Kun tapasimme hymyilin. Sinä nauroit. Minäkin nauroin. Omalle jutulleni. Kilpaa. Sinun naurusi oli vakuuttavampaa.
Minusta tuntui että pidit minua hieman omituisena. Näin sen tavasta jolla ihosi hiljalleen vetäytyi kerille korviesi taakse, siitä rasahtavasta äänestä jonka nenäsi rusto päästi puhkaistessaan kasvojesi ihon.
Sinä et selvästikkään huomannut että minä huomasin.
Sen näin rennosta sulavalinjaisesta liikkeestä jolla kauhoit vasemmasta silmäkuopastasi ulos syöksyvää rasahtelevaa luteitten aaltoa oikeansilmäkuoppasi tyhjyyteen.
Minä näyttelin etten huomannut vaikka ripotteletkin syöpäläisiä paitani etu helmaan. Kun musta hedelmäisen viinin tuoksuinen visva alkoi hiljalleen pulppuilla ulos reijästä, joka hetki sitten oli suusi, minä en jaksanut enää tätä interaktiota. Sinä luultavasti ajattelit että olin hieman kummallinen, kun käännyin ja lähdin pois. Sillä hetkellä minä en sanonut sanaakaan, en tuntenut mitään.
Kotiin päästyäni asetin sokeripalat silmäluomieni alle, ja menin nukkumaan ajattelematta sinua enää koskaan.
