LOMITTAJA
I
Pitäjän uusi maatalouslomittaja Eija Mielonen havaittiin nopeasti päteväksi lehmien ja sonnien hoitajaksi. Maatalon kasvattina Eija ei pelännyt lannan ja virtsan hajua ja hän teki ahkerasti ja valittamatta lomituspaikoissa kaikkea muutakin kuin navettatöitä. Kun hänen palvelualttiutensa huomattiin, moni talon emäntä pyysi häntä avuksi myös leipo-mishommiin ja alle kouluikäisten lasten kaitsemiseen. Tarkalleen ottaen karjalanpiirakoit-ten paistaminen ja kakkavaippojen vaihtaminen eivät kai olisi olleet maatalouslomittajan heiniä, mutta eipä sitä kukaan erityisemmin vahtinut, millaisia töitä lomittajalla taloissa teetätettiin, kunhan vain lomittaja itse ei valittanut asiasta ylemmille tahoille.
Lomitusjärjestelmän hienona ideana oli, että se takasi maatalousyrittäjille mahdol-lisuuden pitää vapaata ja jättää karja toisten hoidettavaksi. Käytännössä se meni usein kuitenkin niin, että lomittajan ollessa talossa isäntäväki koetti tehdä kaikki ne muut työt, joita ei muulloin ehditty tehdä, ne niin sanotut välttämättömät rästihommat. Kun lehmiä ei tarvinnut itse mennä lypsämään ja ruokkimaan, silloin oli aikaa huoltaa traktori, tehdä metsässä harvennushakkuuta tai vaikka paikata verkot talvikalastusta varten.
Maanviljelijä oli aina naimisissa työnsä kanssa, varsinkin, jos hänellä oli maitotila. Niin se oli aina ollut.
Eija Mielonen ei kuitenkaan ollut kysytty apulainen pelkän uutteruutensa vuoksi. Hän oli nuori ja verevä ja luonteeltaan sosiaalinen ja puhelias, eloisa nainen, joka tuli kaikkien kanssa mukavasti juttuun. Kun hän tuli pitäjään maatalouslomittajaksi syksyllä 1984 naa-purikunnasta Enonkoskelta, sana alkoi kiertää nopeasti talosta taloon ja kylästä kylään. ”Siinä on kuulkee työperäimmeinen! Eikä oo ainakaan mikkään tuppisuu. Se pyytäkee teillekkii lomittajaks.”
Kun isäntien välille muodostui jo pieni kilpailu uudesta lomittajasta, se luonnolli-sesti herätti myös tietynlaista epäilyä naisväen keskuudessa. Että mikähän pimu hän toi-saalta olikaan, kun vakaina pidetyt ukkomiehetkin tuntuivat hänestä niin kovin pitävän.
Jonkinasteisia mustasukkaisuuskohtauksia eräissä taloissa oli nähtävissä, kun isäntä meni jo kolmatta tai neljättä kertaa navettaan esittelemään työntekijälle paikkoja ja talon tapoja. ”Eiköhän se nuapurikunnan likka ossoo ne paskat mättee ja utareet rasvata iliman sinnuukii. Vastahan sie ne hommat hälle jo kertaalleen näytit”, oli muuan emäntä ukolleen ärähtänyt. Niin, ainahan se vieras nainen talossa oli ainakin pieni uhkatekijä.
Suuremmilta kriiseiltä kuitenkin vältyttiin, kun alettiin luottaa, ettei Eija Mielosella näyttänyt olevan suunnitelmia viedä keneltäkään aviomiestä. Ei kai se nyt synti ollut, että hän sattui olemaan avulias ja iloinen käytökseltään. ”Ka, huastelkoon ukko Eijan kanssa, jos se kerta häntä helepottaa… Jospa se sitten ois vähän mukavampi miullekkii”, oli muu-an toinen emäntä tuumannut.
Vihreällä Fiat Mirafiorilla talosta taloon ajeleva lomittaja toi koko pitäjään aivan uutta eloa. Epäilemättä monet poikamiehet häneen ihastuivat ja muutamat heistä uskaltautuivat mennä pidemmällekin tuttavuuden hieromisessa. Eijalle haluttiin tarjota pullakahvit kir-konkylän Essolla, häntä pyydettiin Savonlinnaan elokuviin, hänelle heiteltiin kohteliai-suuksia ja pikkutuhmia vitsejä ja niin edelleen.
Muualta tullut nuori nainen tuntui olevan yhden sun toisen äijän mielenkiinnon kohteena, vaikka hän oli ulkonäöltään jokseenkin tavanomainen neitokainen ruskeine kutreineen ja vihreine silmineen. Yksi silmiin pistävä erityisominaisuus hänellä kuitenkin oli moniin muihin naisiin verrattuna: valtavan kokoinen rintavarustus. Tuskin koskaan paikkakunnalla oli nähty niin mielettömän suuria tissejä. Ehkäpä juuri tämän seikan vuoksi uusi maatalouslomittaja sai niin poikkeuksellisen paljon huomiota?
”Ne hinkit on ihan luonnottoman kookkaat! Kunpa niitä piäsis joskus puristele-maan…” Tämän kaltaisia kommentteja kuului suunnalta jos toiseltakin. Hyllyvät munkit sekoittivat miesten päät.
II
Ystävällisyydestään huolimatta Eija ei oikein lämmennyt vierellään pyörivien vapaitten miesten ehdotuksille ja lähentelyille. Kun hauska huulenheitto ja rento juttelu alkoi näyt-tää liian suuressa määrin teerenpeliltä, Eija vihelsi pelin vaivihkaa poikki. Eräskin aika-miespoika olisi kovasti tahtonut lämmittää Eijalle varta vasten savusaunan ja tarjoutuipa vielä hänelle selän pesijäksikin, mutta se ei enää kuulunut lomittajan velvollisuuksiin. Näin Eija sanoi kyseiselle miehelle leikin varjolla, eikä mies sitten yritellyt enempää.
Jokainen sulhaskokelas sai Eijalta kohteliaat pakit, mutta silti sinnikkäitä kosijoita vain riitti. Yksi sitkeimmistä vokottelijoista oli muuan Esa Silanen, muutaman vuoden yli parikymppinen häiskä Salokylästä. Tuskinpa Esa olisi Eijaan silmiään iskenyt, ellei kohta-lo olisi heitä samaan työpaikkaan ajanut. Noina aikoina paikalliset työvoimaviranomaiset olivat keksineet uuden keinon työllistää niitten seutujen nuoria työttömiä luomalla apu-lomittajan pestin.
Apulomittajaksi Esa Silanenkin päätyi roikuttuaan sitä ennen riittävän kauan työ-voimatoimiston kirjoilla. Muutamien lyhyitten työjaksojen jälkeen Esalle osoitettiin hieman pidempiaikainen apulomittajan pesti Laukkasen talosta Rauhanniemen kylällä. Eija oli silloin samaisessa talossa varsinaisena lomittajana.
Jo ensimmäisenä työpäivänä Eija ymmärsi, mitä Esa hänestä odotti ja ajatteli. Esa oli kyllä hänelle sinällään ihan mukava, ehkä jopa liiankin ystävällinen, mutta toki sen oivalsi nainen kuin nainen, milloin miehen intohimo oli miltei käsin kosketeltavan näkyvää. Aina kun Eija vilkaisi vierellään häärivää Esaa, hän huomasi Esan tuijottavan hänen rintojaan. Jos miehen pään yläpuolella olisi ollut ajatuskupla, iso kirkkoveneen kuva siellä olisi vain ollut.
Esa oli navetassa mukamas apulaisena, mutta eipä hänellä näyttänyt työn teke-misestä oikein mitään tulevan. Kenties Esa oli mättävinään hangolla heinää, mutta liike pysähtyi vähän väliä hyllyvien tissien tuijotteluun. Vaikka työhaalarit oli tehty jäykästä si-nisestä kankaasta, ei se estänyt isojen rintojen heilahtelun näkymistä. Rinnat olivat ko-konsa puolesta yhtään valehtelematta kuin kaksi vesimelonia.
Pieni flirttailu oli imartelevaa, mutta kun tissejä tuijotettiin aina ja joka paikassa, kävihän se jo ahdistamaan. Esa teki omia hommiaan laiskasti, ja oma-aloitteisuus puuttui häneltä miltei täysin. Toki hän putsasi jonkin paikan lannasta tai vei rehusäkin oikealle paikalleen, mutta melkeinpä aina näistä asioista piti hänelle erikseen sanoa. Jos käskijää tai opastajaa ei ollut vierellä, Esan aika tahtoi kulua vain talikkoon nojaamiseen ja haavei-luun.
Muutamien päivien päästä Eija kävi kylässä erään tutuksi tulleen lomittajan luo-na. Jospa monta vuotta alan töitä tehnyt Eeva-rouva vaikka tietäisi, mikä tapaus tämä Esa oikein oli.
III
— Ai Silasen Esako siulla on apulaisena? harmaapäiseksi mennyt Eeva kysyi kahvittelun lomassa.
— No niihän se on, Eija huokaisi.
— Juu… Tunnenhan mie Esan. Itse asiassa oon tuntenu hänet melekein pikku-pojasta asti.
— Onko se ihan täyspäinen mies? Eija kysyi.
— Ka onhan se vähän sellanen hijasälynen ja ykstotinen eläjä, mutta ei se vuarallinen tappaus kuitenkaan oo. Ei häntä tarvihe pelätä.
— Kyllä sillä tuntuu ainakii hormonit jylleevän… Jos nyt ei kenties mittään muuta ymmärräkkään. Alakaa jo tosissaan painostoo se jatkuva töllisteleminen. Niin kun se ei ois koskaan ennen naista nähnykkään.
Eeva-rouva naurahti ja kaatoi lisää kahvia kuppeihin. He saattoivat keskustella ihan va-paasti, sillä Eevan mies oli parhaillaan metsästysseuran kokouksessa. Heidän aikuisiksi kasvaneet lapsensa olivat muuttaneet kotoa pois jo aikoja sitten.
— Ka anna miehen kahtoo… Eihän se niin vuarallista oo, kuhan ei vuan sen pi-temmälle mäne, Eeva virkkoi.
— Kaikesta piätellen tällä Esalla ei oo ommoo tyttöystävee? Eija enemmän totesi kuin kysyi.
— Ka eihän sillä polosella elämänkumppanii oo… Vaikka yritys on kyllä ollu jo monta vuotta hällä ihan mieletön. Se otti sen niin tavattoman raskaasti, kun peri Unto-isältään sen kaljupiän. Jo yläasteen luokkakuvissa Esalla oli harventunneet etuhiukset. Ja kaheksantoistakesäsenä se oli jo yhtä kalju kun isäsä. On varmaan laittanu jo pienen ommaisuuven niihin erikoishiushoitoaineisiin. Jotka muka estäävät kaljuuntumista ja kii-hyttäävät hiusten kasvamista. Toisaalta kyllä siälittääkii se Esan tappaus, Eeva jutteli rau-hallisesti.
— Mie vähät välitän hänen mulipiästään. Jos mies ois muuten fiksu ja keskuste-lutaitonen, ei ne harventunneet hiukset minnuu yhtään haittois, Eija tuhahti.
— Elä kuitenkaan oo Esalle liian tyly, Eeva sanoi vakavammalla äänensävyllä.
— No enhän mie. Kuhan vuan malttaa pittee näppisä miusta erossa, Eijakin hie-man naurahti.
— Ka eiköhän se sen verran malta… Minnuu vuan niin surettaa se Esan elämä. Kun se ei oo oikein pärjänny missään työssäkään. Yrittihän se ammattikouluu käyvä kymppiluokan jäläkeen, vuan eihän siitäkään mittään tullu. Tais lopettoo puusepän opin-not jo parin kuukauven opiskelun jäläkeen. Ei hällä ollu riittävästi käin taitoja ja tais vielä joutuu kiusoomisen kohteekskii siellä amiksen asuntolassa. Tuommonen hiljanen ja epävarma hyssykkähän niin tavattoman heleposti piätyy kiusattavaks. No, tais se kuiten-nii armeijan jotenkuten käyvä läpi. Hyvä niinkii… Tikkakosken lennostossa se miun tie-tääkseni oli laskuvarjojen apupakkoojana. Vuan niihän ne jotkut koiranleuvat viisasteli-vat, että kuhan ei ois pyykkisäkkejä siellä pakkaillu.
Koska Eija oli pohjimmiltaan hyväsydäminen, hän alkoi jo tulla hieman katumuksen tun-toihin äskeisistä kovemmista sanoistaan. Eihän hän tietenkään tahtonut olla yksinkertai-selle miehelle tieten tahtoen kova ja ilkeä. Mutta kuinka hän sitten osaisi siististi tehdä Esalle asiat selviksi loukkaamatta häntä?
Asianlaita kun oli niin, että Eijalla oli jo poikaystävä Helsingissä. Enonkoskelta tämä Seppokin oli kotoisin, ja Helsinkiin hän oli muuttanut opiskelun takia heti ylioppi-laaksi päästyään. Helsinkiin oli Eijallakin aikomuksena muuttaa, jos hän vain saisi sieltä opiskelupaikan yliopistosta.
Eija tahtoi päästä opiskelemaan vieraita kieliä, englannin kieltä etenkin. Nyt hän keräsi vain rahaa tulevaisuutta varten. Maatalouslomittajan palkka ei ollut kovin suuri, mutta jäihän siitä aika paljon säästöön, kun Eija sai asua lähes ilmaiseksi edesmenneen mummonsa rivitalokaksiossa kirkonkylällä ja sai käyttää vanhempiensa kakkosautoa kuin omaansa. Eipä hänellä paljon muita välttämättömiä menoja ruuan ja kahvin lisäksi ollut kuin yhtiövastikkeen maksaminen ja vaatemenot. Mummon asunto oli siirtynyt vanhem-pien omistukseen, ja isäukko maksoi kaikki autoon liittyvät juoksevat kulut bensiiniä lu-kuun ottamatta. Eijan pankkitilillä alkoi olla jo ihan kivan kokoinen rahasumma.
— Kun nyt ies tuossa apulomittajan työssä Esa-rukka sais olla vähän kau-vemmin. Kun kaikista muista työpaikoista se on taijettu laittoo pois viimestään puolen vuuven sisällä. Kaivinkonekuskin kurssiikii se yritti käyvä, vuan se sitten loppu siihen, kun se onneton särki yhen kaivurin ajamalla sen kallioo päin. Ei tullu Esasta kaivurikus-kii… Ei se sitten jiäny sitä kurssikaverien nauramista kuuntelemmaan, vaikka ois kai suanukkii suorittoo koulutuksen loppuun asti. Voi Esa-parkoo… Kun mikkään homma ei oo hällä oikein onnistunu, Eeva selvitti.
— No enhän mie oo hälle tyly. Oo Ieva huoletta. Mutta hyvä kun kerroit miulle tään kaiken. Tiijänpähän vähän paremmin, mitenkä häntä pittää koittoo käsitellä.
— Juu… Toivottavasti Esa sais nyt pittee ies tuon apulomittajan paikkasa.
Koska Eeva kantoi niin suurta huolta Esan pärjäämisestä, Eija ei viitsinyt mainita, millai-sia ikäviä juttuja hän oli jo kuullut apulaisestaan. Jo useammassa talossa Esa oli kuu-lemma saanut paljon tuhoa aikaan. Yhdessä putkilypsynavetassa hän oli särkenyt kalliin laitteiston, kun oli ex tempore käynyt vetämään leukoja maitoa kuljettavassa putkessa. Eräässä toisessa talossa Esa oli onnistunut pilaamaan koko päivän maitosatsin, kun oli jättänyt tilatankin huuhtelematta puhtaalla vedellä pesun jälkeen. Kun maidon päällä oli vaahdonnut pesuainetta, se oli tietenkin ollut juomakelvotonta.
Melkeinpä talossa kuin talossa Esa oli onnistunut särkemään jotain tai oli unoh-tanut antaa lehmille jauhoja tai lääkkeitä. Jopa sellaistakin väitettiin, että yhdessä nave-tassa hän oli yrittänyt lypsää sonnia ja oli saanut vihaistuneelta sonnilta virtsasuihkun kumisaappaillensa. No, tämä saattoi jo olla pelkkää pilkkapuhetta.
— Koitahan nyt Eija pärjätä sen Esan kanssa, Eeva sanoi hyvästelyn hetkellä.
— No koitanhan mie.
— Ja pistäyvy nyt joskus toisennii kerran kahville.
— Joo. Tottahan toki.
IV
Eija otti neuvosta vaarin ja koetti suhtautua apulaiseensa mahdollisimman hienotuntei-sesti, mutta kuitenkin samalla tietyn etäisyyden säilyttäen. Jonkin aikaa heillä kai menikin ihan mukavasti Laukkasen lehmiä hoidellessa. Eihän Esasta kovin suurta apua ollut, mutta koska mies ei kuitenkaan pyrkinyt kähmimään eikä ehdotellut sopimattomia, Eija ei enää vältellyt häntä.
Toisekseen eiväthän ne hänen suuret rintansa katsomisesta kuluneet. Jos mies sai joitakin kiksejä rintavarustuksen töllistelemisestä, kai se ilo voitiin hänelle suoda.
Kun talon väki pyysi heitä ruokapöytään, Esa jopa uskaltautui istahtamaan Esan vierelle. Kovin mielissään mies näytti olevan, kun sai ruokailla uhkean työkaverinsa vie-rellä. Tarkalleen ottaen talon tarjoamasta ruuasta olisi pitänyt ilmoittaa palkanlaskijalle, mutta tuskinpa yksikään kunnan maatalouslomittaja näin teki, koska silloin muutenkin pienestä palkasta olisi pidätetty pois jokin luontaisetumaksu. Työsuhteensa alussa tun-nollinen Eija oli aikonut toimia pykälien mukaan, mutta Eeva oli puhunut hänet toisiin ajatuksiin. ”Ei sitä pie liijan rehellinen olla.”
— Onkos tuo Saab ihan siun oma auto? talon emäntä kysyi Esalta, kun jälkiruo-kia syötiin.
— Joo. Onhan se. Pidihän se hankkii, kun nää apulomiddajan dyöd alako, Esa vastasi.
Monien muitten paikkakuntalaisten tavoin Esakin puhui Doroppalan murretta. Jotkut viisastelijat olivat antaneet Esalle puheenparren vuoksi uuden lempinimen: Doo-doddaja.
— Taitaa olla jo vähän vanhempoo vuosmallii tuo siun auto? emäntä vielä kysyi.
— Joo. Onhan se. Melekein kakskymmendä vuodda vanha ysikudonen se jo on, Esa vastasi.
— Mutta vielä kuitennii kulukoo etteen- ja taaksepäin?
— Kyllähän se. Ruosdedda on kyllä jo joka paikassa. Vuan eihän duo ollu hin-nallakkaan piladdu.
— Paljonko siitä piti kärsii?
— Seiddemän ja puol saddoo markkoo.
— No sehän kannatti ostoo, vaikka sillä ei ajelis kun seuraavaan katsastukseen asti. Maksaa jo sillon ihtesä pois.
— Joo. On siinä ajoaikoo vielä melekein jouluun asti.
Eihän Esa mikään sarjamurhaaja tai himoraiskaaja ollut, ja toihan hän Eijalle jonkinlaista vaihtelua navettatöihin. Alkaneessa luottavaisuudessaan Eija sitten teki erään kohtalok-kaan virheen. Koska Esa niin auliisti aukoi hänelle ovia ja koetti muutoinkin olla hänelle kohtelias, Eijalta lipsahti puoliksi vahingossa perjantaina töitten päätyttyä muuan lausah-dus:
— Ei kun viikonloppuja. Käyhän Esa joskus kylässä, jos ei muuta tekemistä satu millon olemaan.
Esan silmiin syttyi heti suuri toivon kipinä, kun Eija oli hänelle tämän sanonut. Jo toisena hetkenä Eija katui ajattelemattomuuttaan, mutta eihän hän nyt voinut oikein käy-dä sanojaan perumaankaan. Miehen innostuneen katseen hän ymmärsi liiankin hyvin.
— Joo! Hyvvee viikonloppuu! Piedään mielessä, Esa sanoi.
Kotiin päästyään Eija kuitenkin unohti koko asian. Ei kai Esa nyt niin tosikko voi-nut olla, että olisi ottanut täysin todesta puolihuolimattomasti heitetyn kyläilypyynnön.
V
Toisin kuitenkin kävi. Jo seuraavana aamuna Eija heräsi ovikellon pimputukseen. Se tuntui ärsyttävältä; kun nyt pitkästä aikaa olisi ollut mahdollista nukkua univelkoja pois aamulypsyistä välittämättä. Kuka kehtasi häiritä Eijaa yhdeksän aikaan lauantaiaamuna? Keittiön ikkunasta Eija jo näki, että ulko-oven takana seisoi kukapa muukaan kuin Esa Silanen.
— Voi helevetin helevetti! Eijalta pääsi.
Koska Esa oli jo huomannut nopeasti pukeutuneen Eijan ikkunan takaa, ei Eijal-le jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin mennä avaamaan ovi. Mieli olisi tehnyt sanoa jotain hy-vin kiukkuista unien katkeamisesta, mutta kun nyt mies seisoi rappusilla niin avuttoman näköisenä ja parhaimpiinsa pukeutuneena, Eija nieli ilkeät sanansa viime hetkellä.
Oikein solmionkin Esa oli kietaissut kauluksien ympärille, ja käsissä näytti olevan suklaarasia ja ruusupuska. Kauluspaitaan ja suoriin housuihin Esa oli pukeutunut. En-sin Eijalta meinasi karata hysteerinen nauru, mutta jo toisena hetkenä hänen sisimpään-sä nousi säälin tunne. Yritteliäisyyden puutteesta miestä ei todellakaan voitu syyttää. Jos Esalle olisi näyttänyt vähänkin vihreää valoa, varmaan jo siitä paikasta hän olisi pyytänyt kontallaan Eijaa vaimokseen.
— No mie nyd sidden dulin kyllään, kun sie pyysid, Esa lausui naama totisena.
Sinä hetkenä sanavalmis Eijakin huomasi olevansa aika neuvoton. Ei hän tien-nyt, mitä miehelle olisi pitänyt nyt sanoa. Olisiko hänen pitänyt sepittää jokin äkkiä keksit-ty hätävalhe Enonkoskelle lähtemisestä tai siivouksen aloittamisesta? Toisaalta silloin olisi ollut vaara, että mies olisi tullut seuraavana päivänä uudestaan oven taakse lahjo-jensa kanssa. Vaikeaa oli miehelle kovin tylykään olla. Kun se nyt oikein kukkaset ja suk-laarasiankin oli käynyt varta vasten ostamassa.
— Tuu sissään sieltä. Mie laitan kahvin tippumaan, Eija lausui parempaakaan keksimättä.
Esaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jo tuossa tuokiossa he istuivat nokat vastak-kain keittiön pöydän äärellä. Tunnelma oli vaivautunut, eikä kumpikaan keksinyt oikein mitään sanottavaa. Taisi jo Esaakin hieman nolottaa tämä tilanne.
— Tais se eilinen räntäsade jo piättyy, Eija virkkoi jotain sanoakseen.
— Joo.
— On luvattu vähän lämpimämpee siätä tälle päivälle.
— Joo.
Sanoipa Eija mitä tahansa, aina Esa vain myönteli että joo. Kahvia kuitenkin käy-tiin juomaan ja pullaakin haukattiin. Pitkähkön äänettömyyden jälkeen Eija meni suoraan asiaan. Vaikeaa se oli, mutta ilmeisesti Esalle oli pakko vääntää asiat ihan rautalangasta.
— Niin tiesitkös se Esa, että mie todennäkösesti muutan Helsinkiin syksyllä?
— Jaa.
— Koitan suaha sieltä opiskelupaikan tai sitten hankin sieltä jonkun tilapäisen työpaikan siks aikoo, kun oon piässy yliopistoon kirjoille.
— Jaa.
Esa ei näyttänyt olevan tästä tiedosta vielä millänsäkään. Ajatteliko hän kenties niin, ettei välimatka ollut mikään este seurustelulle? Vai oliko hän jopa valmis muuttamaan itse pääkaupunkiseudulle rakkauden takia? Eija sai ääneensä lisää rohkeutta.
— Niin ja suoraan sanottuna miulla on siellä Helsingissä ukko jo uottamassa. Ei nyt vielä olla Sepon kanssa kihloissa, mutta sellaset on kyllä aikomukset.
Nyt alkoi Esallakin sytyttää. Hänen ilmeensä kalpeni kertaheitolla, ja kädetkin näyttivät käyvän vapisemaan. Eijalle tuli paha mieli, vaikka toki hän toisaalta ymmärsi, ett-ei hän ollut missään vaiheesa Esa-paralle mitään pahaa tehnyt. Minkäpä hän sille mah-toi, jos mies oli käsittänyt heidän välillä olleen jotain muutakin kuin työkaveruus.
— Jaha. No dää asia on sidden selevä, Esa vain lausui, nousi pöydästä ja jätti puolilleen juodun kahvikupposen asetille.
Eija kyllä yritti sanoa jotain lohduttavaa, mutta eipä Esa jäänyt sitä enää kuunte-lemaan, nappasi vain takin eteisen henkarista ja poistui ulos hyvästejä sanomatta. Eija katsoi maljakkoon asetettuja komeita ruusuja, ja häneltä pääsi itku. Ei hän olisi tahtonut pahoittaa apulaisensa mieltä.
VI
Esa otti pakit niin raskaasti, ettei kyennyt tulemaan seuraavalla viikolla ollenkaan töihin. Selkäkipuihin vedoten hän sai kokonaisen viikon sairauslomaa, ja joihinkin muihin syi-hin vedoten hän onnistui pääsemään erääseen toiseen taloon apulomittajaksi. Ei hän tahtonut isorintaista Eijaa enää edes nähdä.
Syvässä masennustilassa Esa vietteli yksinäisiä päiviään, eikä osannut tehdä paljon muuta kuin katsoa apaattisena telkkaria. Nämä olivat varmaan jo kymmenennet rukkaset, jotka hän oli saanut armeijan jälkeen. Tuon tuostakin Esa huomasi katsovansa omaa peilikuvaansa eteisen peilissä.
— Miks miun piddää vielä olla dälläsen vanhan Kaalepin näkönen? Niin kun dässä puuddeessa olemisessa ei ois jo muudennii darpeeks kesdämisdä. Miks Luojan pidi andoo miulle dällänen ulukonäkö ja kaljupiä? Ja samalla sidden rädkäsdä miulle näin luonnoddoman kovad himod!
Yksin puheleminen ei ollut Esalle mitenkään uutta käytöstä. Eihän hänellä useimmiten ollut ketään juttukaveria, jolle hän olisi voinut sisintänsä purkaa. Kirkonkylällä asuville vanhemmille oli mahdotonta puhua arkaluontoisista asioista, ja useimmat ikätoverit olivat joko muuttaneet Etelä-Suomeen leveämmän leivän perässä tai vakiintuneet elelemään jonkun naisen kanssa. Muutamilla vanhoilla koulukavereilla oli jo jälkikasvuakin.
Kun nainen astui pysyvämmin jommankumman miehen elämään, siihenpä se miesten välinen ystävyys tuppasi lopahtamaan. Tai kenties mitään tosi ystävyyttä ei ollut koskaan ollutkaan, jos se sammui tällaisen syyn takia.
Kovin onnettomaksi luuseriksi Esa itsensä usein tunsi. Toiset miehet perustivat perheitä, saivat lapsia ja saivat tyydyttää seksuaalisia halujaan säännöllisesti toisen ihmi-sen kanssa, ja Esa vain riutui ainaisessa yksinäisyydessään. Joitakin yksittäisiä lyhytai-kaisia suhteita hänellä toki oli ollut, mutta yleensä hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin laittaa pornoleffa pyörimään ja mennä omin käsin onneen.
Vain harvoin kukaan kävi Esan luona kylässä. Yksin hän sai kaikki huolensa ja murheensa kantaa pienessä mökissään, jossa ei ollut edes vesijohtoja. Talo oli erään su-kulaisen omistama, eikä hän perinyt Esalta kuin nimellistä vuokraa. Sähkölaskuihin ei paljon rahaa kulunut, koska eihän Esalla kulunut virtaa juuri muuhun kuin valaistukseen sekä telkkarin ja videonauhurin käyttämiseen. Vähäiset pyykkinsä hän kävi pesemässä kerran kuukaudessa vanhempiensa luona.
Esa ei kyennyt oikein edes muistamaan, kuinka moneen kirjeenvaihtoilmoitukseen hän oli jo vastannut. Useimmiten hänen kirjeisiinsä ei vastattu ollenkaan tai sitten kirjeenvaih-to lopahti viimeistään siinä vaiheessa, kun valokuvia oli vaihdettu. Vanhan Kaalepin nä-köinen mies ei erityisemmin naisissa kiinnostusta herättänyt.
Eihän naisia tuntunut innostavan kuin jotkut yli 190 senttimetriä pitkät atleettiset hurmurimiehet, joilla oli vanha tumma tukka ja jäntevät kasvonpiirteet. Jos ulkoiset omi-naisuudet olivat heikommat, tätä puutetta olisi toki voinut paikata paksulla lompakolla, korkealla koulutuspohjalla ja hyvällä työpaikalla tai sitten liukkaalla suuvärkillä.
Esalla ei ollut mitään näistä avuista. Eihän hän ollut kuin peruskoulun kehnoilla arvosanoilla läpi rämpinyt, hintelä ja vähävarainen äijä. Ja kun ne hiuksetkin olivat hänel-tä lähteneet ennen aikojaan! Suutaankaan hän ei osannut soittaa, ja ehkäpä juuri siksi-kin monet treffit olivat menneet pieleen.
Kirjeenvaihtopalstoilla Esa oli törmännyt useampaan kaupallisen seksin myyjään. Näiltä naisilta olisi irronnut lämpöä ja hellyyttä, kunhan vain joutavaa käteistä olisi ollut. Kirjeenvaihtoilmoitus saattoi kyllä olla ihan viattoman ja kunniallisen näköinen, mutta vastaukseksi saattoi sitten tulla valokopio erilaisten seksipalvelujen sisällöistä ja taksoista. Käytettyjä alushousuja ja sen sellaisia olisi irronnut vähän huokeammallakin hinnalla. ”Vitunkarvoja viidellä kympillä”, oli eräässä koneella kirjoitetussa esitteessä mainostettu.
Yhden heilan perässä Esa oli mennyt Kuopioon asti. Viimeisillä rahoillaan hän oli auton-sa tankannut ja toiveikkaana Kuopioon ajanut. Vasta määränpäässä pelin henki oli Esal-le paljastunut, kun hän oli soittanut daamille puhelinkopista. ”Kokovartalohoito maksaa sit seitsemän sataa viiskymmentä markkaa. Ja lisäks sun pitää varata meille hotellihuone koko yöksi. Kotiini mä en ketään päästä”, oli opiskelijaneitokainen Esalle sanonut.
Se siitä sitten. Surkuhupaisaa oli, että Esan ruosteinen auto oli maksanut täsmäl-leen saman verran. Pettyneenä hän oli ajanut samoin tein takaisin kotiin ja hieman myö-hemmin hän oli tämän ikävän tapauksen muutamille hyvän päivän tuttavilleen suoraan kertonut. Helpottihan se vähän oloa, kun asian jollekulle kertoi.
Lopulta Esa oli jo nauranut mielipuolen lailla tälle vesiperäreissulleen. ”Seid-demän puol saddoo! Ajadelkee sidä! Saman verran ois kokovardalohoido maksanu kun miun audo! Hoh hoh hoo…”
Silti Esa vain yritti. Kun hän oli surrut muutaman päivän Eijalta saatuja pakkeja, kohta hän oli taas kirjaston lehtilukusalissa tutkimassa kirjeenvaihtoilmoituksia. Ei hän osannut muutakaan tehdä.
VII
Elämä kuitenkin meni kuitenkin eteenpäin niin Eijalla kuin Esallakin. He eivät enää ta-vanneet toisiaan, ja niin kai oli kummallekin parempi. Varmaan olisi ollut aika kiusallista istua enää samassa kahvipöydässä, yhdessä navettaan nyt menemisestäkään.
Kesäkuun alussa Eija kävi Helsingin yliopiston pääsykokeessa. Hän oli valmis-tautunut kokeeseen huolellisesti ja koe menikin oikein hyvin. Juhannuksen tienoilla Eija sai tietää päässeensä yliopistoon kieliä lukemaan.
Seppo-sulhasen kanssa hankittiin hyvissä ajoin vuokrakämppä ja joitakin huone-kalujakin tulevaa syksyä varten. Kumpikin tienasi koko kesän rahaa yhteistä pesää var-ten: Eija teki maatalouslomittajan hommia kotiseudulla ja Seppo jakoi postia pääkaupun-kiseudulla. Elämä hymyili.
Myös Esalla kävi pitkästä aikaa hyvä tuuri heinäkuun koittaessa. Erään kirjeenvaihtotut-tavansa kanssa Esa saavutti tavoitteensa. Ilomantissa asusteleva nelikymppinen yksin-huoltajaäiti kertoi jo ensimmäisessä kirjeessään hakevansa pelkkää tilapäistä lohdutusta palavaan miehen kaipuuseensa. No sehän sopi viriilille Esalle oikein hyvin.
Esa ajeli seitsemän ja puolen sadan markan autonkotterollaan Ilomantsiin heti tilaisuuden tullen, eikä hänen tällä kerralla tarvinnut kokea pettymystä. Jo asunnon etei-sessä innokas yksinhuoltajaäiti avasi Esalta vetoketjun ja otti vain kylmänviileästi letkun suuhunsa. Nainen konttasi reippaasti taaksepäin, ja Esa vain seurasi kiltisti jalat haral-laan makuuhuoneeseen koko ajan heppinsä katkeamista peläten.
Hyvin tohkeissaan Esa tätä viikonloppureissuaan myöhemmin selvitti muille koti-seutunsa miehille.
— Nyd jädkäd muuden onnisdu dää reissu! Oli kyllä kerrassaan kiimanen narddu! Ei darvinnu yhdään pilluu kerjädä ja vongada! Pikemminnii päinvasdon!
— No olkos sillä muijalla muksut kotona? Esalta kysyttiin.
— Ei ollu. Ne olivat koko viikonlopun isovanhempiensa luona hoijossa.
— No sie sitten sait reikee niin paljon kun halutti?
— Kyllä! Ainud ikävä puol oli, kun miulle ei dullu kondomid mukkaan. Se asia unohdu siinä lähdöhödäkässä.
— No entäs sitten?
— Ka sidden ei auddanu kun lähdee lähimmälle huoldoasemalle kordsuja osda-maan. Vuan sillonkaan en älynny osdoo kun yhen pakedin kumeja. Eihän ne kymmenen kordsuu meille koko viikonlopuks riiddäneed. Lauvandai-ildana ne jo loppuvad… No sid-den vejeldiin sunnundaihin asdi paljaalla. Eihän miun munasda ennee dullukkaan kun kuumoo ilimoo siinä vaiheessa… Esa selitti.
— No on siulla ollu melekosennii kovat paineet, joku naurahti.
— Kyllä oli! Vuan nyd on pallid dyhjenneddy vähäks aikoo. Jaksaa duas männä vähän aikoo eddeenpäin.
Kukaan ei käynyt kyseenalaistamaan Esa urotöitä. Ajateltiin niin, ettei Esan kaltainen to-tinen ja yksikoinen mies edes osannut valehdella. Koska hän kertoi niin avoimesti epä-onnistuneet reissunsa ja muutkin epäonnistumisensa, miksipä hän ei olisi kertonut suo-raan myös niitä harvoja onnistuneita kokemuksiaan.
— Pornoelokuvien näyttelijäks sen pitäs männä tuolla potenssilla. Kun jaksaa höylätä uamusta iltaan kun joku kone, joku tuumasi.
— Joo! Oon mie kyllä kuullu muuvaltakkii, ettei Esan naimahaluissa oo mittään tolokkuu, kun se piäsöö kunnolla hommiin. Yks muija oli aikonaan siltä kysyny, että etkö sie Esa koskaan nuku. Ja sillon se sai kaljuusa fritskun… Heh… eräs toinen tiesi sanoa.
VIII
Kun Eija oli tehnyt maatalouslomittajana viimeisen työpäivänsä, Eeva ja pari muuta nais-tuttavaa järjestivät Eijalle epäviralliset läksiäiset Eevan ja hänen miehensä kesämökillä Puruveden rannalla. Oli jo elokuu, kun tämä tyttöjen iltapäivä pidettiin. Naiset grillasivat kyljyksiä ja naukkailivat punaviiniä ja olutta ulkosalla.
Iloinen puheensorina kantautui tyynen järvenselän yli naapurimökeille asti, eikä mennyt kauan, kun läheiselle luodolle ilmestyi muuan onkimies perätuuppariveneellä. Eeva sen ensimmäisenä huomasi.
— Jaha… Rapo tuli tuas ongelle, kun kuul tiältä naisten kikatusta, Eeva myhäili.
— Kukas tää Rapo oikein on? Eija kysyi luodolle katsellen.
— Se on yks Honkalan Raimo, joka ajeloo kylätaksii Salokylässä, Eeva vastasi.
Reilun sadan metrin päässä Buster-alumiiniveneessä istuva mies kylläkin piti onkivapaa käsissään, mutta enemmän hän taisi käyttää aikaansa vähissä vaatteissa ran-nalla liikkuvien naisten tiirailuun kuin kalastamiseen. Tokkopa hänellä oli matoakaan koukussa.
— Jassoo… Ai tää on nyt se tirkistelijäukko, josta koko kylä puhhuu? Eija hymäh-ti.
— No just se… Ei sillä oo tiettävästi koskaan naisystävee ollu, mutta kova vimma sillä on aina ollu vähäpukkeisia naisia kytätä millon minkäkii pusikon tai puun takkoo… Heh… Kaislikossa suhisee… Eeva jutteli hymyssä suin.
Pienehkössä kyläyhteisössä tällaiset tapaukset tiedettiin oikein hyvin. ”Kaislikos-sa suhisee.” Sen sanonnan Eija oli jo useamman kerran kuullut, kun taksiautoilija Raimo Honkalasta oli ollut puhetta.
Rapo oli hankkinut Salokylään kylän ensimmäisen vhs-videonauhurin, kun niitä oli alkanut tulla markkinoille 1980-luvun alussa. Tämä laite oli maksanut tuolloin yli viisi tuhatta markkaa, enemmän kuin monen ihmisen kuukausipalkka. Sekin tiedettiin, että Rapolla oli pornoelokuvia kaapit ja hyllyt täynnä. Ennen videonauhuriaikaa Rapo oli kat-sellut luontoelokuviaan kaitafilmilaitteilla. Honottavalla astmaäänellä hän puhui, eikä eri-tyisemmin edes häpeillyt näitä harrastuksiaan. ”Saksalaiset kesälomaturistit on parraita, kun ne ottaa aurinkoo iliman rihmakiertämeekään!”
— Mutta ihan vuaraton tappaus tää Rapokii on, Eeva tuumasi.
He juttelivat hiljaisella äänellä, mutta ehkäpä onkimies silti aavisti heidän juttu-jensa sisällön, koska siirsi venettään soutamalla toiseen paikkaan. Ei aikaakaan, kun ruohikon takaa alkoi näkyä linssien välähtelyä.
— No niin… Siellä Rapo jo kaivokii kiikarit esille. Heh… Eeva hykerteli.
— Taitaa olla erityisen kiinnostunu tästä meijän Eijasta, eräs toinen nainen nau-rahti.
Heinosen kyläkaupassa Eija oli pari kertaa törmännyt tähän honottavalla äänellä puhuvaan erityisen pitkäkätiseen mieheen ja toki hän oli heti huomannut miehen tuijot-tavan hänen rintojaan niin kiinnostuneena, että melkeinpä ukkoparan silmälasit olivat pamahtaneet hajalle. Pienessä viinihiprakassa Eijalle tuli äkillinen päähänpisto lähteä uimaan nakusillaan.
— No mitäs sie nyt vuatteitas kävit riisumaan? Eeva melkein parkaisi.
— Ka käyn uimassa. Siehän ihe sanoit jokkii aika sitten, että tiällä teijän rannassa voipi uija ihan alasti, Eija hykerteli.
— No voipi tietennii normaalisti, mutta meinasitkos sie nyt ihan tuon Rapon aika-na…?
— Ka kyllä meinasin, Eija tokaisi.
— Ja annat sen nähä kaiken…?
— Juu! Pittäähän se ilo Rapo-paralle järjestee. Kahtokoon nyt ihan syvämmesä kyllyyvestä!
Eijassa oli aina ollut toinen puoli kujeilevaa luonnonlasta. Hän riisuutui alastomaksi ja käveli varta vasten laiturille keimailemaan ja valtavia meijereitään heiluttelemaan. Hän pyllisti järvenselän suuntaan ja vieläpä oikein pyöritteli leveää peppuansa edestakaisin. Linssit välkkyivät ruohikon takana erityisen vilkkaasti, ja naiset rannalla nauroivat katke-takseen.
— Siinä on nyt Rapolle silimänilloo kerrakseen… Eeva sai sanotuksi.
Sitten Eija hyppäsi järveen ja polskutteli lämpimässä rantavedessä pitkän kierrok-sen. Linssien välke kävi kaiken aikaa.
— Nyt riittää Rapolla juttuu ens muanantaina Heinosen kaupalla, Eeva virkkoi, kun kyljyksiä popsittiin grillikatoksessa.
— Antaapa hänen puhhuu. Enpä mie oo sitä ennee kuulemassa, Eija sanoi.
— No elä nyt silti meitä kokonaan jätä, vaikka sinne Helsinkiin muutatkii.
— Enhän mie. Käyn mie välillä kotipuolessakkii.
— Hyvä. Eihän niitä juuriaan pie unohtoo.
Päivä alkoi hiljakseen hämärtyä. Onkimies viipyi silti vielä apajillaan. Vasta kun naiset olivat siirtyneet sisälle mökkiin kahvia keittelemään, perämoottori hörähti käyntiin.
