Eilen satoi ensilumi. Isä avasi oven ja sanoi että ulkona sataa lunta ja minä raotin ikkunan kaihtimia ja rohkaistuin jopa avaamaan ikkunan ja työntämään pääni raikkaasen pajunkissa sateeseen. Se tuntui hyvältä, kunnes kuulin koiran ulkoiluttajan lenkkitossujen kahinan ja noutajan vikkelät askeleet märkää hiekkaa vasten. Painauduin ikkunan viereen ja toivoin ettei kukaan huomaa minua. Jäin siihen seisomaan, vaikka vaara oli jo ohi. Kukaan ei minua nyt tavottaisi, ei voisi nähdä. Silti tunsin tämän villin tunteen keuhkoissa että jostain kaukaa joku tarkkailee minua ohuen lasin läpi punaiseen pisteen värähdellen otsallani. Jos nyt olen nopea saatan selvitä jos nyt vajoan aatteisiin kuolen siihen paikkaan. Kyllä sinä sitä fiksumpi olet, että mistä vaan tässä selvitään kunhan sinä kerrot ja minä teen niinkuin sinä aina sanot. Jos sinä jonain päivänä osottaudut petturiksi, kenen aivoilla minä sitten ajattelen? Sinä olet aikojen saatossa kovertanut omani ontoksi onkaloksi jossa sinä asustat ja juot teetä pienen pyöreän mahonkipöytäsi ääressä. Aamulla sinä olet järjestelmällinen, heräät minuuttia ennen herätyskellon soimista ja olet niinkuin kaikki muutkin tässä ampiaispesässä. Mutta illalla sinä huudat ja melskaat kaikin voimin yrität tulla ulos mutta onhan sinulla seinät talossasi ja niissä on vielä piilossa minun ajatuksiani, mutta sinähän et niistä pidä. Siellä sinä riehut kunnes väsyt ja nukahdat siihen paikkaan. Silloin minä teen läksyt ja piirrän ja yritän olla herättämättä sinua, sillä siitä sinä et pidä. Jos pyörähtelin käskit lopettaa moiset tyhmyykset mutta minä niin pidän pyörähtelystä. Kerran minä vain jatkoin pyörähtelyä, vaikka huusit että lopeta, sitten sinä et puhunut minulle kahteen vuoteen. Silloin kun minulla oli syntymäpäivät, oli pöytä koreana ja äiti oli rehkinyt koko aamun koristellut ja siivonnut nähdäkseen hymyn suullani. Siinä oven vieressä se seisoi ja hermostuneena se katsoi kelloa vähän väliä. Minä istuin pöydän ääressä ihan hiljaa. Oli se kaunis kevätpäivä, maassa oli aina siihen aikaan vuodesta ihan vähän lunta siellä täällä, ja piti katsoa ettei sellaisen päälle astunut. Minulla oli päällä suosikki mekkoni, siinä oli punaisia ja vihreitä ja valkoisia ruutuja. Eivät minun jalkani tuolin reunalta maahan yltäneet, siinä ne roikkuivat veltot jalat kun vieraita odoteltiin.
Koko päivä siinä odoteltiin mutta ei kukaan tullut. Äiti halasi ja sanoi että ensi vuonna sitten. Silloin sinä nauroit minulle ja huomauttelit koko vuoden sitä miten tyhmä minä olen. Minä sanoin että ei se mitään, en minäkään olisi tullut.
