Sinä auot suutasi
ja minä näen Andromedan kitalakesi
päällä
Meidän lintujemme rata
on päättynyt ikkunan alle
kankeiksi sojottaviksi siiviksi
ontoista silmistä työntyviksi madoiksi
Tuijotan suutasi ja näen mustan aukon
jonne meidän oma universumimme on
nielaistu
Kuulen pelkkää kohinaa
huonekalut ympärillämme ovat avaruusromua
kotimme on autio, kuollut planeetta
kielemme ei ole enää sama
On vain loputon kohina
Ei ole painovoimaa, joka pitäisi meitä
kiinni toisissamme
Vain loputon kieppuva liike
jonka annan hetken jatkua
jonka mukana voin hetken vielä kuvitella
että joskus
me olimme täällä
