taivas itkee ja kyyneleihin peittyy maa
ei hän eläissään ole nähnyt kauniinpaa
ei kosteutta hän tunne poskillaan
vaikka ylös rukoilee polvillaan
tuulenvire heitä hellästi lohduttaa
hänet ne kiertää kai luonnostaan
voi mitä hän siitä antaisikaan
jos tuulen tuntisi ihollaan
Ei betonikuoren alla voi kyyneleitä vuodattaa
nyt kun taas halla kukat haudoilta kuihduttaa
kaiverretut kivet heitä menetetyistä muistuttaa
silti täällä vaikkei kukaan häntä huomaakkaan
hänen olallaan taas korpit huutaa kuolemaa
Hän siellä odottaa seuraavaa iäisyyteen seuraajaa
