Lapsena mietin pukumiestä, joka maksaa naisille, saadakseen pitää päätään näitten sylissä.
Maksaa kädestä, joka lohduttaa ei lypsä.
Mietin että onpa rahan hukaa, naurettavaa.
Tänään ymmärsin.
Yleensä asiotten ymmärtäminen ei tee surulliseksi.
Onkohan toivoa enää.
