Muistako, kuinka tapasimme? Esitin olevani joku muu. Niin teit myös sinä. Yritimme näytellä rakastuneita. Kunnes emme enää näytelleet.
Silti esitys ei loppunut. En uskaltanut sitä lopettaa. Yritin esittää vahvaa, vaikka olin heikko. Tai ehkä se oli toisinpäin. Missä esitys loppui ja todellisuus alkoi oli liian vaikeaa tietää. Olisin tarvinnut varmaan filosofin avuksi.
Katson kuvaasi. Hymy, silmät loistavat, hiukset kauniisti kammattu. Valkoinen hääpuku. Sulhanen mustissa. Yhtä onnellinen. Oisinko voinut olla siinä hänen paikallaan?
Onneksi en ole. Olisimmeko hymyilleet noin? Esitys on loppunut, näyttelijä on paljon vähemmän kiinnostava kuin roolihahmo. Paljon vahvempi. Esitys on loppu. Valot ovat salissa kiinni. Niitä ei tarvita.
Onneksi olet siinä. Sormus vasemmassa nimettömässä. Vastinkappale toisen sormessa. Onneksi olet siinä. Saan katsoa sinuun omana itsenäni, käyttää omia sanojani. Niiden löytäminen kesti kauan. Mutta tässä ne ovat. Minun sanani, ilman käsikirjoitusta tai näyttelyä. Onneksi näin. Ja onnea.
