(Kirjoittajan huomautus: Tämä runo on yksinpuhelu, jossa ihmisen huonompi Minä käy keskustelua paremman Minän kanssa.)
Kylmin huulin kuiskii suuni
näitä rumia sanoja.
Kalpeat kasvot ikkunan takana
tuomio luomien alla.
Se olen minä, väritön sielu
harmaata lasia vasten.
Laiska ajatusviiva,
joka terävänä lyö haavaa
rohtuneeseen rintaan.
Vain sinä näet minut tässä,
vain sinulle olen väreissä.
Olen hapan keltainen ja ruoste,
sormien välistä valuva hiekanruskea,
ehkä lämmin, auringon paahtama,
mutta sileä kuin sulava lumi.
Ja siinä
aivan liki,
lähes rintaa vasten,
minä olen sinussa kiinni.
Olen valo.
Olen tien poikki
juokseva varjo.
