Tuuli tanssahteli havupuiden latvustoissa laulaen samalla omia hyräelmiään ja laulujaan. Metsässä kulki yksinäinen kulkija, harmaaturkkinen koira, jonka turkoosinsiniset silmät olivat kiinnittyneet maahan ja sen sammaleeseen. Koiran nimi oli Raarakna, joka tarkoitti koiran synnyinlauman kielellä Karhuntappajaa.
Oli talvinen yö, pakkanen kiristeli otettaan metsiköstä, mutta paksun turkin alla koiralla ei ollut kylmä, päinvastoin. Hän nautti kylmyydestä ja talvesta enemmän kuin kesän kuumuudesta, joka sai hänet läkähtymään turkkinsa alle.
Raarakna muisteli nopeasti perhettään, koko kuollutta tai kadonnutta laumaansa. Värähdys kulki läpi uroskoiran, joka ei nähnyt edessään metsää, vaan vuoristolaakson, jossa hän oli viettänyt kaksi ensimmäistä vuotta elämästään.
Raarakna muisteli ensimmäistä isoa saalistaan, vanhaa karhua, jonka hän oli tappanut suojellaakseen laumaansa suurelta kontiolta. Synnyinlaumassa oli tapana nimetä pennut ensin lyhyellä pentunimellä ja vasta, kun pentu oli osoittanut olevansa nimen arvoinen, hänelle annettiin jokin nimi, joka kuvasi kantajaansa. Raaraknan pentunimi oli ollut Peura, varsin persoonaton ja nopeasti keksitty kyhäelmä, mutta sitäkin rakkaampi Raaraknalle. Nimen ei ollut antanut hänen oikea emonsa, sillä tämä oli kuollut synnyttäessään hänelle nuorempaa pentua. Raarakna oli päätynyt heti synnyttyään sijaisemolle, joka kuitenkin oli ollut kylmä ja etäinen, vaikka huolehtikin pennut, niin omat kuin vieraatkin, maailmalle jokseenkin turvallisesti.
Isäänsä Raarakna ei tuntenut, tämä oli kuollut ennen hänen syntymäänsä palvellessaan laumaansa. Lumivyöry oli iskenyt isän ylitse tämän ollessa partioimassa vuorilla.
Raarakna katsoi taas ympärilleen. Ei vielä näkynyt suuren nuotion, kokon leimua, joka kertoisi, minne mennä. Hän oli menossa aukiolle, jolla useat koirat viihtyivät iltaisin. Aukion keskellä oli aina palava kokko, jonka sytyttämiseen Raarakna tiesi menevän todella kauan. Siksi sitä ei päästettykään sammumaan. Hän nappasi leukoihinsa niin paljon risuja ja oksia, kuin pystyi kantamaan, jotta tekisi oman osansa. Niin se oli, jos halusi nauttia kokosta, sen eteen piti tehdä töitä, kuten tuoda poltettavaa puuta tai sitten heitettävä sitä puuta sinne.
Synnyinlaumassa asia oli erilainen. Siellä ei vietetty iltoja kokon ääressä loikoillen, vaan aika käytettiin hyödyksi. Parannettiin suhteita laumalaisiin, metsästettiin ja harjoiteltiin yhdessä sekä sivistettiin itseään. Tapana oli myös käydä uhrikivillä uhraamassa jotakin louhille, myyttisille jumalolennoille, jotka olivat voimakkaita kuin karhut, ylväitä kuin ilvekset, ovelia kuin ketut ja niillä kerrottiin olevan käärmemäinen olemus. Raaraknan synnyinlauma tiesi olevansa louhien jälkeläisiä ja siksi louhia arvostettiin ja palvottiin todella paljon, jotta nämä suojelisivat laumaansa. Laumalla olikin oma kieli, jonka uskottiin tulleen itse louhilta ja sen mukaan kieli olikin sitten nimetty louhin kieleksi. Kieltä käytettiin enimmäkseen louhille puhuttaessa, mutta Raarakna muisteli, kuinka sitä muutenkin käytettiin. Mutta kielen sanat, ne ovat urokselta jääneet unholaan viiden pitkän vaellusvuoden jälkeen.
Raarakna joutui lähtemään pois synnyinlaumansa luota Verisodan takia. Verisota oli laaksoon tulleen vieraan ja vihamielisen lauman synnyttämä avoin vaino suurempaa ja uskonnollisempaa laumaa vastaan. Vaino päättyi lopulta sotaan ja muutamaan suureen taisteluun, joista viimeisin oli ratkaiseva.
Vastuu oli painanut Raaraknan lapoja silloin, olihan hänestä tullut nopeasti soturikomentaja, joka oli johtanut osan joukoista taisteluun. Osa heistä taas oli jätetty puolustamaan muita. Tämä päätös oli hyvinkin merkittävä, sillä vastassa oleva lauma olikin oletettua suurempi ja vastoin Raaraknan odotuksia, se hyökkäsikin vain edestä. Vihollislauman lyömiseen tarvittavat loput joukot olivat suojaamassa muita oletetulta viholliselta. Sota oli päättynyt ylivarovaisuuteen.
Osa laumasta oli kuollut, osa taas vankeina. Loput olivat paenneet, kuten Raarakna. He olivat lähteneet erillään, koska pelkäsivät eivätkä halunneet kiinnittää muiden huomiota. Niin Raarakna oli joutunut hylkäämään laumansa pelastaessaan omaa nahkaansa.
Vaellus oli nyt päättynyt. Ei ollut tarvetta poistua alueelta, jonka hän koki itselleen sopivaksi. Paikka muistutti kotia metsää rajaavine vuorineen ja havupuineen. Lisäksi riista oli samankaltaista. Raarakna laski risut maahan hetkeksi.
”Keskity”, Raarakna mutisi itselleen muistutukseksi ja hengitti syvään. Hän nosti turkoosin katseensa ylös taivaalle. Tähdet tuikkivat hiljaa, mutta kuu ei kumottanut.
”Hyvät louhet, tehkää tästäkin yöstä siedettävä ja suojelkaa minua, sillä teillä on mahti myös tehdä niin”, Raarakna puhui taivaalla lenteleville louhille, jotka kuitenkin aina pysyttelivät poissa näkyvistä ja nappasi risut takaisin suuhunsa. Ne olivat ujoja olentoja, jotka eivät pitäneet liiasta huomiosta, niin uskottiin. Harvan kerrottiin nähneen louhia ja he olivatkin olleet louhia palvovia koiria, jotka uhrasivat runsaasti ja jotka vaikuttivat olevan louhien suosiossa.
Kokon loimu alkoi vähitellen valaista metsää, vähän kerrallaan, mutta niin, että sen huomasi. Raarakna tiesi, ettei matkaa ollut enää pitkästi.
Raarakna jolkotteli metsän reunaan, jossa pysähtyi ja tasasi hengityksensä, samalla kooten ajatuksiaan. Aukiollaoleskelu yön yli saattoi olla toisista hyvä idea, mutta Raaraknasta se juuri sillä hetkellä tuntui, kuin olisi hypännyt pohjattomaan kuiluun, tietämättä mitä tulee tapahtumaan, jos sille pohja löytyykin.
Koira asteli puiden reunoilta aukiolle ja vei risut kokon vieressä olevaan suurehkoon kasaan, jossa oli risuja, oksia ja muutama paksu karahkakin. Kasan vieressä oli tuohia ja soihtuja, joilla sai viedä valoa omaan kotiin, jos sitä tarvitsi. Perinne muistutti Raaraknaa laumastaan, jossa oli tapana keskitalvella kulkea ympäri laaksoa soihdut mukanaan karkottamassa pahoja henkiä laakson syövereistä ja kutsua louhia juhlistamaan valon saapumista.
Aukiolla oli jo koiria, jotka olivat kukin omissa porukoissaan. Muutama koira oli myös yksinään, kuten Raaraknan ystävä, runsaasti häntä pienempi Ruska. Ruska oli pieni ruskea koira, joka oli tullut ihmisten luota. Ihmiset olivat kutsuneet Ruskan kaltaisia koiria mäyräkoiriksi, mutta Raarakna ei tiennyt miksi. Ruska ei muistuttanut yhtään mitään tapaamaansa mäyrää.
Mutta aukiolla oli myös sellaisia koiria, joista Raarakna ei pitänyt. Kuten Kaarna, harmaa koira, jolla oli ruskeat kasvot. Kaarna olikin juuri äänessä leuhkiessaan kavereilleen taidoillaan.
”Ja sitten minä sanoin sille: ’Et varmasti pötki pakoon, koska kumminkin saat sinut kiinni!’ Ja niin minä sain sen, tapoin yhdellä puraisulla kaulaan. Eikä se edes tapellut vastaan, vaan kuoli heti. Se oli hölmö ja heikko peura, mutta kyllä sen liha oli makoisaa!” Kaarna parahiksi lopetteli tarinaansa. Hänen muutama kaveriaan hekotti, ehkä oikeasti, ehkä vain esittäen tarinan olleen hauska. Mutta Raaraknaan Kaarnan tarinat eivät purreet, koska ne olivat aika hampaattomia tapauksia. Kyllä hänkin saisi peuran kiinni, jos haluaisi. Hän piti kuitenkin enemmän pienemmästä saaliista, koska oli enemmän taistelija kuin saalistaja.
”Kappas Sammalentappaja!” joku huusi karhealla ja matalalla äänellä toiselta puolelta aukiota. Raarakna tiesi hyvin, kelle tuo vihamielinen ja pilkallinen ääni kuului. Leimulle. Leimu oli mustanruskea susikoira, lähes yhtä suuri kuin Raarakna. Raarakna vain yleensä oli ryhdikkäämmässä asennossa, jolloin Leimu oli häntä matalampi, joskin vain tassunmitan verran. Raarakna ei vaivautunut edes katsomaan Leimun suuntaan, sillä tämä etsi vain hankaluuksia saadakseen itselleen tilaisuuden haastaa kuka hyvänsä tappeluun. Tappelut olivat aukiolla olevien koirien tapa hauskuuttaa itseään ja usein voittajaa pidettiinkin parempana koirana, vaikkei häviäjää edes tunnettu.
Raarakna ei kuitenkaan halunnut taistella Leimua vastaan. Susikoira oli tunnettu häijyydestään ja pelottomuudestaan sekä hänen tiedettiin käyttävän häikäilemättömiä keinoja saadakseen haluamansa eli voiton. Vaikka Raarakna arvelikin olevansa parempi taistelija, hän ei viitsinyt kokeilla taitojaan toista vastaan. Viime taistelusta oli jo tarpeeksi kauan aikaa, joten hän ei edes ollut kovassa kunnossa.
”Veikö pöllö kielesi vai mikä on?” Leimu huuteli taas kiveltään. Raarakna tiesi kiven kuuluvan aina sille, joka sen onnistui tappelemaan itselleen. Leimu oli onnistunut siinä kerta toisensa jälkeen eikä kukaan uskaltanut haastaa häntä. Ei mikään kivi ollut hengenvaaran arvoinen.
”Hei Ruska”, Raarakna tervehti Ruskaa käveltyään tämän luokse. Ruskan päälaki ylsi häntä vain vatsaan asti, joten uroksen kuului aina käydä makaamaan ystävättärensä vierelle, jotta hän voisi tervehtiä nuolaisemalla Raaraknaa poskeen. Niin kävi tälläkin kertaa.
”Hei Raarakna. Miten sinulla on mennyt?” Ruska kysyi ystävällisellä ja pehmeällä äänellään, joka selkeästi oli nuoren nartun. Raarakna tiesi Ruskan tulleen vasta äskettäin ja olevan vasta kaksi kesää vanha, samanikäinen kuin mitä Raarakna oli lähtiessään synnyinlaumastaan.
”Ihan hyvin. Sain jäniksen kiinni eilen, mutta jätin sen luolalleni, koska luultavasti Leimu olisi vienyt sen”, Raarakna vastasi ja nuolaisi toisen korvantaustaa. Aukion toisella puolella joku haukahti varoittavasti, mutta varoen, kuin joku olisi tulossa lähemmäs uhkaavana. Raaraknan ei tarvinnut edes nostaa katsettaan arvatakseen, kuka se olisi. Leimu.
”Sammalentappaja, sanansyöjä”, Leimu murahti matalasti. Raarakna nosti katseensa ja näki susikoiran seisovan ryhdikkäänä, häntä ylpeästi ja haastavasti pystyssä muutaman koiranmitan päässä. Aukiolla oleskelevien koirien päät olivat pystyssä ja suuntautuneet katselemaan heitä. Tästä se lähtisi. Raarakna nousi seisomaan ja jätti Ruskan uikuttamaan varovaisesti.
”Mitä minä olen sinulle tehnyt?” Raarakna yritti tapansa mukaan hoitaa asian puhumalla. Vaikka tässä yritettiinkin puhua eikä taistella, hän ei nöyristelisi. Kuono oli kurtussa ja korvat eteenpäin sojottamassa. Häntä oli hänelläkin ylpeästi ja haastavasti pystyssä. Raarakna seisoi ryhdikkäänä ja valmiina loikkaamaan, jos tilanne sitä vaatisi. Totta kai se vaatisi, jos hän yhtään Leimua tunsi.
”Et ole mikään karhuntappaja. Olet valehdellut meille kaikille ja tiedäthän, mitä siitä seuraa? Haaste. Jos voitan, sinä lähdet täältä kauas, vähintään kymmenen päivämatkan päähän eikä kukaan saa seurata sinua. Jos taas sinä jotenkin voitat, sinulla on oikeus päättää taistelun jälkeen, mitä haluat minun tekevän. Mutta sitä ei tule tapahtumaan”, Leimu vastasi itsevarmasti ja vahingoniloisena. Raaraknan mielessä käväisi muutama loukkaus, mutta ne hän sysäsi syrjään. Mistä muka Leimu pystyisi sanomaan, valehtelisiko vai puhuisiko Raarakna totta kertoessaan tappaneensa karhun pienempänä. Raarakna huokaisi huomaamattomasti ja mietti seurauksia. Hän nielaisi ja valmistautui huutomyrskyyn. Oli aina tavallista, että yleisö ryhtyisi kannustamaan omaansa jo ennen kuin taistelu olisi edes alkanut, silloin kun haaste otettaisiin vastaan.
”En ole valehdellut kenellekään, mutta otan haasteen vastaan, jos se sinua ja mielisteleviä mukamas-kavereitasi jotenkin sairaalla tavalla tyydyttää”, Raarakna vastasi terävästi. Äänestä saattoi kuulla hieman hermostuneisuutta, mutta uros yritti piilottaa sen parhaansa mukaan. Koirat ulvoivat Leimun puolesta, mutta yksi tai kaksi, Ruska ainakin, ulvoivat Raaraknan puolesta. Tämä aloitusrituaali sytytti Raaraknaa sisäisiin liekkeihin ja kokko oli omiaan lisäämään jännitystä. Leimu saattaisi yrittää työntää häntä kokkoon, joten hänen pitäisi pysyä turvallisen välimatkan päässä siitä.
”Hyvä on, sammalentappaja. Anna tulla, hyökkää ennen kuin kuolen vanhuuteen”, Leimu murahti ja valmistautui Raaraknan hyökkäykseen. Kokenut harmaaturkkinen koira tutkaili turkoosisilmillään tarkasti toisen olemusta ja päätti kokeilla ensin löytää toisesta heikkouksia.
Raarakna loikkasi ensin valehyökkäyksen vasemmalle, heikommalle puolelleen, mutta Leimun väistäessä oikealle, hän loikkasikin toista suoraan kohti, aivan viime tingassa väistäen. Leimu oli hitaammanpuoleinen, kuten myös Raaraknakin oli suuren kokonsa takia. Raarakna pysäytti vauhtinsa ennen kuin päätyi liian kauas Leimusta ja kääntyi ympäri, ei tippaakaan liian myöhään. Leimu rysäytti häntä koko painolla päin ja kaatoi harmaaturkin keveästi maahan, kuin Raarakna olisi ollut kevyt pentu. Raarakna tunsi kyljessään pistävää kipuaan sen osuttua ensimmäisenä voimalla maahan. Leimu hapuili hampaillaan Raaraknan kurkkua.
”Luovuta, piski”, mustanruskea susikoira urisi. Raarakna potkaisi tätä vatsaan voimiensa takaa. Leimu vingahti kuin potkukohdassa olisi ollut vanha vamma, joka oli vain osittain parantunut. Leimu haukahti varoittavasti kootessaan itseään, mutta hiukan liian myöhään. Raarakna oli onnistunut kiipeämään tassuilleen, joskin hyvinkin vaivalloisesti ja hengitti katkonaisesti Leimun edessä. Leimun silmät olivat kylmän metsänvihreät liekit, jotka kuin odottivat saavansa tuhota haastajan. Raarakna ei keskittynyt muuhun kuin Leimuun eikä kuullut yleisön kannustavaa ulinaa.
”Luovuta”, Leimu vaati uudestaan uristen. Raarakna pudisti päätään ja paljasti hampaitaan. Hän huomasi Leimun vasemman takajalan olevan ilmassa. Raarakna hyökkäsi susikoiran oikealle puolelle ja kaatoi tämän raskaasti hengittäen maahan. Hän painoi hampaansa tämän kurkulle, muttei painanut kovaa.
”Luovuta, sekaverinen”, Raarakna murahti suussaan toisen karvoja ja ihoa. Susikoira urisi varoittavasti vielä kerran, kunnes potkaisi Raaraknan jalat alta. Se sattui harmaaturkkia, niin että tämä jäi huohottamaan hetkeksi alas, kunnes yritti nousta ylös. Taistelu ei ollut mikään helppo laji ja se vei paljon voimia, niin paljon voimia joita ei ollut koskaan varaa tuhlata.
”Miksi sinä minua kutsuit, sanansyöjä?” Leimu murisi ja nousi seisomaan vasenta takajalkaansa hitusen varoen. Raarakna pisti sen silmälle eikä huomannut kyljessään olevaa haavaa, jonka Leimu oli saanut tehtyä kaataessaan harmaaturkkia. Raaraknan turkoosit silmät etsivät jotakin, mitä hyödyntää, muttei huomannut varovansa itsekin jalkaansa, Raaraknan kohdalla kyse kuitenkin oli oikeasta etujalasta.
”Sekaverinen”, Raarakna toisti huohottaen ja siristi silmiään, tuijottaen uhkaavasti toista silmiin. Haasteet olivat vakava asia eikä hän saisi luovuttaa. Mahtavat louhet, luovuttakaa minulle osa voimistanne edes hetkeksi, jotta voittaisin tämän taistelun, Raarakna lausui mielessään rukouksen, kunnes Leimu hyökkäsi kohti. Raarakna sai iskettyä hampaansa toisen kuonoon ennen tämän osumista itseensä. Vahvat leuat saivat pideltyä toisen kuonoa vahvassa otteessa, niin että pian rautainen maku tulvi suuhun. Verta. Raarakna oli saanut haavoitettua Leimua.
Leimu ravisti Raaraknan kuitenkin irti itsestään kuin harmaa koira olisi ollut lehti turkilla. Raarakna lensi koiranmitan päähän maahan, katsoen hitaasti lähestyvää Leimua, jonka kuonosta valui verta lumiselle maalle.
Raaraknasta tuntui kuin hänet olisi syljetty pois jättiläismäisestä suusta lumelle. Kylkiin sattui ja ilma oli paennut keuhkoista. Nopeasti hän vetäisi keuhkoihinsa uutta ilmaa, jottei pyörtyisi. Leimu seisoi vielä paikoillaan, pää matalalla. Susikoira hengitti raskaasti ja tuntui epävarmalta väristessään väsymyksestä.
”Kadut vielä syntymääsi, sammalensyöjä”, susikoira urahti ponnettomasti tietämättä miten Raarakna oikeasti katui syntymäänsä. Ilman häntä synnyinlauma olisi vielä elossa ja vapaana.
”Niin teet sinäkin”, harmaa murahti vihaisena. Pelkkä uhkaus tuntui tuovan lisää toivoa voitosta.
Raarakna nousi seisomaan nopeasti lähes pelkällä tahdonvoimalla ja keräsi hetken aikaa voimia jalkojensa täristessä väsymyksestä. Jossakin mielen syövereissä jyskytti kipuaallot ja olo oli voipunut. Harmaasta otuksesta tuntui kuin joku olisi vetänyt peiton hänen mielensä ja kehon välille, lähes läpinäkyvän, mutta kuitenkin huomattavan, niin että mieli tuntui irtaantuneen kehosta kokonaan. Raarakna keräili hetken voimiaan, kunnes otti voimakkaampia askelia kohti Leimua, jotka mulkoili häntä kuono kurtussa ja hampaat paljastettuina. Murina kumpusi susikoiran rinnasta, mutta Raarakna ei välittänyt, sillä leikistä oli tehtävä loppu. Aivan kunnolla.
Raarakna kulki aivan Leimun eteen ja paljasti hampaansa tekemättä hetkeen mitään. Sitten hän aukaisi suunsa ja antoi Leimun tehdä johtopäätöksiään itse. Susikoira näytti jännittävän itseään väistöliikkeeseen, jolloin harmaa sekarotuinen pystykorva aukaisi suunsa louskuttaakseen ilmoilla kumean haukkuryöpyn. Leimu säpsähti säikähdettyään ja nojasi vasemmalle takajalalle, joka ei kestänyt painoa. Susikoira rojahti maahan ja jäi siihen makaamaan Raaraknan painaessa tassunsa tämän lavan päälle.
Ainoa ajatus, jolle Raarakna soi tilaa oli tapa, tapa, tapa joka soi jatkuvana mantrana. Se oli yhtä jatkuva kuin hengittäminen tai sydämenlyönnit. Ajatus antoi Raaraknalle rohkeutta hapuilla hampaillaan Leimun kaulaa. Lopulta hän sai otteen toisen kurkusta ja kiristi otettaan.
”Luovuta!” Raarakna kihisi hampaiden välistä susikoiralle, joka makasi avuttomana selällään paljastaen alistuneesti vatsaansa. Susikoiran koko olemus oli pelokas eikä sitä enää olisi voinut tunnistaa samaksi koiraksi, joka oli haastanut tappelua.
Samassa jostain kuului jyrähdys, joka kuullosti aivan ukkoselta. Leimu vinkaisi katsoessaan jonnekin, mitä Raarakna ei tiennyt. Harmaa otus ei pystynyt irrottamaan otettaan, koska halusi kaiken loppuvan, olihan susikoira tehnyt niin paljon pahaa, ainakin pystykorvan tuuheaturkin mielestä.
”Lopettakaa senkin kapiset rakit!” jyrähti uusi ääni, tällä kertaa vihaisesti läheltä kokkoa. Raarakna päästi vaistomaisesti irti otteensa Leimun kaulasta ja painautui maahan pelästyneenä. Hän vilkaisi kokkoa kohti ja näki tulipatsaan seisovan korkeana kokon vieressä. Tulipatsas oli puoliksi sulautunut kokkoon ja se vaikutti käärmemäiseltä. Sillä oli lisäksi neljä jalkaa ja pää kuin sudella. Sen siniliekkiset silmät porautuivat Raaraknan turkooseihin silmiin kuin ajatuksiin tunkeutuen. Raaraknasta tuntui kuin jokin olisi hiipinyt hänen mielessään katsoessaan tuota otusta suoraan silmiin. Jostakin kumpusi muistoja kotilaaksossa kuulluista tarinoista ja legendoista ja aivan yllättäen Raarakna tajusi mikä jumalainen olento hänen edessään seisoi vihaisena.
”Louhi?” Raarakna kokeili varovaisesti kepillä jäätä sanoillaan. Hän näytti alistuneesti hieman vatsaansa, muttei uskonut louheksi epäilemänsä otuksen välittävän eleestä sen katsoessa häntä vihaisesti kuin karhu katsoisi talviunilta herättäjää ennen kuin söisi tämän. Jokin vetäytyi Raaraknan mielestä ja louhen katse tuntui terävöityvän.
”Olette pettäneet odotuksemme. Luulisi teillä olevan edes sen verran järkeä, ettette tappelisi keskenänne ja vielä yöllä!” louhi murisi ja ääni tuntui kumpuavan jostakin kaukaa. Se oli niin matala, että maa tuntui jyrisevän. Raarakna värähti. Ainut kerta, kun näki louhen, oli käsillä ja silloinkin hän onnistui suututtamaan tämän. Ei ollut helppo elämäntie.
”Anteeksi”, Raarakna vikisi. Aukiolla oli hiljaista, jokainen muu koira oli vetäytynyt reunoille, mutta Raarakna ei pystynyt liikkumaan louhen katseen alla. Tuntui kuin louhi olisi pitänyt hänet siinä, valmiina kuulemaan viimeiset sanat.
”Meidän kuuluu rangaista teitä. Hävetkää”, tulilouhi murahti ja levitti tuliset siipensä. Sitten se iski muutaman kerran niillä ilmaa, kunnes ponkaisi ilmaan ja syöksyi vahvasti ilmaa iskien kohti korkeuksia. Mitä korkeammalle se kulki, sitä enemmän siitä tuli esille liekeistä. Kun se oli puiden latvojen tasalla, vain hännänpää oli kiinni kokossa. Sitten hännänpääkin irtaantui siitä ja tulinen otus lensi niin korkealle yötaivaalle, ettei sitä enää nähnyt. Tähdet tuntuivat kirkastuneen liekkipedon kadottua. Raarakna yritti liikkua, mutta tunsi turkkinsa kihelmöivän.
Samassa jokin tuntui peittävän tähtiä, ensin jokin pieni, joka kuitenkin suureni koko ajan. Saavuttuaan kokon valopiiriin se paljastui viideksi louheksi, jotka jokainen olivat tummasävytteisiä. Ne olivat kuitenkin erilaisia muodoiltaan, yksi oli roteva ja pieni, toinen siro ja pieni, kolmas suuri ja siro ja kaksi muuta keskikokoisia, toinen kevytrakenteinen ja toinen massiivinen. Raarakna vinkaisi pelosta, kun ne jokainen kiinnittivät katseensa häneen. Jokaisen silmät olivat keskenään erilaiset. Suurimmalla oli siniset kuin taivas, kun taas pienimmällä turkoosit liloin vivahtein.
”Olemme tulleet rankaisemaan teitä”, suurin puhui ja otti askeleen eteenpäin. Muut pysyttelivät taaempana venytellen siipiään, kunnes laskostivat ne huolellisesti selkänsä päälle. Suurin kuitenkin jätti siipensä levälleen ja käänsi katsettaan käärmemäisesti jokaisessa aukion koirassa, kunnes kiinnitti sinisen katseensa Raaraknaan.
”Anteeksi, anteeksi”, Raarakna uikutti ja yritti kääriytyä kerälle. Harmaaturkki olisi halunnut vain kaivautua maan alle ja odottaa, kunnes louhet lähtisivät. Se vain ei olisi järkevä ajatus, sillä louhilla oli suuret kynnet ja voimakkaat jalat, joilla kaivaa Raarakna nopeasti ylös kuin kaniinin pesästä.
”Olette rikkoneet laeista vanhinta. Sen mukaan toisen metsästäjän tappaminen tai sen yrittäminen ilman pätevää syytä on rangaistava ja häpeällinen teko, varsinkin yöllä pimeään aikaan”, suuri louhi selitti ja käänteli päätään haistellen ilmaa. Sen suusta tuli kaksipäinen kieli, joka sujahti takaisin suuhun. Silmiin tuli musta viiru kuin pupilli. Raarakna ei ollut kuullut laista aiemmin ja hän värisi. Mitä louhit tekisivätkään hänelle?
”Antakaa anteeksi! Emme tee sitä enää! Lupaamme sen!” Raarakna uikutti yrittäessään anella, vaikka se saattaisi olla turhaa ja vain haitaksi. Louhi laski päätään alemmas ja pitkän kaulan ansiosta kurkotti päänsä metrin päähän Raaraknasta. Kun louhi hengitti ulos, lehahti harmaaturkin kuonolle väkevä rikinkatku. Kuin jokin kaasu olisi purkaantunut louhen hengittäessä. Tietenkin. Tuli oli louhien tyttäriä ja salamat heidän poikiaan, joita he paimensivat taivaalla. Niin ukkonen syntyi, Raaraknalle oli kerrottu. Louhet antoivat tyttäriensä kulkea vapaana, jotta rakastamansa koirakansa saisi siunauksen, mutta heidän poikansa olivat villejä, joista aiheutui vain pahaa. Toisinaan tulitytär saattoi pukeutua salamapojaksi ja paeta sillä tavalla muiden lasten luota, sytyttääkseen puun tuleen ukkosella. Raarakna värähti, sillä louhet saattaisivat helposti viedä tyttärensä pois koirien parista ja se taas tietäisi kylmyyttä, suojattomuutta ja kuolemaa. Kukaan ei selviytyisi kylmistä talvista ilman luolaa, nuotiota ja ruokaa.
”Anteeksiantomme ei ole ilmaista, tietäkää se. Olemme kuitenkin valmiit antamaan anteeksi, kunhan saamme jotakin sitä vastaan. Tuo kokkonne on juuri sopiva. Tiedämme, että sen sytyttämiseen ja elävänäpitämiseen menee paljon aikaa ja energiaa. Siihen on sitoutunut myös lukemattomien eläneiden henki, sillä tuo tuli on tämän laakson sydän. Tänne jokainen kerran elänyt kokoontuu kuoltuaan ja sieluksi muututtuaan päästäkseen pitämään yllä kokkoa. Me louhet olemme suojelijoita. Tiedättehän, me tarvitsemme paljon voimaa, jotta edes voimme lentää. Teidän typeryksien suojelu vaatii vielä runsaammin voimaa, sillä te tuppaatte hankkiutua aina, ihan aina ongelmiin. Teitä saa paimentaa enemmän kuin poikiamme. Otamme siis kokon. Ja vaadimme teitä palvelemaan meitä aina tarvittaessa. Jos haluatte elää tässä laaksossa onnellisena, teidän on uhrattava meille jotakin, uskottava meihin ja autettava meitä, jos niin vaadimme. Ja teidän täytyy kertoa siitä muille, jotka tässä laaksossa poikkeavat. Jos niin teette, elämänne tulee olemaan runsasta ja tämä laakso on oikea paratiisi. Voimme antaa teille niin paljon riistaa kuin vain haluatte, vesi on aina puhdasta eivätkä taudit teitä vaivaa. Muttette pääse pakoon omia puutteitanne. Jos aiheutatte toisillenne ongelmia, emme voi paljoa tehdä sen eteen, sillä meidän on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen”, suurin louhi puhui ja nosti päänsä taas ylös. Sitten hän nyökkäsi pienimmälle louhelle, joka alkoi mutista keskittyneesti sanoja.
Raarakna tunnisti sanoista vain muutaman, niin tiukasti ne tuntuivat olevan kiinnittyneitä toisiinsa. Sanalitania kuullosti loitsulta, jossa mainittiin Raarakna ja elämä sekä kasvot. Sekarotuinen pystykorva huomasi jännittävänsä tulevaa, koska häntä pelotti turkoosisilmäinen louhi ja tämän puhe. Sitten louhi lopetti loitsimisen ja katsoi turkooseilla silmillään Raaraknan omiin.
”Olemme rangaistuksen laatineet. Totelkaa tahtoamme, niin elämänne on helppoa”, suurin louhi totesi ja kaikki viisi levittivät siipensä täsmällisesti samaan aikaan sanomatta sanaakaan tai edes katsomatta toisiaan. Sitten ne loikkasivat nuotioon, joka suorastaan räjähti. Paineaalto heitti koiria taaksepäin muutaman metrin, jotkut osuivat epäonnekseen puihin, jotka yrittivät ottaa oksillaan koppia vaihtelevalla tuloksella.
Raarakna jäi makaamaan maahan korvissa soiden pauhaava ääni kuin meren kohina. Hän avasi silmänsä, muttei nähnyt mitään muuta kuin synkkää pimeyttä, mustaa ilmaa. Kuin joku olisi vienyt valon. Raarakna räpytteli silmiään. Joku huudahti hätääntyneenä ja tuli Raaraknan luokse. Humina vähitellen lakkasi jonkun nuollessa Raaraknan turkkia.
”Raarakna, oletko kunnossa?” Ruska kysyi huolestuneena. Raarakna mutisi epäselvästi ja jatkoi silmiensä räpyttämistä. Pian maailma selkeytyi, vähä vähältä. Pian Raarakna näki kokon kadonneen ja lumi oli täynnä tuhkaa. Koiria valui aukion reunoilta tarkastamaan tilannetta ja jotkut alkoivat jo keräillä oksia, jotta kokko saataisiin taas sytytettyä.
Joku juoksi Raaraknan ja Ruskan luokse, se oli Kaarna. Tämän kasvoilla oli hämmentynyt ilme Raaraknan sukiessa tassuillaan tuhkaa kasvoiltaan.
”Raarakna, kasvosi!” Kaarna huudahti ja ulvahti säikähtäneenä. Raarakna katsoi toista kysyvästi huolissaan. Kasvoissa ei tuntunut kipua, kuten ei muuallakaan, mutta olisiko räjähdys voinut viedä häneltä kasvoista ihoa, niin että vain liha näkyisi?
”Minä en näe kasvojani, Kaarna”, Raarakna urahti ärtyneenä, mutta hämmentyneenä. Kaarna vilkaisi jotakuta ja murahti, sitten yksi Kaarnan kavereista jolkotteli suussaan alumiininen astia, jonka oli saanut varastettua ihmisiltä. Tämä koira kulki poispäin heistä, kunnes palasi hetken päästä raahaten astiaa perässään.
”Tässä on vettä. Siitä voit varmaan katsoa kasvojasi”, astiaa raahannut koira, valkeamusta ihmisiltä karannut bordercollie tokaisi iloisesti haukahtaen, mutta jäi tuijottamaan Raaraknan kasvoja. Harmaa pystykorva ei pystynyt hillitsemään itseään, vaan katsoi astiaan nopeasti. Ensin vedenpinta vain väreili, kunnes se rauhoittui ja Raarakna kykeni katsomaan itseään. Hän hämmästyi ja suu loksahti auki.
Tylsänharmaan värin tilalla oli turkoosina hohtavat monimutkaiset kuviot, jotka kulkivat oman sääntönsä mukaisesti. Raarakna yritti löytää siihen alkua tai loppua, muttei löytänyt.
Käytä voimaa viisaasti, Karhuntappaja. Sinä olet merkkinä laakson koirille. Sinun täytyy kertoa, mitä tehdä ja miten palvoa meitä. Olet ainoa toivomme, koska olet puhdas jälkeläisemme. Sukusi on sammunut ja tehtävänäsi on saada se taas roihahtamaan liekkeihin. Luotamme sinuun, älä tyri tällä kertaa, suurimman louhen ääni kumpuili Raaraknan mielessä kuin ajatusten kaiku. Se oli kuitenkin voimakkaampi ja antoi harmaalle turkoosikasvolle varmuutta.
”Tiedän, mitä nämä ovat. Minut on valittu louhien merkiksi palvonnasta. Olen heidän nöyrin palvelijansa ja teidän täytyy auttaa minua tehtävässäni. Niin saamme laakson pysymään nykyisellään”, Raarakna lausui selkeästi kuin kuviot olisivat antaneet uutta arvovaltaa. Leimu palasi jostakin tuhkaisena ja alistuneena. Tämä muutos pelotti Raaraknaa. Muutkin tuntuivat olevan alistuneita ja näyttivät kunnioittavan häntä.
”Te olette nyt laumani. Tämän laakson jokainen koira on laumani. Pyydän teitä seuraamaan minua. En voi pakottaa teitä. Jos ette halua auttaa minua, en rankaise teitä. Saatte jatkaa täällä elämistä, kunhan vain muistatte louhia. Olette tervetulleet milloin tahansa tänne metsän sydämeen, jossa voitte tavata minut. Lupaan huolehtia teistä ja lupaan kertoa teille louhien tahdon”, Raarakna puhui ja katsoi jokaista silmiin. Väkijoukosta kohosi hyväksyvää mutinaa, kunnes joku nosti kuononsa kohti taivaita ja ulvoi. Ulvonta oli voimakasta ja määrätietoista sekä kunnioittavaa. Yksi kerrallaan muutkin aloittivat ulvontansa ja pian taivaalle kantautui louhia ylistävä sointi. Raarakna liittyi kuoroon ja sai uutta toivoa.
Laakso oli hänen kotinsa ja hän oli lupauksensa antanut. Olisi siis tehtävä kaikkensa, jotta jokainen olisi tyytyväinen. Oli pidettävä sekä koirat että louhet tyytyväisenä. Ja niin Raarakna pystyi todellakin tekemään. Merkkinä siitä oli kuviot kasvoilla.
Vähitellen ulvonta loppui ja koirat katsoivat Raaraknaa odottaen seuraavaa käskyä. Raarakna katsoi heitä ymmärtävästi, hyväksyvästi. Tässä oli hänen perheensä. Tänne hän kuului. Ei synnyinlaaksoon. Tätä hän ei pilaisi. Hän oli saanut uuden mahdollisuuden.
”Aloitamme työt huomenna. Nyt, nukkukaa hyvin, levätkää. Tai tehkää mitä haluatte, sillä minä en ole mikään määräämään teitä, vaikka ehkä louhien lähettiläs olenkin. Olkaa vapaita, mutta seuratkaa sydämiänne. Tämä on teidän kotinne, meidän jokaisen”, Raarakna julisti ja hymyili. Sitten hän kulki kivelle, jota Leimu oli ennen hallinnut. Nyt hän ottaisi sen, koska sieltä hän pystyisi näkemään paremmin kuin muualta.
Raarakna loikkasi kivelle ja kävi maate valmiina nukkumaan. Leimu tuli hänen luokseen vieläkin alistuneen oloisena.
”Arvoisa Karhuntappaja. Pyydän lupaa nukkua kivenne vierellä”, susikoira lausui ääni itsevarmana, mutta tällä kertaa pehmeänä ja rauhallisena. Raarakna nyökkäsi hymyillen.
”Nuku vaan, Leimu Rohkea. Nuku missä haluat”, Raarakna vastasi vielä ja sulki silmänsä Leimun käytyä nukkumaan kiven vierelle.
Raarakna oli hetken aikaa ihan hiljaa, toiveikkaana uudesta huomisesta ja tehtävästään. Tämä olisi hänen kohtalonsa. Ja niin harmaaturkki nukahti tyytyväisenä hymyillen levolliseen uneen, jonne mikään ikävä asia ei yltänyt.
