20
Linnut lauloivat ja sirkat sirittivät heinikossa tietämättään yhtään Kirotulla niityllä vallitsevasta sodasta, jossa oli kuollut jo satoja kummankin osapuolen jäseniä. Koko maa oli täynnä verta ja ruumiskasoja, jotka vain kasvoivat päivä päivältä. Taivas oli sinäkin päivänä sees, mutta ilma oli jo aamusta ollut painostava ja ukkosen jyrinän saattoi erottaa kaukaa läntisestä taivaanrannasta, jossa saattoi erottaa jo mustia, hurjan ja voimistuvan tuulen mukana lähestyviä pilviä.
Vérda ja Zemlja kulkivat Vhalleenmetsässä kohti Kirottua niittyä aikomuksenaan pysäyttää sota niin pian kuin vain mahdollista ja katsomaan, mikä tilanne oli juuri nyt. Kumpikin hidasti vauhtiaan kuullessaan tutut raa'at miesten äänet ja tuskan kirkunan ja huudon, joka sai epätoivon syttymään sydämiin hetkessä. Haltia ja ihminen hiipivät sen samaisen pensaikon taakse, jota olivat aina käyttäneet vakoilupaikkanaan kyyristyen maahan. Vérda ja Zemlja olivat punoneet itselleen kaisloista ja muista hyödyllisistä kasveista vaatteita, jotka olivat suojaväreiltään mitä parhaimmat ja kätkivät heidät loistavasti näkyvistä. Haltian yllä olevan repaleisen, valkoisen pellavamekon päällä oli vaaleanvihreistä kaisloista punottu pitkä päällysmekko ja takin tapainen ja päässään samasta aineksesta valmistettu hattu, joka korosti kauniisti syvänpunaisia hiuksia, jotka pyrkivät piilotettuinakin tunkeutumaan vallattomina ja kiharaisina pois sen alta. Zemljalla oli samanlaiset varusteet ja kumpikin oli paljain jaloin, sillä kesällä he eivät kenkiä tarvinneet.
Talvi oli ollut kummallekin vaikeaa aikaa, sillä silloin he olivat joutuneet pyydystämään metsän eläimiä, syömään niiden lihaa yrteillä maustettuina ja nylkemään niistä nahat ja turkit, joista olivat saaneet loistavia talvivarusteita. Kengätkin oli valmistettu nahasta, mutta ne olivat juuri tuota kylmää aikaa varten. Ruokana olivat olleet viimeiset, paleltuneet marjat ja eräs erityinen yrtti, joka aina talvellakin sinnitteli metsässä.
Ystävykset eivät sitä aikaa mielellään muistelleet, eivätkä kevättä, joka oli ollut sateisempi ja kylmempi kuin vuosikausiin. Vain kesä oli tuonut jälleen tullessaan lämmön ja auringonvalon. Ystävykset rakastivat vuodenaikaa yli kaiken ja toivoivat, että se olisi kestänyt ikuisesti. Sää oli lämmin, muttei onneksi aivan yhtä hiostavan kuuma kuin eilisenä päivänä, jolloin oli kuitenkin tuullut. Nyt ei tuullut miltei lainkaan, mutta kumpikin saattoi aavistaa kaukaa kuuluvan ukkosen jyrinän ja voimistuvan tuulen hiljaisen kohinan.
Siinä Vérda ja Zemlja nyt seisoivat ja katselivat pensaiden kätköistä silmiensä edessä avautuvaa hävitystä. Joka puolella saattoi haistaa veren raudanhajun, joka sai varsinkin ennemmin mainitun päässä pyörryttämään. Haltia ei kestänyt nähdä kaikkea sitä tuskaa, jolloin hirveä, polttava raivo sai hänet taas valtaansa kuten viisi päivää aikaisemmin. Hän näki haltioiden ja ihmisten taistelevan henkensä edestä ja siellä - aivan etujoukoissa taisteli hänen oma rakas ystävänsä Wérd yksinään kreivi Durkia vastaan. Tämän myrskynharmaat silmät kiilsivät auringon valossa ja mustat hiukset hohtivat heikkoa hopeaa, jolloin Vérda tunsi ylpeyttä sisällään.
Siinä Wérdiä katsellessaan tämä näytti nuoresta haltiattaresta äkkiä hyvin komealta, jota tyttö ei ollut vielä koskaan ennen pannut merkille. Juuri sillä hetkellä lämmin tunne lävisti hänen sydämensä ja tukahdutti sen alla riehuvat raivon liekit. Hän ei tahtonut päästää poikaa silmistään hetkeksikään - äkkiä tämä oli niin vahva - niin komea ja uljas. Uusi lämmin väristys kulki Vérdan lävitse, ja tyttö hämmentyi siitä niin kovin, että unohti kokonaan kreivi Durkin ja raivon tätä kohtaan.
Katsoessaan ystäväänsä Zemljasta näytti, kuin tämä olisi äkkiä muuttunut kuin taikaiskusta. Vasta äskettäin hän oli ollut raivoissaan ja silmät palaen valmis juoksemaan Kirotulle niitylle, mutta nyt Vérda näytti hämilliseltä ja uneksivalta, ja tämän punaisilla kirsikkahuulilla karehti heikko hymy ja syvät hymykuopat ilmestyivät kumpaankin poskeen. Koskaan tyttö ei ollut nähnyt hänen vielä hymyilevän sillä tavalla. Suurissa, tummissa ja kirkkaissa silmissä tavallisesti kytevä hiljainen elämänliekin kaltainen tuli voimistui lämpimäksi hehkuksi, joka sai haltian näyttämään sietämättömän kauniilta, mutta jotenkin etäiseltä ja haavoittuvalta.
Vérdan huulilla karehti äänettömänä nimi: "Wérd...." Sitten tämä ravisti hämmentyneenä päätään ja näytti äkkiä kovin surulliselta, kuin ei olisi tiennyt, mitä tehdä. Zemlja käveli Vérdan luokse ja halasi tätä lujasti kysyen huolestuneena: "Mikä sinun on? Ja mikä sai sinut hillitsemään itsesi noin hyvin?"
Haltia kuuli ystävänsä äänessä selvää ihailua, mutta myös huolta, mutta hän ei jaksanut keskittyä siihen, sillä vastoin omaa tahtoaan hänen päänsä kääntyi jälleen siihen suuntaan, missä Wérd oli vielä hetki sitten ollut. Hän tunsi sydämessään lämpöä ajatellessaan poikaa, mutta Vérda arveli sen olevan vain entisen ystävyyden ja veljeyden kaipuuta. Hän tunsi kasvojaan hiukan kuumottavan ja ravisteli jälleen hämmentyneenä päätään, joka sai punaiset kiharat ryöppyämään vallattomana virtana pois hatun alta.
Zemlja katsoi häntä yhä huolestuneempana ja haltia luki tämän huulilta kysymyksen: "Vérda? Mikä sinun oikein tuli? Tiedän, että kaipaat ystävääsi Wérdiä ja muitakin ystäviäsi, mutta emmekö lähtisi jo takaisin majalle? Tänään emme voi tehdä enää mitään." Vérda oli tuskin jaksanut ymmärtää ystävänsä puhetta ja nyökkäsi vaisusti tuntiessaan itsensä äkkiä kovin onnettomaksi huomatessaan Wérdin katoavan muun taistelun tiimellykseen. Sitten haltia kääntyi huokaisten ympäri ja lähti hiljaa laahustamaan takaisin majaa kohti ystävänsä perässä.
Sinä yönä Vérda nukkui levottomasti, sillä hän näki merkillisen ja pelottavan unen.
Haltia huomasi olevansa yksin keskellä harmaata sumua. Hetkeksi kauhu sai hänet valtaansa, mutta pian hän tajusi, ettei olisi mitään pelättävää. Vérda lähti kulkemaan eteenpäin toivoen löytävänsä jonkun, joka olisi voinut auttaa häntä, mutta ketään ei näkynyt.
Hän koetti huutaa ystäviään nimeltä, mutta tuntui, kuin kurkun edessä olisi ollut jokin merkillinen este, joka esti ääntä tulemasta.
Haltia käveli niin kauan, että se tuntui sietämättömän pitkiltä vuosilta. Mitään ei edelleenkään näkynyt hänen edessään tai sivuillaan, mutta äkkiä hän vaistosi jotakin. Vérda kääntyi hiljaa ympäri ja joutui hillittömän kauhun valtaan, sillä siinä hänen edessään seisoi tumma, liikkumaton hahmo, joka oli ääneti siis hiipinyt hänen taakseen. Haltia rohkaisi kuitenkin viimein mielensä ja siristi silmiään erottaakseen tuon henkilön kasvot harmaan ja miltei läpipääsemättömän usvan lävitse.
Hänen edessään seisoi hiljaa Wérd eikä kukaan muu. Tämän harmaat silmät tuikkivat ja kasvoille levisi ilahtunut hymy, kun hän näki Vérdan. "Vérda", hän kuiskasi, "kuinka olet täällä?"
Vérdan teki mieli vastata, mutta taas kurkun edessä oleva kummallinen este esti häntä puhumasta. Hän tunsi suurta hellyyttä katsellessaan poikahaltiaa ja äkkiä hän halusi, että tämä olisi kietonut käsivartensa lohduttavasti hänen ympärilleen kuin joskus pikkutyttönä ja hän olisi saanut painaa päänsä tämän vahvaa rintaa vasten.
Mutta haavekuva särkyi pirstaleiksi, sillä sumusta ilmestyi esiin Méia, joka näytti sietämättömän kauniilta sinisine silmineen ja mustine, lainehtivine hiuksineen. Vilkaisemattakaan Vérdaan tämä juoksi Wérdin luokse, jolloin poika käänsi päänsä tähän päin unohtaen haltia-paran kokonaan.
Haltia näki, kuinka nämä kietoivat käsivartensa toistensa ympäri ja katsoivat toisiaan hellästi silmiin, jolloin hän tunsi äkkiä sydämessään sietämätöntä, viiltävää surua ja oli pakahtumaisillaan. Wérd ei edes vilkaissut häneen! Tämän ja Méian kasvot lähenivät hiljaa toisiaan ja huulet kohtasivat huulet.
"Méia, rakkaani!" haltia huudahti. Kauhukseen Vérda näki, kuinka Wérd ja Méia käänsivät hänelle selkänsä ja lähtivät kävelemään poispäin kädet toistensa vyötäisillä - kuin kaksi onnellista rakastavaista.
Haltia juoksi näiden perään saaden viimein äänensä takaisin: "Ei! Wérd! Älä jätä minua! ÄLÄ JÄTÄ MINUA! ODOTA!" Mutta se oli turhaa. Tuntui, kuin jalat olisivat olleet lyijyä ja äkkiä Vérda tunsi kaatuvansa maahan ja näki vielä hetken Wérdin ja Méian tummat hahmot, kunnes nämä olivat jo kadonneet kauas sumuun. Sydäntä viilsi hirveä tuska ja menetys. "EIIII! WÈRD! ÄLÄ JÄTÄ MINUA!" hän huusi. Sitten kaikki katosi.
Herättyään Vérda ei enää saanut unta, sillä viimein hän ymmärsi, mistä sydäntä viiltävä kipu ja ontto kaipauksen tunne ja uni olivat johtuneet. Se kaikki oli rakkautta.
21
Seuraavien päivien aikana Vérda laihtui ja kävi entistäkin kalpeammaksi, sillä hän suri sitä, ettei voinut saavuttaa haluamaansa rakkautta. Se oli lävistänyt hänet kuin nuoli viikko sitten Kirotulla niityllä, josta saakka haltia oli ollut niin hämillään ja unelmoiva, että menetti tyystin ruokahalunsa.
Zemlja oli ystävästään kovin huolissaan, sillä tämän silmissä oli surullinen, unelmoiva, etäinen ja utuinen katse ja pehmeät posket hehkuivat ruusuisina. Hän ei koskaan unohtanut mielestään sitä yötä, jolloin Vérda oli huutanut henkensä edestä: Älä jätä minua! Tyttö ei pitänyt tästä yhtään. Haltia ei edes puhunut, tuntui ikään kuin hänen ja tämän osat olisivat äkkiä vaihtuneet, sillä Zemlja kykeni puhumaan joskus useammin kuin vielä aikaisemmin, mutta hän taas ei puhunut sanaakaan - edes hänelle, rakkaimmalle ystävälleen.
Vérda oli tosiaan niin etäinen ja surullinen, että teki Zemljan itsensäkin sanoinkuvaamattoman onnettomaksi, sillä hän ei tiennyt, mikä tätä oikein vaivasi eikä osannut edes sanoa, mistä oikein oli kysymys.
Pian hän ei enää kestänyt ystävänsä jatkuvaa puhumattomuutta ja etäistä, suruista huokailua tämän laihtuessa vain entisestään ja menettäessä kauneuttaan. Hän käveli huolestuneena haltian viereen ja otti tämän pahasti laihtuneet, valkeat kädet omiinsa, jotka vielä olivat vahvat ja elinvoimaiset niihin verrattuina.
"Vérda rakas - ole kiltti! Kerro minulle, mikä sinun on!" Zemlja huudahti ja huomasi, kuinka vahvasti ääni äkkiä kykeni tulemaan ja läpäisemään mykkyyden kammottavan muurin ja ikuisen esteen äänihuulten edestä. Hän katsoi ystäväänsä suoraan silmiin - ne olivat niin tummat ja surulliset tämän katsoessa häntä.
Vérda katsoi suoraan Zemljan kirkkaansinisiin silmiin, joissa oli jo kyyneliä. Hän tiesi, ettei voisi enää salata tältä epätoivoista rakkauttaan Wérd Werdian poikaa kohtaan, sillä tämä oli ollut hänestä jo pitkään huolissaan.
Huokaisten haltia avasi suunsa monen päivän vaitiolon jälkeen ja sanoi: "Zemlja....ymmärräthän sinä, että lähes jokainen maan päällä elävä olento - myös haltiat aivan ihmisten tavoin rakastuvat joskus. Ja minä - minä....voi, ei, ei! Wérd! Olen jo menettänyt hänet ikiajoiksi! Hän rakastaa jo Méiaa ja on hylännyt minut!"
Vérda tunsi itkun paisuvan rinnassaan, kunnes kyyneleet valuivat valtoimenaan hänen silmistään ja onnettomana haltia kätki kasvot käsiinsä ja antoi Zemljan kiertää käsivartensa ympärilleen. "Sitä surua sinä siis kannoit mukanasi, etkä kertonut minulle mitään! Voi sinua, Vérda! Ja rakastunut juuri pahimmalla hetkellä. Nythän on sota, kai sinä sen raasu ymmärrät! Wérd on taistelemassa Kirotulla niityllä, etkä sinä voi sinne rynnätä häntä noin vain hakemaan!" haltia luki kiihkeät sanat ystävänsä halkeilleilta huulilta ja olisi uskonut, että jos Zemlja olisi kyennyt puhumaan, olisi tämän kurkusta tullut valtava huuto.
Vérda tunsi pakahtuvansa, jollei pääsisi Kirotulle niitylle Wérdiä tapaamaan, mutta Zemlja oli järkkymätön kuin kova kallio, eikä antanut hänen mennä peläten siten menettävänsä rakkaan ystävänsä. Hän pelkäsi kuolemaa niin paljon, koska oli itsekin ollut jo sitä lähellä haltian kanssa sinä hirvittävänä talvena, jolloin sota oli alkanut.....ei, hän ei tahtonut muistaa sitä!
Tyttö tiesi, että Vérdan elämässä oli nyt joku, jota tämä rakasti niin paljon ja niin tulisella, epätoivoisella tavalla, että hän tunsi mustasukkaisuuden piston sydämessään.
Vérda oli myöntävinään Zemljalle, että tämä oli oikeassa, mutta tiesi, ettei tekisi tämän varoitusten ja käskyjen mukaan. Rakkauden kaipuu poltti tuskaisena haltian rintaa ja sitäkin tulisempi luonne ja arvaamaton huimapäinen, itsepäinen päättäväisyys pitivät häntä nyt vallassaan. Taas kerran hän tunsi lankeavansa - tekevänsä järkensä mukaan väärin, mutta sydän vaati toista, sillä se oli nyt niin täynnä sietämätöntä kaipuuta ja rakkautta Wérdiä kohtaan. Wérdiä, joka aina oli ollut lapsuudessa Méian lisäksi hänen luotettavin ystävänsä - Wérdiä, joka oli nyt hylännyt hänet ja jonka hän niin kiihkeästi tahtoi saada takaisin.
Vérda hymyili hienokseltaan, salaperäisesti ja tummien silmien lämpimän hehkun voimistuessa. Zemlja ei pitänyt tuosta hymystä, sillä se ennusti vain jatkuvia ikävyyksiä - itsepäisyys oli taas saanut haltiasta vallan. Se oli tämän ärsyttävä luonteenpiirre, joka vain lisäsi helposti liekkiin leimahtavan luonteen voimakkuutta, mikä oli saanut aikaisemminkin Vérdan lankeamaan ansaan. Tyttö pudisti päätään ja meni äänettömänä istumaan ystävänsä vierelle.
Ilta saapui ja sen myötä myös yö, joka oli yksi kesän pimeimmistä, sillä taivas oli mustien, raskaiden ukkospilvien peittämä. Ilma oli ahdistava ja ummehtunut - edes tuuli ei suhissut. Hiljaisuus oli niin painostava, että Vérda pelkäsi hankkeensa epäonnistuvan heti alkumetreillä. Hän oli valvonut monta tuntia, mutta haltialla ei ollut aavistustakaan, mitä kello oli ja oliko keskiyön hetki jo koittanut ajat sitten.
Vérda oli odottanut siihen asti, että Zemlja oli nukahtanut. Sydän huusi kaipuusta ja polttavasta rakkaudesta, joten haltia tajusi, että oli aika lähteä. Sydän raskaana hän kääntyi ja katsoi, miten kuunvalo lankesi majan katon rei'istä Zemljaan ja valaisi hänen kauniit kasvonsa, jotka näyttivät tuossa salaperäisessä, hopeisessa hämyssä entistä vain haltiamaisilta. Hän katsahti ylös ja huomasi, että pilvet olivat tosiaan hiukan raottuneet, mutta pian valo katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Kesäyön lämpimässä hämärässä Vérda astui ulos majasta ja lähti kulkemaan kohti Kirottua niittyä itään vievää polkua pitkin, joka antoi hänelle rohkeutta. Hän tiesi, että nyt täytyisi olla todella varuillaan, jotta hän pääsisi huomaamattomana Wérdin luokse ja että kukaan calealaisista ei vain vahingoittaisi häntä.
Pelko ja viha kreivi Durkia kohtaan kasvoi rakkaudenkaipuun rinnalla sietämättömän lujasti sitä mukaa, mitä lähemmäs taistelukenttää hän käveli. Tämä oli tappanut Ógen säälimättömästi ja aikomuksenaan häntä vahingoittaa, missä oli onnistunut loistavasti. Se oli kuin puukon isku suoraan sydämeen tai lyönti vasten kasvoja. Nyt suru ja katkera raivo täyttivät Vérdan mielen, joka vahvisti häntä jatkamaan eteenpäin. Kaiken takana häilyi kuitenkin pelko siitä, että Wérd olisi jo kuollut, joka horjutti haltian päättäväistä rohkeutta niin lujasti, että hän oli miltei kääntymäisillään takaisin.
Noin tunti matkassa meni, sitä ei käynyt kieltäminen. Sitä paitsi se ei ollut Vérdan pahin ongelma juuri sillä hetkellä, sillä ukkosmyrsky puhkesi hänen ylleen raivoisaksi jylinäksi, joka tuntui järistävän itse maankin perustuksia ja raskaat pilvet kaatoivat koko vetisen sisältönsä kastelukannun lailla hänen päälleen. Haltia yski ja kakoi ja oli hetkessä likomärkä sähisten kuin vihainen kissa, mutta jatkoi siitä huolimatta eteenpäin kaipuun polttaessa tuskaisena rinnassa.
Pian hän saapui Kirotun niityn reunalle paikkaan, jossa hän ja Zemlja olivat seisseet vakoilemassa viisi päivää sitten. Hänen yllätyksekseen koko taistelutanner oli aivan hiljaa ja hän näki, että kaikki nukkuivat, joka vain lisäsi hänen mahdollisuuksiaan. Nämä olivat väsyneet päivien jatkuvasta taistelusta niin paljon, että retkottivat maassa ruumiiden joukossa sikin sokin kuin räsynuket.
Ääneti ja sydän rinnassa vasaran tavoin takoen astui Vérda hiljaa pois piilostaan ja käveli niitylle, jolle ei ollut vuoteen uskaltautunut. Hän etsi katseellaan Wérdiä omien nukkuvien kansansa jäsenten joukosta, muttei ensin nähnyt tätä lainkaan. Haltia oli kokonaan unohtanut kreivi Durkin ja vaaran, mikä hänen suunnitelmassaan piili hiipiessään eteenpäin niin hiljaa, ettei kukaan nukkuvista olisi voinut herätä mitenkään.
Osa näytti juoneen alkoholia vaipuakseen unohdukseen, joka oli Vérdan mielestä todella vaarallista, sillä silloinhan voisi joku hiipiä varkain uhrin luokse ja murhata tämän todella helposti. Nukkuminen niityllä oli siis todella riskialtista.
Haltia tunsi sydämensä itkevän rakkaudenkaipuusta, joka oli niin suuri, että sai itkun möykyn nousemaan hänen kurkkuunsa. Silmät kyynelistä sumeina hän kompuroi mitään näkemättä eteenpäin ja havahtui vasta silloin, kun tunsi törmäävänsä johonkuhun nukkuvista.
Avatessaan silmänsä hän näki edessään laihtuneet, komeat ja suorapiirteiset kasvot, joille suorat, mustat hiukset valuivat kiiltävinä ja kampaamattomina suortuvina. Siinä oli hänen oma, rakas Wérdinsä eikä kukaan muu. Tämän näkeminen sai rakkauden väristyksen kulkemaan Vérdan lävitse ja onnensa tulisessa huumassa hän nosti tämän syliinsä, kietoi käsivartensa lujasti tämän ympärille ja hukutti nukkuvan pojan tuhansiin suudelmiin.
Hän istui siinä kauan toivoen, että Wérd heräsi, mutta tämä näytti olevan pikemminkin tainnoksissa kuin unessa. Haltia piti poikaa lujasti sylissään ja suuteli tätä uudestaan, sydän täynnä rakkautta ja kyynelten sumentaessa silmät. Tässä oli viimein hänen oma, rakas Wérdinsä, mutta voi - miksei hän herännyt?
Vérda kuiski lempeitä sanoja hänen korviinsa, jotka eivät kuulleet. Poikahaltian silmät olivat kiinni, mutta nuori haltiatar tajusi, että tämä liikahti hiukan ja avasi sitten hitaasti myrskynharmaat silmänsä. Wérd heräsi, Wérd heräsi - hän oli elossa!
22
Wérd näki mustia unia, tunsi olevansa keskellä läpipääsemätöntä pimeyttä sodan kauhu mielessään. Äkkiä tuohon mustuuteen avautui kirkas valo ja tuskallisesti hän tunsi heräävänsä syvästä horroksenkaltaisesta unestaan, johon oli vaipunut.
Haltia avasi silmänsä, joita kivisti pitkän kiinni pitämisen jäljiltä ja tajusi, ettei maannut enää selällään kovassa maassa, vaan tajusi olevansa jossain lämpimässä ja tajusi jonkun käsivarret ympärillään. Kuin sumun lävitse hän erotti tuntemattoman pitäjänsä tavattoman laihat, valkoiset kädet ja pitkät, laihat sormet, jotka puristivat epätoivoisesti hänen rannettaan. Otteessa oli yllättävää voimaa, mutta myös sanoinkuvaamatonta hellyyttä, joka yllätti Wérdin täysin, sillä viime aikoina hän oli saanut nähdä ja tuntea vain raakuutta ja maaperän kovuuden allaan.
Näkökentän hetken kuluttua tarkennuttua haltia huomasi katsovansa kauniisiin, vaikkakin pahasti laihtuneisiin ja valkeisiin kasvoihin, joita kehystivät syvänpunaiset hiukset, jotka hehkuivat verenpunaa valkeaa, kuulasta hipiää vasten. Ne olivat hienopiirteiset, sileät ja virheettömät ja niissä oli kaksi ohutta, kaarevaa ja mustaa kulmakarvaa kuin siististi siveltimellä vedettyinä. Nenä siro, suu pieni ja täyteläinen ja kirsikanpunainen. Silmät olivat tummat - puhtaan lämpimänruskeat, joiden syvyyksistä hehkui salaperäinen, elämänliekin kaltainen hohde. Kasvot näyttivät käsittämättömillä tavalla tutuilta ja liikauttivat jotakin Wérdin muistissa, mutta hän ei tajunnut, miksi tämä nuori, vieras haltiatar katsoi häntä tuolla tavalla lempeästi ja muistutti niin paljon Hylkiö Vérdaa......
"Wérd", haltiatar kuiskasi ja hymyili hiljaista, lempeää hymyään poskipäiden hehkuessa ruusuisina ja silmien tuikkiessa tähtien lailla.
Ymmärrys jysähti Wérdiin pommin lailla, sillä siinä tosiaan oli Vérda eikä kukaan muu. Katumus täytti hänen sydämensä - kuinka hän olikaan silloin saattanut vuosi sitten jättää oman ystävänsä ja nähdä sitten tämä tuossa hirveässä kunnossa - laihtuneena ja silmät nälästä laajentuneina ja reunoistaan verestävinä.
Hellyys ja rakkaus syttyivät hänen sydämeensä, kun hän tajusi, miten lämmin Vérda oli, miten tutulta krysanteemilta ja hunajalta hän tuoksuikaan ja miten rauhoittavasti tämän pehmeät hiukset hivelivät hänen kasvojaan kuten Méia Mayan tyttären aikoinaan. Mutta ei - tässä oli Vérda - hänen oma, rakas Vérdansa - nainen, joka oli itsepäisyyttään lapsena lähtenyt ja palannut sitten takaisin monen heitä erottaneen vuoden jälkeen katuvana ja silmät kyynelissä - ei hysteerinen, ujo Méia, joka oli enemmänkin rakastanut Ògea kuin häntä itseään.
Äkkiä hän tunsi vastustamatonta halua kietoa käsivartensa tämän ympärille ja suudella - yhä hän tunsi Vérdan käsivarret ympärillään. Poika nousi seisomaan ja veti tämän lähelleen - kietoi käsivartensa hellästi haltian ympärille ja suuteli tätä lempeästi. Rakkaus - se täytti haltioiden sydämen polttavalla, sanoinkuvaamattomalla tunteella, joka halvaannutti käsivarret ja sai kummankin silmät hehkumaan ja posket rusottamaan.
"Vérda - rakas Vérda! Minun, Ògen, Méian, Eléan ja Ìen - eikä kenenkään muunkaan olisi koskaan pitänyt jättää sinua! Minä....minusta tuntuu - rakastan sinua!" Wérd huudahti. "Wérd, minä tiedän! Minä....tunnen samoin - sinua kohtaan! En rakasta ketään muuta samalla tavalla kuin sinua - tiedän sen, enkä tule koskaan myöskään rakastamaan. Me kuulumme toisillemme, mutta.....Zemlja - mykkä ystäväraukkani! Hänet haltioiden on hyväksyttävä, sillä ihmisten joukossa hänellä ei ole paikkaa, minne mennä!" Vérda itki ja painoi päänsä haltian rintaa vasten.
Juuri, kun heidän huulensa olivat kohtaamaisillaan vielä viimeiseen suudelmaan, kaiken keskeytti se, että Vérda tunsi äkkiä miekan kylmän terän kurkullaan ja käden tarttuvan takaapäin ja sietämättömän raa'alla, lujalla otteella hänen hiuksiinsa kiskaisten hänet lujasti taaksepäin.
Haltia kirkaisi: "Wérd! Auta!" mutta samassa hänen suunsa eteen lätkäistiin käsi, eikä hän voinut puhua. Wérdin ote hänen toisesta kädestään tiukkeni, mutta irtosi pian, jolloin Vérda joutui täysin tuntemattoman vihollisensa armoille.
Tämä joku käänsi hänet ympäri ja haltia huomasi tuijottavansa suoraan kasvoihin, joita vihasi yli kaiken - Sieppaajan. "Vai niin! Siinäpä sitä ollaan vuoden paon jälkeen, vai? Ja mitä tekemässä? Nuoleskelemassa haltiapoikien huulia ja yrittämässä varmasti vietellä sievällä, itsepäisellä päällään vihollisjoukotkin? No, tunnusta!" Sieppaaja huusi ja ravisteli Vérdaa kuin räsynukkea.
Haltia sähisi, puri ja potki miten vain taisi - löi miekan nyrkillään vihollisensa kädestä purren tätä kipeästi poskeen ja napaten tuon hirveän aseen käteensä.
Ensi kertaa elämässään Vérda oli voitolla vihollisensa edessä, mutta vaikka hän vihasi tätä edessään seisovaa vanhaa miestä yli kaiken, ei hän tohtinut sentään tappaa tai edes haavoittamaan häntä. Hän sähähti vihaisesti sanomatta sanaakaan silmät raivosta salamoiden. Haltia vihasi Sieppaajaa ja kreivi Durkia niin paljon, että luuli tulevansa hulluksi. Hän sysäsi Wérdin lempeästi kauemmas ja perääntyi miekka kädessään suojaten tätä. Mutta Vérda oli täysin unohtanut sen, että joku olisi voinut minä hetkenä hyvänsä hyökätä hänen kimppuunsa selustasta.
Äkkiä ilmaa halkoi Wérdin sydäntä särkevä huuto, joka viilsi haltian sydäntä kuin veitsi. Kääntäessään päätään, mutta unohtamatta vieläkään Sieppaajaa hän kohtasi hirveän näyn: kreivi Durk oli hiipinyt tämän taakse herättyään unestaan meteliin ja oli valmis iskemään miekkansa tämän sydämeen.
"Fjérdan tytär! Miekka tänne, tai rakastettusi on kohta vainaa!" tämä huusi mustat silmät palaen. Kauhu ja epätoivo täyttivät Vérdan sydämen. Tajuamatta, mitä teki, hän heitti miekan maahan jalkojensa juureen, kääntyi kannoillaan ja syöksyi aseettomana ja salamannopeasti vihollistaan kohti.
Haltia avasi suunsa ja säikähti itsekin ääntä, joka sieltä lähti. "ÄLÄ KOSKE HÄNEEN! RAKASTAN HÄNTÄ! KREIVI DURK, OLETTE INHOTTAVIN CALEALAINEN, JONKA OLEN IKINÄ TAVANNUT!" Vérda kirkui niin kovaa, että hänen kurkkunsa tuntui repeävän. Ääni oli ohut ja kuulosti soinnittomalta ja toivottoman pelokkaalta hänen korvissaan.
Unohtaen Wérdin kreivi Durk kääntyi haltiaan päin ja kohtasi aseettoman, hennon olennon, jota vihasi kaikkein eniten. Raivo haltioita kohtaan oli nyt niin silmitön, että se peitti tämän järjen valon miltei kokonaan. Vihasta raskaasti huohottaen mies käveli hitaasti, mutta varmasti haltiaa kohti. Vasta nyt Vérda tajusi vaaran ja pinkaisi juoksuun, mutta ei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun tunsi Sieppaajan tarttuvan ranteeseensa.
"Sain hänet!" Sieppaaja huusi ja katsoi haltiaa silmissään vain kylmää, julmaa huvittuneisuutta. Kreivi Durk ei sanonut mitään, käveli vain palvelijansa luokse, jolloin pelko valtasi ansaan joutuneen Vérdan. Epätoivoisena hän katsoi, kuinka miekka näytti äkkiä niin kovin terävältä tämän kädessä. Kuolema - sekö tosiaan olisi hänen kohtalonsa? Ei - niin ei tulisi tapahtumaan. Mutta pelko - se voitti tulisen raivon ja Vérdan arvaamattoman, rohkean luonteen ensi kertaa tämän elämässä.
Sieppaaja katsoi nuorta haltiatarta yhä vain kasvavan epätietoisuuden vallassa. Aikoiko kreivi Durk tosiaan vahingoittaa tätä? Hän itsekin tunsi suurta vastenmielisyyttä tätä kohtaan, vaikkei varsinaista vihaa. Ahneus rikkauksista voitti säälin leikiten, sillä Sieppaaja oli aina ollut ahne, turmeltunut mies kuten isäntänsäkin.
Kreivi Durk katsoi Fjérdan tytärtä raivon vallassa. Nyt hänellä olisi mahdollisuus päästä tästä eroon - lopullisesti, mutta katsoessaan tuon hennon olennon epätoivoisia kasvoja ja suuria, hätääntyneitä silmiä hän ymmärsi. Hänen edessään seisova henkilö oli kyllä haltia, mutta myös nainen. Kreivi Durk rakasti syvästi omaa vaimoaan ja kunnioitti naisia hyvin paljon. Kuinka hän oli saattanut ajatella, että vahingoittaisi naista? Ja vielä tätä laihtunutta, heikkoa ja epätoivoisen kaunista olentoa, joka näytti olevan pelosta kuolemaisillaan? Saattaisiko hän tosiaan sammuttaa tuon elämän ihmeellisen liekin ja lämpimän hehkun noista silmistä, lävistää tämän punaisen sydämen miekallaan ja tuhota koko tuon kauniin olennon?
Kreivi Durk tunsi äkkiä oudon, ennen kuulumattoman tunteen. Hän häpesi - häpesi niin, että joutui epätoivon valtaan. Tämä perääntyi äkkiä kauemmas kauniista olennosta, jota oli aikonut vahingoittaa ja iski miekan suoraan omaan sydämeensä. Kreivi Durk huusi tuskasta, kaatui sitten maahan ja elämän hehku sammui tyystin tämän silmistä ja ruumiista. Tämän ruumis kaatui liikkumattomana maahan.
Vérda tuijotti tuota näkyä inhon ja säälin sekaisin tuntein. Kreivi Durk oli tuhonnut oman elämänsä joutuessaan suuren epätoivon valtaan tappamalla itsensä. Hän tunsi Sieppaajan otteen ranteestaan hellittävän, mutta kääntävän hänet ympäri.
Viha ja raivo oli kadonnut tyystin tämän silmistä ja tämä näytti äkkiä vanhalta, väsyneeltä ja murtuneelta mieheltä, jonka elämä oli lopussa. Kun mies puhui, hänen äänestään oli kadonnut kaikki julmuus ja se oli enää ystävällinen ja hiljainen - vanhan ja väsyneen miehen ääni.
"Minun ei olisi pitänyt koskaan luottaa kreivi Durkiin, enkä ymmärrä, mikä minuun meni, kun kohtelin sinua sillä tavalla. Fjérdan tytär - pysäytä tämä typerä sota ja pian, sillä muuten kaikki viattomat kuolevat ja kärsivät. Minä en voi sitä tehdä, sillä nukun pois elämästäni, joka sekin on aina ollut pelkkiä koettelemuksia ja syntejä. Aion tehdä parannuksen ja päästä onnellisena pois tästä kaikesta, vaikken saanut sitä kunniaa, mitä ahneudessani olisin halunnut. Mutta ennen kuolemaani kerron sinulle tarinani, vaikka se onkin täynnä kaunaa ja kurjuutta."
Vérda katsoi Sieppaajaa ja ymmärsi. Vain hän voisi enää pysäyttää sodan ja saada aikaan rauhan. Hän tiesi rakastavansa Wérdiä ikuisesti, kunnes kohtalo erottaisi heidät toisistaan.
23
Kyyneleet sumensivat Vérdan silmät hänen katsoessaan Sieppaajaa, joka nyt makasi kuolleena maassa. Tämä ei ollut ehtinyt tehdä sitä, mitä oli luvannut - kertoa hänelle itsestään ja ennen niin kurjasta elämästään. Mies, jota hän oli ennen niin paljon pelännyt ja vihannut tämän ollessa turmeltunut ja musta sydämeltään oli tekojaan kaduttuaan, oli osoittautunut rakkaaksi kuin oma isoisä yhdessä lyhyessä hetkessä. Mutta nyt hän oli poissa ja haltia seisoi yksinään tämän ruumiin ääressä.
Äkkiä kaiken surun keskeytti se, että Vérda tunsi lämpimien käsivarsien nostavan hänet ylös maasta. Katsoessaan ylös hän kohtasi Wérdin huolestuneet, mutta lempeät kasvot. Rakkaus poltti hänen sydäntään - se halvaannutti hänen koko ruumiinsa hänen tuntiessaan, kuinka vahvat ja hellät haltian käsivarret olivat tämän pitäessä häntä sylissään ja kuiskivan korvaan lempeitä sanoja. Aamuauringon ensimmäinen, lempeä hehku valaisi Vérdan kalpeat kasvot ja tuossa valossa nuori haltiatar näytti äkkiä niin sietämättömän kauniilta, että Wérd tunsi vastustamatonta halua pitää tätä lähellään ikuisesti.
Ensimmäisen kullanpunaisen, kirkkaan säteen ilmestyessä näkyviin haltioiden huulet kohtasivat ja he suutelivat pitkään toisiaan rakkauden huumassa. Vérda toivoi hetken kestävän ikuisesti, mutta äkkiä hiljaisuuden keskeytti kova nyyhkäisy.
Kääntäessään katseensa hän näki äkkiä Zemljan, joka katsoi häntä kasvot täynnä surua ja menetyksen tuskaa. "Vérda! Älä jätä minua!" tämä huusi äkkiä haltian ihmetykseksi ääneen mykkyyden väistyessä syrjään niin epätoivoisella, murtuneella äänellä, että Wérd laski rakastettunsa hämmästyneenä maahan. Tämän ja Vérdan tuli äkkiä tyttöä kovin sääliksi, joten jälkimmäisenä mainittu käveli ystävänsä luokse ja syleili tätä lohduttavasti sanoen hiljaa ja lohduttavasti: "Zemlja, älä itke! En aio jättää sinua koskaan, en, en, en! Sinä tiedät sen!" Kyyneleet valuivat pitkin haltian poskia hänen sanoessaan sen, "rakastan Wérdiä, sinun on ymmärrettävä se! Pysäytetään tämä typerä sota, niin kaikki olisi viimeinkin ohitse!"
Vérda, Zemlja ja Wérd eivät huomanneet calealaisten ja omien kansalaistensa heränneen ja katselevan itseään ihmetyksen ja säälin sekaisin tuntein. Tuossa tilassa suli viha haltioita kohtaan ihmisten sydämistä, jolloin nämä tajusivat, miten typerää koko turha sotiminen oikeastaan oli ollut.
Nyt kreivi Durk oli kuollut tapettuaan itsensä ja tämän tartuttama viha haltioita kohtaan oli kuollut hänen kanssaan. Kaikki tajusivat viimein, että Vérda oli hyvittänyt tekonsa, joten sovinto haltioiden ja ihmisten välille olisi tehtävä pian. Ihmiset ja haltiat näkivät hennon, kirkassilmäisen ja ihmeen kauniin olennon tulevan heitä kohti käsi huomattavan komean ja mustatukkaisen haltiapojan kädessä valkeilla poskillaan suloinen ruusunpunainen hehku. Näiden kahden haltian perässä asteli mitä kaunein ihminen - ei - haltia se oli, kuiskailtiin ihmisjoukossa - mutta tuo ihmeellinen olento näytti olevan kummankin lajin välimailta, ikään kuin olisi ollut puoliksi haltia, puoliksi ihminen, vaikka niin ei kai ollut. (Ainakaan sen mukaan, mitä Zemlja oli Vérdalle kertonut.)
Kansansa vanhin Cád tunnisti Wérdin, Hylkiö Vérdan ja Haltian Vääräksi Kuvajaiseksi kutsutun haltiamaisen ihmistytön. Hän ei muistanut viimeisimmäksi mainitun nimeä, vaikka se olikin ollut hyvin kaunis ja peräisin Todellisuudesta. Tajutessaan Vérdan pelastaneen koko haltiakansan ihmisten kynsistä hän tunsi liikutuksen kyyneleiden sumentavan silmänsä. Tämä ei ollut enää Hylkiö Vérda ja Ei Kenenkään tytär vaan Kaunotar Vérda - Vérda - oman kansansa pelastaja. Näytti myös siltä, että tämä oli kiintynyt syvästi Wérdiin ja Haltian Väärään Kuvajaiseen, jonka pappi näki äkkiä aivan toisenlaisessa valossa, kuin kummajaisena haltioiden ja ihmisten silmissä.
Ihmisten ja haltioiden välille tehtiin ikuinen rauha, jonka seurauksena kehittyi myös kaunis ystävyys Vérdan ja Wérdin varttuessa ja kiintyessä toisiinsa yhä enemmän. Fjérda ja Frénga tunnustivat edellä mainitun jälleen rakkaaksi tyttärekseen, joka sai myös takaisin entiset ystävyyssuhteensa jopa kuningatar Délian kanssa. Zemlja Jalialaisen entinen pilkkanimi unohdettiin ja häntä kutsuttiin Haltian Kuvajaiseksi eli Kuvajaiseksi. Tyttö hyväksyttiin haltioiden joukkoon vähin äänin ja pian hänestä tuli läheinen ystävä myös Wérdille, Méialle sekä Eléalle ja Ìelle, jotka rakastuivat toisiinsa syvästi pitkän ajan riitelyn jälkeenkin. Oli rauhan ja onnen aika.
24
Kaksi vuotta kului niin rauhallisesti ja onnellisesti, että täyttäessään 20 vuotta Vérda oli jo entinen, pirteä itsensä. Tuossa ihmeellisessä ja koko haltiakansan ja sodan pysäyttäneessä nuoressa haltiattaressa oli havaittu selviä muutoksia: Hän oli oppinut viimeinkin hillitsemään tulisen luonteensa löydettyään sydämestään myös rauhan ja hellyyden sopukan koettuaan elämänsä ensimmäisen ja tulisen rakkauden. Tuo rakkaus hänen ja Wérdin välillä oli kuolematon - nämä eivät uskaltaneet päästää toisiaan silmistään hetkeksikään peläten siten menettävänsä rakkaimpansa.
Vérda oli saanut hyvin väriä laihtuneisiin, kalvenneisiin kasvoihinsa, jotka hehkuivatkin pehmeää ruusunpunaista hohdetta poskipäiden tienoilta. Nälkäinen ilme oli kadonnut mustista, kirkkaista silmistä ja ohentunut ja vanuttunut tukka paksuuntunut ja ruvennut kihartumaan entisellä vallattomalla tavalla. Haltia oli viimein saanut lihaa luidensa ympärille, mutta oli edelleen niin hoikka, että Fjérda aivan pelkäsi tyttärensä puolesta.
Wérd oli tullut miehekkäämmäksi ja entistä vain komeammaksi, jota Vérda piti hyvänä merkkinä. Méia oli tullut rohkeammaksi ja entistäkin kauniimmaksi sekä alkanut voittaa entistä ujouttaan. Íestä oli tullut hyvin hauskannäköinen poikahaltia virnistelevästä, pilkallisesta ilmeestä huolimatta ja selvästi kaunistunut ja tasaantunut Eléa rakasti häntä syvästi.
Zemlja oli alkanut näyttää vain entistä haltiamaisemmalta, eivätkä hopeanhohtoiset, vitivaaleat ja suorat hiukset olleet vieläkään tummuneet, vaikka silmät olivatkin entistä vain sinisemmät ja salaperäiset. Cád näytti vain entistäänkin vanhemmalta, minkä näki hänen valkeammaksi ja harvemmaksi käyneestä tukastaan, syvälle kuoppiinsa painuneista silmistä ja hienoisista rypyistä kauniilla haltiankasvoilla.
Kuningatar Délia ja Fjérda olivat yhä kansansa kauneimmat naiset ja Délian korkeaa ikää olisi ollut vaikea arvata, sillä hänen kasvonsa olivat iättömät lukuun ottamatta hienoisia ryppyjä smaragdinvihreiden silmien tienoilla. Vénga ja Vólga olivat myös kasvaneet hurjasti ja tulleet entistäkin enemmän isänsä näköisiksi.
Rauha vallitsi Girdassa. Kun kauhistuttavimmat muistot kaksi vuotta sitten ihmisten ja haltioiden välille syttyneestä sodasta olivat jo vaipuneet kauas unholaan, saattoi jokainen Girdan yhteiskunnan jäsen iloita. Kahden ennen toisistaan erossa olevien lajien välillä oli nyt luja ystävyys, joka kestäisi varmasti useamman seuraavan vuosisadan ajan.
Kaunotar Fjérdan tytär Vérda Fjórn oli oman kansansa silmissä suuri sankari, sillä vaikka hän oli aiheuttanut tulisuudellaan ja itsepäisyydellään kaiken sodan ja vihamielisyyden täysin tahtomattaan, oli hän kuitenkin myös hyvittänyt tekonsa pysäyttämällä sen aiheuttamat tuhot. Hänen ystävästään Zemljasta oli tullut yhtä lailla arvostettu henkilö, ja haltianaisen ystävät Eléa ja Ìe kruunattiin koko Girdan ja Vhalleenmetsän uudeksi haltiayhdyskunnan kuningattareksi ja kuninkaaksi.
Tätä nykyä Vérdasta ja hänen seikkailustaan on olemassa taru, joka kertoo hänen elämäntarinansa ja sen kaikki vaiheet läpi kaikkien aikakausien, kunnes sekin ehkä viimein useamman vuosisadan kuluttua vielä vaipuu unhoon.
