Ukki

UKKI

Pienoisromaani


















 















1948























I


Vaikka he olivat vain tuiki tavallinen työläisperhe sodanjälkeisessä Suomessa, vanhem-milla tuntui olevan vahva näkemys, että seuraavalla sukupolvella voisi mennä elämä vä-hän helpommin. Niinpä esikoispoika Tuomas oli patistettu kaupunkiin oppikouluun, vaik-ka siihen ei kai oikein varoja olisi ollut. Neljä vuotta Tuomas oli käynyt kansakoulua, ja sen jälkeen hän oli suorittanut hyväksytysti keskikoulun pääsykokeet. Samalle tielle aiot-tiin ohjata myös kolmisen vuotta nuorempi Eero, samoin kuin Ritva ja Arvokin sitten aika-naan.
Olihan siitä Tuomaan keskikouluun siirtymisestä yhdessä jotain keskusteltu, mut-ta käytännössä pojan omaa mielipidettä ei paljoakaan kuunneltu. Vanhempien sana oli laki.
— Kyllä siun on syytä sinne oppikouluun männä. Vai halluutko sie tosijaan tiena-ta leipees näissä samoissa töissä kun mie? Ja olla jo neljäkymppisenä ukkona selekävai-vanen ja harva se talavi keuhkokuumeessa? Jos piätä kerta on ravattihommiin tai siistei-hin sisätöihin, niin tarvihtooko hänestä enempee ies neuvotella? Kaarlo-isä oli virkkanut halkolaatikon päällä istuen ja pillisavuketta poltellen.
Isän sanoissa oli sellainen painotus, ettei pienikokoiselle Tuomaalle tullut mie-leenkään sanoa jotain vastaan. Ei hän osannut kuin mumista jotain myöntelevää.

Valma-äiti oli yleensä hyvin tarkka kaikessa rahan käyttämiseen liittyvässä. Vaatteet kier-rätettiin moneen kertaan vanhemmalta lapselta nuoremmalle, ja kun paidat ja housut al-koivat olla ihan risoja, useaan otteeseen paikatut ja parsitut vaatekappaleet revittiin ma-tonkuteiksi tai niistä tehtiin lattialuuttuja. Ruuan piti olla jo melkein karvahomeessa en-nen kuin se tunkiolle heitettiin. Jos lapset erehtyivät napisemaan lautaselle laitetusta Jumalan annista, heidät laitettiin ruotuun alta aikayksikön.
Ruokaa piti kunnioittaa, koska oli nähty pulavuodet ja sota-aika elintarvikesään-nöstelyineen. Monia tuotteita myytiin vain kortilla vielä rauhan tultuakin. Kerran kolme-vuotias Eero oli pissinyt rappusilla jäähtyvään marjapuurokattilaan. ”Mie pittin puuroon!” oli pikkupoika hihkunut niin kuin olisi tehnyt suurenkin uroteon. Äiti oli vain kaapinut kel-taiset liemet päältä pois ja marjapuuro oli syöty mukisematta. Ikänsä takia Eero oli saanut silloin äidiltä vain lievän nuhtelun.
Huvituksia äiti ei tuntenut; kolikoita kaupungissa silloin tällöin vierailevaan sir-kukseen häneltä oli turhaa pyytää, sen enempää kuin elokuvalippuihinkaan. Tämä äidin asenne ei tosin johtunut pelkästään vähävaraisuudesta. Äiti oli tullut uskoon jo ennen talvisodan syttymistä, ja taisteluiden tauottua hän oli alkanut käydä yhä ahkerammin hel-luntailaisten pitämissä kotikokouksissa. Silloisessa maailmanajassa oli aivan itsestään-selvää, ettei uskovainen nainen saanut meikata, pitää korvakoruja, pukeutua lyhyeen mekkoon tai housuihin, eikä käydä tansseissa edes avioliittoon vihityn miehensä kanssa.
Mitä vanhemmaksi äiti oli tullut, sitä jyrkemmin hän oli käynyt tekemään pesäeroa maailmaan. Elokuvat, pelikortit ja iskelmämusiikki olivat hänen kielletyllä listallaan, mutta Tuomaan ja Eeron viehtymyksen urheiluun ja kaunokirjallisuuteen hän ainakin suurin piirtein sulatti. Varmaan nämäkin harrastukset olivat äidin mielestä enemmän tai vähem-män turhuutta, mutta eivät nyt kuitenkaan suoranaisia syntejä.
Isä oli selkeästi vapaamielisempi, mutta äitihän heillä lasten arkikasvatuksesta enemmän päätti, koska isä oli välillä pitkiäkin aikoja poissa kotoa elantoa hankkimassa. Isä teki metsätöitä eri puolilla Itä-Suomea, koska metsurin töitä oli silloin hyvin tarjolla ja niissä ansaitsi paremmin kuin monissa sekatyömiehen pesteissä. Yhtenä porkkanana kai myös oli, että metsätyömiehille annettiin silloin tällöin ylimääräistä ravintoa tehopakkauk-sissa. Joskus tehopakkauksessa saattoi olla jopa ihan oikeaa kahvia.
Sellaiset aikomukset isällä kuitenkin oli, että jossakin vaiheessa hän siirtyisi kau-punkiin rakennustyömaille. Vasara pysyi isällä kädessä, ja käden taitoja löytyi häneltä muutenkin. Kun rintamamiestontille oli rakennettu alkeellinen puolitoistakerroksinen omakotitalo, talkooapua oli toki ollut, mutta suurimmaksi osaksi isä oli itse nikkaroinut ta-lon viraapelihomminaan. Tuomas ja Eero olivat olleet isän apuna lautapoikina ja hans-lankareina.
Tuomaan oppikouluun menemistä äiti ei ollut kuitenkaan ensisijaisesti miettinyt ylimääräisenä menoeränä. He asuivat Hukanhaudalla Pielisensuun kunnassa, mistä ei ollut kohtuuttoman pitkää matkaa Joensuun kaupunkiin. Poikien koulunkäynti lyseossa onnistuisi ihan mukavasti kotoakin käsin. Oli vielä muuan seikka, joka viimeistään käänsi äidin näkemyksen samaan suuntaan kuin isällä:
— Kun siellä oppikoulussa on kuulemma niitä vappaaoppilaspaikkoja köyhem-pien perreitten pennuille. Niin että siihen nähen mänköön vuan Tuomas sinne lyseoon. Jos siitä sitten ura urkenis vähän parempaan elämään…

Tuomas oli jo kaksitoistavuotias. Hän ymmärsi asioita enemmän, mitä vanhemmat aina tulivat ajatelleeksi. Hän oli käsittänyt muutamista äidin puolihuolimattomasti heitetyistä lauseista, että joksikin muuksi hän olisi nuorena tyttösenä halunnut päätyä kuin tilapäisiä ansiotöitä silloin tällöin tekeväksi työmiehen vaimoksi.
Lukupäätä äidillä olisi ollut, niin oli kansakoulun uskovainen opettaja hänelle ai-koinaan sanonut. Opettaja oli kehottanut Valmaa pyrkimään Kajaaniin opettajaseminaa-riin, kun hän oli kansakoulun jälkeen tehnyt piian hommia opettajan kortteeritalossa. Se-minaariin oli mahdollista päästä kansakoulupohjallakin, ja lisäksi opettaja oli luvannut ystäviensä kanssa auttaa taloudellisesti opintielle pääsemisessä. Tämä haave oli kuiten-kin lopullisesti pyyhkiytynyt, kun Valma oli tavannut erään Kaarlo Mäkelän nuorisoseu-ran iltamissa vuonna 1933. Noina aikoina avioliitto toi naisen elämään vakautta ja turval-lisuutta, mutta toisaalta se useimmiten merkitsi samalla oman uran luomisen päättymistä.
Oliko siinä yksi syy, miksi äiti oli niin usein omissa ajatuksissaan ja allapäin? Kun elämä ei ollut ihan mennytkään oman käsikirjoituksen mukaan? Tätä asiaa Tuomas oli välillä pohdiskellut alati kehittyvällä ymmärryksellään. Mitä vanhemmaksi hän varttui, sitä useammin hän huomasi, etteivät ihmisten tekemiset ja tekemättä jättämiset usein olleet aivan sellaisia, millaisilta ne ensin näyttivät.


II


Vaikka isä oli yleensä melko puhelias ja huumoria ymmärtävä Keiteleeltä Joensuun seu-dulle päätynyt savolaisukko, jokin salattukin puoli hänellä oli. Jotenkin Tuomas sen vain aisti, vaikka vanhemmat hyvin pitkälti kätkivät keskinäiset erimielisyytensä jälkikasvulta. Isä oli Kaarlo Tapani kirkonkirjoissa, mutta Kalleksi häntä yleensä kutsuttiin.
Jos keskustelu sattui eksymään tuntemattomalle kielletylle alueelle, lause katkesi usein kuin leikaten, mutta vanhempien eleet ja ilmeet olivat sitäkin puhuvampia. Toisi-naan kävi niinkin, että isä murjoi hatun päähänsä ja mennä viuhtoi ulos niin sukkelasti, ettei kukaan ehtinyt edes kysyä, minne hän oli yhtäkkiä menossa. Pari kertaa äiti itki täl-laisen tilanteen jälkeen. Silloin Hukanhaudan talossa oli aina painostava tunnelma. Ei äiti koskaan kertonut, miksi hän vuodatti kyyneleitä.
Tarkkaavaisena poikana Tuomas oli saanut selville, että sota-aikana isä oli tehnyt jotain kiellettyä. Monien muitten poikien isät juttelivat paljon sodasta ja välillä vähän kers-kailivatkin rintamamuistoillaan, mutta Kalle puhui niistä ajoista aika vältellen, silloin eten-kin, kun Valma oli kuulolla. Välillä Tuomas oli kai ollut hieman kateellinen muutamille kavereilleen, joitten isät olivat ainakin omien juttujensa perusteella olleet suuria sotasan-kareita ja kunnon jermuja.

Vanhemmilla oli aikuisten asiat, eikä lasten sopinut niitä liioin udella. Lapsilla sen sijaan oli sitäkin tarkemmat korvat, ja toisinaan he onnistuivat olemaan niin huomaamattomasti kärpäsenä katossa, että pääsivät hajulle suurista salaisuuksista.
Muuan kuiskuteltu juttutuokio painui erityisesti Tuomaan mieleen. Se tapahtui eräänä lauantai-iltana, kun äidin henkiystävä Annikki tuli heille saunomaan. Annikilla ja hänen miehellään Jussilla ei ollut silloin vielä ulkosaunaa omalla rintamamiestontillaan. Kalle-isä oli savotassa Ilomantsissa, ja kun lapset oli laitettu nukkumaan, naiset jäivät jut-telemaan keittiöön. Eivät he ymmärtäneet, että Tuomas vain teeskenteli nukkuvaa.
— … niin… kun sillä Kallella on se lehtolapskii siellä Keiteleellä… se poika, joka oli syntyny jo ennen meijän vihille männöö… kai se Kallelle on, kun se on siitä ne ruo-kotkii aina maksanu… täys mieshän se kohta jo on… että onhan tässä ollu kestämistä… senkii asian kanssa…
Paljon muutakin äiti kuiskutteli, mutta tämä huokaus jäi parhaiten Tuomaan mie-leen.
Lehtolapsi. Jotenkin Tuomas kai jo käsitti, mitä se tarkoitti. Oliko sitten niin, että hänellä oli isoveli sillä samalla paikkakunnalla, missä isovanhemmat asuivat? Ja jos oli, tiesikö tämä poika, että hänellä oli kolme pikkuveljeä ja yksi pikkusisko Pielisensuussa? Minkä näköinen tämä poika mahtoi olla? Oliko hän yhtä pieni ja hintelä kuin Tuomas ja Eero?
Ehkä se oli totta, sillä tekihän isä silloin tällöin salakähmäisiä reissuja Keiteleelle, eikä silloin suostunut ottamaan ketään mukaan. Kävikö isä silloin tapaamassa vanhinta lastansa?

Isän tupakan polttelun äiti oli jotenkin oppinut sietämään, mutta jos isä milloin erehtyi ot-tamaan viinaa ja se kantautui äidin korviin, siitä seurasi aina vanhempien välille monen päivän pituinen mykkäkoulun pitäminen. Kotiin isä ei koskaan edes yrittänyt kantaa sau-napulloa, koska todennäköisesti äiti olisi kaatanut sen samoin tein viemäriin. Kun viinan päältä oli otettu yhteen, isä saattoi muuttua kireäksi ja sulkeutuneeksi pitkäksikin ajaksi.
Mutta eihän siinä toisaalta ollut mitään poikkeuksellista, että nämä sodasta pa-lanneet ja ylipitkiä työpäiviä paiskivat tervaskantoukot olivat aika usein enemmän tai vä-hemmän hermonsa menettäneitä kovan linjan kasvattajia. Jos puhetta ei uskottu, tukka-pöllyä he antoivat lapsille herkästi, ja jos sekään ei auttanut, remmin annettiin laulaa ta-kamukselle. Yleisenä kasvatusmetodina oli, että joka kuritta kasvoi, se kunniatta kuoli. Joka vitsaa säästi, se vihasi lastaan.
Lapsia ei myöskään pitänyt erityisemmin kehua onnistuneesta suorituksesta, koska se olisi voinut johtaa ylpistymiseen. Oli itsestäänselvyys, että työtä tehtiin pienestä pitäen ja vanhempia toteltiin. Ei sellaisista asioista käyty neuvottelemaan.


III


Vuoden 1948 alussa isä alkoi käydä eri seurakuntien pitämissä hengellisissä tilaisuuk-sissa. Äiti ei yleensä tykännyt isän omista iltareissuista, mutta näihin uskonnollisiin rien-toihin hän suhtautui täysin toisella tavalla, ehkäpä suorastaan kannustavasti.
— Mäne vuan siihen vappaakirkon tillaisuuteen. Kerro Annikille terveisiä, jos sa-tut häntä siellä näkemään. Eihän se Herran sana koskaan ainakaan pahitteeks oo… ihe kullekkaan… äiti saattoi evästää isää päivällisen päätteeksi.
Sinä talvena isä oli saanut metsätöitä kaupungin läheltä ja pystyi käymään päivit-täin töissä kotoa käsin. Hiihtämällä hän työmatkansa teki ja aika usein hän meni myös hengellisiin tilaisuuksiin suksilla tai potkurilla.
Puhuttiin, että Joensuun seudulla oli herätyksen aika monissa seurakunnissa. Kaikesta päätellen herätyksen aalto oli tavoittanut myös Kalle-isän, koska aika usein hän painiskeli uskonasioitten kanssa myös kotona joutohetkinään. Hengellistä kirjallisuutta alkoi ilmestyä itse tehtyyn alkeelliseen kirjahyllyyn vihkiraamatun ja muutamien halpojen koriste-esineiden seuraksi, ja näitä kirjasia isä usein luki keskittyneen näköisenä. Silloin äiti soi isän suuntaan suopeita katseita, vaikka yleensä aina vähän motkotti, jos näki jon-kun perheenjäsenen kuluttavan aikaansa hupilukemiseen. Koulukirjat ja hengelliset opukset äiti kuitenkin hyväksyi ilman napinoita.
Yhtä isän hankkimaa kirjaa Tuomas joskus selaili, se oli jonkun Ellen G. Whiten kirjoittama Suuri taistelu. Aika tylsältä kirjalta se vaikutti, eikä Tuomas jaksanut sitä kovin pitkälle lukea. Isän kotiin kantamia Ristin Voitto –lehtiä hän sen sijaan lueskeli sitäkin kiinnostuneemmin.

Isä oli vakavoitunut, ja äiti tuntui olevan hyvillään tästä muutoksesta. Tietenkin Tuomas jälleen kuuli, mitä äiti jutteli Annikille ja parille muullekin uskonystävälleen.
— … vuan johan tuo ol aikakii… Kallenkii käyvä miettimään näitä suurempia asi-oita… jospa sillä ois nyt se etsikkoaika… sitähän tässä on jo vuosia rukkoiltu ja vuotettu… niin… kahesti tai kolomesti Herra kutakii immeistä kuhtuu… kun nyt vuan Kalle ymmärtäs käyttee sen etsikkoaikasa oikein… kun jokkaisella on vuan se oma aikansa… joskus se armo sitten loppuu… viimestään hauvassa… ja sitten on myöhästä käyvä ennee katu-maan…
Niin. Ei se ollut sattumaa, että isä kävi hengellisissä tilaisuuksissa. Sitä olivat vie-rellä elävät uskovaiset jo kauan rukoilleet ja odottaneet. Koska Tuomas oli usein kulkenut äidin matkassa helluntailaisten kotikokouksissa, hän ymmärsi jo aika hyvin Kaanaan kie-len. Käsitteet etsikkoaika, herätys, parannuksen tekeminen ja kilvoittelu olivat hänelle tut-tuakin tutumpia, koska harva se kerta kotikokouksissa kuultiin jonkun uskonveljen tai –sisaren henkilökohtainen todistus omasta uskoon tulemisestaan tai hengellisestä koette-lemuksestaan.

Oli tietenkin mukavaa, että vanhemmilla oli aikaisempaa paremmat välit, mutta toisaalta isän totisemmaksi muuttunut ilme herätti Tuomaan sisimmässä myös jonkin kummallisen painostavan tunteen. Pitäisikö hänenkin ennemmin tai myöhemmin tehdä tilinsä selviksi yläkerran suuntaan? Sitä joko oltiin uskossa tai sitten ei, matkalla iankaikkiseen taivaa-seen tai matkalla iankaikkiseen kadotukseen. Välimuotoja ei tunnettu, se oli kokouksissa tehty selväksi.
Välillä Tuomas huomasi kaipaavansa takaisin sitä leikkisää isää, joka oli usein vähän härnännyt äitiä pikkutuhmilla jutuilla ja puoliruokottomilla letkautuksilla. Äiti oli ai-na näille jutuille ärähtänyt, mutta toisinaan oli tuntunut vähän siltä, että äiti oli toiminut näin vain tavan vuoksi. Ja olipa käynyt joskus niinkin, että lopulta äiti oli itsekin varovasti naurahtanut isän leikinlaskulle.
Odotuksen ajassa he elivät. Tuskin sellaista seurakuntaa sillä seudulla olikaan, jossa isä ei olisi nyt käynyt. Vapaakirkko, helluntaiseurakunta, adventtikirkko ja se tavalli-nen evankelis-luterilainen kirkkokin tulivat hänelle hyvin tutuiksi talven 1948 aikana. Jo-kin muutos isän elämässä oli tapahtumassa; siitä ei ollut epäilystäkään.
 
IV


Alkukesän aikana Kansan Raamattuseura piti telttakokoussarjan eräällä Hukanhaudan hiekkakentällä kansakoulun lähellä. Samaisella kentällä Tuomas ja Eero olivat usein pe-lanneet jalkapalloa muiden kylän poikien kanssa.
Aika maaseutuahan se Hukanhaudan alue tuolloin vielä oli: heinää seivästettiin useitten tönöjen ympärillä ja pieniä peltotilkkuja oli joka suunnalla. Parin isomman maata-lon pihapiiriin oli ilmestynyt jo traktori 1940-luvun loppuvuosina, mutta hevosiakin edel-leen käytettiin maa- ja metsätöissä. Kukapa silloin olisi voinut uskoa, että seuraavien vuosikymmenten aikana Hukanhaudasta kehittyisi yksi Joensuun kaupunginosista ker-rostaloineen ja liikenneympyröineen.
Pienimuotoista karjanpitoa harjoitettiin melkeinpä joka mökissä, koska elettiin vie-lä korttisäännöstelyn aikaa ja leipä oli muutenkin tiukassa työläiskodeissa. Tuomaan ko-tona pidettiin yhtä lehmää ja kahta sikaa. Ulkorakennus toimi sekä navettana että sauna-na. Lehmästä saatiin maitoa joka päivälle, ja possuista aina jompikumpi laitettiin lihoiksi joulun alla.
Isä osasi teurastaa itse ja kävi toisinaan naapuritaloissakin pistämässä elukat hengiltä ja paloittelemassa lihat. Ei hän tästä työstä koskaan varsinaista palkkaa ottanut, mutta melkeinpä aina teurastaja sai jonkin makoisan paistipalan kotiin vietäväksi. Kano-jakin heillä oli joskus ollut, mutta sodan jälkeen niistä oli luovuttu, koska äidin aika ei enää riittänyt kanojen ruokkimiseen ja munien keräämiseen.

Paikallinen kirkkoherra ja kirkkoneuvosto eivät aina välttämättä katsoneet kovin hyvällä vapaitten suuntien toimintaa Hukanhaudalla, ja siksi helluntailaisilla ja vapaakirkon väel-lä oli toisinaan vaikeuksia saada paikkaa telttakokouksien pitämiselle. Näistä lahkolaisis-ta liikkui välillä aika ikäviä huhuja, koska he eivät kastaneet lapsiaan ja koska heidän ti-laisuuksissaan meno poikkesi muutoinkin niin paljon kaikesta totutusta. Saarnamiehet eivät säästelleet äänivarojaan, ja usein yleisö meni niin hurmoksiin kuulemastaan sanas-ta, että alkoi puhua aivan oudoilla vierailla kielillä.
Ei sellaista ollut ennen nähty ja koettu ainakaan sillä seudulla. Olihan se nyt en-nenkuulumatonta, että saarna saattoi keskeytyä jonkun tavallisen penkinkuluttajan julis-tamaan äkilliseen profeetalliseen sanomaan ja ettei tällainen rauhanhäiritsijä saanut edes minkäänlaista moitetta puhujalta. Aivan omat lauluvihkosetkin heillä oli, eikä tilai-suuksissa noudatettu oikein minkäänlaista liturgian muotoa.
Uudestikastajiksikin heitä moitittiin, koska he pitivät näyttäviä kastetilaisuuksia milloin minkäkin järven tai joen rannalla uusille jäsenilleen. Sylivauvana saatu kaste ei ainakaan helluntailaisille riittänyt, vaan ensin piti olla henkilökohtainen ja julkisesti tun-nustettu usko Jeesukseen Kristukseen ja sitten vasta uskoon tulemista seuraava usko-vien kaste.
Kansan Raamattuseuraan kirkollinen väki suhtautui kuitenkin suopeammin, kos-ka olihan se luterilaisen kirkon sisällä syntynyt herätysliike, jonka jäsenet eivät hylänneet lapsikastetta, eivätkä eronneet kirkosta. Tiedettiin, että uuden herätysliikkeen perustami-seen oli ollut vaikuttamassa suomalaissyntyinen ja sittemmin ruotsalaistunut vapaakirkol-linen evankelista Frank Mangs. Liike oli levinnyt nopeasti, ja se oli saanut jalansijaa myös Pielisensuussa. Paikka telttakokoussarjalle oli järjestynyt heille melko vähällä suostutte-lulla.

— Millanen porukka se oikein on? äiti tiedusteli, kun isä oli tekemässä lähtöä telt-takokoukseen eräänä lämpimänä kesäkuun iltana.
— Ka sellanenhan se… Jumalan sannoo ne julistaa siinä missä helluntailaiset-kii. Ei siinä juurikaan erroo oo. Kitarakuoro on heilläkii ja joka tillaisuuvessa on kuultu immeisten omakohtasia todistuspuhheita, isä virkkoi, kun alkoi kiskoa suoria housuja jal-koihinsa.
Äidillä oli hieman epäröivä ilme, mutta ei hän isän aikomuksia estämäänkään käynyt.
— Lähe mukkaan, niin sittenhän sen niät. Sitten ei tarvihe ennee miettii, millanen porukka se Kansan Raamattuseura on. Kyllä ne ihan oikeita uskovaisia taatusti on.
Hetken näyttikin, että äiti oli tarttumassa syöttiin, mutta sitten hän kuitenkin pe-rääntyi.
— No jospa mie sitten joskus toisen kerran… Kun vasta äsken kävin Siionilla ruk-kouskokkouksessa. Ja kun se Eeron paitakii pitäs ommella kuntoon…
— Ka ihan miten vuan. Vuan kyllähän se paita tulis korjattuu huomennakkii.
— Niin… niin tietysti… Mutta antaa nyt olla.
Isä ei käynyt sen enempää taivuttelemaan äitiä. Isä kietoi kaulansa ympärille ai-noan ehjän kravattinsa. Jotain hyvin juhlallista siinä oli, kun isä lähti teltalle ykköset pääl-lään ja parransänki ajeltuna. Viimeisinä aikoina isä oli hieman tanakoitunut ja näytti ko-meammalta kuin sodasta tultuaan. Kun lihaa oli tullut luitten ympärille, naapurin rouvakin oli tuumannut, että eihän se Kalle yhtään hullumman näköinen mies ollut.

Tuomas jäi katsomaan ikkunasta, kuinka isän hahmo loittoni näkymättömiin ripeitten as-kelten tahdissa. Eero oli onnistunut hankkimaan itselleen jostakin ihan oikeat pelikortit. Korttipakkaa säilytettiin halkovajassa niin hyvässä piilossa, ettei äiti voinut sitä koskaan edes vahingossa löytää. Aika usein he pelasivat salaa sököä ja venttiä pikkupanoksilla. Jos rahaa ei sattunut olemaan, pelimerkeiksi kävivät myös jemmaan kätketyt ongen-koukut ja karamellit.
Tällä kerralla Tuomasta ei kuitenkaan yhtään huvittanut lähteä salaa korttia läis-kimään. Se tuntui jotenkin sopimattomalta, kun isä istui samaan aikaan Herran sanaa kuulemassa.


V


Aluksi näytti siltä, ettei teltalla ollut tapahtunut mitään sen erityisempää. Isä vain palasi kokouksesta vaitonaisena ja halusi olla tovin yksikseen. Jotain uutta oli kuitenkin kai ta-pahtunut, koska ennen vaatimattoman illallisen syömistä isä risti kätensä ja kehotti lap-siakin niin tekemään. Kyllä heillä ruoka oli ennenkin siunattu, mutta aikaisemmin tämän toimituksen oli aina tehnyt äiti, eikä hänkään ollut yleensä siunannut kuin päivän pää-ruuan.
— Ollaan nyt tyytyväisiä näistä vähistäkkii evväistä ja kiitetään niistä Jumaloo… isä virkkoi ja kaikki tottelivat häntä vaistomaisesti.
Sitten isä luki sen tuttuakin tutumman ruokarukouksen jäyhällä äänellään. ”Siu-naa Jeesus ruokamme. Ole aina kanssamme. Aamen.” Arkinen tapahtuma muuttui pie-neksi juhlaksi, ja iltapuuro lusikoitiin hartain ilmein ja sanaakaan sanomatta. Eerokin malttoi olla vaiti, vaikka oli viiltänyt puukolla sormeensa samaisena iltana. Jotain riepua äiti oli vain käärinyt verisen sormen ympärille, eikä sellaisen haaverin takia lääkäriin läh-detty.

Ammattilaisten apuun käännyttiin vasta pää kainalossa – niin äiti ainakin tuntui ajattele-van. Sairaalaan menemistä vastaan oli taistellut viimeiseen asti äidin Aune-sisarkin 1930-luvulla, ja varmaan juuri siksi hän oli menehtynyt keuhkotautiin alle kaksikymmen-tävuotiaana. Tämän tapahtuman jälkeen äiti oli käynyt suhtautumaan suorastaan pelok-kaasti kaikkiin sairaaloihin ja terveysasemiin.
Eihän äiti itse näistä asioista lapsille juuri mitään puhunut, mutta isä oli joskus Tuomaalle ja Eerolle selittänyt, miksi äidillä oli sairaalakammo. ”Se tuberkuloosiparanto-lassa käyminen oli hälle niin järkyttävä kokemus. Kun se näki Aunen siellä viimesen ker-ran.”

Yleensä isä poltteli aina pillisavukkeen illallisen päätteeksi, mutta enää hän ei tätä rituaa-liaan suorittanut. Sen sijaan hän kaivoi tupakkalaatikon taskustaan ja heitti sen hellan uuniin, jossa vielä paloi tuli veden lämmittämisen jäljiltä.
— Eiköhän tää tupakan kiskominen sua jo riittee miun osalta, isä murahti.
— Se olkii miehen teko. Vuan johan tuo ol aikakii, äiti lausui ilme peruslukemilla.
Ennen yöpuulle menemistä isä supatti jotain äidin korvaan, ja äiti nyökkäsi toti-sena.
— … joo… sitten huomenna otat sen puhheeks… Tuomas kuuli äidin sanovan.


VI


Seuraavana iltana isä komensi koko perheen keittiöön hyvissä ajoin ennen illallista. Tuomas huomasi sydämensä pamppailevan, sillä yleensä se tiesi jotain ikävää, kun kaik-kien piti olla isää kuulemassa. Niin oli toimittu, kun isä oli kertonut haudanvakavana vel-jensä kaatumisesta rintamalla tai kun hän oli ilmoittanut, että amerikkalaisesta lentoko-neesta oli tiputettu atomipommi Hiroshiman kaupunkiin Japanissa ja valtava määrä viat-tomia japanilaisia naisia ja lapsia oli kuollut silmänräpäyksessä.
Myös silloin koko pesueen piti olla kuulolla, kun joku lapsista oli tehnyt jotain eri-tyisen pahaa ja oli jäänyt siitä kiinni. Silloin pahantekijä sai selkäsaunan toisten nähden; pienemmistä rötöksistä voitiin antaa rankaisu kahden keskenkin. Näin toimittiin monessa muussakin sen ajan kodissa. Pelottelun uskottiin tehoavan niihin lapsiin, jotka eivät ol-leet sillä kerralla tehneet mitään pahaa.

Tuomas seurasi toisten lasten perässä keittiöön pelästyneenä mutta myös kummastu-neena. Ei hän ainakaan muistanut, että olisi tehnyt jotain kiellettyä edellisinä päivinä.
— Tulukeehan tänne… kaikki miun rakkaat lapset ja äitikii… isä sai sanotuksi, kun oli istahtanut pöydän äärelle.
Mitä oikein oli tapahtunut? Tämä ei ollut tavallista. Ei heidän perheessään kos-kaan ketään rakkaaksi sanottu, ei ainakaan kaikkien kuullen.
— Mie tulin eilen uskoon siinä herätyskokkouksessa… Siellä tarjottiin sellanen mahollissuus. Jokkainen joka halus antoo elämäsä Jeesukselle, nosti kätesä ilimaan. Ja sitten heijän puolestaan rukkoiltiin ja heille julistettiin kaikki synnit anteeks. Mie olin siinä joukossa mukana… Miullekkii kurjimmista kurjimmalle syntiselle julistettiin täyvellinen synninpiästö.
Kukaan ei osannut sanoa siihen mitään. Kaikki vain katsoivat isää hiiren hiljaa. Se nyt oli selvää, ettei lapsia moitittaisi mistään tällä kerralla. Pienet kyyneleet alkoivat va-lua isän silmäkulmista. Tuomas oli entistäkin enemmän ymmällään, sillä eipä hän muis-tanut isän koskaan muulloin itkeneen kuin veljensä kuoleman jälkeen.
— Mie oon ollu teitä lapsiakkii kohtaan niin paha… liijan ankara ja kovasydämi-nen… Ihan liijan monta kertoo oon teille huutanu ja kironnukkii. Ja tarttunu hiuksistakii tarpeettomasti. Omia paineitani oon niin monet kerrat teihin vuan purkanu…
Se kuulosti isän suusta niin uskomattomalta tunnustukselta, että Tuomaalle tuli jo suorastaan hätä hänen puolestaan. Että olikohan isä nyt ihan kunnossa. Ei kai isä ollut seonnut lopullisesti?
— Niin että voittako työ rakkaat lapset antoo miulle anteeks? Kun oon ollu teitä kohtaan niin monta kertoo paha… Huutanu ja raivonnu vuan teille oon, kun ois pitäny antoo niitä kannustuksen ja lohdutuksen sanoja. Että elä välitä, vaikka tällä kertoo et osannu tehä oikein. Että ota vuan siitä opikses ja tie seuraavalla kerralla oikein. Niihän sen hyvän ja rakastavan isän pitäs sannoo. Annattako miulle anteeks? Annattako miulle mahollisuuven olla etes vähän parempi isä?
Eipä siihenkään osannut kukaan oikein mitään sanoa. Se oli niin vallankumouk-sellisen mullistavaa siinä maailmanajassa: että vanhempi pyysi anteeksi jälkikasvulta ei-kä toisinpäin. Jonkinlaisen myöntävän vastauksen jokainen lapsi sai kuitenkin soperre-tuksi, kuopuslapsi Arvokin toisti Tuomaan, Eeron ja Ritvan sanat silmät totisina. Arvo oli silloin vähän yli kaksivuotias.
— Ja annatko siekii Valma miulle anteeks, kun oon niin monta kertoo ollu sinnuu kohtaan niin kelevoton aviomies?
Taisi olla äidilläkin itku lähellä, mutta jotenkin hän sai sen estettyä. Äiti hivuttautui isän vierelle ja laski kätensä isän hartioille. Isä tarttui äidin käteen ja itki edelleen.
Se oli niitä harvoja kertoja, kun Tuomas näki vanhempiensa halaavan. Isä tahtoi halata kaikki lapsiakin, ja niin tottumattomia he olivat sellaiseen hempeilyyn, etteivät osanneet reagoida siihen oikein mitenkään. Arvon isä otti syliinsä ja silitteli pitkän tovin hänen pellavapäätänsä.
— Mutta eiköhän nyt lämmitetä sauna? isä havahtui sanomaan, kun herkkä hetki oli kai jo kestänyt luvattoman kauan.
— Lämmitettään vuan, vaikka vastahan tuota toissa iltana kylyvettiin. Vuan voiphan sitä näin kesällä vähän usseemminkii kylypee. Ja paistetaan illalliseks lettuja. Nisujauhoja ja kananmunia on vielä sen verran jälellä, äiti virkkoi lievästi hymyillen.

Eipä osannut Tuomas silloin aavistaa, että tämän kesäkuun illan vuonna 1948 hän tulisi muistamaan koko loppuelämänsä. Silloin kai Jumala oli ensimmäisen kerran häntä sel-keästi koskettanut – isän välityksellä. Jo saman vuoden syksynä vanhemmat kävivät us-kovien kasteella ja liittyivät Siion-seurakuntaan. Helluntailaisuus tuli Tuomaalle entistä-kin tutummaksi.
Varmaan se oli yksi onnellisimmista jaksoista Kallen ja Valman avioliitossa. Hei-dän elämässään tuntui lopultakin olevan yhteinen suunta. Hukanhaudan talossa vallitsi sopu ja rauha.
 















1981























I


Koska isän vanhemmat asuivat Joensuussa, heitä kutsuttiin Joensuun ukiksi ja mum-moksi. Vastaavasti äidin puoleiset isovanhemmat oli ristitty asuinpaikkansa mukaan Tuu-povaaran ukiksi ja mummoksi. Matkat Pohjois-Karjalaan olivat aina kohokohtia, sillä yleensä näillä reissuilla käytiin sekä Joensuussa että Tuupovaarassa.
Kun Kalle-ukkia oli käyty tapaamassa Joensuun keskussairaalassa, Pekka oli mennyt kysymään sairaalan neuvonnasta, että mistähän huoneesta mahtoi löytyä se Jo-ensuun ukki. Lasin takana istuva valkeapukuinen täti oli naurahtanut, että ketähän vaa-ria poika oikein tarkoitti, koska sairaalassa majaili aika monta Joensuun ukkia. Vasta sil-loin Pekalle oli tullut mieleen, että ukilla oli etu- ja sukunimikin. Kukapa näitä muotoseik-koja jaksoi aina muistaa.

Yhtä itsestäänselvää oli sekin, että Joensuun ukki ja mummo olivat melkein kuin kaksi toisillensa ventovierasta ihmistä, vaikka he asuivat saman katon alla. Tuomaan esikoinen Leena oli lastenlapsista vanhin, mutta eipä hänkään kyennyt muistamaan sellaista aikaa, jolloin ukki ja mummo olisivat yhteisessä parisängyssä öitään nukkuneet. Ritva-tätiä tämä havainto oli huvittanut. ”Voi voi… Enpä minäkään sitä aikaa juuri enää muista, vaikka olen teitä niin paljon vanhempi”, Ritva oli tokaissut.
Niin, ei Kallella ja Valmalla ollut juuri muuta yhteistä kuin samaan vihreään pelti-laatikkoon saapuva posti. Ei heille kai muita lehtiä tullut kuin Ristin Voitto ja Karjalainen. Koska mummo oli aamuvirkumpi, hän luki päivän lehdet ensin ja jätti ne sitten portaitten alimmalle askelmalle ukkia varten. Näin oli kuulemma toimittu 1960-luvulta lähtien.
Hukanhaudan rintamamiestalo oli ikään kuin jaettu kahteen osaan: mummo hal-litsi alakertaa ja ukki asui yläkerrassa. Ukilla oli yläkerran kammarissa jääkaappi ja pieni sähkölevy, jolla hän kokkaili omia sapuskoitaan, purkkiruokia ja itse pyydystettyjä kaloja muun muassa. ”Myöhän ollaan ihan eri leivissä”, oli ukki joskus murahtanut, kun häneltä oli varovasti tiedusteltu, millä mallilla heidän avioliittonsa oli.
Tähän elämänjärjestykseen lapset ja lastenlapset olivat täysin tottuneet. Että oli mahdollista olla naimisissa, vaikka puolisot eivät toisilleen mitään viikkokausiin puhuneet ja vaikka kumpikin vietti käytännössä aivan omaa elämäänsä.

Kyläreissujen aikana ukki ja mummo saattoivat sen verran joustaa periaatteissaan, että olivat yhtä aikaa keittiössä, kun lasten ja lastenlasten kanssa ruokailtiin tai kahvia juotiin. Mutta eivät he silloinkaan yleensä saman pöydän ääreen istahtaneet. Ukki istui vieraitten kanssa, ja mummo passasi koko laumaa ympärillä edestakaisin liikkuen ja toisten katseita vältellen.
Sellainen Valma-mummo oli: vieraita hän aina palveli auliisti ja laittoi heille pöy-dän koreaksi, mutta itse söi vain tähteitä seisaallaan pieneltä teevadilta. Kun ukki täytti 75 vuotta kesällä 1980, siksi ohikiitäväksi ajaksi mummo suostui istahtamaan samaan kahvi-pöytään, että valokuva saatiin otettua. Vasta pitkän taivuttelun jälkeen hän miehensä vie-relle tuli, ja heti kun Eero-setä oli kuvan ottanut, mummo suorastaan karkasi pöydästä toi-seen huoneeseen. Leipomosta haettua hienoa täytekakkua hän ei edes maistellut.
Mitä vanhemmaksi mummo oli tullut, sitä ihmisaremmaksi hän oli muuttunut. Näin Tuomas-isä oli Leenalle, Pekalle ja Vesalle useaan otteeseen sanonut.


II


Isä oli käynyt hakemassa ukin sairaalasta pois. Paria viikkoa aikaisemmin ukki oli käynyt sylkemään verta, ja siksi hänet oli viety sairaalaan ambulanssilla Hukanhaudan talon pi-halta. Naapurin mies oli hänelle ambulanssin soittanut. Mummo oli kuulemma vain sul-keutunut talon sisälle, kun ukkia oli viety hoitoon.
Kun ukki sitten palasi isän kyydissä kotiin, mummo vain katseli seiniä, eikä rea-goinut aviopuolisonsa saapumiseen millään tavalla. Tervehdyksiä ja kuulumisia ei vaih-dettu, kun ukki riisui nahkatakin naulakkoon ja köpötteli hitaasti yläkertaan. Porraslankut narahtelivat tutun kuuloisesti hänen askeltensa alla.
— Mitenkä immeinen voipikii männä nuin kylymäks toista kohtaan? äiti kuiskasi isälle, kun mummo oli poistunut toiseen huoneeseen.
Isällä oli vaivautunut ilme, eikä hän osannut siihen oikein mitään sanoa.
— Luulis nyt etes tässä tilanteessa äitis vähän toisella tavalla käyttäytyvän, äiti lausui hieman kuuluvammalla äänellä.
— No… Äiti nyt on sellanen kun on… Mihinkä se siitä muuttus.
Ehkä äiti olisi tahtonut sanoa jotain muutakin, mutta lause jäi kesken, kun Aapeli-setä saapui Datsunilla pihaan poikiensa Miikan ja Samin kanssa. Miika-serkku oli mel-kein samanikäinen kuin Pekka, ja Sami oli Vesaa vuoden verran nuorempi. Koska isom-mat pojat olivat viitisen vuotta vanhempia kuin Vesa ja Sami, heillä oli usein tapana hie-man härnätä ja narrata usutushulluja pikkuvesseleitä.
Niin kai poikien maailmassa oli aina toimittu; se oli johtaja ja jujuttaja, jolla oli voi-maa enemmän. Isän ja Eero-sedän puheista Vesa oli käsittänyt, että aika lailla samanlais-ta meno ja meininki oli ollut heidänkin lapsuudessaan. Isän ja Eeron juttuja Vesa olisi jaksanut kuunnella saunan lauteilla vaikka kuinka kauan. Kaikkea niin tavattoman jän-nää he olivat tehneet poikasina Hukanhaudan kulmilla, Unto Laitisen poikakerhossa ja Joensuun lyseossa. Hyvin usein he puhuivat jostakin Rännälin Matista, joka oli kai ai-koinaan ollut koko seudun pahin huligaanipoika, legenda jo eläessään.
Pienemmät pojat oli yllytetty heikoille jäille kävelemään ja sitten kun he olivat kas-telleet housunsa hyisessä kylmässä vedessä, vanhemmat kollit olivat nauraa räkättäneet rannalla. Vihaisille äideille oli tietenkin ihan pokkana väitetty, että aivan omasta tahdos-taan ne pikkunaskalit olivat menneet kokeilemaan jään kantavuutta, eivätkä kääntyneet takaisin monista kielloista huolimatta. Ei siis mitään uutta auringon alla silloinkaan.

Aapeli käveli suoraan isoveljensä Tuomaan luokse. Kovin vakavalta Aapeli-setä näytti, vaikka oli yleensä kovaääninen keskustelija ja humoristi. Eloisuutensa ja herkkyytensä johdosta Aapeli poikkesi selvästi koko sisarussarjasta. Nauru ja itku tulivat häneltä yhtä luontevasti. Tuomas ja Eero sen sijaan tuntuivat olevan melkein aina yhtä vakaita ja har-kitsevia, vaikka toki hekin välillä päreensä polttivat.
— No onko se nyt sitä, mitä jo eppäiltiin? Aapeli kysyi Tuomaalta.
— Ka sitähän se… Ei oo liäkärin aavistus mihinkään muuttunu.
— Eli isällä on myelooma?
— Joo.
Aapeli-sedän leuka alkoi väpättää. Miika ja Samikin olivat hyvin totisia. Äiti käveli Aapelin luokse ja vei kätensä hänen hartioilleen. Sitten mieheltä karkasi pari nyyhkäystä.
— No elähän nyt Aapeli… Se vuan pittää ottoo vastaan, mitä meille annetaan, äiti koetti lohdutella ja kiikkutuolissa istuva Leena koetti vakuutella samaa.
Leena oli jo täysi-ikäinen, ja siksi häneen suhtauduttiin kuin aikuiseen. Ajokortin-kin hän oli jo saanut edellisenä kesänä.
— Niin… Eihän sille tietenkään mittään ennee voi. Kun syöpä on tullu, se on sit-ten tullu ja pitkälle jo kehittyny. Ennuste ei kai oo kovin hyvä… Kun myeloomasta on ky-se, Aapeli virkkoi tovin päästä rauhallisemmin.
— Se ei oo meijän käsissä. Hyvässä tappauksessa isä voipi ellee vielä usseem-man vuuven, mutta toisaalta sairaus voipi viijä hänet hautaan hyvinnii noppeesti. Sen Luoja yksin tietää…
Eipä osannut kukaan sen enempää myöntää kuin kieltää näitä Tuomaan sanoja. Äänistä päätellen mummo kävi valmistamaan keittiössä päivällistä. Vähän tarpeettoman kovaäänisesti hän kolisteli kattiloita ja astioita – niin kuin olisi sillä tavalla osoittanut miel-tään toisten herkälle hetkelle.

— Määtkö Marjatta auttamaan anoppiis ruuvan laittamisessa? isä lausui.
— Ka määhän mie. Totta kai, äiti vastasi.
— Ja just kun mie vähän aloin seleviimään siitä avioerosta… Piti sitten tään koet-telemuksen tulla just tähän saumaan. Niin kun tätä surruu ja murhetta ei ois jo tarpeeks ollu muutennii, Aapeli vielä huokaisi.
Elettiin syksyä 1981. Vesa oli juuri aloittanut koulussa ensimmäisen luokkansa. Ei hän osannut vielä kuin hieman tavata.
 
III


Koska ukki oli heikossa kunnossa, äiti kävi viemässä hänelle ruuan yläkertaan. Sen jäl-keen toiset kokoontuivat keittiöön syömään perunoita ja lihapullia. Sitä ruokaa oli mum-molassa useimmiten tarjolla. Keittiön pöytää oli jouduttu jatkamaan, koska ruokailijoita oli nyt enemmän kuin tavallisesti.
Mummo ei poikennut tavoistaan tälläkään kerralla.
— Oishan tässä joutava istumapaikka teillekkii, äiti yritti taivutella.
— … ka enpä mie… vähät evvääni ossoon syyvä muutennii…
Äiti ei suostutellut enempää, sillä mihinkäs tiikeri olisi raidoistaan päässyt. Äiti tei-titteli aina anoppiaan, vaikka lastenlapsista tuskin kukaan muisti noudattaa tätä vanhan ajan hyvää tapaa.
Kun ruokarukous oli luettu, mummo noukki pienelle teevadille pari pientä peru-naa ja muutaman sillinpalasen. Sellaisella ruokavaliolla ja lasillisella piimää mummo oli elää kituutellut niin kauan kuin lastenlapset muistivat. Aina hän söi seisaallaan ja toisiin selin, kun vieraat istuivat lihapatojen äärellä.
Muuttumatonta oli sekin, ettei mummolassa ruokaa koskaan heitetty laskiämpä-riin. Ainoastaan perunankuorien, kahvinporojen ja kalanperkeitten kaltaiset selvät jätteet kiikutettiin tunkiolle maatumaan. Mummo oli saanut useamman kerran kovia vatsanvään-teitä juotuaan pilaantunutta piimää tai syötyään härskiintynyttä voita, mutta sisukkaasti hampaannysiänsä yhteen purren hän oli aina nämä vaivansa yksikseen ohi potenut ter-veyskeskukseen menemättä.
Mummon piintyneisiin tapoihin myös kuului, että elintarvikkeita aina hamstrattiin jääkaappiin ja ruokakomeroon reippaasti yli oman tarpeen. Kun vehnäjauhopussi tai pa-lasokeritoppa oli tarjouksessa Eväskontissa tai Pikkuhukassa, aina niitä kaiken varalta ostettiin, vaikka entisiä paketteja olivat kaapit ja hyllyt täynnä. Pekka sen oli keksinyt, että mummola oli Joensuun leipäkuivattamo. Mutta menihän se kovempikin leipä nielusta alas, kun sitä liotti tovin teekupissa tai maitolasissa.

— Ois tänä iltana vappaakirkossa tillaisuus. Myö arveltiin siellä käyvä, äiti virkkoi syömisen ohessa.
Mummo kyllä selvästi kuuli sen, mutta ei sanonut mitään, jatkoi vain sillin mutus-telua.
— Lähtekee työkii. Autossa ois kyllä tilloo, kun Pekka ja Vesa jiävät tänne saunoo lämmittämmään Aapelin ja poikien kanssa.
Kun äiti toisti esityksensä, mummon piti siihen jotenkin reagoida.
— … mitäs mie sinne… kun ei Annikkikkaan siellä ennee oo…
— Ka oishan se teille vähän vaihteluu. Ihan hyviä saarnoja ja todistuksia sielläkii kuuloo. Tarvihtooko sitä aina vuan yhessä seurakunnassa käyvä. Saman isän lapsiahan tässä ollaan, äiti koetti selittää.
Toivotontahan se oli. Ei mummo tuntenut muita seurakuntia kuin Niinivaaralla sijaitsevan Siionin. Ukki oli ollut rakentamassa tätä ison käkikellon näköistä huomattavan korkeaa Siion-temppeliä, josta oli pitänyt tehdä kaavoitusmääräysten takia samanmalli-nen kuin näköetäisyyden päässä sijaitseva Pielisensuun kirkko. Mutta siitä oli aikaa jo useita vuosia, kun ukki oli vielä niin terve mies ollut.
— … niin… niinpä tietennii… vuan jospa mie sinne Siijoniin kuitennii mänisin… rukkouskokkoukseen…
Pekka oli joskus kuvitellut, että mummo lähtisi kokoukseen rokaten ja rollaten. Sil-le mielikuvalle oli sitten yksi ilta naurettu, kun Pekka oli matkinut mummon oletettua tans-sahtelua. Jonkinlaiset sanatkin hän oli hetkessä kehitellyt mummon kokousbiisiin. ”Sii-jonniin, Siijonniin! Pittää lähtee Siijonniin! Kokkous, kokkous, kokkous! Rukkouskokkous, rukkouskokkous, rukkouskokkous! Kokkous! Kokkorokkokokkokokko, kokkous! Kokkorok-kokokkokokko, kokkous!”

Vesa ei aina muistanut, kuinka mummolassa piti käyttäytyä. Viinimarjamehu oli selvästi käynyttä, koska se poltteli suussa. Kaikki muut muistivat pitää suunsa kiinni, mutta Vesal-ta pääsi sammakko suusta:
— Tässä mehussa on varmaan jo rosentteja. On se sen verran tuikeen makusta.
Isä loi Vesan suuntaan vihaisen katseen, ja äiti tönäisi häntä pöydän alla jalalla.
— No mitäs siitä, vaikka se oiskii vähän käynyttä. Tullaan sitten vuan pikkuhip-rakkaan. Lienöökö tuo niin vuarallista, Leena naurahti.
Äiti ja isä koettivat siirtää puheenaihetta muualle, mutta pahaksi onneksi Aapeli-setä yhtyi leikinlaskuun:
— No viinihän on vuan käynyttä mehhuu. Vahingossa kai se on aikojen alussa keksittykkii, kun joku mehuastia jäi liijan pitkäks aikoo johonkii kellariin tai muakuoppaan seisomaan. Ja sitten immeiset oivaltivat, että tästä käyneestä mehustahan tulloo hilipee olo. Juotiinhan sitä viinii monissa Raamatun kertomuksissakkii. Oon miekii nyt sen verran Raamattuu lukenu, että sen tiijän. Nooa ainakii oli täyvessä tuiskeessa vedenpaisumuk-sen jäläkeen.
Vanhemmat olivat entistäkin vaivaantuneemman näköisiä. Mummolassa kun ei voinut mitä tahansa ääneen sanoa. Aluksi näytti, ettei mummo reagoinut jutteluun ollen-kaan, mutta jo toisena hetkenä hänen ilmeensä kiristyi.
— Ei siinä Raamatun viinissä ollu alkohoolii. Se on kiännösvirhe, jos työ ootta Raamatusta sellasen kohan löytäneet. Se viini oli oikeesti rypälemehhuu.
Leenalla ja Aapelilla olivat aina jutut käyneet yksiin. Jo kohta Leena oli juonessa mukana:
— No kuinkas sie mummo sitten selität sen Kaanaan häitten ihmeen Johannek-sen evankeliumissa? Ensimmäisenä tunnustekonaan Jeesus muutti vedet viiniks ja ker-tomuksen mukkaan vieraat tulivat viinistä päihtyneiks.
Mummon ilme tiukkeni entisestään.
— Se ei pie paikkoosa! Tai sitten sekkii on kiännösvirhe. Rypälemehhuu se oli!
Aivan taatusti Leena ja Aapeli olisivat tahtoneet jatkaa aiheesta, mutta isän ilme oli jo niin kiukkuinen, että he malttoivat tukkia suunsa. Miikalla ja Pekalla oli pokassa pite-lemistä.
Oli suuri määrä asioita, joista mummon kanssa ei voinut olla kuin samaa mieltä. Alkoholiin ja tupakkaan hän suhtautui erityisen tuomitsevasti. Kadulla kävellessään mummo usein potkaisi maahan ja tuhahteli, jos sattui missä näkemään kaljapullonkorkke-ja tai tupakannatsoja. ”Kun nuo syntiset nuita jätöksijjään joka paikkaan levittellöövät!”

Kerran oli ollut lähellä tulla kova kärhämä, kun Leena oli otatellut mummoa musiikista. Silloin Leena oli ottanut puheeksi Helli Kaikkosen sanoittaman hengellisen laulun Kris-tallivirta. ”Se sävelhän otettiin suoraan vanhasta venäläisestä kansanlaulusta”, oli Leena mummolle sanonut.
Mummo ei tietenkään suostunut tätä myöntämään, mutta yhtä peräänantamaton oli ollut Leenakin. Täysi sota siitä olisi varmaan tullutkin, mutta onneksi kriittisen tilanteen oli pelastanut pihaan saapunut Arvo-sedän perhe. Paluumatkalla kotiin isä oli ojentanut Leenaa. ”Anna vanhan immeisen pittee käsityksesä. Joskus on viisaampoo olla hiljoo, vaikka kuinka oikeessa tietäskii olevasa.”
 
IV


Ruokailun jälkeen mummo vaihtoi päälleen kokousvaatteet. Äiti ei enää yrittänyt muuttaa mummon mieltä, mutta kai mummo sitä edelleen vähän pelkäsi, koska hiipi pihalle aivan huomaamattomasti. Vesa sen näki olohuoneen ikkunasta, että mummo oli jo kävelemäs-sä rivakoin askelin kohti Siionia.
— Ei sitten kelevannu äitilles toinen seurakunta tälläkään kerralla, äiti naurahti.
Isän kasvoilla käväisi lievä hymynpoikanen.
— No hiän nyt on mikä on…
— Joo. Ei meijän muorin piätä kiännetä. Ei sen elämässä oo ollu etenkään eläk-keelle jiämisen jäläkeen oikeestaan muuta kun tää kotimökissä nököttäminen, kasvimuan ja marjapensaitten hoitaminen ja Siionissa käyminen. Vuan hyvä niin. Jospa ne asiat hä-net pittäävätkii kasassa, Aapeli säesti ja potkaisi keinutuoliin vauhtia.
Yhden ainoan kerran mummo oli käynyt Aapelin kanssa vanhimman lapsensa pihassa reilun sadan kilometrin päässä Joensuusta, ja silläkään ainutlaatuisella kerralla kukaan ei sattunut olemaan kotona. Monta monituista kertaa vanhemmat olivat suoras-taan anelleet mummoa tulemaan kylään, mutta aina hän oli siitä kieltäytynyt milloin min-käkin syyn varjolla. ”Kun en mie niillä nykysillä linja-autoilla ossoo sinne tulla… En ossoo jiähä oikeessa paikassa kyyvistä pois. Ja kun tuo kasvimuakii pitäs ehtii kitkemään…”
Aina löytyi jokin selitys, mutta tosiasia taisi olla, ettei mummo halunnut kylään tul-la. Sekään järjestely kun ei kelvannut, että hänet olisi edestakaisin varta vasten henkilö-autolla viety ja tuotu takaisin. Tähänkään mummon kummallisuuteen ei tuntunut kukaan oikein selitystä tietävän. Että miksi ikäänsä nähden hyväkuntoinen mummo ei voinut nukkua kuin omassa sängyssään ja miksi hänen piti aina elää melkein minuutilleen sa-man päivä- ja viikkorytmin mukaan ja pysyä koko ajan tutuissa kuvioissaan.
Sellainen mummo vain oli aina ollut. Vanhempien häistäkin hän oli aikoinaan jäänyt pois viime hetkellä vuonna 1960. Silloin selityksenä oli ollut, että Kalle ei kuulem-ma ollut antanut hänelle rahaa uuteen juhlamekkoon. Kun asiaa oli joskus myöhemmin kysytty ukilta, hän oli vain hymähtänyt: ”Ei se pie ollenkaan paikkoosa”.

— Voipiko siellä ukin luona yläkerrassa käyvä? Pekka kysyi isältä.
— Kyllä varmaan. Mutta olokee siellä nyt sitten kunnolla. Ukki on varmaan vielä aika väsyny niitten hoitojen jäläkeen.
Lapsia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Juuri ukin takiahan he kaikki olivat Hu-kanhaudan mökille saapuneet. Vanhemmat lapset olivat ymmärtäneet senkin, että jokai-nen tapaaminen ukin kanssa saattoi olla viimeinen.
Ukki oli toista maata kuin mummo. Ukki puhui leikkiäkin, antoi radion olla päällä iskelmien soidessa ja luki kaunokirjoja. Ja mikä tärkeintä, hänellä oli vinttikammarissa mustavalkoista ohjelmaa välittävä telkkari. Lähetyksen laatu ei ollut kummoinen ja usein kuva väpätti tai oli rakeinen, mutta kuitenkin ukin törpäköksi ristitystä toosasta pystyi kat-somaan vaikkapa Viisikon tai Onnen päivät. Koska telkkarin kuva oli välillä kovin kapea, siitä tuli se nimi törpäkkö.
— Muistakee sitten olla metelöimättä! äiti huusi perään, kun pojat jo astelivat nari-sevia askelmia pitkin yläkertaan.
— Joo joo…


V


Äkkiä katsottuna Kalle-ukki näytti olevan ihan entisellään. Kun Pekka koputti oveen, vint-tikammarista kuului tuttuakin tutumpi murahtava kehotus astua peremmälle. Ukki istui sänkynsä laidalla ja raapi päätänsä. Selvästi hän ilahtui tulijat nähtyään.
— Ai pojathan ne siinä. Pekka, Vesa, Miika ja Sami. Mie teitä jo tänne uottelinkii… Kävin jo ihmettelemään, missä työ oikein ootta. Meinasin jo käyvä hihkasemassa porras-käytävässä, että tulukeehan tänne. Vuan sitten työ tulitta iliman pyytämistä.
Ukin muisti oli käynyt reistailemaan heti eläkkeelle jäämisen jälkeen, niin van-hemmat olivat Pekalle ja Vesalle kertoneet. Ukille oli muun muassa jäänyt sellainen pää-hänpinttymä, että Tuomas perheineen asui Savonlinnan kaupungissa. Ukki oli käynyt heillä säännöllisesti kylässä niin kauan kuin lapset muistivat. Mutta aika monta kertaa hän oli noussut väärään linja-autoon, ja sitten hänet oli pitänyt käydä noutamassa milloin mistäkin väärästä paikasta, Rantasalmeltakin asti kerran.
Ukki oli itsepäinen, eikä yleensä voinut myöntää muistaneensa väärin. ”Poika. Älä puhu paskaa! Kyllähän mie sen tiijän, että Savonlinnassa työ asutta.” Tavallista oli sekin, että ukki eksyi kaupungilla käydessään, kadotti moponsa lenkkilukon avaimen tai tuli kyläpaikasta ilman päähinettä, vaikka oli lähtiessään karvahatun tai pipon päähänsä painanut. Nyt ukki kuitenkin muisti kaikkien luoksensa saapuneitten poikien nimet ja vie-läpä ihan kertaheitolla.

— Jokos se Vesalla koulu alako? ukki kysyi.
— Joo. Ensimmäinen luokka.
— Sillä lailla. Siitä se lähtöö. Koulut on syytä käyvä hyvin. Teillä on siihen mahol-lissuus. Mie en aikonaan suanu käyvä kun pari vuotta kansakouluu… Vuan opin kuiten-nii lukemaan ja kirjottammaan ja vähän laskemaankii.
Se oli ukilta hieman turhaa vaatimattomuutta. Tosi asiassa hänet oli tunnettu hy-västä päässälaskutaidostaan kirvesmiesvuosinaan. Isälle oli jäänyt mieleen, että olemat-tomasta koulupohjasta huolimatta ukki oli aikoinaan pyöritellyt ihan sujuvasti murtolukuja ja prosenttilaskuja kynällä ja paperilla ja oli myös laskenut rakennustyömailla materiaali-menekit piirustuksia tutkimalla.
Eero-sedän puheitten mukaan ukki oli toiminut epävirallisena rakennusmestarina jatkosodan asemasotavaiheessa jossakin Karjalan kannaksen suunnalla. Ikänsä vuoksi hänet oli siirretty työporukan johtajaksi taisteluitten laannuttua. Ukki ei itse sotavuosista juuri mitään puhunut, mutta Eero-setä oli pojille takuuvarma tietolähde.
Ei ukilla näyttänyt olevan mitään hätää. Otsahiukset olivat harventuneet ja har-maantuneet jo aikoja sitten, ja kasvot olivat yhtä uurteiset ja ryppyiset kuin ennenkin. Ukki jutteli, ja pojat kuuntelivat. Omaa lyhyeksi jäänyttä koulutietänsä hän tuntui muistelevan niin sanotun valikoivan muistin varassa. Tiedettiinhän se, että Kalle olisi kyllä saanut käydä kansakoulun loppuun saakka, mutta että pahatapaisuutensa vuoksi hänet oli kou-lusta erotettu ennen aikojaan.
Mutta eihän kukaan pojista halunnut ottaa sitä puheeksi. Kun he nyt lopultakin saivat olla ukin seurassa!
Miika napsautti telkkarin päälle, eikä ukilla tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Telkkarista tuli jokin urheiluohjelma; juoksija Martti Vainio vilahteli ruudussa useamman kerran. Ukilla ei ollut tällä kerralla erityisemmin tarjottavaa, mutta aniskarkkeja ja luumuja häneltä löytyi kaapin pohjalta. Luumuja ukki söi usein ummetusvaivojen takia.
— Myö sitä aikonaan tervattiin kissalta jalat. Oisko myö sillon oltu suurin piirtein samanikäsiä kun Vesa ja Sami nyt. Kissa sitten sotki pirtin lattian, kun se juoksenteli ym-päriisä tervatuilla jaloilla… Heh… Ei jiäty kiinni siitä kolttosesta. Ei suanu äiti koskaan tie-tee, kuka ne kissan jalat oli sotkenu. Ehkä se luuli, että kissa oli ihan ihe männy terva-pönttöön uimaan. Heh… olihan se hauska tappaus…
Tämän lapsuusmuistonsa ukki oli kertonut heille ties kuinka monta kertaa. Aina hän kuitenkin kertoi sen ikään kuin aivan uutena juttuna. Ja aina tämä tarina lastenlap-sia nauratti, vaikka he muistivat sen sanasta sanaan. Se oli niin ukkia, se tuntui niin tu-tulta ja turvalliselta.

Pojat napostelivat luumuja ja karkkeja, ja ukki kertoi heille pari muutakin tuttua kertomus-ta. Jossakin vaiheessa ukki kaivoi yöpöydän laatikosta Colt-askin ja pisti tupakaksi. Vielä Leenan lapsuudessa ukki oli tarkoin peitellyt tätä pahettaan, mutta 1970-luvun alusta läh-tien hän oli käynyt tupakoimaan ihan julkisesti. Niin kai se oli vähän mennyt, ettei Kalle ollut oikein koskaan päässyt kunnolla eroon tupakoinnista, mutta aika kauan hän oli on-nistunut salaamaan sen muilta.
Mummolle tupakointi oli tietenkin kuin punainen vaate härälle, ja itse asiassa si-sällä polttaminen taisi olla yksi niistä syistä, miksi ukin ja mummon yhteiselo oli sillä mal-lilla. ”Elekee mänkö sen kessu-ukon luokse. Opitta vielä huonoille tavoille”, saattoi mum-mo lastenlapsia valistaa.
Eihän lapset sellaisia puheita uskoneet. Ukki oli heille rakas, vaikka eivät he kos-kaan tätä suhdettaan näin hienosti ilmaisseet. Perinne jatkui, sana rakas oli kiellettyjen sanojen listalla jo ties kuinka monennessa sukupolvessa.
— Niin lämmittäähän se Aapeli tännään saunan? ukki kysyi.
— Lämmittäähän se. Myö lähetään kohta isälle avuks puita ja vettä kantamaan, Miika vastasi.
— No se onkii hyvä, jos Aapeli sen lämmittää. Että suahaan kunnon löylyt… Se teijän mummo kun ei lämmitä saunoo yhtä kuumaks. Ja aina sillä on se vimma laittoo pel-lit kiinni liijan aikasin. Ettei lämpö mäne harakoille…

Ukki oli kovien löylyjen mies. Jos saunassa ei ollut vähintään kahdeksankymmenen as-teen lämpötilaa, aina siitä seurasi suurta kritiikkiä ukin suunnalta. Muuan lähistöllä asus-televa Antti Heinonen lukeutui ukin lähimpiin kavereihin ja uskonveljiäkin he olivat, kos-ka kumpikin kuului helluntaiseurakuntaan. Yhdestä pahasta puutteesta ukki kuitenkin muisti Anttia aina moittia: ”Muuten niin hyvä mies, mutta saunakaverina täys paska. Ala-lauteelle heti siirtyy, jos saunassa on yli viiskymmentä astetta.”
Totta oli sekin, että mummolla oli aina yhtä kova vimma tyrkätä saunan pellit kiinni ennen aikojaan. Tuomas-isän ja hänen sisarustensa mukaan tämä pakkomielle oli tosin ollut aikoinaan ukillakin. Isä oli kertonut Pekalle ja Vesalle, että kerran hän oli ollut lähellä heittää henkensä, koska oli saanut Hukanhaudan ulkosaunassa häkämyrkytyksen ukin suljettua pellit liian aikaisin. Nurmikolta makuultaan viisitoistakesäinen Tuomas oli silloin herännyt; onneksi hän oli tajunnut syöksyä häkäkopista ajoissa ulos.
Jokin vanhan kansan uskomus se kai oli, että lämpöä piti aina säästää, vaikka olisi ollut kuuma keskikesä. Toinen ukin päähänpinttymä oli kuulemma ollut, ettei met-sään sytytettyä nuotiota saanut itse sammuttaa, vaan se piti jättää palamaan loppuun asti, vaikka nuotiopaikalta olisi poistuttu. Miltä lie Keiteleen tietäjäukoilta sekin sääntö oli omaksuttu.

— Niin mutta isä oli sitä mieltä, ettet sie ukki sais käyvä saunassa kun pesseyty-mässä. Kun sie oot vielä niin heikossa kunnossa sairaalareissun jäläkeen, Vesalta lip-sahti.
Se oli tietenkin vain bensaa liekkeihin. Ukki ei ollut moisia puheita kuulevinaan-kaan, huitaisi vain kädellä ilmaa ja sytytti uuden savukkeen.
— Höpsistä! Kyllä tässä kunnon löylyihin on piästävä. Saunassa ne kaikki meikä-läisen vaivat ja kolotukset on ennenkii hoijettu. Parriin viikkoon en oo saunaan piässy. Turhoo on isäs tai kenenkään muunkaan tulla sitä miulta kieltämään. Eihän se nyt oo kottiin takasin piäseminen mittään iliman saunoo!
Poikia nauratti. Toki he tiesivät, ettei ukin mieltä muutettaisi sellaisissa asioissa. Valtion talous saattoi heitellä laidasta toiseen ja suuryritykset saattoivat ajautua konkurs-sitilaan, mutta Joensuun ukin päätä ei käännetty, kun hän oli jonkin asian vakaasti päät-tänyt.
 
VI


Ulkosaunan lämmitys oli yksi tärkeä traditio Hukanhaudan rintamamiestontilla. Vettä nos-tettiin pihakaivosta ja kannettiin sinkkiämpäreillä suureen muuripataan, jossa vesi lämmi-tettiin melkein kiehuvaksi. Isoon muovisaaviin jätettiin jääkylmää vettä, ja näistä kahdesta jokainen saunoja sai sekoitella mieleisensä pesuveden vanhoissa kuhmuisissa alumii-nivadeissa.
Kivistä ladottu pihakaivo oli vanhempi kuin talo, se oli tehty tontille ihan ensim-mäiseksi kesällä 1946. Ukilla oli ollut kuopan kaivamisessa apunaan muuan itseoppinut panostaja Olkkonen. Kun lapio oli kalahtanut isompaan kiveen tai puunjuureen, dyna-miittia oli tarvittu avuksi. Olkkonen oli säästänyt tulilangan pituudessa, ja vain vaivoin hän oli aina ehtinyt kiivetä kuopan pohjalta maanpinnalle ja juosta piiloon, kun montussa oli jo jysähtänyt. ”Tuo mies se ei oo pitkäikänen. Sanokee miun sanoneen. Kun se tulilanka-liitoksetkii purasoo vuan hampailla”, oli ukki silloin sanonut Tuomaalle ja Eerolle.
Yhtä kiveä räjäytettäessä Olkkoselle oli sattunut niin suuri ylipanostus, että kives-tä oli näkynyt vain pieni piste sen sinkouduttua raketin lailla taivaalle. Naapuritontille kivi oli sitten tipahtanut, mutta onneksi ketään ihmistä ei sattunut olemaan sillä kohdalla juuri silloin. Mahdollista se olisi kyllä ollut, sillä sinä kesänä hartiapankkirakentajia oli myös viereisillä tonteilla. Noina aikoina periaatteessa kuka tahansa suurin piirtein lainkuuliai-sena pidetty ukko sai ostaa nimismiehen allekirjoittamalla lupalapulla räjähdysaineita ja -tarvikkeita lähestulkoon kuinka paljon vain. Olihan niitä paukahtavia aineita ukilla itsel-läänkin jossakin vaiheessa ollut.
Ukin synkkä ennuste oli toteutunut jo saman vuoden syksyllä. Olkkonen oli teh-nyt sen kardinaalivirheen, että oli kantanut dynaamiittipötköjä ja nalleja samassa puulaa-tikossa eräällä rakennustyömaalla ja oli sitten mennyt horjahtamaan laatikko sylissään. Onni onnettomuudessa oli ollut, että kompastuminen oli tapahtunut kaikkien muiden ol-lessa parakeissa ruokatauolla. Oli kuulunut vain valtava pamahdus, ja kun työtoverit oli-vat juosseet paikan päälle, Olkkosesta oli ollut jäljellä vain suolenpätkiä ja nahanriekaleita koivujen oksilla. Se oli ollut erään pommimies Olkkosen karu loppu.

Saunan lämmitykseen liittyi tietysti muutakin puuhasteltavaa kuin vesien kantaminen kaivosta. Polttopuut haettiin liiteristä ja tarvittaessa niitä pilkottiin lisää kirveellä, ja liiterin seinältä saunaan tuotiin myös pari kuivattua vastaa. Kaikki eivät vastomisesta niin välit-täneet, mutta Kalle-ukki ei lähtenyt kylpemään ilman vastaa kuin pakon edessä. Vastaa haudottiin lämpimässä vedessä ja käytettiin kiukaallakin ennen kuin sillä alettiin huitoa kehoa löylyttelyn lomassa. Roskia tippui lattialle, mutta tulihan vastasta mukava kesän tuoksu hämärään löylyhuoneeseen.
Isommat pojat Pekka ja Miika huomasivat, että Aapeli oli tainnut nauttia muutakin kuin kansalaisluottamusta. Pistävä kitkerä haju leijui miehen suusta ja partakarvoista, vaikka hän koetti peitellä salaisia puuhiaan popsimalla vähän väliä kurkkupastilleja. Kos-ka Miika tunsi isänsä erityisen hyvin, kohta hän jo löysikin isin kätkön pukuhuoneesta pyyhkeitten alta.
— No niin… Pitihän se jo arvata. Tietennii oli pullo mukana, kun ties, ettei tarvihe tänä iltana ennee autoo ajjoo.
Asiasta ei kuitenkaan puhuttu sen enempää, eikä siitä pienemmille pojille mitään edes vihjaistu. Avioero oli Aapeli-sedälle raskas koettelemus. Siksi näitä salapulloja oli alettu löytää hänen jäljiltään yhä useammin.
Eihän Aapeli ollut poikiaan kohtaan sinällään paha tai ilkeä päihtyneenäkään, mutta meni aika usein poissaolevaksi tai kävi vain itkemään ja säälittelemaan itseään, kun oli ottanut liikaa. Tietenkään se ei tuntunut mukavalta etenkään Miikasta, joka jo ym-märsi nämä kuviot. Kenties Miika olisikin vaipunut surullisiin ajatuksiin, ellei Pekka olisi keksinyt siihen hätään hauskempaa ajattelemisen aihetta. Liiterin naulakossa roikkui ai-nakin kolme rautasahalla poikki sahattua vaijerilenkkilukkoa.
— Ukilla on kohta varmaan männy jo yhen mopon hinta nuihin lukkoihin. Kun aina se onnistuu sen lukon avvaimen hävittämmään ja joutuu sitten kitkuttelemaan len-kin poikki ja ostamaan rautakaupasta uuven lukon tilalle.
Se oli Pekalta onnistunut veto, sillä Miika hörähti heti nauramaan.
— Joo! Mitenkähän monta vaijerilukkoo se on jo joutunukkii sahhoomaan poikki, Miika virkkoi suu virneessä.
— Niin. Ja sitten kun on lukon sahannu, on löytänykkii avvaimen taskustaan tai nähny sen jossakii roikkumassa. Heh…
— On tiältä liiteristä välillä pari ärräpiätäkii kuulunu. Suattaahan se ukkikii tiukan paikan tullen kirota, vaikka uskovaisen kirjoissa onkii.
Sattuipa niin somasti juuri siihen saumaan, että saunan puolelta kuului ruma sa-na, kun Aapeli ilmeisesti poltti näppinsä viritellessään tulta kiukaaseen.
— No isäs ei tarvihe mitenkään etes peitellä nuita kirosanojaan.
— Joo! Ja kyllä siltä heleposti se paholaisen nimi suusta piäsöökii.

Aapeli oli kai aina ollut kovaääninen ja lisäksi hänellä oli parantumaton ärrävika, jota hän ei edes yrittänyt kierrellä. Pekka tuli aina hyvälle tuulelle, kun sattui vastaamaan puheli-meen Aapeli-sedän soittaessa. ”No se on Aapeli tässä terve!” Se ”terve” tuli aina kuin ty-kin suusta reippaalla soraäänellä.
Jo nuorena poikana Aapeli oli lähtenyt maailman merille seilailemaan ja varus-miespalveluksensakin hän oli suorittanut laivastossa. Merimiesvuosien jälkeen hän oli tienannut leipäänsä muun muassa huonekalukauppiaana, traktorimyyjänä, ravintolan portsarina, baarimikkona, sataman ahtaajana, raksaduunarina ja yhdessä vaiheessa vanhojen autojen välittäjänäkin. Siksi kai hänellä niin paljon juttuja oli, koska hänen elä-mänkokemuksensa oli niin perin kirjava. ”Levoton sielu”, oli Eero joskus pikkuveljestään todennut.
— Vuan onhan se tietysti hyvin surullista, kun ukin muisti kävi niin paljon heittä-mään, Pekka sanoi, kun saunasta kuului taas Aapelin hyväntuulista lauleskelua.
— Onhan se… Sen takiahan se Arvo-setä siltä sen mopon otti talteen tään viime-simmän sairaalakeikan aikana. Ettei ainakaan ennee lähe mopolla kaupungille seikkai-lemmaan, Miika myötäili.
— Niin. Vuan vielähän se viime joulun tienoilla suunnittel sellastakkii, että hank-kis ajokortin ja auton.
— Ai ukkiko? Miika melkein kiljaisi.
— Joo joo… Harkihti ihan vakavissaan autokouluun mänemistä.
— No siitä nyt ei ois tullu yhtään mittään. Kun monta kertoo oli suurissa vaikeuk-sissa moponkii selässä Joensuun liikenteessä. Tokko se ties liikennesiännöistä höykä-sen pölläystäkkään…
— Ka niihän se isäkii koitti ukille sannoo. Että luovu nyt ihan suosiolla niistä ajo-korttihaaveistas.
— Ja ukki tietennii nielas sen ihan pureskelematta?
— No elä eppäile… Sano vuan sen vakiotokasusa. Poika. Älä puhu paskaa!

Ukin dementoituminen oli ollut puuskittaista. Välillä hänen järkensä oli pelannut oikein terävästi, mutta välillä hän ei ollut muistanut edes omaa syntymävuottansa. Pekka oli ollut paikan päällä todistamassa, kun ukki oli käynyt riitelemään lääkärin kanssa tästä aihees-ta. Kivenkovasti hän oli väittänyt syntyneensä vuonna 1933, eikä suostunut uskomaan, mitä hänen sairausvakuutuskortissaan luki syntymäajan kohdalla.
Vasta sitten ukki oli käynyt vähän epäilemään muistiaan, kun lääkäri oli näyttänyt virallisista dokumenteista, että hänen vanhimman lapsensa syntymävuosi oli 1935. ”Te Mäkelä olette kyllä ollut tosi viriili ja varhaiskypsä nuori mies, jos te olette jo kaksivuotiaan isäksi tullut.” Lopulta ukki oli joutunut myöntämään olleensa väärässä. ”No niihän se pei-jakas vieköön tais ollakkii… Vuos 1905 oli syntymävuos ja 1933 se vuos, kun mäntiin Valman kanssa naimisiin…”
Aapelia laulatti entistäkin enemmän, kun he menivät takaisin sisälle odottele-maan saunan lämpenemistä. Pekka ja Miika katsoivat toisiaan ja hymyilivät. Pikkupojat eivät edelleenkään tajunneet mitään.


VII


Leenalla ja ukilla näytti olevan jokin syvällisempi keskustelu meneillään. Ukki ei varmaan kunnolla edes huomannut poikalauman saapumista yläkerran kammariin, ja Leenakin vain vilkaisi heitä pikaisesti.
— Vai sellasella mallilla ne teijän välit vieläkii on… Leena kuului sanovan.
— Niihän ne… Ihan retuperällä suoraan sanottuna, ukki kuiskasi.
— No ootko sie yrittäny suaha sovintoo aikaseks?
— Voi kuule… vaikka kuinka monta kertoo… Anteekskii oon pari kertoo pyytäny melekein polovillani.
— Ja sekö sitten ei oo auttanu mittään?
— No ei mittään. Ei kerrassaan mittään, ukki huokaisi.
Ukin kammarissa oli vielä vanhan ajan pönttöuuni, vaikka aika vähän sitä enää käytettiin. Koneinsinööriksi opiskelleen Arvo-sedän ehdotuksesta Hukanhaudan rinta-mamiestalossa oli siirrytty öljylämmitykseen 1970-luvun alkuvuosina. Kellariin oli asen-nettu keskuslämmityskattila, ja talo pidettiin lämpimänä pattereilla, joita oli joka huonees-sa. Silti ukki oli tahtonut säilyttää keittiön valurautalieden ja yläkerran pönttöuunit vähän niin kuin muinaismuistoina.
— Se on ihan sama kun tuolta uunilta anteeks pyytäs, ukki virkkoi ja osoitti kädel-lään pönttöuunin suuntaan.
— On se tosi surullista, Leena sanoi.
— On se. Sanoppa muuta... Ei Valma suostu ennee etes keskustelemaan koko aiheesta. Tosijaankii ihan sama, kun vaikka uunille tai seinälle huastelis.

Pekka ja Miika ymmärsivät oitis, mistä puheenaiheesta oli kyse. Olihan se heidän isovan-hempiensa suhde kerrassaan kummallinen. Että he asuivat samassa talossa, mutta tus-kin edes huomenta toisilleen sanoivat. Oli siihen merkillisyyteen moni ulkopuolinenkin kiinnittänyt huomiota.
Jossakin vaiheessa ukki oli asunut muutamia kuukausia omassa vuokrakämpäs-sä Mutalan perukoilla asti, mutta kuitenkin hän oli palannut takaisin Hukanhaudalle. Mi-hinkäs sitä ihminen kotoaan lähti, varsinkin kun oli niin tottunut omaan pihaan ja ulko-saunaan. Jonakin herkkänä hetkenään ukki oli itkenytkin, kun oli tehnyt tilitystä luotetuil-le ystävilleen.
— No auttasko siinä sitten se, jos joku ihan ulukopuolinen immeinen koittas toimii teijän välillä sovittelijana? Leena kysyi.
Ukki huokaisi raskaasti ja sytytti tupakan.
— Voi voi… Onhan sitäkii kokkeiltu. Pyysinhän mie parikii kertoo niitä uskonveljiä Siionista avuks, vuan eipä sekkään tuottanu mittään tulosta. Ei se Valma suostunu kes-kustelemaan tästä suurimmasta aiheesta etes vanhimmistoveljien tai saarnoojankaan kanssa. Pihalle se käski Toivo Marttalan… Huus vuan perrään, että meijän asioihin ei tar-vihe toisten tulla puuttumaan. Eipä ne sitten ennee kolomatta kertoo tulleet meille iltapäi-väkahville niissä merkeissä.
Niin vakavasta aiheesta kuin olikin kyse, Leenaa kävi hymyilyttämään.
— Vähän vaikeeta uskoo mummosta tuollasta. Kun ylleesähän se suhtautuu ää-rimmäisen kunnioittavasti niihin saarnamiehiin. Saarnaaja on sille melekein Jumalasta seuraava.
Sille toteamukselle ukkikin vähän naurahti.
— Sie et kuule tiijä kaikkia hänen puoliaan… Kyllä se ruahtii sannoo suorat sa-nat vaikka presidentti Kekkoselle, kun on vuan kyse riittävän herkästä aiheesta. Kun toi-nen erehtyy söhäsemmään tarpeeks arkaan paikkaan…

Kuusivuotias Sami ei olisi voinut parempana hetkenä käydä näpelöimään ukin yöpöydäl-lä lojuvia tupakkavehkeitä. Sätkäkone kiinnosti häntä aivan erityisesti. Koska Sami oli niin herttaisen näköinen lapsi ja lausui t-kirjaimen pehmeänä, Pekka oli antanut hänelle lempinimeksi Nääddä. Tietenkin Nääddän puheita oli usein matkittu ja toisteltu. ”Idi. Piäddäänkö myö diihen kiodkkiin? Nyd däyddyndeettinen dödödysöljy vain Delliddä.”
— Elekee työ hyvät pojat koskaan käykö tupakoimaan. Tai sitten teille käypi niin kun miulle… Että kessuu pittää kiskoo, vaikka on jo toinen jalaka hauvassa, ukki virkkoi lempeällä äänellä.
— Ei käyvä polddamaan, ei käyvä polddamaan, Sami vakuutteli ja samaa vakuut-teli Vesakin.
Pekka ja Miika katsoivat toisiaan, ja kummaltakin petti pokka.
— No mitäs hauskoo tuossa. Kuunnelkee nyt ukkii ja ottakee opiks, Leena koetti sanoa vakavana.
— Joo joo… Uskotaan toki, Pekka sanoi.
Asianlaitahan oli niin, että ukin kätköillä oli käyty jo useamman kerran. Edellisenä talvena vanhemmat pojat olivat yllyttäneet Vesaa ja Samia polttamaan ukilta kähvelletyn Colt-savukkeen. Ja tietenkin se oli ollut Pekasta ja Miikasta tavattoman hauskaa, kun pik-kunassikat olivat yskineet ja köhineet naamat punaisina muutamien henkisavujen jäl-keen.
Tästä kolttosestaan he eivät olleet jääneet kiinni, sillä eihän ukki enää muistanut, minne hän tupakka-askinsa milloinkin jätti. Moneen kertaan pikkupojat olivat suunsa ja kätensä huuhdelleet yläkerran kammarin lavuaarissa ennen kuin olivat tohtineet mennä alakertaan välipalalle.
 
VIII


Sauna oli riittävän lämmin, kun vanhemmat saapuivat takaisin Hukanhaudan mökille va-paakirkon tilaisuudesta. Pieni kärhämä oli lähellä syttyä, kun isä ja äiti koettivat kieltää ukilta saunaan lähtemisen.
— Eiköhän se ois teijän parasta jättee ne löylyttelyt välliin tällä kerralla. Kävisittä sitten lopuks vuan pesseytymässä meijän muitten jäläkeen? Mie voin lähtee teille avuks, äiti koetti selittää.
No sehän oli vain veden laskemista hanhen selkään.
— Mitä? Ai miekö muka en vois lähtee saunaan?
— Niin mutta kun se teijän kunto ei oo nyt ihan paras mahollinen… äiti sai sano-tuksi.
— Ja paskat! Ei puhettakkaan sellasesta. Miehän lähen sinne saunaan ja otan kunnon löylyt. Ja vasta pittää olla mukana!
Eipä siinä sitten ollut vanhemmilla juuri vastaan sanomista. Asia ei kuitenkaan ollut yksin sillä hyvä, sillä lisäksi ukin vaatimuksena oli, että vain pojat saisivat lähteä hä-nen mukaansa kylpemään. Edellisenä talvena ukki oli saanut vakavan sairauskohtauk-sen kuumassa saunassa, ja siksi vanhemmat olivat ymmärrettävästi niin varpaisillaan sii-tä ajatuksesta, että isoisä lähtisi ottamaan löylyjä keskenkasvuisten pojankoltiaisten kans-sa.
Ehkä ukki oli dementoitumisestaan huolimatta edelleen pieni pelimies, sillä oi-keista naruista hän osasi tälläkin kerralla vedellä:
— Ymmärtäkkee nyt Tuomas ja Marjatta… kun ei tosijaankaan näistä elinpäivis-tään ennee tiijä… että oisko tää vaikka viimenen saunominen poikien kanssa… kun tää miun terveys nyt tälle mallille mäni…
Se keino tepsi. Pekkaa ja Miikaa vannotettiin moneen kertaan, että heti jomman-kumman pitäisi juosta sisältä apua hakemaan, jos ukki kesken löylyttelyn pökertyisi lau-teille tai lattialle. Pojat lupasivat näin toimia, ja ukki myhäili tyytyväisenä.

Saunominen kuitenkin sujui ihan entiseen malliin. Pienemmät pojat tokko enää edes muistivat, että ukilla oli parantumattomaksi luokiteltu sairaus ja että vasta hetkeä aikai-semmin hänet oli sairaalasta kotiin haettu. Ukin jututkin olivat aivan entiset:
— Aikonaan tuohon kiukaan tulipessään kani teki poikaset. Siellä oli jo puut ja sytykkeet valamiina, mutta silti se onneton kaniemo piäs sinne sen pesueesa synnyt-tämmään.
— Niin oliko se sillon Helsingin olympialaisten aikaan? Pekka kysyi mallin vuok-si, vaikka muisti kertomuksen ulkoa, eikä viitsinyt mainita, että olihan kiuas vaihdettu ai-nakin kaksi kertaa vuoden 1946 jälkeen.
— Ka niihän se mahto olla… Sillon myö piettiin elättikaneja. Niistä suatiin ruoka-pöytään paisti monta kertoo.
— Ja sie sitten sytytit kiukaan, kun et huomannu siellä kaninpoikasia?
— Joo. Niihän siinä sitten kävi… Hirmunen riäkyminen siitä tietennii nous, vuan minkäpäs mie sille ennee suatoin tehä. Ulos olin jo ehtiny männä, kun kävin sitten ihmet-telemään, että mikä ihmeen vinkuminen tiältä saunasta kuuluu. Oli se ihan järkyttävä tappaus. Vuan tehty mikä tehty.
— Voi kaniparan poikasia…
— Ka sanoppa muuta! No, saihan se kaniemo sitten uusia poikasia. Ja oli lopulta ihe paistina pöyvässä… heh…
Kaikki nauroivat jutulle vanhasta muistista.
— Eikös se mummo ollu joskus lähellä heittee siun räjähysaineita keittiön hellaan liekkien keskelle? Miika kysyi.
— Ei se Valma ollu. Ymmärtihän se nyt sen verran… Ne nuorimmat pojat Tarmo ja Antti sen meinasivat tehä. Tuli joskus oltuu liian varomaton niitten paukahtavien tarvik-keitten kanssa… En aina muistanu laittoo niitä lukkojen taakse. Ja pojat sitten errään ker-ran leikkivät keittiön lattialla dynamiittipötköjen ja nallien kanssa, kun mie tulin töistä kot-tiin. Tarmo oli jo avannu hellan luukun…
— Mutta sie ehit välliin?
— Joo. Sen jäläkeen mie sitten hävitinkii kaikki räjähysaineet talosta. Olihan meil-lä monta kertoo Herran varjelus elämässä. Niitä läheltä piti –tilanteita oli usseinkii. Vuan aina meillä oli korkeimman suojelu. Siitä suapi olla nyt kiitollinen… Kun kaikki lapset säi-lyttivät henkesä, eikä isompia haavereitakaan tullu.
Hieman varuillaan Pekka ja Miika olivat, kun ukki heitti löylyä olan takaa niin ko-vasti, että pikkupojat jo pakenivat alalauteille, mutta eipä hänellä näyttänyt mitään hätää olevan.
Ukki oli saunassa kuin kala vedessä. Tuomas ja Aapeli olivat kertoneet pojilleen, että silloin joskus ennen ukki oli pitänyt heitä alle kouluikäisinä väkisin ylälauteilla kovis-sa löylyissä. Jokin miehuusriitti tämä toimitus kai oli ollut. Lastenlapsiin ukki ei ollut sovel-tanut samoja kasvatusmetodeja. Jos löylyä oli liikaa, ei ukki edes sanonut mitään vähätte-levää, jos joku lapsista luopui leikistä. Siitä hän tykkäsi paljon, jos joku pojista ropsutteli vastalla hänen selkäänsä.

Tietenkin pojille muistui mieleen, kuinka ukille oli käynyt edellisenä talvena. Vaikka tilan-ne oli ollut kaikkea muuta kuin hauska, ei se voinut olla heitä naurattamatta jäljestäpäin. Oli nimittäin tapahtunut niin, että ukki oli polttanut kiukaan kylkeen kikkelinsä siinä yh-teydessä. Ukin oli pitänyt rasvailla sukukalleuksiaan pari viikkoa sairaalareissun jälkeen.
— Kun se mäni ne munasa polttamaan, Miika kuiskasi, kun he olivat pukuhuo-neessa huilaamassa.
— Niin. Olihan se sekkii soma tappaus... Vuan onneks ei käyny sillonkaan sen pahemmin, Pekka myönteli.


IX


Jos saunassa käyminen ei ollut mitään ilman ukkia, niin eipä ollut iltateen juominenkaan mitään ilman ukkia. Kun saunasta oli tultu, kumpikin pikkupoika tahtoi istua mahdolli-simman lähellä ukkia, kun mummo oli kattanut Hukanhaudan talon keittiöön illallispöy-dän. Kahvikaan ei maistunut oikealle kahville ilman ukkia; niin Leena oli kerran sanonut.
— Mie iddun ukin viedeen! Sami kiljaisi.
— Ei kun mie! Miun paikka siinä on! Vesa hyökkäsi vastaan.
Vaikka ukki kenties oli hieman juro ja omissa oloissaan viihtyvä äijä, erittäin tär-keä paikka hänellä oli joka poikasen sisimmässä. Se oli se heidän ukkinsa. Kukaan muu ei olisi voinut sille paikalle tulla.
— Mie annan ukille sokerii teehen!
— Ei kun mie!
Tällä kerralla vaikutti siltä, että mummo oli hyvällä tuulella. Ei hän nytkään pöy-dän äärelle istahtanut, mutta hyräili itsekseen ja loi poikien suuntaan useita lämpimiä katseita, kun he liottivat kovaa leipäpalaa teekupissa ja puhua kilkattivat hassuja juttujaan kirkkailla äänillään. Pekka oli jo kahdentoista, mutta ei hänellä vielä kunnon murrosikää ollut.
Ukilla oli ruskea kauluspaita ja suorat housut päällään, vaikka hän oli vasta tullut saunasta. Poikaset sen sijaan olivat pelkissä alusvaatteissa yleisen saunailtakäytännön mukaan.

— Teistähän pittää ottoo oikein kuva, Tuomas-isä virkkoi ennen saunaan lähte-mistä.
Pojat asettuivat kuvaa varten samalle puolelle pöytää. Siitä sitten jäi muistoksi herttainen valokuva perhealbumiin: pöydän päässä istuva vaari ja neljä iloista pojannas-sikkaa. Pekan ehdotuksesta he laittoivat kuvaa varten oikein kättä toistensa olalle. Van-hemmilta pojilta se luonnistuikin ihan mukavasti, mutta nuorimmainen Sami ei tajunnut reagoida siihen oikein millään tavalla, kun Vesa koetti halia häntä toverillisesti. Kuva kui-tenkin saatiin otetuksi.
Ukilla oli kuvassa vähän sellainen ilme niin kuin hän olisi juuri lausunut mie-henaluille jotain opettavaista, ”ei kukaan ole seppä syntyessään” tai jotain vastaavaa. Sii-hen tyyliin Pekka asian määritteli joskus myöhemmin.

Mummo oli niin leppoisassa mielentilassa, ettei heti edes kiirehtinyt sulkemaan radiota, kun sieltä alkoi tulla jotain viihteellisempää ohjelmaa. Yleensä mummo salli radio-ohjelmista vain uutiset, säätiedotukset, iltahartauden ja hengellisen musiikin toivekonser-tin. Tapani Kansan Delilah ehti soida lähes loppuun saakka, kunnes mummo ikään kuin havahtui todellisuuteen:
— Jo män ralliks!
Oikeastaan kaikki muu musiikki kuin virret ja hengelliset laulut olivat mummolle rallia. Hänen piintyneisiin tapoihinsa kuului, että rallien soidessa radio sammutettiin ve-tämällä johto seinästä yhdellä kipakalla liikkeellä. Ukkia myöten kaikilta petti pokka yhtä aikaa. Eipä mummo itsekään osannut oikein pitää ilmettään vakavana ja paheksuvana.
— … mitä ne nyt siinä tyhjälle nauraa… tuommosta rallii ei huoli kuunnella… teijän ikästen varsinkaan… niin…
Ukki ei sanonut siihen juuta eikä jaata, hymyili vain arvoituksellisesti. Olivathan he kerrassaan mielenkiintoinen aviopari.
 
X


Se sitten jäikin viimeiseksi saunomiseksi ukin kanssa. Ukki ei saanut olla kotona kuin vajaan kuukauden, kun hänet jo piti viedä takaisin sairaalaan. Hänen tilansa paheni syk-syn aikana. Kun tajuttomuuskohtauksia alkoi tulla harva se päivä, lopulta ukkia ei enää päästetty takaisin kotiin toipumaan.
Kalle ei liioin valittanut vaivojaan, ei silloinkaan, kun lähtö alkoi olla jo aivan käsil-lä. Varmaan se oli toisaalta hänen onnensa, ettei hän kunnolla edes ymmärtänyt tilan-teensa vakavuutta. Viimeiseen asti hän vain uskotteli, että kyllä tästä vielä jollakin ihmeel-lisellä tavalla noustaan ja pilkille taas lähdetään. Eläkevuosina hänestä oli tullut innokas kalamies, ja hyvin heikossakin kunnossa hän oli ongelle tai pilkille jääräpäisesti mennyt.
Se ei jäänyt kahteen eikä kolmeenkaan kertaan, kun joku pojista oli etsinyt pari tuntia kalareissulle karannutta Kalle-isäänsä. ”No mikäs hätä siulla on?” Kalle oli kerran vain tokaissut, kun Tuomas oli hänet Puruveden jäältä löytänyt.
Kai se kuului näitten tervaskantoukkojen pyhimpiin arvoihin, että viimeiseen hengenvetoon asti pyristeltiin vastaan ja vaivoja ei valitettu. ”Pientä köhhee tässä on vuan ollu”, äijät vakuuttelivat, vaikka keuhkonpaloja olisi jo tullut syljen mukana.

Ukin vihonviimeinen sairaalaan vieminen jäi erityisen kipeästi Marjatta-äidin mieleen. Appiukko oli ostanut uuden hienon nahkatakin ja sen hän laittoi päälleen, kun poistui Hukanhaudan talosta viimeisen kerran. Tuomas ja Arvo taluttivat kumaraiseksi käperty-neen isänsä autoon, ja Marjatta seurasi tapahtumaa rappusilta lapsilauman kanssa. Niin lopussa oli sitkeänä tunnettu kirvesmies ja metsuri, että viimeiset metrit piti kävellä toisten tukemana.
Se haikea kuva painautui Marjatan muistiin koko loppuelämäksi. Auton takapen-kiltä ukki vielä vilkutti kaikille, ja siihen vastattiin. Sitten auto poistui lumisesta pihasta, eikä vaaria ja appea enää nähty. Elettiin jo joulukuuta. Marjatalta pääsi itku.
Vuoden 1982 alussa Kalle nukkui pois vaikean sairauden murtamana. Vaikka hänen maanpäällinen vaelluksensa oli ollut enemmän tai vähemmän ailahtelevaa, vii-meiseen asti hän pysyi Joensuun helluntaiseurakunnan jäsenenä. Hautajaiset pidettiin perhepiirissä, ja saarnaaja Esa Niskanen tuli siunaamaan ukin haudan lepoon. Kaikki kuusi poikaa oli kantamassa arkkua.
Hautajaispäiväksi sattui erityisen kylmä pakkaskeli. Se oli aivan ainoa kerta, kun veljekset Pekka ja Vesa näkivät isänsä kaikki sisarukset ja heidän kaikki lapsensa yhtä aikaa. Tästä ainutlaatuisesta tapahtumasta otettiin useita valokuvia. Yhdessä kuvassa sisarukset istuivat porontaljan alla ikäjärjestyksessä: Tuomas, Eero, Ritva, Arvo, Aapeli, Tarmo ja Antti.
Mummo esiintyi hautajaisissa täytenä kivikasvona. Tuskin kukaan osasi päätellä, mitä hän mielessään ajatteli vai ajatteliko yhtään mitään. Missään vaiheessa hän ei kyy-neltäkään vuodattanut tai muutoinkaan tunteitaan näyttänyt. No, ehkä sekin oli jo paljon, että hän suostui lähtemään siunauskappeliin ja Kettuvaaran hautausmaalle ja antoi pitää muistotilaisuuden kodissaan.
Tuomas-isä ei tunnetusti osannut oikein pitää puoliaan taloudellisissa kysymyk-sissä. Muut sisarukset Eeroa ja Tarmoa lukuun ottamatta sen sijaan ymmärsivät raha-asiat sitäkin paremmin, Ritva-täti etenkin. Niinpä Tuomaalle ei jäänyt aikanaan isältään muuta perintöä kuin se syksyllä 1981 ostettu nahkatakki. Äidin nähden hän ei kuiten-kaan voinut pitää takkia päällään. ”Elä laita sitä. Kun niin ikävästi muistuu siitä mieleen se Kallen viimenen lähtö…”
 















2011






















 
I


— Muistat sie, mitenkä sinne Kettuvaaran hautausmualle ajetaan? Leena kysyi, kun he olivat saapuneet Karsikkoon.
— Ka enköhän mie sen verran… Vaikka onhan se tienhuara vähän pimmeessä paikassa, Vesa vastasi.
He olivat käyneet Tuupovaarassa tapaamassa äidin puolen sukulaisia, niitä vä-hiä, jotka olivat vielä elossa. Joskus ennen näillä matkoilla oli usein yövytty, mutta jossa-kin vaiheessa kyläilyt olivat muuttuneet aivan luonnostaan päiväreissuiksi.
— Ei se oo Tuupovaarakaan ennee sama paikka kun sillon ennen, Leena huo-kaisi aivan kuin olisi lukenut pikkuveljen ajatuksia.
— No eihän se oo. Kuoleva paikka… Sitten se autioituminen siellä vasta alakokii, kun ne mänivät Kiihtelysvaaran kanssa liittymään Joensuuhun. Eihän Tuupovaara oo kun Joensuun kaupungin periferia, jossa kaikki toiminta vuan lopetettaan. Kirkonkylällä on ainoo koulu ja niihän ne ennustaa, että sieltäkii kohta yläkoulu siirretään Heinävaa-raan.
— Ihanko totta? Leena puoliksi huudahti.
— Juu. Sellaset on kuulemma kaupungin piättäjillä suunnitelmat. Ja jos se on kaupunginhallituksessa usseemman kerran nostettu esille, sillon se on käytännössä kai jo lyöty lukkoon epävirallisesti. Eipä siihen oo tuupovaaralaisilla ennee mittään sanomis-ta. Ainahan se kaupunginhallitus pystyy perustelemaan sellaset asiat kylymillä laskelmil-la ja asiantuntijoitten kyynisillä lausunnoilla.
— On se surullista.
— No onhan se. Voijaan vuan lauloo, että hiljainen on kylätie. Ei sillä tavalla Tuupovaaraan ainakaan uusia asukkaita houkutella. Mitenkähän monta firmoo ja julukis-ta laitosta sieltä onkii jo sulettu? Eihän siellä kohta oo ennee kun eläkeläisiä ja joitakii harvoja paluumuuttajia. Voishan se tietennii soveltuu mielenterveyskuntoutujien ja päih-deongelmaisten loppusijotuspaikaks. Heh… Tyhjiä ja arvosa mänettänneitä asuntoja on Tuupovaaran keskustassakii pilivin pimmein.

Vesan täytyi keskeyttää juttelunsa hetkeksi, ettei hän olisi epähuomiossa ajanut väärälle tielle. Niin oli usein käynyt, kun Leena tai Pekka oli kyydissä. Leena istui apukuskin pai-kalla, ja takapenkillä istui kymmenvuotias Anni, Vesan tytär. Kun auto kääntyi hautaus-maalle, Annin kiinnostus heräsi:
— Niin onks täällä teidän ukin ja mummin haudat?
— Jep. Saman hautakiven etteen on hauvattu monta muutakii meijän sukulaista. Isovanhempien lisäks siellä on kolome meijän settee ja se meijän ainoo täti myös, Vesa lausui, kun oli pysäköinyt vanhan Opelin hautausmaan rautaportin vierelle, muutoin hautausmaata ympäröi luonnonkivistä ladottu aita.
Vesa näki Annin uteliaat ruskeat silmät taustapeilistä. Äitinsä näköinen tyttö hän oli pyöreine kasvoineen ja tummine polkkatukkineen. Jonkinlainen elämys tämä maakun-tareissu oli varmaan Annille ollut.
— Kolomeko settee? En mie muista kun kaks settee sinne hauvatun, Aapelin ja Tarmon, Leena sanoi ennen kuin avasi turvavyön.
— On siellä lisäks se pikkuvauvana kuollu Hannu. Se Antin kaksoisveli, joka eli vuan pari viikkoo vuonna 1953, Vesa lausui.
— Ai niin se… Niinpä tosiaan. Ne nuorimmaiset pojat syntyvät keskosina, eikä toista pystytty pelastammaan sen ajan liäketieteen keinoilla.
— Ei pystytty. Ja Anttikii jäi alusta lähtien vähän vajjaaks ja lättäjalakaseks. Siltä-hän on aina puuttunu toinen keuhko melekein kokonaan.

Kun autosta oli noustu, Vesan oikea käsi hakeutui vaistomaisesti farkkutakin povitas-kuun. Sitten hän ärähti itsekseen ja potkaisi hiekkatiellä lojuvia männynkäpyjä. Leenaa hymyilytti:
— Ottaako noin lujille tupakkalakossa oleminen?
— Juu… Just tälläsissä tilanteissa se on erityisen vaikeeta. Kun se on jo niin ve-rissä, että heti ulos tullessa kaivetaan ensimmäiseks norttiaski esille ja vetästään kunnon sauhut. Vuan itepähän tää ongelma on aikonaan aiheutettu.
— On kai siulla vielä nikotiinipurkkoo mukana?
— On. Eihän tästä muuten mittään tuliskaan. Jottain korvaavoo tekemistä pittää olla kessuttelun tilalle.
— Kauanks sä iskä oot ollu nyt polttamatta? Anni kysyi.
— Vähän vajjaan kuukauven. Kesäloma kun alako, sillon poltin viimesimmän tu-pakan.
— Siitä se lähtee. Ei pie lannistuu. Puret vuan hampaita yhteen, Leena koetti lausua innostavasti.
— No niinpä kai…
Elettiin juhannusta edeltävää viikkoa vuonna 2011. Kesää oli vielä paljon jäljellä.
 
II


— Hautausmualla tässä kai kohta kaikki sukulaisesa suapkii tavata, Vesa virkkoi, kun he olivat seisahtaneet harmaan vaatimattoman näköisen hautakiven eteen.
— Niinpä… Näin se meijän elämä vuan männöö. Yks syntyy ja toinen kuoloo, Leena myönteli.
Se oli ensimmäinen kerta, kun Anni näki hautapaikan muutoin kuin valokuvasta. Hän tavasi kiveen painetut nimet puoliksi ääneen kahteen kertaan. Ukin nimen kohdalla keltainen teksti oli jo melko haalistunut, mutta sai siitä vielä selvän.
— Niin oliks toi Kalle teidän ukki ja Valma teidän mummi?
— Jep. Ja nää neljä muuta nimmee on siun Tuomas-ukin sisaruksia. Ritva, Aape-li, Tarmo ja Hannu, Vesa sanoi.
— Kaikki muut opittiin tuntemaan meleko hyvin paitsi vauvana kuollu Hannu. Hannun nimmee ei ollu tässä kivessä ainakaan sillon, kun mummoo kannettiin hauvan leppoon. Eli syksyllä 1990, Leena muisteli.
— Ei ollu ei. Se Hannun nimi lisättiin siihen vasta siinä vaiheessa, kun Tarmo oli hauvattu tähän tuhkauurnassa kesällä 1994. Mummo oli aikonaan vieny Hannulle kuk-kia ihan viärään paikkaan. Tää kivihän tuli tähän vasta ukin kuoleman jäläkeen. Eihän niistä pikkulasten hauvoista ennen niin välitetty… Aina ei muistettuu jättee etes puuristii merkiks.

Leena ei käynyt kiistämään Vesan muistikuvia, koska eipä hänellä ollut parempaa tietoa Hannun hautapaikasta.
— Oliks teidän ukki ja mummi surullisia, kun se Hannu kuoli niin nuorena? Anni kysyi.
— No ihan varmasti ne oli surullisia. Ainahan se oman lapsen mänetys koskettaa ihmistä aivan erityisesti. Vuan eipä siitä aiheesta kai pahemmin puhuttu siinä perreessä. Vissiin se oli vähän sellanen kielletty aihe, Vesa virkkoi.
Leena katsoi Vesaa ja hymähti. Vesa kaivoi farkkujen taskusta purukumityynyn ja sujautti sen vaivihkaa suuhunsa.
— Eikä varmaan ollut ainoa tabu siinä perheessä, Leena naurahti.
— Ei varmaan ollu… Jos ukki ja mummo oisivat eläneet parraita vuosiaan tällä vuostuhannella, ihan varmasti ne oisivat eronneet jo ensimmäisen kymmenen aviovuu-ven jäläkeen. Oli ne niin erilaisia persoonia. Vuan sillon aika oli toinen. Immeisten suh-tautuminen avioliittoon oli täysin erilainen kun nykyään.
— Niinpä. Avioero oli sillon lähes tuntematon käsite, uskovaisten keskuuvessa etennii. Sillon ajateltiin niin, että ennemmin oma puoliso vaikka tapetaan kun siitä ero-taan. Niin suurena häppeenä sitä erroomista sillon piettiin, Leena totesi.
— Eihän siitä heijän kummallisesta avioliitosta oikeestaan mittään meijän lap-suuvessa puhuttu. Se vuan oli aina ihestäänselevee, että ne nyt oli semmosia ja elivät kumpikii ihan ommoo elämeesä, vaikka saman katon alla nimellisesti asuvatkii. Ehkäpä se Eero-setän antama selevitys on meille ainoo tottuus siitä asiasta?
— Niin varmaan. Eerollahan on tosiaan se oma teoriasa mummon ja ukin trage-diasta. Eero on viisas mies. Varmaan hiän on aika oikeella tavalla ne asiat piätelly, Leena myönteli.
— Niin mitä se teidän Eero-setä on päätellyt? Anni kysyi kuin jänis korvat pystys-sä.
— Ka eipähän mittään sen kummempoo… Ei se mittään tärkeetä oo, Vesa sanoi taivaalle katsellen.

Tietenkin Annia kävi kiinnostamaan iskän ja tädin salaperäiset jutut yhä vain enemmän. Sattuipa sopivasti niin, että kaksi oravaa tuli norkoilemaan reilun kymmenen metrin pää-hän heistä. Oravat juoksentelivat edestakaisin valkoisen penkin alla. Vielä hienompi yh-teensattuma oli, että Leenalla sattui olemaan pieni maapähkinäpussi olkalaukussaan.
— Halluisit sie Anni syöttee pähkinöitä oraville? Leena kysyi.
— Joo! Se ois tosi kivaa!
— Mutta elä sitten anna niille pähkinöitä suoraan käistä, vaikka ne ihan lähelle tulisivatkii. Niin herttasen näkönen otus kun se kurre onkii, se on kuitennii luonnon vil-lielukka, joka hanakasti purasoo, jos tuntoo olosa uhatuks. Ja sitten se on terveyskeskuk-seen mäneminen eissä, jos niin käypi. Tuskinpa siulla on voimassa olevoo jäykkäkouris-tusrokotusta, Vesa varoitteli.
Tyttö noudatti kuuliaisesti isän ohjeistusta, istui vain penkillä ja heitteli pähkinöitä maahan. Vesa katsoi tytärtään ja oravia kauan ja hänen piti pyyhkäistä silmäkulmiaan. Tavallaan hänellä oli lapsi ja tavallaan kuitenkaan ei ollut.
— Lapsparka, Vesalta lipsahti.
— Elähän nyt Vesku. Saithan sie kuitennii aikanaan neuvoteltuu Minnan kanssa yhteishuoltajuuven, Leena koetti lohdutella.
— Laiha lohtu. Kun välimatkoo tyttöön on yli viis sattoo kilometrii ja kun siellä mutsin kotona on koko ajan ventovieras ukko isäpuolena, niin eipä tässä kovin lähheistä suhetta voi oman lapsesa kanssa muodostoo. Mitenkä tässä ommoo lastas kasvatat oi-kein millään tavalla, kun mutsin kotona on ihan toinen meininki joka suhteessa? En mie voi esmerkiks mitenkään valavoo sitä, tekköökö tyttö siännöllisesti läksysä, monelta se männöö iltasin nukkumaan, harrastaako se mittään järkevöö, kuinka paljon se roikkuu päivittäin netissä ja männöökö se joka uamu etes kouluun. Eihän myö voija tavata kun muutamia kertoja vuuvessa. Pelekän puhelimen avulla on aika mahotonta olla oikeesti mukana siinä lapsen arkipäivässä.
— Mutta kuitennii voit välillä viettee Annin kanssa aikoo. On se kaikesta huoli-matta tyhjee parempi, Leena sanoi.
— Niin kai sitten…
— Se on kuitennii hyvä, että sie oot pitäny kiinni niistä siun ja Annin yhteisistä lomista ja matkoista. Kyllä tytölle kuitennii jiäpi niistä jutuista paljon hyviä muistoja.
— No… Toivotaan niin.

He olivat tovin ihan vaiti ja katsoivat hautakiveä. Tuulessa suhisevissa koivuissa oli täysi lehti.
— Kallen ja Valman avioliitto oli mikä oli, mutta en nyt siiten tiijä, onko tää ny-kynen meininki yhtään sen parempi. Kun lusikat laitetaan jakkoon jo ensimmäisen isom-man kriisin jäläkeen. Totista yritystä ei oo ennee kovinkaan monilla aviopareilla. Alttarilla kyllä luvataan tippa linssissä ja kirkkain silimin rakastoo toista myötä- ja vastoinkäymisis-sä, mutta se on sitten ihan eri asia, muistetaanko niitä hienoja puhheita ollenkaan siinä arkielämässä.
Leena ei välttämättä enää ollut kovin innostunut näistä Vesan monologeista, mut-ta koetti toki kuunnella kohteliaasti.
— Niin… Jokkaisessa ajassa on tietennii omat hyvät ja huonot puolesa. Varmaan nykyään erotaan liijan heleposti, mutta en nyt silti tiijä, oliko se Kallen ja Valman suhe mikkään kovin hyvä esimerkki yhteiselosta. Inhimillistä kärsimystä tulloo eri teille lähtemi-sestä, mutta kärsimystä tulloo taatusti tuollasesta vuosikausia kestävästä kylymästä liitos-takkii. Ehkäpä jopa enemmän… Leena jutteli.
— Ka onhan se tietysti niinkii. Joskus on vuan tehny mieli yhtyy siihen Lauri-serkun nihilistiseen näkemykseen.
— Jaa? No mikäs se Eeron pojan iskulause sitten on?
— Avioliitto on täysin turha instituutio. Liekkö niissä teoreettisen filosofian opin-noissaan sen omaksunu…
— No elä nyt tuollasia puhu. Onhan siulla nyt mahollinen uus kumppani kahot-tuna, Leena mukamas torui.
— On toki.


III


Koska he eivät olleet käyneet Joensuussa moniin vuosiin, kaupunkia piti kierrellä pi-demmän kaavan mukaan. He ajoivat keskustan kautta Noljakkaan ja palasivat sitten hie-man eri reittiä pitkin takaisin keskustaan ja kävivät vielä Rantakylässä ja Utrassa asti.
Sen jälkeen olikin jo aika suunnata Niinivaaraa ja Hukanhautaa kohti. Kovin pal-jon he eivät puhuneet, mutta entisen Wärtsilän teknillisen oppilaitoksen kohdalla Leena havahtui ajatuksistaan:
— Eikös tuossa oo se teku, jossa Arvo-setä opiskel koneinsinööriks?
— Ka siinähän se. Vuan ammattikorkeekouluhan se on ollu jo vuosia. Vanhempi väki kuitennii edelleen puhhuu teknillisestä opistosta tai teknillisestä koulusta tai sitten vuan yksinkertasesti tekusta. Arvo sai sieltä koneinssin paperit muistaakseni vuonna 1970, Vesa jutteli, kun oli pysähtynyt liikennevaloihin.
— Eli Arska on vähän niin kun siun virkaveli? Leena kysyi.
— No ei nyt sentään. Miullahan on LVI-puolen diplomi-insinöörin tutkinto. Säh-köpuolelle kyllä lukion jäläkeen hain, mutta sinne ei ihan pisteet riittäneet.
— Mikä ero on insinöörillä ja diplomi-insinöörillä? Anni kysyi takapenkiltä.
— No eipä käytännössä oikein mikkään. Meijännii suunnittelufirmassa esimie-henä on inssi ja alaisina on kakskii tippainssii. Heh… Ehkä erona on vuan se, että diplo-mi-insinööri on käytännön asioissa vieläkii tyhmempi kun se tavallinen insinööri. Heh heh… Varmaan jo kuolitta nauruun, Vesa lausui taustapeilistä virnuilevalle Annille.

Kohta he olivat Niinivaaralle johtavalla tiellä. Anni havaitsi korkean käkikellotalon:
— Niin onks toi se teidän mummin lempipaikka? Se Siion-temppeli?
Anni oli syntynyt yksitoista vuotta mummon kuoleman jälkeen, mutta juttuja le-gendaarisesta Valma-mummosta hän oli kuullut sitäkin enemmän, samoin Kalle-ukista. Vesa ja Leena vilkaisivat toisiaan, ja nauruksihan se sitten meni.
— No just se! Siinä on se Siion, jossa mummo melekein asu viimeset viistoista vuotta elämästään. Eli koko sen ajan, kun oli eläkkeellä. Ukin eppäilyjen mukkaan mum-mo vei kerran hänen ostamasa ison joulukinkunkii sinne… Liekkö vieny Siijonniin, ukki vuan tuumas, kun kinkku yhtäkkiä hävis kellarista, Vesa rupatteli.
— Meijän muori kyllä oli vahvasti sitä mieltä, että se kinkku tais kadota Aapelin sakin suihin, Leena sanoi.
— Juu. Se piätelmä suattokii olla lähempänä tottuutta… Ainahan se Aapeli mäni sen ensimmäisen vaimosa ja poikiesa kanssa mummon ja ukin ruokavarastoille, kun ra-hat oli lopussa, Vesa myhäili.
Sisaruksia huvitti yhä vain enemmän, kun Anni alkoi rallatella takapenkillä mummon rokkibiisiä:
— Siijonniin, Siijonniin! Pittää lähtee Siijonniin! Kokkous, kokkous, kokkous! Rukkouskokkous, rukkouskokkous, rukkouskokkous! Kokkous! Kokkorokkokokkokokko, kokkous! Kokkorokkokokkokokko, kokkous!

S-marketin kohdalla Leena vakavoitui:
— Mutta onhan se tosi surullista, että kaks meijän settee kuoli niin nuorina. Tar-mo 43-vuotiaana ja Aapeli 51-vuotiaana. Miulle tulloo tänä vuonna pyöreitä vuosia. Tar-mo oli hauvassa jo seihtemän vuotta ennen tätä ikkee…
— No onhan se hyvinnii ikävä juttu. Kumpikii mies ois taatusti eläny kauemmin, kun oisivat etes vähän suostuneet elämään toisella tavalla. Varmaan oisivat vieläkii elä-vien kirjoissa, Vesa lausui.
— Niin ja kaiken lisäks Arvo ja Aapeli eivät ehtineet koskaan suamaan sovintoo välilleen aikaseks. Arvo mäni takkoomaan emäntäsä kanssa Aapelin kaks lainoo ja siinä-hän ne välit sitten heiltä mäni, kun Aapeli ei pystyny hoitamaan raha-asioitaan ja kun ne hänen velekasa kuatuvat Arvon niskaan, Leena muisteli.
— Ka niihän siinä kävi. Ymmärrän kyllä Arskoo aika pitkälti. Sehän joutu niitten pikkuveljesä rahasotkujen takia protestilistalle ja hyvä kun ei ajjautunu niitten takia kon-kurssiin. Arskan suunnittelutoimiston jatkuminen oli sillon tosijaan ihan vaakalauvalla.
— Mutta Arvo kuitennii tuli Aapelin hautajaisiin? Leena kysyi.
— Tuli. Kai sitä voipi kuitennii pittee jonkiilaisena anteeksannon merkkinä.

Anni ei varmaan ymmärtänyt puoliakaan aikuisten puheista, mutta ei vaikuttanut silti tym-pääntyneeltä. Jotain niin itseään Vesa saattoi havaita tyttäressään. Muistui mieleen ne lukemattomat saunatuokiot, joissa hän oli kuunnellut miltei lumoutuneena isän ja Eero-sedän juttuja.
— Ei tässä piäse paljoo pröystäilemmään oman sukusa teoilla. Ei oo hommat männy niin hienosti kun naistenlehtien ja hengellisten lehtien perhehaastatteluissa, Ve-sa tokaisi ennen kuin he olivat päässeet Hukanhaudan talon pihaan.
— No ei piäse… Mutta eiköhän se oo vähän samanlaista aika monessa muussa-kii suvussa, jos pintoo vähänkii enemmän kouhostellaan. Yhtä sun toista epämiellyt-tävvöö sieltä pinnan alta ylleesä paljastuu.
Vesa nyökkäsi Leenan sanoille.


IV


Rintamamiestalo oli aika lailla samannäköinen kuin viitisen vuotta aikaisemmin, jolloin Vesa oli sen viimeisimmän kerran nähnyt eräällä ohikulkumatkallaan. Vain kellertävä maalipinta oli haristunut lisää eteläsivulla. Omenapuut olivat täydessä kukassaan.
Äkkinäinen olisi voinut luulla taloa edelleen asutuksi, ellei hän olisi huomannut nurmikkoa, joka rehotti valtoimenaan talon ympärillä. Viinimarjapensaistakin näki, ettei niitä ollut hoidettu pitkiin aikoihin. Vesa potkaisi Opelin kuskinpuoleista rengasta, kun Leena ja Anni olivat nousseet autosta pihamaalle.
— Vuotaaks se rengas? Anni kysyi.
— Taitaa se vähän vuotoo. Pittää lisätä siihen ilimoo, kuhan mie oon ensin vieny teijät rautatieasemalle. Kai se rengas pitänöö vaihtoo jossakii vaiheessa, Vesa jutteli, kun käsi oli jälleen kopeloimassa olematonta savukeaskia.
Leena katsoi taloa kauan ja hartaasti ja taisi olla ainakin hienoisen tunnekuohun vallassa. Sitten Leenan katse hakeutui ulkorakennuksen suuntaan. Monin verroin use-ammin hän oli ehtinyt ulkosaunassa kylpeä kuin Vesa, koska oli reippaasti yli kymmenen vuotta vanhempi.
— Ootko sie tällä paikalla käynykkään mummon hautajaisten jäläkeen? Vesa ky-syi.
— En… Leena miltei kuiskasi.
— Niin mie vähän arvelinkii.
— Ja kuitennii tuntuu ihan siltä niin kun vasta äsken oisin ollu tässä ukin kanssa kantamassa saunaan vettä ja koivuhalakoja.
— Niinpä… Sama tiällä. Onhan tää meille vähän sellanen mansikkapaikka.
— Eikä ihan vähänkään. Mansikkapaikka… Siepä sen sanoitkii, Leena lausui.

Vasta nyt Vesa hoksasi, kuinka ison tontin isovanhemmat olivat aikoinaan saaneet valti-on halpakorkoisella lainalla ja pitkällä maksuajalla. Kokonainen kerrostalo sinne olisi ke-vyesti mahtunut, mutta eihän silloin 1940-luvulla maalla ollut kovin suurta arvoa maaseu-tumaisessa Pielisensuun kunnassa.
Vielä Leenan ja Pekan varhaisvuosina talon takana oli ollut hehtaaritolkulla vilja-peltoa. Vesan lapsuudessa pellolle oli käyty rakentamaan rivitaloja; laajeneva Joensuun kaupunki oli sijoittanut uudet asukkaansa muualle kuin keskustaan.
— Tyhjäks jäi sitten tääkii talo, kun Ritva-täti nukku pois viime talavena, Leena sanoi.
— No olihan se tyhjillään jo ennen sitä. Eihän siitä Ritvan tässä asumisesta en-nee mittään tullu, kun se alako dementoitumaan jossakii vaiheessa eläkevuosiaan. Unohti lukita ovet kauppaan lähtiissään ja monta kertoo oli lähellä polttoo koko mörskän, kun ei muistanu sammuttoo sähkölietee käytön jäläkeen ja niin eilleen, Vesa vähän kor-jasi.
— Niin… Hoitolaitokseenhan se sitten joutu mänemään pakon eissä. Melokonen sotahan siinä kai jouvuttiin käymään ennen kun se suostu sinne lähtemään?
— Ka sitten ei jiäny hälle ennee vaihtoehtoja, kun poikasa onnistu siirtämään hänet holohouksen alle. Eihän se muuten ois tästä kirveelläkkään mihinkään lähteny. Mänetti muistisa vielä pahemmin kun Kalle-vainaa samassa iässä.
— Ja siinä yhteyvessä kai sitten palovat äitin ja pojan välit? Leena enemmän to-tesi kuin kysyi.
— Joo. Mutta olko sillä ennee niin vällii siinä vaiheessa. Ei se Ritva hoitolaitok-sessa jonkii ajan piästä ennee ies muistanu, että hänen ois pitäny olla vihanen Juhalle. Kun ei kai aika ajoin ies tuntenu ainutta lastasa. Unohti laitoksessa tupakan poltonkii. Heh… Se lakko sitten lopulta onnistu hälläkii.
— Taitaa olla meillä vähän sukuvikana tuo ihepäisyys? Leena naurahti.
— Ai vähän! Kyllä tässä Ukko-Kallen perillisiä kaikki ollaan…

Anni oli jo ehtinyt kiertää koko tontin. Vasta nyt Vesa tajusi senkin, että tontin perällä oli itse asiassa pieni metsikkö korkeine kuusineen ja rehevine pajukoineen. Lapsuusvuosi-na se kaikki oli aina tuntunut niin itsestäänselvältä.
Leikkimökin ovi oli näköjään unohdettu lukita, koska kohta Anni livahti mökkiin sisälle. Jonkin aikaa Anni siellä kolisteli ja tuli sitten takaisin pihalle vanha kirjanreuhka käsissään.
— Onks tää iskä sun vanha Aku Ankan taskupokkari? Anni kysyi.
— Tuskinpa on. Eiköhän tuo lie Juha-serkun sarjiksia.
— Saanks mä pitää sen?
— Ka tuskinpa sitä kukkaan ennee kaipoo. Eli pie hyvänäs.
Suihkukone lensi taivaan korkeuksissa jättäen peräänsä valkoisen savuvanan. Hento jyrinä kuului maahan asti.


V


— Vuan ehtihän se Ritva-täti kuitennii assuu tässä lapsuuskodissaan lähemmäs kakskymmentä vuotta. Eläkevuosiakkii sai tässä viettee melekein kymmenen vuotta, Lee-na tuumasi, kun he kiersivät hitaasti taloa aina välillä paikalleen pysähtyen.
Anni meni takaisin leikkimökkiin. Eipä ollut enää puhelinkoppia talon vieressä sijaitsevassa t-risteyksessä; kännykkäaikakaudella ne olivat kadonneet joka kaupungin katukuvasta yksi toisensa perään.
Risteyksen lähellä tosin näytti edelleen olevan suuri muurahaispesä. Siihen ke-koon Vesa oli serkkupoikiensa kanssa monta monituista kertaa heitellyt kastematoja ja perhosentoukkia muurahaisten iloksi. Yksi leikki oli ollut nuolla paljaaksi vuollun tikun päältä muurahaishappoa.
— Juu… Ehtihän se. Kaiken se haali ihelleen enemmän tai vähemmän kysseen-alasilla keinoilla mummon ja ukin kesämökistä lähtien, vuan kaikesta joutu sitten luopu-maan. Vuan niihän se tietysti männöö meijän ihe kunkii kohalla, ettei siinä viimesessä vuatetuksessa oo taskuja mukana. Tai jos onkii, ne taskut jiäpi aika lailla tyhjiks… Sen joutu Ritvakii myöntämään. Tää meijän Kähisijä… Vesa virkkoi.
— Niin mikä?
— No Kähisijä. Etkö sie nyt sitä Ritvan lempinimmee ennee muista? Käyttihän meijän porukatkii sitä nimmee hänestä toisinaan, muori ainakii. Ritvallahan oli tunnetusti hyvin kähhee iäni, kun se kisko tupakkoo ketjuun yheksäntoistakesäsestä lähtien. Siitä se hänen Kähisijä-nimesä tuli.
— Just joo, Leena naurahti hieman väkinäisesti.

Kun he saapuivat ukin yläkertahuoneen ikkunan alle, Vesa jälleen pysähtyi pidemmäksi ajaksi.
— Ei se meijän Tuomas-isäkään oo aina niin kiltti poika ollu… Tuosta akkunasta se oli roikottanu pikkuveljiään jaloista, kun ne eivät antaneet hälle lukurauhoo lukiovuo-sina. Saman kovan kohtalon olivat kokeneet kaikki pikkuveljet Arvosta Anttiin asti… On-han se ollu melekosta shokkihoitoo. Roikkuu piä alassuin muan ja taivaan välillä. Vuan kummasti olivat pojat kuulemma siitä rauhottunneet…
Toki Leenakin muisti setiensä värikkäät kauhukertomukset.
— Tuohon ukin huoneeseenko se Aapeli sitten kuoli? Leena kysyi.
— Ka siihenhän se. Joulukuussa 2001. Siinä ukin vanhassa sängyssä sai vi-honviimesen syvänkohtauksesa. Se hänen syvänvikasa ois ollu täysin hoijettavissa, mut-ta kun ukko mäni aina kovassa tuiskeessa liäkärin vastaanotolle, eihän ne sitten käyneet häntä sen paremmin tutkimaan ja jatkohoitoihin ohjoomaan. Hoitohenkilökunnalla ja liä-käreillä kun on se tietty asenne päihtynyttä immeistä kohtaan. Se halutaan vuan äkkiä pois silimistä.
Näin Aapelin pojat Miika ja Sami olivat vanhemmille kertoneet. Ettei heidän isän-sä saanut asianmukaista hoitoa, koska ei suostunut menemään hoitoihin selvin päin. Kai siihenkin oli sairaalassa kyllästytty, kun Aapeli oli liian usein unohtanut sovitut ajanva-raukset.
— Oliko ihan sattumoo, että Aapeli kuoli just tässä lapsuuskodissaan? Ihan niin kun ois nimenommaan tullukkii tänne kuolemaan? Leena ajatteli ääneen.
— Sama on käyny miullakii mielessä. Ei tainnu olla ihan sattumoo. Että just sillon hiän tuli Ritva-siskosa luokse kyllään usseemmaks päiväks, Vesa myönteli.

Marjapensaitten keskelläkin he kuljeskelivat pitkän tovin. Tuntui kuin koko paikka olisi henkinyt mennyttä maailmaa ja siitä luopumista.
— Tää paikka on tietennii jiäny Juhalle, Leena sanoi.
— Ka kelleppä muullekkaan. Eihän Ritvalla ollu muita lapsia eikä aviomiestä. Tot-ta kai kaikki on sillon jiäny Juhalle. Kesämökki tosin mäni vasaran alle jo aikoja sitten. Jol-lakii piti maksoo ne rästiin kertyneet laskupinot, joita dementoitunu Ritva ei pystyny en-nee ihe hoitamaan.
— Meinookohan Juha muuttoo tähän? Leena pohdiskeli.
— Tuskin. Sillähän on ollu oma elämä ja perhe Etelä-Suomessa jo vuosia. Eikö-hän se kohta laita koko roskan myyntiin. Talo varmaan laitetaan katepillarilla nurin, koska eihän nuin vanha talo oo kun rasite. Mutta kyllä Juha silti suapi tästä hyvät rahat. Tästä-hän suapi lohkottuu ainakii kaks omakotitalotonttii.
Anni oli jälleen löytänyt leikkimökistä ties mitä mielenkiintoista Leenan ikivanhas-ta mollamaijasta lähtien. Talon ovi oli lukossa, mutta kaikki muut rakennukset olivat auki.
— Tuossa on se mummon vanha kasvimua… Eipä siitä paljon mittään oo ennee jälellä. Miekii tätä kasvimuata monta kertoo kitkin ja perkasin, Leena huokaisi, kun marja-pensaita oli riittävän kauan tutkittu.
— Ka siinähän se… Hyvin tarkkaan mummo oli kuulemma nää kaikki paikat kier-täny, kun se tällä tontilla viimesen kerran oli käyny ennen Kuopion kyksiin lähtemistä. Kasvain piässä oli jo kehittyny tosi pitkälle, mutta vielä se oli viimesillä voimillaan jaksanu joka paikan tarkastoo. Että kaikki oli kunnossa… Niin se Tiilikan Aila oli meijän muorille hautajaisissa sanonu. Se rouva helluntaiseurakunnasta, joka hoiti niitä mummon asioita sillon loppuvaiheessa.
Kun Vesa oli sen sanonut, Leenan poskille alkoi valua kyyneleitä.

Jonkinlaisessa tunteiden myllerryksessä he kumpikin kai olivat. Se kaikki oli samaan ai-kaan niin tavattoman tuttua, mutta kuitenkin niin toivottoman menetettyä. Se entinen aika.
— Käyvään nyt vielä tuolla saunassa. Annihan siellä jo poikkes, mutta käyvään nyt myökii. Kun nyt tänne varta vasten tultiin, Vesa sanoi.
— Joo. Käyvään vuan.
 
VI


Iänikuinen ulkosauna taisikin olla ainoa paikka, joka oli selkeästi muuttunut. Rimalaudoi-tetun rakennuksen ulkonäkö oli kyllä säilynyt aivan ennallaan, mutta ennen niin avara löylyhuone oli jaettu kevyellä väliseinällä kahteen osaan. Nyt saunassa oli pieni pesu-huone toisin kuin ennen.
— Millonkas tää sitten tapahtu? Leena kysyi, kun oli ensin antanut Annille pientä välipalaa olkalaukustaan.
— Ka enpä tiijä vuoslukkuu, mutta jossakii vaiheessa se Erno teki tähän ulu-kosaunaan nää muutokset. Vaihto lauteet ja kiukaan samalla, paneloi seinät uuteen us-koon ja korjas kai tuota piippuukii. Ja rakenti kuulemma tuon piärakennuksen kylymään kellariin pienen kodinhoitohuoneen ja sähkösaunan. Kesämökkiin se oli myös tehny monenlaista remonttii. Niin se muori on kertonu. Ernohan oli sellanen käsistään kätevä käytännön mies. Osas korjata vanhat autot ja tehä putkitöitä ja kai se sähköasennuksiak-kii teki omilla luvillaan… Eiköhän tuo osanne ne hommat vieläkii. Kai se edelleen tiällä Pohjois-Karjalassa elelöö. Rääkkylästä se oli kotosin, Vesa jutteli.
Jos aikaa olisi ollut enemmän, ehkäpä he olisivat laittaneet saunan lämpene-mään. Tuskinpa siihen kukaan olisi tullut puuttumaan hylätyllä rintamamiestontilla. Hal-kojakin olisi ollut liiterissä vaikka millä mitalla, ja pihakaivossa oli edelleen vettä.

— Mie en sitä Ritvan viimesintä avomiestä tavannu kun yhen ainoon kerran. Ihan mukavan tuntunen ukko se Erno oli. Sellanen rauhallinen ja tasasen tuntunen eläjä, Leena sanoi.
— Juu… Sama kuva miullekkii hänestä tuli. Ois vuan Ritva pitäny sen Ernosa. Ehkäpä elelis tässä vieläkii, kun täyspäinen mies ois ollu hänen juoksevia asioitaan hoi-tamassa. Olhan se Erno kuulemma vähän sellanen tuurijuoppo, mutta kuitennii se oli meijän porukoitten mukkaan vastuuntuntonen ja ahkera mies. Olko se nyt sitten niin vuarallista, että se välillä korkin piälle astu? Ylleesä se kuitennii sillon aina älys hävitä maisemista. Ei ollu lähimmäistesä riesana ryyppykausinaan.
— Niin. Sellanenhan se oli meijän Tarmo-setäkii. Ei sekkään toisia pahemmin häirinny juopotellessaan. Eikä varmaan koskaan jiäny muille mittään velekoo, Leena säesti.
Anni ei erityisemmin enää jaksanut kuunnella aikuisten juttuja. Saunaa ja puku-huonetta hän kuitenkin jaksoi tutkia kiinnostuneena. Monta juttua hän oli ulkosaunasta-kin kuullut ja kyseli niistä nyt. Että tuossa kohdassako ne kaninpoikaset olivat palaneet poroiksi ja että täälläkö se Tuomas-ukki oli meinannut saada häkämyrkytyksen.
— Siitähän se Tarmo-setä oli viimesinä päivinään sairaalan teho-osastolla kuu-lemma haaveillu, että piäsis vielä kerran Hukanhauvan ulukosaunaan kylypemään, Lee-na tiesi kertoa.
— Juu… Niihän se Eero on kertonu. Miulle jäi kyllä se käsitys, että Tarmo teki ta-vallaan hidastetun itsemurhan, Vesa virkkoi, kun Anni oli sopivasti pusikossa pissillä.
— Niinpä. Se hänen imusolomukesyöpäsä ois ehkä ollu vielä voitettavissa, mutta eihän Tarmo ennee loppuvaiheessa niihin sädehoitoihin suostunu lähtemään. Anto männä vuan, eikä kai välittäny ennee mistään mittään.
— Karu historia meijän suvulla, Vesa huokaisi.

Leena ei sanonut siihen mitään. Ehkä tunnelma olisi muuttunutkin turhan painostavaksi, ellei Anni olisi sattunut löytämään erästä vanhaa shampoopulloa pukuhuoneesta.
— Kuhan vuan ei oo se sama pullo, jossa oli mummon tekemöö hiustenpesuai-netta, Vesa naurahti.
— Ai niin… Kun mummo laitto shampoopulloon lattianpesuainetta ja vettä seka-sin. Kai se arvel, että pesuaine kun pesuaine, Leena muisteli.
— Juu… Tv-mainoksesta sitten tuli meille se uus versio. Andy suorastaan räjäyt-tää mummon pään pois!
Se oli Annistakin hauska juttu.
— Minkähän takia Ritva sitten lemppas sen Ernon pellolle? Leena mietiskeli.
— Ka tiijä häntä… No meijän porukoille Kähisijä oli selittäny, että niitten rankko-jen juopotteluputkien takia se laitto Ernon kävelemmään. Vuan olko hällä siinäkään asi-assa niin varroo toisia moralisoija… Eipähän tuo Ritva ihekkään lassiin sylykeny. Kun talloo oli raivattu hänen lähtösä jäläkeen, kellari oli ollu ihan täynnä tyhjiä viini- ja kalja-pulloja. Samoin joka paikassa oli kuivunutta koiranpaskoo ja lattialankkuihin immeytynei-tä kusläimäreitä. Kun se onneton mäni vielä sen hurtankii ottamaan…
Vesa piti pienen tauon ja jatkoi:
— Vuan todelliset syyt heijän erroosa oli varmaan ihan toiset. Yks suurempi syy tais olla ainakii se, ettei Juha tullu Ernon kanssa koskaan kunnolla toimeen. Se kun oli niin täysin tottunu siihen, ettei mutsilla ollu ikinä kettään pitempiaikasta kumppanii ja että hiän sai aina olla herrana talossa ja kukkona tunkiolla. Kaks sheriffii ei mahu sammaan kaupunkiin… Kai siinä oli se perinteinen mustasukkasuuskuvio myös.
— Mutta Ernohan ois ollu just sopiva mies tälläsen vanhan omakotitalon hoita-jaks. Ja lähtihän se Juha tästä pois armeijan käymisen jäläkeen. Mikä heijän ois ollu täs-sä kahestaan ollessa, Leena virkkoi.
— Niinpä. Muorihan se onkii piätelly, että Ritva piti Ernoo niin kauvan luonasa, että se ehti tehä kaikki nää remonttihommat hälle loppuun asti. Ja sitten kun hyväusko-nen Erno oli työsä tehny, ei Kähisijä häntä ennee mihinkään tarvinnu.
— No oisko se nyt ihan niin laskelmoitsija ollu? Leena tohti epäillä.
— On se mahollista. Kyllä Ritva piti aina puolesa ihan joka asiassa… Ja osas ai-na haistoo, kenestä suatto olla hälle hyötyy ja kenestä ei. Siinähän se syy on, miks Ritva ei koskaan oikein digannu meijän muorista sen enempöö kun Eero-setän Irene-vaimosta. Sehän ois tietennii ollu Ritvan unelma, että isoveljet oisivat pysyneet koko ikäsä poika-miehinä. Hiän ois sitten suanu pittee Eeroo ja Tuomasta ilimasina renkeinään tässä koti-talossa ja kesämökillä. Ja varmaan se velimiesten rahallinen apukii ois hälle oikein hyvin kelevannu…
— Niin… Mutta eipä se meijän muorikaan koskaan kovin hyvin Ritvaan suhtau-tunu. Tai Irene, Leena sanoi.
— Tunne tais olla molemminpuolinen. Ja muori ja Irene olivat sitten keskenään hyvvee pattoo, kun ne sai olla yhessä Ritvoo vastaan. Ja isä ja Eero olivat vuan hirveen vaivautunneita, kun se Ritvan molloominen alako. Muistanet varmaan?

Muistelemista olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta aika riensi. Kun ovi oli suljettu, vähän sellainen fiilis taisi olla kummallakin sisaruksella, että tuskinpa he tätä ulkosaunaa kos-kaan enää näkisivät. Annilla oli pienessä muovipussissa hiirenkorville luettu Aku Ankan taskupokkari, Leenan repaleinen nukke ja Aapelin poikien vanhoja leikkiautoja.
— On nää meijän suvun kuviot melekoset, Leena huokaisi autoon astuessaan.
— Onhan ne. Käyvään nyt vielä siinä Siijonin pihalla. Kun siitäkii tullessa puhet-ta oli.
Leena ja Anni eivät käyneet vastustamaan Vesan ehdotusta. Maakuntareissu oli jo lähellä maaliaan.
 
VII


— Mitenkähän monta kertoo mummo istu tiällä Herran sannoo kuulemassa? Leena jutteli, kun he seisoivat helluntaiseurakunnan asfalttipihalla.
— Eikö tuo lie tuhansia kertoja… Ei sille riittäny sunnuntain päiväkokkous ja sunnuntai-illan herätyskokkous. Lisäks se kävi viikolla rukkouskokkouksessa, lähetyspii-rissä ja muissa kinkereissä. Oltiinhan siellä monet kerrat mukana, Vesa jutteli.
Itse käkikellorakennus oli aivan entisen näköinen, mutta nykypäivänä sitä kutsut-tiin Joensuun helluntaikirkoksi. Oli sanomattakin selvää, kuinka mummo olisi suhtautu-nut näihin Suomen helluntaiherätyksen kirkollistumispyrkimyksiin, jos olisi saanut elää parikymmentä vuotta vanhemmaksi. Jo pelkkä sana kirkko olisi taatusti ollut hänelle täysi kauhistus.
Tai mitähän mummo olisi tuumannut, jos olisi nähnyt helluntainuoret vuonna 2011 tatuointeineen, korvakoruineen, meikkeineen, nenälävistyksineen ja muotivaattei-neen? Pelkkänä vitsinä hän olisi sen varmaan ottanut, jos seurakunnassa olisi silloin ai-koinaan ennustettu, että tulevaisuudessa Siion-temppelissä on nuorten tanssiesityksiä ja että nuoremman polven hellarit juovat juhlalounaan yhteydessä viiniä ja olutta ja kuunte-levat rock-musiikkia ilman häpeän häivääkään.

— Mummo oli mikä oli, mutta sitähän ei voi kukkaan kiistee, että se oli uskollistakii uskollisempi seurakunnan jäsen, Leena sanoi.
— Kyllä! Sitä ei voi tosijaankaan kukkaan kieltee. Varmasti hiän makso seura-kunnalle vuosikymmenten ajan tunnollisesti kymmenyksesä ja enemmänkii. Ja ihan var-masti teki tuhansia talakootyötunteja seurakunnan hyväks. Mitenkähän monella lasten-leirillä hiän olikii ruokoo tekemässä ja lattioita luuttuumassa… Tai mitenkä monet villa-sukat ja –lapaset neulo lähetysmyyjäisiin, Vesa säesti.
— Niinpä. Sillä perusteella hälle voipi antoo paljon anteeks, vaikka hiän nyt olikii niin tiukkapipo monissa asioissa ja vaikka se välillä meitä nuorempia niin ärsytti. Oman aikasa laps hiän toisaalta vuan oli. Toimi sen ymmärryksen varassa, mikä hälle oli annet-tu.
Vesan oli helppoa tähän yhtyä:
— Juu… Niin miekii oon sitä jälestäpäin ajatellu. Uskovaisten moraalikäsitykset mukkailoovat aina sitä ommoo aikoosa, vaikka sitä ei myönnettäskään. Tiukemmat rajat ja siännöt oli ennen ihan siinä maallisessa yhteiskunnassa myös.
Aamupäivällä oli ollut hieman sateista, mutta lämpötila oli noussut päivän aikana. Mukavaltahan se tuntui, kun aurinko lämmitti.
— Eikä mummo ikinä valittanu, ettei häntä huvita lähtee seurakunnan talakoisiin. Ei keksiny tekosyitä kottiin jiämiselle. Aina lähti työhön ja toimeen ensimmäisten joukos-sa, Leena sanoi.
— Juu. Kova työimmeinen se oli ja viimesen piälle vastuuntuntonen. Sellanen työmyyrä suorastaan.
— Sille aina lapsina naurettiin, että mummo männöö Siijonin tillaisuuksiin vuan tiilenpäitä seiniltä laskemaan, vuan tekihän se siellä paljon töitäkii. Niin kyllä teki meijän Kalle-ukkikii, eikä hiänkään käyny pihistelemään, kun uhrikippo tuli kohalle.
— Kyllä kyllä. Kyllä ukkikii kanto kortesa kekkoon. Ne entiset sukupolovet olivat tälläsissä asioissa ihan toisenlaisia kun nykyset. Sittoutuminen oli ihan toisenlaista kun nykypäivänä. Olipa sitten kyse uskonnosta tai politiikasta tai vaikka nuorisoseuratoimin-nasta.

Leena oli tullut uskoon teini-ikäisenä, oli käynyt uskovien kasteella ja liittynyt Savonlin-nan helluntaiseurakuntaan, mutta aikuisiällä hän oli näistä kuvioista vähän kerrallaan vain irtaantunut. Leena ei tiennyt itsekään, kuuluiko hän edelleen nimellisesti helluntai-seurakuntaan, koska eipä hän ollut koskaan siitä virallisesti eronnut.
Samaan tapaan se oli mennyt Vesallakin, joskin hänellä uskoon tuleminen oli tapahtunut jonkin verran myöhäisemmässä ikävaiheessa. Myös Vesa oli käynyt aikoi-naan ahkerasti helluntailaisten tilaisuuksissa ja nuortenilloissa ja lukenut Raamattunsa hiirenkorville. Uskovien kasteelle menemistäkin hän oli vakavissaan harkinnut, mutta syystä tai toisesta se oli aina vain siirtynyt tuonnemmaksi ja lopulta sitten unohtunut. Hieman yli parikymppisenä teekkarina Vesa oli käynyt aikuisrippikoulun ja liittynyt evan-kelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta melko nimelliseksi jäseneksi hän oli kansankirkossa aina jäänyt.
Niin tai näin, helluntailaisuus oli Leenalle ja Vesalle tuttuakin tutumpi liike, vaik-ka se ei heidän hengellinen kotinsa sanan varsinaisessa merkityksessä ollut. Niinkö se sitten meni, että kerran hellari oli tavallaan aina hellari? Saman kaltaisessa tilassa kun tuntui olevan heidän Pekka-veljensäkin. Melkeinpä aina keskustelu siirtyi uskonasioihin, kun sisarukset tapasivat.
Kun vahvan herätysliikkeen parissa oli koko lapsuus eletty ja taustalla oli kahden sukupolven traditio, eipä siitä identiteetistä noin vain voinut luopua. Mutta toisaalta, miksi siitä olisi pitänytkään ehdoin tahdoin luopua?
 
VIII


Anni oli hieman vähäpuheinen. Siitäkö se johtui, kun eron hetki oli jälleen edessä? Tyt-töä piristääkseen Vesa antoi hänelle pari seteliä.
— Suat ostoo jottain mukavoo ihelles. Mutta elä nyt laita kaikkia euroja karkkeihin ja limppariin.
— Joo en.

Aikuisten keskustelu kulkeutui mummon hautajaisiin. Saarnaaja Juho Sainio oli siunan-nut mummon haudan lepoon, ja muistotilaisuus oli pidetty Siionilla. Saattoväen joukossa oli ollut sukulaisten ja naapurien lisäksi useita seurakuntalaisia.
— Kähisijähän se alako sillon meuhkoomaan, ettei muistotillaisuutta ois suanu pittee tään seurakunnan tiloissa. Sano, että korkeintaan saarnooja suapi tulla hauvalle ne lorusa lukemaan. Kähisijän mielestä tillaisuus ois pitäny järjestee johonkii ravintollaan, eikä siellä ois kai suanu lauloo ensimmäistäkään hengellistä lauluu, Vesa virkkoi.
— Ei kai sentään? Sehän nyt ois ollu jo suoranainen pyhäinhäväistys, jos niin ois tehty! Mummo kuulu liki viiskymmentä vuotta tähän seurakuntaan. Tää se hänen rak-kain paikkasa oli! Ja tiällä ne hautajaiset piti pittee. Ihan ehottomasti! Leena suorastaan kiivastui.
— Juu juu… Sitä mieltähän ne kaikki muut Kallen ja Valman perilliset oli paitsi Ritva. Vaikka eivät uskovaisia olleetkaan meijän issee lukkuunottamatta. Perreen suu-rimpana mustana lampaana pietty Anttikii oli heti sitä mieltä, että Siijonissa ne hautajaiset on oltava. Mutta Ritva vuan messus, että jos ykskii perillinen on vastaan, hiän varroo ajan ja tarjoilun ravintolasta.
— No mikä ihme sillä Ritvalla oli tätä paikkoo niin kovasti vastaan? Leena kysyi hivenen maltillisemmalla äänellä.
— Kai tuon nyt tiijät… Ainahan se sitä mainosti, ettei hiän kuulu kirkkoon ja että mitä järkee kenenkään muunkaan on maksoo kirkollisverroo. Ritva jos kuka oli uskon-nonvastanen. Etennii kaikki helluntailaisuuteen viittoova oli hälle täyttä myrkkyy. Meijän isä oli siitä sisarussarjasta ainut, joka seuras vanhempiesa jalanjäläkiä. Mutta ei ne muut pojat oo kai olleet sen kummemmin uskoo vastaankaan. Eero esmerkiks on aina suhtau-tunu uskonasioihin jokseennii neutraalisti. En ainakaan muista, että Eero ois koskaan uskovaisia pilikannu tai parjannu. Mutta Kähisijä oli kokonaan oma lukusa…

Leena mietiskeli tovin ja alkoi muistaa asioita tarkemmin:
— Kai Ritvalle sitten jäi niin vastenmielinen kuva siitä vanhempiesa kristillisyy-vestä. Ja onhan se helluntailaisuus varmaan ollukkii sillon viiskymmentäluvulla aika toi-senlaista kun myöhempinä aikoina.
— Kyllä varmaan. Mutta toisaalta Ritva oli kuitennii ihan äitisä tytär just siinä ehot-tomuuvessaan. Kumpikaan heistä ei tuntenu minkäänlaisia välimuotoja. Itse asiassa hyö olivat yllättävän samanlaisia, vaikka mukamas olivat toistesa vastakohtia. Kun Ritva oli uskoo vastaan, se oli sitten täysillä sitä vastaan. Ja toisaaltahan siinä kävi myös niin, että siitä sosiaalidemokratiasta tuli Kähisijälle suoranainen uskonnon korvike. Ainahan se siitä politiikastakkii vaahtos ja sitä toisille pakkosyötti. Eikä muita oikeita puolueita hälle ollu kun se SDP.
— Niihän se tais olla, Leena huokaisi vähän sellaisella tyylillä, että näitä asioita oli jauhettu jo riittävästi.
Aika riensi eteenpäin. He siirtyivät autoon.
— Mutta ei se Ritva koskaan miulle sanonu jälestäpäin, ettei hiän ois sallinu hau-tajaisten pitämistä Siionilla, Leena virkkoi, kun he olivat matkalla rautatieasemalle.
— No… Kähisijällä nyt oli tunnetusti hyvin valikoiva muisti. Iän myötä se hänen ominaisuutesa vuan korostu. Ihelleen epämielusat asiat se kummasti unohti ja toisinaan jopa kerto asiat ihan päinvastoin, mitenkä ne oikeesti oli männy. Ihan pokkana esmerkiks väitti, ettei hänen tarvinnu koskaan riijellä Juhan kanssa ja että kuinka Juha oli aina niin kiltti ja kohtelias laps mummolle. Kumma vuan, kun meijän muori ja Irene muistaavat nää-kii asiat ihan toisinpäin…

Leena oli hetken vaiti. Sitten hän katsoi pikkuveljeä kummallisen vakavana:
— Mutta ehkäpä meillä muillakii on sitä sammoo taipumusta muistoo asiat vali-koivasti. Välillä kannattaa ihe kunkii männä ihteesä.
Se oli Vesalle vähän niin kuin palavan nuolen iskeytyminen suoraan rintaan. Leena oli yleensä kärsivällinen ja empaattinen juttukaveri, mutta toisinaan hän teki tällai-sia yllättäviä iskuja suoraan vyön alle. Vesa kiirehti vaihtamaan puheenaihetta:
— No sie sitten suattelet Annin äitisä luokse siellä Kuopiossa?
— Joo. Niihän myö jo sovittiin. Käyn samalla vaikka Kuopion torilla ja jatkan siitä matkoo Ouluun.
Hyvin lämmin ja läheinen suhde Annilla oli Leena-tädin kanssa. Siitä kai se joh-tui, koska Leenalla ei ollut omaa jälkikasvua. Rehellisesti sanottuna Vesaa ei harmittanut yhtään, kun hän näin vältti Kuopion keikan heittämisen ja ex-vaimonsa näkemisen.


IX


Melkoisen masennuksen vallassa Vesa ajeli vanhempiensa luokse Salokylään. Ei ollut helppoa erota kymmenvuotiaasta tyttärestä, vaikka yhteishuoltajuutta ja etäisänä olemista oli kestänyt jo yli kuusi vuotta. Ei Anni kunnolla edes muistanut sitä aikaa, jolloin van-hemmat olivat eläneet yhdessä. Näytti pahasti siltä, että seuraava tapaaminen saattaisi onnistua vasta syyslomalla, lokakuun alussa.
Mutta niin kai se oli, ettei Vesan alakuloinen olo johtunut pelkästään tästä. Käynti Hukanhaudan talon pihalla ja muilla muistojen paikoilla oli laukaissut hänen sisällään jonkinlaisen padottujen tunteiden vyöryn. Ei hän oikein itsekään ymmärtänyt, mikä siinä niin ahdisti. Olisiko ollut parempi jättää Joensuussa käynti tälläkin kerralla väliin ja säilyt-tää se nostalginen mielikuva lapsuuden kultaisista vuosista?
Leenan sanat kaikuivat kummallisesti mielessä. Kovin hanakasti Vesa oli kritisoi-nut edesmennyttä Ritva-tätiä ja muita sukulaisiaan, ja nyt hän kuitenkin kantoi tästä asi-asta hienoista morkkista. Niin. Oliko hänelläkin enemmän tai vähemmän valikoiva muisti? Miksi hän oli muistanut niin paljon enemmän ikäviä kuin mukavia muistoja menneiltä vuosilta?

Kiteen kohdalla Vesan täytyi toden teolla kovistella itseään, ettei hän olisi mennyt osta-maan Tolosenmäen huoltoasemalta tupakkaa ja keskiolutta. Onneksi juhannus oli niin lähellä.
Oli sovittu, että juhannusaattona Erika tulisi hänen luokseen kesämökille. Erika oli hänen uusi tyttöystävänsä. Erika oli virolaissyntyinen, mutta niin kauan hän oli jo asunut Suomessa, että oli käytännössä täysin kaksikielinen. Myös Erikalla oli jälkeläinen edellisestä avioliitostaan, kaksitoistavuotias Matias-poika.
Vesalle oli kertynyt niin paljon rästiin pitämättömiä vuosilomia, että vasta heinä-kuun lopussa hänen pitäisi palata takaisin töihin. Hän asui Vantaalla kuten Erikakin. Sinne elämä oli heidät heittänyt.
 
X


— Mee vaan isäs kanssa sinne vapiksen kesäjuhlille ensi viikonloppuna. Mä voin ihan hyvin jättää yhdet kesäjuhlat väliinkin, kun oon siellä jo niin monena vuonna ollut.
He loikoilivat kesämökin laiturilla uima-asuissa. Oli juhannuspäivä ja tyyni pouta-sää. Siniristilippu liehui vaimeasti lipputangossa. Sauna oli lämpenemässä ja elämä hy-myili. Silloin tällöin näitä onnen hetkiä ihmiselle suotiin. Kun Vesa ei vastannut mitään, Erika kävi silittelemään hänen rintakehäänsä ja niitä vähiä karvoja, joita siinä oli.
— Kun sä nyt varasit sieltä kaks majoituspaikkaa, niin kannattaahan ne kumpikin käyttää, Erika lausui.
— Niin… Vuan kun mie nyt olin siinä uskossa, että myö ois sinne yhessä lähetty. Niihän myö kevväällä sovittiin, Vesa virkkoi tovin päästä ja laittoi pyyhettä enemmän sil-mien eteen.
Ei Puruvedellä enää ollut yhtä vilkasta veneliikennettä kuin lapsuusvuosina. Vain pari moottoriveneilijää he olivat nähneet saarien välissä. Ei sekään asia ollut kuten ennen.
— No enhän mä maailmasta minnekään katoa… Voisinhan mä muuten kyllä sinne Jyväskylään lähteä, mutta kun ne kasvatustieteen opinnotkin pitäisi lopulta viedä maaliinsa. Kun nyt tuli aikoinaan aloitettua ne lisäopiskelut… Ei niitä oikein voi enää ve-nyttää.

Erika oli tienannut leipäänsä kymmenkunta vuotta lastentarhanopettajana ja työnsä ohessa hän oli suorittanut jo ties kuinka monta vuotta luokanopettajan tutkintoa. Toki Ve-sa ymmärsi, ettei hänen kaunis vaimokandidaattinsa voinut täysipainoisesti opiskella kuin yksin ollessaan loma-aikana. Matias oli isänsä luona Pohjois-Pohjanmaalla elokuun alkuun saakka.
— Okei. Kai siun sitten pittää niin tehä… Vesa sanoi.
— Taatusti Tuomas lähtee tosi mielellään sun kanssa Jyväskylään vapiksen ke-säjuhlille. Eikös se oo hänen entinen opiskelukaupunkinsa? Erika kysyi.
— Juu… Onhan se. Siellä se luki kansakoulunopettajaks vuosina 1954 – 1956. Eihän se seminaari kestäny sillon kun kaks vuotta.
— Se voi olla tärkeä reissu sullekin. Että pääset nimenomaan isäsi kanssa sinne kahdestaan. Tuleeko enää toista kertaa sellaista mahdollisuutta… ei välttämättä…
Erika ei sanonut enempää, mutta toki Vesa olisi voinut melkein vannoa, mitä Eri-ka ajatteli siitä eteenpäin. Tottahan se oli, että Tuomas-isän fyysinen kunto oli romahtanut silmissä viimeisten kuukausien aikana. Kun he olivat käyneet aamupäivällä syömässä paistettuja muikkuja vanhempien luona, Erika oli havainnut heti, ettei appiukkokandidaat-ti ollut enää entisensä.
— No mie sitten lähen sinne isän kanssa, Vesa lausui ja nousi istumaan.
— Etkä nyt suutu mulle?
— Ka en.
— Hyvä. Uskallettaisiinko me syksyllä muuttaa kimppaan?
— Kyllä kai… Takkiin on tullu kummallekkii parisuhteissa, mutta kai se on vuan yritettävä männä etteenpäin. Jos se vaikka lopulta onnistus?
— Onnistuuhan se. Siihen pitää vaan lujasti uskoa!

Rauduskoivusta taitetut vastat odottivat mökin rappusilla. Oli niin tyyntä, että savumatto leijaili piipusta järven pinnalle. Erikan ruskeat hiukset kimaltelivat auringossa uinnin jäljil-tä.
— Tässähän ehittäs vielä tehä jottain ennen saunaan lähtemistä, Vesa virkkoi.
— Jassoo… Ai sekö on herralla mielessä?
— Juu…
— Kai meidän sitten pitää mennä mökkiin sisälle ja vetää verhot kiinni, Erika nau-rahti.
— Ka niin se pitänöö meijän tehä.
 
XI


Niin kyyniseksi kuin Vesa oli tullutkin uskonasioitten suhteen viimeisinä vuosina, hyvin herkällä mielellä hän kuunteli puheita ja hengellisiä lauluja vapaakirkon kesäjuhlilla. Isä oli vanha ja väsynyt, mutta jaksoi kuitenkin ihmeen hyvin istua tilaisuuksissa Vesan mu-kana, kun kävi aina välillä haukkaamassa jotain purtavaa tai otti pienet torkut majoitus-paikassa. Onneksi he olivat saaneet hotellihuoneen aivan juhlapaikan vierestä.
Melko paljon kaupunki oli muuttunut reilun viidenkymmenen vuoden aikana; se todettiin useamman kerran. Jyväskylässä koulutettiin luokanopettajia edelleen, mutta siitä vanhasta seminaarista ei kai ollut enää muuta jäljellä kuin entiset nimet katujen ja paikko-jen nimissä.

Nuorempana isä oli ollut jyrkempi uskonnäkemyksissään ja kasteen ajankohdan kaltai-sissa teologisissa kysymyksissä, mutta kai aika ja elämänkokemus olivat tehneet hänessä tehtävänsä, koska ei hän ollut enää yhtään halukas väittelemään näistä asioista. Jo kau-an hän oli puhunut siihen tyyliin, että aitoa kristillisyyttä oli muuallakin kuin helluntaihe-rätyksen keskuudessa ja ettei usko voinut olla sidoksissa ihmisen puoluekantaan.
Mitä vanhemmaksi isä oli tullut, sitä enemmän hän oli puhunut kristittyjen yhtey-destä ja turhien raja-aitojen kaatamisesta. Joskus hän oli jopa todennut, että oli puoliksi luterilainen, vaikka ei kirkkoon virallisesti kuulunutkaan.
Koska vapaakirkko oli ollut jo vuosikymmenten ajan allianssipohjainen joustava kirkkokunta, se soveltui oikein hyvin puolueettomaksi areenaksi isälle ja pojalle. Joskus he olivat ottaneet uskonasioissa hyvin tiukasti yhteen, ja välillä oli ollut jaksoja, jolloin heidän suhteensa oli ollut melko etäinen ja toisinaan jopa hieman viileä. Ehkäpä riidat oli jo riidelty. Tupakkalakkokin Vesalla piti ainakin toistaiseksi.
Tilaisuuksien jälkimainingeissa oli aina mahdollista mennä lavan eteen pyytä-mään esirukousta tai sielunhoitoa siihen tarkoitukseen varatuilta henkilöiltä. Näissä tilan-teissa Vesa kävi suurta sisäistä kamppailua aivan ensimmäisestä juhlapäivästä lähtien. Että mennäkö vai eikö mennä. Lauantai-iltana hän viimein lähti jonon jatkoksi, kun isä sattui sopivasti olemaan poissa paikalta. Tuli vain sellainen vahva tunne, että jollekulle täysin tuntemattomalle ihmiselle oli helpompaa puhua ja avautua kuin tutulle sielun-paimenelle.
Herttaisen näköinen iäkäs täti osui Vesan rukouspalvelijaksi. Täti hymyili rohkai-sevasti, kun Vesa käveli häntä kohti.

— Millaista asiaa sinulla on nuori mies? täti kysyi tervehdysten jälkeen.
— No piällimmäisenä varmaan se, kun mie en tiijä ennee ihekkään, oonko mie oikeesti kristitty vai en… Että mikä tää miun sieluntila mahtaa oikein olla… Vesa sai sano-tuksi.
Vihkisormuksesta päätellen täti oli rouva. Rouva hymyili leppoisasti, eikä vastan-nut heti mitään. Varmaan hän oli kohdannut vastaavia tapauksia usein ennenkin. Ei kai kokenut sielunhoitaja saanut mistään hätkähtää.
— Mutta kuitenkin tulit nyt Jumalan kasvojen eteen. Se on jo merkki jostain, rouva sanoi harkitun tuntuisesti.
— Niin… niin kai… Vesa soperteli.
— Jos sinä olisit täysin kylmä uskonasioille, et sinä olisi tähän rukoiltavaksi tullut. Kaikesta huolimatta Jumala edelleen vetää sinua puoleensa. Uskoitpa siihen itse tai et. Eihän parhainkaan kristitty voi uskoa itse synnyttää. Se on aina kuitenkin Jumalan työ ihmisen sisällä.
Se oli jotenkin niin nätisti sanottu, että Vesa rohkeni puhua enemmän. Herttainen täti kuunteli rauhallisesti.
— Niin että ainakii viis kertoo mie oon uskoni uudistanu ja aina kai oon sen kui-tennii mänettäny… Tai siltä ainakii on tuntunu, Vesa lausui pitkän vuodatuksensa päät-teeksi.
— Eiköhän se sinun ensimmäinen uskoon tulemisesi ole ihan riittävä ratkaisu. En nyt oikein näe tarpeelliseksi sen erityisempää uskossa uudistumista. Usko vain evan-keliumi todeksi omalla kohdallasi ja pysy yhteydessä toisten uskovien kanssa. Yksinäi-nen puu kun ei pala kovin kauan. Älä jää yksin. Elä uskoasi todeksi. Pohdiskelua olet tainnut jo harjoittaa aivan riittävästi, rouva sanoi.
— Niin… Oisko se sitten noin yksinkertasta?
— Kyllä se on juuri niin yksinkertaista. Usein ihmiset tekevät näistä asioista aivan liian vaikeita ja monimutkaisia. Usko ei ole viime kädessä tunneasia, vaikka toki niillä us-koon kuuluvilla tunteillakin on oma paikkansa. Jumala on luonut ihmisen suoraksi, mutta ihmiset itse punovat kieroja juonia. Oikea tie on niin yksinkertainen kulkea, ettei hullu-kaan voi siltä tieltä eksyä. Kai sinä nämä kohdat Raamatusta muistat?
— Juu…

Oliko se pelkkää tunteiden kuohahtelua vai ei, mutta ainakin sillä hetkellä kaikki näytti juuri niin selkeältä, mitä täti selitti. Vesa antoi rouvalle lyhyen selostuksen myös kipeästä avioerostaan. Jälleen rouva kuunteli kärsivällisesti.
— Olet elänyt ihmisen elämän. Ei se toisaalta sen kummempaa ole. Sinua on haavoitettu syvästi, mutta kyllä ne haavat voivat silti parantua. Ja varmaan ovat jo paljon parantuneetkin. Eheytyminen on mahdollista. Ei se ole vain korulause. Jumala antaa si-nulle uuden tilaisuuden. Totta kai avioero on aina väärin, mutta silti elämän täytyy jatkua. Niin sinulla kuin entisellä vaimollasikin.
Paljon muutakin lempeästi hymyilevä täti jutteli. Ei se tuntunut Vesasta enää yh-tään hölmöltä, että hän oli esille tullut. Erikastakin hän tädille kertoi muutaman sanan.
— No niin! Eihän sinun tilanteesi ole ollenkaan toivoton. Jos kerta tuleva vaimo-kin voisi olla valmiiksi katsottuna… Ja vieläpä uskonasioille myötämielinen sellainen. Nyt sitten rukoillaan kaikkien näitten asioitten puolesta!
Tuntui mukavalta, kun rouva toi kättä kaulalle ennen kuin alkoi rukoilla. Käväisi toki mielessä, mahtoiko Jumala sitä rukousta kuitenkaan kuulla, mutta entäs sitten. Nyt ainakin yritettiin vilpittömin mielin.


XII


Juhlat päättyivät sunnuntaina ehtoollisen viettämiseen. Vapaakirkon opetuksen mukai-sesti ehtoollispöytä oli avoin kaikille kristityille tunnustuskuntaan katsomatta. Hetken ver-ran Vesa mietti, oliko hän nyt valmis tulemaan osalliseksi Kristuksen ruumiista ja verestä, mutta kun puhujanpöntöstä vielä oikein varta vasten sanottiin, että ehtoolliselle olivat ter-vetulleita kaikki, jotka tunnustivat, että Jeesus Kristus on Herra, hän ei enää käynyt epä-röimään.
Niin. Ei kai hän voinut tämän enempääkään uskoa itsestään tikistää. Ehkä hän oli jo kyllin paljon potkinut tutkainta vastaan. Niinhän Pekka-veli oli kerran sanonut, että kun se kristillinen usko oli tietyllä tapaa jo äidinmaidossa omaksuttu, kuinka siitä olisi voi-nut enää luopua. Se kulki aina mukana tavalla tai toisella.

Paluumatkalla Salokylään tapahtui sekin myönteinen käänne, että pitkästä aikaa Vesa löysi avoimen keskusteluyhteyden isänsä kanssa. Koska matkaa oli satoja kilometrejä, heillä oli runsaasti aikaa jutella. Välillä pysähdyttiin kahville, ja sitten taas jatkettiin tari-nointia. Yhdessä vaiheessa keskustelu siirtyi isovanhempiin.
— Onko siulle selevinny, minkä takia se Kallen ja Valman avioliitto oli niin kyly-mä? Vesa kysyi, kun oli ohittanut pitkän yhdistelmärekan pikatiellä.
— No onhan miulla siitä omat eppäilyni… isä lausui, mutta ei kuitenkaan sano-nut, mitkä ne hänen epäilynsä olivat.
Koska tilanne oli niin ainutkertaisen tuntuinen, Vesa päätti jatkaa siitä itse. Erikan sanat muistuivat mieleen: että mistäpä sitä saattoi tietää, oliko tämä viimeinen mahdolli-suus puhua isän kanssa muustakin kuin seuraavan päivän sääennusteesta tai auton talvirenkaitten vaihtamisesta.
— Eerohan siitä errään kerran meille puhu. Miulle, Pekalle ja Leenalle, Vesa sa-noi johdattelevasti.
— No mitteepä se velipoika siitä sano? isä kysyi hetken mietittyään.
— Että Kalle teki uskoon tulemisesa jäläkeen sen kohtalokkaan virheen, että mä-ni tunnustammaan vaimolleen ne kaikki töppäilysä, joita hälle oli tapahtunu avioliiton ai-kana. Ja Valma-mummo ei sitten sitä kestäny, eikä voinu koskaan antoo anteeks. Mutta siinä maailmanajassa uskovaiset eivät eronneet. Ja lapsia hankittiin lissee, koska se oli kai kirjottamaton laki, että niin vuan piti ellee.
Ei se näyttänyt tulevan isälle minkäänlaisena yllätyksenä.
— Niin… Olihan sillä Ukko-Kallella ne omat heikkoutesa. Oli se avioton poikakii ennen meitä, jota kukkaan meistä ei oo koskaan tavannu… Mutta sen asian siun mummo kyllä ties jo ennen naimisiin mänemistä. Siitä asiasta ei vuan koskaan mittään suoraan puhuttu. Mutta tulihan se ilimi monessa yhteyvessä rivien välistä.
— Juu… Tiijetään. Mutta Eero ties sannoo senkii, että Kalle-ukille tuli niitä haira-huksia vielä avioliiton aikanakkii. Sotavuosina sillä kuulemma oli ihan sellanen pitempi-aikanen suhe jonkun rintamalotan kanssa. Mummo oli kai sitä monet kerrat eppäilly, mut-ta varmoja näyttöjä ei ollu ennen ukin uskoon tulemista. Synnintunnoissaan se sitten mäni kaiken tunnustammaan lopulta. Eeron mukkaan tässä on yksinkertanen selitys sii-henkii, miks niistä sotavuosista ei teillä koskaan kovin paljon puhuttu.

Vesa vilkaisi vierelleen ennen kuin vaihtoi vaihdetta pienemmälle ennen risteystä. Isä nyökkäsi vaimeasti.
— Niin… Kyllähän sellasta tapahtu sota-aikana monissa muissakii perheissä. Oli se poikkeuksellinen aika… Kiusaukset oli tietennii erityisen suuret, kun aviopuolisot oli-vat toisistaan erossa kuukausia ja kirjeetkii tulivat ussein pitkällä viiveellä. Välillä kävi toi-sinkiipäin. Kun mies tuli rintamalta kottiin kauvan odotetulle vuorolomalle, nuori morsian olikii suattanu hävitä jonkun saksalaisen upseerin matkaan siinä välissä… isä jutteli.
— Ehkä ois kuitennii ollu parempi, kun Kalle ois pitäny sen salasuhteesa ihan omana tietona hautaasa asti. Tai ois vuan kertonu sen jollekkii luotettavalle sielunhoita-jalle. Ois käyny vaikka papille ripittäytymässä, jos Siijonissa ei ollu sellasta appuu tarjolla. Vanha viisaushan on, että mitä silimä ei näe, sitä sydän ei sairasta.
Isä naurahti hieman.
— Se on tietennii heleppoo noin sannoo sivusta. Vuan millasta sitten ois kantoo noin issoo taakkoo tunnollaan koko loppuelämäsä? Kun se on toisaalta niinkii, että to-tuus tekee vapaaksi, isä virkkoi.
— Siinä on tietennii kaks puolta… Mutta kannattaako aina puhhuu totta? Varsin-nii, jos sillä tietää suavasa enemmän vuan tuhhoo aikaseks?
— Niin… vaikeeta sannoo… Kai se pitäs osata tappaus kerrallaan oikein ratkasta. Ehkäpä tässä tappauksessa ois tosijaan ollu parempi pittee suusa kiinni. Vuan kun se sen ajan helluntailaisuuskii oli mitä oli. Sillonhan nimenommaan aina painotettiin saar-noissa, että kaikki synnit pittää tunnustoo ja sovittoo myös ihmisten kanssa. Monen saar-namiehen mielestä se ei riittäny, että ne kannetaan vuan Jumalalle. Se oli sellasta sil-lon… Evankelistoilla ja saarnoojilla oli kyllä valtavasti intoo, mutta se oli ihan toinen ky-symys, oliko heillä taitoja. Eihän sillon ollu oikeestaan minkäänlaista koulutusta hellun-taiseurakunnan työntekijöille. Korkeintaan joku muutaman viikon kurssi vuan.

Niin oli sovittu, että Mikkelissä poikettaisiin johonkin kohtuuhintaiseen ravintolaan syö-mään. Kun iltapäivän aurinko alkoi porottaa tuulilasin läpi, hienoinen nälän tunne sopi-vasti tulikin.
Isä ei enää jaksanut ajaa pidempiä matkoja. Kirkonkylässä hän vielä kävi autolla kaupassa ja terveyskeskuksessa, mutta siihenpä ne hänen ajonsa aika lailla jäivät. Ikään-tyminen oli tuonut isälle pysyviksi vaivoiksi reumatismin, korkean silmänpaineen ja hen-gitysvaikeudet.
— Vuan olihan se kylymässä suhteessa oleminen heille kummallekkii varmaan melekosta kärsimystä. Siltä pohjalta niitä Kallen myöhemmän iän toilailuja voipi ehkä jopa vähän ymmärtee… isä huokaisi.
Joillekin miehille tuli viidenkympin villitys, mutta ukille oli tullut kuudenkympin villitys. Sen muisti Leenakin, että eläkkeelle päästyään ukki oli yhtäkkiä kasvattanut pie-net viikset ja oli käynyt pukeutumaan kuin nuoremmat miehet. Oman aikansa skandaali se varmaan oli ollut, kun vakaana ja hyvätapaisena miehenä tunnettu Kalle oli käynyt julkisesti tupakoimaan ja olipa välillä haksahtanut väkijuomiinkin.
Yhdellä Romanian matkallaan Kalle oli otattanut itsestään valokuvan kahden hehkeän nuoren naisen kanssa. Jonkin aikaa kuva oli ollut ukin yöpöydällä, ja sitten se oli salaperäisesti kadonnut. Ehkä mummo oli sen nähnyt ja repinyt silpuiksi.
— Ei kaikki tainnu olla ennen paremmin, vaikka aika ussein vanhojen uskovais-ten puhheista sellasen kuvan suapi, Vesalta lipsahti.
— Ei ollu… Ihminen on aina vuan ihminen. Erehtyväinen ja vajavainen.
— Mutta kai ukki kuitennii usko Jumalaan viimeseen asti? Vesa kysyi.
— Kyllä. Ei se uskostaan koskaan luopunu ja alako viimesinä vuosinaan enem-män tuas käymään Siijonilla. Ja muittenkii seurakuntien tillaisuuksissa. Eikä se sillon ennee niitä kuppihommia harrastanu. Vanhimmistossa tiijettiin se heijän tilanteesa ja sen takia ne kai kahtovat vähän läpi sormien niitä Kallen epämiäräsiä touhuja, isä jutteli.
— Niin. Eihän meistä kukkaan tekojesa perusteella pelastu.
— Ei pelastu... Kyllä se on pelekästään armosta. Mitä vanhemmaks tässä tulloo, sitä paremmin sen vuan ymmärtää, isä sanoi kuin pisteeksi iin päälle.
Kännykkään tuli tekstiviesti. Vesa vilkaisi näyttöruutua ja näki siinä Erikan nimen. Siitä tuli hyvä olo; kun hän tiesi, että joku parhaillaan ajatteli häntä. Vesa avasi autoradi-on ja laski alamäen vapaalla. Mikkeliin oli enää vain vajaan puolen tunnin ajomatka.