 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
 |
Olen lukenut jo useita tekstejäsi, niissä vaikuttaisi olevan yksinkertainen idea, josta sitten koostetaan pieni, voimakkaasti tyylitelty tarina. Useimmiten metaforat ovat kuluneita, katuoja, lumienkeli, lintu, mutta siitä huolimatta saat puhallettua tarinaan eloa, mikä on hienoa. Taitavat iskelmäsanoittajat osaavat toimia juuri niin. Kaunokirjallisuudessa kliseiden käyttövoima on huomattavasti rajoitetumpi.
Tämä tarina on mielestäni niitä, joissa on paljon pielessä. Mukana on tyhjiä, mitäänsanomattomia ja teennäisiä lauseita, joiden on ilmeisesti tarkoitus olla syvällisiä. Silmät, joissa on keinotekoisuutta? Todellisuus ei kestä viattomuutta? Todellisuus puolustautuu? Tällaisissa lauseissa ei ole päätä eikä häntää. Ne eivät kerro lukijalle mitään, sana, joka tulee mieleen on tekotaiteellisuus. Samanlaista teennäisyyttä on mielestäni itse tarinassakin. Äidillä on silikonirinnat, mitä sitten? Totuus on seinien toisella puolella... vai niin. Nukkekoti on vankila, häpeästä puhutaan, mutta mitään kantavaa ideaa ei jutussa tunnu olevan, kaikki jää ilmaan, ja siksi lukija alkaa lukea vastakarvaan koko juttua.
Kielioppivirheitäkin bongasin. "Silmäni on kuin kaksi kaivoa" -po. silmäni ovat, "minun huolia ja ajatuksia" po. huoliani ja ajatuksiani. Räikeimpiä virheitä ovat yhdyssanavirheet ja verbien virheelliset muodot, joten ne kannattaa käydä teksteistä aina läpi, jos eivät luonnostaan tule oikein.
