(Tiedän, että tämä runo on jotenki keskeneräsen olonen, joten voisitteko ehottaa siihen mahollisii muutoksia? Säkeistöjen lukumäärän on kuitenki pysyttävä parillisena, koska tästä on tarkotus tulla tarinan sisältävä laulu, johon oon keksiny ite sävelen.)
Katson taivahalle,
nään linnun lentävän,
sen taivahanrannalle
siivillään entävän.
Linnun vapautta
mun sydän halajaa,
sen lento taivahalla
kaipauksen aiheuttaa.
Tahtoisin minä lentää
kuin lintu konsanaan,
maailman ääriin entää
ylittäin meren, maan.
Mutt' mistä siivet saisin
vahvat ja kantavat
ja mistä hankkisin
nuo sulat, untuvat?
Syntynyt olen päälle
maan hyljeksittynä,
maailman joka säälle
niin yksinäisenä.
Tuntenut en koskaan
mä vanhempiani,
jotka tämän maan
kuollessaan hylkäsi.
Oon varreltani hento
kuin lilja valkoinen
tai kuin kevyt lento
linnun höyhenen.
Siro on joka luu
ja silmät harmajat,
iho kalvas kuin kuu
ja kasvot kapeat.
Hiukseni kuin lunta
on valkeudessaan,
kuin haaveeni, jonk' unta
luulen jo olevan.
Silmäni ovat valppaat
ja katse terävä,
näköni, aistit tarkat
kuin linnun lentävän.
Kauas teille tuulten
kaipaan liikaakin,
jolloin kaikkein kuullen
soi valitukseni.
Mun kaipaukseni laulu
kujertain yksin soi,
mutt' kuin tyhjä taulu
on maa tämä, voi!
Kuin lintu siipirikko
mä kärsin, valitan:
hirveä on poltto,
jonk' tunnen sielussain.
Kuin siivet polttais' mulla
jo yläselässäin,
mutt' miksi tuskan kautta
sen tunnen minä näin?
Kuin välähdyksen lailla
äkkiä ymmärrän,
salaisuuden verhoo vailla
kohtalon' käsitän.
Ilmattaren jälkeläinen
olen, kuin lintunen,
sukuni nyt viimeinen
ilmojen lapsonen.
Kaiken sain tämän tietää
vast' hetkell' kohtalon,
jolloin saan viimein lentää,
kun siivet mulla on.
Ja siivill' valkoisilla
nousen lentohon,
oon teillä ilmoisilla
viimein vapaa, suruton.
