Tunnen nipistyksesi. Tunnen myös lyöntisi ja satuttavat sanasi. Heikko isku rintaan. Vapinaa. Pelkäänkö? Mitä edes pelkään?
Sinä, pelkkä ihminen, silmissäni jättiläinen, peität tuskin varjoani, mutta olet silti horisonttini. Tähtipölyä. Rakasta tähtipölyä, sitä sinä olet.
En minä sinua pelkää.
Kynnet raapivat rintaani, sydämeni on riekaleina. Sanasi ovat satuttavia. Täynnä inhoa. Halveksuntaa. Kuulen äänesi. Se pauhaa kuin talvinen myrsky.
”Mä vihaan sua!”
Myrsky ulvoo. Tuuli kuitenkin puhaltaa ohitseni. Lyönnit eivät ole tarkoitettu minulle. Puristuksesi ei satuta. Sydäntäni ei särje takiasi. Tuuli ulvoo yhä.
”Mä vihaan sua!”
Kuulen kuitenkin kuiskauksen tuulessa, pelkän heikon henkäyksen. Erotan nuo vapisevat sanat, kuin syksyn viimeiset lehdet viimassa.
”Please, auta mua.”
Suljen myrskyn syliini, enkä päästä irti, en viimassa tai lempeässä henkäyksessä.
