Miehen luonto, periksi antamaton, sen kai sai jo äidinmaidossa isältään.
Isäkin antoi ja otti, kai liikakin, epäonnistu ja häpeä on, ainiaaksi aamen.
Ei tää loputon tie kai mihinkään vie.
Maan kylmä kehto ikiuneen tuudittaa.
Kivinen, oli se isäsi maa, johon kuokkasi iskit.
Polkusi varteen, itse kivetkin kannoit.
Siihen maahan, isäsi laskit.
Sade peitti surun, huominen pyyhki kaipauksen pois.
Perintönä, vain tämä maa, ei siinä kasva. Heikot on juuret, vaikka teot kuinka suuret.
Halla satosi vei, kuka syytti ja ketä silloin, vieläkin muistat, nälkäsi illoin.
Ei tää loputon tie kai mihinkään vie.
Maan kylmä kehto ikiuneen tuudittaa.
Kuka onnensa, pois heitti. Ei sitä kukaan, toisesta tiedä ja ylpeyttään on vaikea niellä.
Olet vain sinä, siinä on tiesi, kanna oma taakkasi tai heitä se pois
Joku etsii, täällä onneaan ja kun ei sitä löydä, ostaa sen viimeisen rippeen
Ei tää loputon tie kai mihinkään vie.
