Vellu

VELLU























I


Juutin vellokset Veli-Matti ja Risto olivat niin pitkiä ja hoikkia, ettei heitä voinut olla huo-maamatta väentungoksen keskellä. Vesa istui vapaatunnilla kirkonkylän uudessa kuppi-lassa, jolle oli annettu nimeksi Masan pubi omistajansa mukaan. Kadulle avautuvasta ikkunasta hän näki, että tutut pitkät hujopit olivat tulleet ihmisten ilmoille Hutunrannan korpimökistään.
Miesten askeleet heittelivät, ja ehkä juuri siksi heille kai annettiin niin auliisti tilaa kuppilan edustalla. Jokseenkin siisteihin vaatteisiin he olivat kuitenkin tällä kerralla pu-keutuneet. Kummallakin konnalla oli yllään musta nahkatakki ja siniset farkut, ja hiuksia-kin oli näköjään kampailtu vähän parempaan ojennukseen. Oli talvi, mutta silti miehet kä-velivät paljain päin. Kun veljekset kääntyivät ulko-ovea kohti, Vesa teki heille pöydässä valmiiksi tilaa.
Veli-Matti ja Risto kävivät noutamassa oluttuoppinsa tiskiltä ja palloilivat hetken edestakaisin levyautomaatin ja tikkataulun lähistöllä. Sitten he huomasivat Vesan ja läh-tivät oitis kävelemään häntä kohti. Juice Leskisen tuore hittibiisi Norjalainen villapaita soi vaimeasti taustalla.
— Terve mieheen! Mitäs poika? Veli-Matti kysyi tuolille laskeuduttuaan.
— Ka mitteepäs tässä. Hyppytuntiini koitan jotennii kuluttoo.
— Lukiookos sie jo käyt?
— Joo… Sitähän mie tässä yritän käyvä.
Veli-Matin hampaat oli potkittu ja hakattu niin moneen kertaan erinäisissä välien-selvittelyissä, ettei hänellä käytännössä ollut enää purukalustoa ollenkaan. Tai olihan pitkän ja langanlaihan hujopin suussa toki joitakin piikkejä vielä jäljellä, mutta niin har-vaksi hänen hammasrivistönsä oli mennyt, että miehen puhe oli yhtä sössötystä. Eihän työelämän ulkopuolelle jääneellä laitapuolen kulkijalla ollut koskaan varaa, eikä kai oi-kein välttämätöntä tarvettakaan, korjauttaa hammastarhaansa. ”Hampaatkii pitäsh laitat-too”, Veli-Matti vain huokaili toisinaan.
Veli-Matin pari vuotta vanhempi Risto-veli oli huomattavasti vaisumpi ja maltilli-sempi tapaus, vaikka alan miehiä hänkin oli. Vesan oli kuullut, että kumpikin mies oli käynyt pariin kertaan linnassa erilaisista pikkurötöksistä. Kun varkauksia, rattijuopumuk-sia ja pahoinpitelyjä kertyi riittävästi samalle miehelle, häkki niistä vielä heilahti noina ai-koina.
*
— Myö ollaan oikeuvesta tulossa. Ehonalasella tosin tällä kerralla selevittiin, Veli-Matti virkkoi ja korjasi paksulinssisiä ja teipillä korjattuja silmälasejaan parempaan asen-toon.
— No elä nyt meitä kumpookii siihen juttuun vejä, Risto murahti.
Vesa pisti tupakaksi ja tarjosi Juutin pöllöillekin; sillä nimellä heitä kylillä kutsut-tiin. Itse asiassa näitä Juutin pöllöjä oli kaiken kaikkiaan peräti neljä kappaletta. Yksi vel-jeksistä makasi kaulastaan alaspäin halvaantuneena jossakin hoitokodissa, ja sisarussar-jan esikoispoika Jussi oli ainoa, jolla oli perhettä.
— No mitäs sie Vellu nyt mänit tekemään, kun oikeuvessa ihan piti käyvä? Vesa kysyi.
— Mie innostuin vähän hirvikivväärillä paukuttelemaan… Tuli Kuppiisen Repen kansa vähän ermielisyyksiä…
— Jaa. Vuan mie kun kuulin, että työ olitta joulun alla tehneet sovinnon. Ettäkö työ vanhat riitapukarit sitten suaneetkaan rauhoo aikaseks?
Vellu vain hymyili, eikä heti mitään vastannut. Vesa näki, että mies oli korjannut pullonpohjalasiensa kumpaakin sankaa sinisellä teipillä. Ilman silmälaseja hän oli miltei sokea, niin huono näkö hänellä oli.
— No Repehän oli oikein laittanu miulle sanan, että tulla hänen luokseen sovin-too tekemään. Ja miehän mänin, kun oikein varta vasten hiän miut luoksesa pyys tule-maan…
— Ja mitä sitten?
— No sitten she kuitennii petti minnuu… Kun kättä oltiin paiskoomassa, se pistikii minnuu puukolla rintaan. Selän takana piti puukkoo piilosa. Ja sitten huitas sillä, kun mie annoin hälle kättä.
— Ei hitossa… Niinkö kieron tempun siulle teki?
— Niin se teki!
Se kuulosti lähinnä joltakin lännenelokuvien tarinalta, mutta varmaan se oli kui-tenkin totta. Kyllä näiltä konnilta onnistui melkein mikä vain.
— Vuan ei se onneks piässy minnuu kunnolla pistämään. Yhellä huavalla ja muutamalla tikillä siitä kuitennii selevisin, Vellu selitti.
— Vuan kuitennii kävit näköjään hälle kostamassa?
— Joo! Tässä on oikein viralliset paperit siitä asiasta! Luve vaikka ihe. Tuo Ripo oli miulla mukana vuan sellasena henkisenä tukena. Ei häntä tällä kertoo mistään syytet-ty.
Vellu kaivoi nahkatakin povitaskusta yleisen syyttäjän laatiman syytelistan ja ojensi sen Vesalle. Vesa luki paperin huolellisesti läpi.
— No huh huh… Innostuit sitten oikein kunnolla kostamaan Repelle, Vesalta tuli tovin päästä.
— Joo! Niin kun siinä paperisa lukkoo, yli sata laukausta mie ammuin Repen pu-nasta talloo kohen. Vuan talon sisällä en ampunu yhtään paukkuu, kun eihän se ryökäle piästäny minnuu sisälle. Kai se ties, mikä häntä ois uottanu, eikä siks uskaltanu miulle ovvee avata. Näki tietennii jo ikkunasta, että mie pyssytorrakon kanssa olin matkaan läh-teny… Vuan pelekäshän se minnuu ihan syystäkii… Kun vuan parrii päivee aikasemmin ol minnuu puukolla tökkässy…
— No siinä rytäkässä sie vissiin tulit samalla tuhonneeks melekein kaikki Repen ikkunatkii? Vesa enemmän totesi kuin kysyi.
— Joo! Yks ainoo akkuna tais ehjänä säilyy. Vuan piäshän she pirulainen miulta kuitennii karkuun. Jostakii kellarin oven kautta oli piässy livahtammaan pakkoon. Ja kävi sitten mehtiä pitkin Pesosen Matin luota hällyyttämässä polliisit paikalle. Vuan eihän miulla ollu ennee yhtään panosta jälellä, kun ne sinitakkiset siihen sitten tulivat. Ihan vappaehtoshesti mie heille antauvuin ja annoin pyssynkii heille samoin tein.
*
Vesa katsoi vaaleatukkaisia velloksia ja myhäili itsekseen. Tietenkin hän oli jo kuullut täs-tä tapauksesta, koska olihan siitä koko kylä puhunut. Että Salokylässä oli oikein ampu-mavälikohtauskin ollut! Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, että Vellu oli innostunut noin pal-jon hirvikiväärillä räiskyttelemään.
Vellu kertoi oikeuden päätöksen Vesalle kaikkia yksityiskohtia myöten. Ripo vain kuunteli vaitonaisena vieressä. Ehdonalaisella vankeustuomiolla Vellu oli selvinnyt, kos-ka virallisen loppulausunnon mukaan hän ei ollut todistettavasti yhtään laukausta Reino Kupiaista kohti suunnannut. Tämän oli asianomistajakin auliisti oikeudenkäynnissä myöntänyt.
Sellaisia nämä veijarit olivat: he saattoivat kyllä ottaa rajusti yhteen, eikä hengen-lähtö ollut usein kaukana näissä mittelöissä, mutta tosi paikan tullen he kuitenkin mel-keinpä aina pitivät yhtä, luopuivat vaateistaan ja jopa todistivat toistensa puolesta. Niin, kukapa sitä nyt tieten tahtoen halusi vanhaa juopottelukaveriaan linnaan lähettää. Kim-passa oli kuitenkin mukavampaa kuin yksin.
— Mistäs sie Vellu sen hirvikivväärin oikein sait? Vesa kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.
— Ka varastin sen Litmasen Villeltä. Siellähän se roikku hirvensarvien piällä Leppälän isossa talossa. Ja patruunoita oli vaikka millä mitalla viereisessä kuapissa. Mik-kään paikka ei ollu lukossa.
— Vai sillä tavalla… Ja sie vuan kävelit tuppaan ja veit asseen ja paukut män-nessäs?
— Ka niin. Eipähän tuolla sattunu just sillon kettään talon väestä sisällä olemaan. Ovet oli auki, eikä kettään immeistä näkynä missään.
Vesalle muistui mieleen jälleen se toteamus, jonka Reino Kupiaisen uskovainen Aija-sisko oli joskus huokaissut. Että oli se vain suuri Jumalan ihme, etteivät nämä kylän konnat olleet onnistuneet ottamaan toisiaan hengiltä.
Muuan Pauli Hirvonen oli ajanut auton humalassa metsikköön ja menehtynyt sen seurauksena, mutta kovissa välienselvittelyissään äijät olivat aina jollakin aivan ih-meellisellä tavalla jääneet henkiin, vaikka monet kerrat puukkoon ja kirveeseen oli tartuttu ja välillä jopa ampuma-aseisiinkin. Ja aina he vain palasivat yhteen – silmät mustina ja pää paketissakin.
*
— Mie Vesku jonakii päivänä vielä perustan sen oman seurakunnan! Vellu ha-vahtui yhtäkkiä sanomaan.
— Elä hitossa… No mihinkäs meinasit sen oman kirkkos perustoo? Vesa lausui ja koetti pysyä vakavana.
— No sinne Hutunrantaan tietennii! Ja siellä sitten ei suarnoo sen enempöö Nordmanin Ami kun Hataran Veikkokaan. Mie oon siellä johtaja! Kaartishen Jarkon mie pyyvän vanhimmistoon. Mutta helluntailaishet ei siellä juhli ja mellasta! Se on miun seu-rakunta!
— Vai niin, vai niin…
— Ja sillä seurakunnalla sitten niitetään mainetta ja kunnioo! Bussilasteittain alakaa sinne immeisiä tulemaan ympär Suomee ja jokahinen lehti meistä sitten kirjottaa juttuja. Niilo Yli-Vainio jiäpi miulle vielä toiseks!
— Ka niinpä tietennii…
Ripo ei erityisemmin digannut pikkuveljensä hengellisistä hörhöilyistä, ja siksi kai hän alkoi tehdä lähtöä ja koetti repiä Velluakin mukaansa. Jos keskustelu kääntyi uskon-asioihin, Vellulla tuntui olevan asiaa loputtomiin.
— Tuuthan sitten Veshku meijän tillaisuuksiin, kuhan myö se seurakunta Jaken kansha perustettaan?
— Juu, totta kai!
— Nyt Vellu männään. Elä tuas häpäse ihtees, Ripo tokaisi napakasti.
— Mutta sen oman seurakunnan mie vielä perustan! Miusta vielä tulloo suur Ju-malan mies!
— Joo joo, mutta nyt mäntiin! Ripo ärähti vielä tiukemmin ja ihme kyllä pikkuveli totteli häntä.
Vesa jäi katselemaan Juutin pöllöjen perään ja meni mietteliääksi. Kyllä hän tiesi, mikä Vellua niin kovasti painoi: se kahden tien kulkeminen.


II


Asianlaitahan oli niin, että yhdessä vaiheessa 1980-luvun alkua Veli-Matti Juuti oli elänyt reilun vuoden mittaisen jakson niin sanottua kunnon kansalaisen elämää. Hänellä oli ollut vakituinen työpaikka kunnan sahalla, ja oman autonkin hän oli silloin hankkinut, sellaisen muutaman vuoden ikäisen vihreän Fiat Mirafiorin. Erään ihan fiksulta vaikutta-van naisen kanssa hän oli noina aikoina seurustellut ja kihloihin menemistä suunnitel-lut.
Näitä tapahtumia oli edeltänyt Vellulla henkilökohtainen uskoon tuleminen ja muutaman kuukauden pituinen hoitojakso Savonrannan kristillisessä alkoholisti- ja nar-komaanikodissa, lyhyemmin ja tuttavallisemmin sanottuna KAN-kodissa. Vellu oli päässyt päihteistä eroon, ja myös helluntaiseurakuntaan liittymistä hän oli aivan vakavissaan harkinnut. Elämä oli hymyillyt Vellulle, ja monet uskoivat miehen todella muuttuneen pa-rempaan suuntaan. Kun viinamäen mies yhtäkkiä raitistui, meni töihin ja alkoi pitää huol-ta omista asioistaan, se oli pienellä paikkakunnalla suuri uutinen ja sitä jaksettiin ihmetel-lä aika kauan, vaikka toki oli aina myös niitä peruskyynisiä kyläläisiä, jotka eivät tähän muutokseen uskoneet ja toivat sen myös esille puheissaan.
”Kohta se Vellu tuas repsahtaa. Kun jätkä on ollu kerran kunnolla alkoholisti, se on sitä loppuikäsä, vaikka välillä vähän paremmalta näyttäskii. Ei se uskoon tuleminen-kaan siinä ongelmassa paljon auta. Raittiina pysytään lähinnä vuan sen aikoo, kun siellä hoitokoissa ollaan. Ja kohta ollaan tuas samassa tilassa, mistä lähettiin. Se on monneen kertaan nähty juttu. Kerran rosvo on aina rosvo.” Näin valoisia näkymiä Vellun tulevai-suudesta oli muuan ihan arvossa pidetty vanha herra lausunut Heinosen kaupalla.
Sellaisia monet ihmiset vain olivat. Julkijuoppojen toilailuja paheksuttiin ja päivi-teltiin, mutta hyvä ei sitten ollut sekään, jos nämä b-luokan kansalaiset koettivat käydä viettämään parempaa elämää. Sitten aivan kuin säikähdettiin, että ketäs tässä sitten enää saadaan mollata ja tuomita, jos se yksi pirulainen pääseekin viinasta eroon ja saa asiansa kuntoon.
Niin, mikä hitto siinä olikaan, että se huono uutinen tunnuttiin aina uskovan hel-pommin kuin se hyvä uutinen? Aina piti olla ainakin se yksi rakkikoira, se joku aivan on-neton tapaus, jota saatiin päähän potkia. Silloin saattoi tuntea itsensä ihan hyväksi kan-salaiseksi – tai ainakin paremmaksi kuin sen yhden luuserin.
*
Kenties monet sitten kokivat suurta helpotusta, kun Vellulle aikanaan kävi juuri tämän vanhan herrasmiehen ennustuksen mukaan. Suhde morsiamen kanssa meni pipariksi, ja siitähän se kierre uudestaan alkoi. Jo kohta Vellu alkoi olla luvattomasti poissa töistä, ja kun kankkuspäiviä ja varoituksia alkoi olla liikaa, melko pian hän sai kenkää töistä ja jou-tui myymään autonsa pois. Kasteelle menemistä ja helluntaiseurakunnan jäsenyyttä hän oli ihan tosissaan suunnitellut, mutta eipä näistä haaveista sitten tullut mitään, kun kuppi alkoi jälleen maistua ja kun kaikki muutkin rötöstelyt tulivat pian takaisin kuvioihin.
Itse asiassa Vellun elämä ajautui jopa pahempaan jamaan kuin aikaisemmin, koska kohta hänelle ei riittänyt pään sekoittamiseen enää pelkkä alkoholi. Jotakin kautta hän sai käsiinsä vahvoja psyykelääkkeitä, joitten avulla mielen sai vieläkin sekavammak-si. Ja kun muuta ei sattunut löytymään, partavedet, tinnerit, liimat ja muut korvikkeet alkoi-vat Vellulle myös kelvata. ”Mitenkä täshä kashteelle lähettäsh, kun pillertasholla jo ol-laan”, Vellu itse joskus huokaisi.
Monet uskovaiset pitivät Vellua luopiona ja alkoivat häntä vältellä, mutta muuta-mat entiset uskolliset veljet ja sisaret yhä rukoilivat hänen puolestaan ja toivoivat hänen palaavan takaisin seurakuntayhteyteen. Ei Vellu ollut oikeastaan missään vaiheessa us-konasioille täysin selkäänsä kääntänyt. Sehän oli melkeinpä vakionumero, että jossakin vaiheessa kännäilyä hän alkoi haikailla takaisin sitä aikaa, jolloin hän oli ollut raitis kristit-ty.
Välillä hän muisteli noita aikoja aivan tippa linssissä ja julisti palaavansa takaisin oikealle tielle ässiä sihautellen. ”Jonakii päivänä mie vielä uskoshani uuvishtun. Naura-kee vuan pojat miulle naurakee, mutta joshkush she vielä tapahtuu! Shitten loppuu miun pilikkoominen ja parjoominen kaikilta immeishiltä.”
*
Juopotteluperiodien aikana Vellun mielialat heittelivät laidasta toiseen. Välillä hän oli us-koon tulemassa ja omaa seurakuntaa perustamassa, ja toisena hetkenä hän kirosi kaikki uskovaiset maan alimpiin rakoihin ja uhkasi tappaa milloin kenenkin sananjulistajan.
Kahden tien kulkeminen oli miehelle henkisesti hyvin raskasta. Monet ihmiset pitivät Vellua vain seinähulluna rappioalkoholistina ja nappien popsijana, mutta tarkka-silmäisemmät lähimmäiset tajusivat, mistä se kenkä loppujen lopuksi eniten puristi. ”Ei se mies sua rauhoo sisimpääsä ennen kun sillä on tilit yläkertaan kunnossa”, oli Vesan isä kerran todennut.


III


Pitäjän kirkkoherra Aarne Laukkanen istui yksin työhuoneessaan ja selaili hajamielisesti Itä-Savoa. Hän haroi harventuneita tummia etuhiuksiaan ja luki jo kolmatta kertaa samaa kolariuutista. Ulkona oli käynyt satamaan lunta, eikä sielunpaimenta olisi huvittanut olla enää hetkeäkään työpaikalla. Hiihtämään hän olisi tahtonut lähteä tai pilkille. Hän oli luonnostellut pyhäpäivän saarnan jo melko valmiiksi, eikä häntä haluttanut enää tarttua mihinkään uuteen paperihommaan.
Aarne Laukkanen oli tullut pitäjään kirkkoherraksi jo 1970-luvun alussa, ja niin paljon hän oli parin vuosikymmenen aikana lapsia kastanut, aviopareja vihkinyt ja vai-najia haudan lepoon siunannut, että nämä toimitukset sujuivat häneltä melkein vaikka silmät ummessa. Ei ollut ollenkaan harvinaista, että välillä hänen pitikin heittää jokin pu-he ihan ex tempore, mutta ei se niin kauheaa ollut, jos pappi tunsi aktiiviset seurakunta-laiset ja toisinpäin. Kokenut pappihan tiesi, mitä oli sopivaa sanoa milloinkin ja mitä hä-neltä kulloinkin odotettiin.
Jos kirkkoherra Laukkanen kertoi seurakunnalle jonkin keventävän pikkuvitsin, taatusti ainakin joku läsnäolija oli sen hänen huuliltaan jo aikaisemmin kuullut. Silti ihmi-set aina kohteliaisuudesta hänen jutuilleen naurahtivat ja muistivat, että hän joi kahvi-kupposensa ilman maitoa ja että hän söi mieluummin suolaista voileipäkakkua kuin ma-keaa täytekakkua. Hänen lempivirtensäkin he muistivat ulkoa ja osasivat valita ne sopi-viin kohtiin tilaisuutta hänen puolestaan.
Tietenkin tämä kaikki toi Aarne Laukkasen elämään paljon turvallisuuden tunnet-ta. Mutta jos hän nyt oli ihan rehellinen itselleen, toisinaan hän huomasi olevansa hie-man turhautunut, kun melkeinpä jokainen seurakunnan järjestämä tilaisuus meni aina niin saman kaavan mukaan. Pitipä hän jumalanpalveluksessa millaisen saarnan tahan-sa, aina samat mummelit tulivat kehumaan, että kylläpä pappi taas niin kauniisti Jumalan sanaa jakoi ja sopivat jakeet Raamatusta luki. Välillä hänelle iski väistämättä kysymys, kuinka moni häntä kirkossa oikeasti ylipäätään kuunteli. Olisiko jokin automaattitekstiä toistava puunukke ajanut saman asian?
Nuorena teologian opiskelijana Aarne Laukkanen oli ollut idealisti, ja kai hänellä oli ollut syvällinen kutsumuskin sielunpaimenen tehtävään. Silloin hänellä oli ollut paljon ideoita tulevan uransa varalle. Oikeassa papin työssä nämä hienot aikomukset olivat kui-tenkin sammuneet melko pian.
Miestenpiiriin tulivat aina yhdet ja samat eläkeläisukot, eivätkä he olleet otollisinta mahdollista maaperää vuorovaikutteiselle pohdiskelulle tai nykyaikaisempien hengellis-ten laulujen laulamiselle. He halusivat vain kuulla kirkkoherralta sen perinteisen opetus-puheen illan alussa ja lausua sille ne muutamat hyväksyvät murahdukset. Sitten paistet-tiin makkarat, juotiin pullakahvit ja mentiin saunaan. Niin oli menty jo vuosikaudet, eikä siitä haluttu kai koskaan yhtään poiketa.
Pitäjään tullessaan kirkkoherra Laukkanen oli vielä suunnitellut jatko-opintoja, mutta nämäkin haaveensa hän oli jo antanut painua unholaan. Tuskinpa tohtorin väitös-kirjasta olisi ollut paljon apua siinä hänen rutiinityössään. Ja kun sitä talovelkaakin oli vielä maksamatta vaimon kanssa, vielä vähemmän häntä huvitti jäädä virkavapaalle. No, ehkäpä niitä jatko-opintoja voisi harkita sitten eläkevuosina? Sitten joskus.
*
Aarne Laukkasen ajatukset katkesivat, kun hän kuuli käytävältä sihteerinsä kiivasta pu-hetta ja korkokenkien kopinaa. Laukkanen nousi seisaalleen ja käveli lähemmäksi työ-huoneensa ovea.
— Ei sinne voi nyt mennä ihan tuosta vaan. Olisi pitänyt varata aika etukäteen. Kirkkoherralla on muita töitä nyt, sihteeri Pietiläinen kuului selittävän.
Kirkkoherra hymähti itsekseen, sillä joutilaampaa hetkeä hänellä ei olisi voinut ollakaan. Hän tönäisi oven auki ja näki käytävällä hieman hätääntyneen oloisen rouva Pietiläisen sekä erikoisen pitkän huojuvan miehen, joka toljotti häntä silmät pyöreinä pak-sujen linssien takaa niin kuin puusta pudonnut lentokyvytön variksenpoikanen. Jossakin Siwan kassajonossa tai kylänraitilla hän oli tämän miehen nähnyt useamman kerran kili-sevän kassin kanssa.
— Mistä on kyse? Laukkanen kysyi.
— Tämä mies yrittää väkisin tulla sinun luoksesi, koska hänellä on kuulemma jotain aivan erityisen tärkeää asiaa kirkkoherralle. Ei hän uskonut minua, vaikka minä kuinka kieltelin. Mitäs nyt tehdään? Pitäisikö soittaa poliisiasemalle? Pietiläinen huokaili niin kuin kyseessä olisi ollut melkein joku terroristi-iskun suorittaja.
Kirkkoherra hymähti toistamiseen. Aina puhuttiin hienoilla sanoilla matalan kyn-nyksen seurakunnasta ja että seurakunnan olisi kuulunut olla tasapuolisesti kaikkien jäsentensä apuna, mutta tässä sitä sitten oltiin.
Kun apua tarvitseva mies vain sattui olemaan hieman huppelissa, heti häneen suhtauduttiin torjuvasti tai ainakin ylhäältäpäin katsovalla asenteella. Missä se paljon pu-huttu lähimmäisen rakkaus sitten käytännössä oli? Olihan tyyppi tietenkin aika paljon jo-tain juonut, mutta eipä hän nyt muutoin kovin vaaralliselta näyttänyt.
— Mikäs sinun nimesi on? Laukkanen kysyi odottamattomalta vieraaltaan.
— Ka Velluhan mie… Siis Juutin Veli-Matti.
— Jaha. Ja sinullako olisi minulle jotain tärkeää asiaa?
— Joo! Hyvinnii tärkeetä!
— No käy sitten peremmälle tänne työhuoneeseeni. Ole hyvä vaan, Laukkanen sanoi ja kätteli tulijaa.
— Ka kiitos!
Sihteeri katsoi kirkkoherraa epäuskoisesti.
— Oletko sinä Aarne nyt ihan varma tästä?
— Joo, eiköhän tästä selvitä. Mene vain jatkamaan töitäsi kaikessa rauhassa.
Vielä hetken Pietiläinen töllisteli heitä vähän niin kuin kahden vaiheilla, mutta poistui sitten paikalta. Maalaispitäjän kirkkoherran täytyi tietenkin virkansa puolesta nou-dattaa tiettyjä sovinnaisuussääntöjä yleisillä paikoilla, mutta todellisuudessa Aarne Lauk-kanen oli aika leppoisa ja rento mies. Kun ulkopuolisia silmiä ei ollut näkemässä, ei hän itsekään täysin lasiin sylkenyt ja kuunteli mielellään vähän kevyempää musiikkia, esi-merkiksi 60-luvun brittipoppia. Myös Kalle Päätalon tiiliskiviromaaneista hän tykkäsi, vaik-ka niissä kiroiltiin ja puhuttiin alapään juttuja.
*
Pastori Laukkasen kehotuksesta huolimatta vieras ei malttanut istahtaa. Tuskin Laukka-nen oli ehtinyt oven sulkea, kun Vellu jo alkoi vaahdota asiaansa:
— Miulla on kuule hengellinen näky tään kunnan varalle!
— Jaa… Millainen näky?
— Täshä pitäjässä alakaa kohta valtava herätyksen aika! Sellasta herätystä ei oo näillä seuvuilla ennen nähty. Ihmishiä alakaa tulla uskoon ihan sadoittain! Ja jopa ihan tuhansittain!
— Jassoo, jassoo… Laukkanen myönteli kohteliaasti.
Yhteiskristillisissä tilaisuuksissa kirkkoherra oli toki ennenkin törmännyt näihin profeetallisiin sanomiin ja muuhunkin vähän sellaiseen hurmahenkisempään toimin-taan. Aika kriittisesti hän kaikenlaiseen karismaattisuuteen suhtautui, mutta koska kan-sankirkon papin nyt kuului olla vähän mielin kielin joka suuntaan, eipä hän yleensä to-dellisia ajatuksiaan juuri ääneen lausunut. Se oli yksi papin ammatin varjopuolista: mel-keinpä kaikkea jollakin tavalla kristillisenä pidettävää hengellisyyttä piti vain ymmärtää tai olla ainakin ymmärtävinään.
— Miusta tulloo suur Jumalan mies ja mie oon sitten siinä herätyksessä keula-miehenä. Mie alotan suuret kokkoussarjat tässä pitäjässä! Herra puhhuu tulevaishuuves-sa vuan miun kautta, kun miulla on se erityinen ilimotus! Vellu selvitti suu vaahdossa ja silmät säkenöiden.
— Jaha. Vai niin.
— Ja mie tarvihen suuret toimitilat siihen toimintaan. Koulukeskus ainakii tarvi-taan jo ihan ens alakuun! Niin että jos kirkkoherra vois jotennii siinä asiassa auttoo? Kun nyt tässä saman isännän palavelijoita kumpikii ollaan. Niin että voisitko sie meille ne toi-mitilat jotennii järjestöö, kun se herätys kohta alakaa?
Laukkanen koetti kuunnella miestä vakavana, mutta nauru oli vähällä karata hä-neltä joka henkäyksen välissä. Niin tai näin, tämä tuntematon ukko oli pelastanut hänen ankean päivänsä. Eihän se ollut häneltä mitenkään pois, jos hän yhtä päihtynyttä kulku-ria reilun varttitunnin verran kuunteli – päinvastoin, kuluipahan iltapäiväkin sillä tavalla mukavammin.
— No, menehän nyt Veli-Matti nukkumaan pääsi selväksi. Huomenna ajatukset ovat jo toisenlaiset… Laukkanen virkkoi rauhallisesti.
— Mutta voit sie sen koulukeskuksen meille järjeshtöö?
— Jos tulet vähän selvempänä tätä asiaa meille esittämään, niin ehkäpä se voi-daan ottaa kirkkoneuvostoon harkittavaksi. Mutta vähän toisessa tilassa on sitten tultava.
— Asia selevä.
Vieras häipyi matkoihinsa, ja kirkkoherra Laukkanen jäi hymyilemään itseksensä. Jotain hyvin kiinnostavaa tässä miehessä oli kaikesta huolimatta ollut: se hirveä into ja se valtaisa hengen palo. Aika harvoin pappi sitä missään näki.
 
IV


Vellu ei vähästä lannistunut. Kun yhdestä paikasta tuli pakit, kohta oli jo toinen kohde kiikarissa. Toki häntä hieman nolotti jonakin selvempänä hetkenä vierailu kirkkoherran luona, ja olivathan ne kännisekoilut muutenkin jäljestäpäin vähän kiusallisia juttuja. Kyllä hän tiesi, että monet entiset uskovaiset ystävät pitivät sitä lähinnä vain karkeana juma-lanpilkkana, että hän piti humalapäissään juopottelukavereilleen saarnoja ja selvitti heille profeetallisia näkyjään ja ilmestyksiään.
Kerran Vellu oli pakottanut Jussi-veljensä ja hänen Pirkko-vaimonsa polviru-koukseen Hutunrannan torpan lattialle kirveen avulla. Se oli kai sitä todellista miekkalä-hetystä. Kun sanoma ei mennyt muuten perille, sitten ihmiset laitettiin polvilleen rukoile-maan vaikka väkisin. Kyllä siinä isokin korsto teki jo melkein mitä vain, kun kirveen terä heilui silmien edessä.
”Ymmärtääkö hiän tilasa?” oli Kupiaisen Repen uskovainen lankomies Aimo Nordman vain huokaissut, kun hän oli kuullut entisen hoidokkinsa kirvestempusta. Oli-han se nyt aivan absurdin tuntuista, että mies yritti käännyttää lähimmäisiään kaidalle tielle, vaikka oli itse samaan aikaan räkä poskella ja teräaseeseenkin jo tarttunut.
Aimo Nordman oli Savonrannan KAN-kodin johtaja ja tunsi Vellun kuin omat tas-kunsa. Jossakin vaiheessa hän oli ollut Vellulle melkein kuin hengellinen isä, mutta myöhemmin heidän välinsä olivat katkenneet ja entinen opetuslapsi oli alkanut suoras-taan vihata entistä oppi-isäänsä. ”Kuhan mie shen oman sheurakunnan perushtan, niin shiellä ei shitten shaarnoo ainakaan Nordmanin Ami”, Vellu muisti aina tolkuttaa.
Luopiona monet paikalliset uskovaiset Vellua pitivät, ja jopa sellaisiakin mielipitei-tä oli ilmassa, että Vellu oli syyllistynyt synneistä suurimpaan, eli Pyhän Hengen pilk-kaan, kun hän oli ensin täyttynyt Pyhällä Hengellä ja saanut siitä merkiksi kielilläpuhumi-sen armolahjan ja sitten kuitenkin oli palannut takaisin entiseen syntielämäänsä. Tämä syytös oli tietenkin erityisen kova, koska Raamatun mukaanhan se oli ainoa synti, jota ihmiselle ei koskaan anteeksi annettu.
No, tietenkin jostakin heprealaiskirjeestä löytyi vaikka kuinka monta jaetta tämän kovan syytteen perusteluiksi. Ei tuomitsemiseen tarvinnut olla erityinen Raamatun tuntija, se luonnistui ihan maallikkopohjaltakin.
Niin tai näin, Vellu ei saanut sisimpäänsä tyydytystä siitä avoimesta syntielämäs-täkään. Aina hän vain kummallisella tavalla milloin mihinkin hengelliseen tilaisuuteen hakeutui ja uskovaisten kanssa puheisiin päätyi. Useimmiten keskustelut menivät riite-lyksi. Näissä mietteissä Vellu löysi itsensä eräästä Kirsti Inkisen kotikokouksesta talvella 1992. Ei hänellä ollut sinne alun perin aikomuksena edes mennä, mutta siellä hän kui-tenkin huomasi olevansa yhtenä helmikuun kylmänä iltana.
*
Kirsti Inkinen oli viettänyt nuoruudessaan sangen levotonta elämää. Viina oli virrannut, ja Kirstille oli syntynyt lapsia peräti kolmelle eri miehelle. Joskus 1970-luvun loppupuolella hän oli kuitenkin tullut voimallisesti uskoon, ja hänen elämänsä oli kääntynyt aivan toi-seen suuntaan. Kirsti oli tehnyt täydellisen pesäeron entiseen elämänpiiriinsä ja oli käy-nyt melkeinpä samoin tein järjestämään pienimuotoista hengellistä toimintaa omassa ko-dissaan.
Inkisen Kipoksi häntä Salokylässä tuttavallisesti kutsuttiin. Kipon kotikokouksissa kävi ihmisiä yllättävän paljon, koska näissä tilaisuuksissa kai sitten toteutui se matalan kynnyksen periaate. Ovet olivat auki kaikille, ja niistä laitapuolen kulkijoista yleisö yleensä koostuikin. Vaikka vieras olisi ollut aivan nelivetokunnossa tai molemmat tarpeet hou-suissa, silti Kipo laski hänet sisään ja tarjosi hänelle kahvia ja syötävää, kunhan hän ei vain häirinnyt kokouksen kulkua, eikä käynyt ryyppäämään tai tupakoimaan sisätiloissa.
Kipo kuului helluntaiseurakuntaan, mutta teki sujuvasti yhteistyötä kaikkien seu-rakuntien kanssa, jos sellaista mahdollisuutta hänelle vain tarjottiin. Kokouksiin tuli pu-hujia yhtä lailla helluntaiseurakunnasta kuin vapaakirkosta, ja muutaman kerran saarna-pöntön takana seisoi luterilainenkin maallikkosaarnaaja. Kipon kokouksissa oli aivan oma tunnelmansa. Vaikka herätyssaarnat olivat usein tulikivenkatkuisia ja ehkä jonkun mielestä ahdistaviakin, silti ilmapiiri oli vapaa ja rento. Kenenkään ei ainakaan tarvinnut olla jännittynyt omasta ulkoisesta olemuksestaan, koska arkikamppeissa ja tukka sekaisin emäntäkin siellä esiintyi.
Kokouskutsut oli raapustettu Kipon alakoulumaisella tokertelevalla käsialalla, ti-laisuudet alkoivat ja päättyivät enemmän tai vähemmän lehmänkellon mukaan, eikä Kipo ollut muutenkaan niin tarkka niistä muotoseikoista. Jos lihavan naisen napa näkyi tai lat-tia oli jäänyt imuroimatta tai tiskipöytä tyhjentämättä, ei se niin vakavaa ollut Kipon ko-kouksissa. Vain se oli tärkeää, että kaikilla oli rento meininki.
Aivan oma lukunsa olivat Kipon saamat ekstaattiset kokemukset kesken kokous-ta. Melkeinpä joka tilaisuudessa saarnamiehen puhe yhtäkkiä keskeytyi, kun Kipo alkoi yhtään varoittelematta profetoimaan tai puhumaan kielillä. Silloin kaikki yleensä vaikeni-vat ja kuuntelivat Salokylän profeetan kiihkeää puhetta. Monet uskoivat, että Herra puhui koko seurakunnalle Kipon kautta ja suhtautuivat siksi näihin sihiseviin tärinäsäkätyksiin ihan vakavissaan. ”Lapseni, lapseni… Sinulla on vaikeat ajat edessä! Herra koettelee si-nua lapseni! Vihollinen saa käydä kimppuusi! Mutta käy taisteluun sanan avulla lapseni! Lapseni, lapseni… Sinä koko seurakuntani… oi lapseni…” Leveää eteläsavolaista mur-retta Kipo yleensä puhui, mutta aina kun hänestä tuli profeetta, puhe muuttui hetkessä miltei kirjakieleksi.
Mutta toisenlaisiakin näkemyksiä toki oli. Osa kuulijoista suhtautui Kipon taivaal-lisiin ilmoituksiin lähinnä hymähdellen. Joskus hänen profeetalliset sanomansa toki to-teutuivat, ainakin vähän sinnepäin, mutta useimmiten eivät. Tietenkin joku koiranleuka oli sen oivaltanut, että kun Kipo jonkun ihmisen elämäntarinan tarkoin tunsi, sen mukaan hän myös osasi Herralta tulleet sanansa sovittaa.
Juutin Vellusta Kipo oli profetoinut erityisen usein. ”Monien vaikeuksien ja vas-toinkäymisten kautta hän lopulta pääsee oikealle tielle. Kauan siinä menee ja täysin toi-vottomalta se näyttää. Mutta mikä ihmiselle on mahdotonta, se on Jumalalle mahdollista.”
*
Kipo asui seitsemän lapsensa kanssa entisessä armeijan parakkitalossa Hautalammella kantatien varrella. Salokylän koulupiiriin tämäkin alue kuului, vaikka itse asiassa Kuona-järven koulu oli yhtä lähellä tätä seutua. Valkoinen pitkä ja kapea talo oli joskus 1960-luvulla toiminut yhtenä pitäjän neuvolana, mutta kun ikäluokat olivat käyneet pienene-mään 1970-luvun alussa, talo oli muutettu kunnan vuokrataloksi.
Sinne Kipo oli jälkikasvunsa kanssa sijoitettu, koska eihän sivistysvaltiossa sen-tään voitu ihmisiä ihan kadullekaan jättää. Kipolla ei ollut oikeastaan mitään ammattia, ja kansakoulunkin hän oli vain jotenkin rimaa hipoen saanut läpi käytyä. Melkeinpä kaikki hänen lapsensa olivat syntyneet enemmän tai vähemmän vajaina. Levottomina vuosi-naan Kipo oli kallistanut reippaasti kuppia myös raskausaikana, ja kai tällä nuoruuden ajattelemattomuudella oli sitten ollut seurauksensa. Näitten kaikkien lähtökohtien vuoksi Kipo oli jäänyt suuren lapsikatraansa kanssa yhteiskunnan armoille jo aivan alusta läh-tien.
Lasten isät eivät elatusvelvollisuudestaan paljoakaan piitanneet, eikä Kipo voinut juuri minnekään töihin lähteä, koska hän oli niin tiukasti kiinni jälkeläisissään. Yksi pojis-ta oli jo täysi-ikäinen, mutta ei osannut lukea käytännöllisesti katsottuna ollenkaan, eikä tilanne vanhimman pojan kanssa ollut kovin paljon parempi. Apukouluun jokainen Kipon lapsi oli siirretty jo ensimmäisen tai viimeistään toisen luokan jälkeen. Tähän ratkaisuun tosin oli varmaan vaikuttanut myös tietynlainen kohtaloon uskominen. Kenties osa jälki-kasvusta olisi voinut käydä tavallisenkin koulun, mutta kun se kierre oli kerran päässyt alkamaan, eipä sitä osattu enää pysäyttää.
Kun nyt asia yhtään kaunistelematta sanottiin, sellaista yhteiskunnan rupusak-kiahan he monien mielestä vain olivat. Jos joku salokyläläinen vietti merkkipäiviään tai jos kylässä muutoinkin jokin juhla järjestettiin, eipä sinne Kipon porukkaa juuri koskaan kutsuttu. Pelkkiä loisia ja kunnan elättejä he vain useitten kyläläisten silmissä olivat. Ja kun vielä haisivatkin pahalle, koska entisestä armeijan parakista oli tarttunut heihin kaik-kiin jokin kummallinen ummehtunut tuoksu.
Jotkut kyläläiset olivat jopa niin ilkeämielisiä, että sulkivat nenänsä sormilla, kun Kipon väkeä tuli samaan linja-autoon. Niinkin saattoi käydä, että itseään parempana pitä-vä matkustaja siirtyi pari penkkiriviä taaemmaksi Kipon viereltä. Niin, eihän kukaan niin sanottu kunnon kansalainen tahtonut olla sellaisen sosiaalitoimiston vakioasiakkaan tut-tava. Ainahan sellaisia tapauksia oli karteltu.
Mielenkiintoista kuitenkin oli, että Kipon järjestämät kotikokoukset vetivät poruk-kaa usein ihan tuvan täyteen. Paineita ei ollut, koska tilaisuuksiin sai tulla missä tilassa tahansa. ”Niin alhaalla kenkään ei kulje, ettei siellä Jeesus ois.” Näin hienosti laulettiin, mutta se oli sitten kokonaan toinen kysymys, kuinka se oikeasti toteutui.
 
V


Kun Vellu astui Kipon kokoukseen, hänellä oli leipäveitsi nahkatakkinsa povitaskussa. Mitä lie oli mies oikein miettinyt, mutta teräaseen kanssa hän oli tilaisuuteen Hutunran-nasta kävellä marrinut.
— Mie vielä tapan tään koko saatanan seurakunnan! Vellu huusi jo ulko-ovella vaalea tukka sekaisin ja pullonpohjalasit huurussa.
Veikko Hatara oli pitämässä puhetta ja koetti olla niin kuin ei olisi yllätysvierasta huomannutkaan. Jostakin roomalaiskirjeen yksittäisestä jakeesta hän oli kuulijoilleen saarnaamassa.
— Kuolkoon koko seurakunta! Vellu möykkäsi, eikä malttanut edes istahtaa, vaik-ka hänelle tuolia ystävällisesti tarjottiin.
Veikko Hatara koetti jatkaa saarnaamista, mutta eihän siitä oikein mitään tullut, kun suurin piirtein joka toinen hänen lauseensa katkesi johonkin Vellun välihuudahduk-seen. Jatkoipa hän puhetta mistä kohdasta tahansa, aina Vellu siitä provosoitui ja leikkasi puheen poikki jollakin täysin tahdittomalla möläytyksellä.
— Veli-Matti hyvä. Voisitko sinä olla etes hetken hiljaa? Sitten kokouksen jälkeen voitaan keskustella vaikka ihan kahten kesken, Veikko sanoi jossakin välissä kalju pu-noittaen ja tuskastuneella äänellä.
— Mie mie… mie… Mie saatana tapan tään koko seurakunnan… Veihti on jo tas-kussa… Vellu vain sönkkäsi mielipuolen lailla ympärilleen katsellen.
*
Muuan naisevankelista Laila Rekonen sattui olemaan paikalla ja hän onnistui houkutte-lemaan Vellun sivuhuoneeseen hetkeksi kahvia juomaan. Joksikin ajaksi Vellu unohtikin oman missionsa ja malttoi rupatella tovin naisevankelistan kanssa.
Yleensä Laila Rekonen suhtautui päihtyneisiin ihmisiin jokseenkin pelokkaasti ja vältellen, mutta tällä kerralla hän oli valmis tinkimään kaikista periaatteistaan, jotta mies vain pysyisi edes kutakuinkin hiljaa kokouksen loppuun saakka. Aina kun Vellu avasi suunsa ja alkoi jankuttaa omaa sanomaansa, Laila kaatoi hänelle lisää kahvia ja yritti su-pattamalla saada äijän ajatuksia muualle.
— Vittu miun elämä on ihan sekasin… Pillereitä ja kiljuu tuli tänä iltanakkii otet-tuu. Ei miulla oo ennee mittään toivoo, Vellu sai sanotuksi.
Laila oli kahden vaiheilla, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Toisaalta hän oli hellun-taiseurakunnan palkattu työntekijä, jonka olisi pitänyt jo ihan virkansakin puolesta pyytää raavaita miehiä ohjaamaan häiriköivä vieras pois hengellisestä tilaisuudesta, mutta eihän asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen. Vellu oli mikä oli, mutta kärsivä lähimmäinen hänkin oli, jota kunnon kristityn kuului auttaa, olipa hän sitten missä tilassa tahansa.
— Älähän nyt Veli-Matti tuollaisia mieti. Jeesus Kristus on kuollut sinunkin vuok-sesi Veli-Matti. Elämäsi kääntyy vielä paremmalle tolalle. Usko pois, Laila koetti parhaan-sa mukaan.
— Eikä saatana kiänny yhtään paremmaks! Jeeshus suapi painuu vaikka hevon-vittuun! Ei se perkele oo koskaan pystyny minnuu oikeesti auttamaan! Työ saatanan us-kovaishet ootta huijareita kaikki tyynni. Hyvähän se on Herroo kiitellä ja ylistöö, kun on elämässä kaikki hyvin. Kun on hieno talo ja pennuilla hyvät opiskelupaikat ja niin eilleen. Ja kun on tuliterä turposaappi tai uus mershu pihassa. Vuan mitenkäs sitten suu pan-naan, kun se kaikki on mänetetty? Häh? Mishä se suuri usko sitten on? Kyllähän niitä ushkovaisia riittää, mutta mishä ne polttorovion keshtävät kristityt oikein on?
— No onhan Kirstikin tullut uskoon ja myös pysynyt siinä, vaikka hänen elämän-sä on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Mietihän nyt Veli-Matti hyvä vähän tarkemmin sanojasi, Laila sai sanottua väliin.
Hetken verran Vellu näyttikin sitä pohtivan, mutta jo kohta hän alkoi haroa leipä-veistä povitaskustansa ja oli taas tappamassa koko seurakuntaa. Oman aikansa ihmiset jaksoivat estellä Vellun aikeita, mutta lopulta heidän oli melkeinpä pakko päästää hänet puhujanpöntön taakse. Veikko Hataran ei auttanut kuin jättää puheensa kesken.
*
— Miulla perkele oli yks uskovainen nainenkii vähän aikoo ja miun elämä näytti sillon mänevän hyvin. Vuan eihän kun se saatanan akka ei ruvennu miulle pilluu anta-maan, vaikka sammaan aikaan jonkun muun miehen kansha pelehti… Niin eihän miulla sitten saatana hermot kestäneet sitä pellii katella…
Tuskinpa koskaan seurakunta oli kuullut niin erikoista saarnaa. Vellu lähinnä vain selvitti, miksi hänellä oli tullut aikoinaan bänät erään seurakuntasisaren kanssa. Se tuli kuitenkin kaikille selväksi, että tästä episodista Vellun uusi alamäki oli saanut alkun-sa.
— Mie sitten mänin sinne akan asuntoon ja laitoin kunnolla ranttaliks. Nahka-sohvat vetelin puukolla auki ja taulut seiniltä löin palasiks! Kun perkele ei miulle voinu pilluu antoo, vaikka touhuil jottain sammaan aikaan sen toisen miehen kanssa! Miun piti vuan vettee kätteen, kun se toinen ukko nussi miun akkoo!
— Tuu Vellu pois sieltä pöntön takkoo, eläkä ennee enempöö häpäse ihtees, paikalla istuva Risto-veli koetti taivutella.
— Joo. Usko nyt, mitä Ripokii sannoo, sillä kerralla selvin päin paikan päällä ole-va Kupiaisen Repekin sanoi.
Mutta eihän vauhtiin päässyt Vellu enää kenenkään puheita uskonut. Tätä sa-maa sanomaansa hän vain kuulijoille jankutti, vaikka yksi jos toinen kuulija yritti häntä johdatella pois puhujan paikalta. Takapenkillä istuva Kipo ei osannut kuin katsella jalko-jensa kärkiä; kai hän melkoista häpeää kantoi Vellun puolesta, vaikka Vellu olikin hänen palavissa rukouksissaan aihe numero yksi.
Jonkin kohdan Raamatustakin Vellu toisti ulkomuistista, mikä nyt ei millään taval-la edes sopinut siihen kontekstiin. Mutta kun puhumisen vimma oli niin kova, eipä sillä tuntunut olevan mitään väliä, mikä sopi mihinkin yhteyteen ja mikä ei. Vellun loppuru-kous oli ikimuistettava:
— … ja sitten mie Jumala toivosin, ettei tuo Ripo ennee kuseskelis nurkkiin siellä Hutunrannan mökissä… ei muuta… aamen…
*
Kipo pahoitti mielensä pahemman kerran ja jaksoi voivotella kokouksen saamaa käännet-tä vielä pitkänkin ajan päästä. Tämä tapaus painautui salokyläläisten mieliin vuosien ajaksi. Kaikenlaisia saarnoja niitä oli pidetty, mutta ei kai koskaan sellaista, jossa ensin kerrottiin kaikkia yksityiskohtia myöten ja kaikkia mahdollisia kirosanoja viljellen pakko-selibaatissa riutumisen aiheuttama ahdistus ja lopuksi pyydettiin Herralta apua, ettei veli-poika enää virtsailisi huoneitten nurkkiin.
Sen jälkeen Vellua alettiin kutsua paikkakunnan kosteissa porukoissa pastoriksi ja vanhimmistoveljeksi. Niin vaikuttavan puheen hän oli kuulijakunnalleen pitänyt. ”Kun se meijät sillon sillä tavalla häpäs”, muisti Repe paheksua useamman kerran. Niin kuin nyt heillä jotain niin kauheaa hävettävää olisi ollut.
 
VI


Vellu ja Repe ottivat usein yhteen. Kun puukkoa oli ensin heiluteltu ja sen jälkeen kos-toksi hirvikiväärillä toisen talosta ikkunat ammuttu, sitten nämä konnat kuitenkin kummal-lisesti yhteisen kaljakassin äärelle aina palasivat. Menneet unohdettiin ainakin joksikin ajaksi, kun alkoholia oli mukavasti veressä ja kun maailma näytti jälleen kirkkaammalta.
Sopivassa nousukännissä miehet saattoivat jopa nauraa entisille kärhämilleen ja ottaa toisiaan kaulasta. ”Ois pitäny muistoo kiäntee sitä puukkoo, kun mie sinnuu sillon pistin. Eihän siusta pirusta muuten näköjään henki lähe. Gyy!” Repe viisasteli. ”Sheuraa-valla kerralla mie tuun koshtamaan shiulle dynamiittilaatikon kansha. Kun ei shinnuun perkeleesheen näköjään kivväärin luodit oshu”, Vellu sössötti virne silmäkulmassa.
Melko pian Kipon kotikokouksen jälkeen Repekin haksahti taas juomaan ja löysi kohta itsensä Hutunrannan pikkutorpan lattialta. Siellä he Vellun kanssa vierekkäin likai-sella matolla makasivat ja heräsivät hyytävään kylmyyteen. Ripo oli teillä tietämättömillä, eikä Vellu ollut muistanut taloa kunnolla lämmittää moneen päivään. No, kai siellä oli lämpötila sentään nollan yläpuolella.
Kun ulkona oli kova pakkanen, usein Vellu vain laittoi lisää vaatteita päälleen, koska ei kehdannut hakea liiteristä halkoja ja viritellä tulta. Kohmeiset sormet sai toimi-maan pienellä sähköpuhaltimella. Sellainen paikka kuulu kurjuuden se Hutunranta oli, siellä Hautalammen vieressä.
Juutin vellosten äiti oli kuollut liikenneonnettomuudessa 1960-luvun lopussa, ja poikien pienviljelijäisä oli jäänyt yksinhuoltajaksi. Äidin varhaisesta menetyksestäkö se sitten oli johtunut, että jokaisella neljällä pojalla oli alkanut mennä elämä poskelleen jo teini-iässä. Oman aikansa isäukko oli jaksanut huligaanipoikiensa kanssa taistella, mutta lopulta hän oli heittänyt pyyhkeen kehään ja jättänyt täysikasvuiset jullikat keskenään tappelemaan ja ryyppäämään. Enonkoskelle isä oli muuttanut, eikä juurikaan poikiinsa enää yhteyttä pitänyt. Kai se oli ollut hänen keinonsa pelastaa itsensä.
*
— Onko siulla Vellu yhtään rahhoo? Repe kysyi aamusätkää imiessään.
Miehillä oli vähän pullonpohjia jäljellä, joilla päivä kyllä saatiin mukavasti alka-maan, mutta sen tiesi heistä kumpikin liian hyvin, ettei jämillä kauan pärjättäisi.
— Taitaa miulla satanen olla vielä jälellä. Miepäs kahon tästä lompakosta… Joo, kyllä miulla vielä yks saturainen löytyy. Ja muutama kymppi piälle.
— No helevetti! Suahaanhan myö sillä jokkii lasti tälle päivälle. Ja ehkä vielä huomisellekkii, jos käyvään Monitoimitalosta pontikkoo Nousiisen Upolta.
Kirkonkylällä sijaitsevilla kunnan kerrostaloilla oli monta lempinimeä. Nuorempi väki kutsui niitä Chicagoksi ja Monacoksi, mutta alan miehille se Hovilan kuppilan vieres-sä sijaitseva punatiilinen kerrostalo oli Monitoimitalo.
Mitä Monitoimitalon porukalta ei saanut ostettua, sillä ei niin väliä ollutkaan alan miehille. Siellä myytiin pimeää viinaa ja kaikenlaisia nappeja ja pillereitä, ja pienimuotoi-nen prostituutiokin siellä kukoisti. Asunnon isäntä saattoi seisoa ulko-ovella sutenöörinä ja rahastajana, ja emäntä otti asiakkaita vastaan makuuhuoneessa tillin tallin rötköttäen ja koivet valmiiksi levällään. Pahimpien huhujen mukaan monitoimitalossa välitettiin jopa laittomia ampuma-aseita.
— Vuan kun sinne kirkonkylällekkii pitäs jollakii piästä, Vellu ajatteli ääneen.
— No otetaan Honkalan Rapon taksi perseen alle. Kyllä se meijät velakskii viepi, kun tietää ja luottaa, että mie maksan aina hälle velat pois, kun suan jostakii rahhoo. Mo-nille muille oon jättäny vipit maksamatta, mutta Rapolle en koskaan. Kusessahan tässä oltas iliman sitä miun hovikuskii… gyy… Ei sitä kaikille kannata olla niin konna… gyy…
— Pitäsh piästä joshtakii soittamaan. Että Rapo sitten tietäs tulla hakemaan meitä oikeesta paikasta.
— No käyvään Inkisen Kipon luota soittamassa. Onhan sillä se soskun hankkima puhelin. Eikö tuolle lie sosku maksa ne puhelinlaskutkii. Sitä suuremmalla syyllä se suapi sen verran lainata meille puhelintaan.
Vellu ei ollut tästä ehdotuksesta niin innostunut. Vellusta kyllä saattoi tulla jolle-kulle ulkopuoliselle henkilölle sellainen kuva, ettei hän juuri tekemisistään ja tekemättä jättämisistään välittänyt, mutta ei se ollut koko totuus. Selvempinä hetkinään hän saattoi hävetä toilailujaan hyvinkin paljon. Kipon kotikokouksen sabotoinnista hän oli saanut kuulla paljon jälkipuheita, eikä hän kyllä tästä tekosestaan ainakaan ylpeyttä kantanut.
— No ilikeekö sinne nyt männä… Kun se miun viimeshin reissu Kipon luona mäni miten mäni… Vellu empi.
— Ka ilikeehän sitä. Sitä paitsi Kipohan on profetoinu siusta, että jonakii päivänä sie piäset viinasta ja pillereistä täyvellisesti erroon ja että siusta tulloo tuas uskovainen mies. Siehän oot Kipolle ihan erityinen rukkousaihe. Suorastaan hänen silimäteräsä.
— No niishtä Kipon profetoinneishta ei huoli paljon välittee… Se nyt siinä hur-mahenkisyyven puuskassaan ennustaa tiesh mitä. Ja hyvähän se on toisesta profetoija vaikka ihan paikkasa pitäviäkii asioita, kun tietää toisen asiat läpikotasin. Sillon on helep-poo ennustookkii oikein.
— Elä Vellu tiijä, jos se vaikka siun kohalla onkii profetoinu oikein…
— No eihän miusta ennee raitista miestä tule. Ja vielä vähemmän uskovaista. Onhan Kipo nähny sellasiakii enneunia, että niihin hänen kotikokkouksiisa alakaa tulla niin paljon immeishiä, etteivät ne ennee mahu tulemaan ovista sisälle.
— Jaa… Ka onhan se mahollista, jos Kipo lihhoo vielä entisestään. Jos se vaikka lihhoo niin muodottomaks, ettei se mahu tulemaan ihe ovesta. Gyy! Gyy!
*
Sille lohkaisulle Vellukin jo vähän hörähti ja alkoi vähän kerrallaan taipua Repen ehdo-tukseen. Kun morkkis alkoi tehdä tuloaan, sitä sai aina siirrettyä juomalla lisää. Samalla aineella tauti lähti kuin oli tullutkin.
Jo kohta he olivat lampsimassa Kipon luokse. Rivakasti he kävelivät, sillä ulkona oli pakkasta yli kaksikymmentä astetta. Hengitys vain huurusi ja pipoa vedettiin syvem-mälle päähän, kun janoiset konnat marssivat metsäautotietä pitkin kohti Hautalammen asutusaluetta. Oli lauantaipäivä.
 
VII


Vellu oli aavistanut oikein: Kipo oli pahoittanut hänelle mielensä, eikä suostunut päästä-mään heitä sisälle. Kipo kyllä avasi ulko-oven, kun Repe oli koputtanut oveen pari kertaa ja Repen hän varmaan olisikin päästänyt tulemaan peremmälle, mutta kun hän näki taa-empana lymyilevän Vellun, siihen loppui hänen armeliaisuutensa. Osasi se Kipokin loukkaantua ja jokin oman arvon tunto oli hänelläkin, vaikka hän oli kai aika lailla tottunut olemaan yhteiskunnan pohjasakkana ja kaikkien niin sanottujen kunnon ihmisten hal-veksimana.
— Vellulla ei oo miun mökkiin mittään asioo vähhään aikaan! Niin törkeesti käyt-täyvyit siinä viimesimmässä kokkouksessa! Et nolannu vuan ihtees, vuan häpäsit koko seurakunnan! Tässä talossa ei pilikata Jumaloo, eikä rienata uskonasioita! Painakee se mieleen ihan kumpikii! Kipo huusi ääni falsetissa oven raosta.
Kipolla oli paksu villamyssy päässään ja hänen suuri vatsansa hyllyi kireän ja parista kohdasta revenneen likaisen paidan alta niin avoimesti, että napa melkein osui heiveröisen Repen naamatauluun. Eikö Kipo muistanut pestä itseään riittävän usein, mutta aina hänen suunnaltaan tulvahti ummehtunut hien ja vanhan purueristeisen pa-rakkitalon tuoksahdus monen metrin päähän. Kirpeässä pakkassäässä haju vielä voimis-tui.
Repeä meinasi käydä naurattamaan, kun harvahampainen Kipo tukki häneltä tien niin tomerasti, niin kuin paraskin puupääfilmien Justiina, jolta puuttui vain kaulin kä-destä. Mustat rasvaiset hiukset vain hulmahtivat ilmassa, kun Kipo esti kaikki Repen ai-komukset.
— Mie kävisin vuan soittamassa siun luota Rapon taksin paikalle. Ei se veis kun hetken, Repe yritti selittää.
— Ei onnistu! Kun Vellu on siulla matkassa, se ei nyt vuan kerta kaikkiaan onnis-tu! Suatta pittee minnuu vaikka millasena entisenä huorana ja entisenä juoppona, mutta jokkii raja se on miullakii.
— No eikö nyt mitenkään… Repe vielä yritti suostutella.
— Ei mitenkään!
*
Vellu ei sanonut siihen juuta eikä jaata, mutta nyt alkoivat Repellä hihat palaa:
— Mie hajotan Kipo siulta ikkunat talosta, jos et heti piästä minnuu soittamaan!
— Sen kun hajotat, mutta sitten mie soitan siulle polliisit ja siut viijään putkaan. Siuna en sitä tekis, kun taitaa nyttenkii olla siulla ehonallainen piällä.
— Saatanan läskikasa-akka ja yhteiskunnan elätti! Hautalammen kehitysalueen ruma ämmä! Repe jo raivosi.
— Hauku vuan. En kuule siitä yhtään ennee hätkähä. On nuo haukkumiset en-nenkii kuultu… Kehitysalueen läskimaha ja kunnan loinen… Kyllä nuo syytökset jo tiije-tään.
Kaikki Kipon seitsemän lasta olivat tulleet ikkunoihin töllistelemään tätä näytöstä ja välien selvittelyä. Siellä he vain seurasivat Repen meuhkaamista, eivätkä näyttäneet olevan siitä millänsäkään. Olihan näitä kohtauksia nähty Kipon pihamaalla lukuisia ker-toja ennenkin. ”Aina ne sen Kirsti-raukan haukkuuvat pystyyn. Nää repet ja vellut ja muut kylän konnat. Kipo on aina se viimenen immeinen, johon se kaikki paha olo puretaan. Ensin Kipolle haistatellaan ja huuvellaan ja sitten kuitennii siltä männään appuu pyytä-mään ja sille elämän surkeutta uluvomaan”, oli Kaartisen Raija joskus osuvasti todennut.
Kaartisen Raija ja Pentti olivat niitä harvoja kyläläisiä, jotka suhtautuivat Kirsti In-kiseen ja hänen lapsiinsa vähän toisella tavalla. He kävivät Kipon luona välillä kylässäkin ja toivat hänelle aina tuliaisia. Kun Pentti oli täyttänyt viisikymmentä vuotta, Kipokin oli pyydetty juhliin. Kipo oli kuulemma ihan itkenyt liikuttuneena, kun hänet oli oikein autolla haettu Pentin päiville.
— Mie tien paskat siun rappusille! Repe uhosi.
— Sen kun tiet. Siitä vuan. Kyllä tähän mualimaan paskoo mahtuu, Kipo tokaisi jo puoliksi hymyillen.
Repe oli ihan neuvoton, kun mikään hänen pelottelunsa ei tehonnut ja kun Vel-lustakaan hän ei saanut taustatukea. Muutakaan keksimättä hän näytti Kipolle munansa.
— Siinä siulle saatanan kehitysalueen rumalle ämmälle!
Nyt petti pokka Kipoltakin:
— Ka nuohan onkii ihan hyvännäköset…
Kipo veti oven kiinni, ja Repe jäi vain hölmistyneenä seisoskelemaan housut kin-tuissa rappusten eteen.
Kipo oli nähnyt miesten vehkeitä ennenkin. Ei hän moisesta tempusta paljon hät-kähtänyt. Vellu oli kävellyt jo takaisin maantielle, ja Repelle tuli kiire saada hänet kiinni. Ei heidän auttanut kuin mennä seuraavaan taloon soittamaan.
 
VIII


Ei mennyt kauaakaan, kun Vellu sitten kosti Kipolle lähettämällä hänelle nimettömän haukkumakirjeen. Kovaksi luuksi Kipo oli kehittynyt, koska olihan hän saanut sontaa sil-milleen melkeinpä läpi koko elämänsä. Kun hän oli käyttänyt runsaasti alkoholia ja maannut useiden miesten kanssa, hän oli ollut kyläläisten silmissä juoppo puliakka ja persettään jakava ilolintu. Uskoon tulemisen jälkeen Kipo oli tehnyt täydellisen pesäeron juopottelukuvioihin ja ukkojen kanssa pelehtimiseen, mutta sitten häntä oli käyty nimitte-lemään hurmahenkiseksi hihhuliksi ja seonneeksi pakkokäännyttelijäksi.
Elipä hän niin tai näin, ei se tuntunut koskaan menevän kyläyhteisön mielestä oikein. Ja jos hän yritti puolustautua, viimeistään sillä faktalla hänet saatiin hiljaiseksi, että hän eli jälkeläisineen yhteiskunnan tukien varassa.
Voi Kirsti-parkaa, ei hänellä helppoa ollut. Paksunahkaiseksi Kipo oli pakon edessä kehittynyt, mutta Veli-Matti Juutin lähettämä nimetön haukkumakirje kirvoitti vuo-laat kyyneleet hänenkin silmäkulmiinsa. Niin törkeää tekstiä se oli. Eräs kohta tuntui ai-van erityisen raskaalta lukea: ”Ainoa saavutuksesi on se, että olet tehnyt epävirallisen maailmanennätyksen kehitysvammaisten lasten synnyttämisessä.”
*
Vellu ei koskaan suoraan tunnustanut lähettäneensä kirjettä, mutta kyllähän monet ihmi-set tunnistivat hänen käsialansa, joka oli yllättävän kaunista ja selkeää. Jonakin heikom-pana hetkenään hän tekosensa puolittain myönsi, mutta jo toisena hetkenä pyörsi pu-heensa.
Noina aikoina Vellun elämä ajautui niin pahaan jamaan, että hän alkoi jo itse pu-hua, että hänen täytyisi päästä laitoshoitoon. Savonrannan KAN-kotiin hän kuitenkin kieltäytyi jyrkästi lähtemästä, koska oli aikoinaan niin suuresti vihastunut johtaja Aimo Nordmaniin. ”Shen ukon puhheita en lähe ennee kuuntelemmaan! Eikä Nordmanin Ami shitten pie puhheita shiinä miun sheurakunnasha! Eikä Hataran Veikko!” Vellu jaksoi aina muistuttaa.
Vellu alkoi vaatia, että hänen pitäisi päästä päihderiippuvuushoitoon Ähtäriin as-ti, jossa sijaitsi Myllymäen KAN-koti. Niin kauan hän tällä ideallaan salokyläläisiä vaivasi, että lopulta aina yhtä hyväntahtoinen Pentti Kaartinen suostui Vellun sinne viemään Jarkko-poikansa kanssa.
Sinne satojen kilometrien päähän asti he humalaisen ja sekavasti käyttäytyvän Vellun veivät ja joutuivat taistelemaan ihan tosissaan, ettei levoton Vellu päässyt karkaa-maan kyydistä kesken matkan. Vielä viime hetkellä ukko tuli yhtäkkiä toisiin ajatuksiin ja alkoi vaatia, että hänet pitäisikin viedä takaisin Hutunrannan mökkiin. ”Ja nyt kyllä jiät tänne! Kun siut kerta varta vasten tänne asti tuotiin!” kiivastui silloin kiltti Penttikin.
No, reilun viikon verran Vellu oli Myllymäen KAN-kodissa hoidettavana ja sitten hän jollakin ihmeen keinolla tuli sieltä takaisin kotikonnuillensa yhtä sekavassa tilassa kuin hoitoon lähtiessään. Kai se sitten oli niitä sarjassamme turhia auttamisyrityksiä. Omasta pussistaan Pentti oli koko reissun maksanut syömisineen ja bensoineen, eikä hän saanut siitä muuta palkakseen kuin Vellun vittuilut jäljestäpäin. ”Kun she shaatanan Pena väkishin miut shinne vei!”
Inhimillisesti katsottuna Vellulla ei ollut enää mitään toivoa, eivätkä uskovaiset-kaan enää jaksaneet reagoida juuri millään tavalla hänen puheisiinsa ja tekoihinsa. Pi-dettiin jo varmana, että kohta hänet haudan lepoon laskettaisiin tai kiikutettaisiin liikunta-kyvyttömänä jonnekin laitokseen.
Toisin kuitenkin kävi. Niin uskomatonta kuin se olikin, Kirsti Inkisen lausuma pro-fetia Vellusta toteutui lopulta.
Joskus 1990-luvun puolivälissä vain jossakin vaiheessa huomattiin, ettei Vellua enää näkynyt paikallisissa ryyppyporukoissa. Ensin tietenkin huhuttiin hänen hukku-neen jäihin tai jääneen auton alle, ja jotkut jo tiesivät näitä juttuja ihan varmanakin tietona kertoa. Nämä juorut kuitenkin katkesivat melko pian, sillä kohta saatiin selville, että Vellu oli muuttanut Savonlinnaan. Siististi pukeutuneena ja selvin päin hänet oli nähnyt siellä useampikin ihminen. Kuultiin jopa sellaistakin, että Vellu oli mennyt töihin johonkin kiin-teistöhuoltofirmaan ja että hän asui mukavassa pienessä rivitaloasunnossa.
*
Mistä moinen äkillinen muutos sitten saattoi johtua? Siinä sitä olikin pohtimista pitkäksi ajaksi monelle salokyläläiselle.
”Tais Vellu säikähtöö, kun niin moni siitä hänen ryyppykööristään alako kuolla kupsahtoo yks toisesa perrään. Ja oisko se sitten ollu hälle viimenen järkytys, kun se löyti sen Ripo-veljesä hengettömänä Hutunrannan takamehästä? Kuuleman mukkaan se oli samoin tein tyhjentäny kaikki kiljupöntöt, joita oli ollu valamiina leivinuunin piällä. Ja oli kuulemma heti seuraavana uamuna käyny hautajaisia järjestämmään. Eikä se sen jälä-keen ennee Huturantaan suostunu jalallaan astumaan. Sai vissiin lopultakkii tarpeek-seen siitä paikasta? Millä lie iliveellä saikii heti Savonlinnasta asunnon? Nyt jäi sitten tyh-jilleen se paikka kuulu kurjuuven”, oli muuan kyläläinen ääneen pohtinut.
Kenties tässä puheessa oli puolet totta. Ainakin se oli totta, ettei Vellua enää näh-ty entisillä kulmilla veljensä kuoleman jälkeen.


IX


Joskus vuonna 1998 tai 1999 Vesa sattumalta kerran tapasi Vellun Savonlinnassa. Vellu oli odottelemassa bussia Sokoksen viereisellä pysäkillä. Vesa ei ensin edes tajunnut, ku-ka häntä tervehti ja kävi jututtamaan. Vellu istui pysäkin penkillä siisteissä kuteissa ja vai-kutti olemukseltaan hyvin rauhalliselta.
— Ka Velluhan se… En ensiks tuntenukkaan.
— No miehän se. Kukapa muukaan, Vellu naurahti.
— Ka tervehittään nyt ihan käistä pittäin. Kun ei olla aikoihin nähty.
Kun he olivat kätelleet, Vesa istahti Vellun vierelle. Vellu oli näköjään käynyt os-toksilla, koska hänellä oli useampi kassi jalkojensa juuressa. Vellu taisi huomata, että Ve-san katse oli pysähtynyt hänen ostoksiinsa.
— Ei miulla oo ennee kalja- ja viinapulloja muovikasseissa. Ihan ruokoo ja vuatet-ta niissä vuan on, Vellu virkkoi.
Vesa pisti tupakaksi ja tarjosi vanhasta muistista Vellullekin, joka kuitenkin vain pudisti päätään kohteliaasti. Jo seuraavana hetkenä häntä hieman nolotti tämä vaisto-mainen eleensä.
— Oon koittanu tässä olla polttelematta, vaikka onhan se välillä vähän lipsunu. Vuan ryyppytouhut jätin jo yli kolome vuotta sitten.
— Se on hieno homma. Onnee vuan. Ihan oikeesti.
— Kiitos.
*
Vasta siinä vaiheessa Vesa hoksasi, ettei Vellu enää sössöttänyt yhtään. Siihen asiaan hän sai kohta Vellulta selityksen:
— Ja hampaatkii sain lopulta laitatettuu.
— No se on hyvä se. Helepottaa varmaan syömistäkkii? Vesa sanoi.
— Joo, huomattavasti.
— Mitäs muuta siulle kuuluu?
— Kiitos kysymästä ihan hyvvee. Oon koittanu elellä rauhallisesti vuan… Päivä kerrallaan.
Kenties Vellu olisi tahtonut rupatella kauemminkin, mutta kohta hänen piti nousta paikallisbussiin. Miekkoniemellä hän kuulemma asui.
— Hyvät jatkot siulle Veli-Matti! Vesa hihkaisi perään.
— Sitä sammoo siulle.
Vanhemmiltaan Vesa kuuli saman vierailun aikana, että Vellu kävi aika usein helluntaiseurakunnassa, vaikka ei ollut siihen edelleenkään virallisesti liittynyt. Selvin päin hän sinne aina tuli ja istui yleensä yksikseen jossakin syrjäisemmässä paikassa, ei-kä kovin paljon ihmisten kanssa keskustellut.
Vähän sellaista erakkoelämää hän vietti, mutta oli kuitenkin antanut haastattelun erääseen ilmaisjakelulehteen useitten pyyntöjen jälkeen. Haastattelussa hän oli melko avoimesti kertonut, kuinka vaikean ja kuluttavan tien kautta hän oli vuosien kipuilun jäl-keen lopulta raitistunut. Uskosta hän ei ollut maininnut haastattelussa kuin ohi mennen, mutta sen verran hän oli kuitenkin paljastanut, että tilit yläkerran suuntaan olivat myös kunnossa.
— Tais kuitennii jiähä Vellulta se oma seurakunta perustamatta, Vesa sanoi yh-tenä päivänä äidille.
— Tais jiähä ja sai jiähäkkii…
— Kipokii sitten osu oikeeseen ainakii yhessä profetiassaan.
— Ka hyvä niinkii. Että etes yhessä… äiti naurahti.
— Vuan kummallisen vähän tästä Vellun paremmasta elämästä nyt puhutaan tällä kylällä. Siitä pahasta elämästä sen sijjaan puhuttiin koko ajan. Vaikuttaa jopa siltä, että se on ollu muutamille immeisille suoranainen pettymys. Kun Vellu ei sitten juonuk-kaan ihteesä hengiltä, eikä joutunu etes pyörätuoliin…
Äiti nyökkäsi vaimeasti. Näistä asioista oli keskusteltu usein ennenkin, ja olihan se huomattu monen muunkin ihmisen kohdalla, että ne huonot uutiset heistä uskottiin aika usein hanakammin kuin ne hyvät.
Niin, sellaisia ihmiset vain olivat, eikä Vesa voinut aina olla ihan varma, oliko hän itse loppujen lopuksi paljoakaan sen kummempi yksilö. Ja olihan asiassa sekin puoli, ett-ei kunnollisten kansalaisten kunnollinen elämä ollut useinkaan kovin kiinnostavaa, sitä tasaista arkea vain. Vaikeaa siitä olisi ollut saada aineksia kokonaiseen romaaniin tai edes pieneen novelliin.