Kun aika alkaa uudestaan
siittää tielleen ihmisen
perin juurin sitä tarkastelee
hyväilee kuin arosusi männynkäpyä
se silpoo meidän mielemme
katkerana se vie meiltä tuhat ja yksi yötä
sen suudelma on kuin tuhat ohdaketta matkamiehen retkipatjana
lihaksi se tulee, lihana lähtee
Suuri hotelli tropiikissa
jossa sen kirotut palvelijat asustavat
nuo vertaimevät parasiitit jotka hiljaa mielessään
suunnittelevat talkoovoimin sateenkaaretonta vedenpaisumusta
Aika on kuin auringon egosentrinen vauva
jonka biologia on pakottanut
isänsä luokse asumaan
telmii tuulen raukeus hymyn korvissa
joissa hätä ja tuska asustavat
kuin syksyn ruohonkorret ne
repivät meidät lopulta
taivaan kappaleiksi.
