Pohjoisesta pilvenlonka
synkkä tänne kääntyy.
Pian harjun joka honka
tuulen kouraan vääntyy.
Rautanyrkki kova myrskyn
metsän tukkaa tukistaa
antain järven aaltotyrskyn
rantaheinät kukistaa.
Raivoissansa myrsky heittää
sateen nuolet maisemaan,
tuo terässumu peittää
alleen pellot, pirttihaan.
Kuuluu metsään ukkosjyly,
kallioissa kumajaa.
Ukkosrumpuin ääni tyly
viiman suussa humajaa.
Taivaan silmänisku julma
räpsyy salamoita.
Pilven sydän iskee tulta,
sähkön vasamoita.
Tuulen käsi pellon piiskaa,
ladon hirret valittaa,
hiusten lailla viljan liiskaa,
harjun hongat alittaa.
Kaikki lehdet puista riipii
viiman huuto lohduton.
Hämy illan kaukaa hiipii:
kohta rauhan hetki on.
Myrskyn raivo pian haihtuu,
hengitys sen tasantuu,
jolloin viima vireeks' vaihtuu,
lehdet kekoon kasaantuu.
Hiljenee jo ukkosrummut,
niityt lepää, nukkuu maa.
Sulkeutuvat kukkain ummut:
sodan jälkeen rauha saa.
Tuuli lempeästi kuiskii:
"Pilvet, lipukaa jo pois!"
myrskyn rippeet kauas huiskii:
kuin hyvästit sen lauluss' sois.
Taivassilmän sinilampi
seennyt pilven varjost' on.
Safiiria kirkkahampi
katsoo iiris raivoton.
Yöt' kuin surupukuansa
taivas ylleen pukeilee.
Luonto hautajaisiansa
viettää, kuolleit' muistelee.
