15
Vérda hiipi hiljaa pitkin kujia, kunnes saapui kreivi ja kreivitär Durkin kartanon luokse. Siinä se nyt seisoi pystyssä yhtä mustanpuhuvana ja jykevänä kuten aina, jolloin haltia tunsi rohkeutensa hetkeksi pettävän.
Taivas oli tummunut sysimustaksi, mutta pimeys ympärillä ei Fjérdan suvun haltioita koskaan haitannut. Hänen itsensäkin silmät olivat kuin kissan - hämäränäkö oli erinomainen.
Vérda saapui pensasaidan eteen ja tajusi, että hänen olisi ryömittävä sen lävitse, sillä muuta keinoa ei ollut. Haltia työnsi itsensä läpi hirveiden, pistävien okaiden, jotka repivät hetkessä riekaleiksi hänen valkoisen pukunsa ja saivat koko ruumiiseen kipeitä, kirveleviä haavoja, joista alkoi tihkua hiljaa verta. Mutta hän ei siinä välittänyt, sillä ainoana tehtävänä oli nyt vain pelastaa Zemlja - muutakaan ei voinut, sillä tästä oli tullut äkkiä tälle kovin rakas.
Vérda ryömi - ryömi eteenpäin. Matka oli tuskallinen ja kivulias, mutta mitäpä siitä - pian hän olisi jo toisella puolella ja lähempänä ystäväänsä. Tuo ajatus lohdutti häntä ja sai toivon ja rohkeuden syttymään sydämeen. Seikkailunhalu valtasi jälleen Vérdan arvaamattoman, tulisen luonteen, jonka hän oi huomannut altistavan vaaraan koko Vhalleenmetsän haltiayhdyskunnan. Haltia tunsi kastuvansa märästä, kylmästä lumesta, mutta tajusi pian, ettei matkaa ollut enää pitkästi.
Päästyään toiselle puolelle Vérda heittäytyi kuin kuolleena routaiseen maahan ja hengitti katkonaisesti. Okaista saadut haavat kirvelivät ja polttivat kuin tulessa, mutta se oli hänen pienin ongelmansa juuri tällä hetkellä.
Kun haltia oli hetken levännyt, hän hiipi talon seinustalle äänettömästi kuin kissa ja alkoi kavuta sen seinämää ylöspäin kohti vankihuonettaan, jonne uskoi kreivittären ja kreivin vanginneen Zemljan tajutessaan tämän ja haltian välisen ennen kuulumattoman ystävyyden. Hän ei ollut saada aluksi otetta rosoisista seinistä, mutta pian ketterät, vahvat sormet ja jalat löysivät jokaisen kolon. Se osoittautui äkkiä helpommaksi, kuin Vérda oli luullutkaan ja toivo läikähti hänen sydämessään, jossa nyt myrskysi ennen näkemätön rohkeus.
Hän saapui ikkunan luokse, mutta muisti vasta nyt, että siinä oli kalterit. Toivon valo katosi äkkiä hetkeksi ja taivaan rannassa näkyi vain mustia pilviä. Tarkemmin tarkasteltuaan haltia kuitenkin huomasi laihtuneensa niin paljon, että hänen hoikka olemuksensa mahtui juuri ja juuri kalterien lomitse huoneeseen. Takapuolesta hän oli jäädä kiinni ja luuli jo kaiken toivonsa menneen, kun kaksi tuttua, vahvaa kättä tarttui hänen omiinsa ja oli pian kiskonut hänet huoneeseen.
Vérda katsoi ylös ja huomasi katsovansa suoraan Zemljan kyynelistä kirkkaisiin, ihmeen sinisiin silmiin. Tyttö syleili häntä ja lausui äänettömin huulin vieläkin äänettömämpiä kiitoksen ja huolestuneisuuden ja ilon sanoja. Kauan he halasivat toisiaan, kunnes Vérda suoristautui koko pituuteensa ja kuiskasi hiljaa ystävästään irrottautuen: "Zemlja - meidän on lähdettävä ja pian! Tulin pelastamaan sinut ja vien sinut nyt oman kansani luokse Vhalleenmetsään Kirotun niityn taakse."
"Minä tulen mukaasi", luki Vérda sanat Zemljan huulilta, "vaikka mikä olisi! En jätä sinua enää koskaan! Nyt tajuan, että minun on vain liityttävä teihin haltioihin, sillä minulla ei ole ihmisyhdyskunnassa mitään paikkaa, minne mennä, sillä kaikki sukulaiseni ovat jo kuolleet ajat sitten ja äiti, Novaja ja Severnaja ovat Todellisuudessa, Rajan ja suljetun Olevaisuuden Portin takana, joka ei varmaan enää koskaan avaudu kenellekään kuolevaiselle. Mutta - rakas Vérda! Kreivi ja kreivitär tulivat kuulustelemaan minua, ja kun en heti suostunut paljastamaan totuutta, he kiduttivat minua! Säälimättömästi....ei, en halua muistaa sitä! Kun tuskat alkoivat olla liian kovat, minun oli luovutettava ja kerrottava kaikki! Nyt vihollisemme tietävät, missä haltiat asustavat!"
Uutinen järkytti Vérdaa, jolloin haltian sydämessä kytenyt raivo purkautui ulos ja hän huusi äkkiä kasvot aivan valkoisina kuin kuolema ja silmät mustina ja laajenneina. Hän kirkui, kirkui kirkumistaan - koskaan ennen ei hän ollut tuntenut sellaista vihaa ketään kohtaan. Sitten hän rauhoittui ja oli jälleen oma itsensä. Mutta nyt haltia itki.
Zemlja lohdutti ystäväänsä, joka sanoi vapisevalla, ohuella äänellä, jota tuskin oli tunnistaa omakseen: "Zemlja - pian! Meidän on lähdettävä täältä HETI! Ne kuulivat raivonhuutoni ja nyt tiedän, mitä tehdä! On varoitettava haltiayhdyskuntaani! PIAN! KALTEREIDEN LÄVITSE! ULOS! JOKU ON TULOSSA!"
Ystävykset juoksivat ikkunalle kuullessaan tosiaan jonkun raskaiden askelten lähestyvän nopeasti ja määrätietoisesti ovea. Zemlja työntyi kaltereiden lävitse vetäen vatsaa sisäänsä ja onnistui kuin onnistuikin keplottelemaan itsensä läpi. Avain kääntyi lukossa juuri, kun Vérda oli puolivälissä matkaa kaltereiden välisestä kapeasta aukosta. Se avautui ja katsoessaan taakseen haltia näki äkkiä Sieppaajan. Siinä tämä seisoi kasvoillaan ällistynyt mutta ivallinen hymy. Mutta hän ei välittänyt.
Vérda työnsi itsensä ulos liian lujasti juuri, kun ikkunan luokse harpannut Sieppaaja oli tarttumaisillaan hänen jalkaansa. Haltia tunsi äkkiä putoavansa, mutta mätkähti suoraan alla odottavan Zemljan syliin. "Nyt! PAKOON!" tämä kirkui. Vasta silloin Vérda kuuli ensi kerran ystävänsä äänen. Tämä kykeni puhumaan, tai pikemminkin huutamaan! Zemlja sulki hämmentyneenä suunsa, josta oli päässyt kirkas, heleä ääni ensi kertaa hänen mykän elämänsä aikana.
Vérda kiskoi hänet kuin kuolemanhädässä perässään läpi pensasaitojen. Okaat repivät häntä jälleen, mutta kivusta välittämättä hän tajusi, että ystävä oli hänen vieressään - ystävä, joka ei jättäisi häntä milloinkaan.
Kirotun niityn reunassa tytöt tajusivat, ettei kukaan ajanut heitä takaa - onneksi! He ylittivät sen mahdollisimman nopeasti, hiljaa ja puhumattomina kahlaten eteenpäin syvenevässä lumessa, joka ulottui kumpaakin polviin saakka. Eteneminen oli hidasta ja vaikeaa, sillä Zemlja painoi paljon Vérdaa enemmän ja vajosi syvälle lumeen tuon tuostakin huolimatta laihtumisestaan. Haltia ja ihminen puuskuttivat ja puristivat henkensä hädässä toistensa kättä kuin hukkuvat. He tunsivat toisesta huokuvan lämmön, joka lämmitti heitä keskellä talviyön hirveitä pakkasia.
Saavuttuaan niityn toiselle puolelle Vérda ja Zemlja astuivat Vhalleenmetsän tuttuun ja turvalliseen hämärään. Zemlja hätääntyi aluksi ympärillä vallitsevasta pimeydestä, mutta Vérda näki pimeässä kuten sukunsa kunnon haltiajäsen ainakin ja tunsi metsän jokaisen puun ja polun kuin vanhan ystävänsä. Haltia johdatti heitä eteenpäin tietäen, että näkisi pian lähimmäisensä, joita oli saanut kaivata neljä tuskallista vuotta.
Pian näkyivät jo Girdan, Lá Ènadin ja muiden pikkuisten kylien valot. Haltiayhdyskunnassa oli tapana, ettei valoja koskaan yöksi sammutettu, sillä joku yksinäinen haltia olisi silloin muuten joutunut kulkemaan kotiin pimeässä.
Sydän pamppaili hänen rinnassaan ja hän tunsi Zemljan puristavan kättään entistä lujemmin. Haltia katsoi ystävänsä kasvoja, jotka pilven takaa tulevan kuun valaisemina näyttivät tosiaan merkillisen haltiamaisilta, jolloin vain pyöreät korvat paljastivat hänen olevan aivan tavallinen ihminen. Tämän kapeilla, punaisilla huulilla karehti ihaileva, levollinen ja rauhallinen hymy. Vérda tunsi suunnatonta hellyyttä Zemljaa kohtaan, sillä tästä oli tullut hänelle kuin oma sisar ja täydellisesti läheisin ystävä Méiaa, Íetä, Eléaa, Ògea ja Wérdiä lukuun ottamatta.
Vérda johdatti ystäväänsä läpi Girdan, joka oli talviyöllä mitä kauneimmillaan. Hanki kimmelsi kuin marmori ja jäätyneen Vhalleenjärven pinta heijasti kuun hopeista valoa harmaan peilin tavoin. Se kaikki oli niin sanoinkuvaamattoman kaunista, että haltiaa itketti.
Pian oltiin jo Vérdan talon luona. Sisällä paloivat kynttilät, joten haltia tiesi vanhempiensa olevan yhä hereillä, vaikka se tuntuikin todella omituiselta. Sydän pamppaillen Vérda ja Zemlja astuivat ovelle ja koputtivat siihen.
Fjérda ja Frénga olivat tosiaan hereillä. Pariskunta oli surrut tytärtään jo seitsemän pitkää vuotta, mutta pian he olivat otaksuneet tämän jo kuolleeksi.
Yhtäkkiä painostavan hiljaisuuden keskeytti hiljainen koputus oveen. Sanattomina Fjérda meni ovelle ja avasi sen. Kuistilla häntä vastassa seisoi häikäisevän kaunis, pitkä ja suunnattoman hento ja laiha haltia, jonka sirot kasvot olivat nälästä kapeat ja tummanruskeat silmät suuret ja kirkkaat. Niiden pohjalla paloi syvänpunainen hehku - kuin elämän pieni liekki. Syvänpunaiset hiukset valuivat takkuisina suortuvina takalistoon saakka.
Fjérda ei ollut uskoa silmiään, sillä siinä oli tosiaan hänen kadonnut tyttärensä ja tämän takana joku toinen haltiamaisen näköinen vaalea ja sinisilmäinen olento, jota haltiatar ei tuntenut. Frénga tuli uteliaana eteiseen. Kirkaisten Vérda heittäytyi äitinsä ja isänsä syliin ja halasi näitä kauan. Pariskunta itki ilosta.
Zemlja oli onnellinen Vérdan puolesta, mutta ei sydämessään iloinen. Hyväksyisikö haltiayhdyskunta joukkoonsa edes haltiamaista ihmistä? Sitä tyttö ei tiennyt.
16
Tammikuun koittaessa Vérda sai tietää järkyttäviä asioita. Hänen ystävänsä olivat ikään kuin vieraantuneet hänestä niiden seitsemän tuskallisen vuoden aikana - ikään kuin olisivat rakastaneet häntä yhä, mutta pettyneet häneen kymmenvuotiaana tehdyn harkitsemattoman teon vuoksi, joka oli saanut koko haltiayhdyskunnan nyt suureen vaaraan.
Nyt calealaiset tiesivät, että Whileniassa eli vielä yksi haltiakansa ja olisivat varmasti pian perillä sen olinpaikasta. Kuningas ja kuningatar katsoivat Zemljaa edelleen karsaasti tekemättä vieläkään päätöstään asiasta, hyväksyttäisiinkö ihmislasta haltioiden joukkoon vai ei. Vérdaa koko kansa karttoi, ikään kuin hän olisi polttomerkitty häpeällä ja hirveällä teolla, mikä oli nyt saanut lähestyvän sodan ihmis- ja haltiayhdyskuntien välille. Ìe, Òge, Wérd, Eléa ja Méia karttoivat ystäväänsä parhaansa mukaan ja nuori haltiatar oli tästä kaikesta kovin onneton. Jopa pappi Cád, kaupungin ylimykset ja vanhemmat kieltäytyivät sanomasta hänelle sanaakaan rangaistukseksi tästä teosta, että Vérda oli tuonut jopa ihmisen Caleasta heidän luokseen, vaikkei Zemlja whilealainen tai edes calealainen ollutkaan.
Ainut, joka tuki häntä näiden vaikeiden aikojen keskellä oli todella Zemlja, sillä nyt häntä itseään eivät vihanneet edes ihmiset vaan myös hänen oma kansansa. Vérda taisteli hirvittävää itkua vastaan, joka oli tukehduttaa hänet siihen paikkaan. Hän oli Hylkiö oman kansansa silmissä - koskaan ei toinen haltia ollut voinut tuntea sellaista vastenmielisyyttä omaa lajitoveriaan kohtaan.
Tammikuun 16. päivänä Vérda kummasteli edelleen, miksei häntä ajettu pois kansansa silmistä, vaikka niin oli ollut yleensä tapana tehdä häväistyksien takia. Hän tunsi ja tiesi nyt, kuinka arvaamaton ja tulinen hänen luonteensa saattoi olla - se oli aiheuttanut tämän kaiken kärsimyksen ja vihan - hän, Vérda Fjérdan ja Fréngan tytär - kaiken lähestyvän sodan ja vihamielisyyden. Kreivi ja kreivitär Durk olivat aina vihanneet haltioita sydämensä pohjasta, joten olivat tartuttaneet raivon väärillä perusteilla muihinkin calealaisiin. Hän - hän oli kaiken sen raa'an vihan kohde; haltia, jota kreivi Durk vihasi nyt kaikista eniten.
Kylmä väristys kulki Vérdan välitse. Ensi kertaa hänellä todella oli vihollinen, ja se vihollinen oli hirvittävä - pitkä kaksimetrinen ihmismies, jolle hennolla haltialla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia. Ja lisäksi olivat vielä muut calealaiset - Sieppaaja, kreivitär, palvelijat Doan, Seod ja Lisette..... sekä ystävät. Hänen omat, rakkaat ystävänsä olivat ensi kertaa kääntyneet häntä vastaan.
Vérdaan iski järjetön pelko, sillä nyt hän tiesi, että oli itse typeryyksissään aiheuttanut sen - hän, jonka olisi kuulunut olla Fjérda "Kaunotar" Fjornin arvostettu tytär eikä hylkiö kansansa silmissä. Hirveä kuilu repeytyi hänen ja muiden ystävien välille, mutta yhä hän tunsi - vaikka olikin yhtä yksin kuin Zemlja - yhtä yksin tämän kanssa - että hänen oli korvattava kaikki tekemänsä tuho - pelastaa koko haltiakansa, ennen kuin calealaiset tuhoaisivat sen aivopestyinä kreivi Durkin perättömistä puheista. Sillä tavoin hän ehkä saattaisi saada takaisin sen kaiken, minkä oli menettänyt - vuosien ystävyyssuhteet ja oman perheensä luottamuksen.
Kaiken tämän keskellä vain yksi ainut tuki häntä - Zemlja Jalialainen - Zemlja Puhumaton, joka ei voisi koskaan parantaa asemaansa kuolevaisten joukossa ikuisen vammansa tähden - elinikäisen mykkyyden. Vain kerran oli tyttö lausunut sanoja, ja silloinkin ne olivat tuntuneet tulevan kuin jostain kaukaa vatsasta, eivätkä normaalisti, kuten ääni ainakin. Toivonkipinä sammui Vérdan sydämessä, eikä hän nähnyt tulevaisuutensa taivaanrannassa valoa vaan lähestyvän sodan ja epätoivon mustat, uhkaavat pilvet.
17
Vérda epäilykset osuivat oikeaan, sillä jo kahden päivän kuluttua marssi calealaisten - koko ihmisyhdyskunnan valtava armeija Kirotulle niitylle ja lähetti sanansaattajan tuomaan haltiayhdyskunnalle viestin, jossa sanottiin, että haltioiden oli tultava niitylle, tai he pääsisivät hengestään.
Kuningatar Délia ja kuningas Ghíe olivat raivoissaan, joten pidättivät Vérdan heti saatuaan tämän näköpiiriinsä ja heittivät tämän kosteaan, pimeään vankityrmään, jonne ei päivä paistanut, ei kuu koskaan kumottanut. Siellä - kylmässä ja pimeässä virui kansansa Hylkiö - nuori haltiarukka, jota enää ei kukaan rakastanut paitsi Zemlja Jalialainen.
Sota oli alkanut, sillä Zemlja näki haltioiden marssivan kaikissa sotavarustuksissaan kohti Kirottua niittyä ja katoavan puiden siimekseen. Kuningas itse oli myös mennyt, samoin Vérdan isä Frénga, joka oli kieltänyt oman tyttärensä ja oli, kuin tätä ei olisi ollut olemassakaan.
Tyttö tiesi, etteivät haltiat selviäisi pitkään, sillä calealaisia oli paljon enemmän - valtava tummahiuksisten ja harmaasilmäisten miesten armeija, joita oli varmasti lähes tuhat. Kuningatar Délia jäi omaan palatsiinsa, jossa hän istui yksinään vailla palvelijoitaan, jotka olivat kaikki marssineet taistelemaan Kirotulle niitylle koko oman kansansa puolesta.
Zemlja hiipi palatsiin, etsi käsiinsä avaimet ja hiipi äänettömästi pitkin tyhjiä käytäviä löytäen tiensä pian sellien luokse, joita ei oltu käytetty satoihin vuosiin. Ne kaikki sijaitsivat maan alla - paikassa, jonne haltiat olivat joskus entisaikoina toisiaan vastaan sotiessaan (ja ollessaan silloin vielä yhtä julmia ja raakalaismaisia olentoja kuin me ihmiset) lukinneet vankinsa. Zemlja avasi Vérdan sellin oven niin hiljaa kuin vain osasi, tarttui tätä kädestä ja johdatti ulos palatsista.
Vérda ja Zemlja hiipivät käsi kädessä Kirotun niityn reunaan katsomaan haltioiden ja ihmisten neuvottelua ja sitä, kun nämä viimein kävisivät hurjina toistensa kimppuun.
Vérda tiesi, että suojelisi ystäväänsä aina kuolemaansa asti, samoin omaa rakasta satamaansa Caleassa, jos senkin joku häneltä tuhoaisi tajutessaan sen haltian lempipaikaksi, mutta samalla häntä veti toisaalle sydän, joka vaati, että olisi tehtävä toisin - autettava kansaansa, pelastaa omat lähimmäisensä. Vaikka nämä olivatkin kääntäneet hänelle selkänsä, Vérda tiesi, ettei jättäisi lähimmäisiään enää sen jälkeen, mitä oli tehnyt. Valinnat olivat niin vaikeat, että haltiaa huimasi. Mutta Vérda piti kaiken sisällään, sillä hän ei tahtonut Zemljan huolestuvan ja altistavan itsensä hirveälle vaaralle, joka kasvoi vääjäämättä. Haltia oli ansassa kahden tulen välissä - hänen oli mietittävä valintansa tarkoin pelastaakseen lähimmäistensä lisäksi myös itsensä, sillä Vérda pelkäsi kuolemaa oltuaan hyvin paljon sitä lähellä jo kerran.
Nähdessään calealaisten johtajan viha ja järjetön pelko lävistivät Vérdan kuin miekka. Siinä - täydessä prameassa sotavarustuksessa kuningas Ghíetä vastapäätä oli kreivi Durk - mies ja vihollinen, jota haltia oli oppinut pelkäämään ja vihaamaan yhtä paljon kuin rakastamaan lähimmäisiään. Hän näki hämmästyksekseen jopa tuskin kahdeksantoista täyttäneen Wérdin, Ìen ja Ógen miesten joukossa, sekä vanhan Cádin ja lähetti Dénin.
"Kreivi Dark", hän kuiskasi ja tunsi vastoin tahtoaan kalpenevansa nähdessään Zemljan kasvojen heijastavan omaa kauhuaan vielä voimakkaampana.
Sitten tapahtui se kaikkein pahin, jota Vérda ei koskaan eläissään unohtanut. Haltiat ja ihmiset hyökkäsivät villipetojen lailla toistensa kimppuun. Sota oli alkanut.
Pian kaatui miestä kuin heinää ja sitä oli kauhea katsella. Vérda sulki silmänsä ja toivoi, että kaikki olisi ollut pelkkää pahaa unta ja että hän heräisi pian - mutta ei! Hän näki omaa kansaansa kaatuvan, samoin calealaisia, mutta tajusi, etteivät hänen oman kansansa joukot selviäisi kovin pitkään. Sota tuntui syttyneen niin äkkiä, että se pelotti haltiaa. Koskaan ei hän ollut tuntenut sellaista kauhua kuin nyt - vaikka Zemlja puristi kouristuksenomaisesti hänen kättänsä yrittäen kauhultaan lohduttaa, se kasvoi yhä hänen sydämessään. Vain noin neljä viikkoa - ja niiden aikana kaikki oli muuttunut ja kääntynyt päälaelleen jo yhdessä yössä, kun Vérda ja Zemlja paetessaan kreivin ja kreivittären kartanosta olivat luulleet olevansa turvassa. Kaikki toivo oli mennyttä.
18
Viisi päivää kului ja sota ihmisten ja haltioiden välillä jatkui jatkumistaan. Tammikuun 21.päivänä Vérda ja Zemlja kyyhöttivät Vhalleenmetsässä risuista ja kepeistä rakentamassaan majassa ja toivoivat, että kaikki tuo olisi voinut olla pian ohitse. Mutta niin ei ollut!
Haltia näki silmiensä edessä vain hirvittävää tuhoa, vihaa ja kärsimystä sekä kaikkien haavoittuneiden kärsimyksen. Monia hänen omasta kansastaan oli heittänyt henkensä, samoin calealaisista.
Tummanharmaat pilvet peittivät auringon, joten Vérda arvasi heti, että illalla sataisi taas lisää lunta. Ilma oli leuto ja pakkasasteita oli tuskin lainkaan - toisin kuin ennen, jolloin lumimyrskyt olivat miltei kaataneet koko hänen ja Zemljan rakentaman majan. Ystävykset hiipivät joka yö Vérdan kotiin ja olivat pakanneet kaiken tarpeellisen - ruokaa, vaatteita ja muita välttämättömiä varusteita hengissä pysymiseksi.
Kuume, joka oli pitänyt haltiaa vallassaan kaikki lähipäivät, oli vain vahvistunut entisestään ja poltti häntä tuskallisesti kuin tuli, kuten kerran seitsemän vuotta sitten vankeudessa. Vérda oli käynyt entistäkin vain sairaamman, kalpeamman ja riutuneemman näköiseksi ja hiukset roikkuivat syvänpunaisina, takkuisina suortuvina olkapäillä. Zemljan laita ei ollut yhtään parempi. Haltia ei ollut nähnyt ystäväänsä koskaan yhtä huonokuntoisena ja epäterveen näköisenä kuin nyt. Tämän silmät olivat laajentuneet ja alkaneet verestää kuumeesta kuten hänelläkin, mutta Vérda ei tiennyt mitään sairauden parantamiseksi.
Kumpikin oli heikko ja yksinäinen sekä täysin vailla toivoa sodan estämisestä, mutta asialle ei voitu tehdä mitään. Vérda oli Hylkiö ja sellaisena pysyi, eikä asiaa voinut muuttaa. Zemljan kaikki olivat nimenneet Kummajaiseksi ja Haltian Vääräksi Kuvajaiseksi sekä ihmisten epäsikiöksi. Koitti hetken hiljaisuus, jonka aikana ystävykset vain katsoivat ulos majan oviaukosta ja olivat vaipuneita omiin synkkiin mietteisiinsä. Vasta silloin Vérda huudahti kääntäen kasvonsa Zemljaan: "Minä en kestä tätä enää, Zemlja! Mennään heti Kirotulle niitylle! En tahdo nähdä enää hetkeäkään kansani kärsivän! Meidän on tehtävä jotakin asian eteen!"
Zemlja katsoi ystävänsä kasvoja ja näki, että tämän palavat silmät hehkuivat päättäväisyyttä ja huolta. Tulinen luonne oli saanut Vérdan jälleen valtaansa, jolloin olisi tehtävä vain tämän pään mukaan. "Hyvä on", hän myönsi vastahakoisesti ja ääntä päästämättä, ja niin he astuivat ulos majastaan lumikinosten keskelle.
Tytöt rämpivät lumessa kuin viimeistä päivää niin nopeasti kuin vain kykenivät, vaikka kummankin jalkoja tuntuikin jonkin ajan kuluttua särkevän kuin ne olisivat olleet tulessa. Vérda läähätti ja tarttui kasvot huolesta kalpeina Zemljaan. Näin toisesta kiinni pitäen matka tuntui äkkiä sujuvan paljon helpommin, kuin haltia oli odottanutkaan, vaikka sydäntä ahdistava huolen taakka kasvoi askel askeleelta. Hän piti lujasti kiinni ystävänsä vyötäisiltä vasemmalla kädellään ja tunsi tämän puristavan yhtä lujasti itseään - tukeutuvan häntä vasten.
Metsäpolku oli paksun lumen peitossa, joten Vérdan ja Zemljan kulku tuntui jälleen hidastuvan kuin äkillisestä mielijohteesta, ja puiden paksut, siitä raskaat oksat peittivät auringon, joten metsässä oli kovin synkkää ikään kuin illan hämärä olisi ennen aikojaan laskeutunut tienoon ylle.
Haltia ja ihminen - koskaan nämä kaksi toistaan muistuttavaa ja toisistaan myös eroava lajia eivät olleet näyttäneet toisiltaan yhtä paljon. Vérdan ja Zemljan kasvoissa oli hätkähdyttävän samanlaisia piirteitä - leuan pyöreä, siro kaarre, silmien mantelinmuotoisuus ja nenän muoto. Mutta näiden suut erosivat toisistaan tyystin - siinä, missä Zemljan oli kapea, ohut ja punainen, oli Vérdan pyöreämpi ja pienempi.
Ystävykset vaelsivat eteenpäin kohti Vhalleenmetsän reunaa toivoen, etteivät tulisi liian myöhään, sillä Vérda aavisti pahaa. Hiljaisuus metsässä heidän ympärillään oli rikkomaton.
Kirotun niityn reunaa lähestyessään taistelun äänet voimistuivat niin koviksi, että tyttöjen oli pideltävä korviaan kuuroutumisen vaaran tähden. Mutta pian se kaikki unohtui, kun Vérda ja Zemlja näkivät, mikä hirveä sekasorto, itku ja vaikerrus niityllä vallitsi.
Maassa makasi sadoittain haavoittuneita ja veri täplitti punaisena lunta, jolloin Zemlja vilkaisi ystävänsä kasvoja. Vérdan kasvot olivat kalvenneet lähes lumenvalkeiksi ja hiukset roikkuivat tämän otsalla punaisina kuin verenpuna.
Haltiaa ja ihmistä huimasi heidän nähdessään näyn. Vérda ei voinut olla tunnistamatta joukosta pahinta vihollistaan kreivi Durkia ja kaiken lisäksi vielä omia haavoittuneita läheisiään, joista suurin osa oli hänen äitinsä ystäviä, joihin haltia oli kymmenvuotiaana tutustunut. Äkkiä hän tunsi vapisevansa kuin kovassa kuumeessa nähdessään erään maassa makaavan liikkumattoman hahmon.
Aluksi Vérda ei voinut olla silmiään. Ei....ei se voinut olla totta - kaatunut - mutta kauhukseen haltia näki, ettei näky ollut harha. Siinä - aivan hänen silmiensä edessä makasi silvottu ruumis. Òge - kuolleena! Haltia tunsi äkkiä sietämätöntä surua, joka ahdisti rintaa ja sai hirveän huolen painon lisääntymään kuin myrkky. Hänen oman - oman rakkaan ystävänsä kasvot! Mistään enää välittämättä Vérda riuhtaisi itsensä irti Zemljan otteesta ja ryntäsi pojan ruumiin luokse. Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, joten haltia ei nähnyt mitään. Hän ei pyyhkinyt niitä silmistään - hän antoi niiden valua.
Kun näköpiiri hiukan selkeni, hän näki siinä Ògen, joka oli kuollut - oman rakkaan Ògensa, josta oli ehtinyt tulla kuin rakas veli. Kyynelsumun läpikin Vérda saattoi erottaa, kuinka kalpeat hänen kauniit kasvonsa olivat ja kuinka syvänpunaisena veri valui silvotusta ruumiista. Haltia taisteli hirvittävää pahoinvointia vastaan, muttei kyennyt siihen. Hän itki - itki lohduttomammin kuin vielä koskaan elämässään puristaen Ógen kylmää, velttoa ja valkoista kättä omassaan. Vérda tajusi oksentavansa, hukkuvan sanoinkuvaamattomaan pimeyteen kahden vahvan, tutun ja lämpimän käsivarren riuhtaistessa hänet ylös routaisesta maasta ja pyörtyvänsä.
Houreissaan Vérda näki näyn: se oli uni, mutta värit olivat terävämmät ja ääriviivat paljon selvemmät ja paremmin havaittavissa kuin unen mustat syvyydet.
Hän näki tummansinistä, pyörteilevää usvaa, eikä osannut sanoa, oliko paikassa itse läsnä vai ei. Tunne oli käsittämätön. Vérdasta tuntui, kuin olisi katsellut maailmaa toisen ihmisen silmin, sillä kaikki näytti kovin oudolta. Hänen näkökenttänsä oli laaja ja haltia kykeni näkemään sivuilleen, joten pian tämä tajusi järkyttävän tosiasian. Hän oli jollakin käsittämättömällä tavalla joutunut sisään jonkinlaisen kalan ruumiiseen vastoin omaa tahtoaan ja oli nyt meren pohjassa.
Vérda tiesi, ettei ranta ollut kaukana, sillä hän erotti selvästi alapuolellaan häämöttävän pohjan ja yläpuolellaan auringon kirkkaan valon jään läpi. Hän ei tuntenut kylmyyttä samalla tavalla kuin ihminen ja hengitti aivan eri tavalla - kidusten kautta. Haltia aavisti epämääräisesti olevansa unessa, mutta samalla valveilla kuin olisi juuri herännyt unestaan.
Vérda rohkaistui ja sukelsi syvemmälle merilevien ja muiden pohjakasvien sekaan huomaten näkevänsä erityisen hyvin, sillä vesi oli hyvin kirkasta ja lähes saasteetonta.
Silloin välähti hänen alapuolellaan kirkas, sininen välähdys. Haltia näki äkkiä edessään pohjassa valkealla hiekalla lepäävän esineen: se oli kaunis, siro diadeemi, jonka siroon, kultaiseen otsaripaan oli upotettu mitä ihmeellisimpiä ja sinisiä, kauniita safiireja, jotka oli muotoiltu ja hiottu sirojen kuusisakaraisten tähtien muotoon. Kummallinen halu ja outo vaisto valtasivat Vérdan ja hän sukelsi kalleutta kohti, mutta äkkiä kaiken esti se, että hänen silmiinsä osui häikäisevän kirkas valo, eikä haltia nähnyt enää mitään.
Avatessaan silmänsä Vérda huomasi makaavansa jonkun lämpimässä, turvallisessa syleilyssä. Kääntäessään katseensa haltia huomasi heikotuksensa lomasta katsovansa suoraan Zemljan lempeisiin, sinisiin silmiin ja kasvoihin, jotka olivat huolesta kalvenneet. Muisto Ògen kuolemasta välähti heti hänen mieleensä, joten haltia unohti kokonaan unessa näkemänsä ihmeellisen näyn.
Vérda itki Zemljan sylissä äänetöntä, lohdutonta itkua, jolloin tämä sanoi lempeästi ja rauhoittavasti: "Tiedän, että se poika oli ystäväsi ja hyvin rakas. Mutta hän on kuollut, Vérda. Sitä ei voida enää estää." Haltian mieleen muistuivat heti Ògen kalpeat kasvot ja verinen, silvottu ruumis. Koskaan ei ollut Vérda tuntenut sellaista hirveää surua ja menetystä. Ensi kertaa häneltä oli otettu pois joku, jota hän oli niin syvästi ja koko sydämestään rakastanut omana veljenään.
Tuho.....varmasti ne olivat jo tuhonneet hänen rakkaan satamansa - calealaiset. Vérda itki entistä vain enemmän tajutessaan, että oli tosiaan pettänyt oman kansansa ja sen, että hänen luonteensa oli vielä tulisempi ja arvaamattomampi kuin ennalta oli voinut käsittää. Haltia taisteli ajatustensa kanssa, kunnes ei enää jaksanut, vaan vajosi jälleen Zemljan syliin. Tämä oli ainut, joka oli koskaan häntä todella ymmärtänyt - Ìe, Eléa, Wérd, Méia ja Òge eivät olleet koskaan ymmärtäneet hänen äkkipikaisuuttaan ja itsepäisyyttään.
Vérda tajusi itse aiheuttaneensa sen kaiken tuhon, mutta hän ei tiennyt mitä tehdä, sillä valinnat olivat niin vaikeat. Hän tahtoi pelastaa oman rakkaan ystävänsä Zemljan kuolemalta, mutta samalla häntä veti yhä puoleensa omat, hänet hylänneet läheiset. Silloin Vérda tajusi, ettei muuta ollut tehtävissä. Hänen olisi pelastettava haltiakansa, yritettävä pysäyttää näiden ja ihmiskunnan välillä sijaitseva hirveä sota, vaikka kuolisikin ja hyvittää siten kaikki aiheuttamansa tuho. Hän - Vérda Fjérdan tytär - Hylkiö ja Tuhon Tuoja.
19
Viha ja suru kytivät yhtä aikaa Vérdan sydämessä. Kuka oli tappanut Ògen? Ja miksi? Kuka calealaisista olisi voinut olla niin julma, että oli hyökännyt säälimättä 18-vuotiaan poikahaltian kimppuun?
Näitä hän oli saanut miettiä jo vuoden, jonka aikana sota ei ollut tauonnut ja yhä uusia uhreja makasi Kirotulla niityllä. Kesän tultua hän täytti 18 vuotta ja Zemlja 19. Haltia ei ollut koskaan ollut tullut ajatelleeksi ystävänsä ikää, sillä tämän kasvot olivat jollakin merkillisellä tavalla iättömät, mutta silmistä paistoi vielä nuoruus ja uteliaisuus. Vérda oli kantanut suruaan koko sen ajan eläen Zemljan kanssa jatkuvassa pelossa ja kurjuudessa. Kumpikin oli laiha ja nälkiintynyt, mikä teki silmät suuriksi ja verestäviksi ja hiukset vanuttuneiksi ja likaisiksi.
Haltialla ja ihmisellä ei ollut ketään, jolta he olisivat voineet kysyä neuvoa sodan pysäyttämiseksi ihmisten ja haltioiden välillä. Elämä tuntui kurjalta ja vaikealta ja nähdessään yhä useimpien itsensä hyljänneiden lähimmäistensä kaatuvan Vérda ei enää kestänyt. Hän masentui ja puhui tuskin koskaan. Zemlja taas oli ilokseen huomannut, että kykeni joskus puhumaan, aivan kuin äänihuulten edessä oleva este olisi joskus väistynyt syrjään ja hänen suustaan pääsi toisinaan heleä, kirkas ääni.
Vérda oli onnettomampi kuin vielä koskaan elämässään, sillä hän rakasti yhä menetettyjä ystäviään ja muita läheisiään, jotka nyt taistelivat Kirotulla niityllä henkensä edestä. Kreivi Durk oli niin julma - niin säälimätön, että saattoi tehdä hänelle tämän kaiken. Kun vihollinen ei kyennyt vahingoittamaan häntä fyysisesti, tämä vahingoitti henkisesti, mikä horjutti haltian tavallisesti niin tulista, päättäväistä itsetuntoa kovasti.
Hän ja Zemlja eivät puhuneet toisilleen, mutta tulkitsivat toistensa katseista, että sota jatkuisi niin kauan, kunnes he estäisivät sen. Mutta mitä mahdollisuuksia oli kahdella nuorella, jo toivonsa menettäneellä naisella - haltialla ja ihmisellä? Sitä Vérda ja Zemlja eivät tienneet, joten tunsivat itsensä entistä vain onnettomammiksi.
Näistä edellä mainittu oli menettänyt miltei kokonaan elämänhalunsa, sillä tämä suri yhä ystävänsä Ògen kuolemaa, vaikka Zemlja oli kuinka yrittänyt tätä lohduttaa. Hän oli onneton ja tunsi hirveää kostonhimoa sitä tuntematonta kohtaan, jonka tämän oli tappanut, koska vihasi haltioita täysin väärin perustein.
Viimein palaset alkoivat loksahdella kohdilleen ja Vérda tajusi viimein. Kreivi Durk oli ollut paikalla, kun hän oli kyyristynyt itkien Ògen ruumiin viereen ja pyörtynyt. Tämä oli tappanut hänen ystävänsä. Kukaan muu ei olisi sitä voinut tehdä, sillä kukaan muu ei edes ollut yhtä säälimätön, julma ja hirveä kuin kreivi Durk. Tämän vierellä kulkivat jatkuvasti uskollisimmat miespalvelijat Seod, Doan ja Sieppaaja, kun taas Lisette oli muun naisväen kanssa hoitamassa kreivitärtä kotona tämän hirveässä kartanossa. Kreivi Durk oli tehnyt sen siksi, että oli todellakin kummallisesti tiennyt, että Òge oli ollut yksi hänen rakkaimmista ystävistään ja halusi kostaa hänelle pakenemisensa ja tottelemattomuutensa.
Raivo hyökyi kuuman aallon tavoin Vérdan sydämeen ja sytytti ilmiliekkiin kaiken epäilyksen, epätoivon ja vihan, joka tuntui syöpyvän yhä syvemmälle. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ensi kertaa elämässään - hillitsi tulisen, hirveän luonteensa, joka oli aiheuttanut koko typerän sodan haltioiden ja ihmisten välille. Tummat silmät paloivat ja tavallinen salaperäinen, lämmin hohde niiden ruskeissa syvyyksissä kasvoi ja sai ne näyttämään hehkuvilta hiililtä.
Zemlja perääntyi nähdessään ystävänsä kasvojen kalpenevan raivosta ja poskipäiden punertuessa tulipunaisiksi. Hän odotti hirveää raivonhuutoa, mutta mitään ei tullut, sillä ensi kertaa hän näki Vérdan hillinneen itsensä ja yrittävän kesyttää oman luonteensa, joka oli aina koitua heidän tuhokseen.
Kun tämä puhui, ääni oli viileän ja vaarallisen rauhallinen: "Zemlja. Kreivi Dark tappoi Ògen - ei kukaan muu olisi voinut sitä tehdä. Eivät edes calealaiset, sillä he olisivat tunteneet vain sääliä 18-vuotiasta haltiaa kohtaan. Aion selvittää välit hänen kanssaan - varmistaa, ettei hän enää ehdi kajota Wérdiin, Ìeen, Eléaan tai Méiaan. Tai no....Méia ja Eléa ovat oikeastaan turvassa. Haluan pysäyttää sodan millä hinnalla hyvänsä. JA KREIVI DARK SAA VIELÄ KATUA KAIKKEA SITÄ, MITÄ ON KANSALLENI JA MEILLE TEHNYT!"
Zemlja kietoi käsivartensa hellästi ystävänsä ympärille ja sanoi tämän kuullen ja hämmästykseksi ääneen: "Vérda. Me teemme sen kyllä, ole huoleti. Me teemme sen!"
