Jake

JAKE





















 
I


Monen muun kylän konnan tavoin Kaartisen Jakekin joutui välillä turvautumaan korvik-keisiin, kun valtion viinaa tai itse tehtyä kiljua ei ollut saatavilla. Erona vanhempiin veija-reihin vain oli, että Jakella nämä vaaralliset repsahdukset alkoivat jo huomattavan nuore-na, vähän yli kaksikymppisenä nuorukaisena. Noina aikoina hänet vietiin parikin kertaa Savonlinnan keskussairaalaan vatsahuuhteluun korvikkeiden juomisen seurauksena, eikä hengen lähtö silloin ollut kaukana. Vahvan kroppansa ja hyvän pohjakuntonsa an-siosta hän kuitenkin selvisi kummastakin reissusta melkein pelkällä säikähdyksellä.
Kyllähän sitä ihmetteli yksi jos toinenkin kyläläinen ja sukulainen, mikä ihme saattoi viedä nuoren miehen niin alas. Syitä ja selityksiä pohdittiin välillä koko perheen kanssa mielenterveystoimistossa, mutta ehkäpä se pohjimmainen Jaken ongelmien alku-sysäys oli varsin yksinkertainen: pieleen mennyt seurustelusuhde erään tyttösen kanssa juuri siinä herkässä ikävaiheessa.
Pahaksi onneksi tämä lyhyt ja kiihkeä suhde katkesi Jaken ollessa armeijassa, ja niin raskaasti hän suhteen katkeamisen otti, että siihenpä se lupaavasti alkanut varus-miespalvelu käytännöllisesti katsottuna katkesi. Vuoden 1985 alussa hänet siirrettiin Ylämyllyn varuskunnasta toistaiseksi siviiliin, laitettiin siis kotiin kasvamaan, kuten silloin oli tapana sanoa.
Koska pienellä paikkakunnalla anniskelupaikkoja oli vain kirkonkylällä, säännöl-linen kännissä oleminen ei ollut ihan yksinkertaista työttömälle tyhjätaskumiehelle. Van-hempiensa maatilalla Jake sai tietenkin ruuan ja asuinsijan, mutta rahaa he eivät hänelle juuri antaneet, koska tiesivät liian hyvin, että kaikki ylimääräinen käteinen olisi heti men-nyt kurkusta alas. Yrittihän Jake olla välillä joissakin työkkärin kautta saaduissa työpai-koissa, mutta eivätpä nämä pestit yleensä kestäneet kuukautta kauemmin.
Viimeistään siihen työsuhde yleensä katkesi, kun Jake sai ensimmäisen tilin näppeihinsä. Eihän töitten lopettamisesta seurannut tuolloin kuin muutaman viikon pi-tuinen karenssi, ja sen ajan pärjäsi rahatonkin mies, kun asuminen ja syöminen eivät maksaneet mitään. Olemattomasta koulunkäyntimotivaatiosta huolimatta Jake oli kuiten-kin onnistunut suorittamaan ammattikoulussa kaksivuotisen maalarilinjan. Töitä maala-reille olisi ollut ainakin aika ajoin, mutta kun miehellä ote repsahti täysin armeijan kes-keyttämisen jälkeen, eivätpä ne oman alan hommatkaan enää häntä erityisemmin kiin-nostaneet.
Useimmiten alkoholismin kehittyminen kesti ihmisellä vuosia, mutta Jakella tämä prosessi eteni jo alle vuodessa sille tasolle, että lopulta partavedet, deodorantit ja sinolit-kin alkoivat hänelle kelvata paremman puutteessa.
Kun nuorella miehellä oli pakottava tarve saada päänsä sekaisin, aina hän siihen jonkin keinon keksi. Kun tuulilasinpesunestettä sekoitti omenamehuun sopivassa suh-teessa, kyllä sekin litku alas meni, kunhan sen vain kaatoi nieluun yhtään maistelematta. Päälle piti sitten imaista karvapersesätkä, kun kurkussa poltteli ja silmistä vedet valuivat. Ja kun parin paukun jälkeen röyhtäisi, tuntui ihan siltä niin kuin auto olisi käynnistynyt vatsalaukussa. Silmät vain seisoivat päässä kuin elottomalla patsaalla, kun hädin tuskin kaksikymmentävuotias nuorukainen sekoitti tuulilasinpesunesteestä ja omenamehusta uutta drinkkiä.
Ei juominen siinä vaiheessa enää kovin hauskaa ollut kai kenenkään mielestä.
*
Tilanne kotona alkoi olla sellainen, että muu perhe selvästi jo vältteli Jaken seurassa olemista. Jos ongelmana olisi ollut vain miehen juominen, kai se olisi vielä voitu jotenku-ten kestää, mutta ryyppäämisen kiihtyessä koko miehen persoona oli käynyt muuttumaan pelottavaan suuntaan. Ensin väkivaltaisuus oli ilmennyt vain joinakin pikkupotkuina tai huitaisuina, mutta eihän siitä ollut kuin lyhyt matka nyrkkien heilutteluun ja ikkunoitten särkemiseen.
Melkeinpä aina Jaken aggressiivinen käytös liittyi tavalla tai toisella kuningas al-koholiin. Mankkaa huudatettiin kännissä yöllä liian kovalla ja kun isä tai äiti erehtyi siitä jotain sanomaan, kohta jompikumpi sai turpaansa ja veri lensi. Ja kun välillä oltiin pakko-raittiudessa, miehen hermot olivat silloinkin melkein yhtä kireällä.
Eli olipa Jake humalassa tai selvänä, vaarallinen tapaus hän oli muille perheen-jäsenille siinä pahimmassa vaiheessaan. Välillä kotiin hälytetyt poliisit veivät hänet put-kaan yöksi, mutta eihän se tuonut muulle perheelle kuin hetkellisen helpotuksen. Seu-raavana päivänä poliisit joutuivat päästämään Jaken putkasta pois, ja kohta he kenties joutuivat tekemään Kaartisen taloon uuden reissun. Eipä häävisti heillä mennyt, kun lä-himmät omaiset alkoivat olla viranomaiset.
 
II


Eräänä kesäkuun perjantaipäivänä muu perhe oli jälleen lähtenyt livohkaan melkein heti navettatöiden jälkeen. Kun Jake löntysteli yläkerran kammaristaan keittiöön pelkissä alushousuissa, hänen päässään teki kipeää joka askelmalla ja vanhojen puurappusten narina vielä vahvisti pahaa oloa. Kankkunen oli jälleen kova, eikä helpottavasta krapula-ryypystä ollut tietoakaan.
Keittiön pöydälle oli jätetty ruutupaperivihkosta reväisty lappunen. Jo kauempaa Jake näki, että teksti oli äidin kaunista käsialaa. Jake lukaisi paperin:
*
Hei Jarkko! Ollaan Lehikoisessa kylässä koko sakki. Tullaan illaksi kotiin navettatöille. Liedellä on pannukakkuja ja mansikkahilloa. Ole kunnolla! Älä lähde enää minnekään jat-kamaan töllöntöitä.
*
Jakella teki vähän pahaa sitä lukiessa. Vain paria viikkoa aikaisemmin hän oli lyönyt äi-diltä silmän mustaksi. Silti muori oli kirjoittanut hänelle viestin ja jättänyt hänelle syötävää. Sellaisia ne äidit olivat.
Jake koetti syödä, mutta eipä siitä oikein mitään tullut, kun vatsassa kiersi ja päässä vain jomotti. Pienen palasen pannukakkua hän sai pureskeltua ja nielaistua, mut-ta sitten meinasi jo tulla oksennusrefleksi. Hän laahusti tuvan poikki ja laskeutui nahka-sohvalle pitkäkseen. Kun hän pysyi tiukasti vain yhdessä asennossa, päänsärky alkoi vähän kerrallaan hellittää.
*
Nämä olivat niitä aamuja, jolloin oli aikaa miettiä vähän liikaakin. Että mitä kaikkea oli tul-lut viime aikoina tehtyä ja mitä olisi pitänyt jättää tekemättä. Ehkä joku ulkopuolinen sai Jakesta sellaisen kuvan, ettei hänellä ollut moraalia ollenkaan, mutta eihän se nyt ihan niinkään mennyt. Etenkin krapulassa hänelle saattoi tulla hyvin kovia itsesyytöksiä ja ka-tumuksen hetkiä. Kenties hän teki silloin vähän parannustakin ja koetti elää jonkin aikaa paremmin, mutta eivätpä nämä päätökset yleensä kovin pitkälle kantaneet.
Paskaan oloon oli aina yksi takuuvarma ratkaisu: uudelleen juopuminen. Sillä tauti lähti, millä se oli tullutkin. Tämä ajatus hirtti Jakelle päähän nytkin, kun hän huokaili vaivaisena tuvan sohvalla. Rahaa ei ollut penniäkään, mutta ehkäpä joku kaveri voisi jel-pata häntä pahimman vaiheen yli. Jaken ajokortti oli jo toista kertaa kuivumassa, eikä hä-nellä toisekseen ollut autoakaan, mutta kenties joku Jomppo tai Hanski voisi heittää hä-net kirkonkylälle.
Jo kohta Jake joutui kuitenkin toteamaan, että puhelin oli nykäisty seinästä irti ja viety pois. Niin, sellaiseksi elämä Kaartisen perheessä oli mennyt, kun Jake oli tullut intis-tä maitojunalla kesken pois. Puhelinkin häneltä piilotettiin, kun puhelinlaitokselta oli en-sin tullut muutamia jättilaskuja vanhempien maksettavaksi. Tilaisuuden tullen ja sopivas-sa hiprakassa Jake saattoi viihtyä juttupuhelinlinjalla tuntikausia, ja olihan hänellä niitä naispuolisia tuttaviakin, joille oli mukavaa leperrellä puuta heinää puheripulin iskiessä.
— Voi perkele… Mitenkäs mie nyt kettään kiinni suan… mies murahti ääneen ja raapi muniaan.
Mutta puhelimen piilottaminen oli vain yksi muutos heidän perheessään. Kun Jaken alamäki oli kunnolla alkanut, myös kaikki lompakot, kukkarot, säästöpossut ja sen sellaiset oli pitänyt häneltä visusti kätkeä, sillä viinantuskissaan hän raaski varastaa ke-neltä tahansa mitä vain.
Yhden pikkusiskolle tulleen synttärikirjeenkin hän oli kylmänviileästi avannut ja korjannut kummitädin lähettämät setelit omaan liiviinsä. Sen jälkeen Jakea ei enää pyy-detty hakemaan postia. Hän oli kirkkain silmin kiistänyt tekosensa, eikä pikkusiskon vuo-las itkukaan saanut häntä tunnustamaan rötöstä. Olihan se ollut kymmenvuotiaalle Han-nalle tietenkin valtava pettymys, kun Helsingissä asuvan kummitädin lähettämiä rahoja ei koskaan hänelle saapunut. Aikanaan auki revitty kirjekuori oli kyllä löytynyt Jaken huo-neesta vaatekasojen alta, mutta pelkällä vähättelevällä naurahduksella hän oli koko jutun kuitannut. Että sattuihan noita paremmissakin perheissä.
Merkillistä vain oli, että Jake sai aina kaiken anteeksi. Olipa kyseessä mikä ta-hansa rötös, aina se oli isän ja äidin mielestä se viimeinen piste iin päälle, jota vielä sor-mien läpi katsottiin ja että seuraavalla kerralla hänelle laitettaisiin kova kovaa vasten. Sitä seuraavaa kertaa ei vain koskaan näköjään tullut; Jake oli erityistapaus ja hänellä oli ko-tona aivan omat oikeudet.
Myös auton avaimia jouduttiin aina pitämään heillä piilossa, ja kun ne korvikkeet-kin olivat alkaneet pojalle maistua, kaikki etanolia vähänkään sisältävät nesteet oli pitänyt laittaa pois näkyviltä. Sellaisessa jatkuvassa painajaisessa he elivät, ja varmaan moni muu ihminen ei olisi voinut olla vastaavissa olosuhteissa viikkoakaan. Kummallisesti muu perhe oli kuitenkin sopeutunut siihen kaikkeen. Aivan refleksinomaisesti he jo suo-rittivat nämä rituaalinsa, lompakoitten piilottamiset, takaovesta metsään karkaamiset ja muut varotoimet.
Kun yhdellä perheenjäsenellä oli alkoholiongelma, merkillisesti kaikki muut hä-nen pillinsä mukaan tanssivat, kulisseja ylläpitivät ja häntä viime kädessä aina myös suo-jelivat ja varjelivat.
*
Jake käveli levottomana huoneesta toiseen. Viinaa teki mieli, mutta mistäpä hän nyt vii-naksi muuttuisi. Hänen katseensa osui tuvan nurkassa nököttävään ikivanhaan ka-piokirstuun. Yleensä äiti piti siellä vuodevaatteita ja pöytäliinoja.
Jakelle välähti mieleen, että jospa ratkaisu olikin aivan silmien edessä. Ehkäpä vanhemmat olivat järkeilleet, ettei poika voisi ikinä hoksata puhelimen olevan niin hel-possa paikassa? Jospa kapiokirstu olikin sellainen Troijan hevonen?
Jaken kiihkeä hengitys tasaantui, kun hän alkoi tosissaan pohtia tätä mahdolli-suutta. Hän kokeili kirstun kantta: se oli lukossa. Siinä oli jotain poikkeuksellista, koska eipä Jake muistanut, että kirstua olisi koskaan ennen lukossa pidetty. Tyynyliinoja ja pus-silakanoita häneltä ei sentään tarvinnut piilotella.
Jake nosti kirstun ilmaan ja heilutteli sitä edestakaisin. Kyllä siellä jokin kova esi-ne selvästi kolahteli. Sitten hän laski kirstun takaisin lattialle ja tutki pitkän tovin massiivis-ta maasepän takomaa lukkoa. Oli selvää, ettei paksuilla pelleillä ympyröity lukko aukeaisi ilman sorkkarautaa ja rautakankea. Tähän tekoon Jake ei ainakaan ihan heti ryhtyisi, koska siitä jäisi liian selvät murtojäljet. Jos hän kirstun kannen sillä tavalla auki murjoisi, se huomattaisiin heti.
Jake kaatoi kirstun kumolleen ja tutkiskeli sen pohjaa: paksuhkoa vaneria se näytti olevan. Hän koputteli pohjaa ja kävi mielessään eri vaihtoehtoja. Porakoneella ja taltalla hän varmaankin saisi pohjaan aika helposti puhelimen kokoisen röörin. Siispä tuumasta toimeen ja autotallista työkaluja hakemaan.
*
Jaken ei tarvinnut tehdä töitä puoltakaan tuntia, kun hän pääsi jo penkomaan kapiokirs-tun sisältöä. Vanha seinäkello löi kaksitoista kertaa, kun hän oli tyhjentänyt koko kirstun lattialle. Oikein hän oli arvannut, sillä sieltähän se paljon kaivattu puhelin löytyi.
Lattialla lojui myös äidin postimyynnistä tilaamia deodorantti- ja partavesipulloja ties kuinka monta. Nyt alkoi Jakea jo hymyilyttää, eikä paskaolosta ollut enää tietoakaan. Tottuneesti hän tökkäsi leipäveitsellä yhden Mennen-purkin kyljen auki ja teki litkusta drinkin veteen sekoitettuna. Eihän se mikään makuelämys tietenkään ollut, mutta siinä-kin asiassa harjoitus teki mestarin. Kun tuska oli riittävän kova, mikä tahansa neste meni alas, kunhan sillä vain sai pöntön sekaisin.
Olon vähän helpottuessa Jake tutki saalistaan vielä tarkemmin. Rahaa sieltä ei löytynyt, mutta muorin shekkivihko kylläkin. Lehdille oli painettu valmiiksi äidin tilinumero. Ilman sen kummempia tunnontuskia Jake väärensi kolme viiden sadan markan shekkiä. Jostakin hänelle oli painautunut mieleen, että viisi sataa markkaa oli osuuspankin shekin maksimisumma. Hän katsoi mallia äidin jättämästä viestistä ja harjoitteli useamman kerran äidin allekirjoitusta sanomalehden kulmaan.
Nyt tuli Jakeen eloa. Hän pukeutui alta aikayksikön, siivosi tarkoin rikosjälkensä, vei työkalut takaisin autotalliin ja soitti taksin. Kylätaksia ajavaa Honkalan Rapoa hän ei saanut kiinni, mutta olihan pitäjässä onneksi muitakin taksiyrittäjiä.
Autoilija Ilmari Konttinen ei aluksi meinannut tulla hakemaan Jakea, koska edel-lisellä kerralla Jake ei ollut pystynyt maksamaan kyydistä täyttä maksua. Pienen suostut-telun ja maanittelun jälkeen Konttinen kuitenkin taipui tuumaan, kun Jake lupasi maksaa hänelle tällä kerralla vähän reilummin matkasta. Kohta punainen Audi jo nakutti pihassa.
*
— Mistäs sie näin ison sekin oot suanu? Konttinen kysyi.
— Tein kotona lomitustöitä ja muori makso tilin sekillä, kun ei sattunu hällä kät-teistä olemaan, Jake lausui pokkana.
Hetken verran kuski tuntui olevan vähän kahden vaiheilla, mutta kun Jake lupasi antaa hänelle vähän tippiäkin, taksamittari pyörähti käyntiin ja hieno Audi nytkähti liik-keelle. Jake jutteli kuskille mukavia, eikä hän enää tuntunut epäilevän mitään. Tarpeen tullen Jake kyllä osasi käyttäytyä hyvin ja antaa itsestään luotettavan kuvan. Varsinkin silloin hän osasi puhua kuin Runeberg, kun jano oli kova.
— Ka onhan tuo hyvä, että siekii Jarkko oot käyny vähän miehistymmään. Kun oot tehny kotonas lomitustöitä navetassa ja silleen, Konttinen virkkoi jo ihan leppoisalla sävyllä.
— No... Pittäähän tässä vähän ryhistäytyy…
— Oikein! Ootkos sie muuten tansseihin mänössä, kun niin hyvälle tuoksut?
— Juu… Piti laittoo vähän hajusteita kainaloihin, jos sitä vaikka kävis illalla vä-hän tanssiparketilla pyörähtämässä, Jake lausui, vaikka todellisuudessa hän ei edes osannut tanssia.
— Ka mikäpäs siinä. Pittäähän se tuossa iässä morsianta kahtookkii.
Jake sai shekistä vaihtorahoina ison kasan seteleitä, eikä niitä muitakaan shek-kejä osattu yhtään epäillä, kun hän kävi kahdessa eri kaupassa ostamassa keskiolutta ja tupakkaa. Elämä hymyili jälleen. Oli hän vain aika konna, väärenteli shekkejäkin ihan tuosta vain ja vaihtoi ne käteiseksi.
Melkeinpä aina Jake kuitenkin teki konnantöissään jonkin mokan, ja kohta jäljet jo johtivat sylttytehtaalle. Niin kävi tälläkin kerralla. Kapiokirstun pohjan hän oli muistanut paikata, jäljet siivota ja laittaa kaikki vuodevaatteetkin suurin piirtein samoille paikoilleen, mutta puhelinta hän ei ollut hoksannut laittaa takaisin kirstuun. Valtavan innostuksen keskellä hänelle ei tullut ollenkaan mieleen, että senhän nyt hoksaisi kumpikin vanhempi heti tupaan astuttuaan.


III


— Hei nätti poika… Hei sie nätti poika… Tuu tänne miun seuraks… kun on mummelilla niin yksinäistä…
Jake istui Hovilan kuppilassa jo melkoisessa tuiterissa, eikä jaksanut sen kum-memmin kiinnittää huomiota viereisessä pöydässä sönkkäävään Eeva Janatuiseen, joka oli istunut pöydässään yksin koko sen ajan, jonka Jake oli baarissa viettänyt.
Paikkakunnan niin sanotussa alamaailmassa sana kiersi hämmästyttävän nope-asti. Jos jollakulla konnalla sattui olemaan enemmän rahaa tai iso lasti juomatonta viinaa, hyvin nopeasti hänen ympärilleen kerääntyi vakiosiipeilijöiden lössi. Ehkä Jake oli itse puhunut ohi suunsa tai levitellyt liian näyttävästi seteleitä K-marketissa, koska tuskin hän oli ehtinyt Hovilassa yhtä tuoppiakaan juoda, kun viereisestä Monitoimitaloksi kutsutusta kunnan punatiilisestä kerrostalosta oli jo rientänyt kolme kundia hänen seurakseen. Jake tarjosi heille auliisti, kun nyt kerrankin oli kunnolla rahoissaan.
Olihan se mukavaa leikkiä anteliasta seuramiestä ja saada ryyppytovereilta kehu-ja ja kiitoksia. Jakella oli vielä pitkälti yli tuhat markkaa rahaa farkkujen taskuissa; se oli vuonna 1986 niin suuri summa, ettei sitä neljäänkään pekkaan yhdessä päivässä laitettu kurkusta alas, jos nyt ei ihan jonnekin Savonlinnan Seurahuoneelle asti lähdetty rahoja tuhlaamaan.
*
— Hei nätti poika… Kuulet sie minnuu? Tuu tänne miun viereen, Eeva jankutti ja vilkutteli Jakelle.
Siilitukkainen Hannu Kettunen oli vain muutamia vuosia Jakea vanhempi. Sa-maan seurueeseen kuuluvat Esa Hyyryläinen ja Urpo Nousiainen sen sijaan olivat jo selkeästi vanhempaan ikäluokkaan kuuluvia konnia. Hanski tönäisi Jakea kevyesti ja naureskeli härnäävästi.
— No määhän nyt Jake Ievan seuraks, kun se sinnuu niin kauniisti viereesä pyy-tää. Rohkeesti vuan… Nyt ei pitäs olla uskalluksestakkaan kiinni, kun näitä pohjiakkii on jo otettu riittävästi.
Jake vilkaisi Hanskia vihaisesti ja koetti vain keskittyä tuoppinsa tyhjentämiseen. Pitkätukkainen Nousiaisen Upo kävi laittamassa jukeboxiin kolikoita. Ensimmäiseksi bii-siksi hän valitsi Kari Tapion kappaleen Olen suomalainen, joka oli ollut kestohittinä ilmes-tymisestään lähtien. Sitä kappaletta Perätuvan Supon Erkki-veli oli kuulemma laulanut kerta toisensa perään kuoliniltanaan; niin kylällä oli puhuttu.
— No määhän nyt Jake. Ieva uottaa sinnuu… Reikee irtoo taatusti… Ei oo pillu takkuitten takana tuolla vosulla, Hanski virkkoi ja tönäisi jälleen Jakea.
— Vitut mänen.
— Mää mää vuan… Puutteessa kuule kelepoo reikä kun reikä. Turhoo siunkaan Jake on ennee olla niin ronkeli naisasioissa. Ei se Heidi ennee siulle takasin tule, vaikka kuinka sen perrään itkisit. Se häippäs takasin Helsinkiin, kun sai koulusa käytyy lop-puun. Palas sinne, mistä tänne aikonaan tulikii. Ja kuuleman mukkaan sillä on tuas uus jätkäkaveri siellä ja mahakii jo pystyssä. Eturessu täynnä… Suotta sie Jake ennee sitä takasin haikailet. Se on kuule ollutta ja männyttä.
Niin, kyllähän Jake tiesi tämän kaiken jo muutenkin. Paikalliset ihmiset kyllä piti-vät siitä huolen, että ainakin kaikki vähemmän mukavat jutut aina kulkeutuivat oikeaan osoitteeseen. Silti Jaken piti nielaista useamman kerran, kun hän pureskeli Hanskin sa-noja mielessään. Kenties nyrkkikin olisi heilahtanut, jos nämä samaiset asiat olisi tiedot-tanut joku vähän pienempi mies. Hannu Kettusen kanssa Jake ei kuitenkaan käynyt ihan vähällä tappelemaan – oli se sen verran hullu mies ja kaiken lisäksi myös voimakas ja sähäkkäliikkeinen.
— Kyllä mualimassa akkoja riittää, Hanski sanoi.
— No ei tässä nyt sentään vielä niin huonosti mäne, että tuollanen Ievakii jo ke-lepois. Eihän sillä taija olla omia hampaitakkaan ennee suussa?
— Elä oo niin ylimielinen. Tarpeeks kännissä Ieva voipi olla jo hyvinnii haluttu muija tässä mestassa. Eihän vika oo naisten rummuuvessa vuan vodkan vähhyyvessä… Vanha venäläinen sanonta. Ja mistäs tiijät, mitenkä hyvältä se tuntus, kun Ieva ottas te-karit pois ja imis siulta poskeen? Saisit vielä elämäs suihinoton…
Jake hymähti ja teki tilaa pöytään palaavalle Upolle. Joskus nuoruudessaan Upo oli soittanut rumpuja tanssiorkesterissa. Siksi hän kai naputteli sormenpäillä innokkaasti Hovilan baarin kolhiintunutta mustaa pöytää Kari Tapion mukana, vähän niin kuin enti-sestä muistista.
Kuppilan sisutus oli pysynyt samanlaisena ainakin viimeiset kymmenen vuotta. Samat kuluneet ja kuhmuille menneet putkituolit siellä edelleen olivat sekä Lahden yk-kösolutta mainostavat haalistuneet peltitaulut pitkän ja naarmuuntuneen peräseinän pei-lin molemmin puolin. Hieno majatalohan tämä keltaiseksi maalattu vanha hirsikartano oli joskus ollut, mutta sellaiseksi räkäläksihän se oli vuosien saatossa muuttunut.
Tupakansavu oli piintynyt joka nurkkaan, ja pienestä keittiöstä löyhähtävä ras-vankäry tuntui maistuvan paikallisen menomestan astioissakin. Jos vessan peiliä veti vä-hän sivuun, sen takaa paljastui huomattavasti vaaleampi maalipinta kuin sen ympäriltä. Saihan baarista jotain ruokaakin, hernekeittoa ja pyttipannua sekä juustosämpylöitä, mut-ta varmaan paikan omistaja eli käytännössä lähes kokonaan keskioluen myynnillä. Moni-toimitalon asukkaat ja syrjäkylien veijarit tälle eräälle Aunelle leivän toivat, ja siksi hän kai katsoi heidän toilailujaan aika lailla läpi sormien, kunhan eivät nyt ihan sammuneet pöy-tiin tai aseitten kanssa heiluneet.
*
— Tarjootko Jake vielä yhen kolopakon? Upo kysyi.
— Ka tarjoonhan mie. Ottaako toisetkii?
Jaken esittämä kysymys oli tietenkin aivan turha, koska kaikki joivat kuin pesu-sienet. Jake kaivoi taskustaan satasen setelin ja näytti tiskin takana hääräilevälle Aunen tyttärelle neljää sormea. Neiti vain nyökkäsi ja tuli kohta tarjottimen kanssa pöytää kohti. Jakella ei ollut lompakkoa. Hän vain tunki vaihtorahat summanmutikassa takaisin tas-kuunsa, ja pari kolikkoa taisi tipahtaa lattialle. Ei hän vaivautunut niitä pois keräämään. Nyt ei oltu köyhiä eikä kipeitä, oli millä mällätä.
Mahtimiehen fiiliksissään Jake ei tullut ajatelleeksi, että vastapäätä istuva Esa Hyyryläinen seurasi hyvin tarkkaavaisesti jokaista hänen liikettään. Tämä viiksekäs ja ka-peakasvoinen konna oli käynyt useampaan otteeseen tiilenpäitä lukemassa ja ilkesi kyllä varastaa vaikka kaverilta alushousut jaloista, jos siihen vain tilanne koitti.
— Käyväänkö kohta Saluunassa? Upo ehdotti, kun uudet juomat oli saatu ja tu-pakat sytytetty.
— Ka voittahan työ muut sinne männä, mutta miun pittää jättee se välliin, Jake sanoi.
— No minkä ihmeen takia?
— Ka kun sattuu olemaan porttikielto siihen paikkaan. Etkös sie Urpo sitä tienny?
— Ai niin… Niihän se tais ollakkii… Onko se seurausta siitä ikkunan hajottami-sesta männä talavena?
— Juu
— Ikävä juttu.
Upo väänsi kasvoilleen niin osaaottavan ilmeen, että äkkinäinen olisi oikeasti voinut luulla hänen olevan hyvin murheellinen kaverin puolesta. Kyllä Jake tiesi, miksi Upo oli yhtäkkiä niin huolestunut hänen saamasta porttikiellosta, mutta ei enää jaksanut siitä välittää. Ainahan Uposta sai henkevän keskustelijan ja huolien kuuntelijan, kunhan vain kahisevaa oli näppien välissä. Hyyryläisen vaanivia vilkuiluja Jake sen sijaan ei muistanut ollenkaan seurata.
— Niin tuliko siulla jotakii sanaharkkoo sen portsarin kanssa sillon? Upo kysyi.
— Juu. Tuli ihan käsirysy. Siinä hötäkässä sitten tuli särettyy se ikkuna. Onhan isäukko sen heille maksanu, mutta porttikiellon ne silti miulle antovat. Se Harakan hieno-helema rouva kun on sellanen… On mielestään jokkii parempi immeinen, kun on käyny Ranskassa oikein ravintolakoulun ja omistaa yhen helevetin Saluunan… Pitäköön paik-kasa miusta nähen… Ossoon mie juuva kaljani tiällä Hovilassakii.
— No elä Jarkko välitä siitä. Jokkainen tekköö virheitä nuoruuvessaan. Se vuan kuuluu elämään, Upo lausui ja taputteli Jakea olalle.
*
Kun Jake nousi pöydästä käydäkseen vessassa, Kettunen hörähti nauramaan. Jake oli kummastunut.
— No mitä nyt?
— Mistä sie tuon farkkutakin oot köijänny? Hanski kysyi.
— Sain sen Espoon serkkupojalta lahjaks. Kuinka niin?
— Ootko sattunu lukemaan, mitä siun selässä nyt lukkoo?
— No jotakiihan siellä kai lukkoo englanniks… Enpä oo häntä sen kummemmin tutkinu. Lukkoo mitä lukkoo.
— No eipä sitten mittään…Se vuan soppii teikäläiselle ihan hyvin.
— Jassoo, Jake huokaisi ja lähti kävelemään vessaan.
Kenties kaupunkilaisserkku oli tehnyt lahjoituksensa ihan piruuttaan, kun oli käynyt kuuntelemaan punkin jälkeen vähän kevyempää musaa. Farkkutakin selässä oli teksti NO FUTURE isoilla pölkkykirjaimilla. Ei se Jakea häirinnyt, sillä eihän hän osannut englantia juuri kymmentä sanaa enempää.
 
IV


Rakkonsa tyhjennettyään Jake jäi palloilemaan käytävälle. Ei hän oikein itsekään tiennyt, miksi hän niin teki. Nurkan takaa hän pystyi vilkuilemaan kuppilan puolelle vähän niin kuin salaa. Eikä hän oikein edes huomannutkaan, kun hänen katseensa oli jo hakeutu-nut yksikseen nuokkuvaan Eeva Janatuiseen. Kettusen äskeiset sanat alkoivat pyöriä mielessä.
Niin, olihan se toisaalta niin, että kovimman himon hetkellä se kai oli miehelle suurin piirtein yksi ja sama, mihin aukkoon hän kalunsa työnsi. Orgasmin koittaessa vas-tapuolen ulkonäöllä ja muullakaan olemuksella ei varmaan ollut erityisempää merkitystä. Sen Jake kyllä tiesi, ettei Eevalta tarvinnut lempeä kovin paljon anella.
Jollakin reissullaan hän oli nähnyt omin silmin, kuinka Hyyryläinen ja Nousiai-nen olivat Eevaa vuorotellen tökkineet. Hyyryläisellä oli vaimo ja lapsiakin, mutta eipä täl-lä seikalla tuntunut olevan paljon vaikutusta hänen seksuaaliseen toimintaansa. Kaikkea liikkuvaa naitiin, ja kaikki kaksijalkaiset tikapuista lähtien hänelle kelpasivat. Siihen tyyliin Hyyryläinen oli itse sanonut.
Eeva Janatuinen ei ollut iältään kuin vähän päälle viidenkymmenen, mutta hän näytti ainakin kymmenen vuotta itseään vanhemmalta. Nuorempana hän oli varmaan ol-lut ihan näyttävän näköinen nainen ruskeine kutreineen, pyöreine muotoineen ja isoine rintoineen. Kun nainen alkoholisoitui täysin jo alle kolmekymppisenä, rupsahtamisen merkit ja rajun elämän jäljet näkyivät hänessä jotenkin vielä korostuneemmin kuin jossa-kussa kuppia ahkerasti kallistavassa ukonkuntturassa.
Eevan kasvot olivat turvonneet, silmien alla roikkuivat isot pussit, eikä hän enää edes yrittänyt peitellä puuterilla poskissa ja kaulassa olevia ryppyjä. Tekohampaatkin unohtuivat hänellä välillä kotiin, ja sitten hän rupatteli ukoille sössöttämällä tuoppi kädes-sä ja rööki huulessa.
*
Jake hätkähti, kun huomasi Eevan katsovan häntä suoraan silmiin. Ei hän niin piilossa tainnut ollakaan.
— Nätti poika… Tule tänne miun sylliin. Kyllä mie sinnuu hyvänä pitäsin… En mie nuista muista niin välitä. Mutta siussa on vielä sellasta herkkyyttä… Tule viereen… tule…
Tietenkin äijät kuulivat sen ja nauraa hohottivat. Kettusen hirnunta kuului pääl-limmäisenä. Kun Jake palasi nolostuneena paikalleen, Hanski työnteli sormea nyrkin si-sässä edestakaisin.
— Piäset poika kohta pukille.
— No oo nyt siinä viisastelematta, Jake murahti.
— Luuletko, ettei huomattu siun lymmyilyy nurkan takana? Häh häh… Kyllä näh-tiin, mitä kyttäsit… häh häh…
— Elä Hanski kiusoo poikoo. Ne on herkkiä asioita tuossa iässä, Upo koetti top-puutella niin kuin paraskin vanha ja viisas setä.
— Mistäs sie Kaartisen akan poika muuten rahhoo sait? Kun tarjoilet nyt meille niin kun parempikkii pohatta? Hanski kysyi.
— Tein yhen mualauskeikan ja sain eilen rahat näppiin.
— Jaa… Oiskohan tuohon ihan uskomista? Kuhan et vuan varastanu jostakii?
— No eihän sellanen tulis miulle mieleenkään, Jake koetti sanoa vakavana.
— No eipä tietenkään. Niin ja onkos siulla vielä kaljookii iso kassillinen jossakii jemmassa? Hanski edelleen tiedusteli.
— Juu… Tuolla ulukona ne on tallessa. Ruusupuskan sisällä.
Sellainen hölöttäjä Jake oli. Hyyryläinen ei puhunut mitään, kuunteli vain ja hi-vuttautui senttimetri kerrallaan lähemmäksi Jakea.
— Niin pittääkös siun Jake jossakii vaiheessa männä suorittammaan se intti lop-puun? Hanski kysyi, kun ties kuinka monensia tuoppeja jo kilisteltiin.
— Juu… Syksyllä 1987 ois lähtö tuas eissä. Mutta eihän sitä oo ennee jälellä kun kolomisen kuukautta. Kai siitä jotennii selevitään…
— Kyllä sie seleviit siitä, Upo koetti sanoa lohduttavalla äänellä, pelkäsi kai, että muuten tarjoilu olisi loppunut.
— Mie sitä sain aikonaan täyvellisen vappautuksen rauhan ajan palaveluksesta. Mokasin sen verran raskaasti jo alokasaikana, että ne kirjottivat miulle sellaset paperit, ett-ei armeijaan tarvinnu ennee sen jäläkeen jalalla astuu, Hanski sanoi.
— Juu… Oothan sie sen jo miulle kertonu. Usseempaan kertaan.
*
Oli tietenkin aika ristiriitaisen tuntuista, että tuollainen Hannu Kettusen kaltainen kova-kuntoinen raamikas mies oli potkaistu puolustusvoimista pois melkein heti kättelyssä. Jo melkein ensimmäisellä lomallaan hän oli myynyt lentosotamiehen lomapukunsa jollekul-le keräilijälle hyvästä hinnasta ja melko pian sen jälkeen hän oli mukiloinut jonkun luut-nantin sairaalakuntoon sulkeisharjoituksissa. Siihenpä se Kettusen sotilasura oli sitten päättynyt ihan lopullisesti, vaikka miehen olisi pitänyt olla atleettisen kroppansa ja karskin luonteensa puolesta otollisinta mahdollista ainesta reserviupseerikouluun tai päällystö-opistoon.
Kuusitoistakesäisenä Kettunen oli harrastanut nyrkkeilyä lähes SM-tasolla ja toi-sekseen hän oli lähtöisin vähän sellaisesta paremmasta perheestä. Jotain oli kuitenkin alkanut mennä vinoon juuri siinä vaiheessa, eivätkä hyvässä asemassa olevien koulutet-tujen vanhempien toiveet ja haaveet olleet toteutuneet tässäkään tapauksessa. Ei se ollut ollenkaan niin selvää, että kotiolot ratkaisivat kaiken. Lähtökohdat saattoivat olla vaikka kuinka lupaavat, mutta silti jälkeläisen elämä ei mennyt vanhempien käsikirjoituksen mu-kaan.
*
Kesken rattoisan juopottelun ja hilpeän tunnelman Jake näki ikkunasta, että sininen Saab lähestyi hitaasti kohti Hovilan baaria. Se oli poliisiauto ja ikävä kyllä se kääntyi baa-rin pihaan. Se ei voinut olla sattumaa, ja Jake teki nopeasti tapahtumien saamasta kään-teestä omat päätelmänsä. Hän joutui tunkeutumaan nurkastaan ulos puoliksi väkisin, sil-lä Hyyryläinen oli miltei liimautunut hänen kylkeensä kiinni, eivätkä humaltuneet konnat muutenkaan älynneet heti tehdä hänelle tilaa.
— Mikäs hätä siulle nyt tuli? Upo kummasteli.
Jake tunsi alavartalonsa suunnalla ikään kuin jotain kopelointia, mutta sitä ei nyt ollut aikaa jäädä selvittämään. Hän syöksyi vessaan ja tyhjensi taskunsa lavuaariin alta aikayksikön.
Yksi Urho Kekkosen kuvalla varustettu viisisatanen oli kateissa. Mihin hittoon hän oli sen kadottanut? No, sitäkään ei ollut aikaa enää miettiä. Jake kääri jäljellä olevat setelit tötterölle, laski housut kinttuihin ja tunki kaikki rahat peräaukkoonsa. Sitten hän käveli muina miehinä vessasta ulos. Tutut poliisit odottivat häntä ulko-oven edustalla.
— No niin Jarkko. Lähdetäänpäs käymään vähän asemalla, toinen konstaapeli lausui rauhallisesti.
— Minkä ihmeen takia? Jake koetti sanoa mukamas kummastuneena ja vähän loukkaantuneenakin.
— Älä viitsi heittäytyä tietämättömäksi. Kyllä sinun viimeisimmät tekosesi jo tiede-tään. Äitisi soitti asemalle ja taksiautoilija Konttisenkin kanssa ollaan jo oltu yhteyksissä. Kaikki jo tiedetään… Olihan se sinun taksiin nouseminen nähty naapuritalossakin. No niin, mennäänpä nyt vain ihan suosiolla tuonne meidän autoon.
Jake ei käynyt vastaan pullikoimaan. Kun hän istui sinisen Saabin takapenkillä, Kettunen vilkutti hänelle baarista. Jake ei viitsinyt moikata takaisin.
*
Poliisit löysivät Jaken taskuista vain pienen kasan kolikoita. Aika tarkoin he todellakin jo tiesivät, mitä Jake oli aamupäivällä puuhastellut. Kotiin palanneet vanhemmat olivat heti kiinnittäneet siihen huomionsa, miksi piilotettu puhelin oli ollut paikallaan. Naapurissa oli käyty, ja siellä oli auliisti kerrottu, että joskus puolen päivän tienoilla Konttisen punainen taksiauto oli Kaartisen pihaan saapunut. Shekkipetoskin oli sitten selvinnyt, kun Kontti-seen oli otettu poliisiasemalta yhteyttä. Muori oli soittanut samoin tein osuuspankkiin, ja shekkitili oli toistaiseksi kuoletettu.
Jake ei käynyt kiistämään syyllisyyttään. Mutta sen hän toki jätti sanomatta, että väärennettyjä viiden sadan markan shekkejä oli ollut kolme eikä yksi. Jeparit kun tuntui-vat olevan siinä luulossa, että vain yhden shekin hän oli väärentänyt.
— Ja kaikki rahatko sinä ehdit jo tuhlata? kuulusteleva poliisi kysyi kirjoitusko-neen takaa lukulasien yli vilkaisten.
— Juu… Äkkiähän se yks viissatanen männöö tuossa porukassa. Nythän ollaan jo illassa, Jake lausui pokkana.
— Jassoo. No kirjataan se sitten niin tähän kuulustelupöytäkirjaan. Eihän sinulta löytynytkään enää kuin muutama markka vaatteitten sisältä.
Niin laiskoja olivat maaseudun poliisit. Eivät he käskeneet pidätettyä riisuutu-maan alastomaksi, eivätkä tunkeneet sormea peräreikään kynälampun valossa; ei se homma mennyt ollenkaan rikosleffojen mukaan. Jake laitettiin putkaan yöksi, mutta eipä se häntä kauheasti harmittanut, koska hän oli jo melko uupunut monen tunnin reippaan ryyppäämisen jälkeen. Yksi yö meni ihan mukavasti kylmällä betonilattiallakin, kun väsy-mys oli riittävän suuri.
*
— Älä nyt enää tänään mitään hölmöile, tuttu pollari lausui aamulla, kun hän tuli päästämään Jaken pois putkasta.
— No enhän mie…
— Toivottavasti ei jouduta hakemaan sinua tänne takaisin ainakaan tänä iltana.
Jake vakuutteli pysyvänsä kaidalla tiellä koko päivän ja sen jälkeenkin. Poliisi nyökytteli päätään hyväksyvästi. Kai hänen kuului tehdä niin virkansa puolesta, vaikka hän ei olisi näistä puheista puoliakaan uskonut.
 
V


— Missä ihmeessä sie oot näitä rahojas oikein säilyttäny? Kun jokkainen seteli on yhtä ruttunen ja ikkään kun niissä ois jottain likkookii… Mitä lie siirappii vai multoo? Hovilan baarin Aune päivitteli, kun Jake oli ostamassa kankkustuoppia.
Toki hän oli yrittänyt vähän oikoa ja putsata seteleitä vessassa ennen tiskille saa-pumista, mutta aika huolimattomasti hän oli kai tämän työnsä tehnyt, koska Aunelle ei tuntunut kelpaavan yksikään seteli.
— No enpä oo vähhään aikaan yhtä ryppysiä rahoja nähny… Et kai sie Jarkko nyt niin rikas oo, että siulla ois varroo satasista paperipalloja pyöritellä?
— En… enhän mie… Mie kuavuin eilen kuralätäkköön ja rahat kastuvat. Niitä piti sitten kuivatella narulla. Suattohan niihin vähän rappoo jiähä… kun tuli sitten vähän kii-relähtö ja silleen…
— No, onhan ne kuitennii Suomen valuuttoo ja suapihan ne ainakii pankissa vaihettuu. Annappas tänne ne kaikki isommat rahat, niin mie annan siulle tiältä kassasta vähän parempikuntosia tilalle. Suapi Marketta sitten käyvä muanantaina ossuuspankissa ne vaihtamassa.
*
Baarissa ei näyttänyt olevan kuin pari asiakasta Jaken lisäksi, mikä varmaan selitti aina-kin osittain emännän ystävällisyyttä. Jos kaljan kittaajia olisi ollut tupa täynnä, tokkopa Aune olisi käynyt seteleitä vaihtamaan.
Kun asiakkaita oli vara valita, silloin Aune saattoi olla myymättä olutta melkeinpä pelkän pärstäkertoimen perusteella. Ainahan myyjä löysi jonkin syyn anniskelukieltoon, jos hän halusi olla inhottava. Ensin jollekulle vähemmän tutulle mutta silti seisaallaan tukevasti pysyvälle tyypille oltiin myymättä olutta liian kovan humalan takia, ja viiden mi-nuutin päästä joku vakioasiakas sai tuoppiinsa täydennystä lähes nelivetokunnossa. Niin mielivaltaista se heidän toimintansa usein oli.
— Niin iso kaljahan siulle tulloo? Aune kysäisi, vaikka jo laski vaahtoavaa mallas-juomaa tuoppiin.
— Juu… Ja aski punasta norttii.
— Asia selevä.
Oliko se kohtalon sanelemaa vai pelkkää sattumaa, mutta tuskin Jake oli ehtinyt nurkkapöydän äärelle istahtaa, kun Eeva Janatuinen jo astui ulko-ovesta sisälle ja tallus-teli tiskille. Jake ei oikein tiennyt, oliko hän ilahtunut vai pahastunut Eevan näkemisestä. No, ei kai siinä nyt sinällään mitään niin kauheaa ollut, jos hän vain juttelisi Eevan kans-sa. Kohmelon jälkeisessä nousuhönössähän juttukaveriksi kelpasi melkein kuka tahan-sa. Silloin tarinaa riitti vaikka puolelle kylälle.
Tietenkin Eeva kohta huomasi Jaken ja moikkasi hänelle. Jake nyökkäsi takaisin ja koetti olla vähän sen näköinen, ettei hän nyt niin seuraa vailla ollut. Ei hän kuitenkaan yhtään pahastunut, kun Eeva käveli lähemmäksi.
— Tähän varmaan soppii istumaan?
— Ka eiköhän siihen just ja just mahu…
— Joko nyt kelepoo nätille pojalle mummelinkii seura? Eeva naurahti tekoham-paat välähtäen.
— Juu…
*
Eihän Eeva mikään ilkeä ihminen ollut, ei suinkaan. Vanhemman rouvan kanssa oli oi-keastaan aika helppoa jutella mitä vain.
Suurista kännipuheista huolimatta Jaken naiskokemus oli jäänyt Heidiä lukuun ottamatta varsin vähäiseksi. Se nolotti ja hävetti häntä, mutta eipä hän näistä tunteistaan paljoakaan muille puhunut. Selvin päin hän oli liian arka ja epävarma, eikä yleensä oi-kein saanut ikäisiinsä neitokaisiin kunnon kontaktia. Päihtyneenä hän sen sijaan oli useimmiten niin rohkea ja estoton, että yleensä onnistui vain karkottamaan kaikki naiset luotaan.
Eevan kanssa Jakella ei ollut mitään paineita, eikä hän oikein huomannutkaan, kun oli jo selittänyt tälle ummet ja lammet putkassa vietettyä yötä myöten. Shekkipetokses-ta ja pyllyyn piilotetuista rahoista hän ei kuitenkaan mitään virkkanut.
Kun vastakkaisen sukupuolen edustajaan ei kohdistunut oikeastaan ollenkaan sen kummempaa iskuyritystä, hänen seurassaan oli luontevaa olla vain oma itsensä. Jos Eeva olisi häipynytkin omille teillensä, ei siinä olisi kauheaa vahinkoa tapahtunut. Kohta Jake jo tarjosi Eevalle juotavaa ja ojensi tälle savukeaskiakin kohteliaasti. Osasihan hän käyttäytyä, jos vain halusi.
— Vai laittovat ne pollarit siut putkaan yöks, Eeva lausui.
— Ka niihän nuo tekivät.
— No miten ne nyt silleen?
— Ne kuulustelivat minnuu yhestä kesämökkimurrosta. Mutta eihän ne mittään näyttöjä siihen löytäneet. Joku oli Salokylässä kai vuan eppäilly, että Kaartisen poika suatto olla sen yhen keikan takana. Vuan Kuppiisen Gyyn piikkiin tais sitten männä sek-kii rötös… Vuan silti jeparit laittovat miut vähän niin kun varmuuven vuoks putkaan yöks. Kun olin kuulemma heijän mielestä liian kännissä…
Näin sujuvasti Jake keksi hetkessä selityksen asiaan kuin asiaan, se tapahtui häneltä aivan luonnostaan.
— No, elä ennee sitä murehi. Yks putkayö on pikkujuttu tässä elämässä, Eeva lausui, taputteli Jakea polvelle ja antoi vielä pikkusuukonkin poskelle.
*
Ei Jake oikein tiennyt, miksi hän ei ollut kertonut Eevalle koko totuutta. Elämän nurjem-paa puolta nähnyt entinen kapakkaruusu ei varmaan olisi moisesta säikähtänyt. Mutta kenties Jakea hävetti juuri se, että hän oli varastanut omilta vanhemmiltaan; kai hän kui-tenkin näki sen jotenkin pahempana syntinä kuin tavanomaisen toisen omaisuuteen ka-joamisen.
Ei ollut yksin sillä hyvä, että hän asui joutilaana aikamiehenä edelleen kotona, vaan lisäksi hän kohteli kotiväkeä muutenkin kaltoin. Jollakin tasolla nämä kylmät faktat Jakea kuitenkin vaivasivat, vaikka hän ei näistäkään tunteistaan juuri koskaan muille puhunut.
— Se Hyyryläinenkii näytti olevan eilen rahoissaan. Taksilla ne tästä kaupunkiin Upon kanssa pyyhkäsivät, kun kytät olivat siut vieneet, Eeva virkkoi.
Jake terästi oitis kuuloaaan.
— Ai taksilla lähtivät?
— Joo. Ja oli kai sillä Esalla jokkii eväskassikii mukana. Mie näin tästä ikkunasta. Iso muovipussi kaljoo sillä näytti olevan. Missä lie oli sitä jemmassa pitänykkii.
Niinpä niin. Aivan suotta Jake oli ruusupuskaa penkonut ja tonkinut ennen baa-riin tulemista.
— Just just… No niinpä tietennii. Oishan tuo jo pitäny arvata, Jakelta pääsi.
Eeva katsoi häntä kummastuneena.
— Niin mitäkä? Eeva kysyi.
— Eipähän mittään… Ratkes vuan tässä yhen Kekkosen kuvalla varustetun sete-lin kohtalo. Ja vähän muutakii…
*
Eeva yritti tivata Jakelta parempaa selitystä, mutta ei hän suostunut enempää selittämään. Sattuipa vielä niin somasti, että Esa Hyyryläinen saapui Hovilan baarin pihalle ja oli ilmi-selvästi tulossa sisälle. Eeva ei sitä huomannut, mutta Jakella oli nuoremmat ja teräväm-mät silmät. Kun Hyyryläinen näki ikkunan takana istuvan Jaken, samoin tein luihun ja kärppämäisesti liikkuvan viiksivallun hahmo katosi jonnekin. Kyllä Jake osasi laskea yh-teen yksi plus yksi, mutta ei jaksanut edes raivostua. Milläpä hän olisi voinut mitään to-teen näyttää.
— Niin mitä sie oikein sanoit jostakii Kekkosen kuvasta? Eeva vielä kysyi.
— Unoha koko juttu. Vuan eiköhän oteta uuvet tuopilliset? Toisena päivänä tää kalja maistuukii paljon paremmalle… Eka päivänä otetaan se terävämpi känni ja seuraa-vina päivinä voijaan jo ottoo vähän rauhallisemmin.
— No ainahan mie otan, jos tarjotaan, Eeva sanoi ja painautui Jaken kylkeen yhä tiukemmin ja suuteli häntä jo huulille.
Vähän kerrallaan Jake alkoi tulla rohkeammaksi. Mitä useamman oluen hän ja-noiseen kitaansa kumosi, sitä estottomammin hän vastasi Eevan pusuihin ja uskalsi jo tunnustella seuralaisensa kookkaita rintoja ja haarojen väliä. Aune vilkuili heitä tiskin ta-kaa vähän pitkillä, mutta eipä Jake jaksanut siitä enää välittää. Mitäpä menetettävää hä-nellä toisekseen enää oli, ja olihan Eeva kuitenkin nainen.
— Ei oteta ennee, ettei tapahu vanhanaikaset. Käyvään välillä miun kämpässä Monitoimitalossa, Eeva kuiskasi.
— No voitashan tässä vielä yhet ottoo, Jake yritti ehdottaa.
— Eikä voija. Mie kuule tunnen teijät miehet. Nuorellahhii konnalla voipi tulla vai-keuksia tietyissä toimituksissa, jos on liikoo alkomahoolii veressä… Tai voiphan ne halut olla vaikka kuinka kovat, mutta pelit ei vuan toimi…
Eeva tiesi mitä tahtoi, eikä antanut Jakelle periksi. Hän vain koppasi nuoren kun-din käsikynkkäänsä, eikä antanut tälle muita vaihtoehtoja. Eevan sotkuisessa asunnossa sitten kävi selväksi, ettei hän ollut suotta Jaken juomista rajoittanut. Paineet olivat nuoru-kaisella aivan valtaisat, mutta silti hänen keppinsä ei meinannut aluksi oikein nousta pys-tyyn.
— Annahan kun mie vähän avitan… Eläkä nyt poikarukka suotta niin jännitä. On tää vanha ämmä ukkojen kaluja ennenkii nähny ja käsitelly… häh häh… Eeva jutteli nakusillaan sängyssä rötköttäen.
Eeva vain heitti tekarit suustaan ja alkoi lutkuttaa Jaken heppiä kuin tikkujäätelöä. Hyvinhän se tatti sitten jämähti työkuntoon, kun hampaatkaan eivät olleet tiellä. Alasto-mana Eeva näytti huomattavasti paremmalta humalaisen nuoren miehen silmissä, ja itse akti onnistui loppujen lopuksi ihan mukavasti.
*
Niin salaa kuin Jake oli koettanutkin Eevan kelkkaan lähteä, tietenkin heidän katoami-sensa Monitoimitaloon oli huomattu. Jake sai kuulla huomautteluja tästä naisseikkailus-taan koko loppukesän ja vielä senkin jälkeen. Jossakin vaiheessa hän käänsi koko epi-sodin itsekin karkeaksi leikiksi, eikä enää edes yrittänyt peitellä Eevaan sotkeentumis-taan.
— Juu… Mitäs vällii tässä ennee millään on. Siihehän tuo on alakanu männä, että sitä jo porrailoo ihan ketä sattuu, Jake kerran huokaisi Hovilan baarissa ja sai koko seurueen nauramaan.
Kettusen Hanski meni kuitenkin vielä pidemmälle naimalla Eevan äitiä Kaisa Ko-vasta joskus joulun tienoilla. Eevan muori oli tuolloin jo reippaasti yli seitsemänkymmen-tävuotias, mutta kummasti hän vain oli elävien kirjoissa pysynyt, vaikka elämäntavat olivat hänellä aina olleet suurin piirtein samat kuin tyttärellään.
Kettunen pisti pohjat, eikä häntä voinut kai enää kukaan tässä kisassa voittaa. Sitä tietenkin kyseltiin kovasti, kuinka nuori urho oli tästä suorituksestaan selviytynyt.
— Olihan siinä tietennii alussa suuriakkii vaikeuksia, vuan kyllähän se siitä sitten luonnistu, kun alakuun kunnolla piäs. Loppujen lopuks kun se on tosijaannii ihan sama, mitä reikee sitä söhhii… Jotkut naipi postimyynnistä tilattuu kuminukkee. Miks sitten joku mummokii ei siinä mänis? Kaikki kelepoo, joista vielä lämmin paska tulloo… Kettunen kuittasi.
Siihen oli vaikeaa oikein mitään sanoa. Kun elämä alkoi mennä nuorilla miehillä kunnolla poskelleen, eivät he tainneet enää oikeasti mistään mitään välittää. Olisiko hei-dän tekosilleen pitänyt itkeä vai nauraa?
 
VI


Melkoinen riitahan siitä sitten tuli, kun Jake palasi kotiin monen päivän pituiselta ryyppy-reissultaan tyhjin taskuin ja häntä koipien välissä. Poliisit olivat ohjeistaneet vanhempia, että heidän pitäisi ehdottomasti haastaa poikansa käräjille shekkipetoksesta ja samaa mieltä oltiin kovasti paikallisessa osuuspankissakin. Jarkko oli täysi-ikäinen ja vastuussa omista tekosistaan, ja kaiken lisäksi hänellä oli jo entuudestaan muutamia muita melko tuoreita merkintöjä rikosrekisterissä: sakkoja ilkivallasta, alkoholin välittämisestä alaikäisil-le ja niin edelleen.
Sillä kerralla isä ja äiti tohtivat ripittää Jakea aivan täydeltä laidalta, ja niin maassa hän oli, ettei erityisemmin edes yrittänyt väittää vastaan. Mutta tämäkin oli vain yksi osa sitä peliä, jonka mukaan he kaikki olivat alkaneet toimia ilman etukäteen laadittuja sään-töjä. Niin oli vain käyty käyttäytymään ihan luonnostaan.
Kyllä vanhemmat tiesivät, milloin Jakelle sai huutaa ja milloin ei. Kun poika oli aggressiivisessa kännissä, silloin lähinnä vain hyssyteltiin ja välteltiin häntä kaikin kei-noin ja katsottiin vaistomaisesti pakotietä valmiiksi. Morkkisvaiheessa Jake sen sijaan oli vain hiljaa, kun hänelle raivottiin ja osasipa vielä vääntää kasvoillensa katuvan ilmeen-kin.
Mutta käytännössä se oli pelkkää peliä. Jo muutaman päivän päästä Jake saattoi taas varastaa isältä auton ja lähteä teille tietämättömille. Katumus kesti yleensä vain niin kauan, että päästiin pahimmasta pälkähästä. Aina isä uhosi, että tämä oli nyt sitten se vi-honviimeinen kerta, kun Jarkolle anteeksi annettiin.
Sama kaava toistui silläkin kerralla. Vanhemmat vain kärsivät shekkipetoksen nahoissaan, eivätkä sitten kummallisesti muistaneet viedä juttua sen pidemmälle, kun purkaukset oli pidetty ja kun jonkin aikaa oli taas mennyt pojan kanssa vähän mukavam-min. Kun tosi toimiin olisi pitänyt ryhtyä, aina mentiin puihin. Merkillisesti äidin sydän hel-tyi, kun Jake kantoi muutaman kerran oma-aloitteisesti laskiämpärin tunkiolle tai lähti jo-nakin aamuna ilman eri kehotusta navettatöissä auttelemaan.
Ei siinä perheessä aviopuolisoiden välillä välttämättä niin suurta rakkautta ollut; suurin riippuvuussuhde oli äidin ja pojan välillä. Jollakin miltei perverssillä tavalla he oli-vat sidoksissa toisiinsa.
*
Monien kyläläisten yllätykseksi ja ehkä muutamien pettymykseksikin Jake suoritti varus-miespalveluksensa loppuun asti seuraavana syksynä. Ei se silläkään kerralla ihan on-gelmitta sujunut, mutta joulukuussa 1987 Jake kuitenkin sai sotilaspassin kouraansa. Taustansa vuoksi Jakelle järjestettiin varuskunnassa sellaiset olosuhteet, ettei hänen tar-vinnut olla entisten esimiestensä ja muidenkaan kapiaisten kanssa tekemisissä juuri ol-lenkaan. Hän sai palvella isänmaata varuskunnan ruokalassa emäntiä auttamalla.
Aamut vähenivät silläkin tavalla, perunasäkkejä kantaen, astioita tiskaten ja keit-tolan lattiaa luututen. Päivärahat juoksivat, ja viikonloppuvapaat pyörivät.
Sotilaspassiin tuli kuitenkin sellaiset merkinnät, ettei Jaken tarvinnut ainakaan kertausharjoituksiin kutsumista pelätä. Kuntoisuusluokan tiputuksen vuoksi hänet käy-tännössä vapautettiin kokonaan rauhan ajan palveluksesta. Mutta väliäkö sillä; pääasia miehelle itselleen kai oli, että se intti ylipäätään tuli jollakin tavalla käytyä.


VII


Siviiliin päästyään Jake meni ensimmäiseksi Hovilan baariin viimeisiä armeijasta saatuja rahoja tuhlaamaan – kuinkas muutenkaan. Shekkipetosreissun jälkeen Esa Hyyryläinen oli aivan selvästi vältellyt Jakea. Jos he jossakin kylänraitilla tai kaupan kassajonossa oli-vat toisiinsa törmänneet, aina Hyyryläinen oli vain pikaisesti moikannut Jakea ja sitten luikkinut matkoihinsa.
Ei Jake ollut enää vihainen tälle miltei sairaalloisen laihalle viiksivallulle, sillä oli-han hän itsekin tehnyt erinäisen määrän erilaisia konnantöitä. Heidän maailmassaan asiat menivät aina vähän niin, että ensin jonkin puolikkaan viinapullon takia saatettiin ottaa kovasti yhteen, mutta myöhemmin koko juttu kummasti vain unohdettiin tai se käännettiin huumoriksi – että sattuihan noita.
Hyyryläinen sattui olemaan Hovilan baarissa Jaken kotiutumispäivänä. Sillä ker-ralla Hyyryläinen ei enää onnistunut pötkimään Jakelta pakoon. Aika kipsissä mies näytti olevan, kun Jake istahti hänen kanssaan samaan pöytään sen kummemmin lupia kysy-mättä. Baari oli melkein tyhjä muista asiakkaista, eikä Hyyryläinen kai osannut minkään tekosyynkään varjolla vaihtaa paikkaansa. Auliisti hän ojensi sätkävehkeitään Jakelle, kun tämä valitteli mallin vuoksi tupakantuskaansa.
— No mitäs Esalle kuuluu? Jake kysyi vähän niin kuin tunnustellen.
— Ka paskookos tässä… Nuorin pentukii siirty jo yläasteelle. Eipä muuten sen kummempia.
Vaikka Hyyryläisen perheessä elämä oli kai aina ollut yhtä levotonta, kaikki neljä lastansa he olivat saaneet pitää itsellään. Huhujen mukaan sosiaalitoimiston tädit olivat kyllä tehneet Esan ja Eijan kotiin useammankin vierailun, mutta yhtään lasta ei ollut silti huostaan otettu. Kodissa viina virtasi, puukkoja heiluteltiin ja kaiken maailman käypäläi-siä majoitettiin, mutta silti lapset kävivät normaalisti koulua, eivätkä muutenkaan järjestys-häiriöitä aiheuttaneet.
Stereotypiat eivät pitäneet paikkaansa siinäkään asiassa: Hannu Kettusen kaltai-sesta kulttuurikodin pojasta kehittyi päihdeongelmainen ja rikollinen jo alle kaksikymppi-senä, mutta Esan ja Eijan jälkikasvu kummasti vain pärjäsi, vaikka lähtökohdat olivat kaik-kea muuta kuin lupaavat. Lapsista vanhin, Markku nimeltään, asui jo omillaan, oli käynyt normaalisti armeijan ja tienasi leipäänsä metsurina. Kunnollisena miehenä vanhempi väki häntä piti.
— Niin Sariko on jo seiskalla? Jake virkkoi jotain sanoakseen.
— Joo. Seiskallahan se, Hyyryläinen tokaisi ja siemaisi pienen ryypyn tuopistaan.
Olihan Jake kuullut tästä Hyyryläisen perheen kuopuksestakin yhtä sun toista. Tyttö oli hiljainen ja arka, ja kun hän oli alkanut kehittyä naiseksi, isä oli kuulemma tapu-tellut hänen takapuoltansa ja tuumannut, että tämähän alkaisi jo olla ihan panokunnos-sa. Oliko se totta vai tarua, mutta melkoisia inhon tunteita se herätti Jakessakin. Jossakin meni raja hänelläkin.
*
— Suanko mie Esa kyssyy yhtä asioo ihan suoraan? Jake kysyi, kun oli käynyt noutamassa kolmannen tuopin.
Hyyryläinen ei vastannut siihen mitään, möllötti vain ilmeettömänä. Jakea meina-si käydä naurattamaan koko tilanne. Kai hänen olisi pitänyt painaa ladattua pistoolia Hyy-ryläisen otsaa vasten, että tämä olisi jotain myöntänyt; niin verissä se oman nahkan suo-jelu miehellä tuntui olevan.
— Veitkö sie sillon toissa kesänä miulta viissatasen taskusta ja miun kaljat tuosta ruusupuskan keskeltä? Jake kysyi ihan suoraan.
Ei vastausta.
— Sillon vuan oli muutamat immeiset nähneet siun lähtevän Upon kanssa kau-punkiin taksilla. Ne sitä sillon aika paljon kummastelivat. Että mitenkäs sillä Esalla oli yht-äkkiä rahhoo taksilla ajella… Sanoppas nyt kiertelemättä, varastitko sie sillon miulta ra-hat?
Ei edelleenkään mitään vastausta.
— En mie Esa sinnuun kiinni käy, vaikka sie kaiken myöntäsitkii. Vanha juttuhan tuo jo on.
Ei myöntämistä eikä kieltämistä, Hyyryläinen vain hörppäsi tuoppiaan tyhjem-mäksi ja hymyili itsekseen. Ja jonkin ajan päästä hän kävi puhumaan niin kuin ei olisi näitä kysymyksiä koskaan kuullutkaan:
— Miulla ois tuolla kotona kahen kympin pönttö mallaskiljuu. Lähetkö ryyp-peemään? Tuhottas se kanisteri pois kuleksimasta.
No Jakeahan ei tarvinnut siihen kahdesti kehottaa. Tuossa tuokiossa hän tyhjen-si tuoppinsa ja nousi seisaalleen.
— Ka männään vuan. Eipähän tässä liian paljon rahhookaan oo. Kyllä kilju kele-poo. Onko se kunnolla käytettyy?
— On! Rosentteja on taatusti paljon enemmän kun keppanassa tai nelosessa-kaan.
Se oli yksi Jaken pahimmista painajaiskuvista, että vanhemmat onnistuisivat aja-maan hänet kotoa pois ja että kunta sijoittaisi hänet Monitoimitaloon. Sinnehän ne kaikki niin sanotut b-luokan kunnan asukkaat lopulta päätyivät, kun minnekään muualle heitä ei enää otettu asumaan. Monitoimitaloon päätymistä Jake pelkäsi yli kaiken, mutta sinne hän vain aina kummallisesti kuitenkin ajautui ryyppyreissuillaan.
*
Sattuipa vielä niin, että Hyyryläisen kodista kiljukanisterin kanssa siirryttiin illalla Eeva Janatuisen luokse. Matka ei ollut pitkä, koska hehän asuivat samassa talossa. Jake sammui jo reippaasti ennen puolta yötä olohuoneen lattialle, mutta joskus aamuyöllä hän pomppasi hereille, kun kuuli ikään kuin voimallisia piereskelyjä makuuhuoneen suun-nalta.
Mutta kyse ei ollut ilmavaivoista: Hyyryläinen jyysti miltei tajuttomassa tilassa ole-vaa Eevaa takaapäin ja jokaisen työnnön jälkeen ammottavasta pimpistä turahti ilmaan kova äännähdys. Piereskelyltä se erehdyttävän paljon kuulosti. Hyyryläinen huomasi, että Jake seisoi ovensuussa töllistelemässä. Ei hän kuitenkaan mitään sanonut ennen kuin oli saanut rojunsa lentämään röörin perukoille.
— Tuutko Jake liukkaille? Nyt ois hyvin nussittu reikä tässä valamiina, Hyyryläi-nen tokaisi työnsä tehtyään.
Selibaatissa riutuminen teetätti miehellä melkein mitä vain. Selvin päin Jake ei olisi taatusti moiseen leikkiin lähtenyt, mutta suloisessa tuiskeessa estoista ei ollut tietoa-kaan. Jo kohta hän oli nakusillaan ja tappi puolitanassa Eevan leveän perseen takana. Hyyryläinen makasi sängyssä ja kiskoi posket lommolla röökiä. Jake työnsi keppinsä Ee-van uumeniin, mutta jo kohta hänen piti vetää se ulos, koska kalu ei seisonut kunnolla. Hyyryläinen huomasi nuoren kundin vaikeudet ja riensi auliisti heti auttamaan.
— Eikö meinoo seisoo kunnolla? Hyyryläinen kysyi.
— Eihän tuo oikein…
Hyyryläinen oli toiminnan miehiä. Tuossa tuokiossa hän runkkasi Jaken kalun työkuntoon. Hyvin hän hommansa hoiti, koska kohta Jaken heppi seisoi kuin tykki. Kai se sitten oli totta, että vain toinen mies saattoi kunnolla toisen miehen tuntea. Ei nainen voi-nut koskaan ihan täysin miestä tuntea näissä asioissa.
— No niin. Anna männä vuan, Hyyryläinen usutti ja Jake teki työtä käskettyä.
Vanha juopottelukaveri teki sillä kerralla Jakesta miehen. Kaveria ei jätetty.