(Aikasemminki tässä tarinassa noi numerot merkkas lukuja, nyt jatkuu luvusta viis jne.)
5
Yö saapui. Fjérda ja Frénga istuivat syvän huolen painamina pöydän ääressä Vénga isän, Vólga äidin sylissä. He ihmettelivät, miksei Vérda vieläkään tullut kotiin sienestämästä, sillä tavallisesti tyttö ilmestyi aina hyvissä ajoin illalliselle.
Vénga oli täysin isänsä näköinen: tällä oli yhtä leiskuvan punaiset hiukset ja vakavat, myrskynharmaat silmät, kun taas Vólga oli kuin täysi kopio äidistään miehen hahmossa. Tällä oli kuitenkin ruskeat silmät.
"Minua huolestuttaa! Missä Vérda oikein viipyy? Ja illallinenkin on jo jäänyt häneltä paitsi!" Fjérda huudahti. Tämä oli koko illan ollut puhumaton ja kalpea, mikä huolestutti Fréngaa vielä entisestäänkin. Missä heidän rakas tyttärensä Vérda oli? Ja miten hän voisi lohduttaa puolisoaan, kun oli itsekin niin hirveän huolen vallassa? Näihin kysymyksiin perheen isä ei osannut vastata.
Talossa vallitsi syvä, raskas hiljaisuus ikään kuin pidättäen hengitystään tulevalta. Fjérda olisi otaksunut kuningattaren ja kuninkaan kuulleen lapsen katoamisesta, mutta kun kukaan ei tullut, kävi huoli päälle yhä vain voimakkaampana. Takassa palava tuli vain loi seinille muodottomia, outoja varjokuvioita ja tanssitti niitä kaislasta kudotulla matolla. Frénga ei pian kestänyt sitä hiljaisuutta, joten kävi sytyttämässä kolme valkeaa, sorjaa kynttilää tyhjän pöydän päällä, jota koristi vain yksinkertainen, sinivalkoruudullinen pellavaliina.
Äkkiä joku koputti oveen ja tässä hiljaisuudessa se sai Fréngan, Fjérdan ja kaksospojat säpsähtämään. "K-kuka siellä voi vielä tähän aikaan olla?" Fjérda päivitteli, mutta pian toivon heleä puna levisi hänen kalpeille kasvoilleen hänen tajutessaan asian, jonka myös Frénga näemmä huomasi.
"Vérda! Tyttäremme! Hän on viimeinkin tullut kotiin, Fjérda!" Frénga huudahti harmaat silmät levällään ja hymy lempeillä kasvoillaan. Sydän täynnä odotuksen huimaa iloa Fjérda ryntäsi eteiseen Vólga sylissään (jolloin haltialapsi oli pudota äitinsä sylistä kohtuuttoman huonosti pitämisen takia) ja avasi oven.
Pettymys tulvahti hänen sydämeensä, sillä hän näki vain Méian ja Cádin, joka näytti kummallistakin synkemmältä ja vanhemmalta. Méia näytti siltä, kuin olisi itkenyt, sillä haltian siniset silmät punoittivat ja kasvot olivat ruman laikukkaan punaiset. Cádin silmät olivat kosteat kuin kyynelissä, mutta siinä hämärässä Fjérda ei osannut sanoa muuta, kuin että asiat olivat jotenkin hullusti. "M-mitä nyt, Méia ja Cád? Näytätte huolestuneilta! Tulkaa toki sisään, niin voitte kertoa kaiken!" Frénga kysyi ja ohjasi samalla haltialapsen ja tämän isoisoisän salin puolelle.
Cád ja Méia istuutuivat ruokapöydän ääreen ja Frénga ja Fjérda heitä vastapäätä pitäen yhä kumpainenkin yhtä lasta sylissään.
Koitti hetken hiljaisuus, mutta sitten Fjérda kysyi: "Méia on itkenyt. Mitä oikein on tapahtunut, Cád? Ja missä Vérda on? Tiedättekö mitään hänen katoamisestaan?" Kyyneleet tulvahtivat pikku haltian silmiin tämän katsoessa pariskuntaa kuin koko maailma olisi hänet hyljännyt. "M-minä....minä - Vérda - hän - hän...." tytön kasvot kalpenivat hänen sen sanoessaan ja tämä oli pyörtyä pelosta.
Méia tunsi itsensä syylliseksi. Hän oli ollut hirveä pelkuri ja itsekkyyden huippu, sillä hänen olisi pitänyt estää Vérdaa ennen, kuin tämä olisi juossut niitylle. Mutta nyt se oli jo aivan liian myöhäistä. Hän kuiskasi nopeasti itkien pappi Cádin korvaan: "Sano sinä se! Minä en mitenkään uskalla, kun ne kuitenkin panevat minut syylliseksi koko asiaan!" Haltia nyyhkytti ja vapisi kauttaaltaan kuin haavan lehti.
Cád kohotti katseensa heitä vastapäätä istuvaan huolestuneen näköiseen pariskuntaan, joiden silmien alla oli tummat varjot valvomisen tähden. "Lapsenne Vérda karkasi tänään sienestäessään Kirotun Niityn ylitse Caleaa tutkimaan. Méia kertoi uutisen minulle ja se oli murtaa sydämemme. On se Vérda kyllä itsepäisin ja tulisin lapsi mitä minä olen kuunaan nähnyt! Ties vaikka kaupunkilaiset olisivat jo saaneet lapsirukan kiinni?" Cád kertoi kyynelten tulvahtaessa vinoihin, sinisiin silmiin ja kasvojen vääristyessä tuskan irveeseen.
Méia näki, kuinka Fjérdan ja Fréngan kasvot valahtivat vain entistäkin kalpeammiksi. "Ei! Ei! Se ei saa olla totta! Meidän rakas tyttäremme - esikoisemme!" Fjérda huudahti ja hänen tummat silmänsä olivat tulvillaan kyyneliä. Frénga otti tämän ajoissa kiinni juuri, kun hän pyörtyi hento vartalo taaksepäin taipuen. Vérda oli poissa ja calealaisten käsissä.
6
Seuraavina päivinä murhe vallitsi koko Vhalleenmetsässä ja Girdan ja Lá Ènadin lisäksi myös pienissä Chí Àmonin, Dúrian ja Peidán kylissä. Fjérda ja Frénga surivat - samoin koko muu kansa. Ennen niin ylpeä ja koppava kuningatar Délia ja juro kuningas Ghíe muuttuivat ystävällisiksi ihmisiksi ja oppivat ensi kertaa todella rakastamaan Vérdaa, joka oli pettänyt isänsä ja äitinsä luottamuksen täydellisesti. Pikku Vénga ja Vólga eivät tajunneet koko murheesta yhtikäs mitään, vaan ihmettelivät suurin silmin äitinsä ja isänsä vaarallista tyyneyttä, joka teki heistä äkkipikaisia eikä läheskään yhtä helliä ja rakastettavia kuin ennen.
Myös Ìe, Eléa, Òge ja Wérd Méian lisäksi olivat saaneet tietää asiasta, eivätkä pitäneet uutisesta lainkaan. Nämä neljä haltialasta istuivat kasvot kalpeina ja laihtuneina huolesta Chí Àmonin lähellä olevan kauniin luonnonpuiston penkillä odottaen Méiaa, joka oli viipynyt kotonaan Lá Ènadissa jo huolestuttavan kauan.
Kun tuttua, mustatukkaista ja sinisilmäistä hahmoa ei näkynyt missään, lapset luopuivat tyystin toivosta. "Méia ei tule, vaikka sovimme ajan", Òge sanoi ja hänen vihreät silmänsä välähtivät auringon valon osuessa niihin. "Niin. Mutta eihän siihen pillittäjään ja pelkuriin olekaan ollenkaan luottamista", Ìe sanoi omaan ivalliseen tapaansa. Hänen tarkoituksenaan ei ollut suinkaan loukata ystäväänsä, mutta häntä ärsytti, kun tämä ei tullut koskaan tapaamaan heitä. "Ìe!" Eléa huudahti punastuen raivosta, "Méia on ollut huolesta suunniltaan koko tämän ajan ja kärsii siksi, koska luulee olevansa syyllinen Vérdan sieppaukseen! Älä hauku häntä ilman syytä!" "Älkää taas alkako riidellä!" huudahti niin tavallisesti rauhallinen ja vakava Wérd, "se vain pahentaa asiaa!"
Eléa ja Ìe punastuivat hämmentyneinä ja tunsivat häpeävänsä. Wérd oli aina oikeassa - sitä ei käynyt kieltäminen. Tämä katkaisi aina riidan näiden kahden riitapukarin väliltä, jotka olivat aina käydä jo kiinni toistensa hiuksiin. Òge ei sanonut mitään, eikä kukaan muukaan. Keskustelunhalu Vérdasta oli mennyt sen sileän tien. Toivon pieni liekki tukahtui surun pimeyteen ja rikkomattomaan hiljaisuuteen.
Vérda näki mustia unia, eikä valve ollut yhtään sen parempi. Sekin oli yhtä painajaista. Unissa hän juoksi pakoon minkä vain jaloista pääsi karkuun mustapukuista miestä, joka aina sai hänet kiinni - sieppaajaansa.
Haltia oli maannut yli viikon sidottuna satamassa olemassa pienessä röttelössä, jonka likaiselle lattialle ja harmaisiin, tylyihin kiviseiniin loi valoaan ainoastaan heikko iltapäiväauringon valo valaisten tämän kalpeat, laihtuneet kasvot. Silmät olivat suuret ja mustat epätoivon kuilut, jotka olivat kirkkaat ja reunoilta verestävät nälästä. Vérdaa piti vallassaan polttava kuume, joka johtui ruuan puutteen takia heikentyneestä huonosta vastustuskyvystä ja siitä, että ruuduttomasta ikkunasta puhalsi jatkuvasti lokakuun alun viiltävän kylmä tuuli. Hän luuli kuolevansa tuskaansa minä hetkenä hyvänsä, sillä tärisi kuin hypotermiassa tiukkojen köysien puristaessa häntä joka puolelta tuskallisesti kuin hehkuvat rautalangat. Ne olivat hiertäneet rikki hänen vihreän pellavamekkonsa ja saaneet käsivarsiin aikaan veriset naarmut, jotka pistelivät ja kirvelivät inhottavasti ja saivat haltian kasvot vääntymään joka hetki tuskan irveeseen.
Vérda oli jo menettänyt kaiken toivon pelastumisestaan, joka oli kaukana ulottumattomissa Calean kaupungin päinvastaisella laidalla Kirotun Niityn takana, jota kutsuttiin sillä nimellä siksi, että sen takana vaani vaara ja ansa, johon hän itse oli langennut viikkoa tai pari sitten. Hän ei tosiaan osannut laskea päiviä, sillä oli jo ajat sitten kadottanut kaiken ajan tajun. Mies oli jättänyt hänet sinne kauan, kauan sitten viskaamalla homeisen leivänkannikan perässään lattialle.
Haltiat olivat ihmisiä vahvempia ja sietokykyisempiä olentoja, joten Vérda oli ollut ilman ruokaa jo puolitoista viikkoa tietämättä siitä mitään itsekään. Nälkä ja kuumeen aiheuttama tuska jäytivät hänen sisintään ja haltia tiesi, että olisi kuoleman oma, jos kukaan ei tulisi pelastamaan häntä tai tuomaan ruokaa. Hän kuuli tuulen ujeltavan kaukaa itäiseltä mereltä ja haistoi tutun suolan tuoksun lisäksi tulevan talven kylmyyden, johon asti ei mitenkään voisi selvitä hengissä.
Vérdan hennon vartalon suojana oli vain väljä, vihreä ja solmujen takia repaleinen ja nuhruinen pellavamekko, sen alla alushousut ja polviin asti ulottuvien keveiden nahkasaappaiden peittämät villahousut.
Hiljaisuus. Sen rikkoi vain tuulen yksinäinen, valittava laulu ja satamassa liikuskelevien harvojen ihmisten äänet. Haltiaa alkoi suunnattomasti pelottaa, kun hän kuuli äkkiä raskaiden askelien lähestyvän vankilansa lukittua ovea. Hän olisi voinut jo ajat sitten huutaa apua ja valehdella olevansa kidnapattu, mutta suun tukki pehmeä, mutta kaikkea muuta kuin puhdas kangastuke.
Ovi lennätettiin auki ja iltapäivän heikkoa, harmaata valoa tulvahti huoneeseen piirtäen eteensä mustiin pukeutuneen, lihaksikkaan mutta kumaran hahmon. Sieppaaja astui sisään, jolloin Vérda tuijotti häntä pelkäämättä suoraan silmiin koettaen saada itsestään rohkeamman vaikutelman. Pelko myrskysi siitä huolimatta hänen sisällään kun hän tajusi, miten noiden nälkäisten, mustien ja julmien silmien katse pyyhkäisi hänen ylitseen.
Vérda tunsi äkkiä itsensä paljaaksi, alastomaksi ja haavoittuvaksi. Tunne oli mitä inhottavin ja hän tunsi entistä suurempaa vastenmielisyyttä tuota vanhaa, rujoa miestä kohtaan.
Hetken nämä kaksi vain katsoivat toisiaan ja mittelivät katseillaan, mutta viimein Sieppaaja avasi suunsa ja sanoi: "Huomenna, haltia. Silloin vien sinut torille hevoskärryihin piilotettuna ja näytän sinut koko kansalle. Saan sievoiset rahat, sillä ihmiset maksavat mitä tahansa saadakseen nähdä oikean haltian! Siinä sinulle!" Ja nauraa hohottaen mies paiskasi kovan leivänkannikan suoraan Vérdan kasvoille. Se teki niin kipeää, että Vérda olisi voinut huutaa, mutta ääni tukehtui tuskin huulilta päästyään kankaaseen, jonka haju oli tainnuttaa hänet siihen paikkaan. Tuskan kyyneleet sumensivat hänen silmänsä ja Sieppaajan hahmo näytti kyynelsumun läpi vielä pelottavammalta.
Haltia näki miehen polvistuvan suoraan eteensä, poimivan leivänkannikan ivallisesti hymyillen lattialta ja tyrkkäävän sen sitten hänen suutaan kohti. Kova leipä oli tukehduttaa Vérdan siihen paikkaan. Hän nieli, puri, nieli minkä ehti vuorotellen, muttei saanut tarpeeksi ilmaa. Ja lisää tuli. Keuhkot tuntuivat repeävän. Hänen oli saatava ilmaa, saatava happea. Punaiset - valkoiset valot välkkyivät jo Vérdan silmissä ja näköpiirissä tanssi mustia täpliä. "Syö, Esiaikojen myytti ja legenda, syö! Syö niin paljon kuin haluat kunnes tukehdut!" mies huusi ivallisesti ja nauroi säälimätöntä naurua. Juuri, kun Vérda oli kuolemaisillaan ja menettämäisillään viimeisen toivonsa, mies kiskaisi leipäpalan vinosti virnistäen hänen suustaan.
Viha Sieppaajaa kohtaan syöpyi yhä vain syvemmälle, sillä mies huomasi vasta nyt, että haltialapsen mustat silmät olivat alkaneet hehkua kuin vaaralliset kekäleet: ne olivat tummanruskeat - niin täyteläisen ruskeat silmät, että näyttivät punertavilta kuin syksyiset punaruskeat lehdet. Siinä mielentilassa paljastui lapsen silmien aiemmin niin tulkitsematon väri.
Vérdan ja Sieppaajan katseiden välillä käytiin hetken kovaa kamppailua, jolloin Vérda ensi kerran sai voimansa takaisin miehen syöttämästä leivästä. Hän sylkäisi kangastukkeen suustaan ja sähisi kuin vihainen kissa silmät vaarallisesti hehkuen valkeissa, epätoivoisen kauniissa ja hurjissa kasvoissa. Mutta mitä olisi pieni kymmenvuotias tyttö voinut mahtaa lähes satavuotiaalle ja kaksimetriselle miehelle? Ei mitään. Vérda tempoi vihan ja vimman voimilla itseään kiinni pitäviä köysiä, mutta turhaan. Haavat polttivat ja samaan aikaan kuume ja päänsärky Sieppaajan entisen iskun jäljiltä kuin tulessa. Hävinneenä ja tappionsa myöntäneenä haltia vajosi liikkumattomana maahan.
7
Kuume poltti Vérdaa kuin tulessa. Taas oli kaksi päivää vierähtänyt eteenpäin ja hän oli herännyt taas hirveään painajaiseen, jossa Sieppaaja jahtasi häntä ympäri Caleaa. Herättyään sama kuolemantuska jäyti hänen sydäntään ja koko ruumistaan entistä vain kovemmin. Kuoleman sormet olivat monesti saada otteen pienestä haltiaraukasta, joka ponnisteli voimiensa viimeisimmillä äärirajoilla sitä vastaan. Kuumehoureissaan Vérda luuli olevansa liekkien keskellä, joten pyörtyi uudestaan - ties kuinka monennen kerran - sitä hän ei tiennyt.
Vérda vajosi yksinään mustiin uniin.
Hän oli jälleen satamassa - siellä, mistä Sieppaaja oli hänet löytänyt. Muulla nimellä hän ei voinut miestä kutsua, sillä tämä oli osoittautunut hirveäksi Jumalan kieltäjäksi ja pilkkaajaksi. Tämä oli ylpeillyt, ettei ollut koskaan saanut kastetta eikä edes minkäänlaista nimeä ollessaan lapsi ja jouduttuaan orpokotiin.
Taivas maiseman yllä oli musta ja äänetön ja navakka tuuli puhalsi mereltä, jolla myrskysi kuin maailmanlopun hetkellä. Ukkonen jyrisi. Salaman halkaistessa koko pimeyden valkealla valollaan talojen välistä putkahti esiin musta hahmo, jonka silmät paloivat kuin kekäleet.....hetkessä hän oli Vérdan vieressä, sulkenut hänet sanoinkuvaamattomaan, tukehduttavaan pimeyteen. Haltia kirkui, kirkui kirkumistaan ja tunsi vajoavansa alas, alas......
Vérda heräsi omaan kirkunaansa.
Selviteltyään hetken ajatuksiaan hän tajusi vasta nyt, että oli jo aamu, sillä auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat hänen pimeään, kiviseinäiseen vankilaansa pienestä ikkunasta. Haltia makasi aivan hiljaa ja antoi kuumeen polttaa koko kehoaan. Se tuntui sietämättömältä, mutta näkökyky oli jotenkin terävöitynyt entisestään.
Samassa Vérda kuuli Sieppaajan askeleiden lähestyvän ovea. Tämä on kai tuomassa aamiaista, hän ajatteli itsekseen. Hän tekeytyi nukkuvaksi siltä varalta, että Sieppaaja kohtelisi häntä yhtä julmasti kuin kaksi päivää sitten. Haltia näki aamuauringon valon leiskahtavan suljettujen silmäluomiensa näkökentän ulkopuolella suoraan eteensä ja kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja miehen avaavan oven, joka narisi pahasti.
Sieppaaja astui sisään, jolloin Vérdan pelko vain vahvistui entisestään ja hän tunsi sydämensä hakkaavan rintaansa kuin vasara. Tällä kertaa mies avasi hänen köytensä noin kahteen viikkoon. Vérdasta tuntui heti paljon paremmalta, vaikka tiukkojen solmujen aiheuttamat haavat kirvelivätkin tuskallisesti.
Sieppaaja hymyili ivallisesti ja tyrkkäsi leipäpalan hänen käteensä, jolloin nälkä otti haltiasta vallan. Hän upotti hampaansa leipään ja tunsi menetettyjen voimiensa hiljalleen palaavan, vaikka olo olikin kuumeen takia kovin heikko. Vérda hotkaisi leivän hetkessä ja oli juuri aikeissa karata Sieppaajan jalkojen alitse ovelle, kun vahvat kourat tarttuivat äkkiä kiinni takaapäin hänen käsivarsistaan.
Hän ei tapellut tällä kertaa vastaan peläten muuten vaarantavansa henkensä ja saavansa taas tuntea Sieppaajan lyövän itseään. "Nyt, haltia. Hetkesi on koittanut. Hevoskärryt odottavat ulkona", Sieppaaja sanoi ja hymyili kylmästi pimeiden silmien tarkkaillessa Vérdaa siltä varalta, että tämä panisi vastaan. Mutta tämä oli vaiti. Nyt oli koittanut hänen hetkensä - Vérda Fjérdan tyttären hetki.
Sieppaaja kiskoi hänet kovakouraisesti ulos ja sysäsi suojattomana hevoskärryihin.
Vérda tunsi, kuinka hevosvaunut (joiden pohjalla hän makasi avuttomana pienenä nyyttinä) nytkähtivät liikkeelle ja niin alkoi matka kohti Calean keskustaa.
8
Hevosvaunut rymistelivät eteenpäin läpi Calean. Vérda makasi yhä avuttomassa lysyssä niiden pohjalla tietäen, ettei hänellä ollut minkäänlaisia pakomahdollisuuksia hypätä pois sen kyydistä. Hän saattoi kuulla ihmisten hälinän, jonka oli kuullut ensi kerran kaupunkiin tullessaan. Hän oli kuitenkin jo tottunut siihen ollessaan vankina satamassa, jossa päiväsaikaan riitti suurta vilskettä. Vérda ei uskaltanut kurkistaa vaunujen laitojen ylitse, sillä jopa hevosta ohjaillessaan Sieppaaja oli ovela ja tarkkasilmäinen kuin mikä.
Pian haltia tajusi, että jokin oli kuitenkin pahasti vialla. Hetki sitten he olivat vielä suunnistaneet vaunuineen päivineen pohjoiseen, jossa kaupungin keskusta sijaitsi, mutta äkkiä kulku kääntyikin itään. Kun he ajoivat hiukan hiljaisemmille seuduille, uskalsi Vérda viimein kysyä Sieppaajalta syytä suunnan outoon ja äkilliseen muutokseen. "Minne me olemme menossa? Sinähän sanoit, että menisimme kaupungin keskustaan! Mitä oikein aiot tehdä minulle?" hän kysyi ääni hiukan värähtäen hallitun ivallisesta sävystään huolimatta. "Kohtapa näet! Ennen, kuin näytän sinut kenellekään muulle calealaiselle, näytän sinua kunnon hintaa vastaan kaupungin rikkaimmalle pariskunnalle! Olen kreivi Durkin palveluksessa. Hän on aina tahtonut nähdä haltian, mutta nytpä hän saakin nähdä sinut, Haltian tytär!" Sieppaaja vastasi ja iski Vérdalle merkitsevästi silmää kylmän, ivallisen hymyn saattelemana, josta ei ollut tyhjä imartelu kaukana.
Haltia piti parempana pysyä vaiti. Uteliaisuus ja pelko kalvoivat häntä yhtä aikaa. Kreivi Durk.....pelkkä nimikin kuulosti julmalta. Sieppaaja oli siis itse Calean rikkaimman henkilön palveluksessa, joka pian saisi katsella häntä kyllikseen ahneilla silmillään. Tämä oli varmaankin jo kuulevinaan kolikoiden kilinän päässään, ajatteli Vérda ja tuhahti mahdollisimman äänekkäästi, jotta Sieppaaja vain kuulisi, minkälaista vastenmielisyyttä ja vihaa hän tunsi tätä kohtaan.
Uskaltautuessaan ensimmäisen kerran kurkistamaan hevosvaunujen laitojen ylitse Vérda näki, että he olivat saapuneet hyvin kauniille seudulle, jossa kadut kiilsivät tyyntä, seesteistä puhtauttaan ja maasta kohosi esiin mitä kauneimpia ja varakkaimman näköisiä rakennuksia. Oltiin jo melkein perillä kreivi ja kreivitär Darkin luona. Ihmisiä ei näkynyt lainkaan heidän ajaessaan mustanpuhuvan mutta kauniin kartanon pihaan vieläkin prameammasta portista, jonka täytyi olla oikeaa kultaa. Pihaa reunustivat suuret, siistit pensasaidat ja korkeat tuulessa huojuivat kauniit hopeapoppelit.
Sieppaaja pysäytti vaunut portin eteen ja nousi kyydistä. Hän otti taskustaan raskaassa hopeaketjussa riippuvan kultaisen avaimen ja avasi portin, jolloin Vérda otti tilaisuudesta vaarin. Ketterästi ja sirosti kuin kissa hän heilautti itsensä vaunun laidan ylitse maata kohti. Mutta taaskin oli onni täydellisesti kääntynyt päälaelleen, sillä haltia teki virheen katsoessaan Sieppaajaan ja kadotti kaiken tasapainonsa.
Vérda tunsi iskeytyvänsä kivuliaasti maahan selälleen yli metrin korkeudelta ja parahti tuskasta. Hetkessä oli Sieppaaja kääntynyt häneen mairea hymy kasvoillaan, harpannut hänen luokseen ja tarttunut paidan etumukseen. Vanhan miehen kasvot muuttuivat järkyttävällä tavalla. Peitetty tyyneys katosi, eikä sen tilalla ollut kuin vihaa ja hirveää vastenmielisyyttä hänen ravistaessaan haltiarukkaa kuin räsynukkea silmien salamoidessa raivoa.
"HALTIA! Enkö - minä - varoittanut - sinua!" Sieppaaja huusi. "Lopeta, senkin iljettävä raakimus! LOPETA! AIJAIJAI! SATTUU!" Vérda parkui henkensä edestä.
Pian Sieppaaja oli jo taluttanut Vérdan kiukusta kihisten kartanon ovelle pitäen koko ajan lujasti kiinni tämän oikeasta kädestä voimakkaalla otteella, jottei tyttö pääsisi karkaamaan. Hän koputti kunnioittavasti oveen, jonka takaa kuului heti lähestyviä, raskaita askelia. Palvelija avasi oven ja Sieppaaja astui haltian kanssa sisään kiinnittämättä nuoreen, tummaan mieheen mitään huomiota.
Kreivi Durkin kartano oli valtava. Vérda ei ollut ikinä käynyt mustemmassa ja kolkommassa rakennuksessa koskaan eläessään, mutta ei ollut myöskään nähnyt missään ennen tällaista sanoinkuvaamatonta loistoa ja uhkeutta.
Sieppaaja retuutti hänet valtavan, mustan oven eteen ja koputti oveen. "Sisään!" sanoi matala ääni. Kiireesti Sieppaaja sysäsi Vérdan taakseen, jolloin haltia tunsi kaatuvansa taaksepäin. Kokolattiamatto kuitenkin vaimensi iskua.
Sieppaaja neuvotteli kauan kreivi Durkin kanssa, eikä Vérda saanut sanoista selvää, ennen kuin kuuli Sieppaajan äänen sanovan: "Tuolla oven takana - vannon, kreivi ja kreivitär Durk, en valehtele - on haltia. Löysin hänet noin pari viikkoa sitten kaupungin satamasta. Jos tahdotte nähdä esiaikojen myytin ja legendan olennon - nuoren ja itsepäisen tosin - maksakaa siitä siis tuhat markkaa, kiitos!" Vérda ei voinut olla kuulematta tyhjää imartelua Sieppaajan äänessä ja häntä hävetti jo pelkkä ajatuskin, jos olisi ollut tämän paikalla huoneessa. Kreivi murahti: "Miksi minun pitäisi uskoa haltioihin? Nehän ovat vain entisaikojen kaukainen myytti ja legenda, kuten metsänneidot, keijut, tuulenhenget - kaikki ne. Etkö sinä sataman kurja vanha lumppuri ymmärrä, miksi todella otin sinut palvelukseeni? En siksi, että haikailisin erityisesti satuolentojen perään, joita EI OLE!"
Vérda kuuli, kuinka nyrkki iskettiin pöytään ja häntä puistatti tajutessaan, miten sydämetön mies kreivi Durk oikein oli. Tämä jatkoi, nyt tosin selvää ivaa äänessään; "No, jos niin kovasti haluat, HAE sitten se haltia sieltä oven takaa!"
Vérdaa keskustelu kiehtoi niin kovasti, ettei hän tajunnut, kuinka hyvä pakomahdollisuus hänellä olisi: rynnätä vain ulko-ovesta pihalle ja kiivetä lukitun portin ylitse. Vasta kuullessaan Sieppaajan askelten lähestyvän hän pelästyi toden teolla ja havahtui. Hän kuuli kreivitär Durkin tulevan huoneeseen, sillä kuuli tämän puhuvan miehensä kanssa. Vahvat kourat tarttuivat häneen ja retuuttivat huoneeseen, ja vasta nyt Vérda näki kreivi ja kreivitär Durkin ensimmäisen kerran.
Kreivi oli itse suurikokoinen, harteikas mies (joten ei toivoa pakomahdollisuuksista), jolla oli taaksepäin takaraivoa kohti sliipatut mustat hiukset, jotka kiilsivät öljystä ja hoitoaineista. Hän oli hiukan vatsakas kuten yleensäkin liikkumattomat ja rikkaat miehet. Hän oli kotoisin eteläisistä maista, sillä hänen ihonsa oli oliivinvärinen ja silmänsä niin tummat, että näyttivät sysimustilta. Kulmakarvat olivat mustat, tuuheat sekä raskaat ja korkeat poskipäät ja kyömynenä tekivät tästä hyvin sotaisan ja ankaran näköisen miehen.
Kreivitär Durk oli selvästi whilealainen, sillä hänellä oli vaalea, pohjoismainen hipiä, yleisesti tummanruskeat, suorat mutta kylläkin tiukalle nutturalle sitaistut hiukset. Kasvot olisivat voineet olla kauniit, jolleivät poskipäät olivat liian ulkonevat ja nenä liian suora ja pitkä. Silmät olivat hätkähdyttävän siniset: yleensä whilealaisten silmät olivat harmaat tai vihreät. Kulmakarvat olivat kaksi ohutta, nypittyä ja mustattua viivaa, ripset tummat ja silmät rajatut kuten rikkailla naisilla. Iho kiilteli jopa paksun puuterikerroksen alla ja suu oli tiukka, huolitellusti punattu ankara viiva. Kreivitär oli pitkä ja komea nainen, sillä ei häntä tosiaan voinut kauniiksikaan sanoa. Tämä näytti arvokkaassa, ryhdikkäässä olemuksessaan niin ylpeältä ja ylenkatseelliselta, että Vérdaa puistatti hänen astuessaan esiin.
Ihmetys levisi kahden aatelisen kasvoille ja nämä tuijottivat haltialasta herkeämättä. Kreivi ja kreivitär Durkin silmissä oli ahneutta - samaa ahneutta, jota hän oli oppinut näkemään viime päivinä Sieppaajan silmissä.
Sieppaajan käsi puristi hänen rannettaan niin kipeästi ja lujasti, että se oli mennä sijoiltaan. Tämä oli kait taas kuulevinaan kolikkojen itselleen tervetulleen kilinän päässään. Sitten kreivi kysyi aivan vakuuttaakseen, oliko Vérda pelkkä näköharha: "Voisitko tuoda hänet lähemmäs ja näyttää hänen korvansa ja antaa minun edes hipaista häntä?"
Sieppaaja talutti Vérdan suoraan kreivin eteen, jolloin haltia saattoi haistaa nenässään selvän huumaavan miesten hajuveden tuoksun. Hän tunsi, kuinka kylmä sormi kosketti hänen otsaansa, jolloin kreivi Durk näytti entistäkin vain ahneemmalta ja lipaisi huuliaan kostealla, pitkällä ja punaisella kielellä kasvot lipevässä hymyssä. "Mikäs sinä olet olevinasi ja minkä ikäinen? Ja mikä on nimesi?" tämä kysyi Vérdalta, jonka pienet, kuumeiset kasvot ja kirkkaat silmät häkellyttivät häntä, sillä lapsi oli hyvin kaunis jopa itsepäisimmissä ilmeessään. Haltia avasi suunsa ja sanoi hiljaa: "Vérda. Fjérdan tytär."
