1
Oman maamme rinnakkaisulottuvuudessa sijaitsee Varjosaaren lisäksi muita sitä paljon suurempia maita, kuten Hednia, Vhalleia, Valeria ja Dirinia. Mutta nämä neljä ovat vasta esimakua, eivätkä muistuta lainkaan oman maapallomme maita ja mantereita. Ehkä ainut oman ulottuvuutemme erästä maata muistuttava maa on Whilenia - rinnakkaisulottuvuuden ikivihreä, kaikista suurin maa. Tämän salaperäisen maan sisään kätkeytyy mitä ihmeellisimpiä salaisuuksia ja mitä kummallisimpia ja kauniimpia olentoja, joita omassa ulottuvuudessamme nimitämme taruolennoiksi. Näitä ovat luonnonhenget, keijukaiset, tuulenhenget - ja kaikki muut, kuten haltiat, joihin tarinamme nyt perustuu.
Entisaikoina – noin vuonna 1400, keskiajalla haltioita oli hyvin paljon. He olivat kauniita, iloluontoisia olentoja ja elivät haltiayhdyskunnassa Vhalleenmetsän sydämessä Girdan kaupungissa. Haltioiden historiassa kaunein (kansan mittapuulla) haltianainen (jota kylläkin kutsuttiin haltiattareksi) oli Fjérda Fjórn. Ei kellään ollut yhtä silkkisiä, puhtaan kullan värisiä hiuksia, jotka laskeutuivat kypärän lailla pitkin päätä kehystäen ihmeen kauniita, siroja kasvoja – ei suuria, tummia, hiukan vinoja ja kirkkaita silmiä (joiden väriä oli miltei mahdoton havaita) eikä yhtä valloittavaa, kaunista hymyä, johon haltia Frénga oli aikoinaan Fjérdassa rakastunut. Tämä oli myös hyväsydämisin olento, mitä maa ikinä päällään kantaa – juuri siksi kaikki pitivätkin naisesta niin kovasti. Tämä oli pitkä ja sorja – niin tavattoman siro ja hento, mutta kuitenkin periksi antamattoman voimakas ja ryhdiltään kuin kuningattaret ja esivanhempansa häntä ennen.
Vaikka Fjérda ei ollut kuninkaallista sukua, olisivat kaupungin muut asukkaat halunneet tehdä hänestä ja Fréngasta kaupungin kuninkaan ja kuningattaren. Tällöin hallitsivat haltia Délia ja hänen puolisonsa Ghíe, jotka olivat haltioiksi yllättävän kovasydämisiä – eivät lainkaan sellaisia, jollaisia Girdan hallitsijoiden olisi pitänyt olla. Haltioiden ikä saattoi kestää yleensä jopa satoja vuosia, joten 200-vuotias Fjérda olisi ollut valmis saamaan lapsen. Iästään huolimatta hänen kasvoillaan ei näkynyt vielä iän merkkiäkään – vain silmät paljastivat haltiattaren ohittaneen jo nuoruutensa, joka kesti keskimäärin noin 80-vuotiaaksi asti.
Frénga oli haltioista ainut, joka oli uskaltautunut rinnakkaisulottuvuuteen sataan vuoteen ja kokenut, nähnyt ja elänyt siellä mitä ihmeellisimpiä ja hänen mielestään kummallisia asioita, joita ei olisi uskonut voivan olla olemassakaan. Hän kertoi monesti tarinoita kaksi vuotta sen jälkeen koko kaupungille, eivätkä tarinat verisistä sodista jääneet kuulematta edes lapsilta, joita oli kuitenkin kaupungissa vain muutama. Nämä olivat jo kuitenkin siirtymässä niin sanottuun ”nuoruuteensa”, 17-20 ikävuosiin, jolloin aikaisintaan sai valita elämänkumppaninsa, joten viime pikku lasten näkemisestä oli kulunut jo monta vuotta.
***
Vajaa vuosi kului ja kaupungissa kiersi huhu, että Fjérda odotti lasta – oikeastaan ensimmäistä lastaan, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuudet saada se jo yli 100 vuotta sitten. Tulisiko lapsesta yhtä lempeä ja kaunis kuin äidistään ja isästään. Girdan asukkaat toivoivat niin.
2
Myrsky raivosi Girdan yllä. Kovempaa rajuilmaa sen asukkaat eivät olleet kokeneet miesmuistiin. Keskiyöllä kaunis helmenvalkea kuutamo katosi synkkien myrskypilvien taakse ja päivä vaihtui 2. heinäkuusta 3. heinäkuuta. Haltiapalatsin sanansaattaja Dén kiiruhti viemään kuninkaalle ja kuningattarelle ennennäkemättömän ja ihmeellisen uutisen (miten vain siinä hirveässä rajuilmassa ja rankkasateessa parhaiten taisi) – Fjérda oli saanut pienen tyttölapsen – ensimmäisen lapsen haltiayhdyskunnassa sataan vuoteen.
Haltialapset nimettiin heti syntymän jälkeisenä päivänä, joten ylpeä kuningatar Délia kiiruhti pois palatsistaan suoraan Fjérdan ja Fréngan vaatimattomaan asumukseen katsomaan tätä suurta ihmettä. Hän käski papin tulla mukaansa, sillä tiesi, että tällainen erityistapaus olisi nimettävä heti, sillä hän oli kuullut Fjérdan olevan siihen valmis.
Perillä Délia oli jo likomärkä. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalvenneet korpinmustan, märän hiusverhon takana ja smaragdinvihreät silmät kiilsivät. Pappi Cád työntyi hänen perässään sisään hämärään ja takan hiipuvien hiillosten ja kynttilöiden valaisemaan tupaan.
Délia huomasi Fjérdan makaavan kalpeana mutta kauniina vuoteella sylissään pieni kapalo, jonka sisältä huitoi kaksi pientä, avutonta ja valkeaa kättä, joista toiseen Frénga tarttui peläten, että lapselle voisi sattua jotakin pahaa. "Kuningatar Délia....te siis tulitte viimein", Fjérda sanoi ja hymyili heikosti. "Minkä näköinen lapsi on? Tahdon nähdä hänet!" Délia huudahti kiihkeästi ja otti käärön hellästi tuttavansa sylistä, jonka kasvoilla käväisi jälleen tuskan irvistys. Kuningatar piti haltialasta sylissään ja kohotti kasvoja peittävää hentoa liinaa.
Délia kohtasi suuret, tummat ja vinohkot silmät, jotka hämmästyttivät häntä mustuudessaan ja kirkkaudessaan niin suuresti, että hän häkeltyi. Kulmakarvat olivat kaarevat, hennot ja mustat ja valkealle otsalle työntyi valkean liinan alta hyvin vaalean kullanpunainen hiussuortuva. Koskaan ei haltioiden joukossa ollut ollut vielä ikinä punatukkaisia haltioita lukuun ottamatta Fréngaa, joka olikin kotoisin Vhalleiasta kaukaa merten takaa. Ja nyt oli tämä pieni lapsi perinyt osittain isänsä hiusten värin. Keijukaismaisesta kauneudestaan ja äidin yhdennäköisyydestä huolimatta haltialapsi oli kovin kalpea ja niin tavattoman kevyt, siro ja hento, että Délia olisi uskonut tämän voivan lentää tiehensä pienestäkin tuulenpuuskasta. Silmiä kehystivät sysimustat, kaarevat ja pitkät silmäripset ja suu oli pieni ja punainen kuin soma kirsikka.
Sitten kuningatar katsoi Cádia, Fréngaa ja Fjérdaa sanoen: "Lapsi on aika nimetä. Fjérda, kuiskaa pappi Cádille nimi, jonka olet valmis tytölle antamaan, niin hän kastaa sen." Fjérda teki kuten Délia käski. Varovaisesti hän otti hennon haltialapsen kuningattaren sylistä ja ojensi sen Cádille.
Pappi katsoi lasta hellästi vinoilla, tummansinisillä silmillä, pyyhkäisi yhden hopeanvärisen hiussuortuvan otsaltaan ja kastoi lapsen. Haltiayhdyskunnassa toimitus oli tapana tehdä ilman suuria juhlia - etenkin jos lapsen omistanut sattui olemaan köyhä kuten Fjérda. Cád kuiski lapsen suippoon korvaan äänettömiä, sanattomia sanoja ja kohotti sitten katseensa muihin kolmeen huoneessa olevaan. "Lapsen nimi on Vérda Liéla, eikä sitä muuteta hänen elämänsä aikana", pappi sanoi ja ojensi lapsen Fréngalle, joka perheen isänä ei ollut vielä saanut pitää lasta koko tilaisuuden aikana.
Délia katsoi Fjérdaa hymyillen ja sanoi: "Kaunis nimi. Käsken sanansaattaja Dénin ilmoittaa lapsen syntymisestä ja kastamisesta heti aamun koittaessa, mutta nyt minun ja Cádin on aika lähteä, sillä rajuilma on pahempi kuin miesmuistiin ja palatsissa olemme turvassa." Fjérda katsoi kuningatarta kiitollisena. "Suuri Délia, olen teille kiitoksen velkaa! Vérdasta tulee kaunis tyttö, sen takaan! Jos vielä tämän jälkeen saan lapsen, Cád saa kyllä toimia tämänkin pappina! Hän hoiti tehtävänsä todella hyvin ja ansaitsisi minun mielestäni ylennyksen. Mutta sehän on aivan teidän määräysvallassanne", haltiatar sanoi ja otti lapsen Fréngalta. Kuningatar hymyili ja katosi pian myrskyiseen yöhön Cád perässään. "Vérda, tyttäreni. Vérda Liéla", Fjérda kuiskasi ja sulki silmänsä.
3
Vuodet kuluivat ja Vérda kasvoi. Noin kuusivuotiaana hän oli jo kehittynyt hyvin kauniiksi pieneksi haltialapseksi ja muistutti Girdan asukkaiden mielestä täysin äitiään. Tämä oli kuitenkin hyvin ujo ja viihtyi paljon yksinään, sillä koko kaupungissa tai lähiseudulla ei ollut muita saman ikäisiä lapsia, joten Vérda jäi ilman leikkitoveria. Girdan lähettyvillä sijaitsi kuitenkin toinenkin kaupunki, jota Délia ja Ghíe hallitsivat. Paikan nimi oli Lá Ènad ja siellä oli paljon Vérdan ikäisiä lapsia.
Fjérda ja Frénga antoivat lapsensa mennä ja kiertää yksinään lähiseutuja. Pariskunta oli kuitenkin varoittanut tytärtään ankarasti menemästä Vhalleenmetsän ulkopuolelle, sillä siellä sijaitsi ihmisten asuttama kaupunki Calea. Haltiayhdyskunnassa oli tapana, etteivät ihmiset saisi tietää heidän olemassaolostaan. Caleankin asukkaat luulivat haltiakansojen kuolleen Whileniasta sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten ja pitivät olentoja entisaikojen taruna, arvoituksena ja myyttinä.
Vérda rakasti luontoa ja vihreää Vhalleenmetsää yli kaiken. Hänelle tulivat tutuiksi sen salaisimmat polut ja värikkäät linnut ja muut ihmeelliset lajit, joita ei omassa ulottuvuudessamme ole. Haltialapsi totteli äidin kieltoa ja varoi menemästä metsän ulkopuolella kasvavalle niitylle, jonka takana - tosin aika kaukana oli Calea ja lähimmät ihmisten asuttamat alueet.
Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, jonka meressä pilvien valkeat laivat purjehtivat kilpaa siellä lentävien pääskysten ja muiden lintujen kanssa. Linnut lauloivat puissa, sirkat sirittivät heinikossa ja tuuli lauloi kaukana vuorella. Tuo luonnon ihana, villi laulu - puron solina, kosken kohina - kaikki se teki Vérdan villiksi onnesta ja hän aivan nauroi tummien, kirkkaiden silmien tuikkiessa ja vaalean kullanpunaisten hiusten säihkyessä auringon kirkkaassa valossa kuin sula, tulinen kulta. Hän tanssahteli iloisena eteen päin polkua pitkin, jonka tiesi vievän Girdasta suoraan Lá Ènadiin.
Puut heittivät Vérdan tielle pehmeät, harmaanviheriän sävyiset varjonsa haltiattaren ajatellessa, että voisi vielä löytää itselleen tuolta toisesta kaupungista ystäviä. Hän oli aina ollut kovin yksinäinen. Kesä oli ollut aina Vérdan lempiaikaa ja tulisi olemaan aina monia satoja vuosia sen jälkeenkin, kun hän kasvaisi suuremmaksi ja oppisi enemmän maailman vauhdikkaista menoista.
Jo häämöttivät kaupungin rakennukset pienen haltialapsen edessä. Vérda kurkisti hiukan pelokkaana puun takaa ja näki kauniin kukkaniityn, jolla leikki paljon hänen ikäisiään lapsia - hän hämmentyi, kuinka saman kokoisia ja kauniitakin he olivat. Haltialapsi kuuli näiden puhuvan.
"Méia, älä poimi niitä kukkia! Minunkin äitini Héje on sanonut, ettei niitä saa poimia, koska kaikki Lá Ènadin ja Girdan haltiat ja kaikki maailman muutkin haltiat on ystävällisiä luonnolle!" huusi noin seitsenvuotias haltiapoika, jolla oli vitivaaleat, hopeiset hiukset ja vinot, ruskeat silmät. Méiaksi kutsuttu mustahiuksinen ja sinisilmäinen tyttöhaltia perääntyi, kuin häntä olisi lyöty. "Ìe, älä määräile minua! Saan tehdä ihan mitä haluan!" Méia tiuskaisi ja riuhtaisi maasta yhden punaisen kukan. Tätä ryhtyi heti puolustamaan vaaleahiuksinen, vihreäsilmäinen tyttöhaltia. "Eléa, älä puutu tähän!" Ìe huudahti ja yritti sysätä tätä kauemmas. "Mitä se sinulle kuuluu, kerääkö Méia kukkia vai ei? Hänen ja minun äitinipäs ovatkin sanoneet, että saa kukkia poimia, jos ei liikaa ja vain hyvään tarkoitukseen!" Eléa tiuskaisi, jolloin Ìelle löytyi jo puolustaja - mustatukkainen, vihreäsilmäinen poika, jonka nimen Vérda oli kuullut kerran aikaisemmin. Tämä oli Òge, Fjérdan ystävättären Òdélien poika.
Tavallinen nahistelu muuttui pian ilmiriidaksi, jossa kaikki viattomat sivullisetkin olivat vaarassa. Silloin Vérda ei kestänyt katsoa sitä enää hetkeäkään. Silmät kauhusta kiiluen hän ryntäsi esiin puun takaa ja huusi: "Lopettakaa! Mitä tuollainen riitely oikein hyödyttää? Pelkästä kukkien poimimisesta!"
Méia, Ìe, Eléa ja Òge sekä muut lapset tuijottivat häntä kuin olisivat nähneet aaveen. Lá Ènadin haltialapset eivät vielä koskaan nähneet kauniimpaa olentoa. Méia, Eléa ja eräs kolmas nimeämätön, ruskeatukkainen ja harmaasilmäinen poikahaltia tukeutuivat hämmentyneinä toisiinsa ja Òge ja Ìe tuijottivat haltialasta kuin suurtakin ihmettä. Vérdasta se tuntui kovin epämiellyttävältä.
Silloin harmaasilmäinen haltiapoika sai äänensä takaisin ja kysyi: "K-kuka sinä olet? Emme ole vielä koskaan nähneet noin punatukkaista haltiaa Lá Ènadissa! Et muistuta täkäläisiä vaan näytät....näytät aivan....." Pojan silmät suurenivat ja hän vain tuijotti. "Wérd, mikä sinulle oikein tuli?" Eléa kysyi kauhistuneena, "hänhän on aivan tavallinen.....ei...voi olla totta....!" Myös tämä näytti huomanneen asian, josta Vérdalla ei vielä ollut aavistustakaan, kunnes myös Ìe, Méia ja Òge tajusivat.
"Sinähän olet sen kaunotar Fjérdan tytär, etkö olekin? Girdan ainut kuusivuotias haltialapsi`? Näytät ainakin!" Ìe huusi. "N-niin olen", Vérda sopersi ja tunsi punastuvansa korviaan myöten. Méian kasvoille levisi lämmin hymy ja hän sanoi: "Olet varmaan kovin yksinäinen." "Totta", Vérda vastasi silmät maahan luotuina, sillä hän tunsi itsensä kovin pieneksi ja ujoksi noiden viiden haltialapsen edessä, jotka kaikki näyttivät suunnilleen hänen ikäisiltään. "Mikä on nimesi?" Òge kysyi hiljaa. "Vérda", haltiatyttö vastasi ja sai äkkiä Wérdiltä ihailevan katseen, joka sai hänet jälleen punastumaan.
Hetkessä oli Vérda ystävystynyt kaikkien viiden kanssa: Eléan, Méian, Ìen, Ògen ja Wérdin. Pian leikki jo kuusi lasta iloisesti nurmikolla - tummahiuksiset Méia, Òge ja Wérd sekä vaaleahiuksiset Èlea, Ìe ja Vérda. Muut yli kahdeksanvuotiaat tai alle nelivuotiaat eivät tulleet heidän seuraansa, sillä he olivat kaikki noin samanikäisiä. Riita kukkien keräämisestä oli täysin unohtunut hänen ja Méian välillä, jotka olivat varmaankin joukon hiljaisimmat Vérdan lisäksi.
Vérda tunsi itsensä onnelliseksi palatessaan kotiin Lá Ènadista hämärää metsäpolkua pitkin, jolle kuu loi hopeisen, salaperäisen valonsa. Hän ei pelännyt kesäyön hämärässä. Tuuli toi mukanaan jälleen salaperäisen, surullisen laulunsa, joka teki tyttöhaltian kovin surulliseksi. Heinäkuu olisi pian lopussa ja syksy tulisi pian sen jälkeen. Ajatus teki Vérdan kovin onnettomaksi, sillä hän rakasti kesää yli kaiken ja olisi toivonut sen kestävän ikuisesti.
4
Vérda varttui jälleen. Pikkulapsen aika jäi hiljalleen taakse hänen saavuttaessaan kymmenennen ikävuotensa, josta olisi vielä vähintään pitkät seitsemän vuotta kumppanin valitsemisikään ja haltioiden nuoruuteen. Neljä vuotta kestänyt ystävyys hänen, Méian, Ìen, Eléan, Ògen ja Wérdin välillä oli vain vahvistunut entisestään kaiken hauskan kokeman jälkeen. Nuo vuodet he olivat eläneet Vhalleenmetsän sydämessä vailla vaaroja, jotka vaanivat sen ulkopuolella. Vérda karkotti ujoutensa ja hänestä kehittyi huimapäinen ja liian uhkarohkeakin haltialapsi, ja juuri viimeksi mainittu ominaisuus koitui hänen kohtalokseen.
Nuori haltiatar oli ainut, joka oli tutkinut metsän läpikotaisin ja havainnut sen maailman turvallisimmaksi elinpaikaksi. Hänen äidillään Fjérdalla oli ikää jo 210 vuotta, isä Fréngalla 213. Girdan ja Lá Ènadin kuningatar Délia ja kuningas Ghíe alkoivat jo osoittaa selviä ikääntymisen merkkejä, sillä kumpikin oli jo yli 600-vuotias ja tarkalleen saman ikäinen. Nämä olivat syntyneet vuonna 800, ennen maailman ensimmäistä vuosisataa ja olivat eläneet ja nähneet paljon kaikenlaista menneisyydestä. Pappi Cád oli kahden kaupungin kaikista haltioista kuitenkin kaikkein vanhin - jopa 800 vuotta.
Fjérda oli saanut kaksospojat, joiden nimeksi oli antanut Vénga ja Vólga heti Vérdan täytettyä kymmenen. Frénga oli ehdottomasti halunnut toisen kaksospojan nimeksi Vólga, sillä sen niminen järvi- ja jokialue sijaitsee Venäjän maalla omassa ulottuvuudessamme.
Vérda vaelsi yhä kauemmas metsään, mikä teki Fjérdan levottomaksi, sillä siellä päin ihmisiä - varsinkin calealaisia - liikuskeli hyvin paljon. Haltialapsi oli niiden neljän vuoden aikana käynyt yhä kauniimmaksi ja silmien väri oli yhä yhtä vaikeasti tulkittavissa kuin ennenkin. Hän suorastaan uhkui elinvoimaa, vaikka monet muut haltialapset pelkäsivätkin häntä ja pitivät kummallisena yhä vain syvemmän punaiseksi käyneen tukan takia, joka oli jonkin verran tummunut leikki-iästä.
Vérda lähti eräänä syyskuisena päivänä Méian kanssa metsään keräämään sieniä, jotka olivat haltioiden kiistatonta lempiherkkua. Eléa olisi mieluusti halunnut tulla mukaan, mutta hänen äitinsä Nélie oli pakottanut tyttärensä hoitamaan koko päivän ajan kuutta nuorempaa sisarustaan. Ìellä, Ògella ja Wérdillä taas ei ollut aikaa, sillä pojat olivat menneet muiden lá énadilaisten poikien kanssa uimaan, mikä tosin tuntui hullulta näin kylmällä ja kolealla säällä. Vérdalla oli yllään vihreä, lämmin pellavasta tehty yksinkertainen mekko ja sen alla pitkävartiset, kevyet nahkasaappaat. Méia oli harvinaisesti sitonut sysimustan, paksun tukkansa poninhännälle jonkinlaisen kasvin joustavalla varrella ja kiinnittänyt siihen valkeita liljoja. Tummansinisessä puvussaan hän näytti hyvin kauniilta ja silmät hohtivat kuin kaksi tähteä.
Tyttöjen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut mennä pelkästään keräämään sieniä, sillä Vérdan villi, tulinen luonne janosi seikkailuja ja uuden seudun tutkimista Vhalleenmetsän ulkopuolelta. Ujo, hiljainen ja arka Méia oli päättänyt, että kun saavuttaisiin metsän reunaan, hän pakenisi takaisin kotiin. Tämä oli tottelevainen pikku haltiatar - toisin kuin Vérda, joka oli kauniista ulkomuodostaan huolimatta uppiniskainen, itsepintainen ja tottelematon lapsi.
Käveltyään tunnin ajan ja poimittuaan korinsa miltei täyteen tytöt saapuivat sydämet pamppaillen vihdoin ja viimein metsän reunaan. Vérda tunsi jännityksensä kasvavan ja näki pelkoa Méian kasvoilla eikä ymmärtänyt, miksi tämän täytyi olla sellainen pelkuri.
Heidän edessään avautui kaunis, laaja niitty, jonka kaukaa toiselta puolelta saattoi erottaa kaupungin viekoittelevat ja petollisen ystävälliset valot. "Calea", Vérda kuiskasi, "siellä se on! Tahdon....voi, Méia! Tunnen vastustamatonta halua lähteä tutkimaan tuota niittyä ja kaupunkia! Sen valot näyttävät niin ihanan kutsuvilta!" Méia katsoi levottomana ystävänsä kiihkeydestä punertuneita kasvoja. Tämän suuret, tummat ja kirkkaat silmät näyttivät kaipaavilta ja puiden varjoissa lämpimän ruskeilta kuin auringon valo osuessaan liejuisen suolammen pohjaan. Mutta heti Vérdan kääntäessä päätä ne näyttivät äkkiä vihreiltä - oli mahdotonta tulkita, mitä tuon pienen ja taistelunhaluisen olennon kaipaavassa päässä oikein liikkui, jos silmien värikään ei ollut helposti tulkittavissa.
"Vérda, älä! Äitisihän on kieltänyt...." Méia yritti estää, mutta Vérda keskeytti hänet sanoen: "Minä teen aivan kuten minua huvittaa! Mitä äiti minun menoihini puuttuu? Eivät calealaiset niin helposti voi tunnistaa minua haltiaksi, kuvittelevat vain olevani tavallista kauniimpi ihminen! Peitän vain korvani - näin, ja menen kaupunkiin. Siinä se! Että mitä yhtään pelkäät, Méia!"
Vérda veti otsatukkansa korvien takaa ja antoi sen heilahtaa niiden peitoksi, jolloin tämä ei enää näyttänyt niin paljon haltialta. "Vérda, ei...." Méia sopersi siniset silmät täynnä kyyneliä, "et saa!" Vérda katsoi ilmeettömästi ystäväänsä, kääntyi kannoillaan ja juoksi pois Méian luota suoraan niitylle taakseen vilkaisematta. "VÈRDA! EIIIIIII!" Méia kirkui kirkumistaan, kunnes kääntyi kannoillaan ja juoksi itkien kotiinsa kertomaan kaiken äidilleen.
Vérda tunsi olevansa vapaa ja onnellinen. Silti kummallinen jännitys ja pelko kasvoivat hänen sydämessään, joten hän veti vihreän mekon päällä olevan tummemman takin hupun päähänsä ja hidasti vauhtinsa kävelyyn. Haltiatyttö ei ollut vielä koskaan nähnyt yhtäkään ihmistä, joten uteliaisuus kutkutti jännityksen edellä. Aurinko peittyi harmaisiin pilviin ja tienoo näytti äkkiä paljon äskeistä kolkommalta. Lännestä puhalsi kylmä viima, joka toi mukanaan meren suolaisen tuoksun. Vérda värisi, joten pakotti itsensä kovempaan vauhtiin juostakseen itsensä lämpimäksi.
Niityn toisella puolella Calea oli äkkiä paljon lähempänä, kuin hän oli sen vielä koskaan nähnyt. Pikku haltiatar astui pois niityltä ja saapui ihmisten maailmaan. Vérda seisoi pölyisellä, kuivalla maantiellä, joka kiemurteli mutkaisena kohti kaupunkia. Ensi kertaa elämässään hän näki ihmisten asuttaman alueen, ja se sai tytön äkkiä olemaan varuillaan ja työntämään kullanpunaiset, kurittomat kutrinsa vihreän, turvallisen hupun alle, joka langetti hänen kasvoilleen varjon. Vain silmien kirkas välke erottui, sekä kasvojen pelokas kalpeus. Haltia käveli tietä pitkin eteenpäin itseään muistuttavien, mutta paljon rujompien olentojen seassa ja yritti matkia näiden laahaavaa kävelytyyliä, sillä jos hän olisi kävellyt kissamaisen notkeasti kuin haltiat ainakin, hän olisi varmasti paljastunut.
Moni ihminen - luultavasti Caleasta tai sen lähiseuduilta kotoisin oleva pysähtyi siitä huolimatta katsomaan häntä, joka teki Vérdan olon pelokkaaksi ja epävarmaksi. Kaksi nuorta miestä oli hetken ajan luultavasti nähnyt kasvonsa hänen huppunsa alta ja hymyili viekoittelevasti nähdessään niin kauniin "ihmisolennon". Eräs tummatukkainen ja miellyttävän näköinen nuorukainen vislasi, jolloin Vérda perääntyi kauhuissaan taemmas ja pinkaisi hurjaan juoksuun kohti Calean portteja. Hän ei edes huomannut pudottaneensa sienikoriaan taakseen, sillä hän luuli jo äkillisesti paljastuneensa.
Ikinä Vérda ei ollut kokenut sellaista meteliä kuin Calean sisäpuolella. Kaupungin asukkaat pitivät sellaista hälinää, että Girda ja Lá Ènad olivat sen rinnalla rauhallisia ja miltei täysin äänettömiä kaupunkeja.
Haltialapsi kulki sydän pamppaillen eteenpäin. Hänen järkensä vaati kääntyä takaisin, mutta sydän tahtoi toisin – seikkailua, kokea uutta ja ihmeellistä.
Vérda löysi tiensä kaupungin satamaan, jossa siistit kivestä rakennetut talot vaihtuivat savesta muotoilluiksi epäsiisteiksi röttelöiksi. Hän haistoi meren suolaisen tuoksun ja silloin – astuessaan aivan vetten ja Whilenian partaalle hän näki mahtavan, sinivihreän harmaan ulapan. Mahtavat, vaahtopäiset mainingit vyöryivät satamalaituria ja sataman reunaa vasten. Vérda ei ollut ikinä uneksinutkaan meren olevan näin suuri – eikä siinä kaikki – hän tiesi, että tuossa oli siitä vasta pieni osa, sillä vastarantaa ei näkynyt. Kaukainen, itäinen taivaanranta oli peittynyt hopeiseen sumuun ja äkkiä hän tunsi sydämessään sietämätöntä kaipuuta – lie mistä tunne johtui. Mutta silloin Vérda ymmärsi. Päästessään meren lähelle haltiat aina tunsivat itsensä onnettomiksi ja kaipasivat kauas merten takaisiin tutkimattomiin, vieraisiin maihin, sillä monet Vhalleenmetsässäkin asuvat olivat purjehtineet niihin palaamatta enää koskaan takaisin.
Vérda ei osannut sanoa, kuinka kauan oli istunut siinä katsomassa merelle, joka oli niin kaunis ja surullinen. Hän ymmärsi sen ikuista, elinvoimaista ja pauhaavaa laulua, joka oli kuulunut aina aikojen ammoisista aluista asti Jumalan luotua maailman.
Vasta kääntyessään katsomaan taakseen hän huomasi, että satama oli hämärtynyt ja ilta tullut äkkiä paljon nopeammin, kuin hän olisi osannut kuvitella. Aurinko laski lännessä taivaanrannan tulipunaiseen mereen, joka sai ympärillä olevat pilvet hehkumaan kauniin purppuraisina. Vérda huokaisi ja kääntyi lähteäkseen kohti kotiaan. Hänellä oli edessään pitkä matka takaisin katujen, niittyjen ja metsän läpi Girdaan. Haltia tunsi sydämessään haikeaa, surullista kaipuuta, mutta saman aikaisesti hurjaa iloa kaikesta siitä, mitä hän oli saanut kokea ja nähdä päivän aikana.
Kääntyessään taakseen Vérda näki äkkiä tumman hahmon liikkuvan rakennusten välissä. Varjoista astui esiin vanha, mustiin pukeutunut kalpea mies, jolla oli sotkuinen, maantien värinen tukka ja parta, hurjat, veistokselliset kasvot sekä niin pimeät, mustat ja verestävät silmät, että Vérda säpsähti ja perääntyi.
Mies käänsi katseensa ja huomasi hänet. Hetken ajan tuijotti haltialapsi pelosta vavisten ihmistä, joka nyt tuijotti suoraan häneen koittaen nähdä hupun alle. ”Lapsi, mitä sinä oikein teet yksin ulkona näin myöhään illalla?” mies kysyi matalalla, kumisevalla ja ukkosen jyrinää muistuttavalla äänellä. ”M-minä….” Vérda sopersi koettaen keksiä hätävaletta. Hän tunsi, kuinka navakka tuuli puhalsi suoraan pohjoisesta ja lennätti äkkiä hupun hänen päästään paljastaen epätoivoiset, valkeat ja kauniit kasvot, tummat, kirkkaat silmät ja kiharat, kullanpunaiset hiukset, jotka hohtivat illan hämärässä kuin sula kulta auringon viimeisten säteiden osuessa niihin.
Mies tuijotti häntä sanattoman ihmetyksen vallassa. ”Sinä….en ole koskaan ennen nähnyt kauniimpaa ihmislasta! Näytät aivan….aivan kuin haltialta! Nuo silmät….!” mies huudahti äkkiä, jolloin Vérdan sydän hypähti kurkkuun, mutta silloin hän sai äänensä ja entisen temperamenttinsa takaisin ja huusi korkealla, kirkkaalla äänellä: ”Menkää pois! A-antakaa minun olla! O-olen orpo!”
Epäilys käväisi miehen kasvoilla tämän tullessa hitaasti lähemmäs ja tarkatessa häntä hiilenmustilla silmillään, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla hehkuvat kekäleet. Tämä näytti hyvin vanhalta – lähes satavuotiaalta. Kasvot olivat kauttaaltaan risteilevien ryppyjen peitossa kuten pappi Cádilla, joskin ihminen näyttää aina haltiaa vanhemmalta ollessaan minkä ikäinen tahansa.
”Hetkinen! Et näytä kyllä lainkaan calealaiselta! Et ole tummahiuksinen kuten pitäisi! Mistä oikein tulet ja miksi?” mies kysyi. Vérda ei osannut vastata, eikä ehtinyt reagoida, kun tämä oli jo hänen vieressään ja kohottanut hänen hiuksiaan niin, että sirot, päistään suipot korvat paljastuivat. Ihmetys levisi hänen vanhoille, ryppyisille kasvoilleen kun hän huudahti: ”Haltia! Täällä! Miten tämä on mahdollista? Kaikki ihmiset luulivat teidän kuolleen jo satoja miljoonia vuosia sitten! Vanha myytti onkin totta! Haltiat eivät ole kuolleet sukupuuttoon kuten luulin!”
Vérda yritti perääntyä hirvittävän kauhun vallassa, mutta mies oli jo tarttunut hänen toiseen käteensä omalla känsäisellä, likaisella kourallaan. Tämän silmiin oli syttynyt hullu, ahnas kiilto, minkä haltia ei uskonut enteilevän hyvää. ”Haltia – pääsetkin huomenna kanssani torille, jossa ihmiset maksavat vaikka mitä vanhan myytin olennon nähdäkseen!” mies huusi ja nauroi kylmää, julmaa naurua.
Vérda tuijotti häneen ja tiesi, että oli jäänyt peruuttamattomasti ansaan. Méia oli ollut oikeassa. Hänen ei olisi pitänyt lähteä tutkimaan kaupunkia ilman äitinsä lupaa vaan jäädä kotiin Vhalleenmetsään poimimaan kiltisti sieniä. Kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä ja sumensivat näkökentän miehen alkaessa raahata häntä pimeälle kujalle.
Vérda alkoi kirkua hillittömän kauhun vallassa, eikä sellaista ääntä päästä kuin pieni kymmenvuotias lapsi kuolemanhädässä. Hän itki, löi, puri ja potki sieppaajaansa – raapi jopa kuin kissa terävillä, pitkillä kynsillään sieppaajaansa, jolloin tämä menetti malttinsa. ”Itsehän tätä kerjäsit, nulikka! Olisit ollut hiljaa!” mies ärähti. Sitten Vérda tunsi äkkiä äkillisen, lujan iskun päässään. Polttava kipu sävähti hänen kaulaansa saakka. Vérda älähti tuskasta ja vajosi pimeään mustuuteen, jolloin kaikki katosi.
