(Vuoden vanha, runomuodossa kirjotettu tarina, jonka löysin yks päivä pöytälaatikostani.)
Laaksossa sylissä vuorien
alla sinitaivaan,
alla koivujen nuorien
jättää kauniin maan
tyttö orpo, yksinäinen
kodin entisensä.
Katkerasti surren
kuivaa kyynelensä.
Hän ylitse kukkuloiden
kulkee suruineen,
ohi niiden onkaloiden,
jotka tuijottaa syvyyksineen.
Silmät häijyt, kiiluvaiset
syttyy pimeyteen,
niiden iirikset punertavaiset
väijyy juonineen.
Nopeasti tyttö kääntyy,
kun vaaran vaistoaa.
Hän maahan pelosta nääntyy
ja onkaloon katoaa.
Kädet känsäiset, likaiset, vanhat
tyttöön tarttuneet
niljaiset hirviön ovat
saaliinsa pyydystäneen.
Tyttö herätessään huomaa,
että ansass' on,
haistaa löyhkää tuomaa
olennon onkalon.
Hän kauhun valtaan joutuu,
vapaaksi riistäytyy
ja peloissaan juosten kirkuu,
poispäin vetäytyy.
Syvyyksiin onkaloiden
hän pakenee pimeyteen,
asuntoon hirviöiden,
sen öiseen mustuuteen.
Askeleet jalkojen alla
korvissa tömähtelee;
on luolassa kylmä kuin halla,
mit' syvemmäs kiiruhtelee.
Hengitys raskaana kulkee,
rintaa ahdistaa,
uni suloinen sisäänsä sulkee
tyttöä horjuvaa.
Herätessä on painajainen
valve hirveä tuo,
joka tytön heikonlaisen
luokse kauhun suo.
Tyttö juoksuaan jatkaa,
eteenpäin kiiruhtaa,
sokko epätoivoista matkaa
syvälle alle maan.
Ei tähti, ei kuukaan
tänne valoa luo,
ei ruohon, metsän puunkaan
pimeys kasvaa suo.
Niin pimeä, niin musta
on alinen maailma tuo,
ett' surua, katumusta
tytön mielikuvat luo.
Hän muistaa läheisensä
kuolleet haudoissaan,
sisarensa, veljensä;
he jätti tämän maan.
Tyttö alemmas juoksee,
kauas Aliseen,
tuntee pahan katseen
pimeyteen kätkeytyneen.
Pian mustuus jo väistyy,
kun valoa kajastaa,
heikko tuike niin säihkyy;
soihtuja alisen maan.
Toivo tiensä löytää
tytön sydämeen,
vaikka epäilys jäytää,
pää ajatuksineen.
Hän hiljaisuuden kuulee
vaaraa enteilevän,
henkensä menneen jo luulee,
kun näkee lymyilevän
varjoissa suuren hahmon,
valtavan kokoisen,
uhkaavan, jyhkeän varjon,
jok' seisoo kuin lähestyen.
Helpotus tällä kertaa
suuri tytön on;
on pelottelun vertaa
suuaukolla onkalon,
joka jonnekin johtaa
täysin tuntemattomaan,
jossain kaukana kohtaa
Päivänvalon maan.
Muttei helpotus kauan kestä,
kun vaara oikea saa,
ei mikään sitä nyt estä,
mi kätkeytyy nurkan taa.
Kun tyttö ohi kulkee,
tuntee hän riuhtaisun,
kun kädet limaiset sulkee
huulilta parkaisun.
Vapaaksi ei enää päästä
mitenkään raukka voi,
ei hirviö henkeä säästä,
kun kuoleman kellot soi.
Ei hirviö hillitse nälkää,
vaikk' tyttö huutaakin:
"Älkää syökö mua, älkää!
Maistun karvaaltakin!"
Peloissaan hän katsoo
silmiin saalistajan,
jok' huulia ahnaasti lipoo
alkaakseen aterian.
Hampaat tyttö iskee
hirviön ranteeseen,
jok' otteensa irti laskee
tuskasta karjaisten.
Aiemmin huomaamaansa
käytävään kiiruhtaa
tyttö havaitsemaansa
pimeään nurkan taa.
Hän nyt mustuudessa
rientää eteenpäin,
yössä niin hiljaisessa
sokean lailla näin.
Loiste, soihtujen valo
on nyt jäänyt taa,
niiden tulisen lämmin palo
silmistä väistyä saa.
Alisen mustassa yössä
tyttö yksin käy,
on silmät suuressa työssä,
kun ei valoa näy.
Tytön iloksi viimein
käytävä kohoaa
ja toivehikkain mielin
hän eteenpäin kipuaa.
Jo tuikkii edessä valo,
jok' häntä häikäisee,
ei olekaan soihtujen palo;
niin kirkkaasti valaisee.
Tyttö päälle maan
jälleen päästä saa,
iloisna käy tanssimaan
kauas niityn taa.
