Punainen liekki Hot

Prologi

Oletko koskaan maistanut yötä? Entä oletko koskaan miettinyt jos voisit nähdä enemmän värejä kuin mitä tavallisilla silmillä kykenee näkemään? Mitä jos kykenisit näkemään ja lukemaan toisten ihmisten ajatuksia? Ja miltä kuulostaisi saada olla nuori ja kaunis ikuisuuden? Miltä tuntuisi liukua maan päällä kuin lentäen? Mitä oli siis ikuinen nuoruus… Mä en ainakaan tiennyt. En ainakaan silloin kun olin 15-vuotias. Silloin kun mä ensi kerran näin tulen.
Mä muistin sen kuin eilisen. Oli ollut kylmä marraskuinen yö ja mä olin viimeinkin saanut unenpäästä kiinni. Mun ikkuna oli kai jäänyt hieman raolleen, koska kuulin tuulen ujeltavan lujemmin kuin yleensä. Ja yhdessä vaiheessa, kuulin omituisen hennon äänen kutsuvan mua. Se oli ollut lempeä, mutta samalla mystinen ääni. Mä olin unisena nousut ylös sängystä, sulkenut ikkunan ja tuijottanut siitä ulos. Ikkunan takana oli pelkkää mustaa. Kaikki valot olivat kaikonneet ja näin hämärästi väsyneillä silmilläni kuinka puut heilui rajusti tuulessa.
Huone tuntui keinuvan mun puoliunessa olevien jalkojen alla, mutta kun vein itseni sänkyyn, mä tunnuin keinuvan vieläkin. Ummistin luomiani rajusti toivoen, että tunne loppuisi. Mä en tykännyt siitä. Yleensä musta tuntui tältä jos olin juonut muutama tunti aikaisemmin, mutta tänään en ollut. En tiennyt siis mistä se johtui ja pian, aloin harkita pahempaa. Oliko mulla jonkinlaisia neurologisia ongelmia? Oliko mulla hermoradoissa jotain vikaa?
Ennen kuin ehdin miettiä pidemmälle, mä avasin äkisti silmäni ja hengitin syvään. Aivan kuin joku olisi katsellut mua. Värisin peittoni alla ja puristin sitä rajusti vasten itseäni. Olin tukehtua omaan voimaani ja päästin irti ennen kuin satutin itseäni. Käänsin varovasti päätäni haluten tarkistaa, oliko joku huoneessa. Se saattoi olla läpivedon aukaisema ovi tai ikkunaan osunut roska. Mutta kun mitään ei näkynyt, kummastelin reaktiotani. Aivan kuin olisin pudonnut pimeyden läpi omaan sänkyyni ja aika pysähtynyt ympärilläni. Jopa pienet yössä leijuvat pölyhiukkaset olivat pysähtyneet. Mä hengitin syvään jälleen ja katsoin uudestaan ympärilleni. Olin tyhmä, missään ei näkynyt ketään. Oli aika lopettaa typerä itseni pelottelu. Niinpä suljin silmäni ja yritin saada unesta kiinni. Huomenna olisi aikainen aamu ja mun pitäisi jaksaa herätä jo seitsemältä. Mulla ei siis tosiaan ollut aikaa tällaiseen pyöriskelyyn.
Ja jälleen kun olin saamassa unenpäästä kiinni, kuulin omituisia ääniä ja heräsin siihen. Yleensä mä en olisi jaksanut edes kiinnittää moiseen huomiota, mutta nyt jokin tuntui kuin vetävän mua puoleensa. Mun sydän sykki ja tahtoi sanoa itsensä irti tästä sopimuksesta mun kehon kanssa. Se tahtoi lakata kuljettamasta verta edestakaisin ja antaa mun kuolla. Mutta jokin ei antanut. Kuin käskettynä, mä nousin hitaasti ylös sängystä ja kävelin varovaisesti mun ikkunalle. Viereisessä huoneessa, mun vanhemmat nukkui sikeää unta ja saatoin kuulla mun isäpuolen kuorsauksen seinän läpi. Ääni ei kuitenkaan ollut tarpeeksi vahva puhkaistakseen mun sumuista olotilaa.
Mun maailma keinui jälleen kulkiessani ovelle. Oli aivan hiljaista kun mä painoin käteni viileään ikkunaan ja tuijotin sälekaihtimien lävitse ulos tummuuteen. Yössä sinkoilevat viimeiset syksyn lehdet olivat kuin pieniä hämäräeläimiä. Ne näki silmäkulmastaan ja ne pakenivat heti kun ne tiesivät tulleensa nähdyiksi.
Olin katsonut ulos ikkunasta juuri äsken, joten miksi nyt uudestaan? Ja ennen kuin ehdin edes miettiä enempää, mun kysymykseen vastattiin. Jossain ulkona, jossain kauempana mä saatoin nähdä tumman hahmon seisovan erästä puuta vasten ja vaikken nähnytkään sen kasvoja, tiesin, että se katsoi suoraan muhun ja ei edes yrittänyt peittää tuijotustaan. Meinasin huutaa tajutessani sen ja kun se pieni säikähdyksen valo välkähti mun päässä ja katsahdin uudestaan samaan kohtaan, ei hahmoa enää ollut. Se oli vain sama puu joka oli seissyt kerrostalon takapihalla iät ja ajat. Ei muuta.
Mutta kun mä peräännyin ikkunalta, jokin tai joku, oli jättänyt mun mieleen niin palavan merkin, että mä en millään tahtonut saada sitä enää pois. Hieroin mun kasvoja kylmiin käsiin ja huokailin raskaasti. Tunsin oloni mitä tyhmimmäksi ja palasin sänkyyn. Sänky oli yllättävän lämmin ja kun mä painoin pääni tyynyyn, nukahdin melkein saman tien, mutta juuri ennen unta, kasvot välähtivät mun mielessä. Terävä nenä, soikeat ja kulmikkaat kasvonpiirteet, kelmeä iho ja leiskuvat silmät. Kuva poltteli mun mieltä kuin tuli… Tiesin heti kenelle kasvot kuuluivat – ulkona olleelle hahmolle. Kylmät väreet kulkivat pitkin mun selkäpiitä ja tarrasin peittooni jopa väkivaltaisesti. Se tuntui lähes inhottavan lämpimältä mun kylmissä käsissä ja tuijotin eteeni pimeydessä. Erotin huonekalujen ääriviivat ja seurasin niitä silmilläni. Kuka se oli – ainoa kysymys jota kykenin ajattelemaan. Sattumaa, mä viimein pudistin päätäni ja suljin silmäni. Aikainen aamu, aikainen aamu. Oli aika nukahtaa. Oli aika päästää irti tästä maailmasta edes hetkeksi. Pieni tiedostamaton hymynväre kasvoillani mä nukahdin ja yö valui mun sormien lävitse kuin hienon hieno hiekka.
Seuraava aamu oli tullut nopeaakin nopeammin ja tuonut kaikki sen askareet mukanaan, paitsi yhden asian – nimittäin muiston tummasta, ulkona seisseestä hahmosta.








Luku 1
Uudet tuttavuudet

”Meidän pikkuinen prinsessa. Menossa jo lukioon!” äitini motkotti herttaisella äänellä ja heilautti dramaattisesti kättää. Mä katsahdin siihen hieman närkästyneenä, mutta annoin sen silti silitellä mun tukkaa kun mä katsoin itseäni peilistä. Olin täyttänyt helmikuussa 16 vuotta ja olin lähes onnesta soikeana. Mä olin myös päässyt haluamaani lukioon kodin lähellä ja en olisi voinut toivoakaan parempaa. Toisaalta, opiskelun taso nousisi ja mä en ollut mikään järjettömän hyvä koulussa.
”Ei vittu, miten sä pääsit noin hyvään lukioon?” Mare kysyi ja katsoi mua tumma otsatukka kirkkaiden silmiensä edessä. Mare oli pitkä ja tumma poika jonka mä olin tuntenut ala-asteelta saakka ja joskus mä olin kai ollut siihen ihastunutkin, mutta nykyään muisto vain nauratti mua. Tottakai olin joskus muutama vuosi sitten tokaissut siitä Marelle ja Mare oli vain katsonut mua pitkään avaten sitten suunsa:
”Hah, älä huoli. Se menee kyllä ohi!” ja niinhän se olikin.
”Kielenkäyttö, kielenkäyttö…” äiti jatkoi motkottamista ja Mare katsahti muhun lähes vihaisena.
”Ihan niin kuin sun äiti ei muka itse kiroilisi koskaan…” Mare sanoi hieman apeana ja katselin sivusilmällä sukulaisia jotka kulkivat edes takaisin mun huoneen ja keittiön väliä. Kaikki tulivat välillä onnittelemaan mua ja kyselemään, olinko jo päättänyt mitä halusin tehdä lukion jälkeen, johon totesin vain, että olin juuri päässyt lukioon. Mulla ei ollut mitään hajua mitä meinaisin tehdä ja jos olin rehellinen, en ollut sitä mieltä, että mun olisi vielä tarvinnut tietää mihin tuhlaisin elämäni. Vieraat kuitenkin näyttivät kovin pettyneiltä mun vastauksiin, joten päätin nopeasti vastata jotain musiikkialaan liittyvää. Tästä vieraat vasta innostuivatkin ja äskeinen pettyneisyys oli kuin tiessään. Sitten he alkoivat kysellä lisää, mutta onneksi mun äiti pyysi kaikki pian kakkukahveille. En tiennyt miksi mun äiti oli päättänyt haluavansa tehdä niin ison numeron siitä, että olin päässyt lukioon.
”Kai se arveli, että sä et ikinä pääsisi mihinkään…” Anni sanoi lähes katatoonisesti tuijottaen eteensä jolloin Mare pukkasi sitä kylkeen. Anninkin mä olin tuntenut ala-asteelta saakka. Sillä oli pitkät punertavanruskeat hiukset ja ihanat, isot ruskeat silmät joita ympäröi tuuheat ripset. Aina kun sitä katsoi silmiin tuntui, että olisi tuijottanut galakseihin…
”No älä nyt viitsi, Ana. Eiköhän me kaikki tiedetä, että Laikku pääsee mihin tahansa kouluun kunhan se vain yrittää. Ja varsinkin silloin jos se vilauttaa noita tis-” Mare ei ehtinyt lopettaa lausettaan kun mun möreä isäpuoli käveli huoneesta ohi ja katseli Marea hieman epäilevästi.
”Tislausaineita.” Mare sanoi päättäväisesti ja heristi sormeaan mua kohti.
”Muista sitten käyttää niitä tislausaineita kemian tunnilla.” Mare sanoi ihan kuin joku professori ja minä ja Anni tuijotettiin sitä ihan kuin oltaisiin saatu puulla päähämme. Isäpuoli käveli huoneen ohi takaisin keittiöön ja mä huokaisin.
”Mitä vittua.” mä pikemminkin totesin kuin kysyin ja Ana alkoi nauraa täyttä kurkkua.
”Mitä vittua tosiaan.” Ana vastasi ja pyyhkäisi naurunkyyneliä silmistään.
”Mikä tota ukkoa vaivaa?” se kysyi multa hampaat irvessä ja mä tyydyin kohauttamaan olkiani.
”Alkoholi.” Ana sanoi hiljaisesti ja mä katsoin sitä. En tiennyt minkälainen ilme mun kasvoilla oli, mutta Anan ilme kertoi, että se katui sanomaansa. Kai olin näyttänyt paheksuvalta.
Pian keittiöstä alkoi kuulua kuppien ja lautasten kilistelyä ja mä odotin kauhuissani mun äidin huutoa. Pian se kutsuisi mua keittiöön, pian se kutsuisi mua keittiöön-
”Lea! Kultu!”
Osuin oikeaan ja pyöräytin silmiäni.
”Tulkaa mukaan. Pliis.” mä sanoin Anan ja Maren katsoessa mua mitä-sä-oikein-ajattelet-ilmeellä ja mä tyydyin menemään yksin huoneeseen. Keittiö oli tulvillaan kahvintuoksua ja mä imin sitä sisääni varsin tyytyväisenä. En oikein pitänyt kahvista, mutta joskus join sitä kun olin kamalan väsynyt tai kun aamulla sattui kurkkuun yön jäljiltä.
”No niin, Lea. Kerro vieraillesi suunnitelmistasi!” äiti sanoi, vaikka tiesi helvetin hyvin, että mulla ei kamalammin vielä mitään suunnitelmia ollutkaan. Mä vain seisoin kuin typerys, tartuin kahvimukiin pöydällä, täytin sen kahvilla ja katselin sitten levottomana vieraita joiden silmäparit olivat siirtyneet tapittamaan mua erittäin tiukasti. Mä en olisi kai sanonut yhtään mitään, ellei äidin tiukka katse olisi tavoittanut mun omaani ja aloin puhua ilman, että edes ajattelin:
”A-ajattelin muusikon uraa!” mä päästä mölläytin ja ihmiset katseli mua ja toisiaan ihmeissään, vaikka olinkin vasta vähän aikaa sitten kertonut melkein jokaiselle erikseen tästä samasta asiasta ja lähes samoin sanoin.
”Ai? Minkälaista?” joku sukulaisista kysyi ja mä en edes ehtinyt nähdä kyseisen henkilön kasvoja, kun jo seuraava alkoi puhua ja melko halveksivaan sävyyn.
”Et kai halua sellaiseksi rautanaamaiseksi ja lävistetyksi hevariksi?” Hermiina-täti kysyi ja puisteli päätään kuvotuksen vallassa. Tämän mies naurahti ja tökkäsi tätä hellästi vastaan josta Hermiina ei selvästi pitänyt. Hän löi miestään leikkisästi, mutta puoliksi tosissaan. Mies vain nauroi ja vinkkasi minulle silmää. Hermiinan mies, Kari, oli yksi niistä keski-ikäisistä ja kaljuuntuvista miehistä, jotka vinkkailivat nuorille tytöille silmää, puristivat perseestä kuin vain suinkin ehtivät ja vihjailivat kaikenlaista. Hyväntahtoisia he loppupeleissä olivat, mutta vastenmielisiä tietyllä tasolla.
”Leahan näyttää ihan siltä yhdeltä viulistilta! Paitsi että sillä viulistilla on pienemmät tissit.” Kari kohahti ja näin äitini sulkevan silmänsä ja huokaisevan syvään. Mun isäpuolen sukulaisista kukaan ei ollut tullut joten se näytti erittäin yksinäiseltä mun suvun keskellä, eikä näyttänyt juurikaan nauttivan tilaisuudesta, paitsi mitä nyt oli innoissaan siitä tiedosta, että muutaman tunnin kuluessa hän ja mun äiti olisivat ryyppäämässä lähibaarissa kunnon perseet.
”Meinasitko jonkinlaista jazz-uraa?” Karoliina, mun serkku kysyi ja puristi rakastavasti vieressä istuvan aviomiehensä kättä. Karoline oli yksi niistä ihmisistä, joista pidin, mutta josta toisaalta en pitänyt. Se oli vähän kummallista. Se oli mukava, mutta sillä oli välillä erittäin huonot hetkensä ja mä olin niin onnellinen, että olin päässyt todistamaan niitä vain kerran tai kaksi. Sen aviomies, Konsta – jota myös Kopsuksi kutsuttiin – huokaisi hiljaa ja hymyili mulle sitten. Sen hymy viittasi, että se ymmärsi kuinka tuskallinen mun olotila oli.
”Äh, ei. Ajattelin tehdä omaa mus-”
”Ei kai vain heviä tai sitä ihmeellistä räpsäyttelyä! Vai miksi sitä oikein kutsutaan!” Hermiina kysyi ja puisteli jälleen päätään kauhuissaan. Mä naurahdin pienesti, kuten moni muukin ja pudistin päätäni.
”Ei. Poppia.” mä sanoin ja ihmiset näytti jähmettyvän niille sijoilleen. Mun äiti erityisesti ei näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä ja kääntyikin sitten vieraiden puoleen.
”Siis, tietystihän Lea käy ensin klassisen musiikin perustason ja hieman vaikeammankin, jotta hänellä olisi jonkinlainen käsitys musiikista ja sitten vasta hän voi alkaa keksiä omia kappaleitaan! On hullua ajatella, että ilman koulutusta pääsisi eteenpäin mitenkään.” äiti murahteli katsomatta muhun ja moni sukulainen nyökkäili. Kopsi pyöräytteli silmiään ja loi muhun hymyn. Mä olin aina tykännyt Kopsusta, mutta kun Karoline huomasi se, Kopsu pyyhki hymyn välittömästi huuliltaan ja rykäisi vakavanoloisena ja katsoi lattiaan.
”Aivan, aivan.” Hermiina sanoi nyökytellen. Siskokset, mä ajattelin hiljaisena ja huoneeseen laskeutui mitä omituisin hiljaisuus. Kukaan ei oikein sanonut mitään, mutta sitten äiti loi muhun katseen olettaen, että mä sanoisin vielä jotain lisää, vaikkei mun kurkusta meinannut pihahtaa äänen ääntäkään.
”No, pääasia on, että sä teet juuri sitä mistä itse tykkäät.” sanoi yhtäkkiä hentoinen ääni huoneen nurkasta. Sepi, mun äidin ja Hermiinan veli katsoi muhun utuisilla silmillään. Se oli aina ollut hieman… Haaveilija-tyyppiä. Se unohteli milloin mitäkin ja kun se puhui ihmisten kanssa, sen kasvoilla oli autuaan onnellinen hymy. Ihan kuin se ei olisi oikein tajunnut mistään mitään. Sepistä mulla ei ollut kamalankaan isoa käsitystä, en ollut oikein koskaan puhunut sen kanssa mistään, mutta meillä näytti olevan jollain tasolla samanlainen käsitys siitä, mikä oli hyvää itselle. Moni kääntyi katsomaan Sepiä joka ei katsonut kuin vain mua ja piti kasvoillaan saman autuaan hymyn.
”Niin, niinhän se on.” sanoi Kari ja möräytteli jotain omaa. Mun isäpuoli, Björn, ei sanonut mitään, istui vain ja tuijotti kupissaan lainehtivaa mustaa nestettä. Huoneeseen laskeutuneen samanlaisen hiljaisuuden jälkeen, mun äiti näytti päättäneen, että aihe oli käsitelty ja hyvä niin, koska mä en olisi kyennyt sanomaan enää yhtään mitään…
”No, eiköhän ole shampanjan aika!” äiti kailotti ja väki yhtyi yksimielisenä nyökyttelemään päitään kuin pienet lelut joilla keikkui pää. Meillä oli joskus ollut niitä autossa.
Mä poistuin pian keittiöstä mun kavereiden seuraksi, jotka olivat näköjään kuunnelleet kokoajan, sillä Maren kasvoilla oli mitä inhottavin virnistys.
”Ei. Poppia.” se matki mun ääntä ja mä pyöräytin silmiäni.
”Äh, turpa kiinni.” mä sanoin vaitonaisena ja Ana pukkasi mua kylkeen hihittäen rennosti.
”Älä huoli, kyllä susta vielä ehkä joskus jotakin tulee.” Ana sanoi rauhallisesti, mutta vinkkasi silmäänsä. Me molemmat tiedettiin, että tulisin olemaan mun äidin silmätikkuna vielä todella pitkään…

Elokuun aurinko paistoi raskaasti mun olkapäille kun kävelin päivän päätteeksi kotiin ja tuijotin eteeni lähes katatoonisena. Oli vaikeaa uskoa, että mä olin lukiossa. Vanhemmat oppilaat olivat vaikuttaneet täysi kusipäiltä, eivätkä mun oman vuoden oppilaat tuntuneet yhtään sen mukavammilta. Hengitin syvään noustessani korkeita kiviportaita pitkin kohti tasannetta, josta kulkisin kotiin. Mun luokan tytöt olivat kaikki olleet somia ja hoikkia tyttöjä joiden poikaystävät olivat ostaneet näille kalliita merkkivaatteita tai joiden isillä oli rahaa maksaa jo seuraavana vuonna alkava autokoulu. Mä en voinut tajuta, että ne puhui autoista jo näin ensimmäisenä lukiovuonna. Joidenkin tyttöjen poikaystävät taas olivat näköjään niin varakkaita, että kykenivät ostamaan matkan kuin matkan lomien ajaksi…
”Siis Trevorhan –”, erään tytön englantilainen poikaystävä (hän oli tehnyt monta kertaa erittäin selväksi, että hänen poikaystävänsä oli ulkomaalainen) ”päätti ostaa meille molemmille matkat jouluksi Ibizalle viikoksi ja sitten toinen viikko Ranskassa ja takaisin tänne typerään koti-Suomeen…”
Mä murisin vihaisena. Miksi mä olin olettanut lukion olevan uusi alusta? Miksi mä olin olettanut kykeneväni aloittamaan kaiken alusta ja saamaan jopa uusia ystäviä? Ehkä tein johtopäätökseni turhan aikaisin, mä mietin naputellessani samalla Marelle viestiä joka vastasi hymiöillä ja muutamalla sanalyhenteellä. ”No lol.”
Kotona ei ollut sen helpompaa. Äiti uteli puhelimessa kovasti ensimmäisestä päivästä ja mä en olisi voinut olla vähemmän kiinnostunut koko helvetin koulusta. Äiti torui mua ja huokaili raskaasti puhelimeen. Se oli selvästi pettynyt mun asenteeseen ja alkoi raivota mulle.
”Sinulla on asenneongelma, nuori nainen. Nyt sinun pitää muuttaa se, ennen kuin on liian myöhäistä. Äläkä sitten syö niitä illaksi tarkoitettuja ruokia jääkaapista, ennen kuin minä tulen kotiin. Haluan varmistaa, että painosi putoaa edes vähän. Näytät siltä kuin olisit raskaana… Voi, voi. Mihin minä oikein joudun sinun kanssasi.”
Puhelu päättyi äidin surumieliseen tokaisuun ja tylyihin piippailuihin merkiksi siitä, että äiti oli katkaissut puhelun kesken kaiken – kuten yleensä.
Muutama päivä sen jälkeen lukion ensimmäiselle luokalle ilmoitettiin, että luokkaretki koittaisi. Mä en tiennyt oikein miten suhtautua siihen. Muutama tyttö mun takana lukiessaan ilmoitusta koulun seinältä huokaisi erittäin tyytymättömästi kääntyen sitten toisiinsa ja alkaen puhua kyllästyneillä äänillä.
”Me joudutaan johonkin ihme pöpelikköön… Kuka sellaiseen haluaa?” Katriinaksi itsensä ensimmäisenä päivänä esitellyt vaaleaverikkö suki hiuksiaan sellaisella vimmalla lukiessaan ilmoitusta, että pelkäsin hänen hiuksiensa irtoavan. Toisaalta, musta olisi ollut hauskaa nähdä sen ilme kun kaikki sen hiukset tippuisivat päästä.
”Mitä mieltä sä olet tästä, Lea. Ihan perseestä.” Katriina sanoi yhä sukien hiuksiaan ja katsoi mua nyt sen pistävän sinisillä silmillä.
”Itseasiassa musta tää on ihan jees.” mä sanoin vilpittömänä ja ilme Katriinan kasvoilla riitti kertomaan, että se ei ollut olettanut ”munlaiselta” mitään parempaa, vaan kohautti olkiaan ja tömisteli tiehensä jonkun toisen tytön käsikynkässä, jota en tuntenut. Sillä oli mustat tasaisesti leikatut hiukset ja se vain käveli todella tympeänoloisena poispäin musta Katriinan kanssa ja hyvä niin. Mä en jaksanut enää.
”Mä olen samaa mieltä.” kuulin yhtäkkiä uuden äänen ja käännyin katsomaan mun viereen. Siinä seisoi mua hieman pidempi poika, jolla oli tummanruskeat, hieman pörrössä olevat hiukset ja jonka haalean vihreänruskeat silmät tuijotti seinällä olevaa ilmoitusta. Mä olin nähnyt sen muutaman kerran käytävällä kulkemassa erään tummahiuksisen tytön kanssa jota en myöskään tuntenut.
”Tää on hyvä tilaisuus tutustua luokkalaisiin.” poika sanoi ja käänsi katseensa sitten muhun. Mä hymyilin kainosti ja nyökkäsin syvään. Sitten se ojensi kovin kohteliaasti kätensä mua kohti johon tartuin ajattelematta.
”Henry.” se sanoi asiallisesti ja mua alkoi naurattaa. En muistanut milloin olisin viimeksi kätellyt ihmisiä näin asiallisesti.
”Lea.” mä vastasin ja Henry näytti maistelevan nimeä.
”Kiva, en oo koskaan tavannut ketää Lea-nimistä ennen. Siistiä.” se totesi ja kääntyi sitten tuijottamaan seinällä olevia muita ilmoituksia.
”BIOLOGIA 1 & 2 kirjat myynnissä, soita alla olevaan puhelinnumeroon jos olet kiinnostunut!”
”Jääkö sinulla paljonkin vapaa-aikaa läksyjen jälkeen?
Koulumme kaipaa alati uusia halukkaita osallistumaan shakki- ja matematiikka-kerhoihimme! Ota yhteyttä vararehtoriin mikäli kerhoihin osallistuminen kiinnostaa.”
”Oletko urheilullinen, aktiivinen ja iloisen asenteen omaava 16-18-vuotias?
Nyt sinulla on mahdollisuus liittyä koulumme uimajoukkueeseen!
Koeuinnit ja mahdolliset karsinnat pidetään lokakuun 23. päivä. Liity mukaan iloiseen ja hyvähenkiseen ryhmäämme. Urheilu ei ole koskaan ollut näin mukavaa!”
Mä katsoin seinällä olevia lappusia lähes huvittuneen ja tirskahdin sitten.
”Mitä?” Henry kysyi ja mä en voinut lopettaa nauramista ja kun viimein sain henkeä, mä käännyin Henryyn päin ja huokaisin:
”Mä en tajua, miten mä pääsin näin vitun hyvään kouluun…”

* * *
Luokkaretken päivä koitti. Mä olin pakannut mukaan kahdeksi yöksi vaatetta tarpeen mukaan ja nyt vain katselin hädissäni laukkuni ympärille, etten vain unohtanut mitään. Kello oli kahtakymmentä vaille kahdeksan aamulla ja mun äiti käveli edestakaisin mun huoneen ovella ja kolkutti siihen aina välillä.
”Oletko jo valmis? Lea?” se huuteli ja mä huokaisin raskaasti.
”Olen, olen. Otan vain puhelimen laturin.” mä sanoin ja äiti näytti pysäyttäneen kävelynsä.
”Saako sinne muka ottaa puhelimen mukaan?” se kysyi lähes närkästyneenä ja mä pyöräytin tuttuun tapaan silmiäni.
”No totta kai saa. En mä sitä kotiinkaan jätä.” mä sanoin hiljaisena ja suljin laukusta vetoketjun. Olin saanut viimeinkin ahdettua siihen vaatteeni, puhelimen laturin, lompakon, avaimet ja kaiken muun tarpeellisen. Sitten heilautin sen olalleni ja katsoin itseäni peilistä. Mulla ei ollut tänään meikkiä ja en nähnyt sitä tarpeelliseksikaan. En uskonut luokkaretken olevan mikään kauneuskilpailu.
Kun mä astuin ulos huoneestani, äiti oli kaatua lattialle perseelleen ja mä katsoin sitä hieman nyrpeänä.
”Mitä?” mä kysyin ja se vain hymähti.
”Sä olet aivan ruokottaman näköinen, Lea. Mikset laittaisi naamaasi edes vähän jotain… Vähän jotain… Tiedäthän. Huulikiiltoa! Ja mikset antaisi minun kammata tukkaasi.” se sanoi ystävällisen ahnaasti, mutta kun mä kieltäydyin se kääntyi dramaattisesti poispäin ja tömisteli keittiöön. Ja samalla kun se käveli, kuulin sen mumisevan itsekseen: ”Raiskattu tukka… Raiskattu…”
Se oli näköjään suunnitellut lähtevänsä mun kanssa samalla ovenavauksella josta mä en ollut yhtään innoissani kun se veti naamaansa kolmatta kuppia kahvia. Äidillä oli joskus viikonloppuisin työvuoroja ja tää viikonloppu oli yksi niistä. Isäpuoli luki rauhallisena lehteä ruokapöydässä ja näytti siltä, että sillä oli kovakin darra eiliseltä. Eilen oli nimittäin ollut perjantai ja ne olivat jälleen äidin kanssa menneet baariin, viipyneet siellä yli puolenyön.
Ollakseni ihan rehellinen, mä en tajunnut miksi meidän piti lähteä luokkaretkelle lauantaina? Mutta en ehtinyt kamalammin miettiä kun tajusin, että en ehtisi koululle, ellen lähtisi nyt ja heti. Vedin siis jalkaani kengät – äiti käski laittamaan toiset – ja päälleni takin – äiti käski vaihtamaan senkin – ja kun olin viimein lähtövalmis, mä katsoin itseäni peilistä. Kuumuudesta punoittava naama tuijotti takaisin peilistä ja varsi näytti aivan täyteen ahdetulta makkaralta. Oli todella hienoa kun oli niin muotitietoinen äiti.
Mä kiirehdin alas portaita kaksi tai kolme kerrallaan ja äiti ei meinannut pysyä perässä. Kuulin kuinka se puuskutti ja puuskutti ja kun se viimein sai mut kiinni ulko-ovella, se seisahtui katsomaan samaa näkyä kuin minä. Henry odotteli ulko-ovella rööki suussaan ja kun se huomasi mut – ymmärtäen, että mun äiti seisoi mun vieressä – se tiputti röökin maahan häthätää ja katsoi meitä sitten hymyillen. Äiti loi muhun mitä-olet-mennyt-taas-tekemään-katseen ja mä huokaisin. En mitään. En ainakaan vielä…
Kun mä avasin oven, kylmä viima puhalsi vasten mun kasvoja ja mä tervehdin iloisesti Henryä viittoen, että halusin lähteä siitä ennen kuin tulisi omituisia kysymyksiä.
”Kukas sinä olet?” äiti kysyi muka niinkin virallisena ja Henry vei kätensä äidille niin kuin se oli tehnyt munkin kanssa.
”Henry Viitala.” se sanoi ja äiti tarttui sen käteen. Äidin kasvoilla ollut nyrpeä ilme muuttui hetkessä kiinnostuneeksi , mutta kun se muisti maahan tallotun tupakan, se näytti jälleen varautuneelta.
”Lean äiti.” se sanoi tönkösti ja katsahti sitten muhun.
”No, pitäkää hauskaa. Ei kuitenkaan alkoholia, tupakkaa tai huumeita. Muista se, Lea.” äiti sanoi ja mä nyökkäsin syvään kuten olisin nyökännyt jonkinlaiselle kuningattarelle.
”Ei, ei tietenkään.” mä sanoin heleästi ja äiti käänsi sitten mulle selkänsä poistuen paikalta ja niin me päästiin viimeinkin lähtemään Henryn kanssa. Onneksi mä asuin kymmenen minuutin matkan päässä koulusta – en tosin tiennyt missä Henry asui – joten me ehdittäisiin ihan hyvin. Kun käänsin päätäni, mä näin kuinka äiti juuri ehti ratikkaan joka sulki sitten ovensa ja lähti kolistelemaan kohti keskustaa.
”Huomenta, huomenta.” Henry sanoi iloisena kantaen selässään melko suurta rinkkaa. Mä en tajunnut miksi se olisi tarvinnut noin paljon tavaraa kahdeksi yöksi.
”No moi.” mä tyydyin sanomaan. Sitten me lähdettiin kulkemaan ja melko ripeästi. Ei kestänyt kamalan kauaa kun me saavutettiin nuo kiviportaat ja lähdettiin kulkemaan niitä alaspäin. Mua väsytti ja Henry tarjosi mulle termostaan.
”Kahvia.” se sanoi ja mä kulautin suureleisesti tarjoten sen takaisin Henrylle joka otti vastineeksi hörpyn itsekin.
Me kipitettiin loput portaat nopeasti ja pian me jo nähtiinkin koulu. Punatiilinen rakennus jota vastapäätä sijaitsi muutama kivannäköinen kerrostalo johon olin joskus pienempänä halunnut muuttaa, mutta saadessani tietää lukioni sijainnin, olin alkanut harkita asiaa vakavasti uudestaan…
”Miten sä muuten löysit meille?” mä kysyin ja Henryn kasvoille levisi ovela virne.
”Oon nähnyt jo muutamana päivänä kun oot kävellyt kotiin. Ei ollut kamalan hankalaa. Tosin odotin sen edessä noin puoli tuntia, koska mä en ollut aivan satavarma, että asut siellä.” se sanoi ja mä nyökkäsin vastaukseksi.
”Fiksua.”
Me saavuttiin juuri ajoissa suurelle bussille, jonka edessä meidän luokanvalvoja piti jo nimenhuutoa, kysyen meidän nimet erikseen.
”Teidän nimenne sanottiin jo, menkäähän bussiin.” se sanoi ja me nyökättiin Henryn kanssa. Sitten me kivuttiin bussiin jossa tuoksui bensiiniltä ja putsatuilta lattioilta. Bussissa istui jo jonkin verran ihmisiä – Katriina ja sen tummatukkainen ystävätär – ja muita, joiden nimiä en muistanut. Pari poikaa vilkaisi muhun ja katsoi sitten poispäin niin kuin moni muukin. Henry istahti takaosassa oleville paikoille ja antoi mun istua ikkunan viereen.
”Mä henkilökohtaisesti tykkään istua enemmän käytävänpuolella. Jos tapahtuu jotain, on helpompi pinkaista pois.” Henry sanoi ja mä hymyilin. Se oli kyllä aika oikeassa, mä mietin itsekseni ja odotin, että muut saapui sisään. Sisään tulvi vielä hetken aikaa ihmisiä ja pian paikkoja ei ollut enää jäljellä. Pian, sisään tuli poika, jolla oli suuri nenä ja niskaan asti yltävä kihara tukka ja sen mukana tuli tyttö, jolla oli pitkät mustat hiukset ja otsatukassa sininen raita. Tytöllä oli myös silmälasit joiden takaa välkkyivät siniset silmät. Tyttö piti tiukasti kiinni pojasta joka nähdessään mut jäi tuijottamaan. Se tuntui hieman epämukavalta, joten mä vain tuijotin ikkunasta ulos ja kun katsoin takaisin, poika ja tyttö olivat istuneet.
Näin välillä kuinka se silmälasipäinen tyttö naurahteli hiljaisesti pojan jutuille ja kohotteli käsiään nyrkkeinä suunsa eteen. Voi kuinka söpöä. Ja kun se nauroi, sen suusta pääsi omituinen ”hii hii”-ääni, joka ärsytti mua jostain kumman syystä. Mulla oli tunne, etten tulisi toimeen tuon tytön kanssa kamalan hyvin.
Mun ajatukset kuitenkin leijaili jonnekin aivan muualle, kun bussi hurahti käyntiin, peruutti ja lähti sitten ajamaan tielle. Mulla oli hieman jännittynyt olo, koska tiesin, että perille saavuttaessa, opettajat laittaisi meidät leikkimään jotain typeriä tutustumisleikkejä joista kukaan ei olisi oikeasti kiinnostunut ja kaikki näyttäisivät vähintään vihamielisiltä… Osasin jo arvata yhden leikeistä. Nimileikki. Siinä ihmiset asettuivat piiriin, ensimmäisen piti sanoa nimensä, seuraavan piti sanoa oma nimensä ja mainita edellisen nimi. Ja mitä pidemmälle leikki eteni, sitä vaikeammaksi – puhumattakaan vaivalloisesta – se meni ja joskus pelin keskellä, se jouduttaisiin keskeyttämään, koska opettajat huomaisivat kuinka vaivalloisia kaikki olivat… Olin toisaalta erittäin innoissani, mutta samaan aikaan mä vain halusin mennä kotiin viikonloppua viettämään. Tämä oli ihan kuin jonkinlainen kouluversio Auschwitzista… Ja niin meidän bussi kulkea körötti kohti ”pöpelikköä” – kaasukammioita – ja piirileikkejä – teloituksia – eikä kukaan meistä voinut sille yhtään mitään.

Luku 2
Arvaus

Bussimatka sujui mutkitta. Suurin osa ihmisistä nukkui, jotkut pölisivät keskenään, Henryn pää oli valahtanut mun olkapäälle ja se näytti nukkuvan melko makeasti. Mä katsoin eteeni ja kuunteli musiikkia. Sadepisarat rummuttivat bussin ikkunaa kylmillä sormillaan ja noruivat sitten pois ohuina ja katoavina vanoina. Seurasin niiden liikkeitä yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes bussi kääntyi jonkinlaiselle metsätielle.
Osa porukasta heräsi siihen, että asfaltti muuttui hiekkatieksi ja bussi heilahteli aina vähän väliä. Jotkut tytöistä kääntyivät katselemaan ympärilleen bussissa – suurimmalla osalla meikkiä – ja mä vain pyöräytin keveästi päätäni. Henrin suusta pääsi omituinen kuorsauksen ja huokaisun välinen rohina kun bussi ajoi suuremman kiven yli ja paukahti pakoputkeen. Se silti nukkui yhä ja näin pian, kuinka joku tytöistä nousi ylös ja meni bussin takaosassa olevaan vessaan. Kukaan ei sanonut mitään kun oven lukko napsahti kiinni.
Bussi körötteli eteenpäin ikuisuudelta tuntuvan ajan ja yhtäkkiä, se pysähtyi ja kun mä katsoin ikkunasta ulos, näin kaistaleen kaislikkoa, rantaa ja vettä. Toiselle puolelle katsoessani, mä näin ylhäälle johtavan mäen ja sen päässä punertavan mökin jossa näytti olevan kaksi kerrosta. Toisella puolella, mäen alapuolella, oli toinen mökki. En osannut päällepäin katsomalla arvella, kummassa yöpyminen tapahtuisi.
Porukka alkoi valua hitaasti bussista ulos märkään tihkusateeseen joka saavutti jokaisen luut ja ytimen. Opettajat ei näyttäneet sen innostuneemmilta kuin mekään ja nyt muutama seisoi mustan sateenvarjon alla katsomassa jotain paperia joka näytti jonkinlaiselta ohjeelta.
”Yöpymistilat on ylämökissä, ruokailu ja kokoontumistilat on alamökissä! Olen laittanut ihmiset ryhmiin ja sitä mukaan kun lausun nimiä niin alkakaahan painua ylämökkiin purkamaan tavaroitanne! Kello yhdeltä kokoonnutaan alamökissä ruokailua varten ja selostan ohjeet illemmaksi itse ruokailussa.” opettaja joka huuteli sateen läpi meille oli melko pitkä, keski-ikäinen mies jolla oli tuuheat vaaleat hiukset ja pistävän ruskeat silmät. Se katseli meidän yli kuin meidän taakse ja moni kääntyi katsomaan. Opettajan nimi oli Harry ja se puhui murtaen suomea. Se puhui siis todella hyvää suomea, mutta siinä oli tietynlainen vivahde englantia. Jokainen oppilas näytti nyt höristävän korviaan kuullakseen mihin huoneeseen menisivät.
”Anderson, Ahma, Bergman ja Saarela huoneeseen yksi!” Harri kailotti ja mä ihmettelin. Miksi nimet eivät menneet aakkosjärjestyksessä?
”Toivo, Virtanen, McKinney, Johansson ja Manninen huoneeseen kaksi!” Harrin ääni kantoi melko pitkälle ja oppilaita lähti kohti ylämökkiä juoksien, jotta sade ei kastelisi kokonaan. Mua ei sade haitannut. Itseasiassa pidin siitä. Opettaja huuteli vielä monia nimiä ja kun suurin osa porukasta oli lähtenyt, mä olin jäänyt Henryn ja muutaman muun kanssa seisomaan sateeseen.
”Lumisto, Viitala. Te menette huoneeseen kahdeksan, Marina ja Anthony liittyvät seuraanne.” Harri sanoi ja laittoi litimärän paperin ryttynä taskuunsa tietäen, ettei tarvitsisi sitä enää. En tiennyt kuinka innoissani mä olin siitä, että meidän huoneeseen tuli muitakin kuin vain minä ja Henry – onneksi sentään Henry tuli – mutta kuten Henry oli muutama päivä sitten todennut, tää oli hyvä tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin. Ja tottahan se oli.
Me kipitettiin Henryn kanssa edellä ylämökille ja me väristiin auki olevan oven edessä hetki ennen kuin tajuttiin sen olevan auki. Sitten Henry työnsi mut edellä sisälle ja eteen aukesi mukava näkymä. Rakennus tosiaan oli kaksikerroksinen. Meidän edessä oli nyt tila ja päätyseinää vasten lepäsi suuri ja punatiilinen takka jossa loimusi mukavasti tuli. Takan edessä lojui muutama tuoli ja ne olikin jo varattu.
Vasemmalle ja oikealla katsottaessa oli ovi jotka luultavimmin johti huoneisiin. Takan oikealla puolella kaarsi portaat yläkertaan joita me noustiin Henrin kanssa katsoessamme, että me ei vaan vahingossakaan mentäisi ohi. Tiesin, että tässä rakennuksessa ei varmastikaan ollut kamalammin huoneita, joten eksyminen olisi kyllä jos jonkinlainen huippusaavutus.
Me löydettiin huone numero kahdeksan nopeammin kun ehdittiin sanoa ”hep” ja avattiin ovi. Huone ei ollut hääppöinen. Siellä oli neljä sänkyä eriteltynä toisistaan, jonkinlainen vaatekaappi ja tummat lattiat. Seinät olivat vaaleahkot, mutta ikä oli tehnyt niistä kermanvivahteiset ja mä katsoin niitä hieman epäilevänä.
”Onko täällä koskaan siivottu seiniä?” mä kysyin vaitonaisena, mutta Henry ei vastannut. Kai se oletti, että se oli retorinen kysymys. Me ei puhuttu hetkeen mitään, laskettiin laukut valitsemillemme sängyille – totta kai me nukuttiin vierekkäin – ja Henryn aukaistessa laukun, mä näin sillä muutaman t-paidan, villapaidan, verkkarit ja sipsipusseja.
”Iltapurtavaa. Mä tuon aina mukanani pussin tai muutaman, koska yleensä luokkaretkillä tarjotaan paskaa ruokaa.” Henry sanoi vinkaten mulle silmää ja mä en sanonut mitään hetkeen. Hiljaisuuden rikkoi oven avautuminen ja sisään astui kaksi uutta kasvoa. Toinen oli melko pitkä hujoppi poika josta pistin ensimmäisenä merkille sen merkilliset mulkosilmät jotka tarkkailivat nyt huonetta kiinnostuneina. Oletin sen olevan Anthony. Sen vieressä seisoi melko lyhyt tyttö jolla oli pyöreät kasvot ja ystävälliset, siniset silmät. Se katseli ympärilleen tukka hulmuten ja suoristi paitaansa kokoajan. Tunnistin tuon piirteen ja hymyilin lämpimästi Marinalle ja kun se näki mun hymyn, se hymyili takaisin erittäin leveästi.
”Mä oon Marina.” se sanoi ja kerroin mun nimen vilpittömän iloisena. Sain hyvän viban Marinasta. Anthony painoi kätensä Marinan olkapäille ja työnsi sen huoneeseen. Ne näyttivät tuntevan toisensa. Mutta sen sijaan, että ne olisivat vain laittaneet tavaransa sängyille, ne työnsivät jäljelle jääneet sängyt yhteen ja istuivat sille.
”Mulla on nälkä.” totesi juronoloinen poika ja kääntyi sitten katsomaan Henryä. Henry heilautti kättään ja uusi poika teki samoin. Se heitti pienen hymyn joka näytti hieman tekaistulta.
”No niin on mullakin.” Marina sanoi ja heilautti taas paksuja hiuksiaan. Poika, jonka oletin olevan Anthony veti Marinan itseään vasten ja paijasi tämän selkää. He näyttivät olevan pari.
”Haluutteko sipsejä?” Henryn ääni rikkoi pienen hiljaisuuden ja sitä seurasi kova rapistelu kun se veti sipsipussin ulos sen laukusta ja tarjosi uusille naamoille. Marina näytti innostuneelta, mutta Anthony jopa mustasukkaiselta.
”Oikeesti?” Marina kysyi toivenpilke silmissään ja mä näin, että se oli heti valmis nappaamaan sipsipussin ahneena Henryn kädestä jos Henry vain nyökäyttäisi vähääkään päätään. Henry nyökkäsi syvään ja Marina hennosti tempaisi pussin, repäisi sen auki ja laittoi sipsejä suuhunsa. Anthony seurasi Marinan mallia ja nosti muutaman sipsin suuhunsa itsekin. Mä aloin olla nälkäinen katsellessani touhua ja istuin Henryn sängylle sen viereen.
”Meinaakohan noi nussia yöllä?” Henry kuiskasi mun korvaan ja mä naurahdin pienesti. Anthony katsoi meitä murhaavasti ihan kuin se olisi tiennyt mille mä nauroin. Mä loin sille anteeksipyytävän katseen ja se kääntyi Marinaan päin. Hiljaisuuden keskellä kuului vain sipsipussin rapina ja sipsien pureskelu. Ne rouskuivat syöjien suissa ja kuulin myös tuskallisen hyvin kuinka molemmat nielaisi.
”Ootteko te yhessä?” Marina kysyi äkisti ja kääntyi meitä kohti silmät loistaen. Se ei pyyhkinyt sitä pois, ei vaikka kumpikaan meistä ei oikein tiennyt mitä sanoa, vaikka vastaus olikin ilmeinen.
”No totta kai ollaan. Eikö sitä huomaa?” Henry kysyi ja veti mut äkisti vasten itseään. Sitten Marinan leveä hymy leveni yhä ja mua pelotti, että kohta sen suu ratkeaisi…
”Ei me olla yhdessä.” mä sanoin ja heilautin kättäni nauraen ja sitten Marina näytti hämmästyneeltä tarttuen jälleen toiseen sipsiin.
”Ai, sääli. Te näyttäisitte tosi hyviltä yhdessä.” se sanoi ja kääntyi sitten Anthonyyn päin. Sitten ne näyttivät vajoavan kuin jonkinlaiseen transsiin ja keskustelivat jostain niin kiivaasti, että mä en tiennyt jäädäkö huoneeseen vai lähtekö pois. Henry näytti miettivän samaa kun mä vilkaisin sitä vaaleiden kulmieni alta. Me molemmat päädyttiin hiljaisina siihen tulokseen, että me lähdettäisiin pois, joten niin me noustiin ylös ja poistuttiin huoneesta eikä Marina ja Anthony näyttäneet huomaavan yhtään mitään.


Me käveltiin rauhallisesti tihkusateessa eikä kumpaakaan näyttänyt haittaavan se, että meistä tuli pikkuhiljaa märkiä – jälleen kerran.
”Kerro jotain.” Henry sanoi äkisti ja mä käänsin pääni siihen.
”Onko sulla oikeasti noin siniset silmät?” se kysyi ja mä hetken mietin, vitsailiko se. Mutta kun se tuijotti tuijottamistaan suoraan mun silmiin – tuntui, että sen katse meni suoraan mun luihin ja ytimiin.
”Öh… On?” mä sanoin hieman epäilevästi ja sitten Henry näytti siltä, kuin se olisi juuri nähnyt maailman uskomattomimman asian.
”Vau…” se tyytyi sanomaan samalla kun me käännyttiin kävelemään pientä rantakaistaletta pitkin, jonka reunalla sijaitsi pieni punainen mökki jonka oletin olevan saunamökki. Mä katselin sitä hetken samalla kun pieni tuuli piiskasi tihkusateen pisaroita mun kasvoille ja suojasin naamaa käsilläni. Henry teki samoin ja sitten me kiiruhdettiin istumaan puisen hökkelin terassille jota suojasi itse talon katto.
Ja siinä me istuttiin jokunen tovi ennen kuin kumpikaan sanoi mitään. Kumma, musta yleensä tuntui kamalan epämukavalta näin vain istua ja olla hiljaa, mutta Henryn kanssa ei. Se oli itse asiassa ihan mukavaa vain kuunnella sateen tahdittamaa rumpusooloa ja antaa ajatusten harhailla sinne tänne.
”Ootko jo tavannut Helin?” Henry kysyi ja mä kohautin olkiani.
”Ei kuulosta tutulta.” mä vastasin lähes harmaana, vaikken tiennytkään miksi mun ääni kuulosti sellaiselta.
”Se on kiva tytsy. Oon tuntenut sen yläasteelta lähtien. Aika pitkä, tummasankaset silmälasit, ruskeat silmät ja iso kihara tukka jossa on yleensä jotain shokkiväriä latvoissa. Se on itse asiassa aika jännän näkönen.” Henry sanoi ja näytti uppoutuneen ajatuksiinsa. Sitten mä aloin miettiä, olinko nähnyt ketään sen tapaista koulusta ja sitten se kolahti. Olin tosiaan vaihtanut muutaman sanasen omituisen tytön kanssa joka oli vaellellut koulunkäytävällä pitkässä mustassa takissa ja pinkeissä säärystimissä.
”Eikun hei. Oon mä tainnut sen kanssa muutaman sanan pukahtaa.” mä vastasin ja Henryn kasvoille levisi omituisen autuas hymy. Mietin heti mun enoa, Sepiä. Sen jälkeen me ei puhuttu kauheammin ja kun aloin ajatella, en muistanut nähneeni Heliä bussissa. Saatoin toki olla väärässäkin, olihan siinä tullut jos jonkinmoinen kiire ehtiä bussiin, etten ollut sen kamalammin ehtinyt katsella ympärilleni bussissa. Sitten mun mieleen tuli se isonenäinen poika joka oli jäätynyt tuijottamaan mua ja en ollut oikein osannut vastata sen katseeseen. Tiesin vain sen, etten ollut kauheasti tykännyt siitä tavasta jolla se oli katsellut mua. Ihan kuin se olisi yrittänyt riisua omituisella katseellaan mua… Mä havahduin ajatuksistani kun Henry oli hypähtänyt maahan ja katsoi nyt mua odottavana.
”Ruokailu kutsuu nälkiintyneitä.” Henry sanoi dramaattisesti ja mä naurahdin pienesti. Hyppäsin alas puiselta tasolta ja lähdin seuraamaan Henryä. Ilmeisesti muutkin olivat tiedostaneet kellonajan ja olivat nyt purkautuneet ylämökistä kuin pienet hyönteiset ja seurasivat hiekkatietä alamökille, jossa ruokailu pidettäisiin.
Mökissä oli lämmintä, sielläkin oli takka joka loimusi mukavannäköisesti ja kun ihmiset etsivät paikkaa, Henry varasi mulle heti paikan sen vierestä johon istuin melko tyytyväisenä. Sitten mun viereen istui joku ja kun kuulin Henryn moikkaavan sitä, käännyin katsomaan ja tajusin sen olevan se Heli, josta Henry oli juuri sitten puhunut. Heli hymyili mulle toisella suupielellään ja käänsi sitten katseensa opettajiin jotka seisoivat ruokailupöytien edessä kuin olisivat toimittaneet jonkinlaista sanomaa.
”Ennen ruokailua, meillä on hieman ilmoitusasiaa.” sanoi kärkäs naisen ääni joka puhui erittäin murtaen suomea. Hänellä oli lyhyt ruskeat tukka, silmälasit ja hän seisoi melko kyyryssä. Hän ei ollut varmaankaan yli neljänkymmenen, mutta hän silti näytti vanhemmalta ja sen teki hänen ryhtinsä. En tajunnut miksei hän vain suoraan puhunut englantia.
”Tänään on sen verran huono sää, että piirileikeissä ei ole oikein mitään järkeä, mutta me keksimme opettajien kanssa toisen, hienon idean.” Harri oli äänessä ja häntä ennen puhunut nainen näytti hieman äkäiseltä tajutessaan, että hänen puheenvuoronsa vietiin juuri.
”Teidät laitetaan neljän hengen pareihin ja –”
”Suunnistusta!” sanoi nainen innoissaan Harrin päälle ja Harri näytti sangen tyytymättömältä siihen, että nyt hänen vuoronsa oltiin viety. Mä tunsin kylmien väreiden kulkevan mun selkää pitkin. Siis… Suunnistusta? Pian nousi muutama äkäinen käsi pystyyn ihmisten joukossa ja Harri antoi ihmisille puheenvuoron – joskin hieman vastahakoisesti, tietäen saavansa kuulla valitusaariaa.
”Ei me voida mennä tonne hemmetin puskaan juoksemaan! Ei mulla ole edes kunnon kenkiä mukana!” kivahti yksi tytöistä jonka suuret vihreät silmät kiersi huonetta – selvästi yrittäen värvätä mukaansa ajatusta kannattavia
”Jos neiti olisi vaivautunut lukemaan ohjeet luokkaretkeä varten, hän tietäisi, että mukaan piti ottaa hyvät kengät, verkkarit ja kunnon takki, sääolosuhteet huomioon ottaen.” nyt nainen oli puheenvuorossa jälleen ja katsoi hyisesti tyttöä, joka ei näyttänyt yhtään iloiselta.
”Mä en suostu.” se sanoi topakkana ja pari muutakin näytti liittyvän sen mielipiteeseen laittaen samalla tavalla kädet puuskaan kuin se. Mä pyöräytin silmiäni ja huokaisin.
”Miksi vitussa tästä pitää tehdä niin iso numero…” mä kuiskasin ja sain vastaukseksi pienen tökkäisyn ja hyväksyvää muminaa. Se oli Heli mun vieressä ja joka nyökkäili nyt erittäin syvään.
”No, neiti Laine voi sitten auttaa kai vessojen kuuraamisessa täällä alamökissä.” Harri sanoi rentona ja tyttö näytti kauhistuneelta, ihan kuin se ei olisi tiennyt mitä sanoa.
”Mitä? Siivousta? Eikö täällä oo muka siivottu ennen kun me tultiin tänne?” se lähes huusi ja mä huokaisin vielä raskaammin kuin äsken. Oliko tää edes todellista?
Hetken kinaamisen jälkeen ihmiset nousi ylös, meni ruokajonoon, tarttui lautasiinsa ja otti itselleen jotain mikä näytti etäisesti maksalaatikolta. Suurin osa valitti, mutta Henry näytti tosi tyytyväiseltä.
”Maksalaatikko on yksi mun lempiruoista.” se mumisi ja maistoi ruokaa sormellaan omalta lautaseltaan. Mä hymähdin ja mietin, että maksalaatikko oli hyvää munkin mielestä. Pian joku alkoi kyselemään kasvisvaihtoehtojen perään ja näille tarjottiin kasvisleipiä joissa oli kurkkua, salaattia, tomaattia, mozzarellaa ja silti porukka valitti.
”Tää on ihan niinku joku vankileiri!” yksi pojista julisti ja muutama tyttö nyökkäili sangen kapinallisina, mutta istuivat ongelmitta pöytään ja alkoivat syödä. Heli oli ottanut kasvisleivän ja kun se puraisi siitä palasen, se hymähti nautinnollisesti.
”Tää on tosi hyvää… Mä en tajua miksi ihmiset valittaa. Jossain päin maailmaa ei edes saa ruokaa, eikä järjestetä luokkaretkiä.” Heli mumisi leipää suussaan samalla kun mä lusikoin ruokaa suuhuni ja hymyilin. Olin samaa mieltä. Heli vaikutti tosi kivalta tytöltä ja olin varma, että kun se oli kerran Henrynkin kaveri, mä voisin tutustua siihen yhtä lailla.
”Ja jossain päin maailmaa ei ole lapsilla mahdollisuutta käydä koulua.” Henry lisäsi tietäväisenä – kaikki oltiin kuultu sama saarna lapsuudessamme jos ei syönyt lautasta tyhjiksi. Olin varma, että kaikki kuulivat päässään äänen joka tuli aikuisen suusta ja joka sanoi, että aina piti syödä lautanen tyhjäksi ja että aina oli joku jolla meni huonommin.
Ruokailu jatkui puheensorinan kaikuessa seiniltä ja mä ehdin jo vaihtaa enemmänkin sanoja Helin kanssa joka osoittautui mukavammaksi hetki hetkeltä. Sitten näin kuinka se painoi päänsä vasten Henryn olkaa joka ei näyttänyt olevan moksiskaan. Huomasin Helin vilkaisevan mua, mutta heti kun mä katsoin siihen, se vei katseensa muualle. Sitten se painoi huulensa vasten Henryn korvaa ja kuiskasi sille jotain. Henry nyökkäsi katse yhä ruoassaan. Mä en tiennyt mistä oli kyse, mutta sitten Henryn katse nousi mun tasolle ja porautui jälleen mun silmiin.
”Tuutko mukaan ruoan jälkeen?” se kysyi ja ihan niin kuin mä olisin muka tietänyt mitä se tarkoitti, mutta koska en halunnut jäädä yksin, mä nyökkäsin ja sitten kun me oltiin syöty – huomattavasti nopeammin kuin muut – me poistuttiin rakennuksesta ja huomattiin kuinka pari poikaa ja tyttöä noruivat jossain rannan lähettyvillä heitellen kiviä veteen tihkusateessa. Nauru raikasi ja sen sijaan, että me oltaisiin menty alas rannalle, Henry alkoi johdattaa mua Helin perässä ylös ylämökkiä kohti ja mä luulin hetken, että me oltiin menossa sisälle.
Mutta ennen mökkiä, vasemmalle kääntyi pieni polku suurta kalliota kohti ja mä aloin jo kuumeisesti aprikoida mihin mua oikein vietiin. Polku mutkitteli ja pian, me kadottiin muiden ihmisten näkyvistä – ja niin katosivat mökitkin. Me oltiin kai noustu aika korkealle, sillä mitään ei enää näkynyt paitsi puiden peitossa oleva polku joka johti takaisin alas.
”Saako tänne tulla?” mä kysyin hieman hermostuneena ja Heli loi muhun ensimmäisen epämiellyttävän katseen.
”Jos sä et halua tulla, sun ei ole pakko.” se sanoi kuin haastaen, mutta kun mä lähdin puskemaan itseäni niiden perässä, sen ilme kirkastui.
Ei kestänyt enää kauaa kun me saavuttiin pienelle aukiolle kallion päällä. Siellä oli pieni puinen katos ja Helin ilmiselväksi harmiksi, siellä oli jo muita.
Me käveltiin katokselle ja Heli istui muitta mutkitta katoksen alla kahden muun tytön seuraan, veti taskustaan tupakka-askin tarjosi Henrylle ja mulle. Mä olin polttanut aina välillä salaa kotona ikkunasta kun vanhemmat eivät olleet paikalla – eivät ne kyllä mitään haistaneetkaan kun tulivat kotiin baarireissuiltaan – ja aina välillä sain jonkun ostamaan mulle tupakkaa jota polttelin rauhassa kun mun teki mieli. Yleensä mun ei kyllä tehnyt mieli, mutta kun kaikki silmäparit katselivat mua kiinnostuneina, sytytin tupakan katoksen alla ja katselin kahta uutta naamaa.
Siinä istui tyttö jolla oli lyhyt, vaalea polkkatukka ja sinisimmät silmät mitä mä olin koskaan nähnyt. Henry näytti kiinnostuvan tytöstä heti kun se katseli sitä ja tunsin oloni jotenkin alempiarvoiseksi, niinpä pukkasin Henryä hellästi kylkeen ja se hymyili mulle.
Blondin vieressä istui toinen tyttö joka oli ehdottomasti kurvikkaampi kuin blondi, mutta se ei ollut musta huono asia. Päinvastoin, se oli todella hyvännäköinen. Huulessaan muutama lävistys, yksi kulmassa ja sen kastanjanruskeat hiukset laskeutui rikki leikattuina sen olkapäiden yli. Ne olivat olleet täällä jo jonkin aikaa, sillä molemmat hytisi ja poltti kantojaan tupakoista.
”Terve terve tervaperseet.” blondi sanoi ja loi ilmeettömän hymyn johon mä en tiennyt miten reagoida.
”No terve Nana.” Heli sanoi ja sinä hetkenä mä sain sen kuvan, että Heli näytti tuntevan jos jonkin verran ihmisiä täältä koulusta jo nyt. En tiennyt tuntiko se niitä entuudestaan, mutta elekieli viesti, että ne olivat tunteneet vasta vähän aikaa. Tupakka ei enää yskittänyt mua, vaan se leijui kevyesti mun keuhkoihin ilman, että edes tunsin sitä.
Blondin vieressä istuva tyttö ei oikein sanonut mitään, oli hiljaa vain, mutta kun sitä katsoi, se loi ujon hymyn ja pian kun ne olivat polttaneet, ne poistui ja sanoivat moikat. Me jäätiin katoksen alle kolmistaan polttamaan ja istumaan hiljaisuudessa. Ainoa ajatus joka mun päässä pyöri kasvavan päänsäryn ympärillä, oli se, että muutaman tunnin kuluttua me kaikki juostaisiin täällä metsässä ja rämmittäisiin etsien johtolankoja joiden pitäisi johdattaa meidät lopulta lämpimään mökkiin vällyjen alle… Ah, mä vaan halusin nukkumaan.

Aika kului tavallista nopeammin kun me istuttiin kolmistaan vanhan katoksen alla ja pian, me unohduttiin juttelemaan asioista niin kiihkeästi, että Henry jossain vaiheessa vilkaisi kännykkäänsä ja tajusi, että meillä vain pari minuuttia aikaa juosta takaisin alamökille, vaihtaa kledjut ja mennä mäen alapäähän jolloin meille annettaisiin paremmat ohjeet suunnistuksesta.
Niinpä me kirmattiin pää kolmantena jalkana alas niin nopeasti kuin vain pystyttiin – mä nyrjäytin nilkkani, puunoksa pamautti Heliä päin näköä, mutta Henry pääsi alas asti ilman ruhjeita. Mokomakin onnenpekka, mä mietin itsekseni ja kun me viimein päästiin mökille, muut oli jo kävelemässä alas mäkeä pitkin. Heli sanoin, ettei tulisi suunnistukseen, vaan teeskentelisi kipeää, mutta mä en ollut aivan varma, menisikö se läpi. Se kuitenkin vaan heilautti piut ja paut suunnistukselle kädellään ja suuntasi mökkiin meidän kanssa jossa se katosi toiseen alakerran huoneista.
Me suunnilleen juostiin yläkertaan Henryn kanssa, vedettiin päällemme lämpimämpää vaatekertaa ja sitten me jo oltiin matkalla alas mäkeä. Opettaja näytti olevan jo täydessä puheessa kun me saavuttiin ja se näytti hieman tympääntyneeltä kun me päätettiin tulla myöhässä.
”Missäs Viitala ja Lumisto oikein viipyivät?” mies kysyi melko tyynenä, mutta siitä näkyi, että se aavisti jotain. Kumpikin meistä seisoi vaivaantuneena hetken hiljaa, mutta sitten mä rykäisin ja päätin keksiä jotain. Ja äkkiä.
”Me ei huomattu ajan kulua.” mä sanoin nopsasti ja mies tuhahti syvällä äänellään.
”No se kyllä tuli oikein selväksi.” se sanoi ja kiinnitti sitten katseensa muihin kuin päättäen, että me päästiin tällä kertaa livohkasta. En tajunnut miksi jostain myöhästelemisestä tuli näin iso ongelma… Pari muutakin saapui myöhässä, eikä opettaja sanonut niille yhtään mitään.
”No niin. Kun kaikki kerran ovat viimeinkin päättäneet tulla paikalle, voin kertoa ohjeistuksen. Uudestaan.” sen ääni oli tiukka ja mä tunsin ahdistuksen piston mun rinnassa. Mua ahdisti. Mua ahdisti niin hirveästi. Ja jostain kumman syystä, olin haistavani miehen hengityksessä vanhan viinan… Henry näytti huomaavan miten käyttäydyin, painoi kätensä varovaisesti mun selkää vasten niin, että kukaan ei huomannut ja se katsoi mua sivusilmällään kuin osoittaen, että kaikki oli hyvin ja että se oli mun tukena.
”Eli te jakaudutte pareihin, sitten me viedään teidät tuonne kallion huipulle –” mies osoitti sormellaan takanaan olevaa kalliota jolta me oltiin juuri tultu ja musta tuntui hieman tyhmältä. Tai no, ainakin me tiedettiin jotenkuten suunta nyt. ”ja sitten te lähdette yksi pari kerrallaan keräämään rasteja ja se joka palaa ensimmäisenä takaisin ja on kerännyt kaikki rastit, saa palkinnoksi jotain kivaa.” miehen huulilla kävi pikainen, omituisen lempeä hymy.
”Mitä me saadaan?” joku poika huikkasi ja opettaja näytti hieman kyllästyneeltä.
”No se on yllätys.” hän sanoi ja poika meidän joukossa ei uskaltanut sanoa enää mitään.
”Mutta jotta ei voi huijata, me olemme tehneet pelistä hieman mielenkiintoisemman.” Harri yhtyi nyt tuon bassoäänisen miehen puheeseen ja astui muutaman askeleen edemmäs. Me kaikki kiinnitettiin huomiomme siihen ja odotettiin mitä tuleman piti.
”Kaikkien parien pitää kerätä eri rastit ja eri järjestyksessä. Onko selvä?” mies kysyi ja kaikki nyökkäili, jokseenkin hieman epävarmasti. Mä en tykännyt suunnistamisesta, halusin vain takaisin mökkiin ja kun silmäilin oppilaita, Heliä ei tosiaan näkynyt ja nyt mua ärsytti. Miksei opettajat huomanneet? Miksi mä en ollut vain voinut liittyä Helin seuraan ja jäädä sen kanssa huoneeseen vaikka polttamaan tupakkaa… Tuskinpa kukaan olisi huomannut edes sitäkään.
Kun opettajat olivat viimeinkin selittäneet yksityiskohdat oppilaille miten toimittaisiin, me kaikki kuljettiin muutaman rykelmänä ahdasta mäkeä pitkin ensin ylämökille ja sitten väkijoukko kaarsi vasemmalle, pienelle polulle joka johti aina vain ylöspäin.
Me saavuttiin viimein kallion huipulle, missä pari oppilasta jäi kiinni tupakanpolttamisesta pienen katoksen alla jolla mekin oltiin vain hetki sitten oltu ja kiitin nyt onneani, että me oltiin tajuttu lähteä ajoissa – ”ajoissa”.
Tihkusade oli hellittänyt, mutta nyt maasto oli ikävän mutainen ja liukas. Kaikki varoi, etteivät vain liukastuneet alas kalliolta. Mä pidätin hengitystäni huvin vuoksi, kunnes opettajat puhkesivat jälleen puheeseen. Meidät laitettiin pareiksi – näköjään huoneittain – ja me saatiin Henryn kanssa valita oltaisiinko me haluttu olla Marinan ja Anthonyn pareina, mutta Anthony ei näyttänyt innostuvan kamalasti pidellessään kiinni lähes yli-innostuneesta Marinasta joka näytti sangen apealta kun ei päässyt meidän kanssa. Mä tunsin kiukkua Anthonya kohtaan kun se noin kahlitsi Marinaa.
”Törppö jätkä.” mä sanoin hengitykseni alta ja Henry nyökkäsi hiljaa. Anthony mulkaisi mua paksujen kulmiensa alta ja mä pelästyin kamalasti tarttuen Henryä käsivarresta jota ei tuntunut haittaavan.
”Mitä vittua! Kuuliko se?” mä äyskähdin samalla kun opettaja puhui. Kaikki sen sanat kuitenkin meni ohi mun korvien samalla kun mä tarkkailin Anthonya joka oli päättänyt pitää katseensa visusti mussa. Ei jumalauta.
”En usko.” Henry sanoi melko tyynenä, taputti mun kättä hellästi. Mä päästin irti ja siirsin sitten katseeni väkisin opettajaan joka näytti nyt päättäneen puheensa. Mä en ollut kuullut melkein mitään ja nyt annoin katseeni harhailla, saada kiinni edes jonkinlaisesta informaatiosäikeestä, mutta kun mistään ei kuulunut, mitään, oletin kaiken olevan jo selvää.
Pian opettajat jakoivat kullekin ryhmälle paperin johon oli kirjoitettu jotain. Henry tarttui meidän paperiin ja käännyin sen puoleen kiinnostuneena. Tai ainakin yritin olla kiinnostunut. Ei ollut mitään järkeä olla uppiniskainen.
”Noista papereista siis näette mitkä rastit teidän täytyy kerätä, tuotte ne meille kun uskotte olevanne valmiita ja sitten voittekin lähteä.” Harri kailotti maireana ja sitten, oppilaat hajaantuivat pöpelikköön epävarmoina, mutta tarmokkaina – kaikki nimittäin halusivat mennä takaisin mökille, eikä mikään ihme. Ihmiset hytisivät yhä edelleen aikaisemmasta tihkusateesta joka tosiaan oli tehnyt tehtävänsä ja päässyt ihmisten nahkojen alle.
Mun ja Henryn ensimmäinen osoittautui aika helpoksi. Se oli noin muutamankymmenen metrin päässä olevassa puussa oleva punainen paperi, jossa oli kirjain. Me merkattiin se ylös paperiin ensimmäisen rastin kohtaan ja lähdettiin kulkemaan.
Joka puolella kuului risujen raksahtelua, ilmassa tuoksui raikkaalta, puut havisivat pienessä ja kylmässä tuulessa. Ihmisten joukkuehenki oli näyttänyt nousevan siinä samassa korkeuksiin, sillä kenenkään ei tehnyt mieli viettää sen kauemmin aikaa metsässä kylmien puunoksien piestessä naamaa.
Pian askeleet alkoivat kaikota, ihmiset ajautuivat erilleen, liikkuivat ahkerasti, keräsivät rasteja, kohtasivat välillä toisensa, mutteivät sanoneet mitään. Se oli vain kuin alkukantainen mulkaisu, jolla osoitettiin olevansa toisen reviirillä, muttei haluttu mitään pahaa. Tällaisissa tilanteissa primitiiviset vaistot terävöityivät ja mäkin tiirailin sangen tarkasti silmilläni luontoa. Missä mikäkin oksa heilahti tai risu napsahti poikki jonkun astuessa sen päälle. Vaikka kesä olikin loppunut, lehdet olivat silti mehevän ja raikkaanvihreitä, puut mukavan tummanruskeita ja maa tuoksui aromikkaalta sateen jälkeen.
Oli niin kummallista, kuinka luonnossa ollessaan haistoi ja näki asiat aivan eri tavalla. Henry taisi tuntea samoin, sillä olisin voinut vannoa sen korvan värähtävän pienesti kun me kuultiin jonkun huutavan kovaan ääneen. Me molemmat säpsähdettiin ja mä puraisin huultani vahingossa liian lujaa.
Vaikka meidän rasti olikin aivan pienen matkan päässä, me jäätiin kuuntelemaan huutoa joka jatkui yhä.
”Se on varmaan jompikumpi Thompsonien kaksosista…” Henry sanoi hiljaa ja mä en tiennyt keitä ne oli. Mä pysyin vaiti ja oli kuin olisin lähtenyt ilmaan minä hetkenä hyvänsä. Kuin lintu… Mun sydän alkoi tykyttää äkisti lujaa ja mua hirvitti tuo huuto joka kaikui ilmassa puiden halki tuulen havistaessa lehtiä. Niistä roiskui tihkusateen vesipisaroita meidän niskaan, mutta kumpikaan ei liikahtanut. Me molemmat pidettiin turpamme kiinni ja tuijotettiin äänen tulosuuntaan. Kuinka kauan huutaminen jatkuisi? Se sai mut araksi ja säikyksi, mua ahdisti ja hengitin nopeasti kuin pieni jänis uhattuna. Sydän löi niin rajusti, että pelkäsin sen repivän itsensä irti mun rinnasta…
Ja sitten. Hiljaisuus. Kun missään ei kuulunut yhtään mitään, ei yhtään risujen katkeamisia, ei edes pientä tuulta joka oli äsken hellästi silitellyt meidän kasvoja muistuttaen syksyn tulosta. Ainoa ääni jonka mä kuulin oli mun oma hengitys ja sydämensyke. Kuulin myös Henryn nielaisevan ja siinä samassa, me katsottiin toisiimme ja tehtiin päätös – me lähdettiin juoksemaan kohti ääntä siinä luulossa, että joku oli loukkaantunut ja me voitaisiin auttaa.
Mä tunsin kuinka maa mun jalkojen alla vain sujahteli taaksepäin kuin isoina kaistaleina, mä en edes hengästynyt juostessani, sillä mun veressä oli liikaa adrenaliinia – adrenaliinia joka oli valmistanut meitä juoksemaan pakoon mahdolliselta uhkalta. Kuten olin aikaisemmin ajatellut, primitiiviset vaistot heräsivät erittäin helposti näin luonnossa ja muistuttivat meitä siitä, keitä me oikeasti oltiin. Alkukantaisia, mutta ajan saatossa teknoloogisesti kehittyneitä olentoja.
Kuitenkin, kaikki romahti erittäin nopeasti, sillä me pysähdyttiin kuin seinään kun nähtiin maassa makaava tyttö joka alkoi nauraa mitä kovimmalla äänellä ja sen vieressä oli kumarassa toinen tyttö joka nauroi mitä makeimmin ja me katseltiin menoa ihmeissämme noin kymmenen metrin päästä.
”Sattuko?” mä kysyin ja molemmat tytöt kohotti katseensa muhun, nauraen yhä kyyneleet silmissään.
”Ai? Ei! Mä vaan astuin jonkun puunjuuren päälle, liukastuin ja luulin sitä käärmeeks…” se selitti ja sillä sekunnilla, suuri turhautuneisuuden aalto pyyhki mun ylitse ja toisen tytön katsellessa mun kasvoja, se pärskähti nauramaan yhä lujemmin.
”Ei vittu, Emmi. Sä oot kyl välillä niin helvetin tyhmä.” kumarassa oleva tyttö nauroi, auttoi Emmiksi kutsumansa tytön ylös ja lähti kulkemaan katsomatta meihin kertaakaan. Mä katsoin niiden perään melko vihaisesti, mutta ennen kuin ehdin sanomaan mitään, Henry tyrkkäsi mua hellästi olkapäähän ja mä käännyin katsomaan sitä.
”Älä välitä.” se sanoi ja me lähdettiin kävelemään takaisin meidän rastia. Mä olin varma, että me ei varmastikaan ehdittäisi ensin takaisin, mutta ei se mitään. Musta oli ihan mukavaa vain olla luonnossa, kuunnella ääniä ja haistella hajuja, joita ei kaupungissa haistanut enää. Mä en voinut omille tunteilleni mitään samalla kun me kirjattiin ylös vasta toista rastia. Miksi vitussa huutaa niin kovaan ja pitkään, ilman, että tarvitsi oikeaa apua? Se oli kuulostanut tosiaan aika pahalta, mutta tytöt olivat oikeasti näyttäneet vain nauravan väärinkäsitykselle. Mä murahtelin hiljaa kun me tarvottiin pikkuisten pusikoiden läpi.
”Meiltä puuttuu enää viisi rastia. Sitten voidaan palata. Kuule, mua ei kamalasti kiinnosta päästä ’maaliin’ ensimmäisenä, joten haluaisitko sä vaan istahtaa jossain vaiheessa ja polttaa yhdet tupakat? Mä voin tarjota.” se sanoi ja mä en tiennyt mitä sanoa. Toisaalta lämmin mökki houkutteli mua todella paljon, mutta ei mua toisaalta haitannut hyvässä seurassa oleminen, joten nyökkäsin Henrylle vähän ilmeettömästi, ja se kun se huomasi sen, se päätti antaa asian olla, eikä puuttua siihen. Mulla oli oikeasti kaikki ihan hyvin, mutta tuo äskeinen välikohtaus oli vain tuntunut niin… Epätodelliselta. En tiennyt kuulostiko se typerältä vain mun omassa päässä, mutta… Se oli tapahtunut niin nopeasti, kaikki aistit olivat terävöityneet alle sekunnissa ja sitten me oltiinkin jo juostu. Ja kun me oltiin palattu takaisin, se sama matka joka me oltiin juostu, tuntui niin paljon pidemmältä kävellä takaisin. Siltä näköjään tuntui se kun juoksu adrenaliini-paukuissa.








Kun me oltiin istuttu Henryn kanssa jo jonkin aikaa märällä mättäällä, poltettu ketjussa ja juteltu kaikesta maan ja taivaan välillä, se vilkaisi muhun ja sanoi sitten jotain outoa, mitä mä en ollut edes osannut odottaa:
”Onko sun vanhemmat alkoholisteja?” sen kysymys kuulosti enemmän toteamukselta, aivan kuin se olisi tiennyt jotain. Salamannopeasti, mun aivot alkoi työskennellä vastauksen parissa. Tiesin, että aggressiivinen ja hyökkäävä vastaus osoittaisi, että Henryn sanoilla oli jotain perää, mutta myös hiljaa pysyminen osoittaisi sen kysymyksen jokseenkin todeksi, joten lopulta, mä nielaisin, katsoin maahan ja tiesin sen näkevän mun lävitse.
”Miks kysyt?” pääsi mun suusta lähes tukahtuneella äänellä, en uskaltanut katsoa Henryyn, joka veti pitkän imaisun röökistään, puhalsi ilmat pihalle ja katsoi sitten mua. Mä tunsin sen katseen porautuvan mun maata laahaaviin silmiin ja jouduin kuin väkisin nostamaan mun katseen siihen. Sen naama hohti myötätuntoa, lempeyttä, suorastaan rakkautta.
”Jos oon ihan rehellinen, se oli vain arvaus.” Henry sanoi ja mä tiesin mun ilmeen muuttuvan kiivastuneeksi. Miten niin vain arvaus? Se oli aivan liian ”tietynlainen” vastaus ollakseen vain arvaus, mä kiehuin mielessäni ja yritin selvittää raksuttamalla omia aivojani, että miten Henry oli voinut arvata muka noin lähelle.
”Kuka sulle kertoi?” mä kysyin ennen kuin edes tajusin, kuinka tyhmän kysymyksen mä olin esittänyt. Mä en ollut tutustunut kehenkään tarpeeksi uudessa koulussa ollakseni voinut kertoa jollekin niinkin ison asian mun omasta elämästä.
”Ei kukaan.” Henry sanoi ärsyttävä virne kasvoillaan ja mä purin huultani siirtäen katseeni välittömästi maahan. Mutta mä tunsin, kuinka Henry oli juuri valmistautumassa sanomaan jotain suurempaa ja mä odotin korvat höröllä.
”Sä vaan… Vaikutat sellaiselta ihmiseltä, että sua ei helposti horjuteta, että sä et pelkää helposti ja että olisit kokenut aika paljon.” Henry sanoi ja mä en jälleen kerran tiennyt kuinka reagoida. Toki, tunsin itseni imarrelluksi, mutta en voinut sanoa, että asia jolla Henry oli kehunut, olisi ollut jotenkin hienoa…
”Ah, mä en oikein tiedä mitä mun pitäisi tuohon sanoa. Kiitos, kai. Mutta mä en halua, että ihmiset tietää, koska muuten musta saadaan huono kuva ja mun kanssa ei haluta liikkua.” mä tokaisin ja nyt Henry näytti kummastuneelta.
”Miten niin?” se kysyi ja musta tuntui tyhmältä. Jos Henry oli itsekseen päätellyt mitä mun elämässä tapahtui, niin miten se ei ymmärtänyt mitä mä tarkoitin äskeisellä?
”No, mä en vain usko, että ihmiset kamalasti hengaa sellaisen kanssa, jonka vanhemmat on aika kovia alkkiksia.” mä sanoin lähes itkun partaalla ja Henry vakavoitui.
”Liikunhan mäkin.” se sanoi hieman loukkaantuneena, mutta kun mä kohotin jälleen katseeni siihen, se näytti oudoksuvalta.
”Sä olet mulle jo tärkeä ihminen, Henry, mutta sä et ole kaikki muut.” mä sanoin ja Henry katsoi mua pitkään, ennen kuin sanoi taas mitään. Meidän välissä oli jälleen hiljaisuus ja kumpikaan ei oikein uskaltanut sanoa mitään, mutta pian, Henry tarjosi mulle toisen tupakan ja mä katselin sitä hieman leppyneempänä.
”Fakta on se, että jotkut saa paskat kortit, jotkut hyvät, jotkut hieman paskemmat ja jotkut saa todella paskat. Mä tiedän itse, että mun kortit eivät ole huonoimmasta päästä, mutta aina välillä seassa on niitä paskojakin kortteja. Niin se elämä vain menee.” mä sanoin niinkin filosofisesti, mutta Henry nyökkäili nopeaan tahtiin mun vierellä heittäen tupakkansa jälleen menemään.
”Mä en voi muuta kuin ihailla sun vahvuuttasi, Lea.” Henry sanoi yllättäen ja mä myhähdin.
”Henry, mä en valinnut omaa lapsuuttani. Mä en valinnut tätä polkua, mutta toisaalta en mä siitä kamalan surullinenkaan ole. Mä oon kokenut jonkin verran ja tiedän sellaisia asioita, jotka saisi tiettyjen ihmisten niskavillat pystyyn.” mä sanoin ja Henry naurahti kovaan ääneen.
”Mä oon varma siitä.” se sanoi ja kun mä katsoin sitä, se hymyili lämpimästi ja viimein saadessani röökini loppuun, me noustiin ylös ja päätettiin lähteä tarpomaan kohti seuraavia rasteja.

Me kerättiin kolme viimeistä rastia aika nopeasti ja lähdettiin sitten suuntamaan kohti aukiota, missä opettajat varmaankin odotteli vain ja ainoastaan meitä enää. Mun takapuoli ja jalat olivat aivan puutuneet ja mä halusin makaamaan sänkyyn niin pian kuin mahdollista. Mä ajattelin yhä edelleen meidän pikaista keskustelua mun vanhemmista Henryn kanssa aikaisemmin ja en voinut kuin vain ihmetellä, miten Henry olikin osunut niin oikeaan… Jokin siinä tuntui mun mielestä hieman epäilyttävältä, mutta en jaksanut antaa sen vaivata.
En varsinkaan silloin kun me saavuttiin opettajien luokse, jotka eivät olleetkaan katoksen lähettyvillä, vaan jauhamassa skeidaa alamökillä. Mä en voinut uskoa, etteivät ne olleet odottaneet katoksella kuten olivat sanoneet, vaan naureskelivat nyt vain pienessä tiiviissä ryhmässä ruokailusalissa pöydällä kahvikuppeja ja pullalautasia murusineen.
”Kas! Olitte tokat jotka meidät löysi.” Harri sanoi ja kääntyi meihin iloisina. Se tarttui meidän lähes likomärkään paperiin, vilkaisi sitä vain pikaisesti ja heitti sen sitten toisen paperin päälle – sekin oli ollut aivan varmasti märkä kun se oli tuotu, sillä kuulakärkikynän jäljet olivat levinneet kosteuden seurauksena ja paperi näytti litteältä lätyltä. Litteämmältä kuin paperi yleensä. Musta tuntui jopa hieman loukkaavalta, että paperia ei sen enempää tutkittu, vaan se heitettiin toisen paperin päälle kuin ei mitään.
”Nonni, ootte hoitaneet tehtävänne, loppupäivä vapaata, ruokailuajat löytyy tän huoneen ovelta. Välipala taitaa olla itse asiassa kymmenen minuutin päästä ja mä voin vaikka vannoa, että ihmiset tulee vaikkeivät oiskaan löytäneet omia rastejaan… No jaa, sama se. Ainakin saivatpahan liikuntaa.” Harri sanoi lähes apaattisena ja kääntyi sitten ympäri jättäen meidät tuijottamaan sen selkää.
Sitten minä ja Henry poistuttiin alkaen kävellä kohti ylämökkiä. Mä en jaksanut odottaa, että saisin vaihdettua mun litimärät sukat kuiviin ja toiset housut. Lämpimät verkkarit… Onneksi mä olin tajunnut ottaa mukaan kaksi paria, mä ajattelin hiljaisena kun hiekkatien hiekka rapisi meidän kenkien alla samalla kun me kuljettiin ylämökille.
Mä olin menettänyt ylhäällä kokonaan ajantajuni ja mä toivoin, etten hetkeen joutuisi menemään tuonne ylös – kuin ehkä vain röökille, mutta samaisen metsänsiimekseen mä en enää haluaisi mennä. Mulle oli herännyt outo tunne siellä. Ihan kuin joku olisi tarkkaillut.
”Ootsä kunnossa?” kuulin Henryn äänen jossain kaukaisuudessa ja käännyin sitten tuijottamaan poikaa, jonka vihreänruskeat silmät mittailivat mun kasvoja huolestuneina. Tässä valossa sen silmät näytti syvänruskeilta ja mä ihailin sen kasvojen muotoa. Terävät, mutta sopusuhtaiset kasvot… Mun olisi tehnyt mieli kovasti koskettaa sen poskipäitä, mutta punastuin vain ajatellessani koko asiaa, ja tiesin, että me ei oltu vielä niin hyviä ystäviä, että mä olisin voinut tehdä niin ilman, että se olisi vaikuttanut epäilyttävältä.
”Ööh, joo.” mä päästin suustani ajattelematta ja Henry katsoi mua huolestuneemmin.
”Sä oot tosi kalpee.” Henry sutkautti ja mä vain pudistin päätäni. Mä en ollut edes huomannut meidän saapumista ylämökin ovelle. Henry tarttui oveen, veti sen auki ja antoi mun mennä ensin sisään. Mun vaatteet tuntuivat kamalan raskailta kun me käveltiin yläkertaan Henryn painaessa mua hellästi selästä ylöspäin. Mutta mun olo oli ihan hyvä… Olin poissa sieltä metsästä, olin lämpimässä mökissä ja Henryn kanssa. Henry sai mulle turvallisen olon ja mitä enemmän ajattelin sitä, tunsin kuinka joku alkoi kolkuttaa jossain mun keuhkojen lähettyvillä.
Lea. Lea, kuuletko sinä?
Mä pudistin päätäni rajusti ja puristin käteni lujaan nyrkkiin. Ei, ei ja vielä kerran ei. Mä pidätin hengitystäni viimeisellä askelmalla ja mun sydämeen pisti.
Viime kerrasta onkin jo aikaa. Ja eihän sitä tiedä, poika näyttää tykkäävän sinusta.
Mun omatunto ei lakannut kiusaamasta mua ja mä huusin sille sisimmässäni niin lujaa kuin musta vain lähti. Mä en halunnut tätä tunnetta. En taas. Mä huokaisin raskaasti. Sen lisäksi, että mun olotila vajosi alaspäin kun rikkoutunut hissi, mä en voinut ymmärtää epäonneani, sillä meitä vastaan käveli se isonenäinen poika sieltä bussista se ihme hiipparityttö kannoillaan.
Kun ne ohittivat meidät, poika jäi jälleen katsomaan mua ja sen seurassa oleva tyttö näytti omituiselta. Sen kasvot olivat ilmeettömät, mutta siitä tiesinkin vain paremmin, että sen kasvojen sisälle kätkeytyi monia sellaisia tunteita, joita se ei tosiaankaan tahtonut mun tietävän juuri silloin kun se katsoi mua. Mä pyrin pitämään katseeni siitä poissa kun me käveltiin ohi ja mä kiihdytin askeliani lähempänä ovea ja kun sain sen auki, vilkaisin salamannopeasti olkani yli todetakseni, että poika ja silmälasipäinen tyttö olivat kadonneet omaan huoneeseensa. Mua inhotti katsella niitä jostain syystä.
Henry sulki huoneen oven ja mä kaaduin saman tien omalle sängylleni ottaen sukat ja kengät pois. Tuntui ihanalta saada litimärät ja likaiset sukat pois jaloista… Nyt vain heiluttelin lemuavia jalkojani ja Henry istuutui omalle sängylleen hääräten puhelimellaan. Sitten se laittoi sen vierensä sängylle ja teki samoin kuin minä – sukkienvaihto.
Tän jälkeen mä painoin itseni vasten omituisentuntuista sänkyä ja suljin silmäni. Kuulin pienen hymähdyksen ja mä avasin toisen silmäni katsoakseni Henryä, josta ääni oli lähtöisin.
”Etkö sä tuu välipalalle?” se kysyi hieman hämmentyneenä ja mä pudistin päätäni.
”Sori. Mä en jaksa… Mä oon ihan poikki.” sanoin ja haukottelin perään. Henry nyökkäsi, mutta rehellisesti sanoen, se näytti aika pettyneeltä ja sanoi palaavansa pikimmiten takaisin. Kun ovi jälleen sulkeutui ja mä jäin yksin harmaaseen huoneeseen jonka olotilaa korosti ulkona oleva väritön sää, mä suljin silmäni, vedin villatakkia tiukemmin itseäni vasten peitoksi ja tunsin kuinka kovaa kyytiä mä tipuin kohti unta.
Pian mä jo liisin huoneista huoneisiin, ovia avaamatta ja päätäni kääntämättä. Näin vilauksia ihmisistä, tummista hahmoista kallion huipuilla, aallokoissa, yksinäisten ja hylättyjen asunnon ikkunoissa. Mä näin myös tytön joka itki pimeässä huoneessa sängyssään. Ilmassa leijui vahva viinanhaju ja samalla näkymä pysähtyi. Mä seisoin tytön takana ikkunan edessä, jonka eteen säleverhot oli vedetty erittäin tiukasti ja mä lähdin kulkemaan kohti ovea jonka alapuolelta tihkui valoa. Mulla oli kuitenkin tunne, että mun ei pitäisi avata ovea, mutta mä en voinut lopettaa kävelemästä sille. Ja silloin muhun vasta pakokauhu iskikin, kun kuulin ison koputuksen ovelta. Ovi nirskui ja paukkui saranoissaan, möreä ääni kuului oven toiselta puolelta ja se ei kuulostanut yhtään ihmismäiseltä… Se oli tumma, aggressiivinen ja vaativa ääniä. Mutta samalla se yritti maanitella, puhutella, kutsua suloisilla nimillä, tarjota lahjoja ja rikkauksia. Tyttö ei kuitenkaan tehnyt muuta kuin pudisteli päätään sängyn nurkassa peitto tiukasti ympärillään ja vain itki hiljaa. Hänen äänensä olivat vähentyneet paljon siitä kun mä olin seissyt sen vierellä ja nyt se oli kuin sitä ei olisi ollutkaan…
Pian mä juoksin jälleen vihreillä niityillä, vetten päällä, mun kantapäihin kasvoivat siivet, sitten joku yritti raastaa mun kasvot irti juustohöylällä, joku halusi välttämättä puskea mut alas portaita pitkin ja joku laittoi mut juoksemaan uudestaan ja uudestaan läpi ikkunan kuudennen luokan luokkaretkellä kaukana, kaukana täältä ja mun vasen käsi vuoti verta yhä uudestaan ja uudestaan…
Sitten mua osoiteltiin, mun vaatteet riistettiin, mulle naurettiin, mut teljettiin häkkiin kaikkien nähtäviksi ja vaikka muu massa olikin harmaata, erotin Henryn pilkkaavat kasvot jotka muuttuivat pian epäsikiömäisiksi sen silmien sulaessa pois, nenän tippuessa irti ja hampaiden pudotessa yksi kerrallaan. Kaikki lähenivät mua, kaikki halusivat osan musta, jotta ne voisivat pilkata ja kaikkialla helkkyi mun äidin ääni joka kailotti samoja saarnoja kuten aina:
”Raiskattu, raiskattu… Mikset voi tehdä mua ylpeäksi edes joskus, mikset? Mä olen antanut sulle niin paljon, kiittämätön pikku kriminaali, mä laitan sut nuorisotaloon, sä olet pelkkä itsensä raiskannut luuseri jolla ei ole mitään tulevaisuutta. Sä olet pelkkä nolla. Nolla. Luuseri. Nolla. Luuseri. NOLLA!”
Mä hätkähdin hereille pimeässä huoneessa ja tuijotin eteeni hikinorojen sinkoillessa mun kasvoilta alas kuin pienet kylmät jäähelmet. Mä tärisin ja puristin huomaamattani itseäni vasten villatakkiani ja kun mä päästin siitä irti, pystyin silti pimeässä erottamaan mun rystysten valkeuden. Missä mä olin? Kuinka paljon kello oli, miksi mä olin yksin, missä kaikki oli, kuinka kauan mä olin ollut täällä, mitä tapahtui…
Mä suljin silmäni ja hengitin syvään. Pidätin hengitystä, päästin ulos. Pidätin hengitystä, päästin ulos ja avasin sitten silmäni tutkien ympärilleni. Huoneessa ei ollut ketään, mutta siellä oli selvästi ollut joku aikaisemmin, sillä Marinan sängylle oli laitettu lisää tavaroita, kuten myös Anthonyn – tai no, niiden pikku parisängylle ja Henryn tiesin olleen huoneessa senkin jälkeen kun se oli lähtenyt, koska siitä todisteina oli pari tyhjää sipsipussia sängyllä. Jokin mussa kohahti… Mä tärisin hillittömästi ja tarrauduin sängyn reunoihin ja hengitin erittäin hitaasti. Ehkä mä en ollut ihan niin vahva kuin Henry oli väittänyt.
Pyyhin raivoisasti mun otsaa villatakkiin, hengitin syvään ja tartuin mun puhelimeen jonka olin laittanut mun laukun sivutaskuun. Se löytyi sieltä koskemattomana ja mä vilkaisin kelloa. Kello oli noin puoli yhdeksän illalla ja mä ihmettelin kuinka olinkaan voinut nukkua… Noin neljä tuntia? En ollut ihan varma, mutta se oli kuitenkin jonkin aikaa… Multa oli jäänyt joku lämmin ruoka väliin, mä mietin itsekseni ja nousin ylös sängyltä. Musta tuntui ihan kuin mulla olisi ollut kuumetta. Mä horjuin pienesti kun otin askeleen. Kiedoin villatakin mun ympärille ja poistuin vähin äänin huoneesta valoisaan käytävään. Valo meinasi sokaista mut.
”Niin… Puhutaan, että se lapsen haamu yhä edelleen elää tossa jorpakossa…” jonkun ääni kaikui hiljaisena alakerrasta ja mä kävelin porraskaiteen luokse ja katsoin alas takalle. Takan edessä seisoi pari jätkää ja niiden ympärille oli kerääntynyt hirveästi porukkaa. Mukaan lukien Henry, Marina, Anthony, Katriina, se isonenäinen poika ja hiipparityttö. Muiden nimiä mä en vielä tiennyt. Helistä ei näkynyt jälkeäkään ja mä katselin melko ilottomana touhua ylhäältä, vaikka olinkin kiinnostunut.
”Et kai sä oikeasti tohon usko?” Katriinan ääni kaikui seiniltä ja osui inhottavan lujaa mun korviin. Kukaan ei sanonut hetkeen mitään.
”No, kuka uskoo mihinkin.” äsken selostanut poika sanoi melko koppavasti ja Katriina tirskahti. Porukan joukossa huomasin kuitenkin vielä yllättäväksi pieneksi ilokseni aikasemmin tapaamani Nanan ja sen ruskeahiuksisen tytön jonka ulkonäöstä olin tykännyt tosi paljon. Se, jolla oli mun mielestä lempeä katse.
”Siis… Sanotko sä, että se perhe joka asusti täällä ennen… Niin niiden skidi hukku tohon järveen ja tappaa nyt niitä jotka uivat liian lähelle sen kuolinpaikkaa?” joku kysyi ja näin mäkin sain selville mistä oltiin puhuttu ja näin ylhäältä kuinka takan edessä seisovista pojista yksi nyökkäsi. Se, joka oli näköjään myös kertonut tarinan.
Tunnelma oli jokseenkin hauska. Samalla myös aavemainen. Tulenloimu loi suuria varjoja seinään ja verhottomat ikkunat takan vieressä olivat mustia kuin talvi… Ikkunaa vasten osuivat hennot, mutta terävät oksat ja saivat tunnelman vain jännittyneemmäksi.
”Mä lyön vaikka kympistä vetoa, ettei siellä mitään oo.” Katriina sanoi ylimielisesti ja näin takan edessä seisovan pojan tyrmistyneen ilmeen.
”Okei siitä vaan. Mä en nimittäin tiedä miten sä selittää sen, että muutama vuos sitten joku tyyppi hukkui tonne, vaikka se olikin lähes huippu-uimari ja sillä oli kaveri messissä.” poika sanoi vuorenvarmasti ja ihmiset vaihtoivat keskenään kiinnostuneita kuiskauksia.
”Ihan helposti! Se sai sydänkohtauksen.” Katriinan ääni kuulosti nyt typertyneen huvittuneelta. Aivan kuin hänestä asia olisi ollut päivänselvä.
”Nuori, hyväkuntoinen uimari? Saa sydänkohtauksen… How bloody likely is that?” poika sanoi huvittuneena ja nyt Katriina ei vastannutkaan enää niin varmasti takaisin.
”Tai se sai jonkinlaisen hypotermia-kohtauksen!” joku huudahti ja silloin Katriina sai itseensä potkua. Poika näytti tosiaan vittuuntuneelta. Mua huvitti katsella menoa ja tahdoin tietää miten se päättyisi.
”Sillä oli yhä edelleen se sen kaveri mukana…” poika vastasi ja ihmiset pysyivät hetken hiljaa ennen kuin sanoivat mitään. Yö hiipi hiljaa ikkunan taakse, mutta sitä edellä oli vielä viimeinen punainen rantu iltaa, joka painuisi pian mailleen jättäen tämän jumalan selän takana olevan kaistaleen maailmaa piiloon taas hetkeksi… Ikuinen sykli.
”No mä lyön yhä edelleen vetoa kympistä, ettei siellä mitään ole.” Katriina sanoi kädet puuskassa ja mua alkoi naurattaa.
”Okei! Todista sitten!” poika haukkoi nyt henkeä reippaasti, sillä häntä näytti ottavan päähän tosissaan. Mua säälitti pojan puolesta, sillä ketään ei edes näyttänyt kiinnostavan enää tarina itsessään, vaan siitä kehittynyt väittely.
”Täh?” Katriina kysyi typertyneenä ja poika virnisti. Ja samoin moni muu.
”Jos sä kerran olet noin varma, niin sä voit myös varmaan demonstroida meille tämän uimalla hetken järvessä.” poika sanoi ja Katriina jäätyi niille sijoilleen. Muuta repesi täyteen nauruun, toiset taas pysyivät hiljaa ja loppujen kasvoilla oli vain omituinen ilme. Aivan kuin he eivät olisi tajunneet tilannetta.
”M-mitä? Minäkö? Uimaan? Tohon jorpakkoon?” Katrina lausui sanoja sanan perään aivan kuin typerys ja mä pudistelin päätäni.
”Sä et voi väittää, ettet kerjännyt tätä.” joku toinen sanoi huvittuneena ja Katriina kääntyi vihaisena katsomaan puhujaa, mutta nakkeli sitten niskojaan kovinkin ylpeänä.
”Hyvä on, hyvä on! Mä meen vaihtamaan vaatteet ja sitten meen uimaan. Saattepa nähä ettei siellä vittu mitään oo!” Katriina murisi, kohosi portaat raivoisasti ylös, paukatti oman huoneensa oven niin lujaa auki ja kiinni, että oli hyvä ettei seinä sen ympärillä murentunut pieniksi paloiksi…
Ihmiset alkoivat hajaantua takan luota, mutta kaikki samaan suuntaan – nimittäin rannalle.


Ihmiset lampsivat rannalle hiljaisin, mutta uteliain askelin kuiskaillen toistensa kanssa. Välillä pääsi naurunremahduksiakin ja jotkut läpsivät käsiään kuin innokkaat pikku hylkeet odottaessaan kalaa. Mä en kuitenkaan ollut aivan yhtä innoissani, vaikka yhtä kiinnostunut, kylläkin.
Henry oli huomannut mut ja liittynyt mun seuraan hymyillen. Se tarkkaili mua hetken ja sitten sen kasvot vääntyivät huolestuneeseen virneeseen. Syvät huolestuneisuuden juovat uursivat sen kasvoja kun se katseli mua suoraan silmiin ja hetken mä luulin sen kykenevän lukemaan mun ajatukset.
”Nukuitko sä hyvin?” huolestuneisuus katosi siinä samassa kun se kysyi ja veti kasvoilleen jälleen pienen hymyn josta mä olin oppinut pitämään erittäin paljon sinä lyhyenä aikana, jona me oltiin tunnettu.
”No totta munassa.” mä naurahdin ja naurahdin. Ei ollut mitään järkeä kertoa Henrylle painajaisista, joita olin nähnyt melko lailla kokoajan muutaman vuoden ajan. Mä olin jo tottunut niihin. Yöllisiin heräilemisiin ja huolestuneisiin katseisiin kun saavuin kouluun myöhässä ja todella väsyneenä. En ollut kuitenkaan kertaakaan nukahtanut tunnilla, josta olin tosi ylpeä. Se oli kyllä ollut tosi lähellä tuossa muutama päivä sitten, mä totesin vähän kuin itselleni mielessäni ja pian mä huomasin, että me oltiin jo rannalla.
Kaikki kerääntyi pienen tumman mökin läheisyyteen, rantakaistaleen vierelle ja kuin odottamaan, että vedestä nousisi jotain kammottavaakin. Näin pojan, joka oli haastanut Katriinan ja se näytti tosi vakavalta kädet puuskassa ja tihrustaessaan veteen.
”Ei siellä oikeesti mitään oo, Make. Eihän…” joku toinen mylväisi ja Makeksi kutsuttu poika käänsi vakavaa päätään ja tuijotti nyt suoraan puhujaa.
”Mistä vitusta sä tiedät vaikka oiski. Sitä paitsi, jos siellä jotain tosiaan on, niin mähän saan siitä vaan rahaa.” Make sanoi jo hieman ylimielisenäkin.
”No, mulle on yks ja vitun sama mitä sä sillä rahalla teet – jos sitä nyt ees saat – mutta mä en malta oottaa, että nään Katriinan uimapuvussa…” poika mörisi hiljaa ja sai osakseen paljon myönteisiä äännähdyksiä. Henry katsahti joukkoa hieman kummaksuen ja pärisytti sitten huuliaan, niin kuin asia ei olisi ollut mikään sen ihmeellisempi. Jostain syystä se lohdutti mua kovastikin ja mä päädyin tiedostamattani hipaisemaan Henryn kättä pienesti.
Ja sitten Katriina jo tulikin. Se laskeutui mäkeä alas erittäin arvokkaana isossa college-paidassa ja verkkareissa jota ihmiset katsoivat hieman hämillään.
”Missä sen uimapuku on?” joku pojista kuiskasi ja mua alkoi vituttaa. Antakaa ihmisen nyt edes kulkea rauhassa…
Katriina käveli rannalle ja katsoi Makea murhaavasti, heitti collegepaitansa ja verkkarinsa pois paljastaen tuliterät bikinit jotka tosiaan myötäilivät tämän urheilullista vartaloa edustavasti. Bikinit olivat punaiset ja monet tuijottivat niitä kuin eivät olisi koskaan bikinejä nähneetkään. Olin varma, että Katriina nautti saamastaan huomiosta, sillä hänen huulillaan kävi pienen pieni hymy kun tämä asteli perä suuresti heiluen kaislikoille ja rantakaistaleelle.
”Make, jos siellä tosiaan on jotain, mä tuun ensimmäiseksi kummittelemaan sulle ja paskon sun päälles.” Katriina sanoi ja sai osakseen hieman hämmentyneitä mutinoita kuin myös naurua. Make oli taas vakavannäköinen katsellessaan Katriinaa.
”Muista, se kymppi.” Make sanoi omituisen pisteliäästi ja Katriina katsoi tätä hieman hämillään, mutta sitten huvittuneisuus levisi tämän poskipäihin kuin puna.
”No totta kai.” se sanoi vielä huvittuneemmin ja katseli sitten hetken meitä muita. Katriina asteli hitaasti veteen ja kirkaisi jo ensimmäisillä sekunneilla. Ihmiset kerääntyivät välittömästi katsomaan, mitä olin käynyt, mutta kun Katriina sanoi ”veden vain olleen kylmää”, ihmiset mutisivat typertyneinä – ilmeisesti ajattelivat, että he olivat tyhmiä luullessaan, että jotain oli oikeasti käynyt – ja Katriina jatkoi sitten matkaansa. Enää hänen peränsä ei heilunutkaan niin itsevarmasti, mä ajattelin tyytyväisenä kun me käveltiin Henryn kanssa lähemmäs nähdäksemme kunnolla.
Viimeinen punainen viiva taivaanrannassa oli nyt kadonnut, painunut mailleen jättäen meidät kiedottuun yönvaippaan joka hytisytti meitä kaikkia. Vain muutama valo näkyi ja ne tulivat joko ylä- ja alamökistä tai pienistä ulkolampuista joita oli aseteltu esimerkiksi pienen saunarakennuksen terassille jotka hohkasivat alkuyöhön. Ne toivat mulle erikoisen tunteen. Ihan kuin olisi ollut pienten valokeijujen saartama… Mun mielessä alkoi pyöriä kaikenlaisia skenaarioita raikkautta tulvivista metsistä, paksuista ja korkeista puista, retkistä, vaelluksista ja uinuvista keijuista…
Pian joku kuitenkin nykäisi mun hihaa ja tarjosi tupakkaa. Tajusin, että se oli Nana jolla oli kasvoillaan taas sama ilmeetön hymy. Tykkäsin siitä, miten se katsoi mua. Sen katse ei ollut arvosteleva vaan pikemminkin kutsuva. Saattoi myös liittyä siihen, että se niin auliisti tarjosi lähes täydestä tupakka-askistaan jonka muistelin olleen lähes tyhjä aikaisemmin päivällä.
”Otatko yhen?” se kysyi ja mä katselin ympärilleni Nanan näyttäessä arvaavan, mitä mä oikein ajattelin.
”Ei kukaan huomaa. Opettajat on vetämässä perseitä ja ketään ei kiinnosta.” Nana sanoi ja veti itselleen tupakan. Sitten mäkin tartuin tupakkaan, annoin Nanan sytyttää sen mun puolesta ja vaikka me kuinka vedettiinkin henkeen ja puhallettiin savu ulos kuin pienet lohikäärmeet, kukaan ei kysynyt kuka poltti. Muutama ihminen katsoi meihin, mutta hymyili sitten pienesti.
Katriina oli ehtinyt jo tässä vaiheessa mennä hieman pidemmälle ja oli vedessä jo kainaloihin saakka.
”Sä pystyt siihen!” joku huusi heleästi ja Katriina naurahti. Mulla oli omituinen tunne. Miksi Make oli ollut muka niin varma, että vedessä oli jotain? Mä mietin kiivaasti ja katselin ympärilleni. Jälleen mulla oli sama tunne siitä, että jonkun silmät paloivat mun niskassa, mutta mä en halunnut kääntyä katsomaan. Luultavimmin se oli vain joku oppilas…
”Ihan turhaa paskaa tällane.” Nana sanoi ja hänen vieressään seisova tyttö nyökkäsi. Hän oli se sama tyttö joka oli viimeksikin ollut Nanan läheisyydessä.
”Ai miten niin?” joku kääntyi katsomaan Nanaa ja tämä vain mulkaisi pahasti. Näin tilanteen melko huvittavana.
”No kerro mulle, ketä kiinnostaa kattoa tällasta?” Nana sanoi ja veti tupakkaa henkeen kuin ei olisi moksiskaan.
”No näköjään sua kun tulit rantaan.” poika tivasi ja Nana pyöräytti silmiään julkeankin suureleisesti pojan edessä.
”Se, että mä oon täällä ei tarkota sitä, että mua kiinnostaa.” Nana vastasi röyhkeästi takaisin ja poika hänen edessään näytti hieman säikyltä.
”Mua ainakin kiinnostaa.” poika sanoi nyt jo hieman arasti ja Nana vain tuijotti tätä kuin rautapatsas.
”No mua ei. Voitko nyt kääntyä musta poispäin.” Nana kysyi hieman kolkosti ja poika kääntyi vastaväitteittä. Nana katsoi sen jälkeen rantaan, missä Katriina oli saanut nyt jo otettua muutaman rintavedon vedessä ja mä katselin sitä lähes inhoten. Ei noin uitu…
Sitten Nana katsoi mua ja hymyili pienesti.
”Ihmiset on idiootteja.” Nana myhäili ja mä naurahdin sille nyökäten. Mun ja Nanan kaverin katseet kohtasivat ja se hymyili mulle. Mä hymyilin takaisin ja tunsin meidän välille kehittyvän jonkun yhteyden. Se kuulosti varmaan todella tyhmältä, mutta mä olin varma, että siinä oli jotain kun me katsottiin toisiamme. Kuin jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, että Nana oli mitä oli. Mä en ollut tuntenut noita päivääkään ja jo nyt meillä luisti hyvin. Tuijottelin maahan hämilläni ja purin huultani. Vain muutama päivä sitten mä olin jo ehtinyt ajatella, etten saisi ollenkaan kavereita ja kiitin luojaa siitä, että kaikkien kiiltokuvabarbien keskelle mahtui myös muutama hieman radikaalimpikin ja mädempikin muna. Me.
”Tää vesi on ihan saatanan kylmää!” Katriina huusi kauempaa ja ihmiset katselivat häntä kuin halpaa makkaraa. Hän ui pari kertaa pienen ympyrän, sukelsi ja nousi sitten pintaan.
”Okei, voinko mä jo tulla pois?” Katriina kysyi ja hänen äänensä tihkui voitonriemua, josta mä en pitänyt. Olin alkujaankin saanut Katriinasta todella huonot vibat kun me oltiin ensi kerran kohdattu tai ees puhuttu, mutta nyt sen äänessä jotenkin vain korostui ylimielisyys…
”No ui viel vähän aikaa.” Make huusi pimeyteen josta erottui juuri ja juuri Katriina blondi pää joka näytti kuin ylikasvaneelta nuppineulalta neulatyynyssä. Joku ilmoitti menevänsä lämmittämään saunan, sillä Katriinalla oli varmasti kylmä tullessaan pois, eikä halunnut tulla kipeäksi. Mä aloin miettiä. Olin varma, että jos mä olisin Katriinan tilassa, kukaan ei vapaaehtoisesti lämmittäisi mulle saunaa, vaan mun pitäisi ruikuttamalla ruikuttaa joku lämmittämään saunaa ja joku sitten menisi lämmittämään sen erittäin vastahakoisesti ja hampaitaan narskutellen.
Katriina teki työtä käskettyä ja kun porukka alkoi kyllästyä odottelemiseen, hän alkoi uida rantaa päin. Yhtäkkiä, hänen päänsä kuitenkin painui veden alle, kädet tulivat pinnalle räpistelemään, ilmakuplat purskahtelivat pintaan, vesi läiskyi ja lainehti. Porukka alkoi villiintyä.
”Katriina?!” Make huusi peloissaan ja tärisi kauttaaltaan. Kaikki olivat nyt kerääntyneet erittäin lähelle vettä katselleessaan, mitä tapahtui.
”Ei jumalauta, nyt sille kävi jotain! Menkää vittu auttaa sitä! Saatana!” joku huusi aivan hysteerisenä ja mä katsoin itse tilannetta hieman pelästyneenä. Mun mielessä kävi monta kertaa se, kuinka mä juoksisin pelastamaan Katriinan. En tykännyt itseni kehumisesta, mutta mä tiesin, että olin hyvä uimaan ja tiesin kykeneväni raahaamaan jonkun rannalle hätätilanteessa. Miksi mä odotin? Miksi mä en jo juonnut? Mun aivot vain tykyttivät hiljaisina mun kallossa ja mä katsoin Henryä, joka näytti kerrankin yhtä neuvottomalta kuin minäkin.
”No voi nyt perkele!” Make huusi ja lähti juoksemaan ja kiitin onneani siitä, ettei mun tarvinnut sitä tehdä. Make ryntäsi vaatteet päälle jorpakkoon, joka oli tyyntynyt jo pieni hetki sitten. Make rämpi ja rämpi samalla kun meidän kaikkien sydämet pamppailivat kiihkeästi. Sitten se sukelsi, Katriinan luokse olisi vielä pienen pieni matka. Make kirosi koko matkan kun se viimeinkin pääsi siihen, missä Katriina oli vajonnut alas, Katriina pomppasi pintaan haukkoen henkeä ja se, mitä me kaikki luultiin itkuksi, olikin hysteeristä naurua. Katriina osoitteli sinertävillä sormillaan meitä kaikkia, hökkelistä meidän vieressä ryntäsi ulos poika joka oli mennyt lämmittämään saunaa ja kyseli nyt kiihkeänä, mitä oli tapahtunut.
”Ootko sä ihan vitun tollo? Voi nyt herranjumalaaa.” Katriina huusi ja ääni kaikui pitkin vettä lujasti meidän kaikkien korviin. Mä huokaisin järkytyksestä, mutta samalla myös helpotuksesta, koska en olisi halunnut tämän ensimmäisen luokkaretken päättyvän tragediaan.
”MITÄ SÄ OIKEIN SÄÄDÄT?” Make huusi raivona Katriinalle katsellen sitten ympärilleen. Tai ei ehkä katsonut. Mä en osannut enää sanoa, koska ulkona oli pimeää, vaikka silmät olivatkin jo tottuneet pimeyteen. Osasin kuvitella, kuinka raivona Make oli joutuessaan turhaan menemään veteen, mutta mä en ehtinyt sen kauempaa ajatella, koska pian, Katriina vajosi veden alle veret seisauttavan huudon kera, joka oli ehdottomasti aito.
Jo hetken vallinnut helpottuneisuus karkasi jälleen mun kehosta tapahtumien pyöriessä nopeasti eteenpäin kuin elokuva nopeutettuna. Katriina katosi näkyvistä, räpiköi nyt aidosti ja Make sukelsi perään kuin mikäkin urhoollinen sankari. Me kaikki tuijotettiin jännittyneinä hetkeä ja pian, kaikkien kauhuksi, veden pinta muuttui lähes peilinsileäksi. Se heijasti taivaalla loistavat tähdet ja kuun joka kylvi valoa pimeimpiinkin nurkkiin. Ja nyt kun mitään ei tapahtunut, kukaan ei liikkunut, kaikki olivat hiljaa… Mä tiesin, että mun pitäisi tehdä jotain, joten rynnistin Henryn viereltä joka arvattavasti jäi tuijottamaan hämmentyneenä, mitä tapahtui.
”Pois tieltä, pois tieltä.” mä sanoin tuuppien ihmisiä mun tieltä ja juoksin veteen niin lujaa kuin osasin. Sain vauhdissa heitettyä hiekalle mun verkkarit ja kengät – muita mä en olisi välttämättä halunnutkaan ottaa pois – juosten yhä lujempaa. Pian vesi kuitenkin hidasti mua kamalasti ja hyppäsin koreasti rikkoen veden pinnan kunnolla kun pää painui veden alle.
Se oli outoa.
Mun korvissa kohisi… Mutta oli silti ihananhiljaista. En kuullut tuulta, lehtien havinaa, kenkien alta tulevaa rapinaa kun ihmiset astelivat hiekalla, raskasta hengitystä… Oli vain niin mukavan hiljaista, mä ajattelin ja aloin uida. Otin suuria vetoja eteenpäin ja katselin sumeassa vedessä ympärilleni näkemättä melkein mitään. Kuitenkin, edessäpäin, mä näin jonkun tumman kohoavan ja erittäin nopeasti. Ja ennen kuin mä ehdin edes kunnolla reagoida, mä törmäsin siihen pää edellä ja kauhukseni tunsin sen olevan pehmeää. Huudahdin veden alla pelästyneenä ja polskin sitten pintaan. Katsoin taakseni ja huomasin ihmisten nauravan kippurassa. En tajunnut mitä oli meneillään…
Sitten katoin eteeni ja huomasin Maken seisovan siinä vedessä Katriina vierellään ja joku toinenkin. Katriina pärski vettä melko aggressiivisesti toisen pojan niskaan ja Katriinan rumasanaisista lauseista paljastui, että pojan nimi oli Theodor. Katriina näytti olevan erittäin kiihtynyt ja mä hieroin päätäni hajamielisesti. Ei siihen kamalasti sattunut, mutta jonkin verran. Makella taisi olla rauta-absit.
Hyvä jos varpaat edes yletti enää pohjaan. Make ei luonut vilkaisuakaan muhun, vaikka olin tullut pelastamaan niitä siinä luulossa, että jotain oli käynyt.
”Sä oot mulle sitten sen kympin velkaa.” Make sanoi ja Katriina katsoi tätä hyisesti.
”Anteeks mitä?!” se huudahti joka kaikui jälleen kerran rantaan jossa korea naurunremakka soi yhä edelleen yhtä lujana kuin aikaisemminkin.
”Sä sanoit, että vedessä ei ole mitään, vaikka olit kyllä aika helvetin väärässä.” Make sanoi hymysuin ja Katriina murisi.
”Mutta eihän toi oo reilua! Mä meinasin säikähtää tosi pahasti –”
”Ai ’meinasit säikähtää’? Sähän huusit ku hullu!” Make yhtyi nauruun samalla kun me kaikki livuttiin kohti rantaa. Matkan varrella Katriina yritti esittää monia syitä sille, miksi juuri hän oli oikeassa, mutta loppupeleissä hän ei jaksanut enää jankuttaa, vaan vastahakoisesti lupasi maksaa Makelle, mutta ei juuri nyt.
Kun me kaikki päästiin rannalle, osa ihmisistä nauroi vielä höröttäen yöhön ja pian muutamat suuntasivat kohti saunaa.
”Vesi oli aika lämmintä, me mennään saunaan ja sitten vielä uimaan. Tuleeko muita?” Make kysyi seisten nyt mun lähellä katsahtaen sitten muhun.
”Ei kai sua hei sattunut kauheasti?” se kysyi yllättävän myötätuntoisesti ja pudistin vaan päätäni hymyillen kainosti.
”Ei, ei.” mä tokaisin ja Make hymähti sitten katsoen poispäin. Kuulin sen mumisevan suupielestään jotain sellaista kuin hyvä ja onneksi.
”Henry, Vallu, Anthony? Ettekö tuu?” Make kysyi kädet pienesti levällään kuin kutsuen mukaansa, mutta ainoa joka porukasta lähti, oli Valluksi kutsuttu poika. Se liittyi muiden seuraan jotka katosivat pieneen mökkiin rannan lähettyvillä ja ennen kuin edes pääsin sanomaan mitään, muutama opettaja kiiruhti meidän luokse hätääntyneinä, nenät ja posket pienesti helottaen.
”Mitä täällä tapahtuu?” Harri kysyi lähes täydellisellä suomellaan ja katsoi sitten muhun paheksuvastikin. Sitten ilme sen kasvoilla muuttui äkisti omituisen huvittuneeksi.
”Oliko Lumisto yöuinnilla?” hän kysyi ja mä vain nyökkäsin kiireesti muun selityksen puutteessa. En mä viitsinyt kertoa pilasta mitään, sillä se olisi saattanut olla haitallista.
”On-onko sauna lämmin?” Harri kysyi ja hänen vieressään seisova hieman raskasleukainen mies – joka oli vaikuttanut pelottavalta ja ankaralta – katseli meitä ja sitten Harria kuin ei olisi halunnut puhuakaan tämän kanssa.
”On!” Harri huusi ilahtuneena, tuuppasi sitten miestä vierellään käsivarteen ja veti tämän perässään saunalle ja kun ne kaksi olivat kadonneet mökin ovesta sisään, kuului kamala kiljaisu, opettajat rymistivät ulos ovesta ja sisään toisesta ovesta joka sijaitsi ensimmäisen vieressä.
”Nuo on niin kännissä, ettei tunnista edes tyttöjen puolta.” Henry sanoi huvittuneena ja katsoi mua sitten.
”Toi oli aika vaikuttavaa.” Henry sanoi hetken päästä pieni virne kasvoillaan ja Nana yhtyi sanoihin.
”Joo, mut mitä vittuu noi oikein sääti?” Nana sanoi ja otin sen suurena kohteliaisuutena. Se ainakin tuntui siltä. Mä vedin maassa olevat kamppeeni ja niin me lähdettiin kävelemään kohti ylämökkiä jossa mä saisin vaihdettua vaatteeni, mutta sitten, mä pysähdyin kesken matkan ja katselin kaikkia kolmea.
”Mitä jos me mennään kaikki saunaan noiden kanssa ja uimaan?” mä kysyin Nanan, Henryn ja sen ruskeatukkaisen tytön katsellessa mua hetken. Sitten ne nyökkäsivät ja niinpä me painuttiin saunaan lämmittelemään hetkeksi ennen uimista.


Luku 3
Marina

Saunan jälkeen ilta oli sujunut lähes liiankin vauhdikkaasti, ihmiset näyttivät innostuneilta meidän mennessä saunaan – tytöt omalle ja pojat omalle puolelleen – ja kun kaikki meni uimaan, se oli täyttä kohellusta. Tytöt kirkuivat ja pojat machoilivat olemattomilla lihaksillaan samalla kun joku noukki ihostaan pohjassa olevasta mudasta tulleita iilimatoja. Siitähän vasta tulikin hauskaa kun noin 20 ihmistä alkoi huutaa, rimpuilla, kirkua ja vielä töniä toisiaan.
Katriina ei ollutkaan enää niin nätti kun se sai naamansa täyteen mutaa ja muuta paskaa mitä pohjasta vain löytyi ja se kirkui niin lujaa, että opettajien oli jälleen pakko katsomaan mitä tapahtui, mutta Harri näytti olevan niin huonossa kunnossa, ettei edes pysynyt pystyssä. Mä en itse tiennyt, kuinka soveliasta opettajilta oli ottaa kännit oppilaiden nähden. Olihan tää silti vieläkin koulutilaisuus, vaikkei niin virallinen… No, musta se oli hauskaa katseltavaa kun Harri rämpi veteen Katriinan seuraksi ja painoi tämän pään veden alle puhdistaakseen tämän kasvot. Katriina kuitenkin rimpuili irti – me kaikki oltiin oikeasti aika huolissamme Harrin käytöksen vuoksi – ja sitten Katriina katsoi opettajaa niin murhaavasti kuin vain osasi, mutta kauhukseen tajusi kasvoissaan olevan iilimadon ja jätti kiukkunsa, sillä nyt sillä oli paljonkin kiireellisempää tekemistä irrottaessaan iilimatoa niinkin kauniista kasvoistaan.
Mä meinasin haljeta naurusta kun me viimeinkin käveltiin ylämökille kuivattelemaan ja vaihtamaan vaatteita. Monet olivat luoneet muhun omituisia vilkauksia kun mä olin uinut sama paita päällä kuin aikaisemminkin, mutta mä en ollut vastannut kenenkään oudoksuvaan tai pilkalliseen katseeseen – mä olin vain uinut sinnikkäästi ja antanut ihmisten katsoa. Henry oli näyttänyt ymmärtävän, että mä pidin syystäkin paitaa päällä, mutta se ei kysynyt. Kai se oli tajunnut senkin, että mä en halunnut puhua siitä.
Kun me viimein päästiin ylämökille, mä säntäsin huoneeseen niin nopeasti kuin vain jaloista lähti, tarrasin puhtaaseen ja ihanan kuivaan paitaan, painelin saman tien vessaan, lukitsin oven ja katsoin itseäni peilistä. Mun naama helotti punaisena saunan jäljiltä ja katselin ympärilleni pienessä vessassa. Iho tuntui inhottavan nihkeältä kun mä vedin paitaa pois. Heiluttelin kuivaa paitaa mun ylävartalon edessä, jotta se kuivuisi pian, mutta koska mä en halunnut olla enää yhtään kylmissäni, mä vedin paidan päälleni, korjailin hieman vinksallaan olevia hiuksiani ja poistuin.
Musta tuntui, että opettajilla oli meneillään jonkinlaiset juhlat alamökissä, koska sieltä kuului musiikkia ja naurua. Mä katsoin huoneessa olevasta ikkunasta valoista mökkiä mäen alareunassa ja hymähdin pienesti. Marina ja Anthony eivät olleet vielä huoneessa ja niiden sänky oli siinä kunnossa, mihin ne olivat jättäneet sen päivällä. Henry puolestaan selaili nyt latautumassa olevaa puhelintaan ja laittoi sen sitten jälleen pois hitaasti.
”Ootko okei?” se kysyi ja mä nyökkäsin. Istahdin Henryn tapaan omalle sängylleni ja katselin ympärilleni. Kello oli varmaan jo yli kaksitoista ja huomenna me saataisiin kärsiä Harrin poissaolosta tai vain suuresta myöhästelemisestä aamulla – krapula. Mä naurahdin pienesti ääneen ja Henry katsoi mua.
”Kuinka paha olo sä veikkaat, että Harrilla tulee olemaan huomenna?” mä kysyin leikkisästi ja Henry myhähti hiljaisena, eikä näyttänyt antavan paljoakaan ajatusta asialle.
”Aika paha.” se sanoi vetäen sitten sukkansa pois. Se vetäytyi sänkyynsä, veti peiton ylitseen ja painoi silmänsä kiinni ja pian, musta tuntui että olin jäänyt aivan yksin. Mä katselin hämilläni Henryä, jonka rinta kohoili rauhallisesti peiton alla ja mulla oli outo olo. Henry käyttäytyi ihan oudosti, mä ajattelin hiljaisena, nousin ylös ja kävin laittamassa valot pois. Ehkä oli tosiaan parasta käydä nukkumaan, sillä aamulla olisi jälleen aikainen herätys… Hypähdin sänkyyn ja laitoin puhelimen vierelleni herätys valmiina aamua varten. Mä hyrisin kylmästä ja vilkaisin vielä varovaisesti Henryä, joka näytti olevan jo matkalla kohti untenmaailmaa. Mä en halunnut edes ajatella, mitä me jouduttaisiin seuraavana päivänä tekemään, jos tänään oli jo ollut suunnistusta…

* * *
”Ai miten niin siivousta?” Nana kihisi syödessään aamiaista pöydässä samalla kun ensimmäiset auringonsäikeet tunkeutuivat sisälle meidän selän takana olevasta ikkunasta. Ruokailusalissa oli taas paljon ihmisiä. Ihmisiä jotka puhuivat eilisestä ja tästä päivästä odottaen lisää tietoa.
”Joo, mä kuulin opettajien puhuvan siitä.” mä kuulin nyt ensimmäistä kertaa sen ruskeatukkaisen tytön äänen jonka uneliaan toivontäyteiset silmät katselivat nyt Nanaa. Sitten se katsoi muhun hieman tympääntyneenä ja mä nyökkäsin syvään.
”Miksi vitussa meidän pitää siivota?” mä kysyin ja tiesin kysymyksen tulleen ulos hieman liian vahvasti, mutta Nana eikä hänen kaverinsa näyttäneet välittävän.
”Ne sanoi, että koska me ollaan lähdössä huomenna jo takaisin, meidän pitää siivota jotta se ei jää myöhemmäksi.” tyttö sanoi pitäen katseensa nyt jokseenkin lempeästi mussa.
”No mutta ei kai se nyt vittu voi viedä koko päivää?” mä kysyin melko närkästyneenä ja Nana kohautti niskojaan ihan kuin asia ei olisi kiinnostanut sitä vittuakaan. Mä katsoin tympääntyneenä lautasellani olevaa puuroa ja sitten vieressäni istuvaa Henryä joka ei ollut pukahtanutkaan sen jälkeen kun me oltiin menty nukkumaan ja mä olin päätellyt sen vain olevan huonolla tuulella tai jonkun olevan vinossa, mutta päätin että se varmaan kertoisi itsekin. Mä en halunnut tyrkyttää itseäni sille – missään merkityksessä.
”Missä Heli on?” Nana kysyi äkisti ja Henry kohotti katseensa – sentään joku oli kiinnittänyt sen huomion ja tunsin pienen piston jossain rinnan tienoilla kun Nana puhui Helistä.
Henry tyytyi kohauttamaan olkiaan ja sitten siirsi katseensa takaisin lautaseensa ja siinä olevaan ruokaan jota oli tuskin koskenutkaan. Mä olin juuri kysymässä siltä, oliko kaikki kunnossa sillä en kyennyt enää hillitsemään itseäni. Mun oli pakko saada tietää mikä sillä oli, mutta sitten Harri aukaisi krapulaisen suunsa, hieroi naamaansa ja alkoi puhua kovalla äänellä joka näytti häiritsevän sitä itseäänkin.
”No niin, no niin… Nyt on sitten pidetty hauskaa kahden päivän edestä.” Harri sanoi ja oppilaat kiinnittivät huomionsa siihen. Katriina näytti hapanta naamaa – se kai muisteli yhä edelleen eilistä ja sitä kuinka Harri oli painanut sen pään veden alle. Mun puolesta Harri olisi saanut tehdä sitä hieman pidempäänkin…
”Tänään siis ohjelmassa pientä siivoamista. Laitetaan teidät tänään ryhmiin ja saatte eri paikat siivottaviksenne. Me opettajat hoidetaan tää alamökki. Ihan syystä.” Harri lisäsi katsahtaessaan monen kiinnostunutta ilmettä. Ihan kaikille tilanne ei ollut kirkas, sillä osa oli mennyt suoraan Katriina-episodin jälkeen pehkuihin ja ihan hyvä niin, ettei Harri vajoaisi vielä alemmas maineeltaan jo ennen kuin kouluvuosi oli edes kunnolla alkanutkaan.
”Sitten siivoamisen jälkeen on ruokailu ja ruokailun jälkeen tehdään pieni aarteenetsintä.” Harri jatkoi ja ihmisten mielenkiinto ei näyttänyt kasvavan pätkääkään. Porukka näytti olevan yhtä kiinnostuneita aarteenetsinnästä kuin siivoamisesta.
”Heliä ei oo muuten näkynyt eilen sen jälkeen kun me mentiin suunnistamaan.” mä päätin sanoa äkisti, jotta saisin jonkinlaisen kontaktin Henryyn. Henry kohotti katseensa ja se kirkastui hetkeksi, mutta sammui sitten kuin liekki johon joku upotti kosteat sormensa.
”No. Heli on vähän… Omanlainen persoonansa. Se katoilee nyt vähän väliä ja ilmaantuu milloin sitä vähiten odottaa.” Henry sanoi ja mä katsoin sitä apeana.
”’Omanlainen persoonansa’. No voi nyt helvetti. Se ihminen ei ole tainnut koskaan kuullakaan sanasta vastuullinen.” Nana yhtyi keskusteluun, mutta huomasin kuinka Henryn silmät alkoivat jälleen leimuta ja tällä kertaa raivosta kuullessaan miten Nana puhui siitä. Mutta mun yllätykseksi, Nana ei pelästynyt, vaan piti kirkkaansiniset silmänsä tiukasti Henryssä joka näytti niin myrkynnielleeltä, että mä jo hetken pelkäsin, että mun pitäisi alkaa elvyttää sitä.
”No ootko sä muka rehellisesti sitä mieltä, että tollanen on muka fiksua?” Nana kysyi kähisten ja Henry, jonka mä kuulin ensimmäisen kerran änkyttävän koskaan, katsoi nyt Nanaa hieman hämmentyneenä ja alistui sitten tappioonsa niellen karvaan kalkin ja palasi sitten aamiaisensa perään.
”Mikä se yllätys eilisestä suunnistamisesta muuten on?” joku huikkasi kimeällä, mutta ujolla äänellä oppilaiden joukosta ja Harri katsoi sitten tätä hämillään. Ihan niin kuin se ei olisi tajunnut, mistä oli kyse.
”Ah, ai niin… Voittaja saa sen sitten koululla!” Harri kailotti ja ihmiset näyttivät pettyneiltä. Musta taas tuntui, ettei mitään palkintoa ollut koskaan ollutkaan, vaan Harri oli keksinyt sen sinä hetkenä kun olin puhunut suunnistamisesta saadakseen jonkinlaista eloa meihin varhaisaikuisiin joiden mielet olivat yhä edelleen kuin pienillä teineillä.
Kun me laahustettiin ulos aamiaiselta, meidän oli tarkoitus mennä röökille Henryn kanssa, mutta juuri kun me oltiin alkamassa nousta pientä – ja nyt jo tuttua – mäkeä ylös kalliolle, Henry pysähtyi, kääntyi sitten muhun ja huokaisi.
”Ah… Mä olen todella pahoillani, mutta haluaisin nyt hetken yksin.” se sanoi ja mä katsoin sitä hieman hämmentyneenä. Ensinnäkin sen takia, koska Henry ei ollut vielä kertaakaan tehnyt elettäkään kieltääkseen multa miltään ja toiseksi, mä aloin miettiä olinko mä tehnyt jotain väärää ja pahaa Henryä kohtaan. Se kuitenkin näytti tajuavan mun kasvoilla olevasta ilmeestä, mitä ajattelin ja siinä samassa, sen kasvoille palasi sama lohdullinen hymy kuin aina ennenkin, mutta tällä kertaa sen otsassa oli pieniä, omituisia tummia juovia jotka viestivät siitä, että se ei voinut kauhean hyvin juuri nyt.
”Kaikki on ihan okei. Mä vaan tarvitsen pienen hetken yksin.” Henry sanoi nousten sitten mäkeä ylös ripeästi, jättäen mut aivan yksin. Katselin ympärilleni ja päätin sitten, että menisin ylämökkiin. Hetkellinen halu juosta Henryn perään sai musta kuitenkin otteen ja olin jo juoksemassa ylös, kunnes kuulin tutun äänen huikkaavan ”morjens”. Mä näin Marinan joka käveli mua kohti – Anthony kintereillään – ja hymyili suuresti. Se tuli mun luokse, katsahti mua sitten huolestuneena ja painoi kätensä mun olkapäälle.
”Onko kaikki ok?” se kysyi ja mä nyökkäsin.
”Henry –”
”Aah, voi teitä murusia. On se rakkaus joskus vaikeaa! Kyllä me tiedetään.” Marina sanoi ja tyrkkäsi leikkisästi Anthonya kylkeen joka murahti epäselvästi jotakin sen tapaista kuin ”vittu” ja mä yhä edelleen ihmettelin, että mitä kummaa Marina näki Anthonyssa. Pojassa, joka vain kahlitsi sitä, eikä päästänyt viettämään aikaa muiden ihmisten kanssa. Miten kummassa Marina ikinä saisi minkäänlaisia kavereita, jos Anthony roikkuisi siinä kuin pienenä paidanjatkeena.
Ennen kuin mä edes kerkesin sanomaan mitään, Marina vinkkasi mulle silmää ja kumartui sitten lähemmäs kuiskaamaan jotain.
”Älä huoli, sun salaisuus on turvassa.”
Me käveltiin mökkiin Anthonyn ja Marinan kanssa päätyen istumaan takan eteen joka oli nyt vain kylmä ja musta aukko joka odotti saavansa jälleen nuolevat liekit vasten tiilejään. Tällä hetkellä siellä oli vain hiiltä suurina ja pieninä kekäleinä, murusina ja täydellisenä murskajauhona. Tuijotin hetken tyhjään takkaan ja huomasin Marinan pistäneen silmänsä lukkoon muhun. Sen katse porasi muhun reikää ja mä päätin katsoa pois ihan kuin en olisi moksiskaan.
”Kuinka kauan sä olet tuntenut Henryn?” Marina kysyi. Ahaa. Se halusi jatkaa keskustelua Henrystä.
”Siitä saakka kun alotin lukion.” totesin lähes kyllästyneenä.
”Oliko sullakin sellainen fiilis, kun sä ekan kerran näit sen, että sä tiesit teidän kuuluvan yhteen…” Marina sanoi haaveilevana, laittoi kätensä ristiin ja katsoi nyt jonnekin teille tuntemattomille. Nyt kun mä katsahdin Anthonyyn, näin pienen veitikkamaisen hymyn sen kasvoilla ja se katsoi suoraan muhun. Mä tiesin mitä me molemmat ajateltiin. ”Voi vittu.”
”Öh… Ei. Minä ja Henry ollaan vaan –”
”Kavereita? Ja paskat! Mä oon nähnyt tavan jolla se sua katsoo ja mikä vielä mehukkaampaa, tapa jolla sinä katsot sitä!” Marina sanoi ihan niin kuin se olisi sanonut juuri maailman hienoimman asian ja piti nyt käsillään kiinni tuolin reunuksesta rystyset valkoisina. Huomasin heti Anthonyn tarkkailevan sitä, mutta kun se huomasi mun katsovan sitä, se siirsi katseensa muualle. Mitä helvettiä?
”Ah… Haha, miten mä muka katson sitä?” mä kysyin ja Marina kohotteli kulmiaan leikkisästi. Mua alkoi ahdistaa. Miksi me puhuttiin tästä? Ei mun ja Henryn välillä ollut mitään. Se oli fakta! Se oli kylmääkin kylmempi fakta joka ei tosiaan pitänyt mua lämpimänä öisin… Pudistelin päätäni ajatuksilleni ja huokaisin sitten raskaasti.
”Tuo oli ihan rakastuneen huokaisu!” Marina sanoi taputtaen käsiään kuin pieni, innostunut marakatti ja katsoi muhun sitten ihastuneena.
”Marina…” kuulin Anthonyn äänen ja Marina katsoi siihen nyt kiukkuisesti punaiset läikät kasvoillaan.
”Rakkaus on kaunis asia, Anthony! Miksei siitä saa puhua?” Marina tiuskaisi ja mä huokaisin uudestaan – tällä kertaa painoin käteni vasten otsaa. Mä en halunnut olla tässä keskustelussa mukana… Sitten yhtäkkiä, ovelta kuului askelia, mä nousin toiveikkaana ylös nähdäkseni kuka sisään tuli ja mun pieneksi – oikeastaan todella suureksi – pettymykseksi, sisään astui raskasleukainen mies joka katseli ympärilleen ja avasi suunsa. Se oli yksi opettajista, jonka nimeä en muistanut.
”Lumisto, siivoat mökin tyttöjenpuolen Juanin kanssa.” mies sanoi kääntyen sitten Anthonyyn ja Marinaan päin. Marina istui nyt Anthonyn sylissä – missä vaiheessa ne olivat ehtineet vaihtaa paikkaa?
”Neiti Lohijoki taitaa tietää, että tuollainen käytös ei ole kamalankaan hyväksyttävää kouluaikana.” mies sanoi ja ilman vastaväitteitä, Marina nousi ylös Anthonyn sylistä. Mies näytti liian pelottavalta jotta hänen kanssaan olisi voinut väitellä.
”Ah, kuka on Juan?” mä kysyin kai ääntäen nimenkin väärin ja mies katsoi mua tummien kulmiensa takaa hieman huvittuneena.
”Introvertti, siis.” hän sanoi hiljaisena, mutta mä kuulin molemmat sanat tarkasti. Se pisteli. Mä en ollut koskaan ollut introvertti ja mulla oli paljon kavereita, joskaan ei lukiosta. Mikä oli ihan ymmärrettävää, olinhan mä vasta tullut sinne…
”Juan on kai omassa huoneessaan sen tytön kanssa. Huone numero kuusi, rappusten jälkeen suoraan oikealle.” mies sanoi ja katsoi sitten uudestaan Marinaan ja Anthonyyn.
”Te saatte luvan pysyä yhdessä, sillä en teidän erottamisestanne tulisi silkkaa harmia. Ja ai niin, te siivoatte vessat. Myös alamökistä. Opettajan määräys.” mies yritti kai tarkoittaa sanomansa ystävälliseksi, mutta se meni pahasti pieleen. Marina ja Anthony eivät siltikään sanoneet yhtään mitään vaan nyökkäsivät nopeasti miehelle, joka kääntyi sitten poispäin meistä ja käveli ulos mökistä katsoen pikaisesti lattiaan.
”Uh, mikä hirveä tyyppi!” Marina nousi vastarintaan heti kun opettaja oli poissa näkyvistä ja Anthony paineli hellästi tämän olkapäätä.
”Herra Päkin sanotaan olevan hyväkin opettaja… Ehkä hän ei vain ole vapaa-aika-ihmisiä.” Anthony totesi tyynesti ja pian he lähtivät tallustamaan hitaasti kohti ensimmäistä vessaa joka sijaitsi alakerrassa.
Mä en tiennyt kuka tää Juan oli, mutta kai se pian selviäisi. Nousin hitaasti portaat ylös ja toivoin saavani polttaa tämän jälkeen ainakin tupakan tai pari… Kun mä saavuin oven numero kuusi eteen, mä koputin, ja ainoa asia mikä mun mielessä pyöri, oli Henry. Missä se oli?
Ovi avautui ja mä nielaisin syvään samalla kun mun sydän löi lujaa. Oven oli avannut se isonenäinen poika joka katsoi mua nyt jälleen noilla kauniilla kauriinsilmillään. Sen tumma ja kihara tukka oli hieman pörrössä kun se tuijotteli mua ja kun mä katsoin huoneeseen, mä näin tutun tytön istuvan lattialla. Se katsoi mua hieman ihmeissään, korjasi kasvoillaan olevia silmälaseja ja palasi sitten jonkun vihkosen pariin joka lojui lattialla sen oudosti taitettujen polvien alla.
”Öh… Häiritsenkö mä?” mä kysyin ja poika mun edessä pudisti päätään.
”Meidän pitäis siivota saunasta tyttöjenpuoli.” mitä enemmän mä puhuin sitä vaivalloisemmaksi se kävi, mua ahdisti katsoa koko tyyppiä, mutta pian se vain hymyili, nyökkäsi ja lähti mun perään. Kun se sulki oven, näin viimeisen katseen tytöltä, joka oli omituisen raivon ja pelonsekainen tummanvioletti juova joka merkitsi yleensä mustasukkaisuutta. Saatoin olla todella väärässäkin.
Introvertti… Päkin sanat kaikuivat mun päässä ja siinä samassa mä tajusin, että nyt mulla oli mahdollisuus tutustua. Niinpä mä reippaasti ojensin mun käden tuolle pojalle ja pysähdyin muutaman askeleen sen perässä portailla, jolloin jäin sitä pari askelta ylemmäs.
”Mä olen Lea.” töksäytin ja poika näytti erittäin hämmentyneeltä. Sitten se hymyili pienesti.
”Juan.” se tyytyi sanomaan ja pian me kuljettiin alas portaita ja mä mietin, miksi mua ahdisti niin kamalasti olla sen seurassa. Se oli aika pienirakenteinen… Hentorakenteinen, ehkä pikemminkin. Kapeat hartiat, hieman leveämpi lantio. Mä en voinut sanoa mitään sen jaloista tai käsivarsista, koska sen jalkoja peitti isot ja ilmavat cargo-housut ja hupparin se oli vetänyt päälleen sään vuoksi.

Tuuli oli kirpeä ja se osui vasten meidän kasvoja kun me käveltiin alas hiekkamäkeä pitkin. Ei kestänyt kauaa kun me jo saavuttiin saunamökille. Juan avasi mulle oven herrasmiesmäisesti ja mä kiitin. Me alettiin suurin piirtein heti hommiin harjat ja luutut käsissä. Tyttöjen puoli oli kuitenkin yllättävän siisti – mä en olisi halunnut nähdä kuinka siivotonta jätkien puolella oli…
Mä tartuin mäntysuopaan, ruiskutin sitä veteen johon kastoin luutun ja aloin siivota. Kaikessa hiljaisuudessa me siivottiin, Juan siivosi suihkupuolen lattiaa ja katseli mua aina välillä tummien eteläisten kulmiensa alta ja mä en voinut muuta kuin hymyillä pienesti. Sen hymy leveni kun se katseli mua ja huomasi mun hymyilevän. Vaikka se tuntuikin ihan mukavalta, mä en voinut kuin ajatella, että sen katse oli erittäin outo.
Lika irtosi huonosti lattioista, mutta kun mä kunnolla hinkkasin, likaläikät alkoivat pikkuhiljaa katoilla ja mä katsoin tyytyväisenä lähes peilikirkasta lattiaa joka tuntui mukavalta vaihtelulta verrattuna paskaiseen lattiaan. Samalla kun mä siivosin, aloin miettiä Henryä ja ihmettelin, miksi se oli käyttäytynyt niin oudosti mua kohtaan… Mua häiritsi se enemmän kuin halusin myöntää itselleni, mutta mä en halunnut kysyä ja tunkea itseäni Henryn naamaan. Se olisi ollut epäkohteliasta. Uskoin, että Henry kyllä kertoisi mulle jos sitä vaivasi joku. Viimeksi kun olin kysynyt siltä, että oliko se kunnossa, se oli vain kylmästi tokaissut, että kaikki oli ihan fine. Mä kuitenkin tiesin, että kaikki ei todellakaan ollut okei, vaan joku oli pahasti pielessä, mutta se ei halunnut vain kertoa sitä mulle. Samalla mua pisti jälleen jonnekin rinnan tienoille kun mietin, olikohan Henry kertonut asiasta jo Helille… Sitten mun ajatukset pomppasivat Heliin. Missä helvetissä sekin oli?
Aloin ajatella niitä kahta ja pian huomasin, että mä en siivonnut enää. Sitten aloin hinkata raivoissani lattiaa jo kohdasta jonka olin siivonnut, mutta mä en välittänyt. Ainakin yksi kohta lattiasta olisi muita kirkkaampi.
Juan siirteli tavaroita suihkutilassa ja se herätti mut todellisuuteen. Olin varma, että mun kasvoilla leimusi punainen läikkä joka kertoi raivosta. Mä huokaisin, hengitin syvään ja siirryin itse muutamalla askeleella taaksepäin siivoamaan lattioita, joissa olikin jo uusi haaste, nimittäin pinttyneitä kengänjälkiä.
Huoneessa oli melko hiljaista ja jossain nurkassa killuivat vihreät bikinit jonka uskoin jonkun vain unohtaneen sinne. Lattia oli harmaa ja seinät olivat vaaleanruskeat puuseinät. Kun katsoin ikkunasta ulos, puut heiluivat tuulessa ja muutama lehti irtosi oksastaan pyörien nyt pienessä tuulen aalloilla. Oli rauhoittavaa katsoa ulos… Ulkona oleva tuuli pyyhki mun inhottavat ajatukset pois ja katsoin kuinka Juan pyyhki nyt suihkutilojen seiniä rivakasti. Se oli jo melkein valmis, mä ihmetteli ja jatkoin sitten penkkien kuuraamista. Huoneessa tuoksui pehmeästi mäntysuopa ja sai mulle raikkaan olon. Oli kyllä ihanaa, kun sai siistiä jälkeä aikaan.
”Ootsä kohta valmis?” mä päätin sanoa edes jotain ja Juan lopetti siivoamisen hetkeksi katsoen sitten muhun.
”Joo, oon. Entä sä?” se kysyi ja mä nyökkäsin. Kuulin sen puheessa pienen aksentin, mutta muuten sen puhe oli täydellistä. Ei sillä kyllä mitään kovinkaan kulmikasta aksenttia ollut, mutta pieni vivahde jotain ulkomaalaista. Hymyilin kun se puhui ja se hymyili mulle takaisin.
”Enköhän mä ihan pian oo.” mä vastasin lempeästi ja siirsin sitten katseeni takaisin puisiin penkkeihin joiden alla oli muutama pussi täynnä jotain kamoja joihin en viitsinyt koskea, sillä jos niiden innokas omistaja saapuisi paikalle niitä hakemaan, se saattaisi ihmetellä mihin kaikki oli kadonnut tai miksi niitä oli siirrelty ja mä en halunnut joutua minkäänlaisen negatiivisen palautteen kohteeksi.

Me saatiin kuin saatiinkin paikka hohtavan puhtaaksi ja lähdettiin sitten yhdessä kävelemään kohti alamökkiä. Meillä oli vielä noin kymmenen minuuttia aikaa ruokailuun ja mulla ei ollut oikein mitään sanomista tuolle Juanille, mutta ei mennyt kauaakaan, kun se omituinen tyttö joka aina pyöri Juanin kimpussa, tuli nyt meidän luokse ja alkoi puhua Juanille ensin annettuaan mulle piikikkään katseen johon vastasin vain vahvalla tuijotuksella joka näytti murtavan sen.
”Nee, tuutko syömään mun kanssa?” se sanoi ja heilutti nyrkkiin puristettuja käsiään pienesti kasvojensa edessä ja mä tuijotin sitä hieman epäuskoisesti. Se ei näyttänyt pitävän mun katseesta kamalasti ja tuijotti nyt mantelinmuotoisten silmälasiensa takaa mua. Sitten Juan katsoi mua kysyvästi, ihan kuin kysyäkseen, että halusinko mä tulla mukaan, mä päätin kieltäytyä. Juan näytti omituisen pettyneeltä ja lähti sitten kävelemään tytön kanssa poispäin.
”Nähdään!” Juan huikkaisi mulle vielä olkansa takaa ennen kuin ne katosivat alamökin ovista sisään lämpimään ruokasaliin. Mä olin vakaasti päättänyt odottaa Henryä alamökin portailla, mutta kun sitä ei kuulunut ja kello oli viisi yli ruokailun alkamisen, mä päätin mennä sisälle. Mut kuitenkin pysäytti Marina, joka näytti vittuuntuneelta, mutta iloiselta nähdessään mut.
”Vessojen siivous oli täyttä paskaa. Kirjaimellisesti. Entä sä? Kuka toi poika oli jonka kanssa sä olit äsken?” se kyseli uteliaana ja mä en tiennyt oikein mitä vastata. Kohauttelin olkiani samalla kun Anthony saapui paikalle tiiviisti Marinan vierelle ja katseli mua nyt hieman kiinnostuneempana kuin aikaisemmin. Nyt se ei näyttänyt enää niin jöröltä kuin eilen. Näin jopa sen silmät nyt kun se oli laittanut tukkansa pienelle ponihännälle taaksepäin. Sillä oli syvänmusta tukka ja kirkkaat silmät jotka katseli nyt mua ja sitten Marinaa.
”Joku Juan.” mä sanoin melko välinpitämättömästi, vaikka mun sisällä paloi kiinnostuksenliekki. Se oli omituinen tunne, mä puhuin itselleni ja oletin, että saisin jonkinlaisen vastauksen Marinalta, mutta kun mitään muuta ei tullut kuin perus kulmien kohottelu ja silmän isku, mä päätin, että mä Marinalla oli selvästi jonkinlainen tavoite parittaa kaikki yksinäiset sielut.
”’Joku Juan’, ihan niin kuin sua ei kiinnostaisi! Ootko nähnyt miten se katsoo sua?” Marina kysyi innoissaan ja mä pudistin päätäni. Mä en halunnut joutua tähän keskusteluun taas.
”En. Eikö tuo tyttö ole sen tyttöystävä?” mä kysyin ja Anthony vilkaisi suurista ikkunoista sisään jossa me nähtiin Juanin ja sen seurassa roikkuvan tytön selkä kun ne olivat istuutuneet ruokapöytään.
”En mä usko että Milja on yhessä Juanin kanssa.” Anthonyn suusta pääsi ja se oli ensimmäinen kerta kun mä kuulin sen edes kunnolla puhuvan ja osallistuvan keskusteluun. Tuntui siltä, että se oli nyt karistanut ensimmäiset luulot musta, mutta mä en silti hyväksynyt tapaa jolla se käyttäytyi Marinaa kohtaan. Mikä ihme sitä vaivasi?
”Onko sen nimi Milja?” mä kysyin, vaikka tiesin kysymyksen olevan täysin tarpeeton ja tyhmä.
”Joo, on.” Anthony sanoi vilkaisemattakaan muhun ja niinpä me mentiin ruokailuun puhumatta sen suurempia.

Ruokailun jälkeen ihmiset kerääntyivät alamökin eteen samalla kun Harri puhui Päkin kanssa. Ihmiset näyttivät väsyneiltä ja uupuneilta. Kukaan ei olisi varmastikaan halunnut lähteä etsimään jotain typerää aarretta.
”No niin… Laitetaan teidät taas pareihin, niin voitte aloittaa!” Harri sanoi ja nyt sen äänestä oli kadonnut into. Se näytti yhtä innostuneelta kuin me seistessään meidän edessä ja tuijotellessaan kädessään olevaa paperia jossa varmastikin luki meidän kaikkien nimet. Aurinko paistoi harmaiden pilvien läpi, mutta ei lämmittänyt kauheasti. Ulkona tuuli yhä ja muutama tyttö valitti kylmää niin paljon, että mua alkoi ärsyttää. Vilaukselta näin jonkun pitävän jalassaan räsyisiä lenkkareita – uskoin lenkkareiden olevan mökiltä lainatut.
Mun yllätykseksi, mä jouduin olemaan parina Katriinan kanssa, joka ei näyttänyt kovinkaan innostuneelta joutuessaan olemaan mun kanssa, mutta koska meillä ei ollut vaihtoehtoja, me tehtiin sanaton sopimus katsein siitä, että me siedettäisiin nyt toisiamme.
Kun ihmiset jakaantuivat ja lähtivät ilottomina etsimään tätä niin sanottua aarretta mä katselin ympärilleni muka kiinnostuneena ja kun me käveltiin hitaasti Katriinan kanssa, se katsahti mua äkisti.
”Miksi sä hengaat sen Viitalan pojan kanssa?” Katriina kysyi ihan kuin puskasta ja mä tuijotin sitä hetken.
”Koska se on mukava?” mä sanoin kulmat kurtussa ja Katriina tuhahti.
”Se on niin vitun outo. Mikset mieluummin hengais vaikka Maken ja meidän muiden kanssa…” Katriina sanoi ja musta tuntui ihan uskomattomalta, että se edes sanoi jotain tollaista. Mulla alkoi kiehua mun pinna ja toivoin, että se ei sanoisi enää yhtään mitään. Kun en vastannut hetkeen, se tuhahti uudestaan ja katsoi mua sitten arvostelevasti.
”Vaikkakin mä voin uskoa, että sulla on tosi paljon erikoisia kavereita…” Katriina sanoi ja silloin mulla räjähti. Mä pysähdyin niille tolpilleni rantahietikon läheisyydessä ja tuijotin nyt Katriinaa.
”Anteeks, mutta mikä vitun oikeus sulla on arvostella toisten ihmisten ystäviä? Ihan niin kuin sä olisit jotenkin itse todella erikoinen ihminen. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin muut ei kuule taida sussa muuta nähdä kuin vain sun tissit ja perseen.” mä tiuskaisin, enkä katunut yhtään. Jos Katriina kävi mun päälle, mä en olisi laittamatta vastaan.
”Kuvitteletko sä, että mä en koskaan tunne oloani yksinäiseksi, vaikka mun ympärillä pyörii sata ja yks ihmistä samaan aikaan? Ja kuvitteletko sä, että mä en tiedä mitä muut ihmiset mussa näkee?” Katriina huudahti takaisin ja näytti syvästi loukkaantuneelta. Vaikka kiukku yhä edelleen sihisi ja poreili mun sisällä kuin kuuma vesi, mä tunsin jonkinlaista myötätuntoa Katriinaa kohtaan, vaikka se olikin yhä edelleen täysi idiootti – tai ainakin siltä se vaikutti.
”No mitä jos hankkisit vaikka aitoja ystäviä jotka ei nää susta vain ulkokuorta?” mä kysyin nyt enemmän kiinnostuneena kuin vihaisena, vaikka mun henkinen ämpäri tulvikin yli ja aika reilusti. Pidin silti katseeni tiukkana.
”Mä en nää siinä mitään pahaa, että haluaa pitää itsensä kunnossa! Ja ehkä sä olet oikeassa. Kenties mun kannattaisi etsiä ihmisiä, jotka ei näe vain ulkonäköä. Mutta en mä sunkaan kavereiden kanssa halua hengata.” Katriina sanoi ja sen piikki osui muhun jälleen lujaa.
”Kuule, jos sä hetkeäkään kelaat, että sun sanat jotenkin masentaa mua, niin sä oot helvetin väärässä. Mun kaverit ainakin rakastaa mua juuri sellaisena kuin mä olen, eikä niitä kiinnosta tippaakaan se, miltä mä näytän.” mä kivahdin rajusti ja Katriina laittoi kätensä puuskaan kuin suojellakseen itseään.
”Selvästi…” kuulin Katriinan murisevan hengityksensä alla ja mä en voinut uskoa korviani.
”Mitä sä sanoit?” mä kysyin ja Katriina näytti nyt hieman pelästyneeltä, vaikka mä vakaasti uskoin sen halunneen mun kuulevan sen sanat.
”No siis… Selvästikään sun kaverit ei välitä, miltä sä näytät… Tai siis, muutenhan sä varmaan pitäisit itsestäsi huolta, etkä olis noin… Noin tyylitajuton.” Katriina mumisi hieman aremmin nyt ja kun se huomasi mun katseen, se perääntyi muutamalla millillä kuin vaistonvaraisesti ja mä en yhä edelleenkään voinut ymmärtää, miten se saattoi sanoa noin.
”No, selvästikin sulla on varaa ostaa kaikki sun ystävät sun vanhempien rahoilla, ajella sun poikaystävän hienolla mersulla jonka ajat suoraan päin puuta uuden auton toivossa, saada kalliita merkkivaatteita, -kenkiä ja koruja lahjaksi tosta noin vaan, mutta jos sulla ei ole varaa käytöstapoihin, niin sä olet ihan täysin turha paska.” mä sanoin ja Katriina jähmettyi niille sijoilleen. Se tuijotti mua suu auki ja nyt oli sen vuoro kuulla hänestä uskomattomalta kuulostavaa puhetta.
Sitten se aukoi suutaan kuin yrittääkseen sanoa jotain vastaan, mutta kun se tajusi, että mä olin osunut asian ytimeen, se vaikeni ja katsoi sitten maahan.
”Anteeksi.” se sanoi hiljaa ja mä nyökkäsin.
”Sun ei tarvitse pyytää multa anteeksi, mutta pyydä niiltä joita sä olet oikeasti loukannut.” mä sanoin topakasti ja sitten me lähdettiin kävelemään ylöspäin hiekkamäkeä hiljaisuudessa. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta kun mä viimein avasin suuni, Katriina oli niin nöyrää tyttöä, että mä en voinut uskoa sen olevan se sama ihminen, joka oli juuri muutama minuutti sitten heittänyt mun kasvoihin lokaa mitä suurimmalla voimalla.
Me ei kuitenkaan ehditty kävellä kovinkaan pitkälle, sillä pian meitä vastaan käveli Make ja Theodore jotka näyttivät kovinkin tyytyväisiltä itseensä pidellen käsissään muutamaa suklaarasiaa.
”Me löydettiin se ’aarre’.” Theodore sanoi ja osoitti suklaarasioita.
”Kaksi vaivaista Fazerin suklaarasiaa?” mä kysyin innottomasti ja Make nyökkäsi lipoen huuliaan.
”Me ajateltiin olla kertomatta opettajille vielä, jotta höhlät saa kulkea metsässä risut osuen päin kasvoja kuin idiootit etsien tätä aarretta.” Make sanoi nauraen ja niinpä ne lähti kävelemään poispäin meistä. Mä en kuitenkaan halunnut vielä mennä hiljaiseen mökkiin ja omaan huoneeseeni, joten ehdotin Katriinalle tupakkaa, joka näytti innostuvan ajatuksesta enemmän kuin kukaan oli innostunut aarteenetsinnästä.
Me istahdettiin tutun katoksen alle ja vedettiin sauhut. Katriina oli omituisen hiljaa ja mä pyöräytin silmiäni.
”Kuule, ei sun mua tarvitse pelätä.” mä ilmoitin ja Katriina nosti katseensa muhun.
”En mä pelkääkään. Kukaan ei vaan koskaan oo sanonut mulle noin.” se sanoi ja viittasi mun äkäiseen karjaisuun hetki sitten.
”Ei mun ollut tarkoitus sulle sillä tavalla tiuskaista, mutta mä haluan että sä itse tajuat jotain.” mä sanoin ja mun äänessä oli päättäväisyyttä. Katriina kuitenkin oli ylpeä, ja sen sijaan, että se olisi vain nyökytellyt surkeana kuin pieni ankanpoikanen, se veti tupakastaan imaisut ja kohotti ryhtinsä erinomaiseksi.
”En mä ole tyhmä.” se sanoi koppavasti ja heitti sitten tupakkansa pois kosteaan maahan.
”No älä sitten anna ihmisille sitä kuvaa.” mä sanoin ja Katriina murtui jälleen katsoen tyhjyyteen. Se ei kai uskonut jonkun kykenevän puhumaan sille tällä tavalla, mutta mä kykenin. Mä en tarkoittanut sillä pahaa. Kun hetki oli kulunut ja minä tarjonnut Katriinalle toisen tupakan – jonka se otti innolla vastaan – me istuttiin kahisevassa tuulessa katoksen alla kuin kaksi tonttua kasvoillaan kylmän puremat.
”Miksi vitussa meidän ees piti leikkiä jotain helvetin aarteenetsintää kuin 10-vee synttäreillä…” Katriina sanoi äkisti ja mä kohautin olkiani. Päättelin Katriinan äkillisistä sanoista, että me oltiin nyt jonkinlaisissa puheväleissä ja toivoin, että se muistaisi käyttää rahojaan käytöstapoihin tulevaisuudessa.
Pian jostain lähettyviltä kuului kuitenkin omituisia ääniä ja mä en ehtinyt vastata Katriinalle. Me heitettiin meidän röökit salamannopeasti helvettiin luullen, että lähistöllä olisi opettajia. Hetken oltuamme hiljaa, me kuultiin sama omituinen ääni uudestaan joka tuli lähipuskista ja me noustiin ylös Katriinan kanssa joka vilkaisi mua nyt hermostuneena.
Mä en olisi halunnut mennä tuonne samaiseen metsään uudestaan. Viime kerta oli ollut tarpeeksi kammottava… Mutta me päätettiin kuitenkin lähteä tutkimaan omituista ääntä joka kuului nyt vain lujempana kun me asteltiin lähemmäs. Me hiivittiin yhden puun taakse ja kun me katsottiin sen taakse, mun silmät leveni kuin lautaset ja Katriinan myös.
Mä en uskonut näkemääni todeksi. Nimittäin meidän katsellessa puun takaa toiselle puulle, me nähtiin jotkut harrastamassa seksiä vasten puuta. Mä näin pojan kasvot ja sen etupuolen. Se piteli sylissään tyttöä, jolla oli housut kintuissa ja jolla oli selkä vasten puuta. Hiuksista mä kuitenkin sen erotin. Tuuhea kihara tukka ja shokkiväriä latvoissa. Heli. Mä purin huultani niin lujaa, että siitä alkoi vuotaa verta ja puristin puuta kaksin käsin rystyset valkoisina kuin kylmä paperi.
”Mitä vittua…” Katriina sanoi hämmästyneenä samalla, kun Heli yritti peittää voihkintaansa. Mua alkoi naurattaa ihan hirveästi, eikä asiaa auttanut se, että pian poika ärähti – varmaan saadessaan orgasmin – ja alkoi huohottaa. Liike loppui ja ne molemmat kikatteli jotain itsekseen. Mä tarrauduin vaistomaisesti Katriinaa kädestä ja vedin sen tilanteesta pois, vaikkei se olisi vielä halunnutkaan lähteä.
Kun me päästiin jälleen katokselle, mä aloin nauraa niin lujaa, että olin varma, että Heli ja sen seuralainen kuulisivat sen. Katriina tyrskähteli myös, mutta me vaiettiin pian ja poltettiin perään kolmannet tupakat. Mun henki rahisi hetkellisesti kun hengitin ja katselin sitten maata jota peitti kostea ruoho ja siihen tippuneet värikkäät lehdet.
”Mitä vittua just tapahtu? Näitsä sen? Näitkö sä sen?” Katriina sanoi ääni ihmetystä uhkuen ja mä nyökkäsin syvään. Täälläkö Heli oli ollut eilen? Oliko se vain paneskellut tuota poikaa pitkin päivää, mä mietin itsekseni ja tuijottelin tupakastani tulevia savukiekuroita.
”Mä en… Edes osaa sanoa mitään.” mä sanoin ja kun olin toipunut pahimmasta naurukohtauksestani, me kuultiin rapinaa metsästä ja pian me nähtiin, kuinka Heli ja poika tulivat pois pusikosta. Poika oli juuri lähdössä, mutta Heli tuikkasi sille intohimoisen suudelman suulle ennen kun niiden tiet erkanivat. Poika lähti sitten kulkemaan katoksen ohi, siitä pieneen pusikkoon ja sieltä alas polkua pitkin hiekkatielle jonka lähellä sijaitsi ylämökki.
Heli kuitenkin käveli meitä kohti kuin mitään ei olisi tapahtunut ja veti esiin röökiaskin ja poltti tupakkaa rauhassa.
”Kiva kun tulitte häiritsemään meidän yksityisyyttä.” Heli sanoi rööki huulessaan huvittuneella äänellä.
”Kuinka sä –” Katriina aloitti.
”Mä en ole tyhmä.” Heli vastasi nopeasti ja veti tervaa keuhkoihinsa. Musta oli vieläkin aivan käsittämätöntä, että Heli oli vain kadonnut ja oli nyt yhtäkkiä siinä.
”Missä sä olit hei eilen illalla kun sua ei näkynyt missään?” mä kysyin ja Heli katsoi mua vielä huvittuneemmin kuin äsken ja naurahti.
”Tuliko sulle jo ihan ikävä? Nääh, mä olin vetämässä budia tuolla kauempana pusikossa Rägin ja Marcon kaa.” Heli mainitsi mulle täysin tuntemattomia nimiä, eikä sitä näyttänyt haittaavan se, että Katriina kuuli kaiken mitä se sanoi.
”Poltatsä budia?” Katriina kysyi ja heitti tupakkansa pois kostealle maalle edellisten seuraksi. Mä katselin touhua ihmeissäni ja Heli loi lähes arvostelevan katseen tuohon blondiin.
”No mitä mä just sanoin?” Heli kysyi ja Katriina näytti hieman vaivaantuneelta, ehkä jokseenkin loukkaantuneelta, kun sille ei vastattu niin hyvämielisesti kuin mulle. Sitten mä aloin taas miettiä Henryä. Eikö Henry ollutkin tullut tänne aamiaisen jälkeen. Mä kohotin katseena kirkkaana ja toiveikkaana Heliin.
”Hei, ootko sä nähnyt Henryä? Se tuli tänne aamiaisella ja –”
”Se on jo mökissä.” Heli sanoi rauhallisesti ja tutkaili mun kasvoja kuin etsiäkseen jotain. Mä ihmettelin sen käytöstä ja ottaessani esiin vielä uuden röökin, mä tungin sen heti takaisin. Halusin vain jotain tekemistä käsilleni. Katriina nousi ylös yhtäkkiä ja katsoi mua suoraan silmiin.
”Ööh, mä taidan nyt mennä. Näkyillään.” se sanoi ja lähti kävelemään niin lujaa, että meinasi kaatua kulkiessaan läpi pienen pusikon ennen polkua alas. Heli naurahti vaimeasti ja katsoi mua sitten uudestaan – tällä kertaa kysyväisenä.
”Onko susta ja jääkuningattaresta tullu kavereita?” se kysyi ja mä pudistin päätäni.
”Ei, mä vaan opetin sille pari asiaa elämästä. Muun muassa käytöstavoista.” Heli naurahti mulle ja nyökkäili sitten lähes iloisena.
”Hyvä.”







Loppupäivä kuluikin aika nopeasti. Me käytiin Helin kanssa syömässä alhaalla välipalaa – mä otin teetä ja se otti kahvin lisäksi banaanin – ja juteltiin kaikenlaisesta. Mä kerroin sille huoleni Henrystä jolloin Heli näytti huolestuneelta, joka huolestutti mua. Jos Henry olisi puhunut jollekin, se olisi ollut Heli, mutta koska Heli ei tiennyt mistä oli kyse, se tyytyi vain arvuuttelemaan.
Henrystä ei tosiaan ollut kuulunut, eikä sitä näkynyt välipalallakaan, ja mä päätin, että mä veisin sille jotain syötävää joka oli Helin mielestä hyvä idea, sillä kyllä Henryn piti syödä edes jotain aamiaisen lisäksi. Kun me oltiin aikamme juteltu – ja kun opettajat olivat julistaneet loppupäivän rentoutumiseen (he olivat selvästi pettyneitä kun ”aarre” oli löydetty niin nopeasti ja huutaneet Makelle ja Theodorille siitä, etteivät nämä olleet kertoneet löytäneensä suklaan, sillä muut joutuivat etsimään kahta kauemmin) – niin mä nousin ylös, kävelin välipala pöydälle ja kaappasin mukaani pienen sipsibussin, banaanin ja ison kertakäyttömukillisen teetä hunajan kanssa.
”Sä taidat oikeasti tykätä siitä kun kerran jaksat raahata noin paljon kaikkea sille.” Heli sanoi hiljaisena ja mä vilkaisin sitä.
”Niin… Kai mä taidan.” mä vastasin ja poistuin.
Mulla oli pieniä vaikeuksia nousta mäkeä ylös ilman, että mikään tippui mun sylistä, mutta kun viimein pääsin ylämökille, joku juoksi suoraan ulos ovesta ja kolhaisi kyynärpäänsä muhun jolloin mä kiljaisin kivusta kun kuumaa teevettä kaatui mun rinnuksille.
”Helvetti!” mä huusin juoksijan perään, mutten ollut ehtinyt näkemään kuka se oli, joten en voinut huutaa tyyppiä nimeltäkään. Mä lähdin kulkemaan portaita ylös. Jotkut olivat linnoittautuneet takan eteen, lukivat kirjoja tai keskustelivat äänekkäästi päivän tapahtumista – lähinnä valittivat siivousta tai aarteenetsintää – ja nyt tiiltä nuolevat lieskat näyttivät kutsuvilta. Mä olisin halunnut istuutua hetkeksi ja vain katsella tanssivia liekkejä, mutta kun ajattelin, että Henry varmaan oli ihan nälissään huoneessa ja yksin, mä päätin nousta vielä portaat ylös, kävellä huoneelle ja avata sen vaivoin molemmat kädet täynnä.
Mä olin oikeassa.
Henry oli huoneessa ihan yksin maaten sängyllä ja kuunnellen musaa. Se ei siis kuullut kun mä tulin sisään, mutta kun käännyin sulkemaan oven, kuulin sen puhuvan:
”Mä haluan olla yksin.” se tokaisi ja mun ilme meni heti kurttuun. Käännyin ympäri ja se oli nyt avannut silmänsä ja huomatessaan mut, se nousi ylös istumaan vetäen kuulokkeensa pois korvista.
”Ai… Se olitkin sinä.” se sanoi välinpitämättömänä, ja se tuntui pistona rinnassa. Miksi se käyttäytyi mua kohtaan noin?
”Mä toin sulle vähän syömistä.” mä sanoin vetäen huulilleni hymyn, vaikka se olikin vaikeaa. Henry näytti sangen yllättyneeltä ja antoi mun tulla lähemmäs. Laskin sipsipussin sen viereen – pikainen virne kävin sen naamalla, mutta sitten se pyyhkiytyi pois – banaanin lisäksi ja sitten tarjosin sille teen jota se katsoi tyhjästi.
”Sulla on jotain sun paidassa.” se sanoi osoittaen kohtaa, johon kuumaa teevettä oli kaatunut.
”Joo, ei mitään. Kuhan vaan kaatu vähän vettä.” mä sanoin huolettomasti, mutta Henry katsoi mua huolestuneena. Sitten se vilkaisi puhelintaan ja hörppäsi teetä. Mä en tiennyt oikein mitä muuta tehdä kuin vain seistä siinä, mutta koska se ei tuntunut kovinkaan hyvältä idealta, mä käännyin ympäri kävelläkseni pois.
”Öh… Mä lähden tästä sitten.” mä sanoin ja toivoin tuon herättävän jonkinlaisen reaktion Henryssä, mutta se vain nyökkäsi juoden teetään. Sitten mä kävelin ovelle ripeästi, painoin kahvan alas ja käännyin sitten katsomaan Henryä joka tuijotti yhä edelleen tyhjyyteen kuppi huulillaan. Näin kuinka tee höyrysi kupista ja katosi ilmaan.
”Niin… Mä meen.” mä toivoin Henryn sanovan edes jotain, mutta se vain nyökkäsi jälleen ja mua alkoi kiukuttaa.
”Kiitos.” se kuitenkin sanoi onttona ja mä tajusin sen tarkoittavan välipalaa jonka olin tuonut sille, ja niin mä poistuin vähin äänin huoneesta jääden seisomaan oven edessä otsa kurtussa. Mä en todellakaan tiennyt, mikä Henryä vaivasi, mutta jos se oli kerran päättänyt olla kertomatta, niin sittenpähän ei kertoisi. Mua kuitenkin kiukutti. Tuntui kuin mun tunteiden kanssa oltaisiin leikitelty ja mä en antanut sellaista anteeksi. Ajatellessani kuitenkin Henryä, mä en voinut vihata sitä. Mä en voinut olla sille niin vihainen… Huokaisin raskaasti ja lähdin kulkemaan alas, mutta saman tien kun pääsin portaisiin, mä vaihdoin suuntaa ja lähdin kävelemään talon toisesta päästä ulosta, josta pääsi samaiselle hiekkatielle, joskin muutaman metrin korkeampana kuin alaovelta tullessa.
Olin päättänyt kävellä jonkin aikaa jotta saisin olla rauhassa omien ajatusteni kanssa, mutta sekään ei onnistunut, koska todistin omituisen välikohtauksen saunan luona. Mä en mennyt kamalan lähelle, mutta tarpeeksi voidakseni kuulla. Tunsin hetken syyllisyyttä stalkkerimaisuudestani, mutta halusin tietää mitä tapahtui. Äänet kaikuivat saunan sisältä, tyttöjen puolelta ja tunnistin Marinan äänen saman tien.
”Haista paska! Ei mulle ole koskaan käynyt niin ennen!” Marina huudahti ja kuulin Anthonyn huokaisevan raskaasti.
”No mutta jos sulle käy jotain, niin se on mun syy!” Anthony huudahti takaisin ja jälleen kerran ihmettelin, kuinka paljon elämää silläkin oli äänessään, vaikka se oli alussa vaikuttanut täysin hiljaiselta pikku jöröltä.
”Sä et ole mikään mun helvetin lapsenvahti, Anthony! Mä osaan kyllä pitää huolen itsestäni.” Marina tokaisi lujasti ja hetkeksi laskeutuva hiljaisuus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin mun selkäpiitä. Musta oli vaikeaa kuvitella noiden kahden riitelevän… Tottakai nekin riitelivät, kaikki riitelivät joskus. Mutta tää kuulosti todella pahalta. Huomasin ärtyväni kun mä kuuntelin Anthonya ja aloin ajatella jälleen, kuinka paljon estoja se asetti Marinalle, joka vaikutti ihanalta ja lähestyttävältä tytöltä. Olihan se todella ekstrovertti ja välillä hieman päällekäyväkin, mutta hyvää se tarkoitti ja Anthony oli kusipää jos se halusi rajoittaa Marinaa tuolla tavalla.
”Mutta kun et pysty. Se on jo tullu todistettua.” Anthonyn äänessä kuului selvä varovaisuus ja mä ihmettelin, miten se kehtasi sanoa noin omalle tyttöystävälleen. Ei Marina ollut enää mikään pikkulapsi, jota sai komennella… Sitten oli jälleen hiljaista ja mä nielaisin ison palan alas kurkustani.
”Kuinka sä kehtaat sanoa mulle noin!” Marina huudahti ja kuulin kuinka se purskahti itkuun, sitten kuului askelten ääniä ja hyssyttelyä, uskoin Anthonyn vetävän Marinan halaukseen ja pusertavan tätä vasten itseään, sillä itku kuului nyt epäselvänä.
Sitten mä kuulin toisen äänen joka tuli mun takaa. Hiekanrapinaa. Mä katsahdin taaksepäin ja katsoin kuinka Nana ja sen kaveri tulivat mua kohti ja mä käänsin nopeasti mun katseen saunaan kuullakseni vielä, jos Anthony ja Marina puhuisivat enää.
”Ei, älä. Sä et voi tehdä mulle näin… Vaikka mulla onkin –”
”Terve tervaperse!” Nana kailotti niin, että saunaan laskeutui täysi hiljaisuus ja oletin Marinan ja Anthonyn kuulleen Nanan. Mä käännyin ympäri ja tervehdin Nanaa ja tyttöä joka seisoi tämän vierellä.
”Mitäs kuuluu?” Nana kysyi ja se haisi vahvasti röökille.
”Tulitteko just katokselta?” mä kysyin ja Nana hymyili ovelasti.
”No mistä muualtakaan.” se kommentoi ja katsoi sitten saunaan.
”Onko tuolla joku?” se osoitti saunaa hoikalla sormellaan ja mä kohautin olkiani.
”Mä en oo ihan varma, kuulin jotain ääniä, mutta en tiedä ketkä siellä on.” mä valehtelin ja Nana nyökytteli päätään kuin pieni kana. Pienen hetken jälkeen Anthony ja Marina tulivat ulos saunasta hieman punaisina ja koettivat selvästi näytellä, että kaikki on hyvin.
”Onks kaikki iha kunnossa?” Nana kysyi näyttäen huolestuneelta ja Marina nyökkäsi leveä hymy kasvoillaan.
”Joo, totta kai.” se sanoi ja Nana nyökkäili jälleen. Sitten me kaikki päädyttiin kävelemään pitkin rantaa ja kaislikonreunaa kenenkään oikein sanomatta mitään. Nana yritti pitää keskustelua yllä puhumalla Suomen ”ansaitusta hyvinvointivaltio-tittelistä” ja miettimällä poliitikkojen motiiveja ja puhumalla myös siitä, kuinka me kaikki oltiin eläimiä ja kuinka vanhusten elättäminen verorahoilla oli turhaa. Mä välillä tirskahtelin Nanan sanoille, mutta se ei kiinnittänyt huomiota melkein laisinkaan muhun tai kehenkään muuhun kuin sen vieressä lipuvaan kaveriin joka välillä taivutteli päätään myönteisesti tai myhisi. Olin päättänyt, että kulkisin kaikkien kanssa jonkin aikaa, koska omaan huoneeseenikaan mä en viitsinyt mennä Henryn vain halutessa olla yksin.



Illalla, mä olin pesemässä hampaitani ja katseli itseäni peiliin. Siihen, mihin kuumaa vettä oli tippunut, oli nyt pieni punainen jälki jota painelin kädelläni ja siihen sattui. Laitoin kylmän ja märän paperin vasten kuumaa kohtaa ja annoin sen kirvellä hetken. Purskuttelin suussani vettä ja sylkäisin sitten ulos. Meikit olin pessyt jo jonkin aikaa sitten ja kuivailin nyt naamaani paskaiseen pyyhkeeseen joka roikkua käsienpesualtaan vasemmalla puolen.
”Hei, täällä on jonoa. Laita liikettä kinttuihin, perkele.” kuului äkäinen ääni ja sen jälkeen koputus ovelta ja mä pyöräytin silmiäni. Sitten mä poistuin vessasta huomaten, että sen takana tosiaankin odotti noin kolme ihmistä.
”Miks te ette käytä alakerran vessaa?” mä kysyin.
”Noku se on epäkunnossa. Theodore veti niin kovat paskat kaiken suklaansyönnin jälkeen, että se tukkeutui ja nyt opettajat joutuu soittaa tänne jonkun huoltomiehen.” Heli vastasi jonon perältä ja mä naurahdin. Vittu mitä idiootteja…
Mä sanoin Helille ”nähdään” ja painelin huoneeseeni jossa Henry makasi yhä sängyssä samassa asennossa kuin aikaisemminkin, paitsi nyt ero oli se, että sillä oli peitto päällään. Sen silmät oli kiinni ja sen kihara otsatukka valui hellästi oikealle puolelle sen kasvoja siinä missä ajellut sivut ja niska saivat levätä vasten kuohkeaa tyynyä.
Marina ja Anthony olivat jo sängyssä menossa nukkumaan ja mä kuulin kuinka Anthony kuiskutteli jotain Marinalle, joka ei sanonut mitään, pysyi vain paikoillaan. Kai se oli jo nukahtanut, mä arvelin ja menin sänkyyni laittaen valot pois päältä. Huoneessa oli ihanan hiljaista.
Mä vedin viileän peiton mun yli ja suljin silmäni. Huoneessa oli mukavan viileää ja rauhallista ja mä tiesin, että uni tulisi jälleen nopeasti. Oli toisaalta harmi, että jo huomenna me jouduttaisiin lähtemään, mutta toisaalta musta oli ihan mukavaa päästä omaan huoneeseen ja omaan sänkyyn nukkumaan, jossa ei nukkunut kukaan muu kuin minä.
Alahuoneista kuului vielä jotain räkätystä, mutta se ei häirinnyt mun unensaamista. Niinpä mä suljin jälleen tiiviisti silmäni, jotka olivat jo pienen hetken olleet jälleen auki ja tutkailleet katossa olevia pieniä kulumisen aiheuttamia jälkiä, tahroja ja se näytti ylipäätäänkin vain kovin masentavalta.
Mutta kun mä vedin muutaman kerran syvään henkeä, mä aloin ajatella jotain kaukaista… Jotain joka saattaisi mua vielä helpommin untenmaille menevään junaan. En halunnut myöhästyä siitä tänä yönä.

Unissani mä kuljin pitkin lattioita, ryömien, kontaten ja vähitellen nousten ylöspäin. Mä yritin juosta, mutta se oli kuin olisi juossut vedessä. Hidasta, ja raskasta. Kaikki muut pääsi mun edelle, naureskeli mun hitaudelle ja jossain edessä näkyvässä maalissa mua odotti Henry jonka kasvoilla oli nyt vain suru ja tyhjyys. Sen iho oli kelmeä ja valkoinen kuin maito ja se vain tuijotteli eteensä heijaten kehoaan eteen ja taakse. Ja sitten se kaatui maahan naama edellä ja se särkyi kuin tiimalasi. Sen naaman takaa valui hiekkaa ja hiekka liisi tuulessa pois.
Pian mä seisoin lavalla Katriinan kanssa joka näytti häikäisevältä punaisessa mekossa, tukka palmikolla ja huulet verenpunaisina, kun mä taas olin pukeutunut roskasäkkiin jossa mä näytin aivan kymmenen hengen teltalta ja kaikki mun jäsenet olivat paisuneet kymmenkertaisiksi ja mä aloin itkeä. Katariina lauloi kauniisti italiaksi ja mä ymmärsin sen laulavan kauan sitten eläneestä, legendaarisesta ja erittäin rumasta hirviöstä, joka söi aamiaiseksi laivallisen ihmisiä ja sitten, mua alettiin hakata pienillä puukepeillä jotka sattuivat, vaikka ne olivatkin niin pieniä.
”Kukaan ei nää, kukaan ei nää, kukaan ei nää.” mä kuulin jonkun huutavan ja etsin yleisöstä vetistävillä silmilläni huutajaa, mutta sitä ei koskaan löytynyt, vaikka kuulin huudon uudestaan ja uudestaan.
Pian hiljaiset äänet lattian alla alkoivat kertoa, kuinka mä en pärjäisi koskaan missään ja kuinka mä näinkin mun äidin kasvot parrasvaloissa jotka osoittivat mua kohti ahnaasti ja vaativasti. Mä tipuin polvilleni, mutta lattian läpi ja suoraan punaiseen mereen joka lainehti myrskyisästi ja nielaisi mut sisäänsä. Myrsky laimeni ja vesi umpeutui, paksu jääpeite peitti veden ja mä koputin hätääntyneenä pintaan haluten pois. Mä halusin pois täältä vedestä, mä yritin hengittää ja jostain kumman syystä mä pystyin hengittämään ja aloin uida löytääkseni ulospääsyn.
Kylmä vesi tunkeutui mun ihon alle purren, raadellen, vaatien ja haluten musta kaiken. Kalat uivat mun ohi, yksi ajoi kolmipyöräisellä ja eräs delfiinivanhus kertoi kuinka delfiinit olivat fiksumpia kuin ihmiset ja valloittaisivat maailman vielä joskus. Sitten mä tipuin pimeyteen jossa mä vain leijuin ja näin joka puolella valkoisia silmämunia, jotka värisivät ja tuijottelivat mua. Aina kun mä liikahdin, tuhannet silmät värähtelivät ja siirsivät katseensa muhun.
”Se seisoo nurkassa, se seisoo nurkassa. Mä en pääse pakoon. Näetkö sä sen? Näetkö sä sen silmät?”
Huuto kuului taas ja mä kurtistin kulmiani ja ne suli yhteen kuin kaksi munaa kuumalla pannulla. Pian mä seisoin laivan kannella, viitoin naisia ja lapsia pelastautumaan jotka kuitenkin vain hyppäsivät kaiteen yli ja kuolivat tippuessaan niin lujaa vauhtia veteen. Laiva keinui, keinui ja keinui… Sitten mä putosin.
Avasin silmäni ja tajusin pudonneeni lattialle. Mä nousin ylös ja tajusin erottavani pimeydessä kuinka Anthony seisoi Marinan puolella sänkyä. Marina mumisi jotain mistä ei saanut selvää ja mä hoipertelin niiden luokse.
”Ne tulee, ne tulee, ne tulee. Ne tappaa!” Marina vinkaisi ja Anthony piteli sitä rauhallisesti vasten itseään ja mä katsoin tilannetta kummastuneena.
”Mitä tapahtuu?” mä kysyin hiljaa, vaikka uskoinkin, ettei Henry kuullut sillä se kuunteli musiikkia.
”Marinalla on skitsofrenia ja ei ottanut lääkkeitään tänään, koska se luuli, ettei se tarvitse niitä enää.” Anthony sanoi vakaasti ja piteli Marinaa silittäen tämän yössä tummanväristä tukkaa. Mä istahdin sängylle huolestuneena, mutta samalla hämmentyneenä ja laitoin Marinan keholle mun käden johon se tarttui rajusti katsoen muhun.
”Ne on täällä, ne on täällä!” Marina kuiskasi viiltävästi ja mä painauduin halaamaan sitä. Se tarrautui muhun lujasti, painoi kädet kouristuksenomaisesti vasten mun selkää ja hengitti raskaasti vasten mun ihoa. Näin Anthonyn katselevan huolissaan Marinaa ja Anthony silitti tätä edelleen.
”Mä laitoin sen äsken ottamaan sen lääkkeet, joten tilanteen pitäis rauhoittuu muutamassakymmenessä minuutissa. Jos ei, niin mä haen pari opettajaa paikalle.” Marina oli kuin kuuro Anthonyn sanoille ja se puristi mua ihan yhtä lujaa kuin äskenkin ja mä en päästänyt irti. Sen sydän hakkasi oikeasti todella lujaa kun mä halasin sitä ja hengitin rauhallisesti. Uskoin, että kun se tunsi mun hengittävän sillä tavalla, että se rauhoittuisi.
Mä en tiennyt kuinka kauan aikaa oli mennyt, mutta pian, tunsin otteen heltyvän ja näin kuinka Marinan silmät pyörähtivät kevyesti ylöspäin, sen keho veltostui hitaasti, mutta sitten se painoi päänsä tyynyyn ja Anthony ei lakannut silittämästä tätä. Vasta muutaman minuutin kuluttua, kun Marina enää vain nyki pienesti sängyllä – kai unissaan – Anthony huokaisi ja nousi sitten ylös sängyltä kulkien ulos huoneesta ja mä liityin sen seuraan.
”Mä en tiedä kuinka fiksua on jättää Marina yksin tällä hetkellä, mutta mä haluan, että sä tiedät. Me riideltiin tänään Marinan kanssa, ja –”
”Joo, mä kuulin. Kuulin saunan lähellä kuinka te riitelitte ja kuuntelin hetken. Anteeksi.” mä sanoin ja Anthony pudisti päätään.
”No, ainakin tiedät mistä me riideltiin.” Anthony sanoi ja mä pudistin vuorostani päätä.
”Itseasiassa en, mä kuulin nimittäin vain pienen osan siitä.” mä kerroin ja Anthony mietti hetken.
”Me riideltiin siitä, kuinka Marina oli sanonut mulle tänään aikaisemmin päivällä, että hän ei enää tunne tarvitsevansa lääkkeitä, koska se on niin onnellinen mun kanssa ja koska… No, koska se on tavannut uusia ihmisiä ja kuinka se on varma, että kaikki tää nyt saa sen… Sairauden menemään pois. Mä yritin rauhallisesti kertoa sille, että se ei ole totta ja sitten se suuttui mulle ja loput varmaan kuulitkin. Mä selitin, että se voi saada tosi helposti kohtauksen ihan missä vain ja milloin tahansa, jos se jättää ne lääkkeet ottamatta.” Anthony selitti mulle ja mä tuijotin sitä ihmeissäni. Samalla mun mieli alkoi kuhista.
Mä olin pitänyt Anthonya typeränä tyyppinä… Mun omatuntoon alkoi koskea aika lailla.
”No entä kaikki se… Kahlitseminen. Kuinka aina estät Marinaa?” mä kysyin suorastaan toivoen, että se vastaisi jotain sen tyyppistä kuin ”no mä vain satun olemaan mustasukkainen jätkä”, koska mä en halunnut olla niin väärässä sen suhteen…
”Me ollaan seurusteltu Marinan kanssa vuoden ja mä oon nähnyt mitä käy kun se innostuu liikaa. Varsinkin silloin jos se ei ole ottanut lääkkeitään. Kerran se meni ihan sekaisin, alkoi puhua jatkuvasti, ei pystynyt lopettamaan ja sitten se sai kunnon kohtauksen, alkoi nähdä asioita, puhua ihmisille ja asioille, jotka vain se näki… Mä en missään nimessä yritä kahlita Marinaa. Mä en ole kusipää. Mä vain haluan suojella sitä, jotta sille ei käy pahasti. Ja kyllä Marina sen tietää… Se vaan on vähän eksyksissä. Sille todettiin skitsofrenia pari vuotta sitten ja se ei oo vieläkään oikein sinut sen asian kanssa. Ihan ymmärrettävää.” Anthony sanoi ja mä jäädyin paikoilleni.
”Ja mä oon tosi pahoillani kun oon antanut niin huono kuvan itsestäni. Mä oon luonnostani vähän varautunut uusien ihmisten kanssa, mutta tapa miten sä kohtelit Marinaa äsken osoittaa, että suhun voi luottaa ja että sulla on hyvä sydän.” Anthony puhui hiljaisesti. Mä liikutuin sen sanoista tosi paljon ja annoin sille halin, vaikka se ensin vaikuttikin todella kiusaantuneelta. Sitten se kiersi käsivarret mun ympärille ja halasi mua.
”Voin uskoa, että teillä kahdella ei ole kauheen helppoa aina… Mä haluan auttaa ja olla teidän ystävä. Marina on ihana ja mä pyydän anteeksi, koska oon ajatellut susta niin negatiivisesti.” mä sanoin sydän kurkussa ja Anthony huokaisi vasten mun niskaa.
”Ei se mitään… Mä ymmärrän kyllä.”
Ja sinä yönä mä opin yhden elämäni tärkeimmistä asioista, ja se oli se, että ulkonäkö saattaa pettää ja pahasti.



Luku 4
Johtopäätöksiä

Elokuun ja syyskuun muutos sai lehdet vaihtamaan väriä raikkaanvihreästä aina tummanpunaiseen, keltaiseen ja ruskeaan. Luokkaretki oli enää vain kaukainen muisto ja mua harmitti, että se oli mennyt niin nopeasti. Nyt kun ajattelin sitä, se tuntui tapahtuneen monia vuosia sitten… Tuuli tuiversi entistä lujempana ja lokakuun alku tuli yllättäen tuoden mukanaan kokeita, kirjaesitelmiä, englannin pistokokeita ja matematiikan pulmia joihin ei löytynyt vastausta kirjan takaa.
Kukaan ei ollut valmistautunut kokeisiin ja saivat siksi niin huonoja arvosanoja. Mun äiti oli huutanut mulle viimeiset kuukaudet siitä, kuinka mä olin ”elänyt kuin pellossa” arvosanojeni suhteen ja kuinka mun piti ryhdistäytyä. Ja että oli yksi ”hevonvitun hailee” kun yritin puolustella tilannettani stressillä ja väsyneisyydellä sekä sillä, että nyt oli vasta lukion ensimmäinen vuosi. Äitiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, sillä se halusi kaikista parasta juuri nyt.
Mä en tiennyt miten kykenin elämään mun äidin alituisen katseen ja painostuksen alla, mutta kun mä yhtenä päivänä saavuin kouluun lokakuisena päivänä, mä en tiennyt kuinka nopeasti mun pulkka kääntyisikin syksyn tuomassa paskasäässä.

Tapasin väsyneen Helin joka istui nyt koulun taukotilassa sohvalla kahvi kädessään ja mustat renkaat silmiensä alla.
”Sulla taisi mennä eilen tosi pitkään Rägin kanssa?” mä sanoin vihjailevasti ja Heli huokaisi.
”En mä oo enää Rägin kanssa. Paska jätkä.” se sanoi ja ryysti kahviaan. Helin poikaystävä oli vaihtunut viime kahden kuukauden aikana kolme kertaa ja mä välillä mietin, oliko sillä kaikki kunnossa. Ensin sillä oli ollut Marco, sitten yksi Juhana ja nyt Rägi. Mutta ei näköjään enää.
”Onko sulla jo joku?” Heli kysyi ja kohotti katseensa muhun. Mä tiesin, ketä se ajatteli, mutta mä pudistin päätäni melko kylmästi.
”Ei. Ei oo.” mä sanoin ja Heli kohautteli olkiaan.
”Sääli. Hyvän tytön ja tissien tuhlausta.” Heli sanoi ja mä naurahdin johon se hymyili veikeästi. Musta ja Helistä oli tullut aika läheisiä luokkaretken jälkeen, aivan kuten Marinasta ja Anthonystakin. Me tavattiin välillä koulun ulkopuolellakin, mentiin jollekin kylään, pelattiin pelejä ja valvottiin koko yö. Olin puhunut joskus puhunut Katriinankin kanssa puhelimessa, mutta se oli jäänyt siihen, koska mä tiesin, että meidän kaveruudesta ei olisi koskaan tullut mitään aitoa.
Se oli kuitenkin käyttäytynyt mua kohtaan oikein mukavasti, vaikka se säilytti saman koppavan asenteensa muita kohtaan. Se oli kuullut vain mun sanat ja kai oletti, että jokaisen piti sanoa sille päin naamaa, jos halusi saada siltä jonkinlaista kunnioitusta.
”Sä oot näyttänyt panevan Katriinan jos jonkinlaiseen ruotuun. Mullehan se ei tietenkään uskalla vittuilla, mutta hyvä tietää, että jollakin on munaa sanoa sille suoraan.” Heli ryysti jälleen kahviaan ja mä näin kuinka Henry käveli sisään ovesta ja moikkasi meitä. Heli katseli sen selkää kun se käveli ohi. Heli oli värjännyt vihreät latvansa nyt kukoistavan pinkeiksi.
”Mä en yhä edelleenkään tiedä mikä tota vaivaa.” Heli sanoi ja sen äänessä kuului välinpitämättömyys. Henry oli nimittäin luokkaretkestä saakka käyttäytynyt todella omituisesti ja aina kun mä puhuin sen kanssa, se pyrki puhumaan normaalisti, mutta jokin sen äänessä tai kurkussa sai sen takeltelemaan ja mä olin päättänyt, että mä en jaksaisi katsella tuollaista pidempään. Mä olin antanut Henrylle tarpeeksi tilaa, mutta juuri nyt mä halusin liikkua eteenpäin. Olin joskus syyskuussa myöntänyt itselleni, että mä todella välitin Henrystä… Mutta koska se ei osoittanut tuntevansa samoin, mä en uskaltanut kertoa sille mun tunteista, koska mä pelkäsin saavani jälleen rukkaset ja olin oikeasti todella kyllästynyt aina olemaan se, joka teki aloitteen. Halusin kerrankin jotain vaihtelua.
”No, se on sen ongelma.” mä sanoin melko kylmästi ja ihmettelin, miten sanat tulivat mun kurkusta ulos kuin jäinen tikari. Heli loi muhun kummastuneen katseen, hörppäsi kahviaan ja nousi sitten ylös.
”Sä et puhu enää yhtään samalla tavalla kuin muutama kuukausi sitten. Taidat tosissaan olla nyt Henrystä yli.” se sanoi ja naurahti sitten päälle. Mä pakotin itseni nauramaan, mutta vaikka mulle kuinka sanottiin, että olin yli Henrystä, mä en kyennyt heittämään tunteitani roskiin noin vain, vaikka ne olivatkin jo jokin aika sitten kylmenneet siihen pisteeseen, etten tiennyt enää mitä tehdä.
”No, eiköhä mennä tunnille.” Heli sanoi päättäväisesti huomatessaan mun ilmeen ja mä nyökkäsin rauhallisesti.

Englannintuplatunti oli jälleen yhtä kuiva kuin ennenkin ja kyyryselkäinen, silmälasipäinen nainen ohjasi meitä kuten aina. Mä en tiennyt tykkäsinkö mä siitä, mutta se ei näyttänyt oikein pitävän kenestäkään kuka sai alle kympin sen kokeista. Tietenkin, luokassa oli muutamia poikkeuksia joita se oikein rakasti. Nimittäin eräs poika, joka sai jatkuvasti hyviä arvosanoja, mutta valitti jos oli saanut kymppi miinuksen. Mä en jaksanut tuollaisia ihmisiä. Mun äiti huusi mulle, jos sain ysin, koska olisin ”varmasti saanut paremmankin vaivautumalla lukemaan hieman enemmän”. Mä en jaksanut enää koulua, vaikka sitä olikin kulunut vasta hyvin vähän aikaa ja tunsin itseni laiskaksi aina vetäessäni kirjat esiin kotona joihin en loppujen lopulta koskaan koskenutkaan. Mun illat kului tietokoneella säheltäessä ja telkkaria katsoessa. Mua ei oikeastaan kiinnostanut enää mikään.
Kuitenkin, yhdellä ruotsintunnilla, eräs poika tökkäsi mua varovaisesti olkapäähän ja se antoi mulle lapun.
”Mun käskettiin antaa tää sulle.” se sanoi hiljaa ja painoi sitten katseensa kirjaan. Opettajan sanoja mä en kuullut melkein ollenkaan, kaikki oli tuttua asiaa entisestään – olin nimittäin käynyt ruotsinkielistä ala-astetta, mutten osannut ruotsia enää melkein yhtään. Kuitenkin, tämä oli niin perusasiaa, että olin päättänyt sulkea korvani siltä. Nyt mä sain vielä paremman syyn sulkea ne kun avasin lapun jota hypistelin käsissäni.
”Moi, ajattelin kysyä olisitko halunnut lähteä mun kanssa ulos tänä viikonloppuna
Juan.”
Mä en voinut uskoa silmiäni todeksi ja luin lapun moneen kertaan läpi. Juan. Se Juan luokkaretkeltä joka oli ollut tosi hiljainen…? Tärisevin käsin mä kaivoin penaalistani sinisen tussin ja vastasin.
”Mihin aikaan?”
Mä en sen kummemmin ajatellut asiaa vaan panin samaisen pojan joka oli mulle lapun antanut, viemään lapun jälleen eteenpäin. Se ei näyttänyt innostuneelta kun mä annoin sille lapun takaisin, mutta se kuitenkin laittoi lapun eteenpäin. Mä katselin kokoajan kelloa hermostuneena ja en tajunnut, mitä oli juuri tapahtunut. Kun mä vilkaisin taakseni, mä näin Juanin joka katsoi nyt lappua todella innoissaan ja sen vieressä istuvaa Milliä, joka näytti paskansyöneeltä. Sen kasvot olivat kalpeat, mutta se siirsi ne takaisin kirjaan kun opettaja kääntyi luokkaan päin.
Mä sain odottaa vastausta aika kauan, sillä ensimmäisen tunnin jälkeen oli ruokailu. Me kaikki mentiin syömään ja kun mä liityin ruokajonossa Helin ja Henryn seuraan, mä tärisin posket punaisina.
”Mitä sun poskille on käynyt?” Heli kysyi virne kasvoillaan ja mä pudistelin päätäni.
”Ai, mulla on vaan kuuma.” mä tokaisin ja Heli tyrskähti nauruun. Se ei uskonut mua ja mä tiesin kuinka huonosti olin valehdellut – olin yleensä todella hyvä valehtelemaan. Me mentiin yhteen pöytään syömään ja sitten kumarruin Helin korvaan kuiskaamaan mitä oli tapahtunut. Se katsoi mua innoissaan ja hieman typertyneenä.
”Ootsä vittu tosissas?” se kysyi ja mä nyökkäsin innoissani. Kun mä vilkaisin silmäkulmastani Henryä, se näytti kiinnostuneelta, mutta kun mä vein katseeni siihen, se leikki tuijottavansa ruokaa lautasellaan jota se vei suuhunsa melko kiireellä. Se oli valmis ennen meitä ja poistui sitten ennen kun me oltiin edes puolivälissä.
”Vau, ihan vitun hienoa! Juan on Amerikasta… Kunnon americano loverboy me saatiin sulle!” Heli huudahti niin, että puolet ruokasalista kääntyi katsomaan meitä, mutta mä en välittänyt. Mä olin vain innoissani kun mä olin saanut jonkinlaisen ilon aiheen mun päivään.
Me syötiin rauhassa Helin kanssa kanaa ja riisiä joka maistui vaihteeksi ihan hyvältä, eikä kengänpohjalta. Ei sillä, että mä tiesin miltä kengänpohja maistui, mutten halunnut edes tietää. Kun mä mietin meneväni ulos Juanin kanssa, mun kasvoilla paistoi niin iso hymy, ettei kukaan voinut olla huomaamatta sitä. Kukaan muu Helin ja Juanin – kenties Millinkään – lisäksi eivät kuitenkaan tienneet, mikä mun hymyn aiheutti ja hyvä niin.
Mä en tiennyt miksi olin edes loppujen lopulta suostunut menemään Juanin kanssa ulos, mutta ei kai siitä haittakaan olisi. Halusin kokeilla mennä jonkun kanssa treffeille ja olin iloinen, että Juan oli ollut oma-aloitteinen. Sen käsiala oli kuin pieniä harakanvarpaita, mutta ei se mitään. Se oli vaikuttanut luokkaretkellä ihan mukavalta ja se tapa miten se katseli mua aina tunneilla toi mulle mieleen itseni ja tavan jolla mä olin niinkin useasti katsellut Henryä.
Jossain mun sisällä tuntui kuitenkin suuri kuohahdus ja pistos kun mietin Henryä ja Juania. Miksi mä menin Juanin kanssa ulos, mähän pidin Henrystä!
Muista, että Henry kohtelee sinua kuin ilmaa.
Ääni mun sisällä puhui ja mä myönsin sen. Henry ei ollut käyttäytynyt mua kohtaan kamalan hyvin viime aikoina ja vaikka mä olin kuinka yrittänyt puhua sen kanssa, jopa osoittaa, että välitin siitä, se oli vain viitannut mulle kylmällä kintaalla. Mä ymmärsin kyllä vähemmästäkin. Viimeiset kaksi viikkoa mä olin käyttänyt siihen, että itkin öisin ja huokailin sen perään. Miksi vitussa mä edes olin ihastunut koko tyyppiin, mä mietin.
Marina ja Anthony tuli meidän pöytään. Molemmat hymyili lautanen kukkuroillaan ruokaa.
”Jees, tänään on kanaa!” Anthony sanoi ja mä huomasin Helin pyöräyttävän silmiään. Heli ei näyttänyt kamalammin tykkäävän siitä, enkä mä oikein ihmetellyt miksi. Heli oli kova tuomitsemaan ihmiset ensivaikutelman perusteella, eikä Anthonyn käytöksen muutos ollut saanut Helissä aikaan minkäänlaista muutosta. Heli lähti pöydästä pyytäen, että me nähtäisiin joku lähipäivä ja mä menisin niille yöksi. Mä suostuin enemmän kuin mielelläni.
”Mitä sä hymyilet?” Anthony kysyi ja mä kohautin olkiani mukamas niin kainosti.
”En mä mitään… Joku vaan saattoi pyytää mua ulos…” mä sanoin ja siinä samassa Marinan välineet kolahtivat pöydälle ja se tuijotti mua silmät lautasenkokoisina. Se alkoi kirkua ja mä kirkaisin sen mukana. Anthony huokaisi raskaasti kun Marina syöksyi halaamaan mua. Viereisissä pöydissä olevien ilmeet olivat näkemisenarvoisia, mutta ne olivat pyyhkiytyneet pois yhtä nopeasti kuin ne kasvoille olivat tulleetkin.
”Ei! Mä oon niin onnellinen puolesta! Apua! Onko se Juan se ulkomaalainen? Se, jolla on hieman tummempi iho? Ihan niin kuin rusketus!” Marina huuteli kuiskaten ja mä nauroin sen reaktiolle. Oli ihanaa kun Marina oli niin aurinkoinen. Mun pitäisi ottaa siitä mallia, mä mietin itsekseni ja haroin tukkaani.
”Joo, se on just se.” mä sanoin ja Anthony näytti hieman epäröivältä, muttei sanonut mitään. Mä tiesin, että se ajatteli jotain, vaikkei uskaltanutkaan sanoa sitä suoraan.
”Mitä sä oikein irvistelet siinä. Kerro mulle mitä mietit.” mä sanoin hymyillen joka tarttui Anthonyyn. Se kurottautui pienesti pöydän yli ja vaikutti varautuneelta.
”Jos mä olisin sinä, olisin tosi varovainen. Mitä mä oon kuullu, niin Milli vaikuttaa aika äkäiseltä.” se sanoi ja mä en olisi voinut välittää vähempää.
”Ai, mitä. Pitäisikö mun sun mielestä vaan sanoa Juanille, että ’hei, en tuu koska sun wannabe-girlfriend ei tykkäis’?” mä sanoin matkien Milliä heiluttaen kiinni suljettuja nyrkkejäni kasvojeni edessä jolloin Marina purskahti makoisaan nauruun.
”Aah, kymppi. Kympin arvoinen matkinta.” Marina pyyhkäisi naurunkyyneleen silmäkulmastaan. Anthony näytti nyt itse äkäiseltä.
”Ei, en mä sitä tarkoittanut. Mä vaan varoitan.” se sanoi ja jatkoi ruokansa syömistä. Mä en olisi kuitenkaan voinut olla vähempää kiinnostunut, sillä olin onnellinen, että edes joku osoitti mulle kiinnostustaan niinkin avoimesti. Nyt kun mietin, niin en ollut yhtään ihmeissäni, että Juan oli pyytänyt mua ulos. Kuten olin aikaisemmin miettinyt, niin tapa jolla se oli katsellut mua oli ollut jokseenkin… Vangitseva. Yhtäkkiä mä aloin nähdä vain hyviä puolia Juanissa ja kun ajattelin meneväni sen kanssa ulos ja kuinka se ärsyttäisi Milliä, sitä enemmän mä hymyilin.
Mutta kaikista eniten mut hymyilemään sai ajatus siitä, että kun Henry saisi joskus tietää mun menevän ulos Juanin kanssa… Mä osasin kuvitella sen tyrmistyneen reaktion ja kuinka se polvistui mun eteen ja rukoilisi mua menemään ulos sen kanssa, jolloin mä sanoisin, että ”too late” ja että se ei voisi vaikuttaa siihen enää mitenkään.
Äkisti tunsin itseni kaikkien sarjakuvien sankarittareksi – siksi, joka pelasti päivän, eikä antanut sydämensä irti repineille enää uutta mahdollisuutta.
Mä kävelin ruokailusta iloisena takaisin luokkaan ja odotin sen alkavan. Huomasin kuitenkin jo istuessani alas, että mun kirjan väliin oltiin sujautettu lappunen ja mä en voinut muuta kuin kihistä jännityksestä. Ah, mitäköhän Juan oli vastannut…
”Sulla on söpö käsiala. Miten olis lauantaina kello 18 keskustassa?”
Mä tärisin innostuksesta ja kaivoin jälleen samaisen sinisen tussin esiin alkaen kirjoittaa:
”Joo, totta kai. Käydäänkö jossain syömässä?”
Ja ennen kuin mä olin edes ehtinyt tajuta, mitä olin kirjoittanut, mä laitoin lapun menemään – poika joka oli viime tunnilla laittanut meidän lappuja edestakaisin oli nyt istuutunut visusti kauas meistä, jotta sen ei tarvitsisi enää toimia lappupoikana – ja jäin jälleen odottamaan. Samalla, mä kaivoin mun puhelimen esiin ja näpyttelin Marelle ja Analle ryhmäviestin, jossa molemmat laittoivat paljon tekstiä caps lockilla ja hymiöitä niin, että mua alkoi pyörryttää.
Tunti loppui nopeasti ja pian mä jo kävelin kohti kotia laukku olallani Heli vierelläni. Se asui ratikkamatkan päässä musta ja kerroin sille, että tapaisin sen lauantaina kello 18, johon se vastasin tyynesti, että ”siistiä” ja meni sitten ratikalle. Jotenkin mulla oli tunne, että vaikka Heli sanoikin olevansa innoissaan, niin se silti peitteli jotain. Harmittikohan sitä, että mä en ollut puhunut Henryn kanssa, joka kulki nyt masentuneennäköisenä meidän takana liittyen sitten Helin seuraan ratikkapysäkille – hyvä jos edes ehti siihen – ja sitten mä ajattelin, että Heli oli vaikuttanut olevan itse kiinnostunut Henrystä, joten miksi vitussa se vaikutti niin masentuneelta. Miksi kukaan – muu kuin Marina – ei voinut näyttää olevansa iloinen mun puolesta? Miksi mä en saanut kerrankin olla iloinen siitä, että joku kysyi mua ulos? Tää oli ensimmäinen kerta mun elämässä kun mua oltiin kutsuttu ulos, joten totta kai olin innoissani ja mulla oli oikeus tähän!

Kotona mä en kyennyt oikein keskittymään mihinkään ja en kertonut äidille, että mua oltiin kutsuttu ulos. Se olisi vain heittänyt tarpeettoman vaivalloisia kysymyksiä joihin mulla ei yksinkertaisesti ollut energiaa vastata.
Seuraavina päivinä mun innostus näkyi arvosanoissa, eikä niinkään positiivisesti. Kun mä kävelin ulos välitunnilla Helin kanssa rakennuksen taakse polttamaan tupakkaa, mä murahtelin hiljaisena.
”Miten vitussa mä sain kutosen englannista ja seiskan äidinkielestä?” mä kysyin ja osoitin kysymyksen enemmän itselleni kuin Helille, mutta se oli päättänyt nyt vakaasti osallistua mun keskusteluihin. Olin iloinen, että mulla oli Helin kaltainen ystävä, mutta välillä sekin tuntui olevan niin poissaoleva, etten osannut edes arvata, mitä se ajatteli.
”No, opettajat on perseestä, eikä ymmärrä nuorten mielenkulkua.” se sanoi ja mä nyökkäsi.
”Lyhyt ja ytimekäs vastaus, joka pätee.” mä sanoin ja Heli nauroi.
”Kuule, mä ajattelin pitää nyt lokakuun lopussa pienet Halloween-juhlat ja mietin, olisitko halunnut tulla?” se kysyi ja loi aran hymyn muhun, jota en ollut ennen nähnyt noilla itsevarmoilla kasvoilla.
”Ooh, totta kai haluan!” mä huudahdin niin, että pari muuta katsoi mua ihmeissään – siitä oli alkanut tulla tapa viime aikoina – ja Heli heilutteli käsiään ”jes” merkiksi.
”Hienoo! Mä oon kutsunut muutaman muunkin, mutta älä huoli. Ne on kaikki sellaisia ihmisiä jotka sä tunnet! Tai oikeastaan, sinne on tulossa pari mun omaa kaveria, mutta mä oon varma, että sä tuut niiden kanssa toimeen, koska tuut toimeen munkin kanssa. Sä oot kiva muija.” se sanoi ja vinkkasi silmäänsä. Mä vinkkasin takaisin. Mulla ja Helillä oli samanlainen huumorintaju ja se oli mulle erittäin mieleen. Pian, meidän yllätykseksi, Anthony saapui paikalle, veti esiin tupakan ja kun se huomasi meidät, kaikki väri katosi sen kasvoilta.
”Ah, älkää kertoko Marinalle… Mä tarvin tupakan tai pari aina välillä.” se sanoi ja oli ihan valmiina lähtemään takaisin ylös ja leikkimään, että mitään ei ollut tapahtunut, mutta meidän neutraalin rauhallisista katseista se päätteli, että meitä ei kiinnostanut sen polttamiset. Mä en tietenkään kertoisi ja olin varma, että Helikään ei kertoisi.
”Miksi vitussa me kerrottaisiin?” mä kysyin ja Anthony huokaisi helpottuneena.
”No, mä en vaan halua, että Marina saa tietää… Se ei tykkää röökaamisesta. Ei ainakaan silloin jos mä poltan. Mutta muut saa kyllä polttaa.” se sanoi ja mä katsoin sitä nyt toinen kulma koholla.
”Toihan on ihan paskaa.” mä totesin ja Anthony nosti olkiaan.
”No jaa… Se on oikeassa, ei pitäisi polttaa. Mutta mä en voi mitään. Mä oon polttanut jo muutaman vuoden, enkä pysty lopettamaan. En ainakaan vielä. Vähentäminenkin tuntuu niin helvetin työläältä.”
”Ahah, been there done that.” Heli sanoi ja veti viimeiset imut tupakasta painuen sitten pois paikalta. Kun se oli jättänyt mut ja Anthonyn kahdestaan, Anthony tuli mua lähemmäs ja katseli mua nyt päästä varpaisiin.
”Tiedätkö sä mikä Henryä vaivaa? Me ollaan jo ihan hyviä kavereita, mutta se on vaan niin… Jotenkin niin –”
”Etäinen?” mä päätin Anthonyn lauseen ja nyökkäsi.
”Joo… Mä yritän piristää sitä. Miten nyt jätkät piristää toisiaan.” se lisäsi kun mä katsoin sitä hieman oudosti.
”Niin mäkin… Mutta mä en saa siihen oikein minkäänlaista kontaktia nykyään.” mä sanoin ja katsoin Anthonya tyhjin silmin. Se näytti ymmärtävän saman tien, että mä en ollut kunnossa, imaisi röökistään muutaman henkäisyn jota mä en katsonut pahalla missään nimessä. Mulle oli aivan sama kuka poltti ja kuka ei. Mutta se, että jos mua alettiin kritisoida mun röökaamisesta, niin sitä mä en katsonut kauhean hyvällä…
”No. Kai sillä on syynsä pysytellä omien muuriensa takana.” Anthony kuiskasi hiljaa polttaessaan viimeiset imunsa tupakasta – se oli näköjään yksi niistä jotka polttivat nopeasti – ja heitti tupakkansa maahan.
”Nii… Nii kai.” mä sanoin lähes apaattisena ja katsoin pian Anthonyn selkää joka katosi kulman taakse kun se poistui mun luota. Olin hetken yksin, poltin tupakan loppuun, huokaisin ja menin takaisin sisälle seuraavalle tunnille. Sitten aloin ajatella Juania ja tämän kauniita ruskeita silmiä jotka olivat niin innoissaan katselleet mua, syöneet mua… Tunsin kuinka mun koko keho kihelmöi kun mä ajattelin sitä ja yritin sulkea ajatuksen pois. Henryä oli vaikea saada pois ajatuksista. Sillä oli kuin jokin taianomainen kyky aina pongahtaa takaisin, mutta kun menin seuraavalle tunnille, se ei tullut enää takaisin – ainakaan ennen seuraavaa lauantaita.

Lauantaina ennen kello kuutta mä hermoilin, meikkasin ja selitin äidille, että mä tapaisin muutaman koulukaverin hauskanpidon merkeissä kaupungilla ja totta kai mun äiti ihmetteli, minne olin menossa, mutta pian se lopetti kyselyn ja antoi mun mennä. Blondi tukka ylhäällä, rajaukset ja tummaa luomiväriä päällä mä lähdin kulkemaan kohti ratikkapysäkkiä kylmässä tuulessa. En voinut olla hermoilematta, kuinka ensimmäiset treffit menisivät… Mä en voinut vieläkään uskoa, että olin menossa elämäni ensimmäisille, kunnon treffeille.
Ratikassa ihmiset istuivat tavanomaisen tylsistyneinä lauantai-illassa ja nyt mulla oli tilaisuus loistaa niiden rinnalla, muutama kehui mun ulkonäköä, pyysi jopa numeroa mutta kieltäydyin kohteliaasti, sillä olinhan mä menossa treffeille!
Ratikka kulki hitaasti, mutta varmasti kohti pysäkkiä, jolla mun piti jäädä ja kävellä tapaamaan Juania. Se odotti mua keskellä tuulta ja paskasadetta, joka kaatoi niskaan. Astuin ulos ratikasta suuret kuulokkeet niskallani ja se näytti aika iloiselta.
”Mä mietin, että jos mentäisiin sittenkin vaikka johonkin kiinalaiseen syömään?” se kysyi varovaisesti ja ollakseni rehellinen, mulle kelpasi mikä vain. Kunhan se ei vain muistuttanut mua Henrystä, mä mietin salaisesti erittäin katkerana ja annoin Juanin johdattaa mua lähimpään kiinalaiseen jossa oli kuin olikin tavanomaisen hyvää kiinalaista ruokaa. Se tarjosi mulle aterian jossa oli naudanlihaa ja sieniä – ja jotain kastiketta, en kuitenkaan jaksanut keskittyä siihen, koska Juanin silmät söivät mua niin paljon. Sen sijaan, että se olisi katsellut omaa ruokaansa, saati syönyt sitä, se tuijotteli mua muutaman kiharasuortuvan takaa ja hymyili. Musta tuntui hieman epämukavalta, mutta kun se viimein käänsi katseensa pois, mä huokaisin hiljaisesti helpotuksesta.
”Mä haluaisin kysyä jotain.” kohotin oman sinisen katseeni ja Juanin ruskea yhtyi siihen kiinnostuneena. Se nyökkäsi myöntyväisesti ja antoi mulle hetken, ennen kun sanoin mitään. Juan oli tilannut lautasellisen friteerattua kanaa, paistettua riisiä, lautasellisen nautaa, bambua ja suuria sieniä jotka näyttivät makoisilta.
”Mistä sä tunnet sen Millin?” mä kysyin varovaisesti, mutta Juanin ilmeestä mä tiesin, että se arvasi mitä mä oikeasti halusin kysyä. Mitä enemmän mietin Milliä ja sen naaman edessä heiluvia pieniä ja kalpeita nyrkkejä, sitä enemmän mua alkoi vituttaa. Puristin huomaamattomasti lujaa mun vasemmassa kädessä olevaa haarukkaa ja vein sen sitten suuhun. Juan tarjosi mulle sanomatta mitään ruokaa sen kanalautaselta samalla kun otin huikan kylmästä kokiksesta.
”Ai Miljan? Ryhmähaastattelusta ennen koulun alkua.” se sanoi tyynesti ja mä pysyin hiljaa. Se ei ollut vastannut mun perimmäiseen kysymykseen, jonka mä tiesin, että se tiesi. Ehkä se halusi mun kysyvän sitä suoraan.
”Se näyttää tykkäävän susta.” mä sanoin ja ajattelin olla rehellinen. Jos Juan ja minä meinattaisiin mennä ulos useamminkin, tahdoin tietää, etten pahoittaisi kenenkään mieltä. Mutta toisaalta, kun ajattelin Millin suuttuvan mun ja Juanin treffeistä, se sai mulle aikaan jotain sanoinkuvaamatonta nautintoa. Tunsin toisaalta oloni myös aivan hirveäksi ja syylliseksi, sillä enhän mä tuntenut edes koko ihmistä. Mistä sitä tiesi, vaikka Milli olisikin ollut ihan kiva? No, mä pyörittelin päätäni. ”Syyllinen kunnes toisin todistetaan.”
”Milli näkee mut enemmän isoveljenä kuin minään muuna.” Juan totesi katsomatta muhun ja nyt mua alkoi häiritä se, että se ei pitänyt katsettaan mussa ja saman tien, sen silmät kohtasivat mun oman ja se lukitsi mut paikoilleni tuolla syvällä tuijotuksella.
”Maistuuko?” se kysyi ja loi leveän hymyn täyteläisille huulilleen.
”Kyllä.” mä takeltelin ja Juan vei sitten katseensa muualle. Mikä mua kuitenkin eniten häiritsi tässä tilanteessa oli se, että Juan näytti tietävän miten käyttää katsettaan ja miten puhua ilman, että mielenkiinto lopahti. Sillä oli charmia, mitä se ei ehkä itse huomannut… Tai sitten se tiesi sen helvetin hyvin ja juuri siksi käytti sitä aseenaan. Kokonaisuudessaan vaarallinen…
”Mun mielestä sä olet todella kaunis.” Juan sanoi yhtäkkiä ja mä meinasin tukehtua ruokaani. Kaunis. Todella kaunis. Minä?!
”A-anteeks mitä?” mä kysyin ihan niin kuin en olisi koskaan kuullutkaan mitään niin törkeää.
”Musta sä olet todella kaunis.” Juan toisti rauhallisesti ja mä vain tuijotin sitä.
”Ah… Joo. Kiitos. Mä en ole… Tottunut tällaisiin kommentteihin.” mä sanoin ja Juan kohautti olkiaan.
”Kyllä mä voin lopettaa jos sä vain ha-”
”Ei! Ei siis… Ei tarvitse.” mä sanoin ja ennen kuin tajusin, mä huomasin Juanin kasvoilla ilmeen joka viesti, että se oli onnistunut pyrkimyksissään. Tunsin olevani kuin jonkun loitsun alaisena kun katselin sitä nyt. Kaikki omituinen ja paha mitä olin siitä joskus ajatellut luokkaretken aikana ja jälkeen oli nyt huuhtoutunut pois ja tilalle oli tullut mitä ihanin autuus… Se tiesi tasan tarkkaan mitä mä halusin kuulla ja mulla oli tunne, että se näki mun sisälle. Se näki mun sieluun.

Me syötiin kaikessa rauhassa, tilattiin jälkiruokaa ja puhuttiin kaikenlaisesta. Se kertoi olevansa puoliksi espanjalainen ja puoliksi amerikkalainen. Se oli kuitenkin muuttanut ihan pienenä Suomeen niin siksi sen suomenkieli oli niin hyvää ja mä vain nyökkäilin kovinkin myötäilevästi sen kommentteihin, mutta kun se kysyi mun menneisyydestä – ja osoittaen kysymyksen erityisesti mun vanhempiin – mä menin jonkinlaiseen lukkoon.
”Ai… Mitä? Miksi?” mä kysyin ja tiesin kysymyksen olevan tyhjä. Juanin katsetta oli vaikeaa tulkita. Tiesikö se osuneensa herkkään paikkaan vai oliko se oikeasti vain hieman hämillään kuinka vaikeaa musta oli saada ulos tekstiä.
”Sä vaan… Vaikutat sellaiselta ihmiseltä, että sua ei helposti horjuteta ja että sä et p-”
”Pelkää helposti ja että mä olisin kokenut aika paljon.” sanat tulivat mun suusta kuin ammuttuna ja mun ruoka-annos alkoi muistuttaa Henryn kasvoja. Mä purin alahuultani ja huokaisin sitten raskaasti. Peitin äkäisen yskäisyn ryystämällä kokista. Juan tarkkaili mua nyt hieman oudoksuvana ja painoi sitten selkänsä vasten tuoliaan.
”Niin.” se puhui lämpimästi ja mä en tajunnut tätä yhteensattumaa… Oliko se puhunut Henryn kanssa, vai mistä se oli saanut tietää? Mitä tapahtui… Toisaalta, Juan vaikutti olevan ihminen, joka helposti näki toisten ihmisten läpi ja pystyi arvaamaan jopa vaivaannuttaviakin asioita toisista, joita ei välttämättä halunnut kenenkään tietävän… Tää oli sellainen asia, mitä mä en olisi ihan heti halunnut Juanin tietävän. Vaikka nyt mä vedin jälleen omat johtopäätökseni. Saattoihan olla, että Juan ei edes tarkoittanut mitään alkoholismiin liittyvää…
”Hei, kaikki ok?” Juanin ääni rikkoi mun kuplan ja tajusin puristavani tiukasti kädessäni kokis-lasia jonka laskin alas niin rauhallisesti kuin vain osasin, ihan kuin peläten että se rikkoutuisi minä hetkenä hyvänsä.
”Joo on, on. Vatsanpuruja.” mä valehtelin ja luikertelin tilanteesta sanomalla, että mun oli käytävä vessassa. Pakenin vessaan ajattelematta sen kummempia, en edes välittänyt Juanin huolestuneesta ilmeestä. Se varmaan arvasi, että se oli tosiaan osunut mua erittäinkin henkilökohtaiseen paikkaan ja mä kaivoin hädissäni esiin puhelimen laukusta näppäillen Maren numeron.
Puhelin hälytti samalla kun istuin lukitussa vessassa ja istahdin pöntölle. Tuut, tuut. Tuut, tuut.
”No tuut vitun tuut!” mä ähkäisin hiljaisena tajuten, että joku oli mun viereisessä vessassa ja veti nyt pöntön. Se joku poistui, pesi kätensä ja lähti vessasta sanomatta mitään. Kai se kuvitteli, että mä olin mielenvikainen.
”Haaloo.” Mare vastasi maireasti ja mä hengitin niin pinnallisesti, että tunsin pyörtyväni.
”Se tietää! Se tietää!” mä kihisin ja Mare oli hetken hiljaa.
”Missä fidussa sä oot, Laikkelstein. Mä ja Ana ollaan meillä. Pelataan parit raundit netissä noobeja vastaan. Lol mitä idiootteja!” Mare huudahti ja kuulin Anan naurahtavan taustalla. Sitten mä kuulin, kuinka Ana huudahti Marelle, että ”sano Lealle terveisiä” ja lämmin hymy levisi mun kasvoille.
”Ai nii. Ja anakondalt terveisii. Mut nii, missä sä oikeen oot?” Mare kysyi ja selvästi oli laittanut puhelimen kaiuttimelle.
”Mähän kerroin aikasemmin! Mä oon sen Juanin kanssa ulkona ja se sanoi jotain tosi outoa äsken. Ihan niin kuin se tietäisi mun vanhemmista!” mä kivahdin ja vaikka Mare sekä Ana olivat hiljaa, kuulin taustalta pelin räiskinnän, kauhunhuudot ja tuhoisan naurun. Olisin tehnyt mitä vain saadakseni olla nyt siellä, mutta koska mä en tuosta noin voinut vain lähteä ja paeta tilanteesta, päätin olla rohkea.
”Kuule, meet vaa nyt takas, leikit et kaikki on hyvin ja ala flirttailla sen kanssa. Sillä se varmasti unohtaa koko kysymyksen. Vilauta sille sun kannuja, oon varma, että se ainakin saa sen sekasin.” Mare nauraa räkätti, mutta pian kuului pieni ”auts”-ääni kun puhelin temmattiin pois Maren käsistä ja Ana rykäisi puhelimeen asiallisesti. ”Midä vidduu sä oikeen riehut, nainen?” kuulin Maren äyskähtävän kun puhelimessa rapisi merkkinä siitä, että joku tarttui siihen.
”Älä kuuntele tota persettä. Mä oon sitä mieltä, että meet sinne, alat puhuu arkipäiväisistä asioista tai sit sanot sille suoraan, ettet mieluusti puhu sun henkilökohtaisista jutuista. Ihan vitun kriipii tollanen… Mut hei, miten sulla ja sillä… Mikä sen nimi oli. Henry. Nii! Miten sulla ja sillä Henryllä menee?” Anni kysyi innostuneena puhelimessa ja tunsin jonkun raskaan riippuvan mun rinnassa. Miksi kaikkien piti kysyä aina vain jostain vitun Henrystä, mä mietin tuohtuneena.
”Ah hei, anteeks! Mun pitää nyt mennä, mutta mä soittelen myöhemmin!” mä sanoin kiireesti ja ennen kuin Anni ehti sanoa mitään vastaan, mä lopetin puhelun ja sulloin puhelimen takaisin mun laukkuun. Selvä peli. Mä menisin takaisin ja puhuisin rauhallisesti ihan normaaleista asioista.
Kun mä viimein palasin pöytään, Juan oli jo syönyt jälkiruokansa siinä missä mun oli vasta aloitettu. Mä tunsin pientä syyllisyyttä, mutta Juan vain hymyili mulle leveästi ja katsoi mua maireasti. Sitten, mä en istunutkaan alas, vaan pyöräytin pienesti päätäni.
”Kuule, mitä jos vaan mentäis muualle. Musta tuntuu, etten haluu syödä sulanutta jäätelöpaskaa. Ja mä oon jo aika täynnä…” mä sanoin ja Juan naurahti mulle. Se sopi sille näköjään erittäin hyvin. Kun me oltiin viimein maksettu lasku puoliksi, me poistuttiin ja kun mä olin ottamassa esiin tupakka-askia, ensimmäistä kertaa näin Juanin kasvoilla inhon väreen.
”Poltatko sä?” se kysyi ja mä nyökkäsin sytyttäen röökin.
”Mä en tykkää polttamisesta. En kyllä itekään polta.” se sanoi ja heitin tupakan heti pois katsellen Juania anteeksipyytävästi.
”Ei ollu tarkotus…” mä sanoin ja Juan hymyili sitten leveästi.
”Ei se mitään. Mä en vaa tykkää mausta, enkä hajusta. Hei, mulla on idea.” Juan sanoi jälleen kuin puskan takaa ja mä pysähdyin katsomaan sitä odottavaisena.
”Mennäänkö kattomaan joku leffa?” se kysyi ja mä mietin hetken. Mä olin kyllä sanonut mun äidille, että mä en viipyisi kamalan kauaa, mutta mitä vitun väliä sillä oli? Mä olin treffeillä ja halusin nauttia siitä täysin siemauksin. Niinpä mä oma-aloitteisesti tartuin Juania kädestä, jota ei todellakaan näyttänyt haittaavan ja me käveltiin leffateatteriin.
Siellä Juan tarjosi mulle popparit, karkit ja mä ostin itse limun. Se oli saanut joltain sukulaiseltaan synttärilahjaksi muutaman ilmaisleffalipun ja se sanoi käyttävänsä ne mieluusti mun kanssa, koska ei oikein ollut ketään muuta jonka kanssa niitä käyttää ja, että se mieluummin meni mun kanssa kuin yksin. Kaikki sen sanat sai mut punastumaan syvästi kun me mentiin viimein pimeään saliin odottamaan leffan alkua.
Me juteltiin paikoillamme, syötiin popparia ja jossain vaiheessa Juan painoi sormensa mun alahuulelle ja tuijotti mua syvälle silmiin.
”Sulla on tossa jotain.” se sanoi ja mä en voinut olla vilkaisematta Juanin huulia, mutta ennen kuin oli tapahtunut jotain peruuttamatonta, valot salissa himmenivät ja mainokset alkoivat pyöriä ruudulla. Mä toisaalta kiitin onneani, että mitään ei ollut tapahtunut. Nuolaisin nyt pois pienen suolapaakun alahuuleltani joka oli tullut poppareista ja tunsin yhä edelleen Juanin lämpimän sormen sitä vasten kun painoin silmäni tiiviisti kiinni.
Kun leffa alkoi pyöriä, Juan piteli mua kädestä kiinni ja aina silloin tällöin siveli peukalollaan mun kättä ja mä tunsin kuinka mun vatsanpohjassa kouraisi aina välillä. Mun sydän tykytti hullun lailla ja kun Sali pimeni kokonaan, mä unohdin Juanin käden melkein kokonaan. Mä en muistanut milloin mä olin viimeksi ollut leffassa jonkun kanssa. Tää oli aivan ihanaa.

Kun leffa loppui, Juan saattoi mut lähimmälle bussipysäkille ja sanoi pääsevänsä hyvin kotiin, vaikka mä huolestuinkin hieman. Se odotti mun kanssa uskollisesti bussia ja kun se viimein tuli, se suikkasi suukon mun vasemmalle poskelle ja toivoi uusintaa mahdollisimman pian.
”Vaikutat tosi ihanalta ihmiseltä, Lea. Mennään mieluusti uudestaankin ulos, jos sä vain tahdot niin.” se sanoi merkillisesti ja mä kallistin pienesti päätäni.
”K-kiitos… Kukaan ei oo koskaan sanonut mulle noin kauniisti. Ja kyllä. Kyllä mä tahdon niin.” mä sanoin hellästi ja pian mä istahdin bussiin katsellen kuinka Juanin selkä katosi hitaasti näkyvistä. Bussinovet menivät kiinni ja kun mä nojasin vasten penkkiä, mä tunsin kuinka mun huulet alkoivat nykiä väkisinkin ylöspäin. Juan oli osoittautunut kivan ja huomaavaisen tyypin lisäksi vielä kaiken kukkuraksi ihan helvetin hyväksi ihmistuntijaksi ja mä jossain sisimmässäni toivoin, että tää kestäisi vielä pitkään… Mä tunsin olevani niin onnellinen, niin pitkästä aikaa.

* * *

Lokakuu kului vauhdilla ja viimeisten viikkojen koittaessa mä en keskittynyt kouluun juuri ollenkaan. Vietin aikaa vain Juanin kanssa, opin tästä ja tämän elämästä yhä enemmän ja yhtenä päivänä mä menin sen luokse syömään sen perheen kanssa, joka sekin osoittautui kamalan ystävälliseksi. Juanilla oli sisko, joka näytti tykästyvän muhun saman tien ja meillä oli kamalan hauskaa. Mä en ollut ajatellut Henryä nyt muutamaan viikkoon ja tiesin päässeeni siitä yli. Mä en voinut uskoa itseäni. Miten olin voinut ihastua johonkin Henryyn… Miten se oli kehdannut tehdä mulle niin. Osoittaa ensin kiinnostusta ja sitten heittää syrjään kuin jonkun lelun?
Näitä asioita mä mietin istuskellessani koulun chillaus aulassa Juanin kanssa. Olin jälleen päästänyt Henryn mun päähän, vaikka olin luvannut, ettei se tapahtuisi enää. Me yritettiin lukea seuraavalla tunnilla olevaan pistokokeeseen ja mä autoin Juania, jonka käsi lepäsi nyt kevyesti mun reidellä ja olin niin iloinen. Marina oli enemmän kuin innoissaan mun vuoksi, Anthony oli hieman epävarma, mutta osoitti olevansa kiinnostunut aina kun mä vain satun osumaan niiden kanssa samaan pöytään ruokailussa.
”Ootteko te niinku yhessä?” Marina kysyi yhtenä päivänä ruokailussa ja mä kohautin olkiani.
”Ei kai… Me vaan käydään vielä treffeillä. But who knows. Voihan tästä kehkeytyä jotain vakavaakin ajan kanssa.” mä sanoin kärsivällisesti ja Marina alkoi urkkia lisää.
Mä en muistanut edes nähneeni Henryä muutamaan päivään koululla, mutta kun se saapui yhtenä perjantaina mun ja Helin seuraksi tupakalle ulos – mä poltin, vaikken Juanin seurassa – se vaikutti mitä kyrpiintyneimmältä.
”Mitäs Henry?” Heli kysyi pukaten Henryä kylkeen. Henryn silmänaluset olivat ihan tummat ja mua vain vitutti sen läsnäolo.
”Ei mitään uutta.” se sanoi ja mä en tiennyt mitä sanoa. Mä en oikein uskaltanutkaan sanoa mitään ja Heli katsahti mua nyt erittäin varovaisesti päättäen sitten vaihtaa aihetta, koska Henryyn ei jälleen kerran saanut minkäänlaista yhteyttä.
”Millon sulla on seuraavat treffit Juanin kanssa?” Heli kysyi ja mä tunsin kuinka mun suu leveni taas suureen hymyyn ja kun vilkaisin silmäkulmastani Henryä, se näytti erittäin vihaiselta ja mä vain pukahdin hiljaa.
”Mennään varmaan tänään sen luokse. Sen vanhemmat pyysi mut illalliselle. Ei varmaan jää kauheesti aikaa opiskeluun.” mä sanoin iloisesti ja Heli hymyili aidosti.
”No ei ihme kun te vaan kaulailette siellä.” Henry sanoi yhtäkkiä ja mä en tiennyt, että se oli halunnut osallistua keskusteluun.
”Mitä se sulle kuuluu, mitä me tehdään koulun ulkopuolella.” mä sanoin topakasti ja puolustelevasti. Se ei tosiaankaan ollut Henryn asia, mitä mä tein omalla vapaa-ajallani, jos sitä ei kiinnostanut mun elämä edes sen vertaa, että se olisi joskus laittanut viestiä. Eikä sillä tosiaankaan ollut mitään oikeutta alkaa neuvoa mua mun elämässä.
Heli näytti nyt hämmentyneeltä, eikä tiennyt mitä sanoa. Mun tilanne oli hieman sama. Henry poltti muutamat sauhut hiljaisuudessa, mutta aukaisi sitten verbaalisen loukkonsa.
”Se vaan käyttää sua hyväkseen.” Henry sanoi ja mä en voinut uskoa sen sanoja todeksi. Mitä vittua?
”Henry hei…” Heli yritti puuttua keskustelun kulkuun, sillä se ei tosiaankaan näyttänyt nyt menevän kovinkaan hyvälle polulle, mutta mä en suostunut siihen.
”Sä et edes tunne koko ihmistä! Miten vitussa sä voit sanoa jotain tollaista?” mä äyskähdin ja Henry näytti hieman loukkaantuneelta. Mä ihmettelin sen käytöstä yhä edelleen ja olin vain onnellisempi, että mä olin päässyt siitä yli. Miksi vitussa se alkoi uhitella mulle asioilla, joista se ei tiennyt hevonvittuakaan?
”Mä en halua, että suhun sattuu.” Henry sanoi ja mä naurahdin. Heli yritti jälleen puuttua keskusteluun, mutta mä olin mennyt jo liian pitkälle; aukaissut suuni ennen kun Heli ehti sanoa mitään.
”Kuule, se on vähän liian myöhäistä.” mä sanoin ja Henry veti henkäisyn tupakastaan tuijottaen mua nyt syvälle silmiin. Ei. Mä en antanut sen päästä mun sieluun. Mä en antanut sen päästä läpi mun silmien ja mun ajatuksiin… Mä en halunnut sitä. Mä en halunnut sitä enää.
”Mitä jos me vaikka puhuttais nyt jostain muusta, lapsoset.” Heli yritti tyynnytellä meitä, mutta mulla kiehui juuri nyt aivan liikaa yli kyetäkseni rauhoittumaan. Mä vain mulkaisin Heliä ja sitten Henryä, mutta koska Henry ei enää sanonut mitään, mä päätin polttavani tupakkani loppuun ja meneväni tunnille. Mua alkoi suututtaa ihan liikaa koko Henryn ajatteleminen. Miten se kehtasi…
”Se vaan käyttää sua hyväkseen…” Henry mumisi hengityksensä alta ja se oli siinä.
”No, sittenpähän teillä on ainakin jotain yhteistä!” mä huusin raivona, tumppasin tupakkani maahan ja menin sisälle ovet paukkuen. Muutama oppilas katsahti mua kauhuissaan kun mä juoksin lähimpään vessaan. Voi että mua vitutti niin helvetisti. Mä en ollut ehtinyt edes nähdä Henryn tai Helin kasvoja. Mä lukitsin vessanoven ja katsoin itseäni peilistä. Mun kasvot olivat aivan laikukkaat ja mun tukka oli ihan sähköinen. Henry ei enää tuntenut mua. Mä en enää tuntenut Henryä. Ja vaikka se sattuikin, mä tiesin, että näin oli parempi. Vielä muutama kuukausi sitten mä olisin tehnyt mitä vain… Mitä vain saadakseni sen huomiota, saadakseni jonkun merkin, että se tunsi samoin… Jotain, jolla osoittaa, että se ei ollut hylännyt mua… Mutta mä olin ollut väärässä. Niin väärässä. Mä en halunnut enää ajatella koko ihmistä. En enää koskaan.



Seuraavina päivinä mä olin maassa ja mitä tahansa Juan tekikään piristääkseen mua, se ei auttanut. Mä olin käynyt sen kanssa ulkona Henry-episodin jälkeen, mutta siitä ei ollut tullut mitään ja Juan vaistosi, että asia liittyi Henryyn, vaikka mä kuinka yritinkin kaartaa aihetta.
”Musta tuntuu, että sun pitäisi ottaa aikaa ton asian kanssa. Kyllä mä odotan.” Juan sanoi taputellen mun kättä hellästi kun me oltiin taas istuuduttu pieneen kahvilaan, jossa oli entuudestaan paljon ihmisiä meidän lisäksi ja mä tiesin, että vaikka Juan kuinka yrittikin pitää peruslukemilla kasvonsa, se oli surun murtama… Se piti musta ja mä vain ajattelin Henryä. Mä en voinut lakata ajattelemasta Henryä. Se piinasi mua jatkuvasti ja mä lupasin lopettaa pelleilyn. Mä lupasin unohtaa ja antaa asian olla. Juan ei sanonut asiaan enää muuta kuin, ”okei”. Niinpä me istuttiin vielä seuraavat kolme tuntia kahvilassa, vaihtaen aihetta joka viides minuutti ja loppuillasta mä sain jo aikaan jotain ääntä jota olisi voinut kutsua nauruksi.
Juan sai kuin saikin piristettyä mua ja olin aina vain vaikuttuneempi sen kyvyistä. Mä olin iloinen saadessani mennä sen kanssa ulos, mutta mitä enemmän mä vietin sen kanssa aikaa, mä huomasin, että me oltiin aivan eri maailmoista. Sen kaverit olivat kaikki siroja ja pienikokoisia punkkareita tai gootteja, kaikki tykkäsivät puhua kuolemasta, pimeydestä ja siitä, kuinka onni oli katoavaista ja kuinka kuolema oli kaunista eikä yhtään pelottavaa. Jotkut punkkareista eivät kuitenkaan halunneet osallistua tähän keskusteluun vaan puhuivat kuin mitkäkin pikku teinianarkistit värjättyine hiuksineen ja lävistettyine naamoineen. Yhdellä tytöllä oli naamassaan 20 lävistystä ja mä mietin oliko se ottanut ne kaikki kerralla.
”Mä tein kaikki ihan ite mun omassa huoneessa kun vanhemmat koputti oveen ja soitti poliisit kun ei saanu ovee auki.” se selosti innoissaan ja kaikki näytti tosiaan olevan hirveän ylpeitä tuollaisesta saavutuksesta – jos sitä olisi nyt voinut edes saavutukseksi kutsua.
Mutta vaikka mä hengasinkin Juanin ja sen kavereiden kanssa, huomasin yhden tytön joka puuttui kokonaan ja se oli Milli. Se oli alkanut nyt visusti välttää mua koulussa ja aina kun se näki mut, se loi mulle niin julkean katseen, että mua alkoi naurattaa. Se tyttö-raasu taisi olla ihastunut Juaniin ja aina kun mä näin sitä Juan seuranani, mä vedin Juanin lähelleni ja Milli katosi seuraavina sekunteina pois näkökentästä ja mä nautin tilanteesta todella paljon.
”Ootko sä muuten tulossa niihin Helin halloween-bileisiin?” mä kysyin yhtenä päivänä, jolloin syysaurinko paistoi julmankin porottavasti taivaalta ja sai harmaan maiseman näyttämään kauniilta viimeisten lehtien irtautuessa puistaan.
”Ai. En.” se sanoi tyynesti samalla kun me käveltiin kotiin koulusta. Mä olin saanut vähän aikaa sitten musiikinkurssista kympin todistukseeni ja iloinnut siitä niin kovin, että olin tiputtanut teekupin lattialle. Äiti ei ollut kamalasti tykännyt, vaikka arvosana saikin sen mielen kohoamaan. Musiikki oli mun juttu.
Mä katsoin nyt kummastuneena Juania, joka piti kädet taskuissaan ja päänsä alhaalla tuulen takia.
”Mikset?” mä kysyin rauhattoman yllättyneesti ja Juan vilkaisi mua hieman tyytymättömästi.
”Nokun ihmiset vaan dokaa ja polttaa siellä. Mua ei kiinnosta juominen eikä polttaminen, joten mitä järkeä mun on tulla sinne.” se totesi ja tunsin kuinka mun mieliala laski nopeammin kuin ehdin laskea yhdestä kymmeneen takaperin.
”No mutta ei sun tarvitse dokata tai polttaa siellä.” mä sanoin ja Juan katsoi mua sitten omituisen arvostelevalla katseella, josta en pitänyt ollenkaan.
”Tulisit niinku mun… Aveciksi…”
”Ajattelitko sä polttaa ja juoda siellä?” se töksäytti sivuuttaen mun kysymyksen kokonaan ja mä tunsin omituisen pistoksen mun rinnassa.
”Öö… Joo?” mä sanoin ja Juan pudisti päättään ja jostain kumman syystä se suututti mua aivan jumalattomasti. En mä halunnut antaa sille kuvaa, että mä olisin jotenkin tykännyt olla sekaisin ja että se olisi ollut musta siistiä, mutta en mä koskaan halunnut menettää mahdollisuutta viettää aikaa hyvien kavereiden kanssa ja samalla vetää parit siiderit ja salmarit naamaan. Tai siis… Oliko siinä jotain pahaa?
”Sä voit mennä sinne sitten. Musta tollanen on vaan kauheen lapsellista.” Juan painoi kätensä otsalleen kuin tuodakseen esiin paheksuvansa mun toimia kovinkin paljon. Mä en sanonut hetkeen mitään, mutta mua vitutti. Onneksi mä pian pääsisin kotiin jotta sain olla rauhassa.
”Mä olin taas ajatellut, josko sä olisit halunnut tulla mun kavereiden kanssa viettämään halloweenia yhden mun kaverin luokse. Ne pitää susta.” Juan sanoi ja yritti selvästi kääntää mun kelkkaa ja mä katsoin sitä epäröiden.
”Tykkääköhän.” mä totesin enemmän kuin kysyin ja nyt Juan näytti kummastuneelta.
”Ne sanoo mulle kokoajan, että sä vaikutat just kivalta.” Juan sanoi ja loi mulle nyt huvittuneen hymyn. Mun teki mieli lyödä sitä.
”No, ne osoittaa niiden kiintymyksen hieman omituisilla tavoilla. Ja mä en tunnu oikein edes kuuluvani joukkoon.” mä sanoin ja hymy Juanin kasvoilla hyytyi saman tien.
”Sä et siis tuu?” sen äänessä oli vielä toiveikkuutta, mutta mä tiesin jo mitä mä sanoisin. Mua häiritsi, että se ei puuttunut mun ulkopuolis-kommentteihin.
”Mä mietin asiaa.” mä vastasin, vaikka olinkin jo päättänyt vastaukseni.
Matka kotiin tuntui inhottavan yksinäiseltä ja vaikka mä kuinka hieroinkin käsivarsiani tuulisella kadulla, mä en voinut auttaa kylmää tunnetta, joka valtasi mun kehon. Miten me oltiinkin niin erilaisia?

Seuraavana päivänä koulussa mä törmäsin Milliin joka roikkui nyt Juanin seurassa aivan kuten ennenkin ja heti kun se huomasi mut, se katsoi mua ilmeellä joka viesti voitonriemua. Mä en alistunut sen pikkumaiselle katseelle, mutta kun siirsin katseeni Juaniin, se näytti omituisen masentuneelta. Mä kävelin Juanin luokse, jolloin Milli lähti maiharit kopisten vasten lattiaa. Se heitti mulle vielä pikaisen hymyn kun mä istuuduin Juanin viereen.
”Moi.” mä sanoin iloisesti, mutta Juan mörähti vastaukseksi.
”Onko kaikki ihan kunnossa?” mä kysyin ja Juan vain heitti mulle vaivaantuneen hymyn ja tiesin, että nyt oli jostain vakavammasta kyse. Mä huolestuin ja kun painoin käteni sen olkapäälle, se murahti ja väisti. Mä otin salamannopeasti mun käden pois ja katsoin sitä nyt todella huolestuneena. Ja ennen kuin ehdin sanoa mitään, se aukaisi suunsa:
”Kuule, meidän pitää vähän puhua.” se sanoi ja mä olin hämilläni. Apua, olinko mä tehnyt jotain? Mä nousin ylös Juanin perässä joka johdatti mut ulos koulusta ja me seisottiin tuulen alla hetki ennen kuin se sanoi mitään. Mä odotin hädissäni sen sanovan mulle, että nyt kaikki olisi ohi. Ettei se halunnut nähä mua enää ja että mä olin ruma ja että kaikki sen kaverit inhosivat mua. Mitä sellaista mä olin voinut tehdä, joka sai noille kauniille kasvoille noin murheelliseen ilmeen. Jokin söi sitä kuin elävältä ja mua ahdisti. Voi kunpa mä olisin vain voinut juosta pois ja antaa asian olla. Mitä asia koski? Mitä oli käynyt? Mä pyörittelin kylmännihkeitä käsiäni taskuissa ja katselin nyt rauhattomana noita julman kauniita kasvoja.
”Mä oon vähän ajatellut.” se sanoi rikkoen meidän välillä vallinneen hiljaisuuden ja mä odotin ahdistuneena sen sanoja.
”Niin?” mä en jaksanut enää odottaa, joten töksäytin ulos tuon karkean sanan ja katsoin nyt katuvaisena maahan.
Kärsivällisyyttä, Lea. Kärsivällisyyttä… Mitä jos sille on käynyt jotain todella pahaa ja sinä vain kärsimättömästi pusket häntä kertomaan. Mieti… Eihän se olisi sinustakaan mukavaa, vai olisiko?
Mä olin tosissaan oppinut olemaan kärsivällinen pienen elämäni aikana ja siihen olivat osallisina suurimmaksi osaksi mun vanhemmat, mutta myös Henry. Henry oli opettanut mulle kantapään kautta olemaan rauhallinen silloin kun mä olisin eniten tahtonut riehua ja kiehua yli. Mutta viime aikoina mä en ollut jaksanut kuunnella Henryn toitotuksia ja lopulta mä olin kyllästynyt siihen.
”Jos tää liittyy jotenkin Henryyn tai kehen tahansa, mä lupaan yrittää kovemmin! Mä lupaan olla parempi.” mä en voinut ymmärtää kuinka epätoivoiselta mun ääni kuulosti ja kun mä nielaisin suuren palan alas kurkustani, Juan vain katseli mua surumielisenä. Muutama oppilas käveli meidän ohi katsoen tilannetta melko huvittuneena. Mua ei kiinnostanut niiden pilkalliset katseet. Mä vain halusin kietoa Juanin halaukseen, jopa suudella sitä, mutta ei nyt… Se olisi varmaan vain työntänyt mut pois kuten se oli äsken tehnyt mun kädelle.
”Mä en halua, että sä menet sinne Helin bileisiin.”
Mun päässä alkoi pyöriä. Mitä?
”No mä voin harkita sitä, mutta mitä sulle on käynyt? Mistä sä halusit puhua mulle?” mä kysyin kuin yrittäen pakottaa Juanin puhumaan, jonka kasvoille oli nyt levinnyt lähes huvittunut hymy josta mä en pitänyt.
”Mä juuri sanoin sulle. Mä en haluaisi, että sä menet sinne Helin bileisiin.” se puuskahti ja mä katsoin sitä nyt ihan äimistyneenä. Oliko kyse nyt vain Helin juhlista?
”Siis… Sä halusit puhua mulle Helin juhlista?” mä kysyin ymmyrkäisenä ja Juan katseli maahan siirtäen kengänkärjellään maassa kieppuvaa lehteä niinkin viattomasti.
”Niin. Musta ei ole kivaa jos sä menet sinne juomaan ja polttamaan tupakkaa.” se sanoi ja mä suljin suuni, ennen kuin ehdin sanoa jotain ikävää.
”M-miksi mä en saa mennä?” mä kysyin ja tunsin kiukun purkautuvan pieninä aaltoina.
”Mä sanoin jo. Mä en halua, että sä meet sinne polttamaan ja juomaan perseet.” se sanoi ikään kuin käskien ja mä vain toljotin sitä kuin idiootti.
”Mut-”
”Se tarjous mun kaverin juhlista on kylläkin vielä avoinna, että jos sua kiinnostaa. Mä oon ite menossa sinne.” se sanoi omituisen ylpeänä ja mä huokaisin raskaasti.
”Sä siis sanot mulle, että mä en saa mennä Helin juhliin, mutta saan enemmän kuin mieluusti tulla sun kaverin juhliin, joka ei edes pidä musta.”
”Mähän sanoin jo, että ne kaikki pitää susta. Mikset usko mua?” Juanin kasvot olivat vääntyneet pelottavan ärsyyntyneeseen irveeseen ja musta tuntui, etten edes tunnistanut koko ihmistä. Mun sydän hakkasi kuin sotarumpu ja henki ei kulkenut kunnolla. Mua ahdisti.
”Mä en… Mä en tiedä, Juan. Mä en tiedä mitä sä haluat.” mä sanoin, vaikka tiesinkin tasan tarkkaan mistä oli kyse. Kun se tajusi, että mua ahdisti ihan kunnolla, sen kasvot olivat jälleen seesteisen rauhalliset ja lempeät.
”Äh, anna anteeksi. Ei mun ollut tarkoitus tuolla tavalla sulle aukoa päätäni… Mä en vaan halua, että suhun sattuu.” se sanoi äkisti ja mä katsoin jonnekin sen taakse ajattelematta oikein mitään. Miksi mua sattuisi? Miksi Juan pelkäsi niin paljon mun puolesta?
”Miksi muhun sattuisi?” mä kysyin samalla kun ajatukset tulvi mun päähän kuin sata aaltoa. Ne tukkivat mun mielen ja mun sydän löi lujaa.
”Senkin mä sanoin jo.” sen sanat tökkäsivät mua kylkiin ja samalla kun me seisottiin katoksen alla tuulta suojassa – vaikkei se auttanut mitään – mä tuijotin sitä ja yritin päästä noiden silmien taakse.
”Etkä sanonut.” mä väitin vastaan ja Juan näytti jälleen ärsyyntyneeltä.
”No jos sä juot ja poltat niin… Silloinhan sä väkisit satutat itseäsi.” se sanoi naurahtaen ihan niin kuin asia olisi ollut päivän selvä.
”Eikö siellä sun kaverin juhlissa sitten juo kukaan?” mä kysyin epäuskoisesti ja Juan kohotteli olkiaan.
”En mä tiedä. Eikä mua kyllä kiinnostakaan.” Juan totesi ja mä olin entistä hämillään.
”M-mitä… Siis… Mitä eroa sillä on, jos mä menen Helin juhliin tai tulisin sun kaverin bileisiin? Siis, kummassakin ihmiset varmaan juo.” mä yritin saada Juanin logiikasta kiinni, mutta vaikka kuinka yritin, mä en tahtonut tajuta. Nyt Juanin kasvoilla oli kylmä tyhjyys joka sai mut värisemään. Mua pelotti.
”Mä en halua, että sä menet Helin juhliin. Siellä on kaikkia hiippareita ja joku voi vaikka raiskata sut kun oot ite niin kännissä, ettet tajua mitään. Mä en haluaisi, että sä juot tai poltat. Mutta mä haluaisin, että sä tulet mun seuralaisena Kitan juhliin.” Juan mulkoili mua tummilla silmillään jotka näyttivät tässä valossa kammottavan mustilta, aivan kuin pieniltä, vaarallisilta ötököiltä. Nyt ainakin tiesin sen kaverin nimen. Nyt kun ajattelin… Mä en tietänyt Juanin kavereiden nimiä melkein ollenkaan. Sitten mä sain idean ja katsoin lähes vihamielisesti Juania, vaikkei se mun tarkoitus ollutkaan. Kai.
”Mä en tiedä viihtyisinkö mä tämän Kitan juhlissa, Juan. Mutta mikset sä ota vaikka Milliä sinne?” mä kysyin mustasukkaisesti ja Juan vain tuijotti mua pohjattomilla peileillään joista näin omat kauhistuneet kasvoni. Mä en kyennyt pitämään urhoollista ilmettä sen edessä.
”Mutta viihtyisit siis juhlissa joissa vaan läträtään viinan kanssa?” se kysyi nopeasti ja sen ääni oli inhoa täynnä.
”Ah… Juan hei? Mä en nää miksi yhdet juhlat on niin iso ongelma. Ihan oikeasti. Ne on vaan yhdet juhlat. Jos sä menet vaikka Millin kanssa niihin bileisiin niin mä voin laittaa sulle viestiä koko ajan illalla, jos se saisi sulle vaikka hieman rauhallisemman olon.” mä tyynnytin ääntäni niin, että se kuulosti rauhalliselta, mutta Juanin silmät olivat lukkiutuneet mun omiin kuin pienet koukut ja hönkivät muhun nyt pahaa oloa. Mä olin niin paha ihminen…
Juan ei vastannut hetkeen. Se vain käänsi päänsä kylmästi pois ja mä toljotin sitä epäuskoisena. Mä en voinut ymmärtää…
”Mä meen hei nyt, mutta jutellaan tästä jooko myö- ”
”Jos sä menet sinne, meidän juttu on ohi.” se kohotti päänsä ja syöksyi mun silmiin kuin mustan musta varjo… Hetken musta tuntui, että mä pyörtyisin, otin tukea lähellä olevasta seinästä ja tunsin kuinka veri kuohui mun joka raajaan kuin tulivuorenpurkaus ja aloin täristä. Ohi? Minä ja Juan? Ohi? Miten niin ohi? Mitä se oikein tarkoitti? Ohi? Miten niin ohi?! Mun päässä huudettiin ja paiskottiin ovia, heiteltiin tavaroita, kiljuttiin ja potkittiin seiniä.
Älä mene niihin juhliin. Älä mene niihin juhliin. Älä MENE niihin juhliin, Lea!
Sitten mä aloin itkeä kuin pieni lapsi, kävelin lannistunein askelin Juanin luokse, jonka kasvoilla oli omituinen virne kun mä painauduin sitä vasten.
”Älä jätä mua, älä jätä mua… Oo kiltti, älä jätä mua, mä teen mitä vain. Mitä vain. Mitä, mitä ikinä vaan, mutta älä jätä mua. Mä tuun vaikka niihin juhliin. Mä tuun vaikka mihin tahansa, mutta älä jätä mua yksin. Sä et voi, sä et saa jättää mua yksin. Mä en kykene, mä en pärjää!” mä tärisin ja kuiskailin änkyttäen hiljaa mun kuumien kyynelpurojen alta. Jossain kaukaisuudessa kuulin jonkun tykyttävän. Se oli samalla niin kaukana, mutta samalla niin lähellä… Mä en ollut minä. Mä en ollut oma itseni. Tunsin kuinka lämpimät kädet puristuivat mun ympärille, vetivät itseään vasten ja sitten kuuma henkäys vasten mun hiuksia.
”Hei, hei… Rauha. Kaikki on ihan hyvin.” Juan kuiskasi vasten mun korvaa ja siinä samassa mun ajatukset selkeni. Itku loppui kuin seinään, kohotin silmäni Juaniin, jonka kasvoilla oli nyt mitä onnellisin hymy ja sitten, se tapahtui. Se kohotti mun leukaa ja painoi lämpimät huulensa vasten mua. Olin onnellinen, etten ollut polttanut tupakkaa sinä päivänä vielä. Sen huulet tunnustelivat mun omia kuin haluten tietää, kuinka pehmeät ja kimmoisat ne oikein olivat.
Kun se irtautui musta, mä en saanut sanaakaan mun suusta ulos kun se jo lähti takaisin sisälle huikaten jotain sellaista kuin ”soitellaan” ja ”nähdään myöhemmin”.
Mä seisoin paikoillani jonkin aikaa, ihan kuin mun henki olisi juuri karannut Juanin huulien mukana ja jättänyt mut tyhjäksi kuin rannalla makoileva, vanha simpukankuori. Mun lävitse kulki meren yksinäinen tuuli ja se kaikui. Mun sisällä kaikui.
Mitä juuri tapahtui?
Tuuli humisi mun korviin kylmänä, mutta omituisen rauhoittavana. Olinko mä juuri itkenyt? Vedin hitaasti käden kasvoilleni ja tunsin jo melkein kuivuneet kyyneleet jotka tuntuivat kylmiltä tuulen ansiosta. Mun poskia kuumotti. Mä olin tulessa, mutta samalla mä uin syvällä, syvällä jäisessä vedessä.
Lea… Lea. Maa kutsuu Leaa.
Sitten mä havahduin ja hymyilin leveästi. Vitut maasta – en laskeutuisi pitkiin aikoihin, sillä mä olin rakastunut.


Sinä iltana mä tapasin Annin pitkästä aikaa ja kun me istuuduttiin mun huoneessa lattialle teekupit käsissämme, se näytti ahdistuneelta ja totta kai mä kysyin siltä, mitä oli oikein tapahtunut. Mä olin keittänyt itselleni suuren mukin minttuteetä jonka pyörteet näyttivät aivan kuin pieniltä sydämiltä… Näin Juanin vinkkaavan mulle silmää höyryistä ja hetkeksi mä jo meinasin unohtua noihin silmiin, mutta muistin, mitä olin tullut tänne tekemään.
”Niin.” mä rykäisin ja Anni katsoi mua hermostuneena. Se pälyili ympärilleen kuin se olisi halunnut varmistaa, ettei kukaan seurannut sitä.
”Kuule, mä en usko, että kukaan tarkkailee sua.” mä sanoin ja naurahdin. Kaikki tuntui niin ihanalta. Mä siirryin jälleen ajattelemaan Juania ja sen ihania, eteläisiä huulia… Sen kauniita ja teräviä kasvoja jotka hamusivat mua ja mun kasvoja… Ne halusivat musta lisää ja lisää. Se saisi imeä mut kuiviin kokonaan. Mä en tarvinnut mitään muuta kuin Juanin. Mä olin niin onnellinen, tunsin, että olisin voinut lentää. Hypätä ulos kymmenennestä kerroksesta, mutta silti selvitä kuin ihmeen kaupalla. Juan ja Juanin huulet antoivat mulle siivet. Mä olin elossa, mä olin täynnä elinvoimaa. Mikään ei voisi pysäyttää mua nyt kun mulla oli Juan… Voi, tuntikohan se samalla tavalla mua kohtaan? Halusiko se musta yhtä paljon kuin mä siitä? Miten mä en ollut ennen huomannut, kuinka täydellinen se oli… Miten mä olin saattanut ohittaa sellaisen kauneuden?
Ja nyt kun ajattelin Milliä, sitä tyytyväisempi olin. Se sai olla yksin maihareidensa kanssa, omituisten kavereidensa ja heiluvien nyrkkiensä seurana. Mikään ei pysäyttäisi mua… Mä olin voittanut. Mä olin kerrankin voittanut jotain elämässäni. Mä olin kerrankin saanut jotain elämässäni. Juan piti mut aisoissa, se välitti musta, se halusi mua… Se suojeli mua kaikelta turhalta, vääriltä ystäviltä, alkoholilta, tupakalta. Se oli mun pelasta enkeli. Mä halusin hyväksyä sen mun sydämeen. Mä halusin sen näkevän mun sielun. Ottavan sen…

”Lea?”
Juanin sormet hamuilivat mun paljasta niskaa, ne puristivat hennosti ja huulet löysivät korvan, kuiskivat helliä sanoja, kieli lipoi korvalehteä, kylmät väreet levisivät pitkin mun kehoa. Muhun tartuttiin lujaa, musta välitettiin, mua rakastettiin, mua haluttiin, mua janottiin… Millään muulla ei ollut enää väliä. Muistot Henrystä ja muista ihastuksista jäivät unholaan. Kaikki muu jäi unholaan. Miksi turhaan elää turhien ihmisten piirittämänä kun oli Juan. Miksi turhaan…
”Lea!”
Mun silmät rävähtivät auki ja tunsin kuinka mun poskia kuumotti jälleen. Hengitin nopeasti ja Anni katsoi mua nyt hivenen kiinnostuneena, mutta sen kasvoilta erottui ehdottomasti kauhu ja mä mottasin henkisesti itseäni otsaan. Samalla kun olin ajatellut Juania, mä olin kokonaan laiminlyönyt Annin. Vedin kasvoilleni väkisin anteeksipyytävän ilmeen ja join sitten teetäni.
”V-voi. Anna anteeks, mulla on ollut ihan hirvee päivä ja mä en kuullut kaikkea mitä sä sa-”
”Mä olen raskaana.”
Huoneeseen laskeutuva hiljaisuus sai Annin äänen kaikumaan mun päässä kaiken muun päällä ja mä en tajunnut kuinka typerä ilme mulla oli kasvoillani. Oliko tää vitsi? Sitten Annin suu levisi pieneen virneeseen, mutta sen silmistä paljastui samainen huoli. Tää ei ollut vitsi.
”Vittu.” mä päästin viimeiset ilmat pihalle ja katsoin epäuskoissani Annia, joka näytti siltä, että se olisi voinut purskahtaa itkuun koska tahansa. Mä laskin välittömästi mun teekupin, kiersin käteni Annin ympärille ja se lepäsi punertavaa kuontaloaan mua vasten. Mä en voinut ymmärtää Annin sanoja todeksi… Tää ei ollut vitsi.
”Älä muuta sano…” Anni kuiskasi hiljaa ja nosti sitten päänsä katsoen mua silmiin.
”Siis… Mitä vittua, missä vitussa ja vittu millon…” mä kiroilin kuin huomista ei tulisikaan ja Ana päästi suustaan rennon naurun, joka kohotti mun mielialaa kuin hissi.
”Siitä on jo muutama viikko… Mä en edes tiedä sen tyypin nimeä. Kun Mare piti ne sen kotibileet… Mä vaan… Katosin sen tyypin kanssa kännissä vessaan ja me tultiin sieltä takaisin puoli tuntia myöhemmin ja. No, nyt mun kuukautiset on kadonnut teille tietämättömille ja-”
”Ootko sä tehnyt raskaustestin?” mä kysyin kuin salama kirkkaalta taivaalta ja Ana näytti vaivaantuneelta. Se nyökkäili olat kohoillen.
”Kuinka monta?” mä kysyin rauhallisesti ja kehotin Annia juomaan teetään. Se siemaili sitä hitaan rauhallisesti
”No mitä vitun välii sillä on?” Anni tiuskaisi ja mä rauhoittelin sitä.
”Kerro.” mä kehotin ja Ana huokaisi raskaasti.
”No yhen, mut-”
”Ei yks raskaustesti vielä mitään kerro. Me kuule mennään ostamaan sulle lisää raskaustestejä. Jos oot raskaana, se on vielä niin aikaisessa vaiheessa, että sä voit tehdä abortin ja jos sä et ole raskaana niin… Väärä hälytys.” mä sanoin ja Ana tuijotteli mua ihanilla silmillään.
”Miten sä osaat?” se pihisi ja mä en ymmärtänyt.
”Miten sä osaat aina sanoa oikeat asiat?” se kysyi ja puhkesi uudestaan itkuun. Mä halasin sitä tiukasti ja pian, mun äiti rynnisti mun huoneeseen.
”Onko kaikki hyvin? Me kuultiin itkua ja mä ajattelin olisinko mä voinut jotenkin auttaa.” mun äiti tarjosi apuaan aina kovinkin kohteliaasti vieraille ja mun ystäville, mutta kun oli musta puhetta, suhtautuminen oli hieman erilaista…
”E-ei hätää! Mulla on vaan… Paineta koulussa ja vähän ihmissuhde-ongelmia.” Ana valehteli kirkkain silmin ja mä en voinut muuta kuin ihailla sitä. Mun äiti ei kuitenkaan näyttänyt kovinkaan vakuuttuneelta, mutta päätti jättää asian sikseen. Se sanoi, että jos Ana joskus vain tarvitsisi apua, se voisi koska tahansa puhua mun äidin kanssa. Ana nyökkäsi hymyillen, mutta kun mun äiti poistui sulkien ovien mumisten jotain sellaista kuin ”nuoret ja niiden ’ihmissuhdeongelmat’”. Ana katsoi mua lähes vittuuntuneena.
”Mä otan siinä vaiheessa sun äidiltä apua, kun se alkaa kohdella sua hyvin.”

Yö saapui nopeasti, toi tummat verhot mukanaan ja ne peittivät mun huoneen ikkunat. Sammutin valot ja me juteltiin vielä hetki Anan kanssa ja vaikka mua väsyttikin ja huolestutti ajatus piakkoin koittavasta apteekki-reissusta Anan kanssa, mä olin vakaasti päättänyt, että nyt mä auttaisin mun ystävää, vaikka mitä tulisi. Mä kuitenkin tunsin jossain sisimmässäni, etten kertoisi Juanille tästä yökylä-kerrasta, koska siitä olisi saattanut koittaa vain harmia… Kun me viimein käytiin nukkumaan – Ana tiukasti mun kainalossa – mä vain tuijotin kattoon ja sitten mun puhelinta, jonka kirkkaalla näytöllä oli auki tekstiviesti Juanilta:
”Ajattelin vaan sanoa, että musta on tosi kivaa kun tuut Kitan juhliin. Lupaan, että siitä tulee hauskaa.
Ja ai niin, hyvää yötä. Mieluusti suutelisin sua uudestaankin…”
Mulla oli ollut viimeinkin aikaa prosessoida päivän tapahtumat kunnolla ja mitä enemmän mä mietin sitä, mistä me oltiin Juanin kanssa puhuttu, sitä paremmin mä ymmärsin (vaikkakin vastahakoisesti), että Juan oli suudellut mua vain ja ainoastaan yhden syyn takia – nimittäin sen, etten menisi Helin juhliin.
Mitä lähemmäs halloween-viikonloppu tuli, sitä ahdistuneemmaksi mä itseni koin. Mä en tiennyt kumpiin juhliin menisin. Mä aprikoin ja aprikoin, menin huolella molempien hyvät ja huonot puolet läpi. Ja ollakseni rehellinen, mulla kesti paljon kauemmin keksiä hyviä puolia Kitan juhlista kuin Helin ja kun mä olin monen tunnin kuluttua valmis menemään sänkyyn katsoen kelloa joka oli nyt jo seuraavan päivän puolella, mä olin tehnyt päätökseni. Perjantai saisi tulla rauhassa, mä olin valmis.

Perjantai saapui hitaasti, mutta varmasti. Ulkona oli koleaa ja harmaata kun mä vilkuilin ulos ikkunasta. Meikkasin raskaan peilin edessäni laittaen tavanomaista enemmän puuteria. Ripsiväriä ja kulmakynää laitoin tuskin ollenkaan, tänään olisin ihan au naturel. Vedin vaatteet päälleni samalla kun äiti veti perinteistä aamuhössökkää huutaen mun isäpuolelle ja rynnäten sitten ulos mun isäpuoli perässään joka murahteli hiljaa. Se kesti valitukset, sillä tiesi, että tänään oli taas ryyppäyspäivä.
Kun mä ajattelin Juania, tunsin kuinka kylmät väreet ruoskivat mua ja valuivat joka puolelle mun kehoa. Se oli käyttäytynyt yli-ystävällisesti muutaman päivän ajan. Heti sen jälkeen kun me oltiin viimeksi puhuttu bileistä ja kun mä olin suostunut menemään Kitan juhliin. Mä olin kartellut Juania nuo pari päivää ja en ollut edes vastannut sen viesteihin. Mulla oli tunne, että Juan oli laskenut todella paljon sen varaan, että mä olisin okei parin päivän sisällä tuosta omituisesta kohtauksesta jota en itsekään vielä ymmärtänyt. Mä en osannut selittää edes itselleni, mitä oli tapahtunut. Mä en tunnistanut itseäni…
Juan oli laitellut mulle kivoja viestejä kertoen kuinka kauniina se mut näki, kuinka se halusi mut sen vierelle ja viime iltana, se oli laittanut jo hieman uskaliaan viestin jossa se kertoi haluavansa mua. Mä olin vain tuijottanut viestiä kuin typerys, laittanut puhelimeni pois ja nukahtanut nähden painajaisia. Nyt tiesin, että Juan oli erittäin tietoinen sen kyvyistä saada ihminen taipumaan tahtoonsa… Ajatus oli pelottava ja tuntui hieman mystiseltä, mutta mietin jo alussa huomaamaani piilotettua charmia, joka tosiaan kattoi tuon pimeän salaisuuden.
Juan tietenkin halusi vain lepytellä mua ja mukamas saada mut uskomaan, että oli oikea päätös mennä Kitan bileisiin ja unohtaa Heli ja muut, täysin. Mutta vaikka se kuinka olikin yrittänyt saada mulle paremman mielen ja lepytellä mua, se oli huomannut kuinka mä olin kaikonnut sen luota pienesti ja se ymmärsi. Se ymmärsi, että mä olin nähnyt sen lävitse. En tiennyt, kuinka moni myy kykeni näkemään Juanin sanojen ja kauniin hymyn taakse, mutta mä olin. Ja se, mitä mä olin nähnyt, ei ollut kaunista. Se oli petollista, pelottavaa ja vaarallista.
Kun mä kävelin viimeinkin koululle, tuntui, että siitä oli ikuisuus kun tuo elokuinen loppukesän aurinko oli paistanut niskaan ja toivottanut hellät hyvästit sopiville ja ihanille uimakeleille, kauniille kesän väreille ja baarien terasseille. Luokkaretki ja sen tuomat hyvät hetket tuntuivat olevan satojen valovuosien päässä, Henryn kauniit kasvot olivat poissa ja jäljelle olivat jääneet Juanin viekkaat ja täyteläiset huulet jotka olivat vieneet mut mennessään. Mä en tuntenut itseäni enää melkein ollenkaan.
Koulu oli täynnä iloisia ihmisiä, suurin osa puhui baariin menemisestä, perseiden vetämisestä, mutta ainoa porukka – yllätys, yllätys – joka ei puhunut halkaistua sanaakaan alkoholista, oli Juan ja sen kaverit jotka norkoilivat nyt veltonletkeinä aulan oleskeluhuoneessa selaten vihkojaan. Kävelin hitaasti huoneeseen ja aloin yskiä rajusti kun mä istahdin jälleen kerran Juanin viereen. Se hätkähti ja katsahti sitten muhun. Ensin se vain vilkaisi mua ikionnellisena, mutta pian sen hymy hyytyi kun se katsoi mua leuasta otsaan.
”Voitko sä ihan hyvin?” se kysyi huolestuneena ja mä kurtistin otsani.
”Ai miten niin?” mä kysyin.
”No sä olet ihan kalpea…” se sanoi ja sillä oli äänessään tragikoominen kauhu. Sen kaverit eivät olisi voineet vähääkään välittää, vaan pitivät katseensa visusti vihkoissaan, kirjoittelivat ja välillä pukahtivat sanan jos toisenkin toisilleen.
”Aijaa? No mulla on ollu jo pari päivää hieman outo olo. Kuin olisin tulossa kipeäksi.” mä sanoin ja painoin käden otsalleni. Sitten mä yskin uudestaan ja Juan katsoi mua nyt erittäin huolestuneena.
”Jos sä oot hei kipeä, niin ei sun kannata lähteä niihin juhliin…” Juan sanoi ja mä tunsin jonkun pirskahtavan mun sisällä. Mä vedin kasvoilleni surullisen ilmeen.
”No jos sä et kerta halua mua sinne…”
”Ei, ei! Ei siitä oo kyse!” Juanin ääni lempi mun korvia ja mä kipristelin paikoillani. Sitten se painoi kätensä vasten mun kasvoja.
”Jos sä oot oikeasti kipeänä, niin ei oo mitään järkeä sun lähteä ja pahentaa tilannetta.” se sanoi ja mä nyökkäsin. Tunsin kuinka jaksaminen valui musta kuin hopeinen hiekka. Ulkona oli alkanut sataa ja pisarat tanssivat katolla ja vasten ikkunoita. Se oli oikeastaan aika kaunista. Mä pyrin välttämään Juanin katsetta parhaani mukaan. Mä tiesin, että Juan oli surullinen ja iloinen yhtä aikaa.
Se oli oikeasti halunnut mun tulevan Kitan juhliin, mutta nyt kun mä olin ”kipeänä”, se tiesi, että mä en silloin ainakaan voisi mennä Helin juhliin. Nämä olivat olleet Juanin vaihtoehdot koko tämän ajan. Joko menin Kitan juhliin, tai en mennyt ollenkaan. Nyt se vain hymyili mulle kuin Naantalin aurinko samalla kun sen kasvoilla oli selvä huoli ja kun mä viimein nousin ylös sen viereltä, tunsin jonkun romahtavan alas mun sydämessä.
Mä olin joutunut teeskentelemään kipeää, jotta uskaltaisin sanoa ”ei” Juanille. Mä joutuisin olemaan yksin kotona, koska pelkäsin Juanin reaktiota, jos se ikinä saisi tietää mun menneen Helin juhliin. Mutta mieluummin mä istuin kotona yksin muutaman kynttilän valossa, kuin olisin mennyt Kitan juhliin joissa ei varmasti muuta tehtykään kuin luettiin synkkiä ja itsetuhoisia tekstejä. Mua ei kiinnostanut sellainen. Mulla oli jo valmiiksi itsetuhoisia ajatuksia, ilman, että mun tarvitsi lukea kirjaa saadakseni sellaisia. Tiesin, että Milli menisi juhliin heti kun Juan kertoisi Millille. Milli menisi noihin bileisiin innoissaan, laittautuneena…
Mä tunsin mustasukkaisuuden kypsän hedelmän tippuvan mun vatsanpohjaan valmiina poimittavaksi. Nostin sen ylös ja katsoin sen tummanpurppuraista kukkaa joka tuoksui houkuttelevalta.
Annatko Millin voittaa?
Ei. En mä voinut jättää menemättä niihin juhliin… Milli veisi Juanin multa… Mua ahdisti. Mä toisaalta olisin halunnut päästää irti Juanista, mutta mä en kyennyt. Mun sydän taisteli mun järkeä vastaan.
Sinä rakastat häntä, Lea… Älä anna Millin voittaa tätä kamppailua! Sinä olet vahva, sinä olet urhea… Milli on vain kapinen pieni letukka. Mene Juanin kanssa juhliin! Hän rakastaa sinua. Hän haluaa sinua… Älä anna periksi nyt. Älä pelkää…
Juan on katala. Hän välittää sinusta, mutta hän myös tahtoo sinun tottelevan omia määräyksiään. Kuinka helppoa olisi vain päästää irti, ennen kuin tunteenne kehittyvät liian vahvoiksi. Rikkomattomiksi? Mieti kuinka paljon sydänsurua vältät jos nyt päästät irti.
Älä kuuntele Lea! Sinä et ole ikinä kuunnellut järkesi ääntä, joten miksi kuuntelisit nyt? Olen varma, että jos menet Juanin kanssa juhliin, siellä tapahtuu jotain ratkaisevaa ja olet koko loppuelämäsi onnellinen, jos menet sinne! Eikö se ole jo tullut selväksi, että Juan rakastaa sinua? Kaikki se, mitä hän on sinulle sanonut… Kaikki hänen katseensa, kaikki hänen tekonsa? Hän on mustasukkainen, hän ei mustasukkaisuuttaan halua sinun menevän Helin juhliin! Juanilla on kyky rakastaa sinua enemmän kuin kukaan muu maailmassa voisi sinua koskaan rakastaa… Henry on mitättömyys Juanin rinnalla! Älä menetä Juania, Lea… Hän voi olla sinun tosirakkautesi.
Kuinka usein olet joutunut pettymään sydämesi ääneen, Lea? Kuinka monesti olet totellut sydäntäsi päätyen aina vain suruun? Kuuntele siis minua. Sinä rakastit Henryä ja rakastat yhä edelleen. Juan aiheuttaa sinulle hämmennystä ja kipua. Et tiedä mitä tehdä. Juan vain manipuloi sinua. Hän yrittää kaikkensa saadakseen sinut puolelleen, koska niin paljon hän sinusta välittää. Hänen tapansa osoittaa se, ovat sinun tapasi vastaisia. Hän kuitenkin uskoo, että väkisin hän saa sinut taivuteltua ja jos menet Kitan juhliin, hän saa juuri mitä hän haluaa. Älä anna periksi vain yhden miehen tähden, Lea. Olet paljon vahvempi kuin uskotkaan… Juanista irtipäästäminen tulee olemaan vaikeaa, mutta sinulla on ystäviä jotka seisovat rinnallasi. Juan on osoittanut välittävänsä sinusta, mustasukkaisuus on turhaa. Milli on saanut jo harmikseen huomata, että hän ei tule koskaan yltämään siihen, kuinka paljon Juan sinusta välittää. Hän on ikuinen kakkonen.
Mun sisällä kiehui… Mä olin kahden vaiheilla, mä en voinut tehdä mitään. Mun oli pakko paeta. Mun oli pakko päästä pois. Olin ajatuksissani kävellyt pois koulusta ja nyt lähimmälle ratikkapysäkille. Mulla olisi ollut vielä kolme tuntia koulua ja halusin vain olla mahdollisimman kaukana Juanista ja Henrystä – niinpä mä päätin suunnistaa keskustaan. Mulla oli kolme tuntia aikaa olla rauhassa ja meinasin tehdä juuri sen, mitä mä olin jo pitkään halunnut tehdä. Nimittäin mennä syömään yksikseni roskaruokaa Kiasman viereen ja kirjoittaa laulunsanoja.
Mun päässä tosiaan liikkui ja nopeasti, mutta mikään ei liittynyt laulamiseen tai uusiin lyriikkoihin. Kaikki ajatukset pyörivät Henryn ja Juanin ympärillä, Millin ja Helin, Kitan, Marinan, Anthonyn… Kaikki olivat niin kaukana poissa. Mua masensi niin kovasti. Mua otti vatsanpohjasta. Kaikki tuntui niin turhalta. Miksi mä olin koskaan mennyt Juanin kanssa ulos? Miksi mä olin koskaan ihastunut Henryyn? Miksi mä olin koskaan edes puhunut sille… Miksi mä olin tullut siihen paskaan kouluun kun mä olisin voinut olla tällä hetkellä yhdestä parhaimmista musiikkilukioista, mitä koko maailmassa oli? Miksi mä olin valinnut juuri tämän…
Sulloin tyhjät ruokapaperit roskikseen samalla kun laitoin vihkon takaisin laukkuun ja katselin kelloa. Oli kulunut kaksi tuntia ja mun ajantaju oli kadonnut kokonaan kuin tuhka tuuleen. En muistanut tulleeni tähän, en muistanut ostaneeni ruokaa… En muistanut tehneeni mitään kuin vain ajatelleeni Henryä ja Juania. Sitten ajattelin Nanaa. Mä en ollut nähnyt sitä ihan sika pitkään aikaan ja välillä mietin, olinkohan jo saanut selville Nanan ystävän nimen… Huono omatunto kärvensi mua siitäkin.
Ja sitten mun jalat ottivat askelia, ensin patsaan eteen kohti autotietä ja mä pysähdyin reunalla. Kuulin huminan kun autot kulkivat ohi, niiden valot sulivat yhdeksi soljuvaksi pötköksi, jossa oli keltaista ja punaista. Kuulin kaukaista tööttäilyä, Juanin hymy ja huulet täyttivät mun mielen, Henry oli kadun toisella puolella ja näytti surulliselta, Heli piti mua kädestä ja katsoi muhun onnellisena. Kaikki muuttuisi hyväksi, mä tiesin sen. Autojen kehräävät äänet pitivät mun mielenkiinnon yllä, taivas oli rajana ja kaikki muuttuisi vielä hyväksi, mutta mä olin lannistettu. Mut oli lannistettu. Mut oltiin nyljetty. Mun sielu oli raiskattu ja mä makasin alastomana jossain kaivon pohjalla, minne kaikki pahat joutuivat aikanaan… Mä en näkisi sitä, kuinka asiat muuttuisivat hyviksi, kuinka Milli saisi Juanin viimein omakseen ja tottelisi tämän jokaista käskyä kuin pieni koiranpentu… Mä en näkisi Henryä onnellisena kasvottoman naisen kanssa jota se suuteli pienen omakotitalon portailla, välillä vilkutellen mulle kadun toiselta puolelta.
Mun jalat ottivat askelia.
Kuului kaukainen kumina ja mun korvissa soi. Olin jälleen se samainen meren rantaan huuhtoutunut, hauras kotilo jonka lävitse kulki tuuli ja hiekka. Kuulin jälleen kuinka mun sielu soi ja kuinka kaikki äänet olivat yhtä pientä karusellia. Miksi elämä oli kaikkein kauneinta silloin, kun itseen sattui tai makasi tragedian kourissa…
Kova ääni ja tuuppaus havahdutti mua. Ihan kuin olisin viimeinkin avannut silmäni pitkän yöunen jälkeen ja katsoin mitä oli tapahtunut. Auto huristi jo kaukaisuudessa, mutta tiesin, että muhun oli osuttu. Ei kovinkaan kovaa, sillä mua ei sattunut, mutta mä seisoin muutaman askeleen päässä autotien keskellä olevasta valkoisesta viivasta. Mun silmät leveni ja harpoin siinä samassa takaisin jalankulkuväylälle kauhuissani. Mun silmät sumenivat ja värähtelivät kuopissaan. Lähdin äkkiä kävelemään kohti suojaisampaa aluetta… Lähdin kävelemään kohti bussipysäkkejä, joilta mä pääsisin menemään kotiin. Mä vain halusin kotiin. Mä halusin kotiin…
Bussissa mä annoin pään nojata vasten kylmää ikkunaa ja mun hengitys piirsi siihen huuruja ja aikaisemmat kädenjäljet näkyivät ikkunassa. Joku oli piirtänyt ikkunaan aikaisemmin pienen tähden ja sydämen. Mun sydän pamppaili yhä edelleen kun aloin ajatella äskeistä. Ihmiset olivat tuijottaneet mua, huutaneet, mutta kun olin juossut takaisin jalankulkutielle, muutama oli tullut mun luokse, mutten ollut kuullut mitään. Mä olin pinkaissut heti kävelemään kohti busseja ja olin vain onnellinen, ettei kukaan bussissa kysynyt multa yhtään mitään.
Kun mä viimein pääsin kotiin, mä vilkaisin kelloa ja huomasin sen olevan puoli kaksitoista. Björn ja äiti eivät olleet kotona – ihan hyvä vain – ja mä läsähdin omalle sängylleni kylmänä ja loppuunkuluneena. Mä olin niin nuori, mutta tunsin olevani niin vanha… Niin, niin vanha. Olin saanut poissa ollessani muutaman viestin puhelimeeni ja tuijottelin niitä kuin en olisi osannut lukea. Pari oli Heliltä, yksi Juanilta ja yksi Marinalta.
”Hei, missä sä oot? Mikset ollut historiantunnilla? Tuuthan syömään, H.”
”Ootsä ees muija koulussa? Et tullu ees röökille! No mut, nähään hei tänään illalla. Oon varma, että siit tulee iha vitu hauskaa, H.” mun vatsaa kouraisi kun luin Helin viestejä ja meinasin pillahtaa itkuun. Mä en voinut mennä.
”Hitto mä vihaan miehiä välillä! Anthony osaa kyl välillä olla sellainen kusipää-moilainen, että mä en tiedä mitä tehdä! No mutta niin. Mun piti sanoa, että Henry just kyseli susta. Se kyseli mikset oo koulussa ja mä en tiennyt oikeen mitä sanoo… Oon aika varma, että se on tulossa tänään sinne Helin bailuihin. Oothan hei tulossa?” mä en voinut uskoa huonoa tuuriani. Miten kaikki puhuivatkin juuri nyt Helistä ja Helin bileistä ja Henrystä… Miksi Henry oli kysellyt mun perään? Oliko se viimein tullut järkiinsä ja edes anteeksipyytäisi ennen kuin mä lopullisesti unohtaisin sen?
Juanin viestiä mä en olisi edes uskaltanut avata, mutta pakotin itseäni hengittäen syvään.
”Hei, jos sä haluut mä voin vaikka soittaa sulle sieltä juhlista tai laittaa viestiä, niin et joudu olemaan yksin. Harmi, että tulit just kipeeks, olis ollut kiva viettää viikonloppua yhdessä. Olisit voinut vaikka tulla meille tänään yöksi niiden juhlien jälkeen…” mua karmaisi lukea Juanin viestiä ja laitoin puhelimen syrjään… Mä en vastaisi Juanille. Mä en vastaisi kenellekään. Ainakaan hetkeen. Mä halusin nyt vain levätä ja kenties herätä sitten, kun kaikki oli ohi ja pöly hieman laskeutunut. Kohtaa mun kehossa, johon auto oli tuupannut, kivisti. Vedin käteni tiiviisti sen päälle ja sitten painoin hellästi viltin koko kehon peitoksi ja annoin unen tulla. Tällä kertaa mä en halunnut nähdä mitään unia. En yhtään mitään.

Puut havisivat ja heiluivat lujassa tuulessa. Jossain kaukana kuulin ihmisten riemuhuudot ja sekoilut. Perjantai-ilta oli koittanut.
Mun silmät avautuivat hitaasti. Jouduin hieromaan toista melko kauan ennen kuin kaikki rähmä oli poissa. Vilkaisin mun puhelinta. Kello oli jo yli kuuden. Mua karmaisi. Mä olisin voinut tällä hetkellä olla menossa Helin juhliin… Iloisena ja pirteänä, innoissani siitä, että Juan oli vain nyökkäillyt mulle onnellisena kuullessaan, kuinka innoissani mä olin jostain asiasta. Heti kun mun ajatukset siirtyivät Juaniin, tunsin suuren kirpaisun. Mun päässä raivoava päänsärky ei tahtonut hellittää, vaikka kävin vetäisemässä naamaani särkylääkkeen. Miksi turhaan viettää aikaa kivojen ihmisten kanssa kun pystyi istumaan kotona ihan yksin telkkari päällä.
Pian mun oveen koputettiin ja painoin television auki saman tien. Mä katsahdin koputtajaa ja yllätyksekseni mä näin Björnin joka katseli mua suurilla ja vanhoilla silmillään. Se katseli ensin ympärilleen ja avasi sitten suunsa.
”Eikö sun kuuluisi jo lähteä?” se kysyi oudosti.
”Ai minne?” mä kysyin ihan niin kuin en olisi ymmärtänyt koko kysymystä.
”No sinne bailuihin.” se kajautti möreällä äänellä ja loi muhun sitten hauskan vinon hymyn.
”Öh… En mä taida mennä sinne.” mä vastasin ja kuulin kuinka masentuneisuus puski kyntensä auki jokaisessa tavussa.
”Sähän oot puhunut siitä jo melkein kokonaisen viikon… Mikset oo menossa?” Björn kysyi rauhallisesti yhä edelleen tapittaen mua ovelta. Mä kohautin olkiani ja selasin sitten kanavia muka niinkin kiinnostuneena.
”Suunnitelmiin tuli muutos.” mä sanoin lähes ilkeästi ja Björn näytti hämmentyneeltä. Ei se tajunnut.
”Onko se muutos joku poika?” se kysäisi varovaisesti ja mä tuijotin sitä äimänkäkenä. Björn ei ollut koskaan osoittanut ymmärtävänsä mitään tällaisista asioista, mutta jälleen kerran… Ulkonäkö saattoi pettää pahemman kerran.
”No jaa.” mä totesin viileän rauhallisesti.
”Mä en tiedä mitä sulla on meneillään, mutta oon ehdottomasti sitä mieltä, ettei sun kannata täällä pyöriä koko iltaa kun kaikki kaverit on jossain ihan muualla. Että ota kamas ja painele jo ulos täältä.” Björn sanoi ja sen kasvoilla oli hymy joka lämmitti mua kovasti, kaikesta hampaan kolossa olevasta pelosta ja suuttumuksesta huolimatta.
Ennen kuin ehdin sanoa muuta, Björn poistui ja mä tuijotin eteeni. Uusi rohkeuden liekki sydämessäni, mä ajauduin soittamaan Annille, joka kuulosti suht pirteältä. Paremmalta ainakin kuin silloin kun se oli ollut meillä yötä.
”Hei, ihana kun soitit! Ootko sä jo niissä Helin bileissä?” se kysyi ja tunsin jälleen kuinka meinasin ajautua epätoivoon.
”Äh… En oo. En ainakaan vielä. Mutta halusin kysyä, että miten sulla menee? Ootko sä jossain bileissä?” mä kysyin, koska taustalta kuului hälyä ja melua. Anni naurahti ja painoi sitten puhelimen paremmin vasten korvaansa.
”Voi kiitos muru! Mä oon Jakella Maren kanssa. Mare yrittää epätoivoisesti iskeä yhtä Janittaa… Ei näytä kyllä kauhean hyväl- Ah. No nyt se jo sai pakit. Täytyy mennä lohduttamaan.” Anan ääni sai mulle iloisuutta koko kehoon ja mä aloin jo vakavasti harkita, että oikeasti menisin.
”Ä-älä mee ihan vielä!” mä ponkaisin ja Ana päästi kysyvän vingahduksen.
”Ootko iha ok?”
”Joo, joo… Oon. Tai en. Tai oon. En mä tiedä enää. En oo tiennyt hetkeen.” mä sanoin ja itku meinasi tulla kurkkuun. Nielaisin sen kuitenkin alas tosi nopeasti ja huokaisin sitten raskaasti. Ulkoa kuuluva hälinä sai mut kateelliseksi. Voi kunpa mä olisin ollut siellä riehumassa…
”Mulla on… Ongelma. Pienen pieni ongelma. Tai ei edes pieni. Mutta se liittyy Juaniin.” mä töksäytin ja Ana pysyi hiljaa osoittaen, että se kuunteli.
”Se ei… Se ei haluaisi, että mä meen Helin bileisiin, koska siellä dokataan, poltetaan tupakkaa ja vedetään ehkä jotain vahvempaa. Ainakin mitä mä tunnen Heliä, niin en yhtään ihmettelis, jos siellä olis jotain huumekeksejä tai jotain…”
Heli naurahti kovalla äänellä samalla kun Mare alkoi mouruta taustalla. Se pyysi Annia jo tulemaan, mutta Anni käski sen pitää turpansa kiinni ja heti kun se kertoi kenen kanssa jutteli, Mare huudahti iloisesti. Kuulin sen sanovan, että ”pyydä Lea tänne”, mutta Ana ei sanonut mitään. Mä tiesin, että Ana ymmärsi kuinka kovasti halusin mennä Helin bileisiin tänä iltana. Ana ymmärsi. Nyt se vaikeni jälleen osoittaen kuuntelevansa.
”Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä! Jos mä meen niihin juhliin, Juan suuttuu mulle ja sitten kaikki on ohi, mutta mä r- … Mä välitän siitä tyypistä tosi paljon, enkä halua menettää sitä ja mä en vaan jaksa draamaa ja kaikki loppuu aina kesken ja mä olen niin onneton, mutta samalla mä oon maailman onnellisin ihminen. Ja kaikki riippuu nyt näistä yksistä bileistä! Vain yksistä bileistä?! Miten Juan voi kerta kaikkiaan kohdella mua näin? Mä en ole mikään vitun lelu, mutta Juania ei kiinnosta! Ei, en mä voi olla sille vihainen, ei se ole koskaan mulle mitään pahaa tehnyt. Ei saatanan saatanan saatana. Ja sitten yks Kita, yks Juanin kaveri, se pitää nyt tällä hetkellä bileet joihin Juan on menossa ja Juan haluaisi, että mä meen sen kanssa, mutta mä en sovi sen kavereiden joukkoon ja oon ihan erilainen kuin kaikki muut siellä ja kukaan siellä ei tykkää musta ja ne vaan lukee siellä jotain paskaa kynttilänvalossa samalla kun Helin luona bailataan ja pidetään oikeasti hauskaa!” mun suusta pääsi yhtäkkiä sellainen sanarypäs, että ihmettelin itsekin. Ana pysyi hetken hiljaa jolloin ehdin jo epäillä, ettei se ollut edes kuullut mitä mä olin sanonut. Onneksi olin väärässä.
”Kuule… Mä en voi ymmärtää, miten pikkumainen ihminen voi olla. Niin pikkumainen, ettei anna sun mennä edes yksiin bileisiin. Toi ei ole normaalia ja sitä paitsi, ei sun tarvitse pyytää, eikä kuuluisi pyytää siltä mitään lupaa, herranjumala. Nyt vittu. Mä sanon sulle ja kuunteleki tarkkaan. Sä meet Helin bileisiin ja sillä selvä.”
Mä hymyilin leveästi kuullessani Annin suuttuneen ja lannistumattoman äänen. Se oli aina ollut niin vahva… Ihailin sitä suuresti.
”Mutta… En mä voi, Juan suuttuu.” mä henkäisin murheellisesti.
”No vittuako se sille kuuluu missä sä olet? Eihän sen tarvitse tietää!” Ana puuskahti jo hieman huvittuneenakin ja silloin mulle valkeni. Mä voisin mennä ja olla kertomatta Juanille. En mä tekisi mitään pahaa, suojelisin vain omaa mielenterveyttäni! Miten… Miten mä en ollut keksinyt tuota itse?
”Joo… Kuulostaa hyvältä.” mä sanoin raskaasti ja Ana hymähti tyytyväisenä.
”Okei… Joo, mä teen sen! Ai niin, hei! Oliko sulla… Öö, pullat uunissa? Vai onko… Asiat ennallaan?” tämän sanoessani Ana purskahti sellaiseen nauruun, etten muistanut milloin se oli viimeksi nauranut niin makeasti. Se oli aivan ihanaa kuultavaa.
”Voi rakas… Mulla on kaikki ihan hyvin. Kuten puhuttiin. Väärä hälytys. Ja musta tuntuu, etten olisi ollut ihan valmis vielä tässä vaiheessa pitämään huolta lapsesta, koska tuskin osaan vielä pitää huolta itsestänikään!” Anni naurahti jälleen ja mä myhähdin iloisena.

Me juteltiin vielä hetki kaikenalaista, ennen kuin sen oli jo pakko mennä. Se toivotti onnea bileisiin ja sanoi, että siinä, mitä mä olin aikomassa tehdä, ei ollut mitään väärää. Mitä väärää oli mennä kaverinsa bileisiin? Ei yhtään mitään… Ja niin mä aloin suunnitella meikkejä, asua ja tukkaa peilin edessä suuri hymy kasvoillani. Ennen kuin mä kuitenkaan tein yhtään mitään, mä tartuin päättäväisenä puhelimeeni ja näpyttelin Juanille illan ensimmäistä ja viimeistä viestiä.
”Moi. Oon nyt kotona ja meinaan ottaa ihan rauhassa. Mutta sun ei tarvitse pitää yhteyttä, mä en tarvitse kenenkään sääliä tai ’tukea’, joten oikein sika kivaa iltaa ja pidä hauskaa sun kavereiden kanssa. Harmi, että mä en voi tehdä samoin.”
Samalla kun viesti paineli Juanin ruudulle, muhun iski kauhu. Mitä jos Juan soittaisi mulle? Mitä jos mä en… Ei, mä en voisi mennä Helin juhliin. Se olisi väärin Juania kohtaan… Se olisi ihan liian väärin enkä mä voisi ikinä antaa itselleni anteeksi sellaista petturuutta…
Sitten mä aloin ajatella tulevaisuutta. Sitä, kuinka Juan kieltäisi aina mua menemästä mihinkään mun kavereiden kanssa… Kuinka se aina sanoisi kylmästi ”ei” kun puhuisin juhlista tai edes kahville menosta. Ja siinä vaiheessa, mä tunsin inhon väreiden ravistelevan mun kehoa ja kaivoin esille kaikki mahdolliset meikit mitä mulla vain oli ja aloin valikoida. Mähän tosiaan olin menossa Helille ja se ei ollut Juanin asia. Ei todellakaan.

Kun lähdin kotoa tuuliseen lokakuun viimeiseen iltaan, mä huomasin kellon olevan seitsemän. Onneksi Heli ei asunut kauhean kaukana. Sillä ja sen vanhemmilla oli pieni omakotitalo sopivan bussimatkan päässä ja kun mä viimein istahdin bussiin, ihmiset katsoi mua ihmeissään. Mä olin laittanut tukkani korkealle kiinni pinneillä ja lakalla niin, että se näytti omituiselta pompadourilta. Luomiini mä olin levittänyt sumuista sinistä ja paksut kissamaiset rajaukset jotka korostivat mun silmien sinisyyttä. Päällä mulla oli vain tummansiniset farkut, glitter-paita ja musta neule joka lämmitti mukavasti.
Bussissa istuessani mä painoin sormiani vasten viileää lasia ja katselin kuinka katuvalot sujahtivat nopeasti ohi kuin pienet kilpaa ajavat tähdet. Autot olivat kuin metallisia lintuja joista kuului örinää ja kun bussi oli mennyt tarpeeksi kauas, entää ei peltilintujen räminää ja pauketta kuulunut, vain mukava bussin hurina joka tuntui takamuksen alla.
Matka tuntui kestävän ikuisuuden ja sinä aikana mä sain soiton Marinalta johon en vastannut. Jos meinasin tulla myöhässä, mä halusin tehdä sen tyylikkäästi kuten kaikissa leffoissa. Hyppäsin ulos bussista joka katosi perävalot vilkkuen ja mä aloin kävellä. En muistanut enää missä Heli asui, vaikka se olikin antanut jo jonkin aikaa sitten ohjeet kuinka tulla sinne, mutta kyllä puhelimen gps:llä sinne löytäisi kuka tahansa.
Pienet kivet narskuivat mun kenkien alla kun yritin löytää oikeaa osoitetta. Koko katu oli täynnä pieniä taloja joiden ikkunoissa paloivat valot. Kaikki näyttivät olevan ylhäällä ja tekevän jotain hauskaa. Mä näin yhden perheen katsovan jotain leffaa syöden popparia, toisessa pariskunta istui ja teki ruokaa. Mä kadehdin tuollaista elämää. Välillä toivoin, että olisin vain saanut asettua aloilleni ja perustaa perheen… Mutta sitten mä aloin nauraa itselleni ja katsoin itseäni peiliin. Mä olin alle kaksikymppinen ja halusin perheen jo nyt? Mitä mä oikein ajattelin?
Kotoisan punainen kaksikerroksinen omakoti talo lähellä tulvi valoa ja sisältä kuului jumputus – ikkunat olivat auki – ja ihmisten nauru ja hälinä kantautui mun korviin. Kaikki huolet poistuivat hetkeksi mun mielestä ja olin niin onnellinen, että olin päättänyt lähteä. Sain itse asiassa kiittää siitä Annia… Sehän tähän oli mut yllyttänyt ja päätin, etten katuisi sitä. Ainakaan tänään. Juan ei saisi tietää. Mulla piti ja sai olla elämä ilman sitä.
Mä hidastin askeleitani roimasti päästessäni pihaan jossa oli siististi ajeltu nurmikko, pieni pihakeinu ja muutama tuoli. Kaikki tuo oli kuitenkin lehtien peitossa, vaikka pienessä pihakeinussa istuikin kaksi tai kolme ihmistä, mä en pimeydessä niitä kyennyt erottamaan, mutta tiesin niiden katselevan mua kun kävelin ohi. Mikään muu pimeydessä ei erottunut kuin tupakoiden punaiset pienet tulikuumat auringot. Kukaan niistä ei sanonut mitään, joten oletin niiden olevan Helin kavereita, sillä ne eivät tunteneet mua enkä mä niitä.
Mä nousin pienet rappuset ylös kotiovelle, joka oli kiinni ja mä koputin siihen. Kukaan ei vastannut, sisältä kuului vain suuri jyske ja mä oletin, että tää taisi olla näytön paikka. Niinpä mä käänsin kahvasta oven avautuessa lapsellisen helposti, se ikään kuin kutsui mut sisälle lämpimään ja turvalliseen ympäristöön jossa kuului nyt heleä nauru ja räkäinen huutelu – selvästi Helin ääni. Mä en uskaltanut hetkeen liikahtaakaan, kunnes ovi mun selän takana avautui jo ja sisälle tuli kolme ihmistä joita en tuntenut. Uskoin niiden olevan ne, jotka olivat juuri hetki sitten istuskelleet pihakeinussa.
”Ootsä hei se Lea?” joku kysyi yllättäen ja käännyin puhetta kohti. Mua puhutteli lyhyt, hieman pyöreähkö poika jolla oli molemmat puolet päästä ajeltu ja keskellä päätä ylös vedetty vaalea tukka. Sillä oli venytykset korvissaan ja sumeat silmät joiden väriä ei siinä valossa erottanut.
”Mistäs tiesit?” mä kysyin melko rennosti ja jätkä katsoi mua iloisesti.
”Heliltä kuulee kaikenlaista. Sä vaan vastaat sen kuvausta.” se vastasi ja en tiennyt kuinka reagoida tuollaiseen. Mä en tiennyt oliko se loukkaus vai kohteliaisuus, mutta otin sen tällä kertaa kohteliaisuutena ja hymyilin vienosti.
”No, toivottavasti se oli hyvä kuvaus.” mä vastasin yrittäen selvittää, mitä kaikkea Heli oli musta puhunut.
”Pelkkää hyvää se susta puhui.” se sanoi ja ojensi sitten kätensä. Mun varautuneisuus oli tiessään.
”Oon Jonne. Kutsu vaa Jokeks.” se hymyili ja lähti sitten kavereineen tiehensä. Mä olin jotenkin olettanut, että ne olisi ottaneet mut mukaansa, mutta koska olin väärässä, mä otin ohjat omiin käsiini. Riisuin paksupohjaiset ja korkeat kenkäni, heitin ne muiden kenkien sisään ja riisuin sitten samalla myös takkini jonka laitoin riippumaan seinään.
Lähdin kulkemaan eteisestä ja mun eteen avautui portaat yläkertaan josta kajasti punaista ja oranssinsekaista valoa jonka oletin johtuvan koristeluista. Olisin mieluusti halunnut paeta yläkertaan piiloon – toisena vaihtoehtona mä olisin ollut jo aivan valmis ottamaan mun takin ja kengät ja häipymään vähin äänin… Mutta koska mut oltiin jo huomattu, mä lähdin nöyrtyneenä kävelemään portaiden ohi huoneeseen, jonka tiesin keittiöksi. Se oli aika iso, mutta ennen kuin ehdin kääntää edes päätäni, mä kuulin mitä sydäntälämmittävimmän huudon.
Sitten tunsin kuinka joku rämähti mua vasten ja tunnistin Helin kirkuvat latvat. Se halasi mua erittäin tiukasti ja haistoin sen hengityksessä vienosti viinan.
”Ei jumalauta, nainen! Sä tulit sittenkin! Mä olin jo ihan varma, että sä et tulisi!” Heli huusi mun korvaan musiikin yli ja mä jatkoin sen halaamista. Mä olin niin iloinen. Mä en saisi katua tätä, mä en voisi katua tätä, mä en katuisi tätä… Tästä tulisi yksi parhaimmista illoista mun elämässä. Mulla oli nyt sellainen tunne.
”Voi kuule, enhän mä tällaisia kemuja voisi mistään hinnasta jättää väliin!” mä sanoin ja Heli katsoi mua kulmat kurtussa.
”Mä kuulin vähän toista.” Heli sanoi äänessään pieni varautuneisuus, joka huolestutti mua.
”Ai miten niin?”
”No, mä satuin kuulemaan koululla, kuinka Juan muutama päivä sitten oikein rehenteli sillä, kuinka sen tyttöystävä tulee sen kaverin juhliin… No, parasta siinä oli Millin ilme kun mä tajusin, kenestä Juan puhui. Vaikka kyllä sä olisit voinut nyt ees mulle kertoa, että oot Juanin kanssa yhdessä!” Heli sanoi pukaten mua olkaan leikkisästi. Meidän ohi kulki tutunnäköisiä ihmisiä, mutta koska olin niin uppoutunut keskustelemaan Helin kanssa, niin mulla meni suurin piirtein kaikkien ihmisten naamat ohi.
”Ei me olla yhdessä.” mä sanoin katsoen sitä hieman epäuskoisesti. Se oli ensimmäinen asia joka mun suusta purskahti ja Heli näytti huvittuneelta.
”Kuten mä sanoin. Kyllä sä nyt mulle voit kertoa, jos sulle tapahtuu jotain. Ihan mitä vaan.”
”Mutta kun me ei oikeasti olla yhdessä… Me ollaan vaan käyty ulkona. Ja kumpikaan meistä ei ole sanonut, että me ollaan yhdessä eikä me olla sovittu mitään.” mä aloin taas hätääntyä, mutta sen tunteen rinnalle nousi toinen tunne; nimittäin ärsyyntyneisyys… Millä oikeudella…
”No, mä en tiiä mitä sen ukkelin päässä liikkuu, mutta mitä jos ottaisit vaikkapa muutaman siiderin heti kättelyssä, niin tulee parempi olo! Pihalla ja toisen kerroksen partsilla voi käydä tupakalla jos siltä tuntuu, mutta sut tuntien, susta kyllä tuntuu siltä ja aika useinkin.” Heli vinkkasi mulle silmää ja kehotti kiertelemään – se paljasti kertoneensa musta sen hyville ystäville jotka olivat lähes vaikuttuneita musta ja mun ystävyydestä Helin kanssa, joka ei näköjään kauhean helposti ystävystynyt noin vain ihmisten kanssa. Ainakin syvällisesti. Mä tunsin oloni erityiseksi ja Helin sanojen rohkaisemana, mä otin siidereitä jääkaapista ja lähdin kulkemaan ympäri asuntoa, jossa tapasin monen monta ystävällistä naamaa.
Näin Marinan ja Anthonyn jotka näyttivät tosi onnellisilta ja jäin niiden kanssa juttelemaan hetkeksi. Istuttiin hetkeksi keittiöön, jossa Anthony veti pullostaan jotain kirkasta joka näytti hämmästyttävän paljon vedeltä, mutta hajusta päätellen se oli aivan jotain muuta.
”Nyt lopetat ton! Toi on niin saatanan ällöttävää.” Marina murisi ja Anthony naurahti. Oli ihanaa nähdä niitä vapaa-ajalla pitkästä aikaa ja vain jutella.
Me käytiin pitkä keskustelu ensin koulusta, sitten musta ja Juanista, ja mitä enemmän paskaa Juanista pukahdinkaan, sitä iloisemmalta Anthony näytti. Mä en jaksanut huomauttaa sille asiasta, sillä mä en kestäisi draamaa. Mä vain halusin olla yhden illan onnellinen ja olla miettimättä Juania ja tämän viekoittelevia huulia.
”Lea. Me haluttiin kertoa sulle ekana.” Marina sanoi ja katsoi mua sitten todella innoissaan. Hullunkiilto liekehti sen silmissä, mutta kun vilkaisin Anthonya löytääkseni jonkinlaisen väsymyksen merkin, mä hämmästyin huomatessani, että Anthony näytti jopa iloisemmalta kuin Marina.
”Okei? Mistä on kyse?” mä kysyin hiljaa, sillä Marinakin oli laskenut ääntään huomattavasti, ettei kukaan vain kuulisi.
”Et kai sä vaan oo raskaana?” mä kysyin ja ennen kuin ehdin tajuta, mitä mä olin sanonut, löin käteni suulle ja yritin pudistella kauheasti päätäni.
”A-anteeks! Mä en tarkoittanut! Tai siis, jos te haluatte lapsia, niin se on totta kai okei jos te koette olevanne siihen valmiita, mutta mä… Ei kun… Mä siis! Ah, anteeks ihan kamalasti!” mä sanoin ja tunsin kuinka omatunto kolkutti portilla pahasti.
”Ei, ei! Ei sentään… Mutta me…” Marina sanoi ja katsahti sitten Anthonyyn. Mulle alkoi valjeta pikkuhiljaa mistä oli kyse ja pidättelin hengitystä kuin hätääntynyt eläin.
”Me ollaan päätetty mennä kihloihin.” Anthony sanoi ja kaksi ajatusta pyöri mun päässä. Ensimmäinen oli suuri ilo niiden puolesta ja toinen taas huusi mun päässä: teinikihlajaiset. Mitä järkeä niissä oli? Mä kuitenkin päätin tuoda esille vain iloisuuteni ja onnittelin molempia halauksen kera jolloin joku saapui paikalle.
”Mitä täällä halaillaan? Ootteks homoi?” Nanan pistävä ääni sai mulle lähes onnenkyyneleet silmiin. Mä olin niin onnellinen kun olin tullut tänne. Juanin ei tarvinnut tietää ja mä saisin yhden illan onnea. Mä halasin Nanaa tiukasti ja se takaisin. Sen vieressä pienesti keinuva Asta – olin viimeinkin oppinut tytön nimen – katsoi mua hymyillen. Mä halasin sitäkin.
”Ei. Kunhan vaan halasin noita kun halusin tehdä molemmat mustasukkaisiksi.” mä naurahdin ja huomasin huojentuneet ilmeet Anthonyn ja Marinan kasvoilla. Ne kiitti mua sanattomasti ja mä nyökkäsin huomaamattomasti osoittaakseni, ettei pienestä valehtelusta ollut haittaa. Mä olin toisaalta myös onnellinen, ettei mun tarvinnut katsella noiden kahden menoa, koska muuten mä olisin saattanut avata yli ison suuni ja sanoa jotain sellaista, jota olisin katunut ja hirveästi.
”Me jo luultiin, että sä et oo tulossa.” Nana sanoi ja Asta nyökkäsi.
”Joo, se olis ollu tosi harmillista.” Asta totesi ja tää oli yksi niitä harvoja kertoja kun kuulin sen puhuvan. Mutta kun se puhui, olin iloinen. Sillä oli ihanan lempeä ja rauhallinen ääni.
”Ette oo ainoita, jotka luuli noin.” mä totesin pienesti hymyillen, mutta kun annoin katseeni seurata rauhassa keittiön takana olevan olohuoneen menoa, löysin porukan joukosta terävän leuan, suoran nenän, otsalla olevia kiharoita ja sameat silmät jotka tuijottivat mua niin tiiviisti, että mua poltteli ja tajusin, että mä olin jo kokonaan unohtanut. Henry oli täällä. Sitten se käänsi katseensa pois, mutta kun mä jatkoin sen tuijottamista, se käänsi katseensa takaisin ja nousi ylös. Sydän pompahti mun kurkussa, mutta samalla myös viha yltyi. Mä en halunnut sen tulevan mun luokse, mä en halunnut sen tulevan mun luok-
”Hei, Henry tulee tänne!” Nana sanoi lapsekkaasti osoittaen ivansa mulle pieni hymynkare huulillaan ja mä säntäsin jääkaapille nappaamaan salmaripullon. En tiennyt kenen se oli, enkä välittänyt. Otin pöydältä muovimukin ja kaadoin siihen niin paljon salmaria, että se lainehti. Tartuin mukiin ja kaadoin polttavaa nestettä kurkustani alas joka lämmitti. Olin niin onnellinen… Mutta samalla myös niin vihainen.
Henry oli kuin olikin tulossa meitä kohti ja ensin se pysähtyi Nanan ja Astan kohdalla joiden silmät olivat tiukasti mussa. Mun oli pakko paeta paikalta. Niinpä mä otin mukin kauniiseen käteeni ja sipsuttelin välinpitämättömänä Henryn ohi ja päädyin tanssahtelemaan olohuoneeseen kovan musiikin tahtiin. Muut liittyivät seuraan ja halailivat mua ihan tuosta vain. Ei mua haitannut, tykkäsin sosiaalisista ihmisistä. Tottakai, suurin osa mun kanssa tanssivista oli humalassa, mutta mäkin olin pääsemässä sinne…
Ja sitten, mä istuuduin ihmisten seuraan sohville.
Kaikki toivottivat mut tervetulleeksi ja ihmiset katselivat mua joko kiinnostuneena tai ihaillen. Joku tuli mua lähemmäs ja kietoi tuosta vain kätensä mun hartian yli ihan niin kuin me oltaisiin tunnettu jo aikaisemminkin.
”Mun on pakko sanoo… Et sä näytät ihan mun eksältä. Vittu sä oot kaunis…” humalainen ääni sammalsi mun vieressä ja taputin tätä varovaisesti selkään. Mun viereen oli tupsahtanut jonkinlainen rölli. Murreko se siinä? Hyvä jos se pystyi edes jotenkuten konttaamaan ja kun se lähti mun luota, se tarrautui lähimpään lahkeeseen minkä sattui löytämään ja alkoi itkeä. Mua nauratti niin paljon, että meinasin saada salmarit vaatteilleni.
”Älä välitä tosta… Se on just vähän aikaa sitten eronnut sen tyttöystävästä ja tää on vähän tiukka paikka sille.” tunsin tutun äänen puhuvan mulle ja käänsin kasvoni Jokeen. Mua häiritsi, kuinka mä näinkään niin hyvin sen venytysten läpi ja tutkailin nyt huonetta sen venytysten takaa… Se oli mielenkiintoista… Alkoiko mulla nousta jo nyt päähän? Ei se ollut mahdollista.
”Joo, vaikutti vähän siltä.” mä naurahdin kulauttaen lisää salmariani. Joke vilkaisi mun kuppia ja sitten mua muttei kommentoinut mitään. Toivoin, että salmari ei vain ollut sen, koska muuten mä olisin varmaan alkanut pyydellä anteeksi niin kauheasti…
Me juteltiin Joken kanssa niitä näitä, se kertoi opiskelevansa insinööriksi ja se olisi halunnut kamalasti tehdä pelejä, mutta että sen vanhemmat eivät tykänneet siitä johon mä tokaisin, että vitut sen pitäisi välittää sen vanhempien mielipiteistä! Että sen pitäisi porskuttaa eteenpäin ja koska loppujen lopuksi, sehän oli sen elämä, eikä sen vanhempien. Ja Joke näytti pitävän mua kovinkin fiksuna tämän ansiosta ja hymyili mulle sitten alta vaaleiden kulmiensa. Se tuntui hieman läpitunkevalta.
”Haluaisitko käydä röökillä?” se kysyi ja mä nyökkäsin ajattelematta. Me käveltiin samoilla paikoilla istuvien Marinan ja Anthonyn ohi jotka nyt puhuivat hiljaisina Henryn kanssa joka näytti hätääntyneeltä kun mä kävelin ohi ja mä vähät välitin. Halusin osoittaa sille, että mua ei kohdeltu paskasti ja että miltä tuntui tulla kohdelluksi samalla tavalla, kuin se oli mua kohdellut.
”Hei, ehtisitkö jutella hetken?” kuulin Marinan huudahtavan pöydästä musiikin yli ja kun mä katsoin sitä, olin ihmeissäni. Senkin kasvoilla oli jonkinlainen hätäännys ja mä en ymmärtänyt. Olinko mä taas kerran tehnyt jotain niin pahaa ja kun Joke katsoi mua anelevasti, mä menin Joken kanssa sanoen, että mä puhuisin Marinan kanssa myöhemmin.
Mä en halunnut nyt mitään draamaa, mulla oli tarpeeksi kaikkea paskaa muutenkin ilman, että joutuisin selvittelemään Anthonyn ja Marinan välejä. Niillä oli tapana puhua mulle, jos joku oli ongelmana suhteessa, mutta mä en suostunut setvimään niiden ongelmia tänään… En tänään. Halusin olla vain vapaa ja onnellinen. Edes yhden yön.
Me mentiin parvekkeelle Joken kanssa ja kylmyys puski läpi vaatteiden. Mä taisin olla hullu kun nautin siitä, mutta mä olin aina pitänyt kylmästä niin paljon enemmän kuin lämpimästä. Kun mä kaivoin esiin tupakoitani, Joke oli jo yhden askeleen edellä ja sytytti mun röökin mun puolesta. Herrasmiesmäistä.
”Tunnetko sä tota Henryä?” se kysyi yhtäkkiä ja mua pisti rintaan. Miksi kaikkien piti puhua siitä? Miksen mä voisi löytää edes muutamaksi päiväksi sellaista paikkaa, missä ei puhuttaisi jostain saatanan Henrystä koko helvetin ajan? Eikö se ollut tilastotieteellisesti mahdollista?
”En.” mä totesin kylmästi ja Joke näytti epäuskoiselta.
”Ai. Mä olin saanut sen kuvan, että sä ja Heli ootte sen hyviä kavereita. Ihan mukava jätkä mitä me ollaan nyt puhuttu.” Joke sanoi ja kai oletti, että mä olisin jotenkin ollut kamalankin kiinnostunut, mutta koska mun suusta ei kuulunut mitään, se poltti tupakkaa hitaasti ja hartaasti.
”No. Mä en voi sulle oikein mitään muuta sanoa, kuin että mä en tunne sitä. En ainakaan enää.” mä painotin viimeistä lausetta ja tunsin Joken katselevan mua sivusilmällään.
”Joskus ihmisillä on asioita, joista ne ei kykene puhumaan ja jotka saa ne aivan sanattomiksi. Että vaikka ne ei tarkoitakaan sitä pahalla, niin ne saattaa tuoda sen esille niin. En usko, että Henry on halunnu satuttaa yhtään ketään. Sua vähiten.” Joke sanoi merkillisesti ja nyt mä siirsin katseeni siihen tulikuumana ja valmiina poraamaan reikiä.
”Kuule. Mä en tiedä mitä Henry on sulle sanonut, mutta mulla ei ole mitään halua uskoa, että se kusipää puhuisi musta mitään muuta kuin paskaa… Jos sä tietäisit miten se on mua kohdellut viime aikoina, sä tietäisit miltä musta tuntuu.” hienoa, Lea. Sä olit tehnyt sen taas. Jälleen kerran sä olit mennyt avautumaan asioista, jotka eivät muille kuuluneet. Hienoa.
”Sä taidat tosiaan pitää siitä.” nuo sanat iskivät kun ne kantautuivat lähes tuntemattoman ihmisen suusta ja mulle tosiaan riitti. Musta tuntui, että viimeisten viikkojen aikana kuluneet kärsivällisyyden rippeet painuivat nyt ulos mun henkisistä ovista ovet paukkuen.
”Miksi kaikki sanoo tota mulle? Miksi kaikki jaksaa toitottaa, että ’sä taidat oikeasti pitää Henrystä’, ’Henryllä on vaikeaa’, ’sä et puhu siitä enää yhtään niin kuin sä olet ennen puhunut’. Miksi kaikille on niin vitun itsestään selvää, että mä pidän siitä? Mikä vitun oikeus ihmisillä on puhua siitä mulle? Miksi joka vitun ikinen puhuu siitä? Miksi…” mä kuulosti lähellä loppua jo onnettomalta ja kaikki muistot palasivat jälleen mun mieleen ja olin jo todella lähellä, etten vain soittanut Juanille ja pyytänyt sitä hakemaan mua pois täältä. Miksi mä olin taas tullut tänne? Ai niin, pitämään hauskaa… Ja siitä ei tosissaan ollut nyt jälkeäkään.
Joke katseli mua rauhallisesti ja heitti sitten röökinsä.
”Mä olen pahoillani, jos mä olen loukannut sua. Mutta mun on pakko sanoa, että jos sä kelaat tässä olevan kyse susta, niin sä olet helvetin väärässä. Ja kaiken lisäksi tosi itsekäs. Ei kaikki ole kiinni aina susta, Lea.” Joke sanoi ja sitten se jo painui pois jättäen mut yksin puoliksi poltetun röökin ja salmarin kanssa. Mä en voinut uskoa sen sanoja…
Olinko mä itsekäs? Olinko mä tämän kokoajan kun en ollut kestänyt Henryn jatkuvaa hylkäämistä ja heitteillejättöä, ollut itsekäs? Olinko mä itsekäs kun mä yritin auttaa Henryä? Yritinkö mä ajaa tällä vain omaa etuani?
Sanat sivalsivat mua kuin jäiset veitset ja mä tuijotin tyhjyyteen. Rööki paloi itsestään loppuun ja jossain vaiheessa ennen pahnoja, tuli sammui ja tupakka tippui elottomana mun käsistä kuin pieni eliö. Mä olin itsekäs… Olinko mä itsekäs? Mä en tuntenut itseäni. Kuka mä olin? Mitä mä tein… Mitä mä halusin enää, ei ollut enää selvää sekään.
Olisiko mun pitänyt ponnistella enemmän Henryn suhteen? Tehdä enemmän uhrauksia, antaa Henrylle enemmän aikaa… Mun olisi kai pitänyt olla enemmän Henryn tukena, mutta mä olin kai olettanut, että jos se olisi oikeasti välittänyt musta, se olisi kertonut mulle enemmän… Se olisi ylipäätään kertonut, mikä oli vialla, eikä jättänyt mua sillä tavalla varjoon. Kai mä olin itsekäs. Kai mä olin…
Oliko Heli puhunut Henryn kanssa? Tiesikö Heli näistä asioista? Ei, ei se voinut. Kyllä Heli olisi mulle kertonut. Aivan varmasti. Ihan satavarmasti. Ja mitä enemmän mä mietin sitä, sitä enemmän mä aloin epäröidä, ettei Heli ehkä sittenkään kertoisi mulle aivan kaikkea. Sitten mä muistin tavan jolla se oli käyttäytynyt mua kohtaan luokkaretkellä Henryn seurassa. Tykkäsikö Heli Henrystä? Oliko sillä väliä? Mulla oli Juan… Mä en halunnut Juania. Mutta toisaalta halusin. Äh, mulla oli liikaa ajatuksia päässä. Laitoin toisen röökin palamaan.
Kuulin koputuksen ovelta ja arka naama tuli esiin.
”Voiko tänne tulla?” ääni sai mut putoamaan tyhjyyteen. Se oli Henry. Mä en vastannut muuten kuin nyökkäämällä hitaasti, etten vain räjähtäisi. Mä olin kuin tikittävä aikapommi. Koskaan ei tietäisi, milloin mä räjähtäisin.
Henry asteli mun vierelle ja kaivoi esiin tupakan ja sytytti sen.
”Kiva sää.” Henry sanoi ja sen ääni kuulosti pelästyneeltä. Mä murahdin vastaukseksi ja meni jokunen tovi, ennen kuin se sanoi taas mitään. Kylmä alkoi purra mun poskipäitä.
”Onko sulla ollut ihan kiva ilta tähän saakka?”
”No ei.” mä vastasin törkeästi välittämättä lainkaan siitä, miltä Henrystä tuntui. Eihän sekään ollut välittänyt siitä, miltä musta tuntui. Olinko mä jälleen itsekäs kun mä ajattelin näin?
”Ai miks?”
”No mitä luulet. Kaikki ihmiset kyselee multa jatkuvasti susta. Kaikki haluaa tietää, pidänkö mä susta, ja että oonko päässyt yli ja että voinko hyvin, ja että mä oon itsekäs, koska oon käyttäytynyt tavalla millä oon käyttäytynyt ja että sulla on syys ja kaikkea muuta paskaa. Kukaan ei muusta enää puhukaan kuin vain susta ja usko huvikseks, mua ei vois vähempää kiinnostaa enää.” mä sanoin ja kun katsoin suoraan Henryä silmiin, se näytti murtuvan mun edessä. Mä en voinut uskoa, että nuo sanat tulivat mun suusta. Mun, joka oli niin paljon välittänyt Henrystä, miehenalusta joka seisoi mun edessä niin jäykkänä ja murtuneena, että pian mun oli halattava sitä ja sanottava, että mä en tarkoittanut, että se kaikki oli vain julmaa pilaa…
”Mä…” Henry nielaisi ja ryhdistäytyi sitten, mutta ei saanut kasvoilleen enää tyyntä ilmettä.
”Mä olen pahoillani, että susta tuntuu tolta.” Henryn suusta pääsi ja kuulin kuinka se nieleksi ja ponnisteli erittäin kovasti, ettei sanoisi mitään muuta. Mun mitta oli kuitenkin täysi. Mä en voinut pysähtyä enää. Tää oli näytön paikka. Tää oli juuri se. Syteen tai saveen. Nyt oli mun tilaisuus paljastaa kaikki, mitä mä olin jo niin pitkään halunnut Henrylle sanoa.
”Ahaa. No onko sulla jotain muuta sanottavaa? Kenties se, että sä olet vitun pahoillasi siitä miten sä oot mua kohtaan käyttäytynyt? Miten sä oot röyhkeästi käyttänyt mua ja mun ystävyyttä hyväkseksi? Tai että sulla on joku erityinen syy siihen, miten sä vain hylkäsit mut ja Helin ja kaikki muut? Mä en halua kuulla, että mä olen todella itsekäs vain sen takia, koska mua sattuu se, mitä sä mulle teit! Mä en halua kuulla, että mä olen todella itsekäs, koska satuin välittämään susta. Mä yritin auttaa, mä yritin kuulla ja ennen kaikkea kuunnella, mutta sä et koskaan sanonut sanaakaan. Sä olit vain hiljaa ja työnsit mua pois selvästi osoittaen, että sä et tarvitse mua. Sä olisit voinut vaikka sanoa mulle, että sä et halua mua lähellesi enää! Ja se olisi ollut ihan ok jos…” mä lopetin äkisti ja Henry katsoi mua nyt melko ärtyneenä, mutta samalla ällistyneenä. Mä tunsin kuinka kalpeus valahti mun kasvoille kuin pieni luminen aurinko ja mua kuumotti niin kamalasti.
”Jos?”
”Ei mitään.” mä en voinut sanoa sitä. Mä en kyennyt… Mua oksetti.
”Sano.” Henry tuli mua lähemmäs ja tuijotti nyt herkeämättä. Mä olin unohtanut kuinka kauniit silmät sillä oli… Miten mä oli kehdannut unohtaa…
”En mä voi, Henry. Mä en yksinkertaisesti vo-”
”Voitpas!” Henry huudahti ja se kajahti lujan musiikin yli alkavaan yöhön ja mä kavahdin. Sitten jäin hiljaiseksi pieneksi hetkeksi ja pudistin päätäni. Henry oli kuitenkin päättänyt olla luovuttamatta ja näin kuinka senkin pinna alkoi nousta.
”’Ja se olisi ollut ihan ok jos…’ Mitä? NYT SANOT!”
”’JOS’ MÄ EN OLISI OLLUT NIIN HELVETIN RAKASTUNUT SUHUN!” mä huusin niin lujaa kuin keuhkoista lähti ja se oli siinä.
No voi vittu. Nyt mä lähen.
Omatunto lähti kassit hölskyen ovesta ja mä lamaannuin täysin. Mä halusin kuolla. Mä halusin paeta paikalta, kelata aikaa takaisin ja vain sanoa Henrylle anteeksi. Miksi mä olin suuttunut, miksi mä olin sanonut mitään, miksi mä en vain ollut hiljaa, miksi mä en kyennyt sanomaan enää mitään?
Vannoin yhä kuulevani mun huudon yössä, mutta totuus oli, että musiikki soljui jatkuvasti suurina aaltoina talon ikkunoista tummuuteen. Mä pitelin tiukasti parvekkeen kaiteesta kiinni ja katselin alas. Jos mä hyppäisin, saattaisin murtaa jalan tai jotain muuta, mutta en kuolisi. Helvetti. Mä halusin kuolla. Juuri nyt. Mä en kestänyt katsoa Henryä, mä en voinut katsoa Henryyn!
Tee se. Katso häntä.
Mä siirsin katseeni erittäin hitaasti Henryyn ja se tuntui ikuisuudelta. Mutta kun mä viimein katsoin sitä, huomasin kasvoilla hämmennyksen. Mä en tiennyt oliko se onnellisuutta, vai vain täyttä surua ja vihaa.
”A-anna anteeksi. Mä menen.” mä sanoin ja juuri kun olin säntäämässä pois parvekkeelta, tunsin kuinka yllättävän vahva käsi painui mun käsivarren ympärille ja piti lujasti kiinni. Mun keho nytkähti lujasti ja katsoin sitä kauhuissani.
”Älä mee.” Henry sanoi totisena ja mä peräännyin pari askelta Henryyn päin ja jäin parvekkeelle.
”Mä haluan… Kertoa jotain.” se sanoi ja istahti sitten alas yhdelle tuolille lähelle parvekkeen reunaa. Mä istahdin alas sen kanssa ja odotin kauhu vatsanpohjassa mitä seuraavaksi tapahtuisi… Mua pelotti niin kamalasti.
”Mä en tiedä edes mistä aloittaa, Lea. Mutta mä haluan tehdä heti selväksi, että mun tarkoitus ei ollut ikinä loukata sua tai Heliä tai ketään muuta. Mitä mä olen Helin kanssa puhunut, niin mä olen saanut sen kuvan, että se ei ole ollut edes loukkaantunut, mutta sä olet ainoa, joka on mun käytöksen liian henkilökohtaisesti itseensä ottanut. Ja ihan ymmärrettävästä syystä.” Henry lisäsi huomatessaan mun närkästyneen ilmeen.
Se otti toisen tupakan itselleen ja tarjosi mullekin. Mä en kieltätynyt.
”Milloin mä olen sun mielestä alkanut käyttäytyä oudosti?” se kysyi ja mä mietin hetken.
”Luokkaretkellä.” mä vastasin kylmästi yhä odottaen, että Henry kaataisi mun niskaan paljon paskaa, sanoen, että se ei välittäisi ja että mä olin sen mielestä ruma. Yhä edelleen kuulin huudon mun korvissa ja kaduin sitä niin paljon nyt.
”Niin. No silloin ensimmäisenä yönä ennen kuin me mentiin nukkumaan, varmaan muistatkin, mä vilkuilin melko paljon mun puhelinta. Mä olin nimittäin juuri saanut, tietää, että mun isä oli saanut sydänkohtauksen.” Henry nieleskeli suuria paloja kurkustaan alas ja mä vajosin yhä syvemmälle. Ei jumalauta… Mä mottasin itseäni otsaan ja painoin kasvot polviini. Mua alkoi itkettää ja pian se jo valuikin vuolaasti pitkin mun housuja.
Vittu, vittu, vittu, vittu, vittu, vittu.
”H-Henry… Mä en… Mä en voi edes kertoa, kuinka pah-”
”Anna mä selitän.” Henry sanoi tyynesti ja kaikki viha sujahti musta ulos kuin vesi kylpyammeessa tulpan pois ottaessa. Se kuohahti mussa kerran tai pari ja mä lepyin. Se oli aivan tajutonta. Kuinka sitä saattoikaan olla niin pettynyt ja vihainen ja sitten yhtäkkiä vain olla lauhkea kuin lammas… Mutta mä en yhä edelleenkään käsittänyt, miksei Henry ollut voinut kertoa mulle.
”Mä vietin aika monta yötä sairaalassa, koska isää ei meinattu päästää pois sillä se oli niin huonossa kunnossa. Mä en saanut unta moneen yöhön ja isä kokoajan sanoi, että ’mene poika sinä vaan kotiin, kyllä minä pärjään’, mutta en mä jättänyt sitä yksin. Mä saatoin tulla kouluun kahdeksaksi, lähteä kahdeltatoista ja mennä isää vahtimaan. Äiti oli niin kauhun murtama ja niin kiireinen töissä, ettei se ehtinyt käydä kuin vain muutaman kerran viikossa sairaalassa. Isää tää tietenkin masensi ja heikensi sen tilaa… Ja mä olen ihan varma, että se olisi varmaan…” Henry ei pystynyt tässä vaiheessa enää edes puhumaan vaan hengitti syvään, veti röökistään muutamat imut ja katsahti muhun sitten. Mä painuin siltä istumalta sitä halaamaan ja suljin silmäni. Kuinka ihanaa olikaan halata Henryä pitkästä aikaa… Niin pitkästä aikaa.
”Oon satavarma, että sinä pidit sun isän hengissä, Henry. Miten se voi nyt?” mä sanoin hiljaa vasten Henryä ja kuulin kuinka se niiskahti. Me molemmat itkettiin.
”Isä on nyt kotona, sillä on kunnon lääkitys ja se ei enää edes polta tupakkaa. Ja miksi mä en, Lea, kertonut sulle tästä asiasta on ihan sen takia… Koska mä en vain halunnut huolestuttaa ketään. Enkä mä saanut itse asiassa oikein puhuttuakaan siitä, koska olin itse niin helvetin masentunut ja surullinen. Joka päivä mä vain mietin, että selviääkö isä tästä päivästä. Selviääkö isä ja antaako se mulle anteeksi, jos mä en pääse tapaamaan sitä sairaalaan. Mä en ainakaan olisi antanut itselleni anteeksi, jos mä en olisi mennyt sitä tapaamaan. Isä voi jo paljon paremmin, mutta mä yhä edelleen, joka ikinen päivä kannan huolta siitä.” Henry selitti ja mä tunsin kuinka mä muutuin yhä surullisemmaksi ja surullisemmaksi kun se puhui. Mä pidin sitä yhä edelleen tiukasti vasten itseäni, eikä sekään tahtonut päästää irti.
”Milloin se pääsi sairaalasta?” mä kysyin hellävaroin ja Henry huokaisi raskaasti. Tunsin kuinka se hieraisi silmäänsä.
”Vähän yli viikko sitten. Mutta jo ennen sitä todettiin, että se alkoi voida paremmin.” Henry vastasi ja mä hämmennyin päästäen irti Henrystä.
”No mutta… Sä oot ollut tosi outo sen jälkeenkin.” mä sanoin ja Henry punastui valtavasti. Sitten se näytti vittuuntuneelta ja murisi jotain.
”No, mä yhä edelleenkin kannoin huolta isästä yöt ja päivät, en saanut nukuttua, mutta sitten mä kuulin omituisimman huhun. Nimittäin sen, että sinä ja Juan olette yhdessä.” Henry mumisi ja mä en voinut edes uskoa sitä. Mitä helvettiä.
”Mistä sä tollasta kuulit?” mä kysyin nyt hieman ilkeämmin kuin olin tarkoittanut, mutta Henry ei näyttänyt huomaavan sitä.
”Sieltä täältä. Enimmäkseen Milliltä joka kuljeskeli ympäri koulua aamun varhaisimpina tunteina lähes itkien ja se aina vain selitti siitä, kuinka sä olit varastanut Juanin siltä ja kuinka te olette yhdessä… Marinakin sanoi samaa. Sanoi, että te olette käyneet ulkona ja olette yhdessä. Mä en tiennyt kumpi oli mun mielestä naurettavampaa. Se, että te olette yhdessä vai se, että te olette käyneet treffeillä.” Henry naurahti ja mä loin erittäin terävän katseen siihen.
”Mitä toi tarkottaa?” mä tivasin ja Henry kalpeni.
”A-ah, ei en mä loukkauksena sitä tarkoittanut! Mä vaan… Juan ei vaan todellakaan näytä olevan sun tyyppiäs, Lea. Mä haluan kyllä tosin tietää, että ootteko te oikeasti yhdessä.” Henry sanoi ja sen ääni kuulosti omituisen lopulliselta.
”Mä sanon sulle tän vain yhden kerran, joten kuuntele tarkkaan. Me ollaan käyty treffeillä, mutta me ei missään nimessä olla yhdessä. Jos mä olen ihan rehellinen, se ihminen ahdistaa mua. Se antoi ensin hyvän kuvan itsestään… Mutta sehän ei olisi edes halunnut mun tulevan näihin juhliin, koska täällä ’juodaan perseet ja poltetaan tupakkaa’…” mä selitin yksitoikkoisesti haluten olla ajattelematta Juania, jonka kasvot pyörivät nyt syyllistävinä mun mielessä. Henry näytti helpottuneelta.
Me molemmat noustiin seisomaan ja katseltiin pimeyteen. Oli niin helpottavaa kun mä olin saanut kaiken nyt pois rinnaltani ja viimeinkin, olin saanut ystäväni takaisin. Tai ainakin mä toivoin niin. Ihan kuin mä olisin juossut monia viikkoja putkeen ja viimeinkin sain pysähtyä hetkeksi hengittämään. Rauhoittumaan…
”Voitko sä ikinä antaa mulle anteeksi?” Henry kysyi rikkoen pimeän tuoman hiljaisuuden. Koko talo kyllä yhä edelleen kaikui musiikista, mutta se ei vaikuttanut meidän välissä olevaan hiljaisuuteen. Se oli rauhan hiljaisuus. Me ei sodittu enää.
”Ai minkä?”
”No mitä luulet? Sen, että mä oon ollu sua kohtaan niin paska? Ollut niin huono ystävä… Hylännyt sut, vaikka se on viimeinen asia maailmassa, mitä mä tahtoisin.” Henry sanoi ja sen ääni kuulosti anelevalta.
”Mä en tiedä. Mä en tiedä voinko antaa itselleni anteeksi oman itsekkyyteni, mutta mä en voi myöskään antaa sulle anteeksi, koska sulla ei ole mitään anteeksipyydettävää… Mutta mä haluan tietää, että pystytkö sinä, Henry… Antamaan nuoren naisen virheet anteeksi? Pystytkö sä antamaan mulle anteeksi, koska mä en jaksanut loppuun asti? Koska mä en osannut kuunnella, odottaa tai antaa sun tulla luokse kun sä olisit sitä tarvinnut eniten? Miten sä voit enää edes katsoa mua silmiin?” mä kysyin lujatahtoisena ja katsoin Henryä kun se astui mua hieman lähemmäs.
”Mulla on vain yksi ja ainoa asia sanottavana sinusta, Lea. Ja mä toivon, että se saa sut ymmärtämään.” Henry vastasi kasvoillaan ilme, jota oli jokainen kantanut jossain vaiheessa elämäänsä aina aikojen alusta saakka.
Sitten, se kiersi kätensä mun vyötärön ympäri, tuijotti suoraan mun sieluun nähden mut kokonaan ja painoi huulensa vasten mun omia. Mä kiedoin käteni sen niskan ympärille, paijasin hellästi sen tummaa tukkaa ja nousin varpailleni. Kieli ja huulet tuntuivat tutuilta, siinä sylissä oli hyvä olla ja jossain sisimmässäni mä tiesin, että kaikki tulisi olemaan hyvin.






Luku 5
Taistelu


Rauha oli viimein laskeutunut maahan. Enää eivät kanuunat kajauttaneet uhkauksiaan vasten hauraita rakennuksia, uljaat laulut eivät kaikuneet sorrettujen suista ja kahden ihmisen välillä vallitsi hiljaisuus.
Käsi kädessä, kaksi ihmistä katsoi yläpuolellaan vilkkuvaa tähtitaivasta joka ympäröi maailman ja peitteli kaiken tummalla vaipallaan. Tummuus oli laskeutunut maan ylle kuin sammuva kynttilä päästää irti pimeyden keskelle valoa. Mutta keskellä pimeyttä, tummuutta, sokeutta, kahdet silmät katsoivat nyt toisiinsa ja loivat valon, jota ei kumpikaan ollut koskaan ennen nähnyt. Oli vain poika ja tyttö. Tyttö ja poika.
Käsi kädessä, kaksi ihmistä katsoi jälleen yläpuolellaan vilkkuvaa tähtitaivasta joka loi riemukkaan ja täydellisen puhtaan ilonmarssisoinnun kaikkien kuultaviksi, vaikka totuus ei ollut vielä tullutkaan julki. Rauha oli viimein laskeutunut maahan ja se ei ollut koskaan tuntunut yhtä hyvältä.


”Haluatko sä mennä sisälle?” Henryn ääni kuului jälleen jostain usvasta ja mä käänsin kasvoni siihen. Mä loin sille pienen hymyn pitäen sitä yhä kädestä, ihan kuin peläten, että se päästäisi musta irti.
”Mennään vaan.”
Sisällä oli sama meno kuin ennenkin, mutta kun me laskeuduttiin portaat alakertaan, yhä käsistä pidellen, Marina ja Anthony istui yhä pöydän ääressä siirtäen katseensa nyt meihin. Ne eivät sanoneet mitään, mutta leveät hymyt niiden kasvoilla kertoivat, että ne tiesivät enemmän kuin me aavistettiinkaan.
Kello oli kaksitoista ja mä tunsin mun sydämen lepattavan kuin pienen linnun siivet silloin kun se pyrki lentoon. Vaikka mä höllensin otettani Henrystä, se puristi mua hellästi kuin varmistaen mulle, että se ei päästäisi irti.
”Otatko sä jotain juotavaa?” Henryn huulet liikkuivat, mutta mä en kuullut mitään. Ihan kuin olisin leijunut jossain kaukaisuudessa ja pian, mä havahduin. Oli juhlimisen aika. Monestakin syystä. Mä päästin Henryn kädestä irti ja siinä samassa kun se paineli jääkaapille, Marina syöksyi mun kaulaan.



”Mä tiesin, että se tekisi sen!” se niiskaisi vasten mun niskaa ja mä halasin sitä tiukasti takaisin. Ensimmäistä kertaa sinä aikana kun me oltiin tunnettu Marinan kanssa, musta tuntui, että sen häslääminen ei ollut ärsyttävää. Pikemminkin hellyttävää.
”Mistä sä oikein puhut?” mä kysyin ja kun Marina viimein hellensi otettaan, se katsoi mua suoraan silmiin ja hymyili leveästi.
”Että se pyytäisi anteeksi.” Marina sanoi ja sen ilme kertoi kaiken. Mä arvasin Henryn puhuneen niiden kanssa ennen kuin se oli tullut parvekkeelle. Samalla kun vilkaisin huonetta, Helistä ei ollut jälkeäkään. Mihinköhän se oli mennyt?
”Se puhui teidän kanssa.” mä totesin enemmän kuin kysyin, mutta Marina nyökytteli innokkaasti päätään ja mä olin todella halukas kuulemaan mitä sillä oli sanottavanaan, mutta pian Henry saapui paikalle toisessa kädessään siideri ja toisessaan shotti. Se ojensi mulle tunnollisesti siiderin ja mä tartuin siihen enemmän kuin onnellisena. Henryn katse viipyili mussa pitkään, mutta mä teeskentelin, etten huomannut. Nautin siitä kun se katsoi mua. Kun se viimein käänsi päänsä poispäin musta, katsellakseen Marinaa, mä katsoin Henryä takaisin ja huomasin kuinka Marina vinkkasi vaivihkaa silmää Henrylle.
Pukkasin Henryä leikkisästi kylkeen ja se näytti hieman vaivaantuneelta, vaikkakin hyvällä tavalla. Se kulautti shottinsa kertaheitolla naamaan ja näytti sitten niin nyrpeää naamaa, että mua alkoi naurattaa. Se otti mun siiderin ja otti siitä isomman huikan.
”Hei, saatana.” mä sanoin leikkisän vihaisesti ja se pyysi anteeksi.
”Missä vidussa te pienet kyrvänpenikat ootte olleet?” Helin kova ääni kantautui olohuoneesta kun se hoiperteli meidän luokse.
”Ei vittu mä oon niin gänäs.” se huuteli ja mä pudistelin päätäni.
”Älä ny, Lea. Iteki oisit täs kunnos, jos sä olisit juonut puoltoista pulloa viiniä alle tunnissa.” Heli naureskeli ja näytti kovinkin ylpeältä tekosestaan. Tuo kuulosti musta aika houkuttelevalta ja sitten näin Joken sen takana olohuoneessa joka vilkaisi mua nyrpeä ilme kasvoillaan. Mä loin sille niin pahoittelevan katseen kuin mahdollista ja siinä samassa, se hymyili. Se tajusi, että mä olin tehnyt Henryn kanssa sovinnon. Tunsin paikkaavani monta aukkoa samaan aikaan, mutta lähestyessäni hämähäkinverkon keskustaa, tajusin, että siellä oli vielä yksi aukko jota ei noin vain kurottukaan umpeen.
Ja se aukko katseli mua häveliäästi, lähes himokkaasti. Sillä oli suuret silmät, täyteläiset huulet ja paha virne. Mä pudistin sen pois ajatuksistani ja join siideriä niin paljon kerralla, että mun silmät alkoi vetistää. Hiilihappo tunkeutui mun kielen läpi mun kurkkuun ja siitä suoraan vatsaan. Tärisin pienesti ja sitten Heli tarttui mua kädestä.
”Sä näytät sen verran selvältä, että sulle on pakko saada lisää juomista.” Heli naurahti ja vetäisi mut lähes aggressiivisesti pois Henryn rinnalta joka näytti hieman yllättyneeltä kun mut vain sillä tavalla vedettiin pois sen lähettyviltä. Olisin halunnut jäädä sen viereen, mutta mun oli pakko kulkea Helin mukana. Se johdatti mut olohuoneen vieressä olevaan tummanpuhuvaan keittiöön, kaapi jääkaapista niin paljon kuin vain jaksoi kantaa, kaatoi ne pöydälle ja antoi mun valita.
”Siitä valitset nyt aluksi ainakin neljä, ja sitten myöhemmin tullaan hakemaan sulle lisää.” Heli sanoi ja hymyili mulle humalaisesti. Mua nauratti niin kovin sen käyttäytyminen, etten raaskinut sanoa ei. Tartuin ajattelematta muutamaan pulloon ja kun me käveltiin pois keittiöstä – kohti olohuonetta – mä katsoin mitä olin saanut kaapattua mukaani.
Mun saaliiksi oli päätynyt pari siideriä ja yksi puolen litran lonkero.
”Jos noi kaikki juot alle tunnissa, tuut olee ihan yhtä sekasin kuin minä!” Heli osoitteli itseään riemuissaan ja hyppäsi sitten Joken syliin joka kutsui mut nyt viereensä.
”Taistelukentällä hiljaista?” Joke totesi ja mä nyökkäsin samalla kun hymy pakottautui mun huulille. Mä vedin siideriä ja lonkeroa niin nopeaan tahtiin, että tunsin kuinka mun vatsassa poltti. Oli niin hauskaa viettää kaikkien kavereiden kanssa aikaa… Mä olin kuin olinkin löytänyt kavereita tästä koulusta ja olin varma, että saisin selitettyä Juanille tilanteen kuin aikuiset. Toki, se saattaisi sattua Juania ja mä en halunnut kenellekään mitään pahaa, mutta koska asiat olivat nyt muuttuneet sen verran, niin mä halusin tehdä Juanille selväksi, että mun oli aika mennä eteenpäin.
Ajatus sai mulle kuitenkin niin pahan olon, etten halunnut ajatella sitä. En mä kykenisi jättämään Juania… Mua pelotti ajatella Juania ja sen reaktiota. Sen inhosta ja vihasta vääristyneitä kasvoja kun kertoisin sille…
”Onks kaikki okei?” kuulin Helin kysyvän hiljaa musiikin jumputtaessa meidän ympärillä. Ihmisten rento tunnelma valoi muhunkin rentoutta ja pian, näin kuinka Henry käveli hitaasti olohuoneeseen, silmät suoraan mussa. Helin hengitys haiskahti vahvasti alkoholilta, mutta tällä kertaa se ei ahdistanut mua, ja ennen kuin ehdin edes vastata sille, se oli jo huulet kiinni Jokessa joka ei näyttänyt laittavan ollenkaan pahakseen. Mä päätin paeta paikalta siidereideni ja lonkeroideni kanssa niin nopeasti kuin vain kykenin ja painelin Henryn kanssa keittiöön jossa Anthony ja Marina istuivat yhä edelleen keittiönpöydän ääressä tuijotellen toisiaan.
Mä tunsin kuinka humala nousi vahvasti mun päähän ja tarrasin Henryn melko ohueen, mutta lihaksikkaaseen käsivarteen ja horjahdin hieman.
”Ah, sori, sori.” mä pyörittelin päätäni kuin idiootti ja Henry naurahti hellästi taputtaen mua kädelle.
”Ei se mitään. Ihanaa, että sulla on hauskaa.” se totesi ja musta tuntui niin… Normaalilta. Oli ihanaa kun Henry vastasi mulle noin. Mä en ollut koskaan osannut kuvitella, että vielä joskus jonkun mielestä olisi oikeasti hauskaa, että mulla oli hauskaa. En tiedä, oliko se traagista, mutta ajatukset eivät sen kauemmin ehtineet mun päässä kierrellä kunnes jo tartuin Henryä kunnolla käsivarresta.
”Haittaisko sua ihan kauheasti lähteä? Mulla on nälkä.” mä sanoin hiljaisesti ja kun peräännyin nähdäkseni Henryn, sen kasvoilla oli hymy ja se nyökkäsi. Musta tuntui liian hyvältä sen ollakseen totta. Miten kaikki olikaan loksahtanut paikoilleen aivan yhtäkkiä?
Kun me siirryttiin laittamaan takkeja päälle, mä tunsin omituisen kouraisun mun vatsanpohjalla. Kun napitin takkia päälle, kiinnitin omituisen paljon huomiota Henryn seurassa siihen, miltä takki näytti mun päällä ja kun tajusin, että näytin kokoonrutistetulta nakilta, mä aloin panikoida. Mä suorastaan haukoin henkeä ja katsoin maahan. Mä olisin halunnut vielä perääntyä kuin mahdollista, mutta tässä vaiheessa se ei ollut enää vaihtoehto. Nyt me jo astuttiin ulos ovesta rauhoittuneeseen yöhön ja pimeys ympäröi meidät. Pimeydessä Henryn olisi vaikeaa nähdä mut kokonaan, mutta kun tunsin sen katselevan mua, se pisteli kuin puutunutta kättä.
Me lähdettiin kävelemään valoisalta talolta kohti lähintä bussipysäkkiä ja olin iloinen, että tuuli oli lakannut siinä vaiheessa. Aivan kuin koko maailma olisi rauhoittunut meidän sodan jälkeen ja nyt ilmassa leijui vain tuhon jälkeinen tuhka joka siveli itsensä naamaan muistuttaen katkeruudesta ja karvaansuolaisista kyynelistä. Se oli kuitenkin nyt ohi ja hymyilin leveämmin kuin aikoihin, vaikka mun päässä leijuivatkin vielä ikävät ajatukset Juanista ja mun omasta ulkonäöstä. Olinhan mä aina ollut todella tietoinen siitä, etten ollut mikään kevyin keijukainen, mutta uskoin, että jos joku oikeasti rakastui toiseen ihmiseen, niin ei ulkonäöllä ollut väliä. Tai näin mä olin ainakin halunnut uskoa.
Kun mä olin saapunut lukioon, mä olin päättänyt olla niin tarkkaavainen omasta ulkonäöstäni. Ylä- ja ala-aste olivat hurahtaneet murehtiessani omaa ulkonäköäni ja kaikkien ihastuksien pakit, ilkeät sanat ja kommentit, ilkeät ja inhoavat katseet… Mä muistin ne yhä edelleen hyvin. Kuin eilisen. Se tuntui niin pahalta. Se oli aina tuntunut todella pahalta. Mutta ei mun koko ollut ainoa asia, johon paskat ihmiset olivat halunneet puuttua. Nimittäin myös mun kovaäänisyys ja räikeys. Monen mielestä olin suorastaan sietämätön ja muistin yhä edelleen yhden pojan ala-asteelta ja joka oli seurannut mua yläasteelle… Se oli tehnyt mun peruskoulu-ajoista täyttä helvettiä. Mä olin saanut elinikäiset traumat sen sanoista ja katseista. Mua pelotti olla miesten seurassa, mua pelotti puhua miesten kanssa. Mä pelkäsin miehiä… Joten se, että mä suostuin noin vain heittäytymään Henryn seuraan sanoi musta jo melko paljon, vaikka Henry ei sitä luultavasti tiennytkään. Ainakaan vielä.
”Sä näytät mietteliäältä.” Henry sanoi ja katsahdin sitä. Henry katsoi eteensä, mutta pysyi mun lähellä. Mua huojensi juuri nyt se, että se ei kamalammin mua katsonut. Mua nimittäin ahdisti ihan hirveästi avatessani jälleen sen iänikuisen kauhujen laatikon, jota niinkin visusti vartioin mieleni perukoilla. Mä en halunnut kenenkään pääsevän sinne… En yhtään kenenkään. Se, joka sinne pääsisi vielä joskus, tulisi olemaan mulle niin läheinen ja rakas. Ja ei sillä, etteikö Henry olisi ollut mulle rakas. Mä en vain uskaltanut sanoa sille näistä asioista ihan vielä. Tai en tiennyt tulisinko koskaan sanomaan. Saattoihan olla, että Henryä ei kiinnostanut tai ettei se halunnut kuulla tai ettei se muuten vain tulisi aiheelliseksi. Koskaan. Ikinä.
”Kunhan vaan mietin milloin seuraava bussi tulee.” mä sanoin melko hiljaa ja sitten Henry katsahti mua. Se näytti tajuavan, että mä mietin jotain aivan muuta kuin bussipysäkkejä, mutta se ei sanonut mitään. Se kunnioitti mun hiljaisuutta ja ajatuksia. Arvostin sitä.
Me saavuttiin lähimmälle bussipysäkille ja me istuttiin alas.
”Henry.” mä aloitin ja kuulin muminan. Henry totesi sillä kuuntelevansa mua ja hymy koreili ujosti mun huulilla.
”Muistatko sä silloin luokkaretkellä kun sä kehuit mun silmiä?” mun äänessä häilyi vilpittömyys ja näin kuinka Henry tuhahti hiljaa. Näin bussipysäkin valossa, että se hymyili todella leveästi.
”No, ottaen huomioon, että mä mietin sua ja sun kasvoja lähes joka päivä niin… En voisi unohtaa.” Henry sanoi ja käänsi sitten päänsä muhun. Se loi mulle leveän hammashymyn ja nyt vasta ensimmäistä kertaa huomasin, kuinka tasaiset ja valkoiset hampaat sillä oli. Tai sitten se johtui siitä, että mä olin kännissä ja tää bussipysäkin valo sai kaiken näyttämään entistä paremmalta.
Totta, Henryn kommentti tuntui hieman imelältä, se myönnettäköön. Mutta mä en voinut tuntea kuin suurta iloa katsellessani sitä. Meidän katseet viipyili jälleen toisissamme ja sitten mä katsoin muualle.
”Miks ees kysyt?” Henry kysyi ihan kuin asia olisi ollut päivänselvä.
”Kunhan vain ajattelin. Mä en ole koskaan tuntenut oloani niin… Erilaiseksi ja erityiseksi kuin sun kanssa.” mä vastasin ja Henry kaappasi mut vasten itseään kietoen toisen kätensä mun hartioiden ympäri.
”Toivottavasti se on vaan hyvä asia.” Henry sanoi ja mä punastuin hieman. Henrylle ei näyttänyt olevan mikään ongelma pidellä mua lähellään ja vain olla siinä. Mä tunsin kuinka lämmin aalto levisi mun kehoon ja tiesin sen johtuvan humalasta. Jos mä en olisi hillinnyt kieltäni, olisin varmasti käyttänyt sitä johonkin aivan muuhun kuin puhumiseen tai sitten olisin vain kerjännyt kehuja Henryltä, mutta mä tiesin, että se olisi vain varmasti nauranut mulle. Tottakai, Henryn tuntien, se olisi myös varmasti vastannut kaikkiin kysymyksiin rehellisesti, mutta mä en halunnut kohdata rajaani sen kärsivällisyydessä juuri nyt kun meillä oli viimeinkin asiat selvänä.
Bussi tuli pari minuuttia myöhässä aikataulusta, mutta se ei meitä haitannut. Me noustiin ylös lämpimään ja istuttiin vierekkäin lähes typötyhjään bussiin. Oli mukavaa vain istua, eikä puhua kokoajan. Hiljaisuus meidän välillä ei ollut vaivaantunut, päinvastoin. Se oli turvallinen ja mukava. Ystävällinen. Miten kaikki olikaan loksahtanut paikoilleen…
Mun puhelin alkoi väristä ja kaivoin sen esille yhä hymyillen. Mutta kun näin kuka soitti, mun hymy hyytyi sekunnissa ja mun pää selkeni kuin salamana. Se oli Juan ja painoin nopeasti puhelinta niin, että värinä lakkasi, mutta yhä edelleen näin, että Juan soitti. Mun sydän alkoi väristä hulluna ja mun päässä kieppui.
”Kuka soittaa?” Henry kysyi autuaasti ja näytti ystävälliseltä. Mä en voinut pilata tunnelmaa juuri nyt… Mä en voinut…
”Onkse Juan?” Henryn suusta lähteneet sanat meinasivat saada mut itkun partaalle. Miten juuri nyt saattoi käydä näin? Miten, miksi? Henry kuitenkin kykeni päättelemään vastauksen mun sanattomuudesta ja siitä, että mun kasvoille oli nyt ilmestynyt punaisia läikkiä jotka näkyivät mun meikin alta. Mutta sen sijaan, että Henry olisi suuttunut, se hymyili rauhallisesti, paijasi pienesti mun poskea.
”Ei sun tarvitse vastata sille.” se sanoi ja puhelu loppui viimeinkin. Mä painoin puhelimen takaisin taskuun ja katsoin sitten Henryä joka siirsi omien silmiensä kiinnostuksen nyt ulos ikkunasta. Mä tiesin, että sitä ärsytti, mutta se ei halunnut näyttää sitä mulle.
”H-Henry… Mä oon pahoillani.” mä sanoin ihan kuin olisin juuri päättänyt jotain lopullista.
”Eihän puheluille nyt voi herranjumala mitään.” Henry sanoi ja katsoi sitten mua jälleen kerran niin oudon ystävällisesti. Miten se pystyi? Jos tää tilanne olisi ollut toisinpäin, mä olisin varmaan vain murahdellut koko loppumatkan.
”Mä kuitenkin haluan, että sä tiedät… Se mitä mä sanoin silloin parvekkeella, niin se on totta. Me ei oikeasti olla yhdessä. Milli ja Marina on molemmat… No, levittäneet jotain huhua.” mä aloin selittää niin kiireesti, että Henry naurahti.
”Sen mä ymmärsin jo. En mä ajatellutkaan, että sä valehtelisit.” Henry sanoi merkillisellä äänellä ja mä kavahdin pienesti. Henrystä huokui selvä katkeruus jonka se yritti peittää ystävällisillä sanoilla, mutta mua ei huijattu. Mä en antanut sen huijata mua… Mä tiesin tuon äänensävyn. Siinä samassa mun puhelin alkoi väristä uudestaan ja mä tartuin siihen vaistomaisesti. Juan soitti taas… Mä en vastannut sille ja Henry alkoi näyttää kärsimättömältä.
”Älä anna sen häiritä sua.” mä sanoin nyt päättäväisesti ja painoin punaista luuria. Henry näytti hieman iloisemmalta.
”Se tietää, että painoit punaista.” Henry sanoi ihan kuin mä en olisi sitä tajunnut ja mä nyökkäsin kun bussi pysähtyi pysäkille ottaen sisään ja päästäen ulos ihmisiä. Meidän pysäkki tulisi vastaan ihan pian.
Loppumatkan me istuttiin hiljaa ja huomasin, kuinka Henryn kasvoilla oli nyt kädellä peitetty leveämpi hymy ja mä en tiennyt mitä ajatella siitä. Tiesin, että se oli tyytyväinen koska olin osoittanut niinkin vahvasti mieltäni Juanille, joka oli jo jonkin aikaa osoittanut, ettei sille kannattanut tehdä ohareita tai että sitä vastaan ei kannattanut asettua. Välillä mietin, oliko Juan valinnut mut vain sen takia, koska se huomasi mun alistuneisuuden. Ja sen, että mun luonne ei ollut ehkä niin vahva kuin sillä? Mä tiesin olevani vankkaa tekoa – kaikessa mielessä – mutta Juan oli päässyt mun suojakuoren läpi erittäin helposti.
Kun bussi pysähtyi, me hypättiin ulos lauhkeaan ilmaan joka tuntui silti melko viileänä meidän takkien ja vaatteiden alla. Hetkeen me ei muuta tehty kuin vain seisottiin ja näytettiin varmaan muiden mielestä tyhmiltä. Suurin osa oli varmasti baareissa vetämässä perseitä ja mä vain toiveikkaana odotin päivää jolloin mä täyttäisin kahdeksantoista. Okei, kuulostin todella säälittävältä.
”Onko sulla mielessä mitä haluaisit syödä?” Henry kysyi äkkiä ja mä olin jo melkein unohtanut koko syömisen, kunnes mun muriseva maha muistutti mua. Mä en oikeastaan tiennyt mitään paikkaa, mutta sitten aloin ajatella. Jotain halpaa ja hyvää…
”Kebabia?” mä ehdotin ja Henry nyökkäsi. Se näytti nyt paljon iloisemmalta kuin aikaisemmin. Mun puhelin alkoi taas väristä ja painoin taas punaista luuria. Olin sanonut aikaisemmin Juanille, etten halunnut sen ottavan yhteyttä, joten pelkäsin, että jotain oli sattunut, tai että se vain halusi puhua mulle. En tykännyt kummastakaan vaihtoehdosta, joten laitoin puhelimen kokonaan äänettömälle ja niinpä me lähdettiin kulkemaan kohti lähintä kebabpaikkaa joka sijaitsi tässä kulman takana. Kai. Mä en muistanut juuri nyt.

* * *

Kun me viimein poistuttiin lämpimästä rakennuksesta takaisin kylmään ilmaan, mä aloin miettiä lyhyintä reittiä kotiin. Ollakseni rehellinen, musta oli omituista, ettei äiti ollut soittanut mulle. Ehkä se oli liian kännissä pitääkseen edes puhelinta käsissään… Mä murahdin hiljaa ja katsahdin sitten Henryä jolla oli pieni virne kasvoillaan.
”Mitäs seuraavaksi?” Henry kysyi katsoen mua kulmiensa alta.
"Musta tuntuu, että mun on ehkä fiksuinta lähteä nyt kotiin..." mä sanoin hieman tummemmalla äänellä kuin tavallisesti ja Henry loi muhun kiinnostuneen katseen. Se kohotti myös pienesti kulmiaan ja arvelin, ettei se ollut kai olettanut mun ehdottavan vielä kotiinmenemistä.
"Ai? No mut käyhän se." Henryn ääni oli tasapaksua, kuin venyvä toffee.
"Oliko sulla jotain mielessä?" mä kysyin ja Henry kohautteli nyt olkiaan hieman vaivaantuneena. Mä katselin sitä kummissani ja yritin saada siihen yhteyttä. Ehkä Henry olisi tahtonut vielä viettää mun kanssa aikaa, mutta mä en tiennyt oliko se kaikista fiksuin vaihtoehto. Mun oli pakko mennä kotiin katsomaan, etteivät mun vanhemmat olleet perjantain huumissaan alkaneet tappaa toisiaan... Sitten mä keksin ja käännyin kokonaan Henryyn tajuten jälleen miltä näytin takissani.
"Mitä jos sä vaikka tulisit meille hetkeksi? Tai jäisit vaikka yöksi." mä sanoin reippaasti ja ystävällisesti hymyillen. Henry näytti kiinnostuneelta ja sen ilme kirkastui välittömästi.
"Jos sä vaan oot okei sen kanssa." Henry sanoi puhuen rintaansa ja mä puuskahdin.
"En mä olisi sua kylään kutsunut, jos mä en olisi sen kanssa okei. Mitä sä oikein selität?" mä naurahdin
Me lähdettiin kävelemään kohti mun kotia joka ei ollut kamalan pitkän kävelymatkan päässä, mutta tarpeeksi pitkän, jotta minä ja Henry ehdittiin käydä melko syvällinen keskustelu meidän tilanteesta, unelmista ja tulevaisuudensuunnitelmista.
"No siis... Mulla on aina ollut haaveena joku musiikki. Ja sitten jos puhutaan materiasta, niin kenties jonkinlainen omakotitalo, pari kissaa, hyvää ruokaa, lämmin peti ja kaksi ihmistä sitä lämmittämässä." mä sanoin melko välinpitämättömänä samalla kun me tarvottiin yössä.
Me kuultiin muutaman ihmisen huutelevan törkeyksiä suuren naurun kera kadulla ja me ei voitu olla nauramatta Henryn kanssa. Jossain sisimässäni mä toivoin voivani liittyä tuohon seuraan joskus...
Samalla kun me käveltiin ja alettiin jo uhkaavasti lähestyä mun kotia - harmaata kerrostaloa - mä värisin ajatellessani, miten Henry reagoisi mun vanhempiin. Se oli luokkaretkellä arvannut mun perhetaustan, mikä oli yhä edelleen mun mielestä aivan uskomatonta ja täysin mahdotonta. Ei kukaan yksinkertaisesti voinut tuosta noin vain arvata... Ei todellakaan. Mä en ainakaan ymmärtänyt sellaista.
Ennen kuin mä avasin ulko-oven, mä pysähdyin ja käännyin Henryyn.
"Kuule... On mahdollista, että sä voit pian nähdä jotain sellaista, mitä et edes halua nähdä... Niin mä pyydän anteeksi etukäteen. Sä voit lähteä koska tahansa ja mä en pidä sua sen takia paskana tyyppinä. Mä vain haluan, että sä tiedät etukäteen, ettei mikään tule yllätyksenä. Okei?" mä selitin rauhallisesti ja Henry näytti hieman hölmistyneeltä, mutta sitten se pudisti päätään silmät suljettuina kuin se olisi juuri kuunnellut jonkun pikkulapsen selityksen. Fakta oli kuitenkin se, että mä olin joutunut tottumaan ylhäällä tapahtuvaan ja mä olin saanut kokea sitä aivan pienestä penikasta lähtien ja se saattoi olla monelle isokin trauma tulla meille yöksi. Yleensä kavereiden tullessa yöksi, mun vanhemmat rajoittivat juomista, mutta tänään mä en ollut ilmoittanut kenenkään tulevan yöksi, joten heillä oli niin sanotusti vapaat kädet.
Mä tärisin lähes kauhusta kun odotin mitä Henry sanoisi ja sen kasvoilla oleva hymy sai mulle hieman paremman olon.
"Mä en lähde, vaikka mitä tapahtuisi kuin vasta huomenna aamulla. Että ei sun sen takia tarvitse pelätä." Henryn sanat tuntuivat ärsyttäviltä. Se ei tiennyt tilannetta, se ei ymmärtänyt miksi musta tuntui juuri siltä kuin musta tuntui. Se ei yksinkertaisesti voinut tajuta... Tai ehkä mä kuulostin vain itsekkäältä. Turhan dramaattiselta.
Mä kohautin sille olkiani ja tarjouduin avaamaan oven. Käytävässä tuoksahti tutulta. Näin pitkällä Henry ei ollut vielä koskaan ollutkaan. Se oli ollut mua vastassa ulko-ovella koulun alkupäivinä, muttei enää. Ihan ymmärrettävästä syystä. Muut asiat mielessä.
Me noustiin portaita pitkin toiseen kerrokseen ja mä kävelin sydän kurkussa ovelle jonka takaa kuului muminaa, joka yltyi lujemmaksi. Mä rykäisin, tartuin avaimiini ja aukaisin oven. Henry seurasi perässään asuntoon, joka haisi tupakalta ja viinalta. Mä tunsin nolouden aallon pyyhkäisevän mun yli samalla kun laitoin takkia naulakkoon. Riisuin nopeasti kengät, laitoin takin naulakkoon tarjoten samalla Henrylle henkari ja sitten mä juoksin kiireesti olohuoneeseen jossa äiti vaihteli televisiosta kanavia samalla kun Björn huusi jotain, mistä en saanut edes kunnolla selvää.
"Turpa kiinni, apina." äiti huutaa kajautti ja kun se huomasi mut, se hymyili.
"Miten meni juhlat?" se kysyi mongertaen ja mä kerroin, että oli ollut mukavaa ja että olin tuonut kaverin mukanani. Äiti ei muistanut Henryä kovin hyvin - ainakaan siinä tilassa, enkä mä ihmetellyt ollenkaan - ja kun Henry astui esille varsin edustavana, äiti näytti kusevan hunajaa. Mä punastuin rajusti ja tunsin oloni epämukavaksi.
"Saatanan läski, saitko seuraa?" Björn huusi olohuoneesta ja mä katsoin sitä vihaisesti. Me kolme seisottiin keittiössä samalla kun Björn katsoi alkovin takaa televisiota ja murahteli jotain itsekseen.
"Enkö mä jo sanonut, että turpa kiinni, apina." äiti huusi raivoisasti ja huokaisi sitten raskaasti päin mun kasvoja.
"Jos teillä on hei kullat nälkä, niin ottakaa jotain ruokaa jääkaapista. Me ostettiin tänään- "
"Kaikkea läskimahojen paskaa. Lean ei kyllä tarvitse syödä enää vuoteen yhtään mitään kun näyttää ihan äidiltään." Björn naurahti kommentilleen ja alkoi sitten huutaa. Äiti pudisti päätään raivoissaan ja meni sitten repimään miestään tukasta jolloin mä näin parhaaksi viedä Henryn mun huoneeseen ja lukita ovi. Kello oli jo paljon kun mä istahdin pimeässä huoneessa sängylle. Henry istahti hitaasti mun vierelle ja oli hiljaa. Heitin mun puhelimen mun taskusta sängylle nurinkurin, sillä mä en halunnut nähdä kuinka monta missattua puhelua mulla oli ihmisiltä, eritoten Juanilta...


"Aika rajua..." Henry lähes kuiskasi. Mä vain nyökkäilin hiljaisesti Henrylle, joka tuijotti nyt eteensä ihan kuin se ei olisi koskaan kuullut mitään vastaavaa.
”Oothan sä hei ihan kunnossa?” se kysyi äkisti ja mä katsoin sitä hieman hämilläni.
”Joo? Miksen olisi.” mä sanoin neutraalisti samalla kun taustalta kuului Björnin huudot ja äidin raivokkaat karjaisut. Mä huokaisin raskaasti ja suljin hetkeksi silmäni. Miksi vitussa tän piti tapahtua juuri nyt… Juuri nyt kun Henry oli meillä ensimmäistä kertaa kunnolla? Mun tuuri näytti menevän jälleen paskaksi. Miten kaikki ei loksahtanutkaan paikoilleen?
”No sun vanhemmat huutaa tuolla kuin mielipuolet.” Henry kuiskasi ja mä katsoin sitä pimeydessä johon mun silmät olivat jo jotenkuten tottuneet.
”Se on mulle nykyään jo niin tuttua, etten kuule ääniä välillä lainkaan.” mä sanoin ja yhtäkkiä äiti huusi apua olohuoneesta. Yleensä mä olisin sännännyt pää kolmantena jalkana olohuoneeseen ja vain katsonut, mikä tilanne oli, mutta tällä kertaa mä päätin jäädä huoneeseen. Pimeyteen.
”Haluatko sä mennä?” Henry kysyi kuin nähden mitä mä ajattelin. Pudistin päätäni väkisin ja Henry nyökkäsi lähes huomaamattomasti.
”Mitä sä haluat tehdä?” mä kysyin hiljaa ja Henry kohautti hartioitaan huokaisten.
”Mulle sopii mikä tahansa.” se vastasi lähes kyllästyttävästikin, mutta mä tiesin, että se vain halusi ajatella mua. Sitten mä tartuin lattialla lojuvaan kaukosäätimeen, laitoin television päälle joka alkoi vuotaa roskaansa.
Sieltä ei tullut mitään sen kummempaa kuin vain ostosteeveetä ja kun mä tarpeeksi selasin kanavia, vastaan tuli ohjelma joka puhui seksistä. Mä tunsin punastuvani, mutta jätin kanavan päälle ja otin paremman asennon sängyllä. Henry näytti kiinnostuvan ohjelmasta ihan kuten mäkin, muttei sanonut mitään. Se vain tuijotti ohjelmaa.
Ruudussa seisova, puolialaston nainen sai mut kamalan ahdistuneeksi, mutta rykäisin suuren palan kurkustani ulos ja hengitin rauhallisesti. Mä en ikinä voisi näyttäytyä noin Henryn edessä. Se olisi juossut saman tien karkuun… Mä tiesin sen sisimmässäni.
”Vittu mitä paskaa.” Henry sanoi naurahtaen ja mä katsahdin sitä.
”Miten niin? Ihan nättejähän noi naiset on.” mä sanoin kuin en olisi hetkahtanut kamalastikaan, mutta samalla mun päässä vilisi kuin pienten tonttu-ukkojen jalat. Ruudussa kolme naista keimailivat toisilleen, suutelivat ja hyväilivät toistensa hoikkia ja lihaksikkaita vartaloita.
”No, siitä voi olla montaa mieltä.” Henry mumisi ja mä hymyilin leveästi enkä voinut peittää sitä. Mä tunsin kuinka mun mahassa nukkuneet perhoset heräsivät jälleen ja alkoivat läpyttää siipiään.
”Sä oot aikamoinen.” mä sanoin huulieni takaa ja Henry käänsi päätään muhun. Se näytti hieman hämmästyneeltä.
”Nyt on mun vuoro kysyä ’miten niin’.” Henry loi pikaisen hymyn muhun ja odotti sitten saavansa vastausta.
”Ensin suutelet mua ja sitten… No. Sä vaan oot miellyttävä.” miellyttävä. Voi vittu!
”Mukavaa, että oot musta tota mieltä.” Henry vastasi, vaikka tiesin, että se tiesi mun halunneen sanoa jotain muuta. Mä painoin pääni sitten vasten Henryn polvea ja se alkoi silittää mun tukkaa. Se jotain näpräsi mun hiuksia, teki pienen letin ja paijasi mun päätä ihan kuin me oltaisiin tehty tätä monen monta kertaa ennenkin.
”Mun on vaan tosi helppo olla sun kanssa.” mä sanoin ja tiesin kuulostavani ällöttävän imelältä. Tätähän tapahtui non-stop kaikissa elokuvissa joissa mies ja nainen menivät yhteen. Musta muutenkin tuntui kamalan geneeriseltä mennä miehen kanssa treffeille tai yhteen. Saattoi olla, että tunsin siitä jopa pienen pientä syyllisyyttä. Toisaalta, mulla oli oikeus rakastua ja olla juuri sellaisen ihmisen kanssa, kenestä välitin. Oli se sitten nainen tai mies.
Siirsin huomioni sitten olohuoneesta kantautuviin huutoihin, mutta sen tilalle oli nyt vaihtunut hiljaisuus ja ennen kuin tajusinkaan, mun huoneelta kuului koputus. Mä en saanut sanottua mitään kun ovi jo avautui ja äiti näytti känniseltä. Sen naama oli kuin iso väripaljetti. Sen silmät katsoivat nyt hieman kumpikin eri suuntaan. Se selvästi yritti olla edukseen kun se nojasi mun ovenkarmia vasten – se ei kuitenkaan näyttänyt kamalan hyvältä, sillä äiti meinasi kokoajan kaatuilla mun huoneeseen naama edellä – ja aukaisi sitten suunsa.
”Mä menen nyt nukkumaan. Öitä.” se tokaisi, laittoi oven kiinni ja lampsi vieressä olevaan makuuhuoneeseen. Mä en tiennyt miten Björnin oli käynyt, mutta uskoin sen vain katsovan vielä televisiota. Nämä välikohtaukset olivat musta välillä hieman hassujakin, mutta koska tiesin, että Henryllä ei varmastikaan ollut kamalan hyvä mieli tästä, päätin nyt kääntää kasvoni sitä kohti maatessani vasten sen polvea.
”Vaara on ohi.” mä sanoin hieman leikillisesti ja Henry näytti jopa helpottuneelta.
”Mä en ymmärrä miten sä jaksat tällaista.” Henry sanoi ja sipaisi nyt mun nenänpäätä. Mua alkoi aivastuttaa.
”Siihen oppii.” mä vastasin aika kylmästikin samalla kun kaikki lapsuuden muistot tulvivat mun mieleen elävinä kuvina ja tanssivina viinapulloina. Kai tää ”kehitti luonnetta”.
”Niin kai. Mutta siihen ei tarvitsisi oppia. Eikä pitäisi.” Henry totesi ja hipoi nyt mun hiusrajaa. Me vain oltiin siinä hetki ennen kuin mä tajusin, kuinka paljon mua väsytti. Mä tiesin olevani vielä hieman humalassa, mutta mua rauhoitti Henryn läsnäolo. Mulle ei ollut vielä kertaakaan käynyt näin kenenkään kanssa – mitä nyt jätin laskematta joskus yläasteella saamani viikon pituiset ”poikaystävät” jotka olivat kaikki jättäneet mut mun koon takia – ja toivoin, että mä saisin pidettyä Henrystä kunnolla kiinni.
”Haluaisitko sä jotain purtavaa?” mä kysyin neutraalisti ja Henry nyökkäsi jälleen. Me noustiin ylös sängystä ja mä neuvoin Henryä kävelemään todella hiljaa, sillä kumpikaan meistä ei halunnut toista välikohtausta.
Me kuljettiin hiljaa mun huoneesta keittiöön ja nähtiin kuinka Björn oli sammunut epämukavaan asentoon tuolille katsellessaan telkkaria. Mä vaistomaisesti laitoin television kiinni ja heitin viltin Björnin päälle kuin ennenkin. Nostalgiaa parhaimmillaan.
Henry katsoi mun touhuja hieman ihmeissään, mutta mua se ei haitannut. Jos se tosiaan halusi olla mun kanssa, se hyväksyisi mut ja mun perheen juuri sellaisena kuin se oli. Kyllä mä tiesin, että Henry ymmärtäisi. Jos joku ymmärtäisi, niin se olisi Henry.
Mä tein itselleni kylmän kaakaon samalla kun Henry valmisti juustoleivän. Hiljaisuus oli jälleen laskeutunut tähän pahanilman pesään ja mä katselin rauhallisesti kun Björn korisi ja köhisi unissaan. Sen suu oli apposen ammollaan ja sen kitarisat heiluivat kuin tuulessa. Mua alkoi naurattaa.
”Jos sä vain haluat, sä voisit tulla käymään meillä joku päivä.” Henry sanoi hiljaisuuden keskellä ja mä katsahdin sitä samalla kun kieputin pientä lusikkaa keskellä kaakaontäyteistä mukia. Ruskea neste seurasi lusikkaa, meni sen ohi, ali, yli… Se oli nättiä. Miten vitussa saatoin alkaa niin syvälliseksi jostain kaakaosta?
Hörppäsin kaakaota ja hymyilin sitten Henrylle. Aloin jälleen ajatella sitä, mitä oli tapahtunut parvekkeella. Se sai mut väkisinkin hymyilemään ja kun mun hymy leveni, alkoi Henrykin virnistellä syödessään juustoleipää. Nyt tässä valossa vasta kunnolla huomasin, kuinka kaunis leuka sillä oikein oli. Terävä… Ihan samanlainen kuin sen nenä. Suora ja terävä.
”Se olis mukavaa.” mä vastasin ja kun me oltiin hoidettu meidän yösyömiset, mä kulautin maskiini vielä lasillisen vettä, sammutin valot olohuoneesta ja keittiöstä painuen Henryn perään. Päätin vaihtaa vessassa yövaatteeni – iso t-paita – ja palasin sitten Henryn seuraksi mun huoneeseen. Mä levitin sänkyyni muutaman viltin, jotta Henry saisi jonkinlaisen peiton, mutta kun se sanoi olevansa ihan okei sen kanssa, jos me nukuttiin saman peiton alla, mua alkoi kuumottaa.
”Ootko sä ihan varma?” mä kysyin hieman herkkänä ja Henry kohotti toista kulmaansa.
”En kai mä muuten olisi sanonut niin.” se sanoi pehmeällä äänellä ja tuli hieman lähemmäs. Mä saatoin tuntea sen kehon jo vasten mua, vaikka se ei ollut niin lähellä.
”Monelta sä joudut lähtemään huomenna?” mä kysyin tuntien pienen kylmyyden valtaavan mun kehon. Se tiputteli puuterilunta mun soluihin ja antoi tunteiden talven alkaa.
”Ei mulla ole oikeastaan mitään kotiintuloaikaa. Kunhan vaan ennen puoltayötä olen kotona.” se sanoi ja mä naurahdin.
”No sulla on aika joustavat kotiintuloajat.” mä sanoin ja annoin Henryn mennä sänkyyn ensin. Se oli kääntynyt muhun päin ja mä odotin hetken ennen kuin menin sänkyyn sen viereen.
”Ootsä ihan varma, ettet olisi halunnut mun tekevän vaikka toista petiä tähän lattialle itselleni?” mä kysyin kuin jo anellen, että Henry päästäisi mut ”tuskistani”, mutta se vain katsoi mua merkillisesti.
”Olen.” se ei sanonut muuta. Mua kuumotti jälleen, mutta päätin mennä Henryn viereen. Mä ryömin hieman vaivaantuneena sänkyyn, mutta koetin näytellä, että kaikki oli ihan hyvin ja että mua ei nolottanut tai ahdistanut. Tai siis… Tästä mä olin uneksinut jo jonkin aikaa, mutta se, että tää oikeasti tapahtui tuntui musta vain niin… Utopiselta. Jopa absurdilta.
Mä katsoin kattoon samalla kun vedin peittoa paremmin päälleni ja suljin silmäni. Tunsin kuinka Henryn käsi kietoutui mun ympärille ja vilkaisin sitä. Mua alkoi tärisyttää kamalasti. Painoin kuitenkin mun kädet Henryn käsien päälle ja yritin nauttia tunteesta. Kyllähän mä siitä nautinkin, mutta mua vain ahdisti. Ja mua ahdisti vain yksi asia. Nimittäin mun ulkonäkö. Paino.

”Kiitos kun sä tulit tänne.” mä sanoin hiljempaa ja kuuntelin samalla kuinka mun äiti kuorsasi makuuhuoneessa. Tunsin samaan aikaan olevani turvassa ja ahdistunut. Se oli omituista.
”Ei sun tarvitse kiitellä.” Henry haukotteli ja painoi sitten huulensa kevyesti vasten mun käsivartta. Ne tuntuivat ihanan lämpimiltä vasten mun koleaa ihoa. Sitten mä käänsin päätäni ja suutelin Henryä. Ihan kuten sekin oli suudellut mua.
Mä vein mun kehon lähemmäs sitä ja tunsin kuinka sen kädet kietoutuivat mun ympärille tiukemmin. Se antoi huuliensa viestittää tunteistaan puhtaasti. Omistavasti. Kielet olivat tehneet tämän jo kerran ennenkin. Ne muistivat toisensa, sen mistä ne pitivät ja halun. Ne muistivat tämän kaiken.
Tätä jatkui hetken kunnes me viimein lopetettiin. Kyettiin irtautumaan toisistamme. Otsa vasten otsaa, me tuijotettiin toisiamme ja hymyiltiin. Tuntui samalla niin tyhmältä, mutta uudelta. Ihanalta. Kauniilta.
”Hyvää yötä, Lea.” Henry sanoi suikaten mulle vielä suukon otsalle jonka mä kernaasti otinkin vastaan. Mä suutelin Henryn suupieliä ja painoin viimein silmäni kiinni. Mun oli ihan hyvä olla.


Aamulla mä nousin ennen Henryä, hiivin keittiöön. Mun vanhemmat eivät olleet vielä nousseet, vaikka kello oli yksitoista. Lauantai… Ihanaa. Vapaapäivien kerma. Keittiössä mä laitoin kahvia tulemaan ja siinä samassa, keittiöön tallusteli mun melko kalpea äiti, joka katsoi mua oudosti.
”Miten sä olet jo hereillä?” se kysyi väsyneellä äänellä ja mä kohautin olkiani.
”Kunhan ei väsyttänyt.” mä totesin rehellisenä ja odotin, että äiti olisi lähtenyt pois, mutta sen sijaan se jäi seisomaan keittiön ovenpieleen kuin tarkkaileva haukka. Sen silmät kiersivät ja kaartelivat mussa, mutta mä en uskaltanut sanoa mitään. Sen silmien ympärillä oli mustat renkaat ja se näytti todella uupuneelta. En yhtään ihmetellyt. Eilen sillä oli mennyt myöhään isäpuolen kanssa ja kaiken lisäksi sillä oli darra. Mä en voinut olla nauramatta, mutta äidin katse viestitti, että mun piti lopettaa ennen kuin kävisi huonosti.
”Kuka se vieras oli jonka toit tänne?” äiti kysyi piikikkäästi ja mä nielaisin syvään. Sitten vedin parhaimman pokerinaamani päälle ja katsoin äitiä silmiin samalla kun huoneen täytti vahvanpehmeä kahvintuoksu ja poreileva ääni.
”Henry. Se mun kaveri.” mä sanoin olettaen, että äiti muistaisi. Sen ilme leppyi ja se nyökkäsi myönteisesti. Samalla se kuitenkin näytti pelottavan kiinnostuneelta ja pelkäsin, että kohta seuraisi mitä inhottavimpia kysymyksiä.
”Kävin yöllä kattomassa niin te nukuitte samassa sängyssä.” se sanoi, mutta sen äänessä oli nyt varoittava sävy josta mä en pitänyt. Mä nielaisin jälleen ison palan kurkustani alas ja käännyin nyt kahvinkeittäjää päin sillä mä en halunnut kohdata äitini pisteliästä katsetta.
”Haittaako se?” mä kysyin rauhallisesti, sillä tiesin, että jos mä olisin vähääkään kuulostanut ilkeältä, äiti olisi alkanut huutaa ja mä en halunnut antaa Henrylle enää yhtään syytä olla tulematta tänne toistekin. Musta tuntui, että mahdollisuus toisesta vierailusta oli pelkkä haave enää…
”Seurusteletteko te?” äiti kysyi ja mua pisti vatsaan. Mä en halunnut vastata tuohon kysymykseen. Lähinnä, koska mä en tiennyt missä mun ja Henryn rajat oikein kulkivat tällä hetkellä. Ja olisihan se ollut väärin vastata kysymykseen, varsinkin tuollaiseen, jos ei tiennyt toisen osapuolen mielipidettä.
”Ei.” mä päätin vastata ja äiti päästi kummallisen myhähdyksen. Sitten kuulin toiset askeleet mun huoneesta ja näin Henryn joka ohitti mun äidin tervehtien sitä lämpimästi. Äiti näytti jälleen kusevan hunajaa.
”Huomenta.” Henry sanoi ja äiti hymyili sille.
”Mä jätän teidät nyt rauhaan. Lea, voitko laittaa mulle ja Björnille kanssa kahvit tulemaan kun ootte valmiita?” äiti kysyi ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut ja mä sanoin hoitavani asian. Sitten äiti katosi keittiöstä ja palasi makuuhuoneeseen. Henry katsoi mua huvittuneena ja mä pyöräytin silmiäni. Välillä mua oikeasti vitutti äidin puuttuminen asioihin. Tai se, että se niinkin kovasti sitä yritti…
Me istuuduttiin keittiönpöydän ääreen kun kahvi oli viimein valmista. Henry oli ottanut itselleen lautasellisen muroja. Mä en edes tiennyt, että meillä oli muroja. Katselin kuinka Henry vei lusikallista rauhallisesti suuhunsa ja sitten mun mieleen tuli viime yö. Mitä kaikkea olikaan tapahtunut… Ei me oltu siis tehty mitään, mutta se suudelma… Mä värisin kun ajattelin sitä juodessani kahvia. Aamuisin mä en pahemmin syönyt mitään, sillä olin huono syömään aamupalaa. Kai se oli yksi syy siihen, miksi olin pyöreämpi.
Äkisti mun mieleeni palasi mun puhelin. Kaikki soitot… Olinkohan saanut viestejä… Mä koetin pudistaa ajatuksen pois mun mielestä, sillä mua kammotti ajatella, kuinka monta kertaa Juan oli mulle edes soittanut. Ja kuinka mä olin painanut punaista luuria sille. Ei vittujen festivaalikevät.
Henry kuitenkin sai ohjattua mun mietteet ja ajatukset muualla puhumalla tulevasta päivästä. Kuinka ei ollut kiire mihinkään ja kuinka Helillä oli varmaan paha olo. Mun kannattaisi varmaan soittaa sille tänään. Hetkeen en ajatellutkaan Juania katsellessani salaa Henryn veistoksellisia ja kauniita kasvoja jotka hymyilivät mulle lempeästi. Sitten mun päähän tuli ajatus joka jopa vaivasi mua hieman.
”Henry.” mä aloitin varovaisesti saaden jälleen hyväksyvän muminan joka osoitti, että mua kuunneltiin. Puhalsin kuumaa kahvia voidakseni juoda sitä ja pyörittelin lusikkaa sen tummissa syövereissä.
”Me ollaan aika erilaisia. Sinä ja minä.” mä sanoin kuin asia olisi ollut päivänselvä ja Henry näytti hieman kummastuneelta.
”Ai millä tavalla?” se kysyi samalla kun mä nousin ylös ja aloin laitella äidille ja Björnille kahveja valmiiksi. Tiesin, että ne heräisi joskus muutaman tunnin sisällä, ellei jo ihan pian joten mun oli toimittava nopeasti jos halusin olla edes hetken rauhassa Henryn kanssa.
”Jos sua ja mua alkaa verrata. Sä olet rauhallinen ja lempeä, mutta mä olen… No, räväkkä. Puhun aina tosi lujaan ääneen ja kiroilen.” mä sanoin niin kuin olisin syyllistänyt itseäni, mutta Henryn ilme ei muuttunut.
”Mä en nää räväkkyydessä yhtään mitään pahaa, Lea. Jos sä sitä siis mietit.” se selitti ja ryysti kahviaan samalla kun työnsi murokulhonsa pois. Se oli tosiaan ollut oma-aloitteinen ja osannut etsiä ja löytää tavarat oikeista paikoista. Vaikuttavaa.
”Mä vaan haluan tietää, että se ei haittaa sua tulevaisuudessa.” mä huokaisin ja laskin kupin pöydälle. Kun mä vilkaisin ulos, harmaa Helsinki tervehti mua raskailla ja kosteilla pilvillään. Toivoin, että pian sataisi lunta. Parina viime vuonna lunta ei ollut tullut kovinkaan paljon, mutta mun toiveet pysyivät korkealla.
”Enköhän mä olisi jo osoittanut, jos siitä jotain haittaa olisi ollut. Sitä paitsi, kun tää meidän juttu etenee, niin eiköhän molemmilla löydy asioita, jotka toista vaivaa ja ärsyttää.” Henry sanoi naurahtaen, mutta se ei tietänyt minkälaisen paskamyrskyn se oli mussa juuri aiheuttanut. ”Meidän juttu”. Oliko se juuri sanonut…
”Joo, niin kai.” mä vastasin melko neutraalisti ja purin huultani lujaa, etten vain alkaisi huutaa ja kirkua ja puhua ohi suuni.
”Onko meillä sun mielestä juttua?”
Sä et sitten osaa vittu pitää mitään omana tietonasi.
Henry katsoi mua hämmentyneenä ja sitten se nosti toista tummaa kulmaansa kiehkuransa takaa hymyillen veikeästi. Mun alkoi tehdä kamalasti mieli tupakkaa, mutta mulla ei vain ollut siihen mahdollisuutta, koska äiti heräisi minä hetkenä hyvänsä ja se ei halunnut mun tupakoivan.
”No totta munassa. Mutta jos sä et halua, niin sano vain.” Henryn äänessä pilkahti pieni pettymys, mutta se katsoi mua silti kärsivällisen hyväntahtoisesti.
”Ei mulla tietenkään ole mitään sitä vastaan.” mä sanoin, vaikka musta tuntuikin, että seisoin ristitulessa. Juanin ja mun välit oli vielä selvittämättä, mutta mä en halunnut menettää Henryä. Halusin selvittää asiat Juanin kanssa mahdollisimman siististi ja kivuttomasti. Ilman, että ketään sattuisi… Se oli mun tavoite, mutta en tiennyt kykenisinkö siihen. Juan oli kuitenkin ollut mulle hyvä, vaikka se olikin osoittautunut välillä ihan kamalaksikin mulkuksi. Toisaalta, mä olin ollut ihastunut Henryyn kauemmin kuin Juaniin ja olin siksi nähnyt Henryssä niin paljon enemmän hyvää… Joten, mua pelotti ja kauhistutti nyt todenteolla, milloin alkaisin nähdä kunnolla Henryn huonot puolet. Mutta toisaalta, eikö kaksi ihmistä mennyt yhteen sen takia, koska hyväksyi toisen juuri sellaisena kuin se oli?
”Mä vaan haluan tietää, että sä oikeasti… Haluat mua- tai siis… Äh, olla mun kanssa.” mä kuulostin aivan 12-vuotiaalta pieneltä tytöltä, joka oli juuri aloittamassa nettisuhdetta ja mua oksetti oma itseni. Miten en voinut saada sanottua asioita miten ne oli ja ilman, että takeltelin joka vitun vaiheessa?
Henry laski yhtäkkiä kätensä mun oman päälle ja katsoi mua syvälle silmiin. Se oli jälleen avannut portin mun sieluun, eikä pelännyt astua mun kammareihin katsoen huoneisiin, jotka olivat olleet niin kauan lukossa kuin vain saatoin muistaa. Korkeakattoiset kammarit jotka olivat tulvillaan mun ajatuksia, muistoja ja kokemuksia… Henry hyväili niitä katseellaan ja hymyili mulle.
”Sä olet jo varmaan huomannut, etten mä kovin helposti omista tunteistani puhu, mutta Lea. Mä haluan sanoa tämän sulle.” Henry huokaisi ja odotin jo niitä kolmea kuuluisaa sanaa toiveikkaana. Mutta tiesin sen olevan aivan liian aikaista ja ehkä oli ihan hyvä vain, että se ei tapahtuisi vielä.
”Sä olet mulle todella tärkeä. Yksi tärkeimmistä ihmisistä mun elämässäni. Sä olet mulle ystävä, mutta myös paljon enemmän. Tiedä se.” Henry sanoi ja irrotti otteensa mun kädestä. Mä en voinut olla hymyilemättä jälleen kerran. Sitten mä nousin ylös pöydästä, katsoin, että kahvi valui hiljalleen pannuun ja pyysin Henryn mun mukaan tupakalle. Mun vanhemmat kuorsasivat äänekkäästi makuuhuoneessaan.
Kun me päästiin ulos, me käveltiin hetki ja poltettiin tupakkaa. Henry katseli maahan kun mä katselin taivasta, joka tuntui inhottavan painostavalta.
”Mä en jaksa odottaa, että lumi tulee.” mä sanoin haikeana ja Henry vilkaisi mua.
”No, viime vuosina ei oo kauheammin satanut lunta, joten toivotaan parasta.” Henryn äänessä kuului pieni sarkastisuus ja hämmästelin sitä.
”Etkö sä pidä lumesta?” mä kysyin ja Henry pudisti päätään.
”En kauheesti. Se on niin saatanan kylmää.” se sanoi ja naurahti. Mä kohautin olkiani ja katsoin sitten uudestaan taivaalle toiveikkaana.
”Mä oon aina pitänyt lumesta ja talvesta. Talvi on mun lempi vuodenaika.” mä sanoin täysin pokkana. Täytyihän mulla olla oikeus omiin mielipiteisiini.
”Ihan ymmärrettävää. Talvi on tosi kaunis vuodenaika.” Henry totesi hiljaisena ja me jatkettiin kävelyä. Yleensä mä olisin kai tuntenut oloni todella vaivaantuneeksi, mutta en tänään. Henryn seurassa musta tuntui, että saatoin puhua paljonkin paskaa ilman, että mä tunsin oloni paskaksi.
Meidän pieni lenkki ei kestänyt kauaa ja pian me jo päästiin takaisin kotiin. Björn oli noussut ennen äitiä ylös ja veti nyt kuppia naamariin lukien aamulehteä. Tämä oli mulle todella tuttu näky. Lehden rapina leijailevassa kahvin tuoksussa ja pieni mörähdys siellä sun täällä kun Björn yritti selvittää kurkkuaan.
Björn kuitenkin katseli meitä kiinnostuneena kun me astuttiin keittiöön. Henry näytti hieman varautuneelta, mutta mä tiesin, ettei Björnillä ollut kummoista muistikuvaa eilisestä, joten kaikki oli ihan hyvin.
”Joitteko jo kahvia?” se kysyi hieman ujosti ja mä nyökkäsin. Sen kummempia sananvaihtoja me ei käyty, sillä pian minä ja Henry jo sulkeuduttiin mun huoneeseen ja mitä vanhemmaksi päivä kävi, sitä pelokkaammaksi mä menin, sillä tiesin Henryn joutuvan lähtemään pian. Odotin kuitenkin rauhallisesti ja kärsivällisesti samalla kun aika kulki nopein jaloin eteenpäin, että Henry ilmoittaisi joutuvansa lähtemään, ja sitten se hetki koitti.
Kello oli noin viisi iltapäivästä, kun Henry ilmoitti lähtevänsä. Se suikkaisi mulle vielä pienen suukon huulille, ennen kuin lähti ja sanoi ottavansa yhteyttä mitä pikimmiten. Kunhan sillä vain olisi aikaa. Mä päästin sen lähtemään melko vastahakoisesti ja kun ovi sulkeutui, mä tunsin mun sydämen jättävän monia lyöntejä välistä kerralla. Kaikki tuntui aivan epärealistiselta pidemmän hetken ja kun mä istuin mun sängylle, mä uskaltauduin katsomaan mun puhelinta ensimmäisen kerran sitten eilisen.
Juanilta oli tullut noin kuusi soittoa, Heliltä muutama känniviesti ja Marinalta vain muutama kyseenalainen hymiö ja tiedusteluita viime yöstä. Se nimittäin tiesi mun lähteneen Henryn kanssa, sillä ne olivat istuneet Anthonyn kanssa keittiönpöydän ääressä josta näki eteiseen.
Mä pitelin puhelinta lujasti käsissäni ja asetuin makaamaan sängylle. Painoin mun oman tyynyn vieressä olevan toisen tyynyn vasten mun kasvoja ja vedin syvään henkeä. Se tuoksui aivan Henryltä… Mä tunsin kylmien väreiden kulkevan pitkin mun selkäpiitä kun katselin kattoon ja mietin Henryä. Ajattelikohan Henry mua yhtä paljon kuin mä sitä? Olikohan tää pelkkä pila jolla saatiin mut vain näyttämään typerältä… Mä aloin ajatella kaikenlaisia kauhuskenaarioita Henrystä ja mua alkoi oksettaa. Hengitin syvään ja rauhallisesti ja suljin silmäni. Ei Henry voinut olla sellainen…
Mun ajatukset pomppivat seinillä kuin pienet möröt ja takertuivat mun silmäluomiin haluten mun pysyvän hereillä. Nuo pienet möröt olivat niitä ajatuksia, jotka pitivät mut hereillä, eivätkä antaneet mun nukkua. Ne puhuivat Juanista ja siitä, kuinka pahassa pulassa mä olin. Kuinka mä olin kaksinaamainen ämmä joka ei ansainnut ketään. Ei varsinkaan Henryä.
Mä sain itseni itkemään ja pian, mä katsoin taas kattoon ja sama rumba alkoi uudestaan. Se kesti aina noin puoli tuntia ja sitten mä itkin taas. Sitten mä rauhoituin, koetin rohkaista ja kehua itseäni. Mikään ei kuitenkaan auttanut ja mä päädyin itkemään yhä uudestaan ja uudestaan. Mun teki mieli hakata päätä seinään. Ei voinut olla mahdollista, että yksi ihminen sai mut näin pelokkaaksi. No mutta toisaalta, mitä Juan edes saattoi mulle tehdä? Hakata mut? Mulla oli Henry mun suojana jos Juan edes yrittäisi koskea muhun. Mun ei tarvinnut pelätä Juania. Mun piti vain selittää sille. Niin… Selittää, niin kaikki olisi sillä selvä.
Mä nukahdin kello yhdeksältä illalla näihin sekaviin ajatuksiin ja näin painajaista. Mikään ei tuntunut oikealta tai hyvältä ja mun vatsanpohjaa kouraisi kuin vain ajattelinkin Juania tai Henryä. Ehkä mun ei pitänyt valita kumpaakaan ja vain elää yksin jonkin aikaa. Antaa sen oikean tulla vastaan kun aika oli oikea. Unohtaa Henry ja Juan molemmat…
Kun mä maanantaiaamuna nousin ylös sängystä, mun koko keho oli kauhusta jäykkänä. Mun päätä särki ja mun vatsassa murisi. En voinut juoda tippaakaan vettä ja kun käveli kouluun, tajusin vasta nyt kuinka nopeasti sunnuntai oli mennyt ohi. Henry ei ollut ottanut muhun yhteyttä, Heli ei ollut kysynyt mun vointia, mutta Ana oli ainoa, joka oli vaivautunut edes laittamaan jotain viestiä.
Mä olin jutellut sen kanssa hetken ja kysynyt, mitä mun pitäisi tehdä, mutta siihen mä en ollut koskaan saanut vastausta, joten olin päättänyt, että tää oli nyt mun tehtävä. Tää oli mun asia ja kukaan muu ei voinut selvittää sitä mun puolesta. Mun oli hoidettava tämä yksin.
Koulussa ihmiset näyttivät väsyneiltä, jokseenkin hieman haikeilta koska Halloween oli nyt ohi. Kaikki se raha, joka oli käytetty ylikalliisiin Halloween-asusteisiin tai –ruokiin, oli nyt kadonnut kuin tuhka tuuleen ja kaikkia vitutti, vaikka juhlat olivat olleet joka pennin arvoisia. Mä katselin tympääntyneitä oppilaita ja vaikka kuinka yritinkään etsiä, mä en nähnyt Juania missään. Sen sijaan mä näin Millin. Miljan. Se hengasi nyt yksinään erään luokkahuoneen edessä ja ennen kuin mä tajusin mitä mä tein, mä olin kävellyt sen luokse ja se katseli mua nyt enemmän kuin inhoten, vaikkakin sen katseessa oli rahtunen hämmästyneisyyttä.
”Moi.” mä sanoin ystävällisesti.
”Hei.” Milja vastasi neutraalisti ja piteli tiukasti sylissään oppikirjoja. Meillä oli sama tunti. Biologiaa heti aamusta, kuinka ihanaa…
”Ajattelin vain kysyä, että tiedätkö sä missä Juan on?” mä kysyin niin ystävällisesti kuin vain pystyin ja Miljan ilme näytti ärsyyntyneeltä.
”En.” sen ääni oli kolkko, ontto… Se ei ilmeisesti halunnut mun puhuvan sille mitään Juanista. Mä tunsin tehneeni väärin katsellessani sen kasvoja.
”Oliko sulla hauskaakin perjantaina?” yhtäkkiä ärsyyntyneisyys sen äänessä katosi ja siinä oli merkitsevä sävy.
”Miten niin?” mä kysyin varovaisesti aavistaen pahaa.
”Kunhan vaan mietin… Et päässy Kitan juhliin.” Milli sanoi katsahtaen mustiksi lakattuja kynsiään ja pyyhkäisi nyt mustan tukkansa pois silmiensä edestä. Sillä oli otsatukassaan sininen raita ja sen silmät olivat kirkkaansiniset.
”Niin. En päässytkään.” mä vastasin totuudenmukaisesti yrittäen kuulostaa mahdollisimman rauhalliselta, mutta tiesin, että jokin mun äänessä ei vakuuttanut Milliä, sillä sen suupielillä kävi pieni virne.
”Missä sä sitten vietit illan?” jälleen Miljan äänessä oli merkillinen sivusävy, joka sai mulle suuren palan kurkkuun. Pakotin sen alas ja katsoin tyttöä pelottomana. Vaikka mä olinkin lyhyt, se oli mua vielä hieman lyhyempi ja kun olin suoristautunut koko pituuteeni, katsoin sitä nyt hieman alaspäin. Mä en pelännyt Miljaa.
”Kotona.” mä sanoin nyt vuorostani kolkosti, mutta virne Millin kasvoilla ei lakannut. Me katsottiin toisiamme hiljaa, mutta meidän välillä riehui suuri liekkimeri joka oksenteli karmeat totuudet ilmoille tuliruoskien lailla. Sen kuumuus ei kuitenkaan saanut mua polvilleni, vaan mä taistelin. Aina siihen asti, kunnes opettaja saapui paikalle ja Millin ärsyttävä virne katosi siinä silmänräpäyksessä.
Se päästi meidät ja meidän perässä kulkevat oppilaat sisään ja mä varmistin, etten joutuisi istumaan lähelläkään Miljaa, sillä tiesin, että mun salaisuus paljastuisi pikimmiten, jos vain vähääkään joutuisin vielä olemaan tuon tytön kanssa nokatusten. Se oli vahva… Yllättävän vahva. Mutta musta se ei saisi mitään irti. Ei yhtään mitään.
Tunti kului kohinalla ja kun mä kävelin ulos kaksoistunnin jälkeen, mä en nähnyt Juania vieläkään missään. Sen sijaan mä näin Henryn ja Helin jotka istuivat oleskelutilassa jutellen toisilleen. Heti kun Henry huomasi mut, se vilkutti ja hymyili leveästi. Heli hymyili sen mukana ja ne pyysivät mut nyt istumaan niiden väliin.
”Minkälainen olo sulla muuten oli lauantaina?” mä kysyin yrittäen pitää ääneni huvittuneena, mutta se oli vaikeaa kun mun oli kokoajan vahdittava, ettei Juan vain pääsisi yllättämään mua. Heli katsoi mua hieman häpeissään ja huokaisi sitten.
”No, darran lisäksi mulla oli aika kamala morkkis, sillä mä päädyin sitten panemaan Joken kanssa… Ei sillä, että tää ois eka kerta, mutta ku meillä oli vähä juttuu tos yli vuos sitten, niin tää nyt vähän sekotti pakkaa.” Heli kertoi ja mä nyökkäilin kuunnellen. Heli oli ihana, mutta mä en tajunnut, miten se jaksoi vaihtaa miestä noin usein. Mä en olisi kai jaksanut… Vaikka mun oli kyllä turha sanoa mitään, ottaen huomioon, että tällä hetkellä mä olin kahden tulen välissä ja mun oli päätettävä kumman syövereissä haluaisin palaa.
”Te olitte kuulemma menny sitten teille.” Heli sanoi ja vinkkasi julkeasti silmää katsahtaen sitten Henryyn jonka ilmettä en nähnyt.
”Joo, niinhän me mentiinkin.” mä vastasin näsäviisaasti takaisin ja Heli naurahti.
”Henry, katoki ettet laita pullia uuniin ihan vielä. Lea on melkein vielä sakkolihaa…” Heli nauroi lujaan ääneen ja poistui paikalta jättäen mut ja Henryn hieman vaivaantuneeseen hiljaisuuteen.
”Heli on… Heli.” mä sanoin topakasti ja tunsin kuinka Henry nyökkäsi mun takana. Sitten, mun sydän meinasi hypähtää kurkkuun. Mä näin kuinka Juan käveli koululle tutuissa vaatteissa ja tiesin, että mun oli tehtävä se nyt. Mä tiesin, että mun oli otettava askel eteenpäin ja ratkaistava koko asia nyt tai ei koskaan.
”Kaikki hyvin?” kuulin Henryn kuiskaavan.
”Ei todellakaan.”
Mä poistuin paikalta vähin äänin, mutta niin nopeasti, että mua olisi saattanut luulla vain pieneksi raketiksi, joka jätti jälkeensä melkoisen paskavanan, sillä mua pelotti niin kamalasti. Menin ulos niin nopeasti, että melkein törmäsin Juaniin joka oli jo avaamassa etuovea.
Se näytti erittäin typertyneeltä, mutta myös ärtyneeltä nähdessään mut.
”Sä olet hengissä.” se totesi kylmästi ja mä huokaisin.
”Kuule, mulle on sulle vähän asiaa.” mä sanoin ja Juan näytti nyt tyhjältä. Mä en päässyt käsiksi sen tunteisiin, se oli jossain todella kaukana poissa ja mä en tykännyt tavasta jolla se katsoi mua. Vedin sen syrjemmäs, koulurakennuksen taakse missä ihmiset yleensä polttivat tupakkaa ja katsoin sitten sivuun, ennen kuin uskaltauduin sanomaan mitään.
”Missä sä olit oikeasti perjantaina?” Juan kysyi ja kysymys osui kuin piikki mun lihaan.
”Kotona.” mä valehtelin ja Juanin tyhjät silmät tutkiskelivat mua nyt kuin analysoiden jokaista pientä liikettä mun kasvoissa. Mua ahdisti.
”Älä valehtele.” Juan sanoi ja sen ääni oli yhtä kolkko kuin äsken ja mä nielaisin niin suuren palan kurkusta alas, että hyvä etten alkanut itkeä.
”En mä valeh- ”
”Musta on hauskaa, että sä aliarvioit sosiaalisen median voimaa, ja sitä kuinka paljon ihmiset loppujen lopulta omista tekemisistään siellä kertoo.” Juan sanoi nyt nopeasti ja tutki mua entistä visummin. Mä katsoin sen pohjatonta naamaan joka nyt kertoi mulle totuuden selvempänä kuin koskaan. Mun olisi pitänyt tietää, tajuta, arvata. Mun olisi pitänyt miettiä tarkemmin. Nyt musta tuntui lähinnä vain tyhmältä, etten ollut kertonut Juanille aikaisemmin.
”Toivottavasti sulla oli hauskaa.” Juanin ääni kantautui mun tyhjiin korvakäytäviin ja mun teki mieli vain suudella sitä ja pyytää anteeksi, mutta toisaalta mä vain halusin juosta pois enkä koskaan edes nähdä koko ihmistä, vaikken tiennyt olisinko kyennyt jättämään sen tuosta noin vain.
”Siitä mä halusin sulle puhuakin…” mä sanoin ja tiesin, että se hetki oli koittanut. Nyt mun oli pakko kertoa Juanille Henrystä.
Juan odotti ärsyttävän kärsivällisesti mun sanoja ja juuri kun mä olin avaamassa suuni, se naurahti lähes pilkallisesti, mutta katsoi mua sitten niin lempeästi, että mua alkoi pelottaa ja hirvittää sen mielenvaihtelut.
”Luuletko sä, että mä olen tyhmä?” se kysyi ja naurahti sitten uudestaan.
”En mä ole koskaan ajatellut, että sä olisit. Miten niin?”
”Juorut kulkee tässä koulussa niin nopeasti, että se on lähes hämmästyttävää. Että jos sä haluat puhua mulle Henrystä, niin se on jo tuttu juttu.” Juan sanoi lempeästi ja mä katsoin sitä tyrmistyneenä. Aivan kuin olisin pudonnut johonkin leffaan… Olinko mä puhunut Juanille asiasta? Oliko joku kertonut Juanille? Oliko joku ilmoittanut asiasta netissä? Oliko Henry tän takana?
Vaikka asia tuntuikin aivan epätodelliselta, se samalla myös helpotti mua. Ainakin se oli nyt tuotu esille ja niin mun ei tarvitsisi enää huolehtia siitä.
”No mutta… Siitä mä halusin kyllä sulle puhua. Ja mä olen sitä mieltä, että mä… Mä haluaisin yrittää Henryn kanssa. Mä oikeasti välitän siitä ja sinä ja minä vaan ajatellaan eri tavalla. Meillä on niin erilaiset arvomaailmat, ettei tää voisi koskaan toimia. Mä en halua, että suhun sattuu… Ja mä oon pahoillani. Ei tää ole mullekaan helppoa, mutta mun on pakko tehdä tästä loppu, ennen kuin kumpaankaan sattuu vielä lisää. Sä olet ollut mulle todella ihana, mutta mä en… Mä en kykene jatkamaan, Juan. Mä en voi.” mä sanoin ja huokaisin sitten todella raskaasti. Helpotus laskeutui mun jokaiseen raajaan ja niveleen. Mä olin saanut asiani sanottua ja tästä oli hyvä lähteä ylöspäin, vaikkakin Juanin oma puoli oli vielä kuulematta.
”Siinä kaikki? Noinko sä vain lähdet?” Juan kysyi ja sen kasvoille oli palannut sama kolkko tuijotus, joka riisui mut vaatteista kylmyyden riepoteltavaksi.
”Mä olen niin pahoillani, Juan… Mutta mä en vaan voi nähdä meitä yh- ”
”Sä et voi tehdä mulle näin.” Juan totesi ja mä katsoin sitä pää hieman vinossa.
”Kuten mä sanoin, mä en missään nimessä halunnut ikinä loukata sua…”
”Sä et voi tehdä mulle näin.” Juan jatkoi ja sitten se hymyili. Mua alkoi vituttaa.
”Hei, mä sanoin jo, että mä olen pahoillani, mutta on mun oma asia kenen kanssa haluan olla ja se ei nyt satu olemaan sinä. Ymmärrätkö? Mä olen todella pahoillani, että oon satuttanut sua ja jos tää mitä sanon juuri nyt, sattuu, mutta sä et voi pakottaa mua jäämään.” mä sanoin tiukasti ja katsoin Juanin kylmää hymyä. Hetkeen, se ei sanonut mitään ja mun korvissa ujelsi. Veri liikkui niin nopeasti ja mun posket alkoi punottaa. Näin silmäkulmastani kuinka Heli saapui tupakalle Anthonyn kanssa ja ne oli tulossa mun luokse, kunnes ne huomasi kenen kanssa olin. Silloin ne jäivät sivummalle, mutta tarkkailivat tilannetta.
”Mä osoitan, että mä olen parempi kuin se sun Henrysi, niin sittenpähän nähdään…” Juan sanoi omituisella äänellä joka kammotti mua entistä enemmän. Sehän oli ihan mielipuoli.
”Kuule… Etkö sä käyttäydy jo vähän lapsellisesti?” mä yritin kysäistä niin varovaisesti kuin kykenin, mutta Juan heilautti dramaattisesti kättään mun edessä ja näin kuinka kyyneleet alkoivat valua pitkin sen poskia. Syyllisyys potkaisi mua sydämeen niin lujaa, että tuntui kuin se olisi irronnut paikoiltaan ja tipahtanut vatsanpohjaan.
”Tää ei jää tähän, Lea. Mulle ei tehdä näin. Mä tulen taistelemaan. Ja mä en häviä.” Juan sanoi ja poistui paikalta, mutta se ei suunnannut koululle vaan lähti poispäin. Kun mä tuijotin sen loittonevaa selkää, musta tuntui kuinka mun maailma mureni pala palalta. Mä olin kivunnut korkealle ja nyt mä tipuin räminällä alas ottaen niin paljon damagea.
Tää oli niin ristiriitaista. Asia oli nyt hoidettu. Juanin uhkailut eivät pelottaneet mua, sillä tiesin, että ei se oikeasti mitään tekisi, mutta tiesin myös sen, että sitä oli oikeasti sattunut. Mä olin oikeasti satuttanut sitä ja hetken, mua kadutti niin hirveästi, että meinasin juosta sen perään ja ainoa asia joka mua esti, oli Anthonyn ja Helin saapuminen paikalle. Ja kiitin hiljaa mielessäni niitä siitä, että ne tulivat paikalle.
Kumpikaan ei sanonut mitään muutamaan minuuttiin, mutta pian Heli tarjosi mulle tupakan, silitti mun selkää ja vilkuili mua kuin haluten tietää, miten toimia jos mä vaikka purskahtaisin itkuun minä hetkenä hyvänsä.
”Paskaa.”
”Elämä on.”
* * *
Juanin ja mun pienen juttelun jälkeen se ei ollut laittanut mulle yhtään viestiä, ei katsonut mua ollenkaan, ei puhunut mulle, ei osoittanut edes tiedostavansa mun olemassa oloa… Se särki mun sydämen, mutta samaan aikaan, Henry paikkasi sitä osoittaen mulle mieltymystään ja kiintymystään niin paljon kuin vain mahdollista. Eräänä iltana mä kävin sen kotona ja nähdessäni sen isän, se halasi mua ja sanoi Henryn kertoneen musta paljonkin. Mä olin vilkuillut Henryä ja Henry oli punastellut kuin pieni lapsi.
”Oletko sä laittanut meidän pojan ojennukseen?” Henryn isä, Juhana, oli kysynyt ruokapöydässä ja mä en tiennyt mitä vastata.
”Ainahan sitä saa yrittää.” Henry oli vinkannut mulle leikkisästi silmää samalla kun Henryn äiti kuljetteli pöytään mitä ihanimpia ruokia ja katsellessani Henryn isää huomasin heti, kummalta Henry oli komeutensa saanut, nimittäin ehdottomasti isältään. Nenänsä se oli perinyt äidiltään, joka oli aika pitkä ja siro nainen ja jolla oli pitkät lainehtivat, tummanruskeat kiehkurat. Henryn isä taas näytti vanhalta ja ystävälliseltä myyrältä, joka oli joskus nuorempana varmasti ollut komea ja olikin, kun olin saanut katsella niiden vanhoja valokuvia.
”Laitatko Sari nuorelle parille muutamat lasilliset vaikka viiniä. Sun äitiäs tuskin haittaa, Lea.” Juhana sanoi iloisesti ja hetken mä jo mietin, oliko Henry mennyt kertomaan sen vanhemmille mun perheestä, mutta kuullessani Juhanan vilpittömän äänen, mä tiesin että Henry ei voisi mennä kertomaan mun asioista kenellekään ilman lupaa. Se ei ollut sellainen.
Sariksi kutsuttu nainen, Henryn äiti, kaatoi meille pitkiin laseihin viiniä ja Henry tiiraili mua kirkkaan lasin takaa ja hymyili autuaasti. Hymynsä se oli ehdottomasti perinyt äidiltään joka istahti nyt takaisin pöytään ja katseli jonnekin kaukaisuuteen ihan sama hymy kasvoillaan.
”No mitäs Lea sulla on suunnitteilla lukion jälkeen?” kuului tuttu kysymys Juhanan suusta. Se yskähti pienesti ja joi vesilasistaan suuren kulauksen. Sen naama punoitti vähän ja pelkäsin, että jotain tapahtuisi.
Mä en tiennyt kuinka hyvin nuo ottaisivat vastaan mun suunnitelmat, mutta koska ei ollut mun omasta perheestä ja suvusta kyse, niin mä tunsin olevani hieman turvallisemmilla vesillä tämän asian kanssa.
”Mä ajattelin muusikon uraa.” mä sanoin pokkana ottaen lautaselleni fetasalaattia jonka Sari oli itse tehnyt. Kaikki ruoka maistui aivan taivaalliselta ja kun mietin oman äitini ruokia, mulle tuli huono omatunto. Äidin ruoat eivät koskaan olleet maistuneet kamalan hyviltä ja olin aina pienempänä ollutkin kateellinen muiden äideille, jotka tekivät loistavaa ruokaa.
Juhanan ilmeestä päätellen mä olin sanonut jotain todella hienoa, sillä se pamautti nyt mua selkään suurella kädellään ja nauraa röhähti kuin vanha ukko.
”Sehän on helkutin hieno uravalinta. Ootko sä sitten laulanut tai soittanut paljonkin?” se kysyi ja vaikutti aidosti kiinnostuneelta mun puheista. Olin yllättynyt.
”Kyllä mä laulajaksi haluaisin… Mutta mä oon tosiaan laulanut ihan pienestä pitäen. Ensin äiti laittoi mut pienenä lapsikuoroon ja sitten mulla oli muutaman vuoden tauko, kunnes me muutettiin pois Suomesta viideksi vuodeksi. Ihan mielenkiintoinen kokemus se. Mutta sitten mä aloin jälleen opiskella musiikkia ja kun palasin Suomeen, juuri ennen lukion alkua, mulla oli taas pieni tauko, mutta aloin tehdä omaa musiikkia.” mä selitin ja sain suuhuni ensimmäisen fetapalan ja se maistui todella hyvältä. Vedin naamaani samalla kirsikkatomaatteja, salaatinlehtiä, paprikaa ja kurkkua. Mikään ei olisi voinut maistua mun mielestä paremmalta.
Koko mun selityksen ajan oli Juhanan nyökytellyt ystävällistä päätään, tarkkaillut mua silmälasiensa takaa ja hymyillyt kuin olisi ollut hyvinkin onnellinen mun suunnitelmista.
”Kuulostaa tosi hyvältä, Lea. Toivottavasti sä saavutat omat unelmasi. Tämä meidän Henry osaa soittaa kitaraa kyllä ihan pirhanan hyvin, mutta viime aikoina se on jättänyt tämän harrastuksensa sikseen. Mitä lienee koulukiireitä ja hommia sun kanssa.” Juhana mörähti huvittuneena ja mä katsahdin Henryä, joka istui mun lähellä pöydänääressä ja katsoi nyt hieman vakavammin mua. Mä tiesin, että Henryllä oli ollut viime aikoina hyvin vaikeaa juuri sen isän heikentyneen kunnon vuoksi ja oli selvää, ettei Juhana halunnut kertoa siitä mulle. Mikä oli siis ihan ymmärrettävää.
Pöytään oli katettu punaiset lautaset, kirkkaat hopeahaarukat ja veitset, korkeat viinilasit, tummanpunaiset servietit joiden reunoilla oli kultakirjailua ja erilaisia kulhoja höyryävine ruokineen. Yhdessä kulhossa oli fetasalaattia jota mä söin parhaimmillaan, toisessa oli riisiä ja kolmannessa oli kanapataa. Kaikki tuoksui todella hyvältä ja jokainen tuoksu kuin sulautui yhteen ja hemmotteli mun hajuaistia.
Mä tartuin mun viinilasiin ja Juhana vaati kilistää.
”Mitä jos vaikka kilistettäisiin nuorelle parille, Sari?” Juhana kysyi ja Sari hymyili. Huomasin, ettei Sari puhunut kamalan paljon, mutta se teki käytöksellään muhun vaikutuksen. Se onnistui osoittamaan mulle, että se piti musta, vaikkei sanonut sanaakaan. Saattoi se joskus vastata myönteisesti tai kieltävästi, mutta keskustelua se ei kamalan helposti lähtenyt avaamaan.
Mun teki mieli sanoa, että eihän me mikään nuori pari oltu, mutta koska en viitsinyt alkaa riidellä tai sekoittaa Henryn vanhempien päitä, mä pysyin vaiti ja annoin lasien kilistelyn kaikua huoneen seiniltä takaisin mun korviin kovana ja heleänä. Se ilta oli yksi mun elämän parhaimmista hetkistä ikinä.
Loppuilta oli kulunut vanhoja valokuvia katsellessa ja monen monta kertaa Henry joutui karkaamaan omaan huoneeseensa, sillä se ei halunnut jatkuvasti katsella omia vauvakuviaan jotka olivat musta niin herttaisia! Juhana oli selvästi jo kiintynyt muhun, sillä se taputteli mua välillä olalle, tarjosi mulle lisää viiniä ja naureskeli mun jutuille saaden mut myös itse nauramaan. Todella hieno mies tuo Juhana, mä mietin monta kertaa sen illan aikana. Mä toivoin, että se lepäisi, eikä rasittaisi itseään liikaa… Olisi sääli, jos jotain vakavampaa tapahtuisi.
Jossain vaiheessa Henry oli vetänyt kitaransa esille, alkanut soittaa tuttuja kappaleita johon me kaikki oltiin laulettu mukana ja mä olin yllättynyt kuullessani, kuinka hento ja kaunis ääni Sarilla oli josta me saatiinkin jutun juurta. Se oli nimittäin joskus nuorempana myös halunnut muusikoksi ja tukisi mun omaa uravalintahaavetta jos mulla vain joskus sen kanssa oli vaikeuksia. Se myös sanoi, että mun piti esittää sille joskus joku kappale. Vaikka mun oma. Olin nimittäin kertonut Sarille, että mä tein myös omaa musiikkia josta se oli vetänyt sellaiset innostuksenpuuskat, että mä en ollut tunnistaa koko ihmistä. Se oli aluksi ollut niin hiljainen ja jopa vähän vetäytyvä, mutta nyt se vain pulisi ja porisi kuin taukoamaton papupata. Musta oli hauskaa, että jotakuta kiinnosti mun tulevaisuuden suunnitelma niinkin paljon.
Aika kuitenkin meni niin nopeasti, että kello oli osunut jo hyvin pian yhteentoista ja mun äidin raivosoitot kantautuivat kaikkien korviin olohuoneessa, koska mä hädissäni laitoin puhelimen kaiuttimelle. Senkin se huomasi ja suuttui yhä enemmän. Puhelun loputtua mä pyysin anteeksi ja Juhanan kasvoilla oli mitä myötätuntoisin ilme. Kun mä olin painumassa ulos ovesta Juhana ja Henry seuranani, Juhana painoi mäyränkätensä vielä kerran mun olalle ja katsoi hetken lattiaa, sitten mua.
”Jos sulla vaan koskaan tulee tarvetta yöpaikkaan tai ihan muuten vaan seuraan, niin tuu ihmeessä tänne. Täällä on kyllä tilaa ja oon aika varma, että Henryä ei haittaisi pieni naisenkosketus.” Juhana nauroi kaksimielistä naurua pukaten sitten Henryä kylkeen ja se näytti samaan huvittuneelta, mutta myös vaivaantuneelta. Henry pukkasi isäänsä takaisin kylkeen, mutta selvästi varovaisemmin. Juhana lähti lyllertämään poispäin ja mulle jäi todella hyvät muistot siitä ihmisestä. Olin iloinen kun olin saanut näinkin hyvän mahdollisuuden tutustua Henryn perheeseen.
Henry jäi mun kanssa vielä hetkeksi ovensuulle ja katseli mua jopa hieman anteeksipyytäväisenäkin.
”Mä oon niin pahoillani tosta mun isän käytöksestä.” se mumisi ja hymyili varovaisesti.
”Mitä sä oikein selität? Sulla on aivan ihanat vanhemmat.” mä yritin kuulostaa niin iloiselta kuin mahdollista, mutta mä en voinut hillitä pientä katkeruudensävyä äänessäni. Henry ei kuitenkaan näyttänyt laittavan sitä merkille ja se oli mun helpotus se.
”No… Niinhän ne on. Mutta ne oikeasti tykkää susta. Mun isä varsinkin. Kyllä äiti lämpenee, se on aina aluksi vähän… No, kylmempi, mutta se ei missään nimessä tarkoita sitä pahalla. Se on vaan sellainen ihminen.” Henry koetti puolustella Sarin käytöstä ja mä naurahdin heleästi, niin että koko käytävä kaikui.
”Sun äidillä ja mulla oli aika mielenkiintoiset keskustelu. Se kyllä osoitti, että mä olen ihan tervetullut teille. Ja hei, en mä nyt ihan niin pinnallinen ole, että mä ajattelisin ujoutta pahana asiana.” mä sanoin heilauttaen kättäni kuin asia olisi ollut ihan sillä selvä. Henry näytti yllättävän helpottuneelta.
”Haluatko sä tulla käymään uudestaan lähiaikoina? Oon varma, että se olisi kaikista kivaa ja se voisi auttaa mun isääkin… Tiiäthän, voimaan paremmin. Ja musta varsinkin olisi kivaa, jos sä tulisit…” Henry sanoi hieman arkana ja mä silitin sen poskea.
”Mieluusti.” mä sanoin ja poistuin paikalta katsoen vielä Henryä. Ilta oli ollut todella onnistunut ja en jaksanut odottaa, että pääsisin menemään uudestaan tuosta ovesta läpi ja istumaan alas mukavaan keittiöön… Viini mun päässä pyörteili mukavasti ja lämmitti. Nyt oli ihanaa mennä kotiin. Äitikin oli varmasti jo rauhoittunut.

Lähiaikoina mä en kuitenkaan ehtinyt käydä Henryn luona uudestaan, koska mun oli päntättävä kokeisiin. Myös lähestyvän joulukonsertti hermostutti mua. Mun musiikinopettaja oli pyytänyt mua laulamaan juhlassa ja mä olin typeryyksissäni sanonut kyllä. Nyt mulla oli kolme kertaa harjoitukset viikossa ja mua hermostutti niin kamalasti. Olin mä esiintynyt monia, monia kertoja aikaisemminkin, mutta tää oli erilaista. Henry ja sen vanhemmat kenties tulisivat sinne. Kuten munkin vanhemmat. Nyt mun vanhemmat tapaisivat Henryn vanhemmat, mahdollisesti ja mua hermostutti aivan hirveästi…
Kun mä harjoittelin yhtenä keskiviikkona musiikintunnilla juhliin, muut oppilaat olivat jääneet kuuntelemaan melkein vasten mun tahtoa, mutta lopulta mä en ollut välittänyt niistä. Lopussa olinkin saanut ihan kiitettävät aplodit ja monen kehut. Ei ollut siis kauhean kamalaa… Vaikka mua pelottikin esiintyä pitkästä aikaan. Ja koko koulun edessä.
Kyseisen musiikkitunnin jälkeen mä pompin keveästi portaita alas ja ulko-ovella, mä törmäsin näkyyn, joka sai mut lähes paskomaan housuun. Mun koko maailma ikään kuin pysähtyi hetkeksi ja mun sydän seisahtui. Kaikki muuttui mustavalkoiseksi.
Juan oli tulossa Millin kanssa sisään ovesta ja ne naureskelivat toistensa jutuille ja pitelivät toisiaan käsistä erittäin läheisesti. Mua alkoi vituttaa saman tien ja käännyin ympäri juosten portaiden ensimmäiselle tasanteelle jossa menin seinän taakse piiloon. Mun sydän oli pyrähtänyt käyntiin, mennyt nollasta sataan alle parissa sekunnissa kun mä vain olin nähnyt tuon parivaljakon. Oliko ne yhdessä? Milloin ne olivat alkaneet seurustella? Milloin?
Kysymykset takoivat mun päätä ja mun oli vaikeaa hengittää. Itku aukoi väyläänsä ja purskahti happamasti mun poskille ja kun pyyhin kylmiä poskiani, mä vilkaisin taakseni huomaten, että vaara oli ohi. Ehkä mä olin kenties sittenkin vain nähnyt harhoja? Ehkä mä olin vain kuvitellut näkeväni Millin ja Juanin. Ehkä ne olivat olleet kaksi muuta ihmistä… Sitten mä aloin miettiä miltä sisään tulleen tytön nauru kuulosti ja mä petyin entistä pahemmin. Kyllä se vain oli ollut Milli ja Juan… Olinko mä oikeasti näin mustasukkainen? Vai oliko se edes mustasukkaisuutta?
Mä puristin mun kurkkua, yritin rykiä mahdolliset tukkeet pois, mutta henki ei kulkenut kunnolla. Mä painauduin vasten seinää ja purin huuliani niin, että niistä alkoi vuotaa verta. Mun kädet olivat aivan kylmät ja hikiset, mun posket punoittivat, mutta olivat silti aivan jääkylmät. Sydän heitti volttia mun rinnassa ja siinä samassa mä ymmärsin, että tää oli juuri sitä, mitä Juan oli halunnut. Juan halusi kostaa mulle… Ja se onnistui. Se onnistui saamaan mut pois tolaltaan.
Nyt mun oli taisteltava sitä vastaan. Mun oli pakko edes yrittää. Viime aikoina mä en ollut edes kamalammin ajatellut Juania, sillä mulla oli ollut niin kiire Henryn ja koulun kanssa… Nyt mun oli pakko seisoa omilla jaloillani ja lähteä kulkemaan tuhkan peittämästä maasta kohti eläväisiä ja reheviä laaksoja. Juan tulisi tekemään tätä niin kauan, kunnes mä sortuisin aivan totaalisesti ja anelisin sitä tulemaan takaisin. Vai oliko mahdollista, että Juan oli oikeasti vain löytänyt onnen Millistä, eikä halunnut mua enää? Se olisi ollut erittäin helpottava tieto, mutta koska mun ristiriitaiset tunteet taistelivat nyrkein ja kepein mun mielessä, en mä voinut rauhoittaa itseäni.
Valuin hitaasti pitkin seinää aina lattialle asti ja pian mä istuin typerässä asennossa lattialla tuijottaen kivilattiaa. Niin moni oppilas oli siihen joskus hampaansa iskenyt. Oli se sitten liukastumista, varomattomuutta, tahallista tai kiusaajien tekosia… Tuo lattia tunsi monen monet hampaat ja iskut.
Jos mä meinasin olla menemättä Juanin peliin mukaan, oli mun taisteltava sitä vastaan. Mun oli pakko nousta ylös ja kävellä ylpeänä ulos koulusta. Aina kun nuo kaksi tulisivat vastaan, mun pitäisi kävellä ohi ihan niin kuin mitään ei olisi sattunut. Mun pitäisi olla kovempi kuin nuo kaksi yhteensä… Jos ne kuvitteli olevansa vahvempia kuin minä, ne erehtyisivät ja todella pahasti. Juan oli saanut kieputettua mut sen pikkurillin ympärille ja mä olin totellut kuin pieni lapsi. Jos Juanin ja Millin onni ja yhdessäolo oli todellista ja aitoa – enhän mä voinut loppupeleissä tietää, olivatko ne edes yhdessä – niin mä olin erehtynyt, mutta samalla mä vahvistaisin itseäni.
Nyt mun oli lähdettävä tästä surun ja kyynelten lokaamasta maailmasta, kuljettava pitkin kysymysten ja epämääräisten vastausten teitä, nukuttava yksinäisiä öitä, kirjoittaa elämänkiveen kokemuksistani ja lopulta päästä paikkaan, jossa mikään ei ollut likaista. Paikkaan, jossa kaikki oli pyhää. Siellä puut humisisivat pienessä tuulessa, pakkanen nipistäisi poskia ja toivottaisi tervetulleeksi. Tervetulleeksi uuteen alkuun. Alku oli aina helppo. Lumessa nimittäin näki omat askeleensa ja pystyi palaamaan takaisin, jos oli hairahtanut polultaan.
Mua ei rusennettaisi. Mä en antaisi sen tapahtua. En nyt, enkä koskaan.


(jatkuu)