Sen voi nähdä hylätyssä lelussa,
kuihtuneessa ruusussa,
rapistuneessa talossa,
vanhassa valokuvassa,
jopa tyhjässä keinussa ja öisessä kaupungissa,
kellonlyönneissä ja jäähyväiskirjeissä,
palaneissa kynttilöissä ja täysissä metroissa,
niissä kaikissa sen voi nähdä.
Se on kaikkialla.
Sitä ei pääse karkuun.
Se löytää jokaisen.
Se iskee kun sitä vähiten odottaa.
Sen ote on tiukka ja säälimätön, eikä se päästä irti.
Se ei tunne armoa.
Siihen eivät tepsi antibiootit,
eivätkä rokotteet,
tai taikajuomat,
eivät edes raha tai kunnia.
Vain halaus voi sitä lieventää.
Vain aika voi siltä vapauttaa, muttei sekään täysin.
Se on jäljellä vielä silloinkin kuin mitään muuta ei ole.
Suru.
