden voittaa taas kerran”! Niina sanoi hennolla ja vakavalla äänellä, ja katsoi minua hellästi ja vakavasti. Silmissä ei ollut kyyneliä, mutta sitten Niina purskahti itkuun, ja katsoi minua suoraan silmiin. ”Anteeksi vain, mutta minä yritän koko ajan tehdä olosi niin parhaaksi kuin vain voit! Yritän olla vain ystävällinen ja hellä, mutta minä suren, etkö ymmärrä, vanhempani – he - minä niin kaipaan heitä”! huusi Niina heikolla, kiukusta korkeammaksi nousseella ja kimakalla äänellä.
”Minä en tahdo suuttua sinulle! Myönnän kyllä, että tämä on minun syyni”, Niina sanoi, ja pyyhki kyyneleet silmistään. Vihani kuohahti viimeisen kerran, mutta tunsin samalla huimauksen tunteen päässäni, ja huojuin hetken paikoillani. Lepyin, ja menin Niinan luokse. Halasin häntä lujasti, oikein rutistin. Niina oli niin iloinen, että hänen silmänsä säihkyivät. Mieleni ei ollut enää läheskään yhtä apea. Olin suorastaan iloinen. Äkkiä tuntui, kuin matkaa Jäämaahan ei olisi enää kuin kivenheiton matka, ja jatkoin reippaasti ja iloisesti kulkuani yhä vain eteenpäin – ystäväni kanssa.
*
Kolmen päivän kuluttua eräänä kauniina aamuna Niina herätti minut teltasta vierestään. Auringonvalo häikäisi silmiäni, ja huomasin palelevani. Muistin vasta nyt, missä olimme. Olimme onnistuneet jo parissa päivässä ylittää Jyrkkävuoriston, ja olimme saapuneet jo melkein Jäämaan rajalle asti. Niina ojensi minulle turkiksen ja turkista tehdyn pipon, lapaset ja housut, ja pukeutui itsekin aivan samalla tavalla. ”Kuinka kauan on vielä matkaa? Mulla on iha hirvee nälkä”, kysyin Niinalta. ”Vielä pari kilometriä, koeta kestää. Emme ole enää edes vuoristossa, mutta talvisissa maisemissa kylläkin”, Niina vastasi hymyillen. Tulimme ulos teltasta, purimme leirimme, ja lähdimme matkaan. Lumi narskui hauskasti jalkojemme alla, ja se hohti valkoisena kuin marmori. Kertaakaan ei jalka vajonnut syvälle lumen alle. Mieleni oli keveä kuin höyhen ilosta.
Sitten, puolen tunnin kävelymatkan kuluttua Niina ja minä näimme edessämme siistin pihan. Pihapolku oli aurattu, ja pihaporttia reunustivat kauniit kuusiaidat. Talo oli kauniin punainen, ja ikkunasta näkyivät valot. Talon piha oli todella suuri, ainakin puolet jostakin suuresta jalkapallokentästä. Kävelimme pihapolkua pitkin kantamuksinemme talon ovelle. ”Minä koputan”, Niina sanoi, ja koputti oveen. Sisältä kantautuivat kiireiset askeleet. Sitten kaunis, vaalea nainen avasi oven – Niinan äiti. ”Te täällä! Voi, Inja! Ja Niina”! hän päivitteli kyyneleet silmissään, ja rutisti meitä kumpaakin vuorotellen. Niinan isäkin ryntäsi paikalle, ja halasi meitä. Riisuimme vaatteemme, ja ripustimme ne naulakkoon. Minulla oli hirveä nälkä, ja lähdimme iloisilla mielin Niinan äidin isotädin kodin keittiöön syömään.
Kun astuimme Niinan kanssa keittiöön, nenääni tunkeutui heti leipien tuore, ihana ja viekoitteleva tuoksu. Keittiö oli hyvin vanhanaikainen ja kodikas, ja siellä oli avotakkakin. Istuuduin pöydän ääreen. Minua ujostutti, sillä Niinan äidin vanha isotäti katseli minua. ”Kukas tyttönen tänne nyt on lentänyt? Minä kuulin, että Niinan sisar, vai kuinka”? kysyi vanha rouva Stuart. ”Ee-en mä nyt ihan sisko….mut kuitenkin – me ollaan niin hyvii ystävii, että ollaan kuin siskoksii”, takeltelin vastaukseni punastellen rouva Stuartille.
”Mikäs nimesi onkaan, tyttöseni”? kysyi ystävällisen näköinen rouva Stuart. ”Inja”, vastasin. ”Lilja? Minä luulin, että se on Niinan toisen ystävän etunimi”? hämmästyi rouva Stuart. Rouva Stuart taisi olla hiukan huonokuuloinen, ajattelin hiljaa mielessäni. ”Inja”, minä korjasin. ”Nätti nimi”, rouva Stuart sanoi. Kiemurtelin ujostuneena paikallani, ja Niina hymyili minulle ilkikurisesti pöydän toiselta puolelta äitinsä vierestä.
Syötyämme Niina ja minä lähdimme ulos leikkimään. Juoksimme kilpaa hihitellen talon ympäri, ja olimme piilostakin. Sitten pysähdyimme hetkeksi puuskuttamaan ja lepäämään nauravaisin suin selällemme lumihankeen. ”On ihanaa olla täällä sun kanssas – täällä Jäämaan rajalla”, tunnustin Niinalle. ”Tehdään lumienkeleitä”, ehdotti Niina nauraen, ja niin teimmekin. Kikatellen nousimme ylös, ja heittäydyimme selällemme untuvaisenpehmeään lumeen, ja teimme kaksi lumienkeliä. Sitten nousimme ylös maasta varovasti, jotteivät lumienkelit olisi vain rikkoutuneet.
Tarkastelimme taideteoksiamme hyvillä mielin. Niinan enkeli oli hento ja sorja, ja minulla myös mielestäni ihan hieno. ”Sä oot todella kaunis”, huomautin sitten Niinalle hymyillen. ”Ja sinä olet sievä tyttö. Hymysi on aina yhtä aurinkoinen, ja tukkasi on todella kauniin punertavanvaalea”, Niina sanoi minulle hykerrellen. Sitten purskahdimme molemmat yhdessä iloiseen nauruun, ja heittäydyimme uudestaan lumihankeen.
”Mitenkähä Lili ja May ja kaikki muutki oikein voi Nibneyn kylässä kotipuolessa”, tuumiskelin. ”Hyvin he varmasti voivat. Tekee välillä hyvää päästä talvisiinkin maisemiin, koska Unimaassa siellä missä minä Nibneyssä asun on aina vain kevät, kesä tai syksy”, Niina vastasi, ja istuutui lumeen. Minä heittäydyin onnellisena selälleni lumihankeen, ja katselin talvista, kuulasta ja kirkkaansinistä, pilvetöntä taivasta.
Aurinko häikäisi silmiäni, joten suljin ne, ja ajattelin kotiani. Minulle oli tullut yhtäkkiä hirveä koti-ikävä Valvemaailmaan. Vaikka Uniulottuvuus olikin aivan sydäntä pakahduttavan ihana paikka, olisin taas kuitenkin halunnut taas oman perheeni luokse, ja rutistaa kaikkia oikein kunnolla. Tuntui, kuin olisin ollut Uniulottuvuudessa jo vuosia, mutta olin ainoastaan ollut siellä vain vajaan viikon ajan. Vatsassani alkoi äkkiä ilkeästi kiertää, ja yritin nousta ylös, mutta jäseneni tuntuivat, kuin olisivat painaneet miljardeja tonneja. Avasin sitten jälleen silmäni. Kuulin äkkiä kellon pirisevän jossakin kaukana….herätyskellon pirinän. Maisema alkoi liukua näkyvistäni, ja pian näin enää vain pimeyttä…. sitten silmäluomiini osui kirkas valo.
Hätkähdin hereille. Herätyskello oli taas, kuten tavallista, herättänyt minut seitsemältä aamulla kouluun menoa varten. Nousin unenpöpperöisenä ylös, ja muistelin, kuinka juuri äskettäin olin ollut Uniulottuvuudessa. Hymy kohosi kasvoilleni, ja lähdin puettuani jo kouluvaatteet ylleni siskoni Annin perässä aamupalalle.
15. Luku: Ehtii tapahtua kaikenlaista
Kun astuimme Niinan kanssa keittiöön, nenääni tunkeutui heti leipien tuore, ihana ja viekoitteleva tuoksu. Keittiö oli hyvin vanhanaikainen ja kodikas, ja siellä oli avotakkakin. Istuuduin pöydän ääreen. Minua ujostutti, sillä Niinan äidin vanha isotäti katseli minua. ”Kukas tyttönen tänne nyt on lentänyt? Minä kuulin, että Niinan sisar, vai kuinka”? kysyi vanha rouva Stuart. ”Ee-en mä nyt ihan sisko….mut kuitenkin – me ollaan niin hyvii ystävii, että ollaan kuin siskoksii”, takeltelin vastaukseni punastellen rouva Stuartille. ”Mikäs nimesi onkaan, tyttöseni”? kysyi ystävällisen näköinen rouva Stuart. ”Loviisa”, vastasin. ”Aliisa? Minä luulin, että se on Niina-Julia-tyttöseni etunimi”? hämmästyi rouva Stuart. Rouva Stuart taisi olla hiukan huonokuuloinen, ajattelin hiljaa mielessäni. ”Loviisa”, minä korjasin. ”Nätti nimi”, rouva Stuart sanoi. Kiemurtelin ujostuneena paikallani, ja Niina hymyili minulle ilkikurisesti pöydän toiselta puolelta äitinsä vierestä.
Syötyämme Niina ja minä lähdimme ulos leikkimään. Juoksimme kilpaa hihitellen talon ympäri, ja olimme piilostakin. Sitten pysähdyimme hetkeksi puuskuttamaan ja lepäämään nauravaisin suin selällemme lumihankeen. ”On ihanaa olla täällä sun kanssas – täällä Jäämaan rajalla”, tunnustin Niinalle. ”Tehdään lumienkeleitä”, ehdotti Niina nauraen, ja niin teimmekin. Kikatellen nousimme ylös, ja heittäydyimme selällemme untuvaisenpehmeään lumeen, ja teimme kaksi lumienkeliä. Sitten nousimme ylös maasta varovasti, jotteivät lumienkelit olisi vain rikkoutuneet. Tarkastelimme taideteoksiamme hyvillä mielin. Niinan enkeli oli hento ja sorja, ja minulla myös mielestäni ihan hieno. ”Sä oot todella kaunis”, huomautin sitten Niinalle hymyillen. ”Ja sinä olet sievä tyttö. Hymysi on aina yhtä aurinkoinen, ja tukkasi on todella kauniin surkea”, Niina sanoi minulle hykerrellen. Sitten purskahdimme molemmat yhdessä iloiseen nauruun, ja heittäydyimme uudestaan lumihankeen. ”Mitenkähä Lili ja May ja kaikki muutki oikein voi Nibneyn kylässä”, tuumiskelin. ”Hyvin he varmasti voivat. Tekee välillä hyvää päästä talvisiinkin maisemiin, koska Niinan Maassani on aina vain kevät, kesä tai syksy”, Niina vastasi, ja istuutui lumeen. Minä heittäydyin onnellisena selälleni lumihankeen, ja katselin talvista, kuulasta ja kirkkaansinistä, pilvetöntä taivasta. Aurinko häikäisi silmiäni, joten suljin ne, ja ajattelin kotiani. Minulle oli tullut yhtäkkiä hirveä koti-ikävä Valvemaailmaan. Vaikka Uniulottuvuus olikin aivan sydäntä pakahduttavan ihana paikka, olisin taas kuitenkin halunnut taas oman perheeni luokse, ja rutistaa kaikkia oikein kunnolla. Tuntui, kuin olisin ollut Uniulottuvuudessa jo vuosia, mutta olin ainoastaan ollut siellä vain vajaan viikon ajan. Vatsassani alkoi äkkiä ilkeästi kiertää, ja yritin nousta ylös, mutta jäseneni tuntuivat, kuin olisivat painaneet miljardeja tonneja. Avasin sitten jälleen silmäni. Kuulin äkkiä kellon pirisevän jossakin kaukana….herätyskellon pirinän. Maisema alkoi liukua näkyvistäni, ja pian näin enää vain pimeyttä…. sitten silmäluomiini osui kirkas valo.
Hätkähdin hereille. Herätyskello oli taas, kuten tavallista, herättänyt minut seitsemältä aamulla kouluun menoa varten. Nousin unenpöpperöisenä ylös, ja muistelin, kuinka juuri äskettäin olin ollut Uniulottuvuudessa. Hymy kohosi kasvoilleni, ja lähdin puettuani jo kouluvaatteet ylleni Klaaran ja Ilonan perässä aamupalalle
