9
Kun Vérda oli ollut calealaisten vankina jo seitsemän vuotta, häntä ei vieläkään oltu viety kaupungin keskustaan näytille maksua vastaan, joten kreivi ja kreivitär Durkin talosta tuli hänen vankilansa.
Sitä Fjérda, Frénga, pappi Cád, Ìe, Òge, Wérd, Eléa, Méia, kuningatar Délia, kuningas Ghíe ja muut Valleenmetsän kaupungeissa ja kylissä asujat eivät tienneet. Vérdan viisi ystävää olivat olleet tästä huolissaan kaikkien näiden vuosien ajan ja tiesivät heinäkuun kolmannen päivän tultua, että tämä oli täyttänyt jo 17-vuotiaaksi haltiaksi. Sää oli ollut viime päivinä aurinkoinen, mutta se sai heidät suremaan vain entistä enemmän.
Véngasta ja Vólgasta oli kasvanut kaksi nelivuotiasta haltiapoikaa. Vólga oli tullut isäänsä rauhalliselta luonteeltaan, mutta Vénga oli yhtä itsepäinen, tulinen ja huimapäinen kuin Vérda oli ollut ennen katoamistaan. Nämä kaksi liittyivät aina Ìen, Ògen, Wérdin, Eléan ja Méian seuraan niin usein kuin vain kykenivät, mutta viisi samanikäistä, jo kumppanien valitsemisiän saavuttanutta nuorta karttoi näitä kiusankappaleita ahkerasti.
Heinäkuun neljäntenä päivänä he piiloutuivat näiltä Chí Àmonin puistoon, sillä tiesivät, ettei poikien äiti antaisi haltialasten mennä niin kauas. Vénga oli kuitenkin rikkonut Fjérdan käskyä ja pujahtanut omille teilleen heti päivällisen jälkeen saadakseen kuulla, mitä viisi ystävystä oikein puhuivat. Hän etsi Lá Ènadin niityltäkin, mutta löysi sieltä vain itsensä ikäisiä lapsia.
Poikahaltia oli oppinut kiintymään Vérdaan lujasti kuten pikkuveljet ainakin, joten oli isosiskostaan hyvin huolissaan. Niinpä hän suunnisti kohti Dúriaa, pappi Cádin asuinpaikkaa kysymään, olisiko tämä voinut nähdä Vérdan ystäviä.
Kylässä kävi siihen aikaan kova vilske ja jopa ikäisekseen älykäs ja nokkela Vénga oli jäädä haltioiden jalkojen survomaksi. Mutta ketterästi kuin kärppä hän puikkelehti väkijoukossa punaiset hiukset leiskuen kuin tuli, kunnes näki jo kaukaa Cádin yksinkertaisen asumuksen. Se oli yksinkertainen, punaiseksi maalattu mökintapainen, jossa oli vain kaksi huonetta.
Papilla oli kerran ollut kaunis puoliso Jénnie, mutta haltia oli kuollut ennen miestään sata vuotta sitten ollessaan 500-vuotias.
Vénga kiipesi kuistille kivettyjä rappusia pitkin ja koputti kohteliaasti oveen opittuaan tavan isältään Fréngalta. Hetken päästä kuului askelia, kunnes ovi avattiin ja eteisessä seisoi Cád yhtä iäkkäänä, kumaraselkäisenä ja hopeahapsisena kuin ennenkin, mutta hymyssä suin. Pelkästään suu ei hymyillyt vaan myös silmät, jotka olivat yhtä siniset kuin Méialla varsinkin niiden tuikkiessa. Hymy oli kuitenkin surullinen, joten Vénga piti parhaana olla mainitsematta Vérdaa lainkaan.
"Anteeksi, Cád, mutta oletteko nähneet Ìetä, Ògea, Wérdiä, Eléaa ja Méiaa?" Vénga kysyi ennen, kun ehti hillitä uteliaisuuttaan. "He kyllä sanoivat, etten saisi kertoa, sillä heidän mielestään sinä ja Vólga riiputte koko ajan heidän mukanaan, ettekä anna olla hetkeäkään rauhassa, mutta olkoon. Sinulta en voi salata mitään, koska olet Vérdan sisko. He ovat Chí Àmonin puistossa", pappi sanoi ja hänen kasvoilleen lankesi äkkiä surun varjo, ja kuin se olisi ikään kuin painanut vanhan haltian entistäkin vain kumarampaan asentoon.
"Kiitos!" Vénga huudahti ja halasi Cádia kuin omaa isäänsä. Vanha mies joutui suuren liikutuksen valtaan ja hän rutisti Véngaa. Hänelle haltialapsi oli kuin oma poika, sillä hänen omansa Gá oli purjehtinut kauas itäisiin maihin palaamatta enää koskaan takaisin Vhalleiasta, johon oli jäänyt huomattuaan sen niin viihtyisäksi asuinpaikaksi. Sitten Vénga irtaantui, sanoi hyvästit ja rynnisti kohti Chí Àmonia nopeasti kuin myrskytuuli.
Sillä välin Chí Àmonissa Méia ja Wérd istuivat kahdestaan puiston penkillä. Kumpikin oli kovin vaitelias ja surullinen Vérdan katoamisen tähden ja kummankin kalpeilla kasvoilla oli itkun jälkiä. Ìe, Òge ja Eléa olivat lähteneet surun murtamina koteihinsa, eivätkä olleet palanneet takaisin enää sen jälkeen. Sitä paitsi Méia ja Wérd tiesivät näitten pettyneen ystäväänsä täysin, vaikka rakastivatkin tätä kuin omaa sisartaan. He olivat aina paheksuneet Vérdan mielestään aivan liian tulista luonnetta, joka teki tästä uppiniskaisen ja hiukan itsekeskeisenkin haltian.
"Vérda", Méia kuiskasi hiljaa ja sulki silmänsä, jolloin kalpealle poskelle vierähti kirkas kyynel. Wérdistäkään ei ollut itku kaukana, mutta hän yritti räpytellä kyyneleet pois näyttääkseen rohkeammalta ja lohduttavaisemmalta. "Méia, hän on poissa - ollut poissa jo neljä vuotta. Mitä me muka voisimme tehdä hänen pelastamisekseen? Emme edes tiedä, mitä calealaiset ovat tehneet hänelle, mutta minusta tuntuu, että hän olisi vielä elossa", Wérd sanoi hiljaa yrittäen hiukan lohduttaa ystäväänsä, mutta vaikutus olikin täysin päinvastainen.
"Minne ne iljettävät raakimukset ovat vieneet hänet! Minä tahdon kostaa ihmiskunnalle kaikesta tästä!" Méia kirkui ja heristi nyrkkiään kohti itää. "Rauhoitu!" Wérd rauhoitteli pillastunutta Méiaa, joka harvoin suuttui yhtä kiihkeästi.
Tyttö katsoi hetken sotaisasti poikahaltiaa, mutta sitten hänen raivoisa ilmeensä pehmeni ja kasvot olivat yhtä surulliset ja kalpeat kuin ennenkin. Tämän silmät kiilsivät kyynelistä, eikä Wérd voinut olla huomaamatta, että Méia oli hyvin kaunis tyttö ujossa vaiteliaisuudessaan ja suruisuudessaankin. Nuo surulliset kasvot saivat Wérdin tuntemaan sydämessään värisevän, lämpimän tunteen.
Heti, kun Méia purskahti jälleen katkeraan itkuun, haltia kietoi käsivartensa hellästi hänen ympärilleen ja kuiski hänen korvaansa lempeitä, rauhoittavia sanoja. Haltiattaren hiukset hivelivät pehmeästi hänen kasvojaan ja Wérd tunsi kasvavaa hellyyttä tyttöä kohtaan tuntiessaan tämän lämmön lähellään. Hän tiesi, että oli aina rakastanut Vérdaa enemmän kuin muita ystäviään, mutta nyt sydämeen oli hiipinyt toinenkin rakkaus - rakkaus Méia Mayan tytärtä kohtaan.
Sitten Vérdan kauniit kasvot välähtivät äkkiä hänen mieleensä. Katumus valtasi Wérdin, kun hän tajusi, että iloitsi täällä yhdessä Méian kanssa välittämättä lainkaan toisesta ystävästään, joka oli nyt poissa - kadonnut ja ehkä jo saanut surmansa calealaisten julmissa käsissä. Silti järki vaati hänen saada vain olla lähellä tyttöä - rauhoittaa ja lohduttaa tätä parhaansa mukaan ja saada katsoa hänen kuvankauniita kasvojaan ja merensinisiä silmiään....
Kaikki ajatukset Vérdasta katosivat ja hän halasi Méiaa kauan - piti haltiaa lohduttavasti sylissään, kunnes kumpikin nukahti siihen poski poskea vasten. Mutta Wérd ei tiennyt, että piilosta setripuiden varjoista heitä olivat koko ajan tarkkailleet valppaat, myrskynharmaat haltiansilmät. Vénga oli nähnyt kaiken, eikä pitänyt näkemästään.
10
"Méia.....Wérd", Vérda ynisi unissaan. Haltian silmät olivat kiinni ja pahasti laihtuneet, kalpeat ja kauniit kasvot lepäsivät mustalla tyynyllä. Tytön hiukset olivat tummuneet hurjasti ja olivat tumman syvänpunaiset kuin ilta-auringon valo syksyisten lehtien läpi tai punapaju hehkuvan valkeaa hipiää vasten. Kreivi ja kreivitär Durk olivat häntä kohtaan paljon ystävällisempiä kuin Sieppaaja, mutta Vérda oli aina tiennyt, että näiden miellyttävän hymyn taakse kätkeytyi vain vihaa, ahneutta ja hirveää vastenmielisyyttä.
Hento hahmo liikahti peiton alla ja äkkiä suljetut silmäluomet ja pitkät punertavanmustat silmäripset värähtivät ja paljastivat avautuessaan kaksi puhtaan tummanruskeaa silmää, joissa paloi lämmin, punertava hehku - kuin elämän pieni liekki. Kasvot olivat kadottaneet lapselliset pyöreytensä ja Vérda näytti ikäistään noin kolme vanhemmalta - lähes kahdenkymmenen vanhalta. Hän oli venähtänyt pituutta niin hurjasti niiden neljän vankeusvuoden aikana, että oli uumaltaan hoikka kuin pavunvarsi. Syvänpunaiset hiukset valuivat kiiltävänä, lainehtivana virtana aina takalistoon saakka.
Kreivitär Durk oli valinnut hänelle pienen, tummanpuhuvan huoneen aivan kartanon ylimmästä kerroksesta, lukinnut oven ja asentanut ikkunaan kalterit, joiden lävitse edes haltian hoikka vyötärö ei olisi mahtunut. Vérda oli jo kauan sitten luopunut kaikista pakomahdollisuuksista, sillä tiesi, että ei pääsisi ulkona pitkällekään, sillä huhu kreivin ja kreivittären talossa asustavasta punatukkaisesta ja tummasilmäisestä haltiasta oli kiirinyt jo pitkälle. Huoneeseen toivat ruokaa ainoastaan talon sisäkkö tai palvelijat.
Vérda oli huomannut sisäkön hyvin kauniiksi nuoreksi naiseksi. Tämä oli suunnilleen hänen ikäisensä - pitkä, vaalea ja sinisilmäinen, joten tämä ei mitenkään voinut olla whilealainen tai edes calealainenkaan. Tyttö ei koskaan puhunut mitään tuodessaan hänelle ruokaa, mutta oli katsonut häntä aina ystävällisesti ja surullisesti sinisillä silmillään, jotka toivat niin mieleen Méian. Tämä ei koskaan hymyillyt, kuin hänen mieltään olisi painanut jokin hirveä suru ja taakka.
Vérda odotti aamiaista hieroen viimeisetkin unihiekat silmistään ja venytellen jäykkyyden pois jaloistaan huomaamattaan, että vaalea hahmo oli hiljaa astunut huoneeseen. Vasta kääntäessään katseensa ovelle hän näki sisäkön, joka katsoi suoraan häneen aamiaistarjotin sylissään - niin anovasti, että haltian tuli tätä sääliksi. Kreivi ja kreivitär olivat asioilla, mutta Sieppaaja oli yhä talossa vaanien, jos Vérda edes yrittäisi karata.
Haltia oli aina tähän asti ihmetellyt, miksei sisäkkö ollut vielä koskaan sanonut sanaakaan eikä koskaan puhunut hänen kuultensa, kun muut palvelijat saattoivat puhua mitä sylki suuhun toi. Vasta katsoessaan, kuinka tyttö yritti muovata sanat huulillaan, tämä käänsi äkkiä päänsä pois ja haltia tajusi, että hän oli mykkä – äänihuuliltaan vammautunut ihminen. Vérda tunsi kiintyvänsä tyttöön entistä vain enemmän ja sanoi ystävällisesti: ”Olet mykkä, tiedän sen. Mutta kaunis ja tiedän, että olette koko ajan yrittäneet sanoa minulle jotakin.” Sisäkkö nyökkäsi ja hymyili hymyä, jota haltia ei ollut vielä koskaan nähnyt tämän kasvoilla.
”Olen Zemlja”, Vérda luki sanat tytön huulilta. Nimi oli jotenkin etäisesti tuttu ja liittyi jotenkin Fréngan kertomuksiin toisessa ulottuvuudessa sijaitsevasta Venäjän maasta, jossa oli Novaja Zemlja -niminen saari. Mutta kuka kuolevainen ja tämän mykän tytön saanut lapsi olisi raottanut tuota ohutta verhoa tämän ulottuvuuden ja tuon toisen niin vieraan ihmisten ulottuvuuden välillä? Sitä Vérda ei tiennyt.
”Kuka sinä olet, haltia? Kreivi ja kreivitär sanoivat jotakin Fjérdan tyttärestä?” Zemljaksi esittäytynyt tyttö kysyi päästämättä ääntäkään. ”Vérda", haltia esittäytyi.
Hetken hän ja Zemlja vain katsoivat toisiaan, ja juuri sillä hetkellä he äkkiä tajusivat ymmärtävänsä toisiaan hämmästyttävän hyvin – ja se hetki sinetöi yhteen heidän kohtalonsa, jonka jälkeen heistä pian tuli ystävät.
Siitä lähtien Zemlja ja Vérda eivät koskaan päästäneet toisiaan silmiltään hetkeksikään, mutta heidän ainoina mahdollisina keskusteluhetkinään olivat tilaisuudet, jolloin sisäkkö sai tuoda ruuan haltian huoneeseen. Eivätkä Sieppaaja, kreivi ja kreivitär tienneet talossa vallitsevasta ennenkuulumattomasta salaliitosta ja haltian ja ihmisen ensimmäisestä ystävyydestä satoihin vuosiin.
11
Talvi koitti. Syksy tuntui vierähtävän hetkessä ohitse, jota Vérda kummasteli yhtä paljon kuin mykkä Zemljakin. Ihminen ja haltia rakastivat toisiaan kuin sisariaan, mutta tuosta uudesta onnesta huolimatta Vérdan sydäntä poltti hirveä kaipuu perhettään ja kotipuolen ystäviä kohtaan, joita ei ollut nähnyt seitsemään vuoteen.
Eräänä kuulaana, marraskuisena aamuna hän sitten kertoi Zemljalle koko elämästään - aina syntymästään saakka, kunnes talon sisäkkö tunsi hänet paremmin kuin vielä kukaan ystävä todella aikaisemmin. Vérda luotti tyttöön kuin kallioon - tämä oli todella ainut ihminen, jonka kanssa hän tuli toimeen ilman hankaluuksia. Toisin taas oli kreivi ja kreivitär Durkin ja Sieppaajan kanssa. Edes palvelijat eivät olleet yhtä luotettavia kuin talon neljätoistavuotias sisäkkö.
Kello kolmeltatoista päivällä Zemlja toi hänelle ruokaa ja valehteli Durkin aatelisille menevänsä vain hiukan ilahduttamaan haltiaa ilmeillään. Nämä nielivät pajunköyden niin helposti, että sisäkkö tunsi olevansa ikionnellinen.
Vérda odotti häntä huoneessaan - tai tarkemmin sanottuna vankilassaan, sillä häntä ei koskaan päästetty sieltä ulos. Raitista ilmaa hän sai vain menemällä ikkunan luokse, jonka edessä ei ollut minkäänlaista lasia, joten kylmät tuulet pääsivät vapaasti puhaltamaan huoneeseen.
"Haluan kertoa sinulle oman elämäntarinani, koska kerroit itsekin omasi minulle", Vérda luki sanat Zemljan liikkuvilta huulilta. Haltia oli jo kauan halunnut tietää ystävänsä menneisyydestä ja ilahtui, kun tämä halusi kertoa hänelle viimeinkin koko tarinansa. Ja niin Vérda luki Zemljan kertomuksen tämän huulilta:
"Synnyin Jalian pohjoisessa maassa kaukana täältä - Jään ja Lumen maaksi sitä sanotaan, vaikka siellä aurinko paistaakin paljon. Talvi on siellä todella kylmä ja varsinkin tammikuussa tulee paljon lunta. Kaikki sen asukkaat ovat yhtä vaaleita ja sinisilmäisiä kuin minäkin. Minua oli kehuttu kauniiksi lapseksi heti syntyessäni ja monet sanoivat, että näytin suorastaan haltiamaiselta, sillä hiuksissani oli ihmisille ennennäkemätön kuunhopeinen sävy, silmäni olivat vinot, kasvoni sirot ja piirteeni täydellisen virheettömät ja korvani ylhäältä hiukan suipot.
Jaliasta kotoisin olevat isäni ja äitini olivat kuolleet heti syntyessäni, niin minulle ainakin kerrottiin. Mutta pian sain tietää, että vain isäni Jenisei oli kuollut, mutta äitini Semilja poissa ja kadonnut kuin maan nielemänä. Lilian-täti ja Vincent-setä ottivat minut heti huostaansa ja opin rakastamaan heitä kuin omia vanhempiani.
Vuosien kuluessa sain tietää paljon kaikenlaista. Kun olin kahdeksanvuotias, Vincent-setä kertoi minulle, että on aina ollut olemassa toinen ulottuvuus, jota kutsuttiin Todellisuuden Maaksi, kun ulottuvuuttamme, missä itse asumme, kutsutaan Epätodellisuuden Maaksi. Hän kertoi minulle Lilian-tädin vastusteluista huolimatta, että Semilja - oma äitini oli joskus raottanut ulottuvuuksien välillä olevaa verhoa - löytänyt sen heikoimman kohdan ja astunut yli Epätodellisuuden Ulottuvuuden rajan Todellisuuteen. En ymmärtänyt, miksi niillä oli sellaiset nimet, mutta sain tietää oman nimeni syntyperän. Olin osittain perinyt sen äidiltäni, jota en ollut koskaan tuntenut - Vincent-setä kertoi minulle Todellisuudessa sijaitsevasta Venäjän maasta, jossa on kaksi saarta tai jonkinlaista paikkaa nimeltä Novaja Zemlja ja Severnaja Zemlja, joten nimesi minut sen mukaan.
Novaja tuli kaksoisveljeni nimeksi, Severnaja kaksoissisareni nimeksi, jotka katosivat äitini kanssa samaan aikaan. Vain Vincent-setä oli todella tiennyt, että Semilja oli lähtenyt taas Todellisuuteen - mutta tällä kertaa aukko sulkeutui ja hän jäi sinne palaamatta enää koskaan takaisin. Sedän silmät olivat kosteat hänen kertoessaan sen minulle, enkä ollut koskaan pitänyt siitä, että hän itki. Lohdutin Vincent-setää parhaani mukaan, kunnes Lilian-täti sai tietää tämän kertoneen minulle, minne Semilja oli joutunut. Hän tietysti raivostui ja suri monta päivää, sillä ei halunnut miehensä siskoa mainittavan ääneen kiinnyttyään tähän kuin sisareen.
Pian sen jälkeen Vincent-setä kuoli suruunsa ja asuin kahdestaan Lilian-tädin kanssa. Surin kaksi pitkää vuotta, kunnes täytin kymmenvuotiaaksi. Eräänä päivänä täti sitten ilmoitti, että muuttaisimme pois Jaliasta etelämmäs - Suuren Valtameren taakse tänne ikivihreään Whileniaan. Purjehdittuamme pitkän matkan ostimme Caleasta pienen asumuksen kaupungin keskustan lähettyvillä. Emme olleet kovinkaan köyhiä - enemmänkin tavallisia normaalivaraisia ihmisiä.
Sitten eräänä kauniina kevätpäivänä toukokuussa ja asuttuamme Caleassa jo viisi kuukautta vanha Lilian sai äkkiä sydänkohtauksen ja kuoli. Surin pitkään, sillä olin rakastanut häntä kuin omaa äitiäni. Jäin tietysti omilleni ja kaupungin rikkaammasta osasta sai joku tietää, että Melienkuja 6:ssa asui orpo kymmenvuotias tyttö. Kreivi ja kreivitär Durk kävivät hakemassa minut ja ottivat minut omaksi sisäkökseen valehdellen, että olin muka heidän kadonnut sisarentyttärensä. Niin jäin ja tästä kartanosta tuli siis vankilani. En pääse melkein koskaan ulos ja tahtoisin karata - voi kuinka minun tekisi mieli, mutten ole uskaltanut, jos tarkkasilmäinen palvelija Doan saisi minut kiinni ja kertoisi kreivi Durkille, joka saisi minut heti kiinni ja rankaisisi ateriattomalla päivällä!"
Zemlja puhkesi itkuun - hiljaiseen ja miltei äänettömään, mutta Vérda ihmetteli, että tämä kykeni edes parahtamaan, vaikkei kyllä lainkaan puhumaan. Haltia käveli ystävänsä luokse ja kietoi käsivartensa hellästi tämän ympäri rutistaen tyttöä kauan sylissään. Zemljasta oli tullut hänelle rakkain ystävä koko suuressa maailmassa, mutta silti tuntui epäreilulta ajatella Ìetä, Ògea, Wérdiä, Eléaa ja Méiaa tätä huonompina. Mutta Vérda tunsi olevansa näistä kaipuusta huolimatta erossa kuin verhon takana, sillä hän ei uskonut näiden enää luottavan kunnolla itseensä pettämisensä jälkeen.
Katumus kymmenvuotiaana tehdystä hirveästä teosta valtasi nuoren haltiattaren sydämen, mutta samalla aikaa hän tiesi, että ilman sitä hän ei olisi koskaan tavannut Zemljan kaltaista epäitsekästä ja luotettavaa ystävää. Vérda ja tämä olivat silti vankeja - ihminen ja haltia - niin tuskallisesti sidottuna yhteen olivat heidän kohtalonsa, jotka kummatkin olivat surullisia. Haltia tiesi, ettei tällä ollut kuitenkaan ketään muuta läheistä kuin hän - tytön kaikki sukulaiset olivat kuolleet lukuun ottamatta äiti Semiljaa, sisko Severnajaa ja veli Novajaa, joita tämä ei ollut koskaan ollut oppinut tuntemaan. Nämä kolme olivat kadonneet Todellisuuteen Ulottuvuuksien Verhon taa, ja Olevaisuuden Portti oli sulkeutunut heidän takanaan. Vérda tunsi suurta iloa siitä, että hänen isänsä oli päässyt takaisin, mutta sitä mustensi ainoastaan ajatus siitä, millaisessa elämäntilanteessa hän oli uudesta ystävästään huolimatta.
Haltia katsoi ystäväänsä, joka näytti ikkunan kaltereiden lomasta siivilöityvän talviauringon kylmässä valossa häikäisevän kauniilta. Hopeanvaaleat hiukset hohtelivat kuin hyinen vesi ja kallein helmiäinen kehystäen ihmislapselle uskomattoman haltiamaisia kasvoja, joista katsoivat elämää eteenpäin silmät, jotka olivat kuin kesätaivaan heijastus meren tyynessä pinnassa. Vérdan mieleen tuli jälleen meri ja haltian sydämen sietämätön kaipaus ja hän tajusi, ettei tuntenut Zemljaa läheskään niin hyvin, kuin tämä pystyi ymmärtämään ja tuntemaan hänet. Tyttö oli yhtä arvoituksellinen - hiljainen ja etäinen kuin pohjoisista maista puhaltava tuuli, mykkä kuin äänettömin hiljaisuus - Zemlja Jalialainen.
12
Kylmä viima puhalsi Kirotulla niityllä ja Wérd tunsi sen jäiset kourat paljaissa käsissään, jotka olivat kylmyydestä kohmeiset ja vitivalkoiset. Suunnaton kaipuu oli vallannut nuorukaisen sydämen hänen ajatellessaankin Vérdaa - kuinka paljon tyttö oli kasvanut?
Hänen oma, ennen tummanruskea tukkansa oli tummunut yhtä sysimustaksi kuin Méian ja Ògen hiukset olivat aina olleet. Harmaat silmät ja vakavat, entistä komeammat kasvot olivat kuitenkin samat, vaikka Wérd olikin venähtänyt hurjasti pituutta. Hän oli laiha kuin luuviulu, joten pojan äiti Werdia pelkäsi koko ajan poikansa puolesta, vaikka se johtui vain äkillisestä kasvusta ja pojan aktiivisesta liikkumisesta.
Tämä ei ollut vielä koskaan ylittänyt Kiellettyä Rajaa, joka eristi haltiat ja ihmiset toisistaan kuin taikapiiri, mutta tällä kertaa hän oli uskaltautunut Kirotun niityn puoliväliin. Wérd ei ollut saanut Méiaa, Ìetä, Ògea ja Eléaa mukaansa, vaikka oli kuinka yrittänyt, sillä nämä neljä pysyttelivät itsepintaisesti kotonaan suojassa marraskuun loppupuolen hurjia myrskyjä vastaan. Ensilumi oli tullut jokin aika sitten, mutta sulanut heti pois, joten maisema oli äärimmäisen karu ja rikkonaisen näköinen, ikään kuin tuuli olisi pieksänyt sen selän kuin pahimman rikollisen. Puut huojuivat tuulessa alastomina viimeisistäkin lehdistä, joita kieppui hurjasti ilmassa Wérdin kulkiessa eteenpäin.
Hän ei käsittänyt, mikä oli saanut hänet sille tolalle - rikkomaan vanhempiensa kieltoa, vaikka olikin tähän asti ollut näille luotettava ja tottelevainen poika. Kaksi voimakasta tunnetta olivat taistelleet koko ajan haltian nuoressa sydämessä - kaipaus Vérdasta, nähdä hänen kauniit kasvonsa ja tummat, kirkkaat silmänsä sekä uusi, odottamaton rakkaus. Se oli iskenyt sydämeen kuin salama Méiaa kohtaan sen jälkeen, kun Wérd oli lohduttanut häntä puistossa, rutistanut itseään vasten, tuntenut tämän mustien hiusten hivelevän pehmeinä kasvojaan ja pehmeän posken koskettavan omaansa. Méia....omani - rakkaani! Kunpa voisit olla täällä kanssani! Wérd ajatteli, mutta silloin sietämätön kaipaus Vérdaa kohtaan äkkiä vahvistui. Hän oli äkkiä hämmentynyt ja toivoton. Miten hän pystyikään rakastamaan näitä kahta tyttöä yhtä paljon? Ja vielä Vérdaakin kaiken sen hirveyden jälkeen, mitä tämä oli tehnyt? Tunteet repivät haltiarukkaa kahtaalle, mutta tämä kovetti sydämensä ja yritti pohtia, miten Vérdan saattaisi vielä pelastaa. Mutta oliko tyttö vielä elossa? Wérdillä ei ollut asiasta minkäänlaista tietoa.
Méia kuunteli, kuinka tuuli ulvoi ulkona. Haltia tuijotti kyynelistä sumentunein silmin ulos ikkunasta näkemättä yhtään mitään. Kaipaus Vérdaa kohtaan oli syöpynyt hänen sydämeensä kuin myrkky, ja samalla ennen näkemätön ja kuulumaton tunne: hän tunsi saman aikaisesti vihaa ystäväänsä kohtaan, joka oli pettänyt hänet ja kaikki muutkin - kaikki Vhalleenmetsän asukkaat.
Hän vihasi ja rakasti Vérdaa yhtä paljon. Hän vihasi tässä tulista, itsepäistä luonnetta, mutta rakasti suuresti haltiaa kuitenkin tämän hellän sydämen takia. Kuinka Vérda olikaan voinut muuttua niin paljon leikki-iän kymmenessä vuodessa? Entä millainen tämä oli nyt? Yhtä ahdistuneeksi ja ujoksi muuttunutko kuin ennen pienenä ollessaan ja ystävystyessään häneen itseensä ensimmäisen kerran? Sitä Méia-rukka ei tiennyt. Hän tiesi olevansa vain pettynyt Vérdaan suunnattomasti kaipauksesta huolimatta.
Hiljaisuus vallitsi talossa, eikä sitä rikkonut kuin marraskuun rauhaton, ulkona ulvova tuuli. Méia oli nähnyt kotinsa ikkunasta Wérdin katoavan metsään kohti Kirottua niittyä. Mitä haltia puuhasi? Méia oli ollut kovin epävarma tunteistaan poikaa kohtaan Chí Àmonin puistossa tapahtuneen hellän kohtauksen jälkeen. Hän tunsi kyllä lämpöä sydämessään ajatellessaan poikaan ja mietti, rakastiko tätä vai ei, sillä Òge oli viime aikoina ollut kovin kiltti häntä kohtaan - kuin veli.
Ìe ja Eléa olivat niin vihaisia toisilleen, etteivät kehdanneet edes vilkaista toisiaan kadulla ohittaessaan. Näiden välit olivat menneet tyystin viime riidan jälkeen, jolloin Eléa oli lyönyt Ìeä lujasti kasvoihin ja poika oli hämmentyneenä punastunut. Tunteet myllersivät edestakaisin Méian sydämessä, eikä hän tiennyt, että juuri sillä hetkellä Vérda ajatteli häntä. Nuori haltiatar tunsi vain haikeutta ja syvää surua.
13
Vérda ja Zemlja istuivat yhdessä haltian vankihuoneen sängyllä. Kolme päivää oli taas vierähtänyt eteenpäin niin nopeasti, etteivät he olleet tajunneet lainkaan ajan huolestuttavan nopeaa ohi menoa. Vaalea ja tumma pää korostivat kauniisti toistensa väriä ollessaan lähekkäin ja syvänpunaisten ja hopeanvaaleiden hiusten sekoittuessa toisiinsa. Tytöt vain istuivat siinä ja katsoivat toisiaan.
Vérda oli saanut huomata, että Zemljalla oli hämmentävä ja ällistyttävä kyky katsoa suoraan toisen sisimpään ja jopa toisinaan pystyä lukemaan tämän ajatukset. Se teki haltian olon kovin kiusaantuneeksi, sillä hän ei ollut vieläkään kunnolla tottunut tuohon avoimeen tapaan, jolla ystävä katsoi häntä ja tuntui katseellaan ikään kuin lävistävän hänet. Vérda oli kuitenkin jo tottunut hyvin Zemljan mykkyyteen ja kykeni hyvin lukemaan sanat tämän huulilta, jotka olivat mitä kauneimmat ja punaiset kuin ruusunnuppu.
Hän katsoi ystävänsä herkkää ja virheetöntä profiilia, joka piirtyi pehmeänä ja tummana kalteri-ikkunasta tulevaan häikäisevään aamuauringon valoon.
Zemlja oli vasta tuonut hänelle aamiaista, jonka haltia oli hotkaissut suihinsa äkkiä kuin nälkäinen susi. Hän tiesi kuitenkin ystävänsä vakavasta ilmeestä ja tutusta, syvästä rypystä ohuiden, valkoisten kulmakarvojen välissä, että tällä oli jotain hyvin tärkeää asiaa, jonka haltia oli heti valmis lukemaan ystävänsä huulilta tullessaan äkkiä kovin uteliaaksi.
Zemlja katsoi häntä kauniit kasvot vakavina, jolloin Vérda luki tämän huulilta sanat: "Vérda, meidän on jollakin keinolla pystyttävä karkaamaan, sillä en kestä tätä vankilassa oloa enää hetkeäkään. Kreivi ja kreivitär Durk luottavat minuun, joten yöllä olisi hyvä tilaisuus käydä sieppaamassa avaimet kreivin makuuhuoneesta ja karata. Ja minä teen sen - tahdon niin kovasti, että pääsemme vapauteen ja karkaamme yhdessä!"
Zemljan kasvoilla oli kiihkeä, jopa epätoivoinen ilme, joka sai Vérdan myöntymään hetkessä. Jos näin oli, pako olisi viimeinkin varmistettu näiden piinallisten seitsemän vuoden jälkeen. Toivonkipinä syttyi haltian sydämeen ja tulinen, seikkailunhaluinen luonne leimahti äkkiä ilmiliekkiinsä.
Zemlja tuijotti haltiaystäväänsä, joka näytti äkkiä muuttuneen kalpeasta, hennosta olennosta pitkäksi, kuningatarmaiseksi ja hurjan kauniiksi haltiaksi. Vérdan mustat silmät hohtivat kirkkaina, ja niiden pohjalla ollut ruskeanpunainen tavallinen hohde vahvistui entisestään. Punapajun väriset hiukset leiskusivat kuin tummat tulenliekit pienten, valkeiden kasvojen ympärillä, joiden ilme oli muuttunut hurjaksi ja periksi antamattoman lujaksi ja voimakkaaksi. Haltia tunsi olevansa valmis kaikkeen mahdolliseen, jotta saisi vain karata - karata Zemljan kanssa. Hurja kaipaus läheisiä kohtaan voimistui ja Vérda kuiskasi hiljaa pelottavan tyynellä äänellä: "Zemlja - minä otan sinut mukaani karattuamme ja vien sinut Vhalleenmetsään oman kansani luo, sillä olet poikkeuksellisin ja haltiamaisin ihminen, mitä olen koskaan tavannut. Olet myös todistanut olevasi sen arvoinen luotettava, uskollinen ystävä kaikkien näiden kuukausien ajan."
Vérdasta näytti ikään kuin Zemlja olisi äkkiä liikuttunut, sillä tyttö pyyhki jotain kosteaa silmistään. Haltia sulki silmänsä ja äkkiä hän tunsi vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleen. Zemlja siinä istui hänen syleilyssään kuin turvassa ja itki liikutuksesta. Ensi kertaa hän kuuli ystävänsä itkevän ääneen, vaikka tämä olikin ollut mykkä koko elämänsä ajan eikä osannut puhua. Vérda tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin vielä milloinkaan Zemljan irrottautuessa hänestä ja lausuen äänettömin huulin vielä kuulumattomampia mutta huulilta luettavissa olevia kiitoksen sanoja. Toivo oli vahvistanut häntä. Zemljan suunnitelma tulisi toteutumaan jo tänä yönä.
14
Zemljan suunnitelmaa ei sittenkään pystytty toteuttamaan vielä seuraavana yönä, sillä kreivi Durk tuli itse Vérdan luokse heti iltapäivällä. Tämä oli yhtä mustanpuhuva ja suurikokoinen mies kuin aina, joten haltia näytti tämän rinnalla kovin hennolta ja hauraalta kuin heikoin ja särkymisaltein lasi. Kreivin mustat silmät paloivat - ne näyttivät palavilta kekäleiltä vielä enemmän kuin Sieppaajan.
"Fjérdan tytär. Tulin hakemaan sinut, sillä nyt lähdemme kaupungin keskustaan ja saamme ihmisiltä hyvät rahat!" hän sanoi tullen lähemmäksi.
Vérda perääntyi yhden epävarman askeleen, mutta tunsi raivon kuohahtavan sisällään nähdessään kreivi Durkin kasvoilla tuon vastenmielisen, ahneen tyytyväisen ja ivallisen ilmeen, jonka hän oli oppinut viime aikoina tuntemaan.
Ensi kertaa Vérda kääntyi uhkarohkeasti vihollisiaan vastaan. "Te - te - ahne, sivistymätön, iljettävä ihminen! Menkää pois! Ensin suljette minut tähän rumaan, mustaan vankilaan ja pakotatte vielä haltian häpäisemään itsensä ja koko haltiakansansa satojen ihmisten edessä!" haltia kirkui ja tuijotti silmät palaen kreivi Durkiin. Koskaan ei kreivi ollut ollut nähnyt haltiaa tuollaisena, eikä osannut odottaakaan, että tämä olisi uskaltanut vastustaa häntä.
Vérda lätkäisi käden kauhistuneena suulleen ja kalpeni tajutessaan, että oli nyt laverrellut kreiville kaiken - sen, että Whileniassa vielä asusti suuri haltiakansa. Kreivi Durk tuijotti häntä silmissään samanaikaisesti raivoa ja ivallista huvittuneisuutta. Tämän suu levisi vinoon hymyyn, joka näytti pikemminkin irvistykseltä.
Hän katsoi Vérdaa tutkivasti ja sanoi viimein yhä ivaa, mutta myös tukahdutetun raivon jäätävyyttä matalassa äänessään: "Vai niin! Toimitit minulle erittäin arvokkaan tiedon! On siis olemassa haltiakansa....sen avulla voisin päästä niihin olentoihin käsiksi, joita kaikki sukuni jäsenet ovat vihanneet monia satoja vuosia! Ja kun nyt yrität vastustaa minua, TOISTA KERTAA EI TULE!"
Kreivi Durk työnsi kasvonsa aivan lähelle Vérdan kasvoja, jolloin haltia saattoi haistaa tämän pyörryttävän hajuveden ja nähdä nuo hirveät, palavat silmät, jotka olivat yhtä ruskeat kuin hänellä, vaikkakin kylmemmät ja mustat kuin pohjattomat kaivot. Haltia oli oppinut pelkäämään mutta myös vastustamaan ja vihaamaan vihollistaan seitsemän vankivuotensa aikana, joten tämä tuijotti pelottomasti noihin hurjiin kasvoihin.
Vérdan kurkkua kuristi jäinen pelko, mutta hän ei luovuttanut. Hän ei sanonut enää vastaan, jolloin kreivi Durk näytti luulevan hänen luovuttaneen. Tämä tarttui lujalla, säälimättömällä otteella haltian hentoon, kapeaan käteen ja alkoi kiskoa tätä perässään pois huoneesta. Se teki niin kipeää, että Vérda parahti tuskasta. Kreivi Durk nähtävästi nautti hänen tuskastaan, yhtä paljon kuin vihasikin haltioita. Hän ei ymmärtänyt sitä.
Alakerrassa Vérda näki kreivitär Durkin, Sieppaajan, palvelija Doanin, Seodin, Liseten ja kaikeksi järkytykseksi vielä Zemljan, joka oli kasvoiltaan liidunvalkea, vaikka koettikin näyttää normaalilta. Muut epäluotettavammat palvelusväkeen kuuluvat henkilöt oli häädetty muualle taloon tekemään töitä.
Doan, Seod ja Lisette olivat kolme calealaista - sukulaisia keskenään. Kaikki olivat harmaasilmäisiä, hiukan pyöreitä ja tummahiuksisia, kuten kaupungin asukkaat yleensäkin. Lisette ei ollut yhtään serkkujaan sievempi - päin vastoin. Tällä ylipainoisuus oli koitunut vielä suuremmaksi ongelmaksi elämän kannalta.
Vérda kohtasi talon sisäkön - oman ystävänsä säikähtäneen katseen, kun tämä näki, kuinka kohtuuttomasti ja julmasti kreivi Durk kiskoi häntä perässään. Sieppaaja ja kreivitär tajusivat puhumattakin, mistä oli kyse, joten nämä kävivät vaihtamassa ylleen hienommat vaatteet ja tulivat pian takaisin - Sieppaaja yhä nukkavierussa asussa ja kreivitär kasvot puuteroituina, huulet huolellisesti punattuina ja silmät niin tarkasti rajattuina, jolloin tästä sai entistäkin vain ylpeämmän ja ylenkatseellisemman kuvan. Ennemmin mainittu näytti taas entistäkin vain ahneemmalta ajatellessaan, millaisen palkan saisi isännältään ja emännältään heti Calean keskustassa käymisen jälkeen.
Kreivi Durk astui vaimonsa ja palvelijansa perässä Vérda avuttomana nyyttinä lujassa otteessaan ulos kylmään talvi-ilmaan.
Lähestyttiin kaupungin keskustaa. Vérdaa pelotti, sillä nyt paljastuisi ihmiskunnalle, että aina säälimättömästi vihattuja haltioita oli vieläkin olemassa, eikä tämä yksi seitsemäntoista täyttänyt olisi ainut.
Kreivi, kreivitär Durk ja Sieppaaja astuivat hevosvaunuista, jolloin ihmisjoukko kohahti ja kumarsi syvän kunnioituksen vallassa antaen heille tietä. Sieppaaja ja mukaan otettu palvelija Lisette näyttivät entistäkin rähjäisemmiltä näiden rinnalla, eikä edes jälkimmäiseksi mainitun puku ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin kreivitär Durkin tummansininen silkkiunelma. Haltia ihmetteli, että tällä oli edes nimi, vaikka Lisette olikin kotoisin samoilta seuduilta kuin Sieppaaja - sataman köyhälistöstä. Hän makasi avuttomana piilossa vaunujen pohjalla ja tiesi, ettei minkäänlaista pakomahdollisuutta ollut käsillä juuri nyt.
Väkijoukon hälinä hiljeni, kun kreivi Durk kohotti vasemman kätensä puhuakseen. "Hyvät Calean asukkaat! Oletteko valmiita näkemään ihmeellisen olennon? Haltian, joita on vielä useampiakin Whilenian kätköissä! Maksu sata markkaa, kiitos, vaikka se ei olekaan minulle summa eikä mikään!" hän jylisi bassonäänellään, jolloin Vérdasta syntyi vaikutelma siitä ikään kuin myrsky olisi lähestynyt.
Ihmiset vaikuttivat epäuskoisilta, mutta haltia näki vaunun takaosan pienestä tirkistysreiästään ensimmäisten astuvan esiin ja antavan kreivin ja kreivittären käteen suoraan kiliseviä, kultaisia kolikoita. näiden silmistä paistoi selvä ahneus - edes palvelija Lisette ei voinut olla sitä huomaamatta, vaan nyrpisti nykerönenäänsä. Sieppaajalle kreivitär ojensi sievoisen kasan valuuttaa, jolloin nukkavieru, nimeämätön mies näytti ikionnelliselta, sillä hän ei omistanut muuta kuin yllään olevat vaatteensa ja asui kaduilla satamassa.
Kreivi Durk astui ketterästi vaunuihin ja kiskaisi Vérdan pois piilostaan, jolloin hiukset lennähtivät taakse ja paljastivat sirot, päistään selvästi suipot korvat ja ihmeen kauniit kasvot, jollaisia ei ihmisillä ollut, paitsi Zemlja Jalialaisella.
Väkijoukko kohahti ja äkkiä se vyöryi valtavana laumana lähemmäs maksamaan. Silloin Vérda tajusi tilaisuutensa koittaneen. Edes Zemljan öistä suunnitelmaa ei nyt tarvittu: Kreivi ja kreivitär Durk olivat niin kolikoitten ja ahneutensa lumoissa, että haltialle jäi kyllin aikaa riuhtaista kätensä ennemmin mainitun löyhentyneestä otteesta.
Ketterästi kuin orava Vérda heilautti itsensä hevosvaunujen laitojen yli, tuli jaloilleen alas maahan ja lähti pinkomaan kohti synkkää sivukujaa syvänpunainen tukka liehuen liekkinä perässään. Vasta silloin ihmiset huomasivat kaiken, jolloin osa lähti takaa-ajoon huutaen haluavansa vielä nähdä esihistorian tarujen elossa olevan myytin.
Tunnin Vérda kyyhötti piilossa Calean sivukujalla, jonne oli ihmisjoukolta paennut. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, sillä nämä olivat luopuneet etsinnästä ja palanneet koteihinsa illan tultua ja varjojen pidetessä. Idässä hohti auringonlaskun punainen meri, jolloin haltia saattoi haistaa meren suolaisen tuoksun tuulen mukana. Hänen oli kylmä, sillä hän tärisi kymmenessä pakkasasteessa yllään vain kreivin ja kreivittären antama pitkä, valkoinen ja löysä pellavavaate.
Kreivi ja kreivitär eivät kuitenkaan noin vain luovuttaisi etsinnöissään. Vérda oli kuullut paetessaan näiden laukovan peräänsä hirveitä kirouksia, herjoja ja uhkauksia siitä, että "vielä me teidät haltiat löydämme, oli se sitten vaikka viimeinen tekomme, että tuhoamme koko kansan sukupuuttoon Whileniasta!" Tämä uhkaus kauhistutti ja hirvitti häntä yhtä paljon, mutta haltia ei koko loppupäiväksi aikonut jäädä siihen, missä oli. Koko Zemljan suunnitelma oli käynyt päälaelleen, sillä nyt hänen täytyisi itse pelastaa tämä, kun yö koittaisi.
