Taivas oli seijas,
veet yöhön tyyntyneet.
Tuuli heinää heijas',
sai varjot syvenneet
kuin surunmustat verhot
metsän ikkunaan,
jossa öiset perhot
alkoivat tanssimaan.
Taivaalla korkealla
syttyi tähdet taivaan,
kuin lyhdyt katon alla
yön hämyhetken maan.
Soi joiku mustarastaan
kuin huilu hiljainen.
Tuul' lauloi ääntä vastaan
kuin impi suruinen.
Ol' ihmeellinen duo
tuulettaren, huilun.
Se täytti metsät, suon,
kallioitten kuilun:
"On elokuinen yö,
hämyn siniretki!
Tusinaa kello lyö,
saa sen taikahetki!"
Ja niin tosiaan!
Varjot muodon sai.
Keijuina tanssimaan
käyp' äänetönnä vain.
Yön synkät sammalhapset
ryömivät koloistaan,
maan väen tummat lapset
ylös luolistaan.
Väki yön ja varjon
juhli elokuuta.
Kun koitti hetki valon,
jäljellä ei muuta
kuin varjot haalenevat,
sen hämysilkki hento.
Taas taivaat vaalenevat
aamulinnun peitti lento.
