(Tää hiukkasen päätön ja lapsellinenki runonpätkä on tullu kirjotettuu joskus ala-asteella nelos-vitosluokkalaisena, mutta toivon että arvostelette sen silti.)
Yksin lähti tyttönen,
kesäkukkain lapsonen.
Yksin matkas' kauas pois;
onnen kun hän tänne sois!
Synkät on niin metsämaat,
peltotilkut, niittyhaat.
Kaipuuta hän tuntee vaan,
etsii omaa rakastaan.
Pelko metsän vaaroista,
vuoristonkin tuulista
painaa päänkin alaspäin,
matka kurjaa ompi näin.
Suuri jäinen vuoristo,
kylmyys aivan kamala
melkein suistaa kuolemaan
tytön elon raiteiltaan.
Hän nyt yksin matkaa saa
kauas sinne, vuorten taa.
Tuli vastaan järvi vaan,
jok' kuin peili heijastaa.
Järveen hän nyt, tyttönen,
kesäkukkain lapsonen
uimaan lähti kroolaten
vetten pinnan neitonen.
Silmät niin kuin tähtöset,
aurinkoisen hohteiset
syvyyksistä merten, maan
etsii rakastettuaan.
Terveisensä tuuli toi,
siinä tytön surut soi,
joka kautta merten, maan
etsii rakastettuaan.
Sitten kerran riemu soi,
onni rakkaan takas toi.
Iloinen taas olla voi
tyttö niin kuin aamunkoi.
Vielä jälkeen seikkailun,
surun kanssa taistelun
tyttö kaipaa kotiaan,
synnyinmaataan ihanaa.
Ammoin kadonnut on niin
kuitenkin se unelmiin,
ettei tyttö muistakaan
synnyinmaataan, kotiaan.
Ruusut kesän kukoistaa,
rakkaudesta laulaa maa.
Vihannat on niityt vaan,
joet kultaa, hopeaa.
Häitä pian vietetään,
surut vanhat heitetään
ajan virtaan ikuiseen,
sen syvänsiniseen.
Uusi pariskunta saa
lapsia toivomiaan,
mutta kaksi kuolee pois,
jolloin kuka onnen tois?
Lapsia on viisi vaan,
kaksi kuollut haudassaan.
Elää vielä kauan saa
toiset lapset päällä maan.
Ja niin elää kaikkineen
perhe siellä lapsineen.
Jälleen rauha olla saa,
kun kesä kukoistaa.
