(Löysin pöytälaatikostani tämmösen iän vanhan novellin, joskus kaks vuotta sitten kirjotetun. Toivon taas, että annatte rehellistä palautetta ja ehotatte mahollisia muutoksia ja korjauksia ;D)
1
Talvi oli Whilenian pohjoisimmassa vuoristokylä Endiassa kylmempi kuin miesmuistiin. Jokainen ihminen lapsista aina kylmästä karaistuneimpiin miehiin saakka pysytteli sisällä takkavalkean lämmössä oman perheensä luona eikä tavallisista ulkotöistä kuten puunhakkuusta tullut kerta kaikkiaan mitään.
Lumimyrskyt olivat raivonneet jo useita päiviä ja öitä, mutta uudenvuoden aaton yönä taivas oli kolmenkymmenen asteen pakkasella tähtikirkas ja hanget säihkyivät puhdasta, marmorista valkeuttaan. Sen peitto oli haudannut alleen kaiken sen, mikä kesällä tavallisesti oli niin vihreää ja elävää. Nyt suurin osa eläimistä nukkui talviunta myrskyn jäätäneen maan alla ja niistä lähes kaikki linnut olivat lentäneet kauas etelän lämpöön pakoon talven hyisiltä pakkasilta - sinne, minne sen jäiset sormet eivät kylmyydellään yltäneet.
Distrelin kahdeksanhenkinen perhe oli juuri käymässä nukkumaan, mutta sen kaikki lapset valvoivat ihaillen tähtitaivasta nenät tiukasti ikkunalasia vasten.
Endian kaikki asukkaat olivat kaikki kalpeaihoisia, tummahiuksisia ja harmaasilmäisiä kuten Whilenian ihmiset yleensäkin. Suurimmalta osin näiden sukujuuret olivat lähtöisin kaukaa Calean itäisestä kaupungista, mutta harvemmalta taas pohjoisen rannikon leiriyhdyskunnista, joiden minimaalisten kokojen tähden niitä ei laskettu edes pieniksi kyliksi. Herra Dristelin, perheen isän (jota tosin kutsuttiin etunimellä Vederiksi) sukujuuret olivat lähtöisin juuri noilta Whilenian lähes tuntemattomimmilta alueilta, mutta rouva Dristelin (toisin sanoen Vendelan) sukujuuret taas olivat lähtöisin enemmän eteläiseltä suunnalta.
Veder oli vantterarakenteinen mies, jolla poikkeuksellisesti muihin endialaisiin verraten oli tummanruskeiden hiusten sijasta sysimustat hiukset ja erikoisen veistokselliset kasvonpiirteet. Muuten tämän silmät olivat kuitenkin aivan yhtä harmaat ja elintavat samanlaiset. Vendelalla oli miehensä tavoin muista endialaisista poikkeavia piirteitä kuten kasvojen sievä, pyöreä muoto, lämpimät kullanruskeat silmät sekä hento ruumiinrakenne. Tummanruskeat hiukset eivät olleet suorat vaan kauniin kiharaiset. Kaikki perheen kuusi lasta olivat tyttäriä, ja näistä vanhimmat, yhdeksänvuotiaat kaksoset Melinda ja Athara olivat paljon isänsä näköisiä. Seuraavaksi vanhimmat, kuusivuotias Veena ja viisivuotias Heather taas olivat täydellisesti äitinsä näköispainoksia kuten myös perheen kaksi nuorinta lasta, kolmevuotias Saranna ja tuskin vuoden ikäinen Silene.
Veenan, Heatherin, Sarannan ja Silenen käydessä viimein nukkumaan Melinda ja Athara jäivät ihailemaan tähtiä kahdestaan katsellen taivaan sysimustaa avaruutta ja kuuta, joka hohti kuin hopeanvalkea helmi.
2
Huhtikuussa Endiaan saapui outo muukalainen, jonka näköistä ja kaltaista vielä kukaan kylän asukkaista ei ollut milloinkaan nähnyt. Tämä tuli pelkillä suksilla ja kertoi heti tulevansa kaukaa etelästä Lidian kylästä - kylästä, jossa kuuluisa lyyransoittaja Laura eli Lyra oli vastikään kuollut puolisoineen. Muukalainen oli Distrelinkin perheen yllätykseksi hyvin kaunis vaaleine, kiharoine hiuksineen, teräväpiirteisellä tavalla kauniine kasvoineen, sinivihreine silmineen ja hentoine ruumiinrakenteineen. Ensimmäisestä tuttavallisesta käytöksestään huolimatta hän ei suostunut paljastamaan itsestään mitään muuta kuin sen, että oli tuolta kaukaa etelästä kotoisin.
Naisen etunimi oli Linda, mutta sukunimeään hän ei jostain kumman syystä suostunut kertomaan. Mukana tällä oli pieni nyytti, ilmeisesti kapalo, jossa nukkui pieni, parin kuukauden ikäinen tyttövauva. Tämä sanoi 1.1. syntyneen lapsen olevan omansa, mutta Vendelan tarkat naisenvaistot sanoivat heti, että jotain oli pielessä, jos lapsen isää ei kerta näkynyt missään ja nainen oli tullut yksin. Pian tuon sanottuaan jälkeen heikossa kunnossa oleva nainen pyörtyi kynnykselle, jolloin hän otti tämän pitelemän lapsen syliinsä sitä vilkaisematta ja käski miestään viedä hänet kamariin toipumaan.
Koko perhe kokoontui Linda-nimisen naisen luokse kamariin, joka oli rakennettu aivan talon pohjoispuolelle. He näkivät heti, että nainen näytti kalpealta, lähes kuolemansairaalta, mutta oli yhtä kaikki elossa.
Naisen viimeiset sanat jäivät erityisesti juuri Vendelan päähän ikuisesti eikä hän koskaan unohtanut niitä. Juuri ennen kuolemaansa Linda oli pyytänyt häntä ja hänen perhettään pitämään etelästä tuomastaan lapsesta hyvää huolta ja antamalla sille kasteessa nimen Lyra. Muuta kaunis muukalainen ei ollut ehtinyt sanoa, kun jo oli vetäissyt viimeisen hengenvetonsa ja kuollut pois.
Ja niin pieni lapsi sitten nimettiin kasteessa tuolla oudolla nimellä kuuluisan lyyransoittaja Lauran lempinimen mukaan, mutta koska Linda ei ollut toivonut toista nimeä, antoivat sen tälle Veder ja Vendela. Lapsi nimettiin siis Lyra Ithrida Elissaksi ja tämä sai perheen sukunimen Distrel, vaikkei tätä sukua ollutkaan. (Ithrida-nimi Vederin äidin mukaan ja Elissa-nimi Vendelan äidin mukaan.
Dristelit alkoivat kasvattaa häntä välittämättä lainkaan lapsen tuntemattomista sukujuurista, joilla kukaan heistä ei arvannut olevan vielä merkittävyyttä tässä maailmassa.
3
Lyra Ithrida. Sillä nimien kaksoisyhdistelmällä Distrelien oli tapana tyttöä kutsua tämän kasvaessa ja oppiessa rakastamaan Vendelaa ja Vederiä luullen näitä omiksi vanhemmikseen, kun nämäkin olivat jo tottuneet siihen ajatukseen, että Lyra oli heidän oma lapsensa ja kerrottuaan tämän valeen kaikille Endian asukkaille.
Tytön saavuttaessa jo kolmannen ikävuotensa Distrelit huomasivat viimein, minkä näköiseksi tämä oli kehittynyt ja kuinka vähän yleisesti vantteria, vaaleita ja harmaavihreäsilmäisiä etelän lidialaisia tämä muistutti. Heidän yllätyksekseen lapsen piirteissä ei ollut mitään, mikä olisi täsmännyt kauniin muukalais-Lindan ulkonäköön tämän väittämän mukaan, että hän oli itse ollut lapsen biologinen äiti. Pikku Lyra ei muistuttanut edes tavallisia lidialaisia, sillä tämä oli varreltaan tavattoman hento ja linnunluinen ja näytti lähes nälkiintyneeltä, ja arveltiin, että hän oli tullut siis kokonaan ulkonäöltään isäänsä, joka oli kuitenkin kadonnut, tuntematon ja salaperäinen. Tytön kasvot eivät olleet kauniit, mutta niiden sydämenmuotoisuutta muistuttavissa piirteissä oli jo hyvin pienenä kummallista sielukkuutta ja herkkää suloisuutta, joka ilmeni erityisesti hymyillessä. Kulmakarvat olivat kauniit, samoin suora nenä, mutta kapea, punainen suu oli aivan liian ohut ja heiveröinen ollakseen kaunis, vaikka amorinkaari olikin viehättävästi muotoutunut. Kaikkein merkillisimmällä tavalla kauneinta ja puoleensa vetävintä noissa kalpeissa kasvoissa olivat kuitenkin suuret, mantelinmuotoiset ja surulliset silmät, jotka olivat väriltään kummallisen jäänsinervät, suorastaan siniset tietyssä valaistuksessa ja hyvin kirkkaat kuin kaksi tähteä. Lapsi on syntynyt tähtien yönä, oli Linda sanonut, ja yhä enemmän näytti siltä, kuin tähtien kaukainen, kultainen ja kaukainen valo olisi asunut Lyran silmien avaruuden kaukaisuudessa. Hänen suorat, silkoiset hiuksensa olivat kuin kalpeaa kultaa ja niissä näytti tosiaan kiiltävän tähtien loiste - sama merkillisen kaunis väri kuin silmissä heikkoina erottuvat kultaiset pilkut.
Lyra oli hiljainen, kiltti ja helppohoitoinen lapsi, mutta tässä huolestuttivat kaikkein eniten Vendelaa, Vederiä ja näiden lapsia kuitenkin lähes jatkuva puhumattomuus ja haaveilevaisuus, joka ilmeni poissaolevana käytöksenä ja surullisena katseena kaukaisuuteen - tuntemattomaan, jonne myöskään Melindan, Atharan, Veenan, Heatherin, Sarannan ja Silenen tarkat lapsensilmät eivät nähneet.
Tyttö kiintyi heti adoptioperheeseensä ja läheisimmäksi hänelle näiden kuudesta biologisesta lapsesta tulivat Saranna ja Silene, joista Silenen kanssa hän vietti kuitenkin aikaa paljon enemmän. Melinda, Athara, Veena ja Heather olivat myös tälle kuin omia sisaria ja Veder ja Vendela vanhemmat, joita parempia Lyra ei olisi voinut saada mistään muualta Endiasta.
Kahdentoista ikäinen Athara kiintyi perheen lapsista vanhimmista pikkutyttöön kaikista eniten, ja häntä kiehtoi suuresti tämän salaperäisyys ja totuus siitä, ettei tämä tiennyt mitään oikeista vanhemmistaan.
Aina katsoessaan Lyran kalpeita, totisia pikku lapsenkasvoja hän lupasi itselleen selvittävänsä tämän kadonneen isän henkilöllisyyteen kätkeytyvän salaisuuden.
4
Kevät saapui Endiaan myöhään tavallistakin pitemmän ja kylmemmän talven jälkeen. Luonto viheriöi kunnolla vasta toukokuun puolivälissä ja puut olivat vasta tuskin hiirenkorvillakaan, kun linnut saapuivat kaukaa Hedniasta ja muista eteläisistä maista suuren meren ja koko Whilenian ylitse maan pohjoisimpaan kolkkaan. Heti täyttivät ilman suloinen sirkutus ja laulu, jota kaikki kyläläiset olivat odottaneet kauan kuulevansa. Ja viimein oli pitkä odotus lopussa.
Athara oli aina rakastanut kevättä kuten muutkin Distrelin perheestä. Eräänä aurinkoisena, viileänä päivänä hän pyysi äidiltään luvan lähteä metsäretkelle Endian lähellä sijaitsevaan metsään Melindan, Veenan, Heatherin, Sarannan, Silenen ja pikku Lyran kanssa. Vendela suostui mielihyvin tyttärensä pyyntöön, sillä hänen mielestään oli hyvä, että lapset saisivat raitista ilmaa kaiken sen talvisen sisällä värjöttelyn jälkeen.
Athara etsi siskojaan kaikkialta talosta, muttei onnistunut löytämään kuin Sarannan, Silenen ja Lyran, jotka olivat leikkimässä olohuoneessa. Veenaa, Heatheria ja Melindaa ei kuitenkaan hänen pettymyksekseen näkynyt missään, joten tyttö pakkasi eväät nyt ainoastaan neljälle.
Metsä oli täynnä lintujen taukoamatonta laulua. Kaikkialta kantautui tiaisten sirkutusta, satakielen kujerrusta ja taivaanvuohen määintää muistuttavaa kummallista ääntä, joka oli lähtöisin linnun siivistä. Kellervässä maassa erottui jo selvä vaaleanvihreän sävy ja puitten hiirenkorvat hehkuivat heleänvihreinä auringon valossa. Puut heittivät tutulle, lähes umpeen kasvaneelle metsäpolulle läikikkäät, hauskat varjonsa ja taivas kaareutui korkeana kupolina eväsretkeläisten ylle eikä sen sinisyydessä näkynyt ainoatakaan pilveä.
Athara laski eväskorin kädestään ja levitti sitten maahan viltin, jonka päällä hän, Saranna, Silene ja Lyra voisivat syödä. Muut istuutuivat hänen viereensä ihailemaan luonnon keväistä kauneutta ja siihen heräämistä ympärillään.
Kun eväiden syömisen aika koitti, isosisko irrotti katseensa taivaan sinisestä merestä ja kääntyi siskoihinsa ja huomasi heti kauhukseen, että jokin oli vialla. Saranna ja Silene istuivat paikallaan yhä aivan rauhallisesti kuten ennenkin, mutta Lyra oli kadonnut. Athara tähyili vauhkona ympärilleen, mutta ottosiskoa ei näkynyt missään. "Ei voi olla totta!" hän puuskahti itsekseen, "nyt se pikku raukka on juossut tiehensä! Voi, voi! Ja minä kun luulin, etten torkahtaisi! Mitä äitikin nyt sanoo, jos en löydä häntä?"
Saranna ja Silene katsoivat ihmeissään isosiskonsa kummallista käytöstä ja pian näillekin valkeni asian oikea laita. "Ehkä fe jakko matkaa tonne fyvemmälle mettään", pikku Silene ehdotti pyöreillä pikku lapsenkasvoillaan huolestunut ilme ja kullanruskeissa silmissään vilpitön huoli ja uteliaisuus. Athara kääntyi pikkusiskonsa puoleen ja vilkaisi sitten Sarannaa, joka näytti kovin syylliseltä. "Torkahditko sinä ollenkaan vaan päästitkö Lyran tosiaan omille teilleen ilman lupia?" hän kivahti huolesta kimakalla äänellä, "etkö Saranna yhtään ajatellut, että sen lapsen pikku sääret kuljettavat hänet nopeasti niin kauas, ettemme ehdi saada häntä enää kiinni!"
Saranna alkoi heti itkeä lohdutonta itkua. "Mutta kun se karkas itte!" tämä huusi, "en miä tienny ettei se saa mennä!" Nyt Silenekin nousi puolustamaan urheasti siskoaan, vaikka tämä olikin syyllinen. "Ei Fara fitä tehny! Luuli vaa että Lylan faa pääftää poif!" tämä tiuskaisi. (Sarannaa oli toisinaan tapana kutsua Saraksi.)
Athara ei enää siskoistaan välittänyt. Hän oli jo kaukana metsässä eikä kuullut näitä, sillä huoli Lyran tähden kalvoi hänen sisintään. Hän ei käsittänyt, kuinka tyttö oli saattanut kadota niin nopeasti ja jälkiä jättämättä kuin tuhka tuuleen, ja tunsi syyllisyyttä siitä, että oli torkahtanut, vaikka tätä olisi pitänyt vahtia koko ajan.
Tyttö juoksi ja juoksi, huhuili vauhkona Lyran nimeä, mutta kun tämä ei vastannut, hän joutui yhä suuremman epätoivon valtaan, sillä yleensä lapsi vastasi, kun tätä kutsuttiin. Vasta nyt Athara tajusi, että ottosisko oli hänelle paljon tärkeämpi kuin hän ennalta olisi osannut koskaan aavistaa - yhtä rakas kuin esimerkiksi Silene tai Saranna. Mutta hän ei enää välittänyt viltille jääneistä siskoistaan, sillä muuten Lyraa ei ehkä enää koskaan löytyisi - ehkä tämä katoaisi yhtä maallisen lopullisesti kuin muutkin vuorille ja metsiin eksyneet ja nälkään kuolleet lapset. Kauhukuvat seurasivat toisiaan kuin hirveät painajaiset, joita tyttö ei kyennyt kadottamaan mielestään hetkeksikään.
Kun Athara saapui tutun ja turvallisen metsälähteen reunaan, hän oli jo huolesta aivan suunniltaan. Kyyneleet valuivat pitkin kaksitoistavuotiaan tytön kasvoja, joka epätoivoissaan tähyili nytkin ympärilleen etsien pikkusiskoaan.
Helpotus oli ottosiskon ensikatoamisen jälkeen suuri, kun hän näki tämän viimein; hento, vaalea ja pieni hahmo kyyhötti yksinään lähteen rannalla ja katsoi suoraan sen peilityyneen, kristallinkirkkaaseen pintaan. Athara tunsi suuren ilon läikähtävän sydämessään ja ryntäsi tätä kohti. "Lyra! Lyra! Siinähän sinä olet! Onneksi löysin sinut ajoissa, muuten olisit voinut vaikka hukkua tuohon lähteeseen! Lyra?" hän huusi, mutta hämmästyi, kun ei saanutkaan vastasta. Vasta katsoessaan ottosiskoaan hän näki, ettei tämä katsonut häneen vaan tuijotti yhä lähteen tyyneen pintaan mitään näkemättömin silmin, jotka näyttivät kummallisen lasittuneilta ja kirkkailta. Niiden sinisissä syvyyksissä hehkui jälleen kaukainen, kultainen valo kasvojen näyttäessä ihmeellisen valoisilta ja raikkailta, kuin valo olisi langennut niihin. Vasta silloin Athara tajusi, että tämä oli juuri sellainen kummallinen, ihmeellinen hetki, jona Lyra ei tuntunut näkevän häntä, vaan katsoi kauas kaukaisuuteen, jonne hänen omat silmänsä eivät nähneet - jonnekin tuntemattomaan ja salaperäiseen, mikä liittyi tämän vanhempien salaisuuteen.
Silloin lapsi liikahti, käänsi päänsä häneen ja näki hänet viimein. Silmissä oli yllättyneisyyden ja tunnistamisen tavallista, lapsellista riemua ja äskeinen valoisuus oli kadonnut tämän pienistä, kalpeista kasvoista, vaikka silmissä hehkuikin edelleen se sama kumma valo, kuin auringon kilo.
Athara kääntyi johdattamaan Lyraa takaisin eväsretkipaikalle ja vannoi, ettei koskaan unohtaisi tätä kevätpäivää.
5
Aika kului väistämättömän nopeasti, niin nopeasti, että ennen kuin Athara ja muut Distrelin perheen jäsenet huomasivatkaan, oli jo syksy. Kesä tuntui vierähtäneen ohitse kuin parissa viikossa, sillä kylmät vuodenajat saapuivat muutenkin aikaisin pohjoisimpaan Whileniaan. Lehdet saivat jälleen kauniin kellan- , oranssin- ja punaisenkorean lämpimän värisävyn, joka erityisesti lokakuun tienoilla alkoi näyttää loimottavilta liekeiltä. Ruska oli pohjoisessa upea, sillä syksyn yöt olivat hyvin kylmiä ja pakkasasteisia, jolloin lehdet muuttuivat kylmästä suorastaan verenpunaisiksi. Mutta samalla, kun tämä kauneus lisääntyi, lisääntyi myös kylmyys ja sitä myöten myös aavistus talvesta.
Sateisten, lohduttomien päivien aika alkoi vasta kuukauden loppupuolella, jolloin myöhäissyksyiset myrskyt riipivät lehdet armottomilla kourillaan puista ja kylmyys tukahdutti ruskan liekit ruskeanharmaaksi tuhkaksi, johon sade teki oitis vetisiä pikku purojaan. Tuona aikana Distrelit pysyttelivät mieluiten sisällä ja hakeutuivat toistensa seuraan - kaikki paitsi Athara, joka seurallisen kaksoissisarensa Melindan rinnalla oli syrjään ja yksinäisyyteen hakeutuva erakko. Tyttö huomasi löytäneen hetkessä salaperäisestä, totisesta ja hiljaisesta pikku Lyrasta sanattoman sielunystävänsä, jolloin aivan uudenlainen luottamus kehittyi näiden kahden välille. Tuon yhteisen piirinsä sisälle he päästivät vain Silenen, joka seisoi aina Lyran rinnalla, vaikkei tämä aina halunnutkaan vuotta itseään vanhemman tytön seuraan.
Melinda, Veena, Heather ja Saranna eivät pitäneet tuosta kolminkeskisestä salaliitosta, sillä lapsenmielissään he kaikki tunsivat jäävänsä ulkopuolelle jostain salaperäisestä, mikä liittyi juuri Lyraan. Erityisesti juuri Melinda (joka oli tottunut leikkimään Atharan kanssa ja jakamaan tästä asti kaikki salaisuudet tämän kanssa kahden kesken) loukkaantui suunnattomasti huomatessaan, ettei sisko enää kaivannut hänen seuraansa enää sillä tavoin kuin ennen. Kiukustuneena hän joutui tyytymään rasavilliin Veenaan sekä kikattaviin Heatheriin ja Sarannaan toivoen mielessään, että tämä katuisi valintaansa, jonka oli tehnyt Lyran kohdalla: aikonut selvittää tähän liittyvän salaisuuden ja kadonneeseen isään liittyvän mysteerin, johon oli mahdoton löytää mitään tietoa.
Athara istui myöhään eräänä lohduttomana, sateisena ja pimeänä iltana talon ullakolla kirjoittaen hitaasti ja päättäväisesti sileän pöydän päällä, johon yksinäisen kynttilän valo heitti oman reilusti pidentyneen varjonsa. Tyttö huokaisi hiljaa ja katsoi kättensä jälkeä: paperi silmien edessä oli juuri sitä, miltä oli aina näyttänyt - siisti käsiala oli moitteettoman tasaista ja siistiä - käsiala, joka oli muokkautunut hänen omakseen jo varhain sekä selkeä, ilmeikäs kerrontatapa, jolla hän salaa kirjoitti tarinoita ja runoja, joista kukaan muu ei tiennyt - ei edes Lyra tai Silene. Hän katsoi juuri kirjoittamaansa tekstiä, jonka oli kirjoittanut isolla paperiin.
Tästä alkaa minun päiväkirjani.
Atharan päiväkirja
6
ATHARAN PÄIVÄKIRJA
28.10.
Syksy oli ankea ja olin onnellinen talvesta, joka koittaisi pian. Rakastin tuossa vuodenajassa kaikkea; tähtikirkkaita, kirpeän pakkasen täyttämiä kuutamoöitä, marmorin lailla hohtavia, valkoisia hankia ja jopa lumimyrskyjä. Erityisesti pidin tammikuusta, kuukaudesta, jonka ensimmäisenä päivänä juuri vuodenvaihtumisen hetkellä Lyra syntyi. Aina kun kirjoitin, mietin samalla Muukalais-Lindan sanoja, jotka muistin aina - sanoja, joiden mukaan ottosiskoni oli syntynyt tähtien yönä, salaperäisyyksien täyttämänä aikana, jolloin luonto näyttäytyi aivan erilaisessa valossa kuin päivällä - vuodenvaihtumisen yönä, jona tähdet tuntuivat ikään kuin olevan jopa tavallista kirkkaampia.
Tämän sanojen mukaan Lyra oli perinyt kyllä ulkonäkönsä, sillä tähtien yönä syntyneellä oli ikivanhojen ennustusten ja tarujen mukaan kalpeankultaiset hiukset, siniset tähtisilmät ja valoisat kasvot. Tämän kasvot olivat kyllä ihmeen valoisat ja sielukkaat, mutta sulkeutuneet - yölläkin tämän silmäluomien ja pitkien ripsien taakse kätkeytyi koko silmien salaperäinen avaruus, tieto siitä, että hän itse oli kuin rannaton salaisuus, salaisuus, johon kätkeytyi niitä lähes loputtomiin. Kasvojen sulkeutuessa näytti, kuin niillä olisi ollut totinen, viileäntyyni naamio, mutta kun tuo naamio rikkoutui, kurkistivat sen takaa valoisat, ihmeen sielukkaat ja tähden kaltaiset, kalpeat kasvot, joissa silmät hohtivat tähtien valoa.
Aina niinä hetkinä, joina yllätin Lyran tuollaisena ihmeellisenä hetkenä, jona tämän silmät tuijottivat kaukaisuuteen minua näkemättä syvyyksissään kaukainen valo, tunsin itseni jollain tapaa ulkopuoliseksi ja minusta tuntui, ettei hän kuulunut samaan maailmaan ja todellisuuteen kuin minä. Ja aina, kun hän yllätti minut seisomasta takaansa, kasvojen sulkeutunut naamio palasi jälleen, valoisuus katosi ja niille lankesi salaisuuden varjo. Silmien hehku sammui ja niiden pinta muuttui jälleen jäiseksi, yhtä tyynen liikkumattomaksi ja kylmäksi kuin järvi jäätyessään ja peittäessään alleen siniset, salaiset syvyytensä. Kasvojen valoisuus olikin enää kalpeaa, kuulasta kalpeutta, joka vain korosti herkkiä, hauraita ja hentoja piirteitä. Yhtään terävää särmää noissa kasvoissa ei ollut, ei sellaista teräväpiirteistä kauneutta, jota oli ollut Muukalais-Lindan kasvoissa - Lindan, joka oli sanonut olevansa Lyran oikea äiti.
Tunsin itseni tänäänkin kirjoittaessani toivottoman ulkopuoliseksi. Vaikka rakastin Lyraa jopa enemmän kuin omia perheenjäseniäni, en voinut ymmärtää, miksi hän aina minunkin seurassani sulkeutui ja muuttui jälleen totiseksi, salasi näkynsä joita oli nähnyt, vaikka olisi kyennyt selittämään ne.
Mutta hänessä oli salaisuus, hän itse oli rannaton salaisuus, sillä totuuden rannat olivat yhä kaukana tietymättömissä.
7
ATHARAN PÄIVÄKIRJA
24.12.
Joulu. Se oli täällä taas, kun marraskuussa talven ensimmäiset lumet olivat sataneet maahan. Avasimme joululahjamme, joita isä ja äiti ostivat hyvin vähän jokaiselle, mutta yleensä jokainen lahja oli joka jouluna tärkeä ja hyvä. Melinda (varsinainen pynttäytyjä) sai toivomansa uuden kamman, sillä edellisen Silene oli rikkonut leikeissään, sekä lisäksi muutamia muita kauneudenhoitotarpeita. Itselleni äiti oli ostanut uuden ohutkärkisen mustekynän, sillä hän oli viimein saanut selville, että harrastin ahkerasti kirjoittamista. Sain myös kokonaisen kirjan, johon jäljensin ensimmäisen irtopaperille kirjoittamani päiväkirjan sivun tekstin, jonka jälkeen palasin jälleen alas ullakolta ja katsoin, mitä muut olivat saaneet. Veena oli saanut räsynuken ja äidin sille ompelemia vaatteita, Heather leikkinallen, Saranna ja Silenne paperinukkeja (jotka he kyllä repisivät heti) ja Lyra pari uutta hyvää vaatekappaletta.
Siinä sitten oli koko joulu, joulukuusen lämmintä tuiketta ja tähtien kirkkaita kristalleja taivaalla - tähtiä, jotka olivat kuin Lyran silmät.
ATHARAN PÄIVÄKIRJA
30.12.
Minua jännitti jostain kumman syystä, kun vuoden viimeisen päivän aamu koitti. Sisälläni oli herännyt aavistus - aavistus siitä, että yöllä vuodenvaihtumisen hetkellä koittaisi hetki, tähtien yö - Lyran hetki. Tiesin, että tapahtuisi jotain - jotain uutta ja vierasta katsoessani Lyran tavallistakin sulkeutuneempia, totisia ja kalpeita pikku lapsenkasvoja ja silmiä, jotka näyttivät jälleen jäisiltä. Ilme oli tyyni, hallittu ja kylmä, se ei värähtänytkään, tuo suljettu naamio, salaisuuksien varjo, joka oli vahvempi ja synkempi kuin vielä koskaan. Tajusin, että lapsen yksinkertaisessa pikku mielessäänkin hän tiesi, että jotain oli tapahtumassa - jotain uutta ja tulkitsematonta, joka liittyi tämän omaan salaisuuteen ja ehkä kadonneeseen isäänkin.
Tunsin itseni tyhjäksi, ruokahaluni katosi kokonaan ja vaikka kaikki kuinka kyselivät, mikä minun oikein oli, en saanut sanotuksi. Sanat olivat juuttuneet kurkkuuni, sillä en voinut sanoa ääneen pelkääväni näin paljon Lyran puolesta - entä jos se, mitä uudenvuoden yönä tapahtuisi, olisikin jotain pahaa, joka voisi tuhota hänet? Eivätkö tähdet ehkä kirkkaudessaan olleetkaan niin kaukana kuin olin aina luullut, sillä pimeyden laskeutuessa tienoon ylle ne näyttivät olevan kuin lähempänä, tai sitten se oli pelkkää omaa kuvitelmaani. Mutta joka tapauksessa hetki koittaisi pian.
8
Ilta. Se tuli nopeammin, paljon nopeammin ja salakavalammin kuin Athara oli aavistanutkaan - hitaasti ja väijyen kuin odottamaton, tuntematon vihollinen. Ilmassa oli jotain mystistä, niin maagista, että se pelotti häntä. Tytössä kasvoi edelleen huoli Lyran tähden, huoli siitä, että jotain tapahtuisi, jotain pahaa ja tulkitsematonta, jolla ei olisi sittenkään hyvät seuraukset. Atharan kömpiessä vuoteeseensa pimeys tuntui ikään kuin tiivistyvän, mutta samalla tähtien ja kuun valo ulkona tuntui tuskallisesti terästäytyneen.
Kello läheni kahtatoista. Athara tiesi sen tuskallisesti - yhtä tuskallisesti kuin hän pelkäsi menettämänsä Lyran. Ja äkkiä tyttö tunsi jotain. Pelko ja aavistus hyökkäsivät äkkiä hänen kimppuunsa ja työnsivät sydämeen kylmän, jäisen kiven, joka painoi ja ahdisti. Kauhuissaan tyttö singahti istumaan vuoteellaan, potki peiton päältään ja heilautti itsensä pois sängystä niin, että pitkä musta tukka vain heilahti lippuna selässä. Katsoessaan itseään halkeilleesta peilistä hän kohtasi liidunvalkeiksi kalvenneet, veistokselliset kasvot, sinervät huulet ja suuret, pelosta kiiltävät silmänsä, joiden harmaus oli tummunut sysimustaksi kuiluksi. Se sai Atharan pelästymään niin, että hän haukkoi henkeään pakottaen itsensä viimein rauhoittumaan. Rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu, hän ajatteli hiipiessään alakertaan kuun kelmeässä, kalpeanhopeisessa valossa, joka tuntui imevän talosta kaikki värit ja kasvattavan huonekalujen terävät varjot elävämmiksi, mustemmiksi ja paljon todellisemmiksi kuin päivällä.
Eteisessä tyttöä kohtasi kauhea näky, kauheampi kuin mikään todellisin painajainen. Lyran huoneen ovi oli auki ja siellä, siellä - aivan liian selvästi Athara näki tyhjyyttään ammottavan sängyn. Hänen katseensa singahti eteiseen - ja siinä, kuun kammottavassa valossa hän näki selkoselällään olevan ulko-oven ja pienten, paljaiden jalkojen jäljet huurteisella kynnyksellä - jäljet, jotka kielivät siitä kauheasta todellisuudesta, mitä oli tapahtunut. Lyra oli lähtenyt, poissa - lähtenyt noin vain kahdenkymmenen asteen pakkaseen hortoilemaan ilman talvivaatteita ja suojavarusteita.
Athara pillahti hiljaiseen itkuun kauhun ja paniikin rynnätessä viimein kimppuun. Hän puri hampaitaan yhteen, jottei kirkuisi - tämä oli liian kauheaa kestettäväksi - totuus oli liian hirvittävä, aivan kamala.
Talvivaatteet nopeasti päälle, ovi selän takana kiinni ja ulos. Nyt Athara juoksi henkensä edestä seuratessaan Lyran jälkiä, kovempaa kuin vielä koskaan eläissään. Kuu valaisi maiseman, vääristi puitten varjot pelottaviksi hirviöiksi, jotka halusivat saada hänet kiinni. Tuota lapsellista kauhua ja uskoa kummituksiin lisäsi vielä enemmän se, että tyttö tiesi, että nyt oli viimein käynyt se, mitä hän niin kauan oli epäillyt - se, että hän menettäisi Lyran. Tälle oli sattunut jotain, joten hänen olisi ehdittävä pelastaa tämä mahdollisimman nopeasti joltain tuntemattomalta vaaralta, joka oli saanut tämän ansaan.
Tyttö pakotti itsensä jatkamaan matkaa jälkiä seuraten, halusi juosta äkkiä, mahdollisimman nopeasti, jotta ehtisi. Ja Athara juoksi.
9
Athara seurasi Lyran jälkiä sydän pelosta ja jännityksestä jyskyttäen - jälkiä, jotka erottuivat kauhistuttavan selvinä ja todellisina kuun kalpeassa hohteessa. Ne johtivat suoraan ja määrätietoisesti suoraan kohti pohjoista - kohti paikkaa, johon tyttö ei todellakaan halunnut niiden vievän.
Athara oli aina pelännyt Pohjoiskukkulaa, jota oli syytäkin pelätä, sillä Endiassa oli kautta aikain kerrottu kauhutarinoita siellä vallitsevista oudoista voimista, jotka tuntuivat vahvoina erityisesti silloin, kun oli uudenvuoden ja tähtien yö. Kukaan paikassa käynyt ei ollut suostunut kertomaan mitään kokemastaan, joka ilmeisesti oli saanut nämä täysin sanattomiksi. Noita henkilöitä oli kylässä enää harvoja, sillä kaikki (ainakin tietämän mukaan) olivat kuolleet, viimeinen kait vuosi sitten, kuka sitä lukua nyt vain jaksoi pitää.
Tyttö muisti vasta nyt, että äidinäiti Vanira oli ollut yksi noista harvoista, mutta tämä oli jo kuollut ajat sitten elettyään hyvän, pitkän elämän. Tätä ajattelematta Athara jatkoi matkaansa kiihdyttäen vauhtiaan.
Pohjoiskukkulalle oli matkaa paljon enemmän kuin hän muisti, ja pian tyttö alkoi jo ihmetellä, miten Lyra oli saattanut pikku lapsenjaloillaan kipittää paljain varpain näin kauas ilman minkäänlaisia talvivarusteita. Eniten häntä kuitenkin yhtä aikaa vieläkin pelotti se, että tälle olisi ehtinyt jo sattua jotakin ja kaikista eniten se, että hän itse menettäisi tämän ikiajoiksi. Sen vuoksi hän piti vauhtiaan koko ajan kevyessä hölkässä, joka kasvoi kuitenkin pian jo juoksuksi kärsimättömyyden ja uteliaisuuden työntyessä pelon ja huolen seuraan hänen mieleensä.
Tavallisesti Athara olisi jäänyt ihailemaan talvisen taivaan tähtistä kauneutta kuten Lyran synnyinyönä, mutta tällä kertaa hän ei pysähtynyt seisoskelemaan hangen keskelle (varmasti hän olisi tehnyt niin, jollei olisi ollut kyse Lyran hengestä). Tyttö juoksi, kunnes oli jo aivan hiessä ja kun aavistus perillä olosta alkoi hiipiä hiljaa mieleen. Pelko tuntui suurena möhkäleenä rinnassa - pommina, joka odotti räjähtämistään paniikkiin, jota hän koko ajan yritti hillitä.
Atharan kurkkuun sattui ja kylkeen pisti hengityksen kulkiessa yhä vaivalloisemmin sydämen lyödessä hurjaa vauhtia kuin vankilastaan pakoon pyristelevä lintu. Heikkous ja väsymys pitkän juoksun jälkeen valtasi hänet pyörrytyksenä ja pahoinvointina. Päästä heitti, kun tyttö kompuroi eteenpäin suuntaan, jossa tiesi Pohjoiskukkulan sijaitsevan. Athara tuskin enää näki eteensä, sillä silmissä alkoi jo musteta ja maailma pyöriä ympäri kuin valtava karuselli nielaisten mukaansa kaikki värit. Tyttö tunsi kaatuvansa selälleen lumiseen, pakkasen kovettamaan maahan ja makasi sitten siinä. Taivaan tähdet kieppuivat silmien editse, nuo kaukaiset valot, jotka äkkiä olivat niin hirvittävän lähellä eivätkä olleet vielä koskaan näyttäneet yhtä kylmiltä ja kirkkailta. Niiden valoisa pyörre katosi mustaan kuiluun - pimeyteen, jonne Athara tunsi vajoavansa.
Viimeisillä voimillaan tyttö riuhtaisi itsensä todellisuuteen, riuhtaisi itsensä ylös ja katsoi eteensä. Pohjoiskukkula näkyi kuin sumun lävitse. Hän oli perillä.
10
Näköä sumensi harmaa sumu, jonka Athara viimein tajusi kyyneliksi, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin. Hän tunsi, kuinka kurkusta vasten tahtoa karkasi hiljainen nyyhkäys, mutta samalla hän tunsi rohkeutensa kasvavan, ja pyyhki kyyneleet kärsimättömänä silmistään.
Näky, jonka tyttö nyt näki, ja se, mitä hän koki, ei koskaan kadonnut hänen muististaan, vaan piirtyi sinne koko hänen loppuelämäkseen.
Taivas oli kaunis ja sen tähdet olivat tosiaan lähempänä ja paljon kirkkaampia kuin tavallista, sillä oli tähtien ja uudenvuoden yö. Hanget kimalsivat, kuun kalpean kasvon valo siveli maisemaa valkeanhohteisten hiusten tavoin, piirsi varjot mustiksi ja teräviksi. Uhkaaviksi. Kuuset huokasivat lumipeitteidensä alla, ja kaiken tuon ihanuuden yllä kohosi yötaivasta vasten Pohjoiskallion jykevä, musta ja periksi antamattoman ankara ja ylpeä, liikkumaton siluetti. Mutta kaiken tämän kauneuden ja liikkumattoman valkeuden ja autiuden keskellä Athara kiinnitti huomionsa siihen ainoaan elävään, jonka nyt näki kävellessään kukkulan juurelle ja katsoessaan ylös.
Aivan sen laella seisoi joku. Tuo joku oli ihminen, pieni lapsi. Pieni lapsi. Kesti vain hetken, ennen kuin Athara järkytyksekseen tajusi, kuka se oli.
Lyra. Siinä seisoi Lyra, mutta niin erinäköisenä pitkässä, valkeassa yövaatteessaan, jonka helmat lepattivat vienossa tuulessa paljastaen altaan paljaat jalat, jotka eivät Atharan järkytykseksi koskettaneet maata. Pikkutyttö tuntui kuin leijuvan hiukan maan yläpuolella tämän seisoessa selin häneen, mutta kääntyi sitten hiljalleen ympäri ja katsoi suoraan häneen.
Kuinka valoisat olivatkaan hänen pienet kasvonsa, joilta nyt jäykkä naamio, salaisuuksien varjo oli kadonnut täysin. Ne näyttivät puhtailta ja raikkailta, ja koko Lyran pieni olemus tuntui säteilevän, hänessä tuntui asuvan valo, joka tuntui tulevan syvältä sydämestä. Silmät hehkuivat ihmeellisinä, sinisinä tähtinä eikä jäätä enää ollut niiden tyynissä aalloissa, joilla väikkyi jälleen kultainen valo, kuin auringon kilo kahden järven pinnassa. Ja tuota samaa valoa, tähtien kalpeankultaista loistetta hohtivat hänen hiuksensa, jotka olisivat voineet olla auringon lempeitä säteitä. He katsoivat toisiaan, Lyra tähtien yönä syntynyt ja Athara Distrel. Athara näki ottosiskonsa kasvoille leviävän hymyn, joka ei enää ollut ahdistunut ja salaileva, vaan avoin, yhtä avoin kuin avattu kirja. Ja silloin tuon pienen, ihmeellisen olennon valoisille kasvoille levisi hymy, joka tuntui kirkastavan niitä vielä entisestäänkin ja väikkyi silmissä ihmeellisenä valona.
Tuona hetkenä Athara tajusi, ettei Lyra ollut kokonaan ihminen, sillä hänen koko olemuksensa tuntui säteilevän kuin siihen olisi sytytetty sisäinen valo, kuin kynttilän lempeästi lepattava liekki. Tämä oli näyttänyt ihmisen olemuksensa, mutta nyt tuntui, kuin hän olisi näyttänyt toisen, valoisamman puolensa - sen, jonka verta hän ei ollut perinyt ihmiseltä vaan joltain ihmeelliseltä, tuntemattomalta valon olennolta, jonka Athara ymmärsi olleen tytön kadonnut isä.
Samassa leimahti taivaalta äkisti sokaisevan kirkas valo, niin kuolettavan säteilevä ja loistava, että se sokaisi Atharan niin, ettei hän hetkeen nähnyt mitään. Kun ensi järkytys oli ohitse, hän viimein näki, ettei Lyra ollutkaan kukkulan huipulla enää yksin, vaan suoraan tähtiä kimmeltävältä taivaalta oli laskeutunut hänen vierelleen ihmeen kaunis, valoa hohtava miespuolinen olento, jonka kaltaista hän ei ollut ikinä nähnyt. Tämän kasvot olivat niin jalot, avoimet ja valoisat, että Athara tuskin uskalsi katsoa niitä peläten siten rumentavansa niitä pelkällä omalla katseellaan. Kasvot muistuttivat täydellisesti pikku Lyran kasvoja, ja tässä yhdessä lyhyessä hetkessä, jonka aikana hän tunsi kuuluvansa tilanteen vakoojaksi ja pelkäksi hyödyttömäksi sivulliseksi, hän tajusi, että siinä tosiaan oli viimein lapsen kadonnut isä, joka oli tullut tapaamaan omaa tytärtään.
Mysteeri siitä, kuka Lyran isä oli ollut ja miksi lapsi oli aina ollut niin sulkeutunut ja hiljainen, valkeni Atharalle viimein. Pikku tyttö oli tietysti kaivannut isäänsä, jota ei ollut koskaan tavannut, sillä valon ja tähtien kansa näyttäytyi ihmisille tuskin koskaan ja silloinkin vain sellaisille, joiden suonissa virtasi valottarien verta. Lyra kykeni tapaamaan isänsä nyt siksi, että hänen suonissaan tämän valoveri virtasi tarpeeksi voimakkaana, ja valotar näyttäytyi myös Atharalle, koska ei ollut vielä vaistonnut tavallisen ihmistytön läsnäoloa.
Athara astui lumoutuneena lähemmäs kukkulaa, mutta samalla hetkellä, kun salakavala oksa katkesi äkkiä hänen jalkojensa alla, Lyran isä käännähti äänen seurauksena hänen suuntaansa, huomasi hänet ja katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Hetken ajan vallitsi hiljaisuus, jonka aikana Athara tuijotti ihmetyksen vallassa paikkaa, jossa valotar oli juuri äskettäin seissyt, mutta joka oli paennut paikalta heti huomattuaan hänet ihmiseksi. Hän katsoi Lyraa, jonka silmissä oli hetken ajan syvää surua, kun hän tuijotti ylös tähtien täplittämälle, sysimustalle taivaalle kuin koettaen vielä tavoittaa isäänsä, joka oli nyt lähtenyt. Pikkutyttö käänsi hitaasti valoisat kasvonsa Atharaan ja katsoi häneen silmissään selittämätöntä, sanatonta ymmärrystä ja viisautta.
Ja silloin Lyra avasi suunsa ensimmäisen kerran ja kutsui häntä. "Tule", tämä sanoi valoisin kasvoin ja ihmeellisin silmin, "tule. Mennään."
Atharan ajatus: Mutta minne?
11
"Kotiin", Lyra sanoi, "meiän pitää mennä."
Athara katsoi pientä tyttöä, josta juuri sillä hetkellä sammui sisäinen valo kuin kynttilä olisi tukahtunut. Ihmisen puoli voitti, mutta kasvot olivat nyt valoisat ja avoimet vailla kireyttä ja jähmeyttä, ja sinisilmät loistivat vieläkin tähtinä tuikkien syvyyksistään tuttua, lämpimänkultaista ja kaukaista valoa. "Tule, Attala", lapsi sanoi lempeästi kuulostaen aivan tavalliselta juuri neljä vuotta täyttäneeltä itseltään, mutta nyt ääni oli vapautunut, heleä ja iloinen, ei hiljainen huokaus, joka oli ollut vain varjo nykyisestä.
Helpotus siitä, ettei hän ollut menettänyt ottosiskoaan, jonka tämän valotar-isä olisi voinut viedä mukanaan tähtien ja valon kansan valtakuntaan, valtasi Atharan voimakkaana onnentunteen hyökyessä sydämeen. Tyttö kietoi kätensä lujasti Lyran hennon varren ympäri ja rutisti tämän pienen, lämpimän olemuksensa itseään vasten halaten tätä kauan ja haudaten kasvonsa untuvanpehmeisiin hiuksiin, jotka tuoksuivat turvallisesti tämän omalta ihmisyydeltä.
He seisoivat näin kauan toistensa syleilyssä Lyran painautuessa lämpimänä Atharan kainaloon hänen pitäessä tätä hiljaa sylissään. Hän kuuli pian, kuinka Lyra nukahti ja rentoutui, jolloin huokaisi hiljaa ja lähti kulkemaan kohti kotia tätä lämpimillä vaatteillaan suojaten. Tyttö kuunteli ottosisarensa hiljaista hengitystä korvanjuuressa, ja tuo tuttu ääni rauhoitti häntä suunnattomasti kaiken tapahtuneen jälkeen.
Athara mietti kaikkea, mitä oli nähnyt ja kokenut. Hän tiesi nyt, että Lyra oli puoliksi ihminen ja puoliksi kehossaan virtaavasta verestään ja lihastaan isäänsä, valon olentoa, joka aiheutti sen sisäisen valon, mikä tässä oli hehkunut. Ja koska tämä oli syntynyt tähtien yönä, oli hänellä viimeinkin kaiken tapahtuneen kautta tieto tämän salaperäisen isän henkilöllisyydestä - isän, joka ei ollut ihminen, vaan vanhojen tarujen voimakkaampi, ihmeellisempi olento.
Athara käveli hiljaa tähtien loisteessa Lyraa sylissään kantaen - pientä ottosiskoaan, joka nukkuessa oli niin pieni, lämmin ja avuton.
Hanget säihkyivät puhdasta valkeuttaan ja avaruuden äärettömyys oli kuin Lyran silmien tyyni, syvenevä sini, jonka pohjalla ajatuksissa väreili tietoisuus siitä, mikä hän oli. Kuin entinen rannaton salaisuus, meri vailla rantoja, kuiskasi tuulen huokauksen lailla ääni nukkuvan tytön päässä. Se avasi tälle viimein salaisuuden takaisen maan - rannan, jota kohti pyrkiä ja joka avaisi tulevaisuuteen uusia mahdollisuuksia ja tälle itselleen kuten Atharallekin lopullisen selvityksen vanhemmista, joita pikku Lyra ei ollut koskaan oppinut kunnolla tuntemaan ja rakastamaan.
Ja tyttö hymyili, astui unessaan kohti tähtien valoa.
