NAARMU Hot

NAARMU





 

Hän astui valaistusta käytävästä pimeään huoneeseen, jota hän oli alkanut sattuman oikusta kutsua henkilökohtaiseksi tilakseen. Ystävät ja sattunaisen seksin turruttamat mallitytöt, hän ohjasi ensimmäisen kerroksen kylpyhuoneeseen, vaikka makuuhuone sijaitsi talon toisessa kerroksessa, aivan kierreportaiden päässä hänen henkilökohtaisen tilansa vieressä. Hän piti ovea lukossa ja selitti muille, että kylpyhuone oli vielä keskeneräinen, remontti vei odotettua kauemmin.
Töissä saman vessan käyttäminen muiden kanssa menetteli, mutta omassa kodissaan hän katsoi oikeudekseen toimia haluamallaan tavalla, eikä siihen ollut kenellekään nokan koputtamista. Hän ei halunut päästää ketään huoneeseen. Se oli hänen. Kukaan ei ollut päässyt näkemään vaalesta carreran marmorista laatoitettua seinää, jonka väri muuttui valaistuksen mukaan shampanjasta tummaan aniliiniin, joka sai kasvot hehkumaan aivan erityisellä tavalla. Hän oli asennuttanut kattoon ja eri puolelle seiniin valoja, joita pystyi säätämään kaukosäätimellä halutunlaiseksi, luomaan satoja erilaisia tiloja. Sisustusarkkitehti oli ehdottanut musiikin liittämästi osaksi valojen luomaa tunnelmaan, mutta hän sanoi haluavansa nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, ei valaiden rakastelusta tai muista keinotekoisista ääniä, jotka olivat nykyään muodissa.
Hän laittoi valot päälle oven vieressä olevasta kytkimestä, joka oli vartavasten tilattu Milanosta, eräästä sisustuliikkeestä, jossa oli totuttu vaativiin asiakkaisiin. Kytkin oli erään kuuluisan muotoilijan suunnittelema. Niitä oli valmistettu vain muutama tuhat kappaletta. Keskellä tummaksi maalattua metallista levyä oli pyöreänmuotoinen kruunu, jota piti veivata uraa pitkin alaspäin, jolloin valot kytkeytyivät päälle. Kruunua tuli vetää lähes kolmen senttimetrinen matka, ennen kuin hentoinen loksahdus ilmoitti, että kytkin oli oikeassa asennossa. Sen jälkeen valot yksi toisensa perään heräsivät eloon, kuin soittimet sinfoniaorkesterissa. Hän oli tallentanut seitsemän eri pikavalintaa kaukosäätimeen. Aamuisin hän käytti numero 1, joka sai valon lipumaan seiniä pitkin kohti pyöristettyä katonrajaa. Valo oli lempeää, eikä rasittanut liiaksi silmiä. Hän oli myös ohjelmoinut ykköspikavalintaan lisäasetuksen, jossa valon kirkkaus määräytyi automaattisesti käytetyn ajan mukaisesti, mikä varmisti sen, että poistuessaan henkilökohtaisesta tilasta, hän oli kokonaan hereillä.
Hän kampasi tummat paksut hiuksensa muutamalla määrätietoisella vedolla taaksepäin. Hän tunsi mielihyvää, kun harjakset uppotuivat hiusten lävitse päälakeen saakka, aiheuttaen lievää kipua. Hän tunsi kuinka veri alkoi kiertää suonissa. Jokaisen sukaisun jälkeen hän tarkisti harjasta, oliko hiuksia alkanut jo irrota. Tutkimusten mukaan hänen ikäisillä miehillä, kolmekymmentäkaksi vuotiailla, hiustenlähtö oli jo tavanomaista, mutta tyytyväisenä hän saattoi todeta, ettei kuulunut tuohon ryhmään. Hän oli teinistä lähtien pitänyt huolta ulkonäöstään, hoitanut hiuksiaan eteerisillä öljyillä ja laadukkailla hoitoaineille. Nyt hän saattoi nauttia seitsemäntoista vuoden työn hedelmistä. Hiukset olivat paksut ja taipuisat, leikattu aina trendikkäästi ajanmukaiseen muotoon ja ne kiilsivät upeasti, seikka mikä ei jäänyt huomaatta naispuolilta kollegoilta, jotka leikillisisesti ilmaisivat hyväntuulista kateutta ah ja voih huudoin ja keinotekoista häpeää markkeeravin elein.
Yön jälkeen hiukset pörröttivät pystyssä, saivat hänet näyttämään hetken aikaa naurettavalta. Tuo ohikiitävä määrittelemätön hetki sai hänet hetkellisesti ahdistuneeksi ja voimaan pahoin oman kehonsa näkemisestä. Hän ei koskaan katsonut peiliin ennen kuin oli laittanut hiukset kuntoon. Siitä oli tullut rituaali, tapa, jota ilman yksikään päivä ei lähtenyt käyntiin.
Hän pesi kasvonsa pullotetulla Veen vedellä, johon oli sekoitettu teelusikallinen Urugualaista eukalyptus uutetta, ja kuivasi ne huolellisesti paksuun frotee pyyhkeseen. Hän ei pitänyt kiirettä. Kiire tuli myöhemmin, kun sen aika oli tulla. Hän avasi peilikaapin ja otti käteensä kasvorasvan. Kosmetologin ohjeiden mukaisesti hän pursotti sormilleen pikkurillinpään kokoisen nokareen ja levitti sen tasaisilla pyörivillä liikkeille ympäri kasvoja. Hän huomasi aina aloittavansa poskipäistä ja siirtyvänsä leuan kautta otsalle ja lopuksi ohimoille. Kuvio, jonka hän huomasi pakonoamaisesti toistavansa ja jolle ei ollut mitään järjellistä selitystä. Ennen hampaiden pesua, joka oli oma lukunsa, hän työnsi peukalot silmäonteloiden yläreunaan ja painoi voimakkaasti silmämunia sivuille päin, liike joka sai kasvojen nesteet liikkeelle ja endorfiinin leviämään ohimoilta alas kaulaan. Kosmetologin mukaan se oli myös paras tapa välttää ennen aikaisia ryppyjä kasvon seudulla ja roikkuvia silmäpusseja, joita hän, sekä kosmetologi kammoksuivat.
Hän tunsi mielihyvää, kun rasva, johon oli lisätty c-vitamiinia ja magnesiumia, imeytyi syvälle ihohuokosiin. Hän nyppi muutaman ylipitkän kulmakarvan pois, ja suihkutti partavettä kasvoilleen. Nyt hän antoi katseensa viipyä ensimmäistä kertaa peilissä. Kaikki oli tasapainossa. Jing ja jang. Häntä luultiin kaksikymmentäviisi vuotiaaksi. Hän oli saanut huijattua seitsemän vuotta lisää aikaa. Hän tutki rauhallisesti yksityiskohtia kehossaan. Vähärasvaisen kehon alla lihasten ääriviivat piirtyivät selvinä. Hauiksen reunaa kiersi paksu verisuoni, kuin mato joka uiskenteli ihon pinnan alla etsien ulospääsyä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja jännitti kehoaan kuin antiikin munaiset urheilijat ja seurasi katseellaan, kuinka veri pakkasi lihakset kivikoviksi kuin panssari. Hartiat olivat hivenen pullomaiset, epäkäslihakset erottautuivat hyvin olkapään linjasta, mikä loi vaikutelman valppaana olevasta eläimestä, joka oli valmis hyökkäämään. Kävellessään kädet pysyivät jännittyneinä sivussa, tekivät lyhyitä nykiviä liikkeitä, mikä entisestään korosti hänen fyysistä voimaansa. Hän nautti ajatuksesta, että häntä pidettiin vaarallisena. Hän seisoi jalat hivenen levällään, antoi peniksensä roikkua velttona edessään. Hän hiveli sormenpäällä vanhaa leikkausarpea, joka kulki vinottain vatsan halki. Hän teki vielä kolmekymmentä ranskalaista etunojapunnerrusta ja saman verran vatsavetoja, makasi pehmeän maton päällä ja nosteli jalkojaan suoraksi kohti marmoroitua kattoa. Hänen ei olisi tarvinut tehdä mitään. Hän oli edellisenä päivänä vetänyt rankan kuntopiirin henkilökohtaisen valmentajansa kanssa, käynyt sykkeen ja tajunnan yläpäässä, polkenut viimeiset kymmenen minuuttia maitohapot reisissä. Tänään hänen ei tarvinut mennä salille.
Tänään oli perjantai, pitkän viikon viimeinen päivä. Edessä oli tapaaminen kiinalaisen delegaation kanssa. Hänen oli vakuutettava, että 500 miljoonan euron kauppa oli kaikille osapuolille kannattava. Sitten hän söisi pitkän lounaan kasvisravintolassa ja istuisi lopun iltapäivän koneen ääressä tekemässä paperitöitä ja hakisi Armanin pukunsa pesulasta ja menisi työpäivän päätteeksi turkkilaiseen höyrysaunaan ja sieltä hierontaan. Sitten parin tunnen unet ja hän tapaisi diilerinsä ja loppu ilta olisi avoin ideoille ja teoille ja uusille kasvoille. Joko hän menisi yökerhoon tai jonkun kotiin bilettämään. Hän oli ansainnut viivansa. Kolme viikkoa kovaa duunia ja salilla käyntiä, rasvaprosentti lähenteli seitsemää. Hän ajatteli Annieta, mallityttöä Virosta, yhdeksäntoista vee. Anniella oli pitkät sääret ja alaselkään ylettyvät täydelliset hiukset. Hän oli törmännyt Annieen venemessuilla. Annie oli ollut messuemäntänä, yrittänyt myydä hänelle 12-metristä Beneteau 37 muskelivenettä kujeileva ilme kasvoillaan. Tyttö teki mallintöitä ja opiskeli liiketaloutta, pistämätön yhdistelmä muotialalla. Välillä hän teki keikkaa messuilla, myi unelmia raharikkaille liikemiehille, jotka tykkäsivät kauniista esineistä.
Annie oli eittämättä yksi vaihtoehto. Hyvä peruspano. Tyttö halusi huipulle hinnalla millä hyvänsä, oli valmis ottamaan riskejä ja tekemään vaaditut temput kiltisti. Annie oli määrätietoinen ja laskelmoiva, osasi vetää oikeista naruista ja hän oli aina tip top kunnossa viimeistä yksityiskohtaa myöten. He olivat hengailleet toistensa kanssa pari kuukautta. Anniella oli asunto ja puudeli Helsingissä, kolmivuotias narttu, joka oli muotoiltu kuin bonsaipuu. Hän oli kolmen päivän miettimisen jälkeen siirtänyt Annien puhelimensa pikavalintaan numeroon neljä. Nyt hän ei enää ollut varma oliko se ollut järkevä siirto. Annie oli pitkin viikkoa soitellut ja vaikuttanut hysteerisen epätoivoiselta. Annien oli jättänyt viestejä vastaajaan ja sanonut, että töissä oli ollut kiirettä, hän oli taas alkanut oksentelemaan, ruoka tuntui kuvottavalta ja hän omasta mielestään tajuton läski, kuvaaja oli ollut inhottava, hänen siskonsa oli mennyt Kanadaan ja nyt hän oli ollut viikonlopun kokonaan yksin. Eikä hän halunnut olla yksin. Hän ei koskaan halunnut olla yksin. Hän vihasi olla yksin. Sitten hän oli itkenyt nauhalle. Itku oli omituista nyyhkytystä, joka vaikutti keinotekoiselta ääntelyltä, kuin sarjakuva hahmon. Annie ehdotti yhteistä viikonloppua hänen luonaan, hyvää ruokaa, punaviiniä, paria viivaa, elokuvia ja yhdessäoloa, joka voimauttaisi hänet raskaasta viikosta. Hän halusi tuntea olevansa kaunis, hän tarvitsi Niklaksen sanoja, kun tämä kehui hänen ulkonäköään, hän halusi, että Niklas hellisi häntä ja pitäisi hyvänä. Lauantaina he voisivat mennä bilettämään yökerhoon tyttöporukan kanssa. Hän voisi soittaa malliystäviään paikalle Virosta ja Tanskasta, he voisivat bilettää vielä sunnuntainkin, koska hänellä oli seuraava työkeikka vasta keskiviikkona Frankfurtissa. Silloin alkoivat Frankfurtin autonäyttely ja hänet oli pyydetty BMW myyntikojuun katseenvangiksijaksi. He rakastivat hänen hiuksiaan, se oli sopusoinnussa BMW:n imagon ja yrityksen arvojen kanssa. Hän oli saanut hyvää palautetta luontevasta esiintymisestä edellisvuodelta. Hänestä tehtäisiin ehkä koko BMW:n uusi kasvo, jolla lähettäisiin vetämään uutta mainoskampanjaa. Hän voisi saada kolmen vuoden diilin. Sitten hän voisi ostaa isomman kämpän, vaihtaa parempaan autoon ja sisustaa kotia.
Hän ajatteli soittavansa Annielle vasta lounaan jälkeen. Hän ei jaksanut vastaanottaa minkäälaista inhimillistä murhetta ennen kiinalaisten tapaamista. Tätä diiliä oli valmisteltu seitsemän kuukautta, hän oli käynyt paikan päällä ja vienyt isännille Shanghaiin Marimekon tuotteita ja aidon koivuvihdan, joka oli joutunut Kiinan tullissa syyniin. Hänellä oli ollut täysi työ selittää, ettei kyseinen pensas ollut tarkoitettu poltettavaksi huumeena, vaan saunaan apuvälineeksi lisämään inhimillistä nautintoa. Hän oli tuntenut itsensä täydelliseksi idiootiksi demonstroidessaan kiinalaisille tullimiehille, miten vihtaa käytettiin suomalaisittain. Ihmiset tuijottivat häntä oudoksuen, eikä hän pitänyt siitä, että häntä tuijotettiin. Bisneksen kannalta tällaiset merkittävät eleet olivat kuitenkin tärkeitä, ne kuvasivat kuinka sitoutuneita tässä oltiin ja kuinka merkittävästä kauppakumppanista oli kyse. Hänet oli majoitettu Shanghaissa yrityksen pomon, Mr. Wangin valtaisaan penthouseen, joka sijaitsi pilvenpiirtäjässä kolmessa ylimmässä kerroksessa. Joka yönä Mr. Wangin luona vieraili tyttöjä ja poikia, ja hänellekin tarjottiin vastaavanlaista palvelua.
Jos kaikki menisi putkeen, hän nettoaisi yli neljä miljoonaa. Se ei sikäli muuttanut hänen tilannettaan suuntaan tai toiseen, mutta oli mukava tunne onnistua, tuntea olevansa hyvä jossain, lunastaa isän odotukset ja näyttää muille, että hän pärjäsi omillaan, ilman isäukon Zurichin pankkitiliä, joka oli pelastanut hänet enemmän kuin kerran. Hän oli oppinut kuinka raha saatiin juoksemaan ja ohjattua mahdollisemman vähillä veroilla oikeisiin tilinumeroihin. Siinä hän oli hyvä, kiertämään, löytämään reikiä järjestelmistä ja tekemään luovia ratkaisuja, jotka vaativat kanttia. Nyt, viiden vuoden puurtamisen jälkeen hänellä oli tunne, että isä oli alkanut arvostamaan hänen aikaansaannoksiaan, vaikka sitä se paskiainen ei voinut sanoa suoraan ääneen. Äidin arviot taas olivat aina suureellisen yliampuvia ja naiiveja.
Kännykkä piippasi. Oli aika. Jokainen minuutti tästä lähtien oli ohjemoitua. Hän eli ohjelmoitua elämää digitaalisessa todellisuudessa. Miten ihmeessä hän oli selvinnyt ennen ilman kännykkää? Hän ei käyttänyt kynää enää kirjoittamiseen. Sopimukset allekirjoitettiin nykyään sähköisesti. Hän oli hyvä numeroissa ja salasanoissa. Hän ymmärsi niiden keskinäisiä suhteita, osasi muodostaa totuuden säilyttäviä päättelyketjuja, tehdä oletuksia, analysoida, syntetisoida, luoda päättymättömiä algorytmejä, jotka ylläpitivät näkymätöntä todellisuutta. Hän osasi zipata ja purkaa tiedostoja työpöydälle. Jokainen dokumetti tallentui automaattisesti kymmenen sekunnin välein, kaikki tieto oli pakattua, suojattu tuhat bittisllä salasanoilla, joiden purkamiseen NASA:lta olisi mennyt kymmenentuhatta vuotta. Oli varmuuskopioita, jotka oli tallennettu Grönlanissa oleville palvelemille, jotka oli upotettu syvälle ikiaikaiseen routaan. Jokaisella palvelemilla oli oma peilipalvelimensa. Tietoa monistettiin vuorokauden ympäri jokaikisenä päivänä, siitä tehtiin ikuista. Hän rakasti sanaa pilvi. Se oli nyt uusinta uutta. Tieto kulki nykyään pilvissä. Hän kehitti työkseen erilaisia salausjärjestelmiä monikansallisille yrityksille, jotka olivat valmiit maksamaan mittaamattomia summia järjestelmistä, jotka ylläpitivät rauhaa ja vakautta globaaleilla rahamarkkinoilla. Hän eli maailmassa, jossa ei ollut virhemarginaalia. Yksi virheellinen koodipätkä järjestelmässä tarkoitti satojen miljoonien eurojen menetyksiä, joukkoirtisanomisia, öljyn hinnan nousua, mellakoita, lakkoja, aivoeroja ja perheväkivaltaa.
Nyt oli aika syödä aamupalaa. Vähärasvaista kalkkunaa täysjyväleivän päällä, mysliä, tuoremehua ja d-vitamiinipilleri. Hän painoi leivänpaahtimen kytkimen alas. Tasan puolitoista minuuttia. Siinä ajassa hän laittoi kahvin tippumaan. Hän käytti robustaa, aina robustaa, jossa oli kaksinkertaisen määrän kofeiinia verrattuna arabicaan. Hänellä oli laite, joka mittasi tarkasti oikean määrän papuja. Hän painoi nappia, joka laittoi terät pyörimään 11 000 kertaa minutissa. Taas ykkösiä ja nollia. Sumeaa logiikkaa. Hän rakasti järjestelmiä, joissa asioilla oli reaalinen totuusarvo. Oli olemassa kokonainen sumea maailmankaikkeus alkuineen ja loppuineen, joka perustui tähän tieteelliseen ihmeteoriaan. Siitä oli tullut uusi uljas uskonto, jonka laitevalmistajat olivat omaksuneet kiihkoissaan ja jonka nimeen markkinamiehet vannoivat joka vuotisilla matkapuhelin- ja automessuilla. Oli jännittävää kuulla puheita osavuosikatsauksista ja kvartaaleista, joiden mukaan maailma peloissaan hengitti, veti sisäänsä digitaalista ilmaa. Pörssikurssit joko nousivat tai laskivat sen mukaan kuka niihin uskoi ja kuka ei. Mutta tosiasia oli, että maailmaan oli syntynyt uudenlaista liikettä ja elämää, joka tulisi kukoistamaan seuraavaan neljännesvuosikatsaukseen saakka. Joten sitä odotellessa. Hän ajatteli näitä kaataessaan tummaa kahvia vaaleaan kuppiin. Hän söi leivän seisaallaan, suu kiinni, ettei vatsaan päässyt liiaksi ilmaa. Ihmiset istuivat muutenkin liikaa, röhnöttivät työtuoleillaan ja valittivat niska-ja hartia kipujaan esimiehille, vaikka ergonomit olivat säätäneet tuolit ja työtasot optimaallisille etäisyyksille toisistaan. Siitäkään huolimatta ihminen ei voinut hyvin. Hän oli lukenut kirjailijasta, joka kirjoitti seisaallaan, kulki huoneessa koneelta toiselle ja loi mestarillisia teoksia. Hän oli kehittänyt oman systeeminsä, joka toimi. Hän tiesi tällaisia pieniä yksityiskohtia toisten elämästä. Hän tiesi kuinka maidon jalostusprosessissa tuhotaan ihmiskeholle tautia aiheuttavat mikrobit kuumentamalla maitoa 10-30 sekunnin ajaksi yli seitsemäänkymmeneen asteeseen. Hän tiesi, että yhden puuvilla kilon värjäämiseen tarvittiin tuhat litraa vettä. Hän tiesi, että, kuulokkeiden pitäminen tunnin ajan nostaa korvan bakteerien määrän 700-kertaiseksi tai että etana voi nukkua kolme vuotta. Hän avasi 46 tuumaisen heijastumattomasta lasista rakennetun Full HD 3D tv:n, jonka värikontrasti oli 1:5000 00000 ja resoluutio oli 7200 x 4650 pikseliä. Laitteessa oli kymmenen vuoden pikselitakuu. Hän tutki ruutuun ilmestyviä kasvoja ja laittoi ääneen päälle. Hän halusi seurata miten sodat eri rintamilla edistyivät ja miten pörssikurssit olivat reagoineet kriisialueiden inhimilliseen hätään. Hän omaksui luvut ja kommentattorien analyysit, laittoi ne korvan taakse muhimaan. Kolmetoista ihmistä kuollut Irakissa autopommin räjähdettyä, maanjäristys tuhosi 45 000 tuhatta hehtaaria peltoa Kiinassa, hurrikaani Caroline on katkaissut sähköt 35 000 tuhannelta amerikkalaiselta. Luvut olivat summitaisia tai tarkkoja, ihmiset niiden takana olivat peloissaan. Informaatio ruokki häntä, ilman sitä hän ei tullut toimeen, ilman sitä hän olisi kuihtunut.
Pään hakkaaminen seinään kuluttaa 150 kaloria tunnissa. Hän oli lukenut sen jostain lehdestä hammaslääkärin vastaanotolla. Oikeakätinen elää keskimäärin yhdeksän vuotta pitempään kuin vasenkätinen. Hän tiesi tämän kaiken.
Mutta hän ei tiennyt mikä oli Annien toinen nimi.
Nicklas Strand oli valmis lähtemään töihin.

Hän painoi kaasua ja näki kuinka nopeusmittari heräsi eloon. Kierroslukumittari kertoi, että oltiin vielä vihreällä alueella. Hän hipaisi kojelaudassa olevaa nappia, käänsi sivupeiliä aavistuksen verran sisäänpäin. Kaikki oli uusinta uutta, neliveto, ilmastointi, nelisylinterinen 2.0 TFSI-bensiinimoottori, multitronic-automaattivaihteisto, akustinen ja optinen pysäköintijärjestelmä edessä ja takana, Adaptive Air Suspension - mukautuva ilmajousitus. Siis kaikki. Oli informaatiojärjestelmä värinäytöllä, joka mahdollisti taloudellisuusohjelman käytön, ajotietokoneen ja "Auto-Check" –järjestelmän. Autossa oli myös paikallaanpitoavustin, Xenon Plus –ajovalot ja tietenkin Bluetooth-Hands-free –liitäntä vakiona. Hän käänsi rattia, nahalla päällystettyä 3-puolaista monitoimiurheiluohjauspyörää pehmeästi oikella. Auto totteli häntä valittamatta. Kaikki oli digitaalista. Auton moottori oli rakennettu ykkösistä ja nollista, sylinterissä liikkuvat männät tottelivat tietokoneen antamia käskyjä. Nykyisin mekaniikot olivat tietokonenörttejä, jotka istuivat päätteiden ääressä näpyttelemässä koodipätkiä, jolla ajastettiin venttiilit toimimaan oikea-aikaisesti, ekologisesti, tehokkaasti. Hän oli katsonut lehdessä olevaa mainosta ja tajunnut, että kuva autostakin oli digitaalinen. Todellisuudessa ei ollut autosta otettua valokuvaa, vaan 3D mallinnos, joka simului todellista maailmaa. Autot olivat digitaalisia, mainokset olivat digitaalisia, hänen tuottamansa ajatukset olivat digitaalista virtaa, joka vyöryi päämäärättömästi eteenpäin. Liikenne oli digitaalista. Punainen. Keltainen. Vihreä. Sumeaa logiikkaa. Hän tunsi olonsa turvalliseksi tässä ympäristössä.
Hän katsoi digitaalista rannekelloaan, samanlaista kuin mainoksessa olevalla miehellä, jolla oli päivän vanha parransänki ja intensiivinen katse. Kello kertoi, että hän oli minuutti ja neljäkymmentä sekuntia myöhässä. Edellisissä valoissa joku idiootti oli samuttanut autonsa ja koko jono joutui odottamaan. Yksi töppäys maksoi yhdet valot. Huonolla tuurilla, vaikka hän ei uskonutkaan onneen, tämä saatoi kertautua, ellei hän ehtisi korjaamaan tilannetta. Hän antoi käskyn autolle liikkua eteenpäin. Hän oli varma, että ehtisi puikahtamaan ennen valojen vaihtumista punaiseksi. Hän oli tottunut liikkumaan riskin rajamailla, tiloissa joissa liikuttiin ei kenenkään maalla. Jokainen autoilija teki niin, kiihdytti silloin kun keltaiset vaihtuivat valotolppaan, teki viimeisen ponnistuksen päästäkseen seuraaviin valoihin odottamaan. Nyt hän näki vihreän vaihtuvan keltaiseksi. Hän painoi kaasua ja autoon tuli uutta kiihkoa. Sitten vaihtui punainen, hän näki vilahduksen, ensin valoista, sitten hahmosta, joka ilmestyi suojatien reunasta yllättäen, rikkoen kaikkia ennakko-odotuksia. Hän käänsi hieman vasemmalle, yritti tehdä tilaa auton ja ilmestyneen hahmon välille, oli hetken varma, että onnistuis välttämään törmäysen. Nyt hänen piti valita, joko kiihdyttää tai tehdä hätäjarrutus. Hän valitsi kiihdyttämisen, koska teki pikaisen matemaattisen arvion, että se olisi tässä tilanteessa paras ratkaisu. Mutta se mikä ei ollut mahdollista tapahtua hänelle, tapahtui. Ääni oli pehmeä, tuskin kuuluva. Etupuskuri oli puristettua muovia, joka oli painettu Saksan kokoonpanotehtaalla. Se vastaanotti törmäyksen tavalla, jota oltiin pohdittu lukuisissa tapaturmaosaston kokouksissa ja josta oli olemassa kolme erilaista animaatio mallinusta, jonka pohjalta oltiin laadittu EU direktiivin mukaiset turvamääräykset. Mutta vahinkoja sattui eikä se ollut auton vika. Hän kuuli hiljaisen tömähdyksen, joka tarkoitti ettei osuma voinut olla kova, eikä kovin vaarallinen. Hän antoi auton lipua vaudilla eteenpäin. Hän näki taustapeilistä suojatiellä makaavan hahmon. Luultavasti henkilö oli vain kupsahtanut kumoon, ei mitään sen vakavampaan. Hän näki ihmisiä hahmon ympärillä, ottivat hänet hoitaakseen. Niklas Strand painoi kaasua, laittoi vilkun päälle ja katosi sisääntuloliittymästä kohti moottoritietä. Hän oli edelleen minuutin ja neljäkymmentä sekuntia myöhässä.
Moottori kävi tasaisilla kierroksilla parkkihallissa. Niklas Strand istui paikallaan ja odotti. Hän oli ajanut moottoritie osuuden kovempaa kuin aikoihin. Hän oli saanut käännettyä tilanteen edukseen. Nyt hänellä oli yli kaksi minuuttia ylimääräistä aikaa. Hän halusi vain istua paikoillaan ja olla, kerätä voimia tulevaan hetkeen. Kun aika oli valmis, hän sammutti moottorin, nousi autosta ja lukitsi ovet avaimen perässä olevasta nappulasta. Hän tiesi mitä tulisi tekemään. Ei ollut syytä odottaa, että mitään sen kummempaa oli tapahtanut. Hän käveli auton toiselle puolelle ja tutki auton oikeaa kylkeä. Pimeässä oli vaikea nähdä mitään, mutta hivellessään lokasuojan reunaa hän tunsi pienen lommon. Hän sytytti kännykkään valon ja tutki Audin upo uutta maalipintaa. Siinä oli pieni naarmu, nyt hän tunsi sen sormenpäällään. Ehkä vetoketju tai jokin muu terävä esine oli osunut siihen. Hän ei pitänyt maailmasta, jossa vetoketjun annettiin rikkoa auton maailipinta. Miksei niitä voitu valmistaa pehmeämmästä muovimassasta? Oliko osuma ollut kova? Hän ei uskonut sitä. Se oli ollut kevyt tönäisy, josta ei ollut kuulunut edes ääntä. Hän oli varma, että oli katsonut oikealle. Hänen oli pakko painaa kaasua, muuten hän olisi aihettanut kolarin. Takana oleva bussi oli ajanut aivan hänen perässään. Ei ollut mahdollisuutta jarruttaa. Tavallaan se oli bussikuskin syytä. Hän mietti oliko mahdollista saada kuskin henkilöllisyys selville, jotta hän voisi laittaa asianajajat selvittämään korvausvaatimuksia. Auto täytyi viedä korjaamolle. Häntä ahdisti ajatus, että hän joutuisi ajamaan autolla, jossa oli naarmu lokasuojan yläpuolella. Vaikka sitä oli lähestulkoon mahdotonta havaita, eikä siitä ollut sinänsä haittaa, niin auto oli kuitenkin ajokelvoton. Hän tiesi, että se oli psykologinen este, sama kuin lähtisi töihin pesemättä hampaitaan. Hän vihasi bakteereita ja laitteita, jotka toimivat vajavaisesti. Naarmu auton lokasuojassa ei ollut naarmu auton lokasuojassa. Se oli enemmän. Ehkä kokonainen teoria, joka tajuamiseen vaadittin yliopisto tutkintoa. Naarmu omassa ihossa olisi ollut toinen juttu. Sen olisi voinut peittää tyylikkäällä vaatekappaleella, mutta naarmua autossa oli mahdoton piilottaa. Jos joku olisi vetänyt punaisella tussilla viivan Mona Lisan kasvojen yllä, teos olisi mennyt pilalle. Juuri tästä oli kysymys.
Naarmu aiheutti ahdistuneen tunteen, aamun hyvän olon tunne oli äkkiä kadonnut. Hän ajatteli viivaa Kämp hotellin lasipöydällä. Hänen oli saatava yhteys Matiakseen, diileriinsä, mutta vielä oli liian aikaista. Diilerit elivät omassa todellisuudessa, jossa ei ollut työaikoja tai kulunvalvonta kortteja. Hän jätti vastaajaan koodatun viestin. Jossain viidennentoista kerroksen aulassa odotti kiinalaisten delagaatio valmiina esittämään kysymyksiä, johon vain hänellä oli vastauksia. Hän halusi olla muualla, tajunnan ääripäässä kokemassa pään sisäisiä kolmiulotteisia näkyjä, jotka saivat kehon rentotumaan ja lämpimän veren virtaamaan suonissa. Hän oli melko vakuuttunut miten ilta tulisi päättymään. Nyt hän painoi hissin nappia ja nousi korkeuksiin. Näköala, joka avautui hissin lasisesta seinämästä sai hänet tuntemaan olevansa jotenkin erikoislaatuinen. Hän ei tuntenut liikettä, mutta korvissa paine kasvoi. Hän meni työhuoneeseensa, laski salkun pöydälle ja otti yhteyden sihteeriinsä. Sillä aikaa kun sihteeri kiikutti ahterinsa käytävän toisesta päästä hänen huoneeseensa kului aikaa. Hän käveli ikkunan luo ja katsoi alas aukenevaan horisonttiin. Hän otti kengät ja sukat jalasta ja tepasteli kokolattia matolla varpasillaan. Sisutukseen oli kulunut reilut puoli miljoonaa euroa. Kaikki oli harmonisessa tasapainossa. Taivas. Maa. Ihminen. Feng Shui. Vain hän oli epätasapainossa.
Sihteeri toi kahvin, ulkomaiset sanomalehdet, nipun printtejä ja voimakkaan parfyymin tuoksun huoneeseen. Nainen oli pukeutunut tummaan jakkupukuun, niin kuin kaikki muutkin naispuoliset työntekijät. Jokaisella oli oikeus valita tyylinsä, näyttää tietämystään muodin maailmasta, mutta kaikki he olivat valinneet saman univormun.
”Mikä tilanne?”, Niklas kysyi. Hän ei halunnut käyttää olla-verbiä.
”Kaikki ovat paikalla kokoushuoneessa 4. Lontoosta tuli viesti, että laskelmat pitävät paikkansa. Nyt on laitettava iso vaihde päälle. Lontoo näyttää vihreää valoa. Kiinalaiset ovat meidän”, sihteeri jonka nimi oli Paula, sanoi. Paula oli ollut hänellä pari viikkoa, lähetetty päämajasta auttamaan häntä tässä sopimuksessa.
”Tunnelma?”, hän kysyi lyhyesti.
”Tiivis ja odottava. Nyt tarvitaan vapauttavia sanoja ja oikeita lukuja.”
”Numerot ovat tässä kansiossa. Ota kopiot ja jaa kaikille”, hän sanoi ja ojensi sihteerille mustan kansion, jonka arvo oli vähintään 500 miljoonaa euroa.
”Aika?”, hän kysyi sihteeriltä, joka oli poistumassa huoneesta.
”Kolme minuuttia.”
”Kiitos.”
Hän hieroi jalkapohjia siihen tarkoitetulla laitteella ja ajatteli naarmua. Hän ei koskenut kahviin. Hän ajatteli naarmua autossaan, joka tuntui kasvavan hetki hetkeltä yhä suuremmaksi ja leviävän ympäri hänen kehossaan, kuin huonolaatuinen syöpä. Pitäisikö hänen varata aika lääkäriin ja perua kokous, jota oli valmisteltu viimeiset seitsemän kuukautta. Naarmu autossa oli tehnyt hänestä sairaan. Naarmu oli tunkeutunut hänen päänsä sisälle, hän tunsi sen kuumotuksena otsallaan. Maailma oli täynnä naarmuja, tarinoita naarmuuntuneista tauluista ja historiallisista esineistä 3500 vuoden takaa. Naarmut olivat inhimillisiä, ne kertoivat ihmiskunnan tarinaa, loivat ajan perspektiiviä nykyhetkeen. Ihmiskunta oli sopeutunut naarmuihin, selvitynyt niistä - naarmuista oli tullut arkisia. Ihminen itsessään oli vain naarmu ajan kiiltävässä pinnassa, jälki joka aikojen saatossa tulisi kulumaan pois.
Hän oli ajautunut kriisiin.
Hän ajatteli naarmua auton lokasuojassa.
Hän soitti Annielle ja jätti vastaajaan viestin.
Hän soitti Matiaksella ja jätti vastaajaan viestin.
Hän ei saanut ketään kiinni. Maailma oli varattuna. Hän jätti vastaajan viestin.
Hän sulki silmänsä ja teki muutamaan hengitysharjoituksen, jonka hän oli oppinut joogassa. Mestari Chen, jonka hän oli tavannut Pariisin Hilton hotellissa, oli opettanut hänet meditoimaan. Hänestä oli tullut Mestari Chenin opeuslapsi ja aatteen seuraaja, sen henkisen perinteen jatkaja. Hän oli sijoittanut kolme miljoonaa euroa Mestari Chenin upouuteen meditointikeskukseen Manilassa ja saanut mielenrauhan. Hän soitti Mestari Chenin automaattiseen palvelevaan meditaatio puhelinnumeroon ja kuunteli minuutin ajan Mestarin rauhallista puhetta.
Koe oma olemisesi tässä hetkessä. Tunne kuinka juuri nyt, juuri tällä hetkellä, sinä olet tässä. Olet paikalla, olet läsnä. Olet olemassa. Tunne kiinteytesi, tunne todellisuutesi. Voit kokea tämän kaikkialla missä oletkin, milloin niin haluat. Oivalla oma olevaisuutesi, oma todellisuutesi. Koe yhdessä hetkessä olemassaolosi välähdyksen lailla. Tiedosta oma olemassaolosi kaikkialla, kaikessa mitä teet. Muista se jatkuvasti, joka hetki.
Kun hän oli lyönyt luurin kiinni, sanonta joka oli peräisin esidigitaaliselta ajalta, Niklas laittoi sukat ja kengät jalkaan, otti salkun pöydältä ja paineli kokoushuoneeseen.

Salaatissa oli pitkä vaalea hius, joka oli takertunut kulhon reunamaan kiinni. Siinä oli jonkin ihmisen dna, tekojen ja unelmien historia. Mitä dna kertoi ihmisestä itsestään? Pystyikö dna:n perusteella sanomaan kuka oli rikas ja kuka köyhä? Hän vinkkasi tarjoilijan paikalle ja veti hiuksen hitaasti haarukalle päivänvaloon ja kysyi tarjoilijalta:”Mikä tämä on?” Tarjoilijan ilmeestä saattoi päätellä, ettei löydös ollut miellyttävä. Mies pahoitteli ja otti kulhon pöydältä ja kiikutti sen keittiöön. Hän palasi hetken kuluttua toinen salaattikulho kädessään.
”Talo tarjoaa jälkiruoan. Olemme pahoillamme. Näitä sattuu silloin tällöin, vaikka kokit käyttävät designhattuja.”
Hän katsoi kaljua miestä. Ainakaan hius ei ollut hänen. Niklas nyökkäsi, asia oli kunnossa, mutta hän tekisi ravintolasta varoituksen terveysviranomaisille. Hän vihasi irrallaan leijailevia karvoja ja hilseen murusia, jotka kulkeutuivat ilman mukana pöytien pinnoille ja takertuivat kiinni ovenkahvoihin ja olivat vaanimassa häntä kaikkialla. Hän piti kylmistä ja kovista pinnoista, joita oli helppo pitää puhtaana. Hän oli lukenut tiedelehdestä jutun, että pöly sisältää ihmisen ja eläinten hilsepölyä sekä seerumin, virtsan ja syljen valkuaisaineita, ruokapölyä, kasvi-ja hyönteispölyä, rakennus ja sisustusmateriaalista peräisin olevia hiukkasia, kosmeettisisa aineita, kemikaaleja, bakteereita ja viruksia. Hän pelkäsi julkisilla paikoilla olevia vessoja. Ne olivat kauheita. Hän oli teetättänyt itselleen mittatilaustyönä wc-pöntön istuinkaaren, joka sopii kaikkiin vessoihin.
Hän pyyhki haarukan ja veitsen desifiointipaperilla.
Hän oli kuuliainen omalla neuroosilleen.
Hän pureskeli jokaisen suullisen 32 kertaan, jotta ruoka pilkkoutuisi oikeaan muotoon.
Naarmu oli päässyt uutisiin. Hän hipaisi etusormella tabletin liukasta pintaa. Katse pysähtyi otsikkoon: YLIAJAJA HÄIPYI PAIKALTA! Suojatiellä jalankulkijaa tönäissyt autoilija ei jäänyt auttamaan uhriaan, vaan poistui paikalta. Sivullinen löysi auton alle jääneen 9-vuotiaan helsinkiläistytön bussipysäkiltä. Silminnäkijän mukaan auton töytäisemäksi joutunut tyttö oli ylittämässä suojatietä vihreän jalankulkuvalon palaessa, kun kovaa ajanut valkoinen Audi oli törmännyt häneen. Tyttö oli lentänyt törmäyksen voimasta konepellille ja siitä maahan. Yliajon uhri toimitettiin ambulanssilla Meilahden sairaalaan hoidettavaksi. Hänen tilansa on kriittinen. Silminnäkijöitä pyydetään ottamaan yhteyttä poliisiin. Ja puhelinnumero.
Hän luki jutun kolme kertaa.
Hän ei pitänyt siitä.
Hänen autoonsa oli tullut naarmu.
Hän ei pitänyt artikkelin vihjailevasta sävystä. Hän haastaisi verkkosivun oikeuteen. Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt välttää törmäystä. Eivätkö ne olleet nähneet sitä? Oltiinko hänestä puuhaamassa syntipukkia onnettomuudelle? Autoon oli tullut naarmu, siitä ei ollut mitään mainintaa. Uusi erikoismaali piti hankkia Saksasta saakka ja siihen kului aikaa. Auto seisoi pihalla käyttökelvottomana ja hänen pitäisi vuokrata siksi aikaa uusi auto. Se aiheutti monta puhelin soittoa, paljon vaivaa oli tiedossa. Hän tutki kännykän yhteistietoja ja mietti kenelle hänen tulisi soittaa. Tällaisina hetkinä kuului soittaa jollekulle, kertoa mitä oli tapahtanut, voivotella, hakea vertaistukea. Hän laittoi puhelimen takaisin nahkakoteloon ja hörppäsi vahvaa espressoa, jossa oli kome palaa sokeria. Hänen valonsa oli ollut vihreä. Hänen ei tehnyt mieli jälkiruokaa. Hän siirsi tiramisu lautasen sivummalle ja teki tilaa laitteelle, joka toimi hipaisimella. Hän tutki oliko tapaus ylittänyt uutiskynnyksen, oliko toimittajat ryhtyneet penkomaan asioiden taustoja. Niklas saattoi todeta, että hän oli edelleen tuntematon. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, osoitetta tai lempiväriä tai tiennyt kuka oli hänen salarakkaansa. Hän ei lähetellyt härskejä tekstiviestejä blondatuille strippareille. Hän ei halunnut verotietoja julkisuuteen ihmisten ihmeteltäväksi. Hän omisti oman elämänsä, oli maksanut siitä kalliin hinnan. Hän kaipasi omaan henkilökohtaiseen tilaansa.
Puhelin soi. Bad Romance. Se oli Matias. Hän oli ladannut henkilökohtaiset soittoäänet merkittäville ihmisille. Matias oli saanut Lady Gagan. Niklas ajatteli jotain merkittävää ajatusta, joka jäi kesken. Häntä ärsytti keskeneräiset ajatukset, ne tuhosivat ihmiskunnan selkärangan. Matias puhui hetken aikaa ruotsia, mutta vaihtoi lennossa toiseen kotimaiseen. Kyse oli valkoisesta pulverista, josta he käyttivät nimitystä lippu. Matias oli saanut liput konserttiin. Afrikkalaisia rytmejä. Monelta? Kello 18.30 Kämpin baaritiskillä, josta lähtö konserttipaikalle taksilla. Seurueeseen oli liittynyt pari musiikin ystävää balttiasta. Asia kunnossa. Piste.
Nyt hänelle tuli tunne, että hänen piti poistua ravintolasta. Hän vinkkasi kaljun tarjoilijan paikalle ja pyysi laskun. Sitä odotellessa hän pohti strategiaa kuinka hänen tulisi toimia tässä oudossa tilanteessa. Hän oli hyvä laatimaan osavuosikatsauksia ja tekemään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, jotka toivat vaurautta osakkeenomistajille ja hänelle itselleen. Mutta tässä tapauksessa kysymys oli aivan jostain muusta. Hän oli siirtynyt vieraalle maaperälle, jossa saattoivat olla mukana patotuneet emootiot. Rikkaisiin ihmisiin suhtauduttiin Suomessa vihamielisesti. Hän otti kännykän esille ja soitti lakimiehelleen ja selitti tilanteen. Hän mainitsi kolme kertaa sanan naarmu. Siitä ei ollut mitään mainintaan. Hän oli lukenut kaikki julkaistut jutut netistä, mitä oli löytänyt asian tiimoilta, mutta naarmua ei mainittu. Hänkin oli uhri, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Miten tällaisessa tilanteessa tuli toimia?
”Laitan pojat asialle. Prioriteetti numero yksi on saada naarmu kuntoon. Auto on hinattava heti talliin pois uteliailta katseilta. Minulla on koneella tiedot autosta, vakuutusehdoista, myyjästä ja värikoodeista. Maali lähetetään jo tänä iltana lentorahtina Helsinkiin. Se toimitetaan suoraan maalaamoon, jossa kaikki on valmista. Auto on käytössä jo maanantaiaamuna. Pieni hetki, hoidan asian saman tien. Kesti kaksi minuuttia kun ääni palasi takaisin langalle. Asia kunnossa Niklas. Naarmu katoaa viikonlopun aikana. Sitten toinen asia. Näkikö kukaan sinua tai auton rekisterinumeroa?”, Bengt, hänen pitkäaikainen lakimiehensä kysyi.
”En osaa sanoa. ” Se oli ensimmäinen kerta kun Niklas ei osannut sanoa.
”Ei hätää, meillä on skeenariot tällaisia tapauksia varten. Laitan tiimin kehittelemään uutta peliteoriaa kaiken varalta. Käymme uutiset lävitse, ajamme ne koneeseen ja analysoimme ne. Otamme yhteyttä toimituksiin ja juttujen kirjoittajiin. Käymme heidän vero-, lainatiedot, rikosrekisterit, holhouskiistat, avioerot, mahdolliset pettämis tapaukset lävitse. Onko gradut kopioitu, jostain toisesta tutkimuksesta? Nämä ovat merkittäviä kysymyksiä. Meidän on saatava tietoon kaikkien osapuolten henkilökohtaiset tiedot. Idea on löytää heikkouksia, johon voimme iskeä, tuhota todistajan uskottavuus. Oliko silminnäkijä vanha mies, jolla oli huono näkö? Tai oliko silminnäkijä entinen linnakundi, jonka uskottavuus oikeudessa on kyseenalainen. Silminnäkijä saattaa olla myös nuori vasemmistolainen aktivisti, joka vihaa Audi-merkkisiä autoja. Vaihtoehtoja on lukemattomia. Jokainen kivi pitää kääntää ympäri. En halua mitään yllätyksiä, jos tämä menee oikeuteen saakka. Meillä on väkeä eri toimituksissa ja voimme aloittaa mustamaalamiskampanjan, jos se on tarpeen. Meillä on yhteinen päämäärä, vedenpitävä suunnitelma, hyvä yhteishenki ja rajaton budjetti, mikä tekee meistä pahan vastustajan kenelle tahansa. Hätä tapauksessa voimme tehdä diilin ja makaa tytön vanhemille muutaman tonnin, jonka voimme vähentää verotuksessa.”
”Entä poliisi?”, Niklas kysyi samalla kun naputteli pin-koodia koneeseen.
”Olen sitä mieltä, että sinun kannattaa ilmottautua heille vapaaehtoisesti. Se on rehellisyyden ja avoimuuden merkki, jolla on vaikutusta oikeussalissa. Pakoilu saa ikävää julkisuutta. Ehdotan, että soitat ja selvität asian heti tai annat minun hoitaa asian.”
”En saa naarmua mielestäni.”
”Älä huoli, minä hoidan homman. Kaikki kulkee tästä lähtien minun kauttani. Minä olen suusi ja ajatuksesi. Älä puhu kenellekkään. Sanat saavat vääriä merkityksiä ja kaikkea voidaan käyttää sinua vastaan. Nyt on viikonloppu. Mene saunomaan ja hierojalle. Rentoudu. Kaikki hoituu tuota pikaa. Ilmoittelen heti kun tiedän jotain.”

Annie kysyi jo toisen kerran mikä häntä vaivasi. Annie oli pukeutunut vartalonmyötäiseen haute couture satiinimekkoon, jonka hän oli ostanut Pariisin matkaltaan kaksi viikkoa sitten. He istuivat yökerhon nurkkauksessa, valtavassa loosissa, jossa oli Annien mallikavereita ja Niklaksen bisnes tuttuja vuosien varrelta. Puhuttiin asioista, joilla ei tulisi olemaan merkitystä enää sadan vuoden kuluttua. Uusista kännykkämalleista, kartanoista joita sai ostettua halvalla Ranskan maaseudulta, epäonnistuneista asuvalinnoista Oscar juhlissa ja parisuhde kemuroista, jotka olivat jatkuvasti pinnalla. Puhe oli kiihkeää ja iloista, musiikki pauhasi taustalla äänekkäästi, tanssilattialla ihmiset heiluivat ja pomppivat raivokkaana massana, jytinä kävi korvia huumaavaksi. Niklas oli käynyt vessassa vetämässä viivan Annien kanssa. Hän ei ollut puhunut sanaakaan koko iltana. Bengt oli soittanut Kämppiin ja kerrannut poliisien kanssa käymänsä keskustelun. Niklaksen oli mentävä heti maanantai aamuna Pasilaan kuulusteltavaksi tytön yliajosta. Häntä epäiltiin törkeästä liikennerikkomuksesta ja liikennepaosta.Tyttö oli saanut iskun päähän ja nyt hän maksasi Meilahden sairaalasssa, viidennessä kerroksessa koomassa, taistelemassa elämästään. Jos tyttö kuolisi, tilanne muuttuisi vakavaksi. Bengt oli vakuuttanut, että kävi miten kävi, niin hän ei istuisi kiven sisässä minuuttiakaan. Bengt oli ottanut yhteyttä alan johtaviin kolleegoihin ja tapaamisia oli sovittu seuraavalle viikolle. Kaikki oli hallittavissa. Hänen pitäisi vain käydä antamassa poliisilaitoksella lausunto ja loppu kulkisi byrokratian rasvattuja rattaita pitkin omalla painollaan. Joten hänellä ei ollut hätää, koneisto oli viritetty ja se palveli hänen etujaan. Oli tietenkin ikävä, että tyttö oli sairaalassa, mutta se oli tavallaan hänen oma vikansa, kun oli juossut auton alle. Auton korjaaminen veisi muutaman lisäpäivän, koska poliisin tekninenosasto halusi ottaa valokuvat ja tutkia autoon tulleita vaurioita, joiden perusteella he kykenivät tekemään alustavan analyysin tapahtumien kulusta. Valokuvaus oli sovittu keskiviikolle ja vasta sen jälkeen naarmua päästäisiin paikkaamaan. Hän vihasi aikataulu muutoksia silloin ne toimivat hänen etujaan vastaan.
”Sano jotain”, Annie sanoi. Hän joi illan kolmatta cosmoa ja näytti kauniilta.
”Sano jotain”, Niklas toisti sanat Anniemaisittain.
”Sinun päässäsi on musta pilvi. Olen täällä sinua varten. Sinun ongelmasi ovat minunkin.”
Niklas kohensi asentoa, ojensi selkänsä suoraksi ja otti hörpyn viskilasista. Hän tunsi aineen kutittavan nenässään. Matias oli luvannut hyvää kolaa ja sitä se tottavie oli ollutkin. Nyt hän halusi sitä lisää tai ainakin kuvitteli haluavansa. Gambialaiset olivat vielä tämän illan satamassa, sitten he jatkoivat matkaa Varsovan kautta Rotterdamiin hakemaan uutta erää. Markkinat vetivät hyvin, suhdanteet olivat nousussa. Matias oli tänä iltana hänen henkilökohtainen Jeesuksensa, mies joka sai hänet jälleen uskomaan. Ottakaa ja vetäkää, tämä on minun ruumiini. Niklas katsoi hytkyvää massaa ja tajusi, että projektori heijasti valokuvia ihmisten päälle, saivat hahmot muuttamaan muotoaan tai sitten kyse oli psykoaktiivisista substansseista, jotka tekivät tuttavuutta ärsyyntyneen hermokudoksen kanssa. Hän katsoi Annieta oliko tämä tehnyt saman havainnon ympäröivästä todellisuudesta. Annie piti cosmolasia sirosti kädessä ja naputteli kännykällä viestiä. Oli kuvakulmia jolloin kauniit naiset näyttivät rumilta. Kymmenen kertaa sekunissa välähtelevä strobovalo sai Annien näyttämään neljä vuotta vanhemmalta. Ykkösiä ja nollia. Annie oli kolmiuloitteinen kuva, joka oli luotu lasertekniikalla, hologrammi joka heijastui hänen verkkokalvolleen.
”Mikä hätänä Niklas?”, Annie kysyi. ”Olet kuin olisit nähnyt kummituksen.”
”Kuka sinä olet?”, Niklas kysyi.
”Mitä sinä menaat?!?! En tajua! ”
”Kuka sinä olet Annie?”
”En tajua, mitä sinä meinaat?!
”Se on yksikertainen kysymys Annie.”
”Oletko sinä kamoissa?”
”Tietenkin olen. Olen helvetinmoisissa kamoissa. Näen mustavalkoisia valokuvia heijastuneena ihmisten päälle, kuulen korostettuja ääniä ympäriltäni, aistin mielenliikkeitä ja heijastuksia kuin kissaeläin pimeässä viidakossa. Olen läsnä tässä ja nyt sellaisena kuin olen. Näen kaaoksen vyöryvän ylitsemme, ihmiset kävelevät toisiaan päin, punaisia päin, vihreitä päin. Kaikki mitä tiedämme on tautologiaa. Sanat ovat tyhjentäneet merkityksensä. Huomaatko paradoksin? Isättömät pojat, jolla on suuria suunnitelmia ja unelmia. Me uskomme yhteen totuuteen kerralla. Meidät on ohjemoitu genettisesti ja biologisesti käyttämäämään toisiamme hyväksi. Evoluutio muuttuu devoluutioksi, lisääntyminen, dystopia, horisonttiin heijastuva maailmankaikkeus. Alunperin raha tarkoitti kuivunutta eläimen nahkaa, tiesitkö sitä? Moneta, money, monetarismi. ”
Niklas piti tauon ja hymyili. Hän tiesi, että Annie oli ymmällään. Ymmällään olevat ihmiset näyttivät hassuilta, heidät oli pelattu nurkkaan, he paljastivat todellisen minänsä.
”Pidätkö sinä minua hulluna?”
”En vain tajua mistä sinä puhut Niklas. Toisinaan olet vähän pelottava.”
”Minulla on paineita. ”
”Menikö kauppa kiinalaisten kanssa mönkään?”
”Sopimus on allekirjoitettu molemmin puolin. Tein mahdottomasta mahdollisen. Kaikki on kunossa, lakimiehet käyvät sopimiksen yksityiskohdat kertaalleen lävitse, sitten sen voi julistaa tapahtuneeksi.”
”Mistä sitten kenkä puristaa?”
”Kysymys on vähän johdatteleva, mutta kiitos kuitenkin. Mestari Chen sanoo, että joskus hiljaisuus on paras vastaus.”
”Oletko sinä huonolla tuulella? Olenko tehnyt tai sanonut jotain tyhmää?”
”Minulle tulee toisinaan pakottava tehdä fundamentaalisia kysymyksiä?”
”Kuten?”
”Kuka sinä olet? Miksi sinä olet minun kanssani? Miksi me olemme täällä?”
”Voimme vaihtaa toiseen yökerhoon jos haluat sitä? Tiedän tässä lähellä toisen paikan, joka on intiimimpi ja musiikki on parempaa. Tämä oli sinun ideasi tulla tänne, muistatko?”
”Tarkoitin, miksi olemme olemassa, mikä on tämän kaiken tarkoitus. Onko elämää kuoleman jälkeen? Kysymyksiä, jota määrittävät sinut ihmisenä. Miksi sinä olet minun kanssani?”
”Koskan rakastan sinua ja tykkään olla kanssasi.”
”Määrittele sana rakkaus. Mitä se tarkoittaa ja mitä johtopäätöksiä siitä voi vetää.”
”En minä osaa määrittää sitä. Minä vain tunnen sen, se tuntuu ympäri kehoa. Minun on vaikea kuvitella olevani tässä juuri nyt ilman sinua.”
Annie naputteli viestiä kännykällään ja nosti katseensa viimeisen sanan kohdalla. Hän halusi antaa sanoille painoarvoa. Oliko tämä heidän ensimmäinen riitansa? Niklas saattoi olla joskus määräilevä ja uppiniskainen, eikä hän ollut kamoissa käyttäytynyt yhtä omituisesti kuin nyt. Annie laittoi puhelimen pois ja nosti cosmolasin huulilleen.
”Enkö minä ole enää kaunis mielestäsi? Olenko liian läski?”

Nainen sanoi nimekseen Mirjam Seppänen. Hän oli lehdestä, jonka nimeä Niklas ei ollut kuullut ennen. Yliajo oli saanut paljon julkisuutta. Syyttäjä oli viemässä tapausta oikeuteen ja Mirjam halusi sopia aikaa haastatteluun.Tyttö oli neliraaja halvaantunut, viettäisi lopun elämäänsä pyörätuolissa, kukaan ei hakisi häntä discossa tansseihin, eikä hänestä tulisi kenenkään tyttöystävää. Hänen elämänsä tulisi olemaan kuntoutusta kuntoutuksen perään, loppumaton sarja sairaalassa käyntejä, jotka auttaisivat hänet sopeutumaan yhteiskuntaan, jossa hänellä ei ollut oikeasti järjestetty paikkaa. Hän pystyisi korkeintaan liikuttamaan suullaan ohjausvipua eteen-ja taaksepäin, jolla pyörätuoli saataisiin liikkeelle. Hänet ohjattaisiin Toivossa on hyvä elää-projektiin, jonka rahoitti Euroopan sosiaalirahasto ja jonka budjetista suurin osa menisi Invalidiliiton projektipäälliköiden palkkoihin ja hyvä veli-järjestön järjestämiin ulkomaanmatkoihin.
Mirjam oli lukenut Aino-tytön yliajo jutusta pari viikko sitten ja siitä lähtien juttu oli jäänyt kummittelemaan hänen mieleensä. Miten joku saattoi ajaa tytön päälle ja paeta paikalta? Hän oli esittänyt toimituksen esimiehelle idean, että hän voisi tehdä laajemman artikkelin lehden teemanumeroon, jonka aiheena olisi ihmisten välinen välinpitämättömyys. Eikö ketään kiinnostanut oikeudenmukaisuus ja toisesta ihmisestä välittäminen? Mihin suuntaan Suomi oli oikein menossa?
Niklas sanoi naiselle, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Hän olisi muutenkin kiireinen koko viikon ja ehkä seuraavankin.
”Voin lähettää kysymykset sähköpostitse ja voitte vastata kun ehditte. Eikö se olisi reilua?”
”Reilua olisi olla esittämättä kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia.”
”Kyse on kuitenkin yhden nuoren ihmisen tulevaisuudesta, jonka te varastitte häneltä.”
”En ota kantaa kommenttiinne. Juttu käsitellään kärjäoikeudessa. Lakimieheni hoitavat tätä juttua. Minulla on vaitiolovelvollisuus omaan elämääni.”
”Lakimiehenne eivät vastaa yhteydenottoihin.”
”Valitan, en voi auttaa teitä enempää. Kuulemiin.” Nikalas sulki puhelimen. Hän ei ollut käynyt kolmeen päivään salilla ja keho tuntui raskaalta ja ikävältä. Hänellä oli tunne, että hän oli lihonnut 350 grammaa, melkein margariini rasian verran. Hän oli kerran nähnyt dokumentin ihmisen ihrasta, se oli kuvottavinta mitä saattoi kuvitella. Vaalea veristä mössöä, joka hytkyi epäilyttävästi. Hän oli melkein oksentanut kuvitellessaan itselleen vanteen mahansa ympärillä ja roikkuvat rinnat, jotka puristuivat paitaa vasten.
Hän oli googlettanut Mirjam Seppäsen ja hakuosumia oli löytynyt yli 14 000. Nainen oli keski-iässä, kirjoittanut lukemattomia lehtijuttuja sosiaalisesta vastuusta ja omanarvon tunteesta, häntä oltiin haastateltu televisioon. Hän oli kirjoittanut muutaman kirjankin. Nainen oli jonkin sortin vasemmistolainen omantunnon ääni. Niklas katsoi you tubesta yhden naisen haastatteluista, jossa hän puolusti oikeutta eutanasiaan ja oli valmis perimään suuryrityksiltä suurempia yhteisöveroja. Heti ensi näkemästä lähtien hän vihasi tätä naista, joka oli katsonut oikeudekseen pilata hänen päivänsä. Naisella oli orastava kaksoisleuka, vaalea kihara tukka, joka oli ollut poissa muodista vähintään viisitoista vuotta ja pullea maha. Naisen tavassa puhua oli jotain ärsyttävää, ääni oli kimeän asiallinen, mutta samaan aikaan hieman opettavainen ja omahyväinen. Silmälasien takaa pilkistivät silmät olivat ilkikuriset ja tarkkaavaiset. Niklas ei halunnut olla missä tekemisissä tämän naisen kanssa. Hän klikkasi välilehden kiinni ja naisen kasvot katosivat bittiavaruuteen. Hän tuijotti näyttöä ja sanoi voi vittu. Aamu oli vasta alkanut ja häneltä oli puhti poissa. Hän oli kadottanut mielenkiinnon tehdä lisää rahaa. Periaatteessa hänellä oli täydellinen vapaus olla tekemättä mitään, kunhan osakkeenomistajat olivat tyytyväisiä ja osinkoja jaettiin. Hänen ei olisi tarvinnut istua toimistossa ja katsoa tylsistyneenä ruutua. Hän olisi voinut tilata taksin ja lähteä ensimmäisellä lennolla Lontooseen tai Bahamasaarille tai tunkea päänsä jääpaloilla täytettyyn altaaseen tai mennä salille hakkaamaan säkkiä. Hän ajatteli soittavansa Matiakselle tai Annielle. Ei. Ei sittenkään Annielle. Heillä oli ollut ponneton riita sen illan päätteeksi. Tavallaan he eivät olleet riidelleet, mutta sanoja oli käytetty omituisella tavalla, eikä hän ollut varma oliko Annie loukkaantunut hänelle. Ehkä heidän suhteensa oli hetken aikaa katkolla. Annie oli edelleen pikavalinnassa numero neljä. Säilyttännyt sitkeästi paikkansa. Sekin merkitsi jotain. Eikö vain?
Pöydällä papereidan seassa lojui lehtinen, jossa joku yritys oli brändännyt hiljaisuuden. Hiljaisuudesta oli tehty trendikäs tuote, jota myytiin nuorille ja menestyville cityihmisille. Heille järjestettiin ohjattuja pakettimatkoja Nuuksion metsiin. Viikonloppu kuuden hengen huoneessa maksoi 12 500€ henkilöltä. Hintaan sisältyi yöpyminen mökissä, missä ei ollut mitään mukavuuksia, aamupala ja ohjattua samoilua metsässä. Kännyköitä, eikä muita mobiililaitteita saanut ottaa mukaan ja turha puhuminen oli kielletty. Viikonlopun aikana kierrettiin kolmenkymmen kilometrin eräkierros jalkapatikalla. Jokainen joutui kantamaan omat tavaransa. Ei ollut suihkua, telkkaria ja alkoholin ja huumeiden käyttö oli kielletty. Kaikki viikonloppukurssin käynneistä saivat muistoksi diplomin ja Hiljaisuus on yhteinen asia kuulakärkikynän. Prosyyrin mukaan nykyihminen oli menettänyt yhteyden luontoon ja sitä kautta itseensä. Länsimainen ihminen on etääntynyt luonnosta ja on vuosisatoja pitänyt oikeutenaan hallita ja omistaa sitä, kun taas muinaiset heimokulttuurit ovat pitäneet ihmistä osana luontoa.Viikonloppuretki oli keino elvyttää tuhansia vuosia vanha perinne, eheyttää uudelleen tuo katkennut side ja antaa osallistujille eksistentiaalisia kokemuksia elämästä ja itsestä. Viikonloppu päättyi luentoon Haurauden filosofia – aikamme kuva, ihminen psykososiaalisena toimijana. Miksei? Se oli yksi vaihtoehto monista. Hän laittoi esitteen syrjään ja tuijotti tietokoneen ruutua. Jos afrikkalaiselle heimopäällikölle pitäisi näyttää valokuva länsimaisesta ihmisestä, se olisi ihminen tuijottamassa tietokoneen näyttöä.
Hän päivitti facebookin profiilikuvansa ja tykkäsi monista asioista, jotka kaipasivat huomiota. Joku oli syönyt lounaan. 457 ihmistä tykkäsi siitä. Joku oli langennut syömään Texaspullan kesken dieetin. 26 tykkäsi siitä. Hymiö. Hymiö. Iskee silmää. Hän keksi uusia tapoja olla tekemättä mitään. Hänellä oli facebookissa 890 kaveria, joista suurinta osaa hän ei ollut edes tavannut. Hän luki postauksia ja teki päätelmiä ihmisten sosiaalisesta kehityksestä. Maailma oli nyt täällä, satojatuhansia päitä digitaalisessa virrassa olivat läsnä tässä ihmeellisessä tapahtumassa. Joku kuunteli spotifyssa Justin Timberlaken Rock Your Bodya. Niklas tykkäsi siitä. Hän tykkäsi musiikista, jossa oli rytmiä. Oli perustettu polttariryhmä, joka kaipasi lisää osallistujia ja otti vastaan hullunkurisia ehdotuksia, jolla nolata morsian. Hän ei tykännyt siitä. Hän ei periaatteessa tykännyt olla fb:ssä, mutta hänen oli pakko olla siellä läsnä ja osallistua. Se oli läheisriippuvaisten ihmisten markkinointikanava, jonkinlainen pörssi, joka määritteli jokainen sekunti inhimillisen tarpeen arvon, sen kysynnän ja tarjonnan mukaan, mikä oli vallitsevana trendinä. Kauppaa käytiin sanoilla ja kuvilla, kavereiden määrällä, tykkäämisillä ja kommenteilla. Markkinat kuuluivat kasvoille. Kasvot hallitsivat maailmaa.
Kone teki hänestä levottoman. Hän etsi jatkuvasti tietoa. Hän luki artikkeleita päivän polttavista aiheista. Nainen murskasi oluttölkin rinnallaan. 95-vuotias mies puukotti 87-vuotiaan naisen. Kyse oli vanhasta sanaharakasta. Haulikolla ampunut mies juuttui vessanpyttyyn. Hiilihydraatit saattavat tuhota elämän. Paavi ei ota kantaa katolisen kirkon piispojen pedofilia oikeuskäynteihin. Kännykällä puhuminen saattaa aiheuttaa syöpää. Hän katsoi kuudennenkymmenenseitsemännen kerran sen aamun aikana sähköpostiaan. Lentopisteet olivat nousussa, pari turhaa työmeiliä, mainoksia ja roskaposteja. Sitten oli otsikko: Kysymyksiä liittyen päälleajoon. Hän katsoi lähettäjää: mseppänen. Hän luki naisen meilin hätäisesti lävitse. Kyllä eukolla oli otsaa. Varmaa oli ettei hän aikonut vastata mihinkään kysymyksiin. Hän poisti viestin hallitusti painamalla delete nappulaa. Hän odotti, että kuohu laantui hänen sisällään. Tunne kiinteytesi, tunne todellisuutesi. Olet läsnä tässä ja nyt.
Puheli soi. Hän nosti luurin ja sanoi nimensä. Se oli hän. Nainen. Mirjam.
”Saitko meilini, laitoin sen äsken tulemaan.”
”En ole katsonut postia. Mutta en aio vastata kysymyksiinne. Jos on jotain asiaa, niin ottakaa yhteyttä lakimiehiini. Minulla ei ole muuta sanottavaa”, Niklas sanoi vihaisesti ”Ja jättäkää minut rauhaan, minulla on kiire.”
”Olette kyllä aikamoinen pelkuri, se täytyy sanoa. Istuttu hienossa toimistossa ja ajatte kalliilla autolla ja teillä on oma henkilökohtainen armeijanne, jonka taakse piiloudutte. Mutta ette ota vastuuta tekemisistänne. Se on säälittävää.”
”En aio jatkaa tätä keskustelua enempää. Älkää soittako enää minulle”, Nilklas löi luurin kiinni. Häntä vitutti. Hän tunsi ison diilin jälkeistä masennusta, ja nyt yksi ainoa naarmu oli tuonut tullessaan tuhoa ja hävitystä. Eniten häntä vitutti tämä kummallinen nainen, hänen kimeä ääneensä, joka tunkeutui suoraan hänen selkäytimeensä. Se oli tehnyt etäpesäkkeen hänen liskoaivojensa syvimpään onkaloon. Hän kytki puhelimen pois päältä. Hän piti kolmen tunnin informaatiopaaston.

Tuomari sanoi:”Kuusi kuukautta ehdollista vankeutta ja 27 000€ vahingonkorvausta. Tuomio astuu voimaan heti. Oikeusistunto on päättynyt”. Joku purskahti itkuun. Niklas aikoi valittaa tuomiosta. Bengt taputti häntä olkapäälle, kohtaan jossa vaatturi oli tehnyt uraauurtavan klassisen leikkauksen.
”Sehän meni hyvin”, Bengt sanoi iloisesti.
”Menikö?”, Niklas kysyi alakuloisena.
”Syyttäjä vaati kolmea vuotta ehdotonta ja 100 000€. Nyt niille jäi luu käteen. Mutta tehdään valitus hoviin ja katsotaan tämä peli loppuun saakkaa. Olen aivan innoissani. Oikeusjärjestelmä toimii, niin kuin sen me halumme sen toimivan. Voit mennä suoraan kotiin, minä hoidan lehdistön typerät kysymykset. Tavataan huomenna toimistolla.”
Hän käveli Bengtin perässä ulos oikeussalista. Ihmisiä oli kerääntynyt aulaan. Hän halusi kadota näkymättömiin. Hän lähti kävelemään naulakoille päin, minne hän oli jättänyt päällystakkinsa. Oikeussali oli ollut täynnä uteliaita ihmisiä. Häntä oli tuijotettu kulmien alta. Hän ei ollut peittänyt kasvojaan, ja miksi olisikaan. Hän ei ollut mikään rikollinen. Yhteiskunnassa puhalsivat nyt uudet tuulet ja hänen kaltaisia menestyviä miehiä ajettiin takaa kaikilla rintamilla. Lehdet olivat repineet värikkäitä otsikoita viikkojen ajan. Hänet tunnettiin nyt Audi-miehenä, joka edusti valtaa, ahneutta ja itsekkyyttä. Yleisönosasto kirjoitukset olivat täynnä vihapuhetta, hänet toivottiin alimpaan helvettiin, puhelinvastaajaan oli jätetty tappouhkauksia, hän oli saanut kummallisia fb postauksia, oli myös tuntemattomia naisia, jotka olivat lähettäneet rohkeita valokuvia ja treffipyyntöjä, Kokoomus pyysi häntä mukaan kunnallisvaaliehdokkaaksi, tapaus poiki haastattelupyyntöjä lehtiin, radioon ja teatteriin. Kustannustoimittajat ehdottivat kustannussopimuksia hänen tarinastaan, heillä oli kyvykkäitä haamukirjoittajia valmiina kertomaan hänen tarinansa. Heillä oli myös yhteys television sarjatuottajiin, jos kirja menestyisi odotetulla tavalla. Eikä olisi kaukaa haettu, että elokuvayhtiöt tulisivat tarjoamaan sopimusta. Joten kaikki oli avoinna, hänen tarvitsisi vain sanoa kyllä ja tulla ulos julkisuuteen. He halusivat hänen naamansa lehtien kansiin ja äänensä aamun radiolähetyksiin. Kun rauta oli kuumaa, sitä oli taottava. He voisivat järjestää hänelle mukavaa illallisseuraa, jonkun isotissisen tositv tähden tai entisen missin kanssa. TOSITV TÄHTI ISKI AUDI MIEHEN. KUUMA ROMANSSI! Muutama promokuva, ehkä suttuinen kuva yökerhon jonossa, jossa käsi hyväilee naisen takamusta, sitten seitsemän kokosivun aukeamaa Ibizan lemmenlommalta, kiihkeää suutelua, paljasta pintaa hiekkarannalla, kermavaahdon nuoleskelua vatsalta, näyttävä kotiinpaluu ja viikon kuluttua ERO! He olivat kopioineet skenaarion amerikkalaiselta isoveljeltään. He tunsivat draaman kaaren, osa oli opiskellut teatterikorkeakoulussa dramaturgiaa, siirtynyt klassisista tuotannoista paremmin palkattuihin modernien aikalaiskertomuksien alakuloiseen ja synkkään maailmaan, jossa mikä tahansa julkinen kertomus oli tuotteistava. Rikas-paha –mies-joka-ajoi-pienen- viattoman-tytön-päälle-ja-pakeni-paikalta-ja-harrasti-seksiä-hississä-tositv-tähden-kanssa- tarinat, olivat post-moderneja Odysseus kertomuksia. Miksi perehtyä klassikoihin, kun samaa tarinaa saattoi seurata kuvien kera livenä?
Nainen katsoi häntä syyttävästi silmiin. Mirjam seisoi hänen edessään kuin muinainen patsas savijaloilla. Nainen tukki hänen tiensä. Luonnossa nainen oli vieläkin lyhyempi ja leveämpi, kuin virtuaalitodellisuudessa. Painoindeksi +40, erittäin runsaasti ylipainoinen / suuri riski terveydelle. Niklas katsoi naista inhoten. Hän saattoi haistaa naisesta pelmahtavan kitkerän hienhajun. Se levisi aulaa pikin kuin paksu myrkkypilvi. Naisen otsa oli hiessä, kainalot olivat märkinä ja hänen ihonsa oli kalvakka ja nihkeä. Nainen oli pukeutunut omituisen näköiseen jakkupukuun ja mustiin paksupohjaisiin terveyskenkiin. Ei matkalla muodin huipulle. Niklas tuijotti naista. Kuvotuksen aalto pyyhäisi hänen ylitseen. Hän vihasi näitä helttakaulaisia, paksukinttuisia, keski-ikäisiä suomalaistanttoja, jotka alkoivat paketoida joululahjoja heinäkuussa ja jotka eivät avanneet ovia muille kanssaihmisilleen ja jotka tönivät ja tuuppivat muita kyynärpäillään perjantai-illan ruuhkissa.
”Olet varmaan tyytyväinen. Pääsit kuin koira veräjästä”, Mirjam sanoi.
”En kommentoi”, Niklas sanoi ja kiskoi takkia ylleen.
”Kaikki sujui kannaltasi kuin rasvattu. Todistajien yli jyrättiin mitä eriskummallisimmalla syillä. En ole ollut koskaan todistamassa irvokkaampaa oikeudenkäyntiä kuin tämä tämänpäiväinen. Toivottavasti tyttö vie tämän hoviin ja saisit kunnon tuomion ansiosi mukaan.”
Niklas oli hiljaa.
”Minulla on paljon kysyttävää sinulta Niklas.”
”Minun ei tarvitse vastata sinulle mitään. Oikeus on tehnyt päätöksensä ja sillä hyvä. Minä uskon oikeuslaitokseen.”
”Sinä olet sen velkaa ihmisille, jotka ovat menettäneet mahdollisuuden kunnolliseen elämään. Niin kuin Aino-tyttö. Ajattele, hän on vasta yhdeksän vuotias, istuu lopun elämäänsä pyörätuolissa neliraaja halvaantuneena. Hän ei voi koskaan ratsastaa tai pelata jalkapalloa tai käyttää hameita. Tajuatko mitä se merkitsee nuorelle tytölle? Hänen elämänsä on pilalla. Hänen vanhempiensa elämä on pilalla. Kerrannaisvaikutukset ovat monumentaaliset. Tiesitkö, että hänen äitinsä on diabeetikko, joka tekee kahta työtä, jotta he voivat maksaa kaiken sen kuntoutuksen, jota tyttö tarvitsee. Eikä sekään ole riittänyt. Perhe on ajautunut konkurssin partaalle, mies on syvästi masentunut tapauksen johdosta. Hän on sairauslomalla, he elävät ja kituuttavat eteenpäin Kelan avustuksilla. Koko perhe on lamaantunut.”
Niklas ei kommentoinut.
”Oletko käynyt tapaamassa tyttöä?”
”Minun täytyy kuule lähteä nyt takaisin töihin, voitko väistää”, Niklas sanoi.
”Et voi loputtomasti kiemurrella ja paeta. Jonakin päivänä sinun on tunnustettava tekosi”, Mirjam sanoi ja siirtyi sivuun. Kun Niklas ohitti hänet, Mirjam tarttui tätä käsivarresta kiinni. ”Minä en aio antaa periksi. Tiedä se. Minä aion taistella tytön puolesta.”
Niklas riuhtasi kätensä irti ja käveli ovesta ulos.
Hän palasi takaisin työpöydän ääreen. Hän oli jännittynyt, mieli kävi ylimääräisillä kierroksilla. Nainen oli koskenut hänen käsivarteensa. Hän ei pitänyt siitä, että vieraat ihmiset koskettelivat häntä. Naisen hiki oli imeytynyt puuvillakankaan kudoksiin. Hän otti takin pois päältään ja laittoi sen kuivumaan henkarille. Hänen oli vietävä puku pesulaan. Puhelin soi. Hän ei vastannut siihen. Hän teki sarjan toimenpiteitä, joita teki aina tullessaan toimistolle. Rutiinit loivat mielenrauhaa. Hän luki papereita, siirsi niitä pinosta toiseen, avasi työpöydän laatikoita ja etsi isokokoisia klemmareita. Hän avasi tarralappupakkauksen ja heitti muovikuoret roskakoriin, joka oli pöydän alla. Hän sai tekstiviestin. Marcus oli ostanut neuvostoliiton aikaisen T-80 taistelupanssarivaunun. Hän kirjoitti onnitteluviestin. Hieno homma. Milloin lähdetään ajelulle? Hän kävi hakemassa kupin kahvia käytävällä olevasta automaatista. Se oli hirveän makuista. Hän jätti osan juomatta. Ihmisen elämä koostuu pienistä yksittäisistä teoista. Naisen ääni kaikui hänen päässään. Se aiheutti päänsärkyä. Pitäisikö hänen hakea sairauslomaa ja heittäytyä sänkyyn makaamaan? Huimasiko häntä? Olivatko verensokerit alhaalla? Hän ajatteli, että hänelle oli oireita tautiin, jota lääketieteenhistoria ei tunnistanut. Kuolema olisi nopea ja kivulias. Hän soitti Annielle ja selitti tilanteen. He sopivat lounastapaamisen kahden tunnin kuluttua.
Hän istui ja odotti ja tutki lounaslistaa. Annie oli laittanut viestin, että hän oli kymmenen minuuttia myöhässä. Annie oli aina kymmenen minuuttia myöhässä. Se ei ollut henkilökohtaista, Annie oli vain järjestänyt elämänsä niin, että hän oli kymmenen minuuttia aina myöhssä. Annie käytti samaa henkilökohtaista kalenteria kuin hänkin. Ehkä Annien laitteen digitaalisissa asetuksissa oli jokin virhe. Hän luki listaa ja etsi jotain jota hänen teki mieli syödä. Annie käveli salin poikki ja huomasi hänet. Hän vilkutti kättään ja puikkelehti tuolien välistä Nilklaksen luo ja silitti hänen poskeaan. He olivat sopineet ettei hiuksia saanut pörröttää keskellä päivää, koska oli kaikenlaisia tapaamisia ja piti näyttää edustavalta.
Annie sanoi hei. Niklas sanoi samoin.
”Kalaa vai lihaa?”, Niklas kysyi.
”Salaattia, kiitos! Olen dieetillä, muistatko? Sano, että ananaksen voi jättää pois. En halua huonoja hiilareita”, Annie sanoi. Hän näytti sähdehtivältä.
”Sinä näytät kauniilta. Oletko alkanut käyttää uutta shampoota?”, Niklas sanoi.
”Kiitos. Löysin uuden kiinalaisen luontaistuotteen, johon on lisätty biodynaamisesti viljeltyä merilevää.”
”Minä haluan punaista lihaa. Haluan iskeä hampaani kiinni johonkin isoon kimpaleeseen. Haluan maistaa veren maun.”
”Miten sen aamuisen oikeudenkäynnin kanssa meni, kultaseni?”
Niklas ei ollut varma tykkäsikö hän siitä, että Annie kutsui häntä kullaksi. Se oli jotenkin tätimäistä. ”Puoli vuotta ehdollista vankeutta ja 27 000€ vahingonkorvausta perheelle. Bengt sanoi, että se on hyvä juttu.”
”Onko se?”
”Ei se tunnu siltä. Aion valittaa hoviin.”
Niklas sai tekstarin. Hän keskittyi lukemaan sitä.
”Kuka se oli?”
”Töistä, ei mitään sen tärkeämpää”, Nilkas sulki puhelimen ja vinkkasi tarjoilijan paikalle. Hän tilasi heille molemmille. He olivat hetken aikaa hiljaa. Annie otti hänen kätensä omaansa ja silitti sitä. He joivat vettä. Annie kertoi alkaneesta viikosta. Hänen vasen pakaransa oli stressaantunut. Hän oli käynyt hoidattamassa sitä eräällä virolaisella fysioterapeutilla, joka oli kertonut että lihaksetkin saattoivat stressaantua. Pakara oli alkanut kummallisesti nykiä keskellä yötä. Nyt sitä oli jumpattu tarkkojen ohjeiden mukaisesti neljä päivää ja tulokset alkoivat näkyä. Fysioterapeutti oli laatinut erillisen kunto-ohjelman, jota hänen oli noudatettava seuraavat kaksi kuukautta. Venyttelyä ja mahdollisemman hitaita kyykkyliikkeitä ja eheyttävää rasvaemulsio tuli sivellä stressaantuneelle alueelle. Nyt hänestä tuntui kuin pakara olisi paremmassa kunnossa kuin aikoihin. Hänen oli helpompi kävellä korkokengillä ja tehdä käännöksiä.
”Sinulla on taas tuo ilme, Niklas.”
”Mikä ilme?”, Niklas sanoi hajamielisesti.
”Olet jossain kaukana toisella mantereella tai planeetalla. En pääse tuon ilmeen taakse. Sinä ajattelet jotain ja haluaisin tietää mitä.”
”Onko se sinun käsityksesi parisuhteesta. Mies puhuu naiselle ja nainen kuuntelee.”
”Niin olen kuullut”, Annie sanoi ja naurahti.
”Minusta tuntuu, että puhuminen on yliarvostettua.”
”Olet sanonut sen monesti aiemminkin.”
”Puhuminen on vaarallista. Ihmisellä on tarve tehdä omia johtopäätöksiä tai omaksua vallitsevan käsityksen mukainen totuus, joka palvelee hänen omia tarkoitusperiään. Lauseen merkitys katoaa sillä hetkellä, kun sen sanoo ääneen. Siksi kirjailijat kirjoittavat kirjojaan. Yrittävät sillä tavalla antaa niille lisää aikaa avautua. Vasta nyt voimme ymmärtää keskiaikaisia runoijoita. Aika on kypsä.”
”Sinussa elää erikoinen ristiriita. Olet omaksunut rahan intohimoisen aatteen, mutta samalla rakastat tiedettä ja filosofiaa.”
”Rakastan tietoa sen kaikissa muodoissa, oli sitten kyse rahamarkkinoiden heilahduksista tai kvanttifysiikasta. Raha on tiedettä, se on digitaalista. Kymmenvuoden kuluttua rahan arvo mitataan ykkösillä ja nollilla. Keskuspankit luopuvat kultavarrannoista rahan arvon mittaajana ja alkavat varastoida tietoa. Pääoma muuttuu tiedolliseksi pääomaksi. Tietoa voidaan monistaa, muokata, siirtää ja varastoida monella tapaa. Se on tuhat potenssiin sata kertaa arvokkaampaa kuin pala BVLGARI design korussa käyetty kulta tai jalometalli, joka on peräisin pleistoseeniseltä aikakaudelta, joka alkoi noin 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Puhdas digitaalinen tieto on tuotannon kannalta helposti hyödynnettävä ja rajattomasti uusiutuva raaka-aine ja se tekee omistajastaan rikkaan.”
”Sinä puhut kuin olisit kokenut uskonnollisen valaistumisen”, Annie sanoi hymyillen.
”Minullakin oli epäilykseni. Kävelin kaksi viikkoa Gobin autiomaassa paljain jaloin kohtaamassa demonini. Selviytyäkseni hengissä join omaa virtsaani. Vasta sitten sain varmuuden. Jos Jeesus palaisi maan päälle, hän olisi sijoituspäällikkönä monikansallisessa suuryriyksessä. Hänen neuvoja kuunneltaisiin, koska hänellä olisi kyky nähdä tulevaisuuteen. Mikä tahansa firma palkkaisi miehen, joka kykenee näkemään tulevaisuuteen. Nokia. Microsoft. Shell. Exxon Mobil. JPMorgan Chase. General Electric. Royal Dutch Shell. ICBC. HSBC Holdings. Apple. Minäkin palkkaisin hänet.”
”Minä en ymmärrä sinun maailmaasi. Se on liian monimutkainen ja kiihkeä, kun näen uutisissa kuvia pörssimeklareista saan päänsäryn. He tuijottavat digitaalisia ruutuja, jossa vilkkuu numeroita ja he viittoilevat käsillään omituisia viestejä toisilleen, josta kukaan ei tajua mitään ja lisäksi kantavat yllään omituisia liivejä, jossa on kirjaimia. On vaikea tajuta, että he käyvät kauppaa maapallon tulevaisuudesta”, Annie sanoi.
”Se on hienointa draamaa, mihin yksikään Verdin kirjoittamista oopperoista ei yllä. Ihminen voi menettää omaisuutensa nanosekunnissa ja syöksyä 67 kerroksesta alas asfalttiin. Niiden kymmenen sekunnin aikana, kun keho kiuppuu hallitsemattomasti alas kohti varmaa tuhoa, ehtii ajatella lasten toteutumatonta koulutusta ja vaimon arkista tuskaa alkavan köyhyyden kynnyksellä ilman taloa järven rannalla. Joku toinen taas voi tienata omaisuuden, joka arvoa on mahdoton ymmärtää. Mieti sitä tunteiden skaalaa, joka heijastuu meklareiden kasvoilta, se on todellista metodinäyttelemistä, jota ei opi näyttelijätyön kolmivuotisella kurssilla, ja he tekevät sitä jokapäivä, ovat jatkuvassa draaman virrassa. Nyt ei puhuta kerran viikossa tapahtuvista näytöksistä, vaan elämän todellisesta draamasta, jossa taistellaan olemassaolon oikeutuksesta, samoin kuin luontodokumenteissa, jossa antilooppi pakenee leijonalaumaa. Se on upeaa ja kiihottavaa. Nähdä viimeinen henkäys. Jonkun pitäsi säveltää siihen vain kohtalokas musiikki ja kirjoittaa libretto.”
Annie sai tekstarin. Hän otti puhelimen käsilaukusta ja luki viestin.
”Kuka se oli?”, Niklas kysyi ohimennen.
”Töistä, ei mitään sen kummempaa”, Annie sanoi ja naputteli vastausta.
He jatkoivat ruokailua. Niklas oli äkkiä paremmalla tuulella. Hän päätti pitää seuraavan päivän vapaata ja mennä aromiterapiaan tai kokeilla rentouttavaa 41 asteista mutakylpyä. Hän halusi voimistaa prosesseja aivokuoressa ja poistattaa haitallisia mykkyjä, kuten ahdistusta kehostaan.
”Olen miettinyt tatuoinnin ottamista”, Niklas sanoi hetken kuluttua.
Annie nosti katseensa puhelimiesta ja laittoi sen takaisin laukkuun. ”Sinäkin”, hän sanoi. ”Tuntuu kuin kaikki haluavat nykyisin ottaa tatuoinnin. Yksi kavereistani otti avonaiset käsiraudat tatuoinnin kolme viikkoa kestäneen suhteen päättymisen takia. Ne kuvastavat vapautumista ajan ja paikan kahleista. En sitä paitsi pidä mustista liskoista iholla. Varsinkaan kun niitä on hankala poistattaa jälkeenpäin. Minkä ihmeen takia Niklas?”
”En tiedä. Ne näyttävät tyylikkäiltä, niissä on taiteellista ilmaisuvoimaa.”
”Kuten lohikäärmeenpää tai liekehtivä merenneito vai?”
”Entä kuu ja aurinko? Atsteekkien ikivanha kuvio, joka symboloi tasapainoa ja kaksijakoisuutta.”
”Oletko sinä tosissasi?, Annie kysyi hämmästyneesti.
Niklas hymyili arvoituksellisesti. ”Tai Fenix lintu, joka nousee tuhkasta. Amerikan intiaanien legenda kertoo, että maailmanlopun tullessa tulilintu tuo maailmaan rauhan. Sen kerrotaan myös tuoneen nälkään nääntymäisillään oleville esi-isille valaan syötäväksi. Se symboloi myös johtajuutta.”
”Mutta ethän sinä ole amerikan intiaani?!”
”Ehkä olen vanha sielu, joka on elänyt maan päällä tuhansia vuosia.”
”Ja nyt olet sielultasi intiaani, vai?”
”Olin kerran Berliinissä Kreutzbergissä, muutama vuosi sitten. Näin kadunkulmassa vanhan miehen, jolla oli uurteiset kasvot ja pitkät mustat hiukset. Hänellä oli kyömynenä ja matala otsa. Ylitin kadun aivan hänen vierestään. Hän katsoi minua kauan ja sanoi matalla äänellä jotain jota en ymmärtänyt. Muistan ajatelleeni, että mies oli apassipäälikkö, joka oli tunnistanut minut samaan heimoon kuuluvaksi sieluksi. Se oli voimakas tunne, samanlainen kuin vetäisi hörytettyä kolaa kahdella pillillä sieraimista suoraan keuhkoihin.”
”Et ole kertonut tätä aiemmin.”
”En ole kertonut moniakaan juttuja aiemmin. Nyt kerron.”
”Milloin aiot ottaa tatuoinnin. Haluaisin tulla mukaan ja nähdä kuinka se tehdään.”
”En ole miettinyt tarkemmin, kunhan olen vain ajatellut. Sitten kun minulle tulee tunne siitä, että se on sitä mitä haluan tehdä keholleni.”
”Nyt kun puhutaan näin syvällisiä, niin minullakin on vähän ilmoitettavaa. Olen varannut ajan plastiikkakirurgille. Minulle laitetaan silikonit rintoihin ja myöhemmin minulle ruiskutetaan botoksia huuliin.”
”Mutta sinähän olet jo kaunis. Et tarvitse apukeinoja.”
”Haluan olla vielä kauniimpi. Kuulin huhun, jonka mukaan BMW olisi kiinnostunut minusta vielä enemmän, jos olisin rintavampi ja näyttäisin nuoremmalta. Älä huoli en halua mitään jättiutareita. Olen sopinut 300cc implanteista.”
”Olen kuullut tarinoita epäonnistuneista leikkauksista, jossa implantti on sulautunut kehoon ja aiheuttanut epämuodostumia ja pahimmassa tapauksessa vaarantanut ihmisen hengen.”
”Olen lukenut myös kauhukertomuksia epäonnistuneista leikkauksista, mutta klinikka jolle menen on hyvämaineinen. Implanttien täytteenä käytetään koheesiogeeliä, jota pidetään sopivana materiaalina kudoksille. Tiedetään ettei keho reagoi siihen kuten yleensä ns. vierasesineisiin, jotka saattavat aiheuttaa hylkimisreaktion. Minulle annettaan sairaalassa implanttipassi, jossa on implantin pakkauksessa olevat tyyppitarrat. Niistä on löydettävissä valmistajan nimi, malli ja sarjanumerokin.”
”Sinusta tulee kybernainen”, Niklas sanoi nauraen.
”Minusta tulee kaunis.”
He naurahtivat ääneen. Lounashetki oli lopuillaan. Annie pyyhki servetillä suunpielet ja hymyili. ”Mitä aiot tehdä nyt?”, hän kysyi.
”Käyn leijonaklubilla tapaamassa tuttuja. Kuubalainen sikari ja muutama viski. Yritin ottaa Matiakseen yhteyttä, mutta puhelu menee suoraan vastaajaan. Voin soittaa sinulle illalla.”
Annie nyökkäsi päätään. Hän katsoi Niklaksen ohi kadulle. ”Tuo nainen katsoo meitä. Hän on seissyt ulkona kymmenen minuuttia sateessa ja tuijottanut meitä. Katso, nytkin hän vilkuilee tännepäin.”
Niklas kääntyi sivuttain. Hän näki tumman hahmon ulkona. ”Se on hän”, Niklas sanoi.
”Kuka?”
”Nainen, joka haluaa pilata päiväni. Toimittaja, joka ei jätä minua rauhaan.”
”Mitä hän haluaa sinusta?”
”Vastauksia hänen kysymyksiinsä.”
”Mihin kysymyksiin?”
”Hän tekee juttua lehteen yliajosta. Hän haluaa kuulla minun näkemykseni. Hän haluaa, että minä pyytäisin anteeksi.”
”Mutta sehän oli vahinko. Eihän sinun tarvitse pyytää anteeksi. Sitä paitsi autoon tuli naarmu.”
”Niin, sitä se nainen ei ole ottanut huomioon. Nainen on vaiennut naarmusta, vaikka kerroin hänelle siitä. Hän piti sitä pöyristyttävänä huomiona.”
”Naisen täytyy olla hullu tai psykopaatti. Sinuna soittaisin poliisille. Hänhän kyttää sinua Niklas. Tuollaisten ihmisten ajatuksista ei koskaan tiedä”, Annie sanoi kauhistuneena.
”Hän on soitellut ja lähetellyt tunkeilevia meilejä. Oikeustalolla hän tarrasi käteeni kiinni. Hänen hikeään oli takissani, minun oli vietävä se pesulaan.”
”Soita Bengtille. Hän osaa hoitaa tällaiset tapaukset. En uskalla lähteä ulos”, Annie sanoi.”Pelkään ihmisiä jotka seisovat sateessa ja odottavat. Se ei ole normaalia.”
Annien täydelliselle otsalle ilmestyi ensimmäinen ryppy.
Niklas mietti strategiaa. Hän ei missään nimessä halunut kohdata naista. Ravintolassa oli vain yksi ulospääsyreitti ja nainen seisoi sen vieressä päättäväisenä. Hän soitti Bengtille ja selitti tilanteen.
”Ymmärrän. Naisessa oli jotain omituista. Muistan nähneeni hänet oikeustalolla. Kauhea tyyli. Todella mauton ihminen. Pitää laittaa nimi muistiin ja tutkia. Poliisia on ehkä turha soittaa vielä tässä tilanteessa. Odottakaa tunti ja tilatkaa sitten taksi oven eteen. Älä missään nimessä suostu puhumaan hänen kanssaan. Nämä ihmiset takertuvat joka sanaan kiinni ja riippuvat ja roikkuvat siinä, eivät päästä irti. Kuulostaa ihan ex-vaimoltani.”
Niklas toisti Bengtin sanat simultaanisesti Annielle, joka pyöritteli silmiään epäuskoisena ja viittilöi käsillään.
”Vaihdetaan ainakin pöytää, en halua nähdä naista, kun hän tuijottaa meitä. Se tuntuu karmivalta”, Annie sanoi ja otti takin ja käsilaukun tuolilta.
He siirtyivät paikkaan, jossa nainen ei voinut nähdä heitä.
Annie tilasi minttuteen ja meni vessaan kohentamaan meikkausta.

Keskellä suurta avaraa salia oli monumentaalinen veistos. Teoksen nimi oli Machine. Se oli yli neljä metriä korkea, metalliputkista ja romusta kyhätty massiivinen rakennelma, joka lepäsi neljän teräspalkin päällä. Sitä ei voinut sanoa kauniiksi, mutta jokin siinä veti puoleensa. Kaiken kaikkiaan se oli hyvin epämääräinen; putkia ja eriskummallisia hanoja oli hitsattu toisiinsa kiinni. Osa putkista oli taivutettu ovaalinmuotoisen kehikon sisälle ja ne muodostivat jonkinlaisen kohdun, jonka sisäpuolelle oli ripustettu ruosteisiin lihakoukkuihin mustavalkoisia valokuvia. Niklas kurkotti hieman lähemmäksi ja näki kuvan, jossa keski-ikäinen nainen makasi verilammikossa. Kuvan alapuolella oli teksti, jossa luki: ”Vallankumous syö lapsiaan.” Teos oli yltä päältä ruosteen ja lohkeilevan maalin peitossa ja jokaiseen jalkaan oli kiinnitetty kahdentoista voltin akut, joista kustakin lähti kuparilangat, jotka oli kieputettu sikin sokin koko teoksen ympärille. Kun joku katsojista astui rukousmatolle, joka oli täynnä pieniä symmetrisiä kuvioita, eriväriset ja kokoiset joulukuusenkynttilät syttyivät iloisesti palaamaan ja teos alkoi karjua. Lisäksi putkien ja tankojen väliin oli asennettu digitaalinen kello, jossa oli lukema 3337 677. Niklas ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Hinta oli ollut 227 000€. Niklas oli ostanut sen itselleen. Näyttelyä oli vielä kaksi viikkoa jäljellä, sen jälkeen teos kuskattaisiin hänen talonsa olohuoneeseen, jonne sille oli varattu paikka.
”Se on vaikuttava”, Annie sanoi.
”En ole nähnyt mitään vastaavaa”, Niklas toisti ylpeänä. ”Se on ainutlaatuinen. Pidän sen rosoisuudesta, karheasta viimeistelemättömästä metallista. Siinä on raakaa voimaa. Ehkä se ei kaikkien mielestä ole kaunis, mutta olen varma ettei se jätä ketään kylmäksi. Teoksen tehtyään taiteilija oli leikannut kätensä irti. Luomistyö vaatii veronsa. Tuska oli kasvanut liian suureksi.”
Annie käveli shampanjalasi rennosti kädessään ympäri teosta ja tutki yksityiskohtia tarkasti, mutta ei uskaltunut koskea siihen. Hän oli nähnyt Niklaksella saman taiteilijan toisenkin teoksen. Seinään naulatun Armanin kravatin. Se nimi oli Paratiisin käärme tekee kuolemaa. Se oli herättänyt Niklaksen tupaantuliaisissa ihastuneita tunteenpurkauksia. Se oli yksi syy miksi hän oli kiinnostunut Niklaksesta. Hän oli jännällä tavalla arvaamaton, kohteliaan pinnan alla muhi suuria intohimoja ja nyt hän oli hankkinut itselleen Machinen, tämän syksyn kohutuimman teoksen. Annie oli todella rakastunut.
”Tiedätkö kuka tämä nainen on?”, Annie kysyi osoittaen lihakokussa olevaa valokuvaa, jossa nainen makasi verilammikossa. ”Hän näyttää jotenkin tutulta.”
Niklas katsoi kuvaa ja pudisti päätään. ”Ei näytä tutulta, kuinka niin?”
”Näetkö tuon takin hänen päällään. Sen on suunnitellut yksi kavereistani.”
”Tuon ruskean mokkatakin?”
”Niin. Olin mallina, kun takki lanseerettiin markkinoille pari vuotta sitten Tukholmassa. Muistan sen tosi hyvin”, Annie sanoi.
”Mielenkiintoinen yhteensattuma. Takki näyttää hyvältä, harmi kun se meni pilalle.”
”Kaverini saa lisää mainosta, pitää ottaa häneen yhteyttä ja kertoa. Hän varmasti ilahtuu.”
Anniella oli ollut kiireinen päivä. Kahdentoista tunnin yöunista oli jäänyt 45 minuuttia nukkumatta, kun hänen täytyi jo kiirehtiä aamu varhaisella vesijumppaan ja sieltä kasvohoitoon ja armoterapiaan. Hän oli käynyt valkaisemassa hampaansa ja mennyt sitten shampoo mainoksen kuvauksiin, jotka oli jouduttu perumaan, kun kameraryhmän auto oli hyytynyt Lahdentielle. Hän oli istunut studiolla puolitoista tuntia tyhjän panttina ja selaillut lehtiä. Raha kuitenkin juoksi tilille, ilman että hänen täytyi ottaa ainuttakaan asentoa tai kiihkeää ilmettä. Sitten hän oli käynyt vähän shoppailemassa, ottanut tunnin iltapäivä torkut, vienyt koiran ulos ja kiirehtinyt galleriaan.
Hän tarttui Niklasta käsivarresta kiinni. He kulkivat hetken aikaa galleriassa kuin aivan oikea pari. Hän oli valmis siirtymään astetta pidemmälle, muuttamaan yhteiseen asuntoon, ottamaan vastaan Niklaksen romanttisen kosinnan. Hän näki mielessään kimaltelevan kultasormuksen neljällä timantilla ja kuinka hyvin se sointui hänen vaaleaa, virheetöntä ihoaan vasten. Hän näki itsensä sisustamassa heidän yhteistä taloaan, järjestämässä juhlia, tapetoimassa yläkerran lastenhuonetta. Hän halusi tytön. Hän halusi tälle vaaleanpunaisen huoneen ja barbit ja kattoon maalatun tähtitaivaan. He voisivat palkata lastenhoitajan valomaan yöt ja pesemään likapyykit ja ottamaan vastaan kiukunpurkaukset. Olisi ihanaa työntää vaunuja ja olla perhe. He kolme. Isabella. Tytön nimeksi tulisi Isabella. Hän olisi itse halunut tulla Isabellaksi, mutta olisi ihanaa jos heidän tyttärestään tulisi Isabella. Kaunotar. Isabella saisi varmaan kauniit piirteet ja hyvät geenit. Hän pukisi tytön kuin pikku prinsessan.
Annie rakasti lehtiä, jossa rikkaat ja kuuluisat ihmiset esittelivät kotiaan ja kertoivat kuinka paljon työtä he olivat joutuneet tekemään unelmiensa eteen. Lehdistä sai hyviä sisustusvinkkejä, ja niissä kerrottiin selkeästi mitkä kevään väreistä olivat in ja mitkä out. Hän pakeni arjen vaikeuksia lehtien täydelliseen maailmaan, jossa ei näytetty syöpää sairastavien ihmisten kärsiviä katseita tai köyhiä Galgutan katulapsia. Hän vihasi ankeutta ja kurjuutta ja rumia ihmisiä. Lehdissä olevat ihmiset olivat kauniita ja onnellisia ja hyvänvoipaisen näköisiä.
”Se nainen”, Niklas sanoi ja jätti lauseen kesken.
”Kuka nainen?”, Annie kysyi ja tiukensi otettaan Niklaksen käsivarresta.
”Se hullu toimittaja, joka haluaa haastatella minua.”
”Ai se. Mitä siitä?”
”Luulen, että hän seisoo tuolla taulun edessä.”
”Mitä ihmettä! Missä?”
”Tuolla nurkassa. Tuon beigepukuisen miehen takana. Hän varmaan luulee, etten ole nähnyt häntä.”
”Tämähän on kauheaa. Jonkun pitäisi heittää hänet pihalle. Niklas, sinun täytyy tehdä asiasta valitus poliisille. Tämä alkaa kuulostamaan pelottavalta. Tiedä vaikka hänellä olisi veitsi tai jokin ase mukaan. Tuollainen seuraaminen ei ole tervettä.”
”Ehkä kyseessä on vain sattuma. Nainen on toimittaja ja hekin saavat kutsuja avajaisiin.”
”Epäilen. Mikä sen ihmisen päässä viiraa? Onko hän joku skitsofreenikko tai joku mieleltään sairas?”
Niklas kääntyi selin naiseen päin ja toivoi että kyseessä oli vain sattuma. Hän tunsi hermojensa kiristyvän. Hän saattoi hoitaa miljoonien diilin niin ettei pulssi noussut yli kahdeksankymmenen, mutta naisen näkeminen sai hänet jostain syystä pois tolaltaan. Oikeus oli tehnyt päätöksensä, eikä hän ollut eukolle mitään velkaa, mutta jokin omituinen tunne valtasi hänet hänen nähdessä tuon paksun löysän vartalon, joka vyöryi eteenpäin kuin laavamassa. Hän soitti Bengtille ja selitti tilanteen.
”Tämä alkaa jo täyttää ahdistelun ja henkisen kiusaamisen kriteerit. Nyt tämä saa loppua”, Bengt sanoi päättäväisesti. ”Älä sano sille ämmälle mitään. Olet niin kuin häntä ei olisikaan.”
Niklas tarttui Annieta käsivarresta ja kiikutti häntä pois avarasta salista. Samalla hän vilkuili nurkkaan päin ja yritti selvittää minne Mirjam oli mennyt. Beigepukuinen mies jutteli leppoisasti jonkin naisen kanssa shampanjalasi kädessä.
Paras tapa oli olla välittämättä. Oli asioita, joita tapahtui maailmassa, eikä hän voinut niille mitään. Joka neljäs sekunti jossain päin maailmaa kuoli ihminen. Joku veti viimeisen henkäyksen kärpäsiä täynnä olevassa sisustamattomassa huoneessa ajatellen autiomaan omituista hiljaisuutta, tajuamatta että se tulisi olemaan hänen viimeinen ajatuksensa. Joku toinen taas istui metron penkillä, matkalla töistä kotiin ja katsoi apaattisena alusvaatemainosta, kunnes aivoista yhtäkkiä katkesi verisuoni. Joku käveli punaisia päin ja joutui loppuelämäksi rullatuoliin. Se ei ollut hänen vikansa. Hän uskoi, että jokainen sai ansionsa mukaan. Jedem das Seine.
Hän teki nopean tilannearvion. Nainen oli siirtynyt pois beigetakkisen miehen takaa, siirtänyt raskaat luunsa vaivailloisesti kohti boolinurkkausta, johon oli kerääntynyt neljän ihmisen muodostama jono. Nainen käveli hitaasti eteenpäin, keinahteli puolelta toiselle, kaikesta näki että keho oli hänelle taakka, jota hän raahasi mukanaan, se oli hänen olemassaolonsa muistutus. Maailmaa ei oltu suunniteltu hänen mittojensa mukaan. Mirjam kaatoi boolia kömpelösti lasiin, osa juomasta läikkyi puvulle, osa pöydän valkealle puuvillaliinalle. Hän loi ympärilleen anteeksipyyteleviä katseita, joihin hän ei saanut vastakaikua. Nainen vetäytyi sivummalle, huomasi Niklaksen, kohotti lasia skoolauksen merkiksi jä lähti kävelemään häntä kohden.
”Se nainen tulee tänne”, Niklas sanoi Annielle.
”Ei kai vaan?!” Pitäisikö meidän lähteä”
”Ei, antaa sen tulla. Hyvä että sinäkin näet.”
Mirjam puikkelehti ihmistungoksen läpi lasi kohotettuna korkealle ilmaan. Hän teki tilaa itselleen kuin jäänsärkijä, pakotti massallaan muut siirtymään sivuun.
Mirjam alkoi puhua. Sanoja historian alkuhämärästä. Velvollisuudesta. Oikeudenmukaisuudesta. Armosta. Toisten välittämisestä. Solidaarisuudesta. Epäitsekkyydestä. Hän puhui syvällä kiihkolla, joka oli syntynyt epäonnistuneen elämän sivutuotteena. Hänen elämänsä sisältö ja merkitys syntyi maailman epäoikeudenmukaisuudesta, niistä mekanismeista jotka synnyttivät kurjuutta ja kärsimystä ympärilleen.Tämä oli Niklakselle tuttua puhetta, hän oli kuullut tästä aikemminkin. Mutta hän antoi naisen paasata sielunsa kyllyydestä. Niklas pakotti itsensä keskustelun yläpuolelle, kaiken ulottumattomiin, omaan zeniläiseen tilaansa, josta käsin hän saattoi hallita tilannetta. Naisen puhe kantautui onttoja seiniä pitkin ympäri galleriaa. Niklas tunsi kuinka heitä tuijotettiin. Annie seisoi kiusaantuneena hänen vieressään, näpräili kännykkäänsä aikansa kuluksi, oli tarkastavinaan työmeilejä. Mirjamilla oli tarve puhua. Niklaksella ei ollut tarvetta kuunnella. Ihmisillä oli tarve urkkia. Monimutkainen sosiaalinen kuvio, jonka kehittymiseen evoluutio oli tuhlannut voimavaransa. Nainen elehti kuin kyseessä olisi ollut performanssi, puuttui vain musiikki ja taustalla oleva video, joka kuvasi jään sulamista.
Niklas oli lukenut Bengtin keräämän aineiston huolellisesti. Perhe kituutti juuri toimeentulorajan yläpuolella, palkoista meni suurin osa asunto- ja autolainan lyhentämiseen. Mies oli neliraaja halvaantunut kolmetoistavuotta sitten rattijuopon ajattua hänen päälleen suojatiellä. Mies oli kirjanpitäjä, kulki pyörätuolilla ja ajoi erikoisvalmisteista autoa. Heillä oli kaksi lasta, neljä- ja kuusitoistavuotiaat pojat, jotka pelasivat jääkiekkoa. Heillä ei ollut edes kesämökkiä tai venettä tai muutakaan omaisuutta. Ei mitään hodokasta elämää. Niklas vihasi muutenkin Myllypuroa alueena, sen arkkitehtoonista rumuutta ja keskinkertaisuutta. Suku asui Keski-Suomessa, osa oli jäänyt pohjoiseen. Nainen oli tullut raskaaksi seitsemäntoista vuotiaana jollekin opettajalle. Mirjam oli luopunut lapsensa huoltajuudesta, siis hylännyt lapsensa ja muuttanut skandaalia pakoon Helsinkiin ja päässyt opiskelemaan viestintää yliopistoon toisella yrittämällä. Nyt lehti, jossa hän työskenteli oli ajautunut yt-neuvotteluihin. Ei ihme, jos pinna oli kireällä. Nainen halusi vierittää koko tuskansa hänen niskaaansa. Nyt Mirjamin ääni kaikui jo syyttävänä gallerian seiniltä ja sai ihmiset jähmettymään paikoilleen. Kaikki oli nyt pakotettu seuramaan tätä irvokasta näytelmää. Keski-ikäinen nainen, joka aikoja sitten oli menettänyt naisellisin viehätysvoimansa, seisoi keskellä salia hikisenä ja raivokkaana, tajuten että hänen sanansa pitivät hallussaan kokonaista yhteiskuntaluokkaa. Paikalla ei ollut kuin kutsuviereita, taidemesenaatteja, suurten firmojen johtohenkilöitä ja näiden tyttöystäviä tai vaimoja kiiltävissä illallispuvuissa. Mirjam oli nyt tapahtumien keskipisteenä, tämä oli hänen viisitoistaminuuttisensa. Hänen kasvonsa punottivat, ihohuokset pumppasivat hikeä otsalle. Hän näytti kirkkaassa valossa huonovointiselta, kampaus oli lysähtänyt kasaan, rintaliivin olkain valahti jatkuvasti alas ja hänen täytyi nostaa se takaisin hikiselle olkapäälle.
Niklas vihasi tätä naista. Hän vihasi tätä ylipainoista ämmää. Hän vihasi tämän punakkaa rumaa naamaa ja syvältä tuijottavia silmiä. Hän vihasi tapaa jolla nainen liikkui, tapaa jolla hän liikutteli velttoja käsivarsiaan. Jossain toisessa tilanteessa hän olisi tarttunut naista kurkusta kiinni ja kuristanut tämän hengiltä ja pyörittänyt tämän velton ruumiin ojaan mätänemään. Hetken ajatteli lyövänsä naista kasvoille, yllättävänsä hänet. Mikä oikeus naisella oli loukata häntä ja hänen ystäviään?
”Sinä saatanan löyhkäävä emakko. Sinä kuvotat minua”, Niklas sanoi halveksevasti. Hänen mittansa oli tullut täyteen. Hän oli yrittänyt olla asiallinen ja käyttäytyä hillitysti, niin kuin hyviin tapoihin kuului, mutta nyt hänelle riitti. Sanat yllyttivät Mirjamin yhä raivokkaampaan hyökkäykseen. Nainen alkoi seota sanoissaan ja ajatuksissaan. Sitten kesken kaiken hän otti yhtäkkiä loikan eteenpäin ja yritti lyödä Niklasta, mutta liukastui lattialla olevaan hikilätäkköön ja kaatui äänekkäästi lattialle. Jalka kääntyi vinottain ruhon alle ja Mirjam kiljaisi kivusta. Hän sai jalan oikaistua suoraksi, mutta kipu sai hänet irvistämään tuskasta. Hän istui keskellä lattiaa hartiat alaspäin painautuneena, puku oli osittain revennyt hänen päältään, saumat olivat antaneet periksi. Alusmekko pilkotti repeytyneen puvun alta paljastaen melkein kokonaan hänen toisen rintansa. Hän huohotti kuin eläin häkissä, puuskuttaen ja vatsamakkarat hytkyen. Hän tuijotti Niklasta kulmien takaa.
”Sinä olet paha ihminen. Tiedätkö sen? Sinun kaltaiset ihmiset tuhoavat maailman. Toivon, että sinut tiputetaan alas, että oppisit ottamaan vastuun teoistasi.”
”Niin kuin sinä teit Hannelen kanssa, niinkö?”
Mirjamin kasvot vääristyivät.
Hannele oli ollut hänen lapsensa.
Hän oli hylännyt lapsensa.
”Miten sinä tiedät Hannelesta?”, Mirjam sai vaivoin sanottua.
”Sinä hylkäsit oman lapsesi. Jätit sen sille matematiikan opettajalle, joka pani sinut paksuksi. Sekö on sitä vastuun kantamista”, Niklas sanoi.
Mirjam purskahti itkuun. Hänen kehonsa hytkyi hengityksen tahtiin. Hän istui gallerian lattialla ja päästi suustaan alkukantaisia kiljahduksia, jotka toivat mieleen munaisten kansojen initaatiolaulut. Ihmiset seisoivat ja tuijottivat. Kukaan ei tehnyt mitään. Ihminen olemassaolonsa nöyryyttävimmässä tilassa, makasi paljaana kivisellä lattialla, yksin, hylättynä, heitettynä tähän maailmaan. Kukaan ei ojentanut auttavaa kättä, lausunut lohdutuksen sanoja. Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.
Hetken kuluttua kaksi virkapukuista vartijaa saapui paikalle. He nostivat Mirjamin lattialta ja taluttivat hänet pois.

Pelin nimi oli Animal Farm. Se oli amerikkalainen online nettipeli, jossa sai ampua aitaukseen ahdettuja eläimiä hengiltä. Oikeasti. Kun joystickiä käänsi kello kahteen, niin mantereen toisella puolella tuhansien kilometrien päässä Arizonassa oleva Winchester Select Sporting 12/76, 28”, metsästyskivääri kääntyi simultaanisesti, aivan kuin sitä olisi käännellyt näkymätön käsipari. Kivääri oli kiinnitetty kääntyvälle jalustalle, joten sitä oli helppo ohjailla vaikka tietokoneen nuolinäppäimillä. Kun eläimen sai tähtäimeen, niin ei tarvinnut kuin painaa nappia, niin ammus lähti grafiikan osoittamaan suuntaan. Sivun laitaan oli annettu lisäksi koordinaatit etäisyydestä, tuulen suunnasta ja lämpötilasta, seikat jotka vaikuttivat luodin lentorataan. Niklas rakasti tätä peliä. Se oli virtuaalista metsästystä, ilman hyttysiä ja hiertymiä olkapäässä, eikä tarvinnut töhriä saappaita mutaan. Se herätti alkukantaiset vietit eloon. Se oli melkein parempaa kuin seksi tai puhtaaksi leikattu kolumbialainen kokaiini. Kuolleet eläimenruhot kerättiin päivän päätteeksi aitauksesta ja kuskattiin paikallisiin ravintoloihin, jossa kokit tekivät niistä grillipihvejä. Erityismaksusta eläimen pääkallo tai siitin lähetettiin ampujalle muistoksi. Niklaksella oli ensimmäisestä kaadosta muistona takan yllä villisian kallo.
Nyt he olivat pelanneet Animal Farmia kaksi tuntia pleikkari kolmosen kautta. Niklas oli antanut muille luvan käyttää hänen tiliään. Poikien kesken ilta kulki nimellä ’Tappoilta’. Niklas jäjesti niitä kolme tai neljä kertaa vuodessa, aina silloin kun hänen hermonsa ajautuivat siihen pisteeseen, että jotain piti saada hengiltä. Peli oli kalliimpi kuin kolme kertaa viikossa järjestetty terapia, mutta vaikutukseltaan terapia ei vetänyt veroja Animal Farmille. Kaikki jotka olivat kokeilleet sitä, olivat luopuneet terapiassa käynneistä. Peliin jäi helposti koukkuun, mikä sinänsä ei ollut huono asia. Tämän illan saalis oli kolme villisikaa ja kaksi peuraa. Kaurikselta oli katkennut jalka, mutta eläin oli kaatunut multakummun taakse piiloon, joten sitä voitu lopettaa.
Alkuilta oli sujunut iloisissa merkeissä. Machine oli saatu toimitettua aamupäivällä ehjänä perille, nyt sen koti oli keskellä olohuonetta. Niklas oli hankkinut pari koria shampanjaa, pitopalvelusta oli tilattu thai ruokaa, josta aito thaimaalainen kokki oli jäänyt paikan päälle pitämään huolta. Kaikki oli täydellistä. Matias oli soittanut tunti sitten ja luvannut jotain ’mielenkiintoista’ ja ’tajunnan räjäyttävää’ uuden aallon musiikkia, jota Niklas odotti malttamattomana. Ihmisiä istui portaikossa juttelemassa, tunnelma oli rento ja hyväntuulinen. Niklas oli laatinut spotifyhyn uuden soittolistan, jonka nimeksi hän oli antanut Niklas-S remix. Musiikki soi kovaa. Cheek. Anna mä meen. Gallerian tapahtumien jälkeen hän oli vaihtanut Audin uuteen Jaguar 3,0 V6 Td S 275 Premium Luxury malliin, jonka moottorissa oli käsittämätön vääntövoima. Hän ei halunut pitää enää Audia, koska siinä oli ollut naarmu ja vaikka naarmu oli saatu kokonaan korjattua, niin Niklaksella oli tunne, että auto oli pilalla. Sen sielu oli pilattu. Hän ei halunut joutua tilanteeseen, jossa hänen pitäisi ottaa naarmu uudelleen käsittelyyn. Hän haluisi päästä naarmusta ja sen historiasta eroon. Jaguar sopi muutenkin hänen imagoonsa paremmin.
Mirjam oli joutunut tapauksen jälkeen suljetulle osastolle. Hän oli vaipunut katatoniseen tilaa vastaanottamaan tietoa psyykkeensä synkimmistä mysteereistä. Sen enempää Bengt ei ollut sanonut. Eukko oli finito, kaput, poissa silmistä ja mielistä loppuelämäksi. Ja hyvä niin. Häntä ei voinut vähempää kiinnostaa, hän oli maksanut velkansa valtiolle ja hoitanut velvollisuutensa. Piste. Nyt hän oli vapaa mies, vapaa sillä tapaa, kun hän sen ymmärsi. Firma oli saanut uutta pontta kiinalaisten kanssa käydystä kaupasta ja nyt oven takana kävi kuhina. Tieto hyvin menneestä diilistä oli levinnyt muihinkin maakuntiin ja huhujen mukaan delegaatiot olivat pakkaamassa laukkujaan. Nyt häntä tarvittiin, Niklasta, miestä, joka sai aikaan mahdottomasta mahdollisen. Hän tiesi, että hän oli niskan päällä. Hänellä oli oikea tuntuma, oikea fiilis, piti vain pysyä oikealla radalla, ylläpitää oikeaa rytmiä ja antaa painovoiman hoitaa loput. Hän rakasti tätä tunnetta. Hän rakasti, kun hän tiesi kuinka hyvä hän oli. Ja vielä enemmänkin, hän rakasti sitä, kun muut tiesivät kuinka hyvä hän oli. Häntä kadehdettiin. Hänellä oli kaikkea. Rahaa, hieno talo, osakkeita ja kaunis tyttöystävä, joka oli muuttanut hänen luokseen asumaan. Hänellä oli Jagge, jossa ei ollut naarmua. Hän näytti seitsemän vuotta nuoremmalta, verensokerit ja kolesteroliarvot olivat kunnossa. Hän jaksoi polkea kuntopyörää tunnin hengästymättä, juosta maratonin alle neljään tuntiin ja vetää kaksikymmentäyhdeksän leukaa. Hänen rasvaprosenttinsa oli taas lähellä seitsemää.
Ovi kello soi. Se oli Matias. Hänen valkea ratsunsa shakkilaudalla. Matiaksen ilmeestä saattoi päätellä, että kaikki oli sujunut hyvin venäläisten muusikoiden kanssa. Hän tarttui Matiasta isällisesti niskasta kiinni, luovutti joystickin vieruskaverille. Yksi kauris oli piiloutunut kuolleen ruhon taakse, eikä se suostunut tulemaan pois sieltä.
”Ole kärsivällinen. Sen on pakko tulla kohta sieltä, sen poikaset ovat toisella puolella aitausta”, Niklas sanoi ja käveli Matiaksen perässä työhuoneeseen, jossa vaaka ja muut tarvittavat välineet odottivat punatammesta tehdyllä pöydällä. Tietty vakioporukka kerääntyi pöydän ympärille ja pulveri käytettiin varmuudeksi vaa’an kautta, ettei sattuisi vahinkoja. Niklas oli nähnyt kerran elämänsä aikansa, kun eräs hänen kavereistaan oli vetänyt överit ja tiltannut siihen paikkaan, keho oli pumpannut vaahdot suuhun ja sydän oli pysähtynyt puolentoista minuutin kouristeluiden jälkeen. Kaveri oli selvinnyt täpärästi hengissä, mutta se ei ollut kivaa. Kun satsit oli saatu tasattua ja hienonnettua luottokortilla nenään sopivaksi jauheeksi seurasi juhlallinen ja jännittynyt hiljaisuus. Pienten ihastuttavien ääntelyiden jälkeen jokainen putsasi nenänsä, ilmeet kuvastivat helpotusta ja onnea. He kaikki tiesivät, että illasta tulisi menestys. Kola on ensiluokkaista, kolme kertaa kalliimpaa kuin tavallinen pulveri, jota sai ruotsinlaivoilta, mutta kaikki oli sen arvoista.
Tämä oli hänen maailmansa. Pyrkimystä täydellisyyteen, mitään sen huonompaa ei voinut hyväksyä. Hän antoi mielikuvien viedä hänet pois tästä huoneesta. Hänen mielensä oli jäätynyt kukka Saharan autiomaassa. Hän antoi itselleen luvan lipua äärettömyyteen. Hän tunsi leijuvansa ilmassa korkeiden talojen yläpuolella. Pojat vetivät innokkaina jo toista kierrosta, olivat siirtyneet seuraavalle tasolle jahtaamaan omaa häntäänsä. Hän halusi odottaa, nauttia vielä tästä hetkestä. Hän halusi antaa tälle nousulle vielä mahdollisuuden tavoittaa huippunsa. Hän halusi tietää kuinka kauan yhdellä henkäyksellä oli mahdollista elää. Oliko laaksojen ja vuorten takana vielä jotain todellisempaa? Hänen mielensä sukelsi mustiin aukkoihin ja sieltä ulos värikkäisiin maailmankaikkeuksiin. Hän näki Mestari Chen rukoilemassa kolmentuhannen metrin korkeudessa ilman happinaamaria. Hän näki maassa valtavan pitkän naarmun, joka muistutti Kiinan muuria. Hän näki horisontissa mekaanisia laitteita, jotka pumppasivat maan uumenista haitallista myrkkyä. Kaikki mitä hän näki ja koki oli kemiallista virtuaalitodellisuutta, häivähdys uudesta uljaasta ubiikkiyhteiskunnasta, jossa arkkitehtien luomista 3 D- mallinnoksista oli poistettu ihminen. Homo sapiens oli kuollut sukupuuttoon, haudattu samoihin hautoihin dinosaurusten kanssa. Ihmisen oli korvannut paperista leikattu nukke, joka oli skannattu kuvakäsittelyohjelmaan, se oli cropattu irti taustastaan ja istutettu ja muokattu uuteen dolby surround ympäristöönsä. Ihmisen hahmo ei luonut enää varjoja maailmaan. Varjot oli poistettu ja hävitetty bittiavaruuteen, layeri oli laitettu roskakoriin. Ei ollut ryppyjä vanhusten kasvoilla, ei tummia silmäpusseja tai tummuneita hampaita. Jokaiselle kehonosalle oli omat kuvapankkinsa, blondista tehtiin brunette kolmella klikkauksella, kaikki karvat vaihdettiin uusiin, jopa sormiin pystyttiin vaihtamaan uudenlainen luustotyyppi, jotta kokonaisuus olisi säilynyt harmonisena. Digitaalinen historia tuotti uusia tapoja kertoa ihmiskunnan sponsoroitua tarinaa. Jokainen ajatus ja tapahtuma oli läpäissyt mainosstrategistien syvääluotaavat analyysit. Ihmiskunnan historiasta oli olemassa päivitetty versio 3.0, joka oli yhteensopiva uusin speksien kanssa ja joka tulisi olemaan virallinen standardi ainakin seuraavat kolme vuotta. Uusi versio oli jo kehitetty täysin uudentyyppiselle sensitiiviselle alustalle, mutta siitä ei haluttu vielä kohista, koska rahat oli vielä saamatta tästä versiosta. Taustalla soi ikiaikainen hissimusiikki railakkaine kertosäkeineen ja kitarasooloineen. Kaikki oli onnellista, hyvää tarkoittavaa ja sydämellistä.
Niklas kumartui pöydän ylle ja nuuskasi valkoista puuteria öljyttyyn sieraimeen, josta hän oli käynyt poistattamassa kolme päivää sitten ylipitkät karvat. Hän oli mies mustassa puvussa ja kengissä, valkeat kaulukset hohtavina loistaen. Hän kuului yhden prosentin veljeskuntaan. Hänen tulonsa olivat kasvaneet muuta väestöä enemmän yli satakertaisesti kuluvan vuoden aikana. Hän odotti, että aine teki velvollisuutensa. Kolmessa minuutissa oli odotettavissa uusi huippu. Hän hymyili tyytyväisenä huoneessa. Hän rakasti tätä poikaporukan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Heillä oli oma hierarkiansa, jokaisella oli oma tehtävänsä tässä ainutlaatuisessa ekosysteemissä. He tunsivat toisensa jo kouluajoilta, silloin kun he olivat vasta pyrkimässä Hankkeniin. Noista yhteisistä kokemuksista puhuttiin aina, muisteltiin menneisyyden tekoja. Näihin miehiin hän saattoi luottaa, he olivat samaa verta kuin hänkin. Hänen muskettisoturinsa. Niklas sanoi, että hänen oli käytävä tupakalla.
Ihmiset olivat kerääntyneet ryhmiksi eri puolelle olohuonetta. Häneen luotiin ihailevia katseita. Hän hymyili, kävi vaihtamassa muutaman sanan seurueen kanssa, heitti varmoja tuttuja vitsejä, jotka purivat tilaisuuksissa, jossa ihmiset seisovat ryppäinä ja näykkivät vähäkalorisia alupaloja lautasilta. Hän taputti pukumiehiä selkään ja hymyili hymyä, jonka hän oli opetellut peilin edessä. Näissä salongeissa hän osasi liikkua. Hän tunsi eleiden ja sanojen merkitykset, tunsi tapojen menneisyyden, haistoi ilmassa soljuvat virtaukset. Hän tunsi, kuinka häntä ihailtiin ja kadehdettiin. Pelättiin. Oli olemassa suunnattoman rikkaita ihmisiä, jotka kadehtivat hänen osakesalkkuaan, elämäänsä, hänen nuoruuttaan, hänen hiuksiaan ja virheettömiä hampaita. Hän tiesi, että osa toivoi hänen epäonnistuvan. Nämä ihmiset nauttivat toisten epäonnistumisesta. Hänkin nautti. He olivat kilpailijoita samoilla markkinoilla, jossa vain muutamat selviytyivät voittajina. Rahan hankkimien oli peli, jolla tavoiteltiin valtaa. Hän halusi sitä itselleen lisää. Hän rakasti pelaamista.
Toinen satsi oli saapumassa perille. Hän laski shampanjalasin pöydälle. Hän tunsi ympäröivän todellisuuden koostuvan lopputtomasta määrästä pikseleitä. Jokainen yksityiskohta piirtyi verkkokalvolle terävänä ja ylikorostettuna. Terassin ovenkahva, sälekaihtimet, tuolin selkänoja, portaita kannattelevat tukirakenteet, liukuoven kiskot. Hän näki ikkunalasin pinnassa olevat naarmut ja vääristymät. Mikä olisi tällaisen todellisuuden resoluutio? Hän ajatteli hyttystä ihonsa pinnalla, terävä imukärsä työntyneenä pulleaan verisuoneen. Hän näki verellä täytetyn hyönteisen. Se sai ravintonsa hänen verestään. Oliko hyttynenkin nyt kamoissa? Häntä nauratti ajatusta hyttysestä, joka lensi sekopäisenä ympäri terassia. Hän tappoi hyttysen yhdellä lyönnillä. Hän pyyhki veren nenäliinaan.
Hän ajatteli Annieta. Annie oli muuttanut hänen luokse asumaan. Se oli tullut hänelle itsellekin yllätyksenä. Hän halusi antaa Annielle mahdollisuuden. Annie oli saanut BMW sopimuksen kahdelle vuodelle. Siitä oli ollut kauppalehdessä maininta kuvan kera. Ilman silikoneja se ei olisi ollut mahdollista. Saavuttaakseen unelmansa oli tehtävä uhrauksia. Hän ajatteli sormusta Annien nimettömässä. Siitä oli ollut puhetta, että he kihlautuisivat ensi syksynä, puolen vuoden seurustelun jälkeen. Hän ajatteli timanttisormusta Annien nimettömässä, pitkää matkaa tuntemattomalle saarelle, kukkaseppeleitä, turkoosin värisiä aaltoja, viiden tähden hotellin aamiaispöytää. Kaikki oli mahdollista. Hän eli yhdessä mahdollisesta maailmoista, jossa saattoi unelmoida asioista, joita oikeasti ei tapahtunut. Mutta mikä oli todellista ja mikä kuviteltua, aineellinen maailma koostui esineistä, tapahtumista, asioista joita saattoi koskettaa. Pystyikö toista ihmistä katsomalla sanoa, että hänellä oli päänsärky? Oliko kipu todellista? Hän veti henkosen Gauloisesta ja katsoi pimenevään iltaan. Joku puhui hänellä. Laiha, rinnaton nainen illallispuvussa. Häntä alkoi panettaa. Hän näki liikkuvat huulet ja käden heilahduksen. Niklas hymyili ja nyökkäili. Hän näki itsensä tässä tilanteessa. Seisovan itsensä vieressä, katsomassa kohtausta ulkopuolelta kuin elokuvassa, josta on poistettu ääni. Hän oli läsnä jossain toisessa ulottuvuudessa. Hän tumppasi savukkeen tuhkakuppiin ja kuuli sanovansa: ”Kiitos.” Sana kaikui hänen korvissaan. Hän käveli yläkertaan. Hän vilkaisi makuuhuoneeseen, mutta Annieta ei ollut siellä. Hän riisui puvuntakkinsa ja kävi laittamassa sen sängylle. Hän laittoi puhelimensa lataukseen. Hänelle tuli tarve pestä kasvonsa. Hän ajatteli Veen vesipulloa lavuaarin reunalla. Hän käveli käytävän poikki ja avasi vessan oven. Hän näki Annien seisomassa peilin edessä kampaamassa hiuksiaan. Annie oli nyt hänen henkilökohtaisessa tilassaan. Niklas seisoi paikallaan ja näki kuinka Annien pitkiä hiuskarvoja lojui pesualtaassa. Annie käännähti sivuttain ja sanoi jotain. Hän kuuli vain loppuosan lauseesta. Onhan se ok? Niklas käveli hitaasti Annien luo ja tarttui tätä takaa hiuksista. Annie oli tullut luvatta hänen henkilökohtaiseen tilaansa. Annie kiljaisi kivusta ja kysyi mikä Niklasta vaivasi. Niklas tarttui vapaana olevalla kädellä Annieta kurkusta ja raahasi hänet pois peilin edestä. Hän talutti Annien niskaotteelle wc pöntön eteen. Annie alkoi kiljua ja pyysi Niklasta päästämään irti. Huutaminen oli turhaa, koska huone oli äänieristetty ja lisäksi kaiuttimasta alkoi kuulua musiikkia. Annie alkoi itkeä ja nyyhkyttää ja sanoi häntä hulluksi. Niklas löi häntä kasvoihin, molemmille puolille, sitten hän tarttui Annieta uudestaan hiuksista kiinni ja iski hänen otsansa wc-pöntön reunaan. Niklas tunsi nyt ensi kertaa oman raivonsa. Hänen päänsä täyttyi ajatuksista, mielikuvista jotka tunkeutuivat väkisin kaman uuvuttamista aivoista. Hänen sieluunsa laskeutui raskas lasti kuuma lyijyä. Hän repi ohuen illallispuvun Annien täydellisen kehon päältä. Annie makasi lattialla hänen edessään avuttomana. Niklas vihasi avuttomia ihmisiä. Hän vihasi Mirjamin kaltaisia köyhiä ihmisiä, jotka valittivat sitä, että olivat syntyneet väärään yhteiskuntaluokkaan. Hän yllättyi omasta raivostaan, tunnisti siinä oman ihmisyytensä historian. Hän oli sellainen. Sodassa miehet menevät sekaisin, leikkaavat toisilta pään irti tai kiduttivat toisiaan ennennäkemättömän julmilla tavoilla. Hän näki joskus unia, jossa hän työnsi ihmisiä lihamyllyyn. Hän oli käynyt neljä vuotta psykologin luona puhumassa väkivaltaisista raivokohtauksistaan. Hänen lääkitystä oli tehostettu. Hän repi loputkin vaatteet Annien päältä. Oman miehisen voiman tunteminen sai hänen kalunsa jäykäksi. Hän katsoi lumoutuneena omaa penistään, tunsi sen sykkivän voiman. Hän työnsi sen Annien sisälle. Hän kuuli jostain kaukaa kivun ja epätoivon ääneet. Hän kuuli itkua ja nyyhkytystä. Hän tarttui Annieta hiuksista ja työnsi tämän pään vessanpönttöön. Hän nai Annieta eläimellisen raivon vallassa, kaiken tuntemansa hellyyden tavoittamattomissa, hampaat irvessä, koko sielunsa ja olemuksena kyllyydessä. Hän tyhjensi koko maailmaa tunteman vihansa Annieen. Hän työnsi itsensä kohti olemassaolonsa äärilaitaa. Hän halusi tietää miltä tuntui ylittää tämä raja, joka tulisi määrittelemään hänet uudella tavalla. Hän halusi tietää miltä tuntui syntyä uudelleen, nähdä maailma uudella, ennennäkemättömällä tavalla. Mitä rajummaksi hänen vihansa yltyi, sitä vapautuneemmalta hänestä tuntui. Kun hän lopulta tuli, historian raskas taakka putosi hänen harteiltaan ja hänen kehoonsa laskeutui rauha.
Naarmu oli kadonnut.