 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Hei! Käyn parhaillaan palautekurssia, jonka eräässä tehtävässä pitää antaa palautetta jollekulle. Tämä sivusto mainittiin yhtenä vaihtoehtona etsiä palautteen saaja, joten päädyin tänne ja valitsin tekstisi palautettani varten. :) Seuraavassa mietteitä novellistasi. Huom. Tekstisi lukee myös opettaja, toivottavasti se ei haittaa!
Ihastelen novellisi nimeä, Sadetakissa. Siinä on jotain tunnelmallista, mieleeni virtaa heti mielikuvia, kysymyksiä ja odotuksia. Pidän otsikon ytimekkyydestä ja siitä, miten se virittää mystisen jännitteen samantien, vaikka kyseessä on arkinen vaatekappale.
Tekstisi lähtee liikkeelle kiinnostavasti. Otsikon asettamat odotukset alkavat täyttyä, ja huomaan, että etsin naista yhtä lailla kuin novellin päähenkilö. En tunne Helsinkiä hyvin, mutta kuvailet kaupunkia uskottavasti. Saat ympäristön heräämään eloon vaivattomasti ilman, että sinun tarvitsee maalailla jokaista yksityiskohtaa näkyviin. Mainio taito. Samoin kuvailet päähenkilön levottomuutta hyvin, mikä saa lukijan miettimään, mikä mahtaa olla hänen tarinansa.
Tekstissäsi on useampi kohta, joista pidän erityisesti, kuten esimerkiksi: Ratikka katosi lumihiutaleiden sumentamille kaduille. Yksinkertaista, mutta tunnelmallista kuvailua. Lumihiutaleet liitivät ilmassa kuin pakkasen hidastamat linnut. Valkoiset hiutaleet liikkuivat niin hitaasti, että olisin voinut noukkia niitä ilmasta ja neuloa niistä naiselle lämpimän takin kylmän sadetakin tilalle - tai sitten vain minä olin rikki, enkä kyennyt tunnustamaan totuutta itsestäni. Kerrassaan upeaa ja kekseliästä. Minulle avautuu päähenkilön sisäinen ja ulkoinen maailma tällaisen kuvailun myötä. Minusta ei tullut ehjää, mutta hän korjasi ja antoi varaosia itsestään. Tämä saattaa olla suosikkini – jollain tavalla surullista, haavoittuvaista, mutta samalla toiveikasta.
Vaikka kirjoitat sujuvasti, tekstistäsi löytyisi jonkin verran hiottavaa. Joissakin kohdissa sanajärjestystä voisi miettiä uudelleen lukemisen sujuvuuden kannalta, mutta nämä asiat ovat monesti makuasioita, itse suosin tietynlaista sanajärjestystä. Mukana on myös aavistus toistoa, joka ei mielestäni ole välttämätöntä. Alussa esimerkiksi sadetakkinaisen outous mainitaan kahdesti – mielestäni kerran riittäisi. Kohdassa, jossa puhutaan päähenkilön kivuliaasta totuudesta tapahtuu sama juttu. Kun päähenkilö etsii naista yömajoista, mielestäni ei tarvitse erikseen todeta, ettei hän kohtaa naista, koska se tulee kappaleessa ilmi joka tapauksessa. Tällaisia pikkuasioita, itse kirjoittajana tiedän, miten helposti tällaiset asiat saattavat jäädä huomaamatta. Tekstin lopussa mieleeni nousi kysymys: olisiko kivuliasta menneisyyttä voinut avata jotenkin? En tarkoita sitä, että se olisi pitänyt kirjaimellisesti mainita, mutta ehkä maalata menneisyyttä metaforilla? Jotain, mikä saisi lukijan miettimään tekstiä jälleen uudesta näkökulmasta. Tekstissäsi kulkee kokonaisvaltaisesti upeaa herkkyyttä, joten olisiko lopussa voinut olla hieman enemmän jotain siihen samaan suuntaan?
Tekstissäsi on erityisen hienoa se, että sen voi lukea kirjaimellisesti sekä vertauskuvallisesti. Ehkä sadetakkinainen ja hänen etsintänsä olivat päähenkilön realiteettia, tai ehkä koko juttu oli päähenkilön metaforista pyristelyä eroon menneisyyden haavoista, itsensä etsimistä, uudelleen syntymistä – ehkä sadetakkinainen oli haalea heijastuma päähenkilöstä itsestään? Tämä kaikki vahvistaa tekstin salaperäisyyttä. Oliko kaikki niin, kuten sanottiin vai jotain muuta? Lopun dialogi voisi viitata siihen suuntaa, että päähenkilö keskusteli itsensä kanssa, samoin hänen toteamuksensa siitä, että hän on "outo", samalla tavalla kuin hän viittasi sadetakkinaiseen alussa, että ihmiset pitävät häntä outona. Vaikka tekstin olisi tarkoitus olla kirjaimellinen, pidän suunnattomasti siitä, että se saa lukijan pohtimaan eri vaihtoehtoja.
Saat lyhyeen tekstiisi ladattua paljon. Se on arvoituksellinen ja tunnelmallinen. Tekstissäsi on valtavasti potentiaalia, ja kirjoittamisessasi on tenhoa. Hyvä teksti kaiken kaikkiaan, kiitos sen jakamisesta.
Terveisin, Irene
