Taas yksi sateisen harmaa päivä. Leo yritti kaikin voimin pysyä positiivisena, mutta vilkaistessaan ulos, kuten joka aamu, hän koki jälleen pettymyksen. Vettä tihuutti tasaiseen tahtiin, kastellen tiet ja viilentäen ilman. Taas vanhemmat miettisivät hänen mielenterveyttään, kun hän pistäisi sadetakin päälle. Leo sulki äitinsä valitsemat, äitelän väriset verhot ja raahautui ruokkimaan kilpikonnansa Achilleuksen. Achilleus kömpi innoissaan Leon täyttämälle kupille ja Leo silitti varovasti sen päälakea. Hän yritti olla miettimättä ulkona odottavaa sadetta, mutta oli kuin kolea ilma olisi valunut ikkunoiden raoista, ja saanut Leon ajattelemaan vain tulevaa päivää. Vastahakoisesti Leo laahusti olohuoneen läpi keittiöön, jossa hänen isoveljensä Bengt teki itselleen eväsleipiä. Hän oli äidin aamuvuoron kunniaksi päättänyt pistää leipiinsä kaikkea mahdollista epäterveellistä. Bengt katsahti Leoon hiukan syyllisenä, mutta ei sanonut mitään sulkiessaan eväslootansa.
"Missä Irene on?" Leo kysyi välittämättä Bengtin salaisista touhuista. Äiti yleensä raivostui, jos tajusi lapsiensa syövän hiukkaakaan epäterveellisesti. Leo ei jaksanut äitinsä paasauksia, joten hän tyytyi hedelmiin ja leipään kalan kera.
"Eikös tuo vetele autuaana hirsiä", Bengt kohautti olkiaan ja aukaisi happamana appelsiinia.
"Eikö se pitäisi herättää, kohta se myöhästyy koulusta", Leo huomautti etsiessään jotain muuta kuin terveysmuroja. Hän joutui pettymään ja tyytyi leipään.
"Irene saa maksaa omaa lääkettään", Bengt sanoi välinpitämättömästi ja vilkaisi rannekelloaan. "Mun pitää sitä paitsi lähteä, menen Adelaiden kautta."
"Sä ja sun Adelaidesi", Leo tuhahti, mutta Bengt oli kuin ei olisi kuullut ja pyyhälsi ovesta. Leo mulkoili veljensä perään ja katsoi, kun tämä juoksi ikkunan ohi, kuin olisi saanut Amorin nuolia ampuvan tappajakarhun peräänsä. Leo todella toivoi, ettei ikinä olisi samanlainen. Tytöistä oli vain harmia, sen hän oli oppinut jo isosiskoltaan.
Kun Ireneä ei alkanut kuulua, Leo päätti mennä herättämään hänet. Irenen huone oli kaaoksessa ja tyttö nukkui sikeästi laiskanpulskea koiransa kainalossaan. Leo inhosi kaikelle räksyttävää löytökoiraa, mutta ei ollut sanonut sitä Irenelle. Hän osasi olla hyvin herkkänahkainen halutessaan.
"Irene! Myöhästyt koulusta!" Leo huusi, mutta Irene käänsi kylkeä ja tipautti koiran lattialle. Se ulahti ja alkoi heti räksyttää Leolle lurppakorvat lepattaen. Samassa Irene säpsähti hereille.
"Mads! Turpa tukkoon!" hän huusi ja koira vaikeni ja istahti karmiininpunaiselle untuvamatolle hiljaa vikisten. Irene kääriytyi takaisin peittoonsa.
"Sulla on kymmenen minuuttia aikaa valmistautua!" Leo huomautti, mikä sai Irenen pomppaamaan istualleen siniset silmät laajeten. Hän ponnahti vaatekaapille ja huitoi häntä häipymään. Leo kohautti olkiaan ja poistui takaisin keittiöön. Hän vilkaisi sateista ilmaa ja sitten
sadetakkiaan. Tänään hän pukeutuisi kuin muutkin. Olisi kuin ulkona ei sataisi. Leo hyrisytti ajatuskin märistä vaatteista ja vettä tirskuvista lenkkareista. Huokaistuaan kerran hän tarttui reppuunsa ja paineli ulos, missä vihmoi tasaiseen tahtiin. Hän toivoi edes yhden aurinkoisen päivän elämäänsä.
Hän katseli Haldenin harmaita katuja, jotka joillekin avautuivat aurinkoisina ja kirkkaina. Hän ei ymmärtänyt mikä hänessä oli vikana; joka päivä, joka ikinen hetki hänen elämässään oli täynnä sadetta. Eikä se vain näkynyt. Hän tunsi miten hänen vaatteensa kastuivat ja hiuksensa liimautuivat päälakeen. Mutta kukaan muu ei kastunut, eikä käyttäytynyt kuten sadesäällä kuuluuu. Kukaan muu ei pistänyt sadetakkia päälle ja kumppareita jalkaan, vaikka vettä satoi kuin
saavista.
Päästyään kotikatunsa päähän, hän kuuli juoksuaskelia. Irene hidasti saapuessaan hänen vierelleen. Hänen pukeutumisestaan pystyi päättelemään, että oli koleahko, mutta aurinkoinen kevätpäivä. Leoa alkoi ketuttaa.
"No, joko on löytynyt se unelmien mies?" Irene kysyi muina miehinä ja yritti silotella pörröisiksi jääneitä hiuksiaan. Huomasi selvästi, että hän oli lähtenyt kiireellä.
"Heko heko", Leo mutisi. Hän ei ymmärtänyt siskonsa pakkomieltä saada hänet homoksi.
"Olen vähän katsellut kandidaatteja", Irene vihjaili ja Leo huokaisi ärsyyntyneenä.
"En ole oikein sillä tuulella, kiitos nyt vain!"
"No anteeks, sä kyllä tiedät, etten halua susta semmosta, kun Bengt", Irene mutisi. "Kiva muuten, kun oot pistänyt jotain muutakin päälle kuin pelkän sadetakin." Irene taputti Leon päätä, huikkasi heipat ja kääntyi lukion suuntaan. Leo ei vastannut, vaan kääriytyi tiukemmin märkään huppariinsa. Häntä inhotti siskonsa addiktio kaikenalaiseen homomaiseen. Leo muisti erityisesti, miten pettynyt sisko oli, kun Mads oli kiinnostunut tyttö- eikä poikakoirista. Kun hän ei ollut saanut homokoiraa, oli Irene yrittänyt käännyttää Leon kilpikonnan ja kun Leo oli käskenyt lopettaa, oli Irene iskenyt silmänsä pikkuveljeensä.
Varsinkin Bengtistä se tuntui olevan ratkiriemukasta.
Kun Leo pääsi koululle, hän oli litimärkä. Häntä kylmi ja vettä tippui niskasta selkään. Kaikki muut olivat kuivia ja nauttivat auringon lämmöstä. Leo tarkasteli luokkansa poikia, jotka tönivät toisiaan ja nauroivat. Hän hipsi varovasti ankean pihan ainoan puun varjoon. Hän yritti näyttää siltä, ettei olisi kylmissään, mutta se oli yhä vaikeampaa. Leo huomasi yhden tyttöryhmän katsovan häntä halveksivasti ja käänsi katseensa. Kiukku alkoi kivuta esiin. Hänessä ei ollut mitään huomioitavaa, ei ainakaan tänään, kun sadetakki oli jätetty kotiin.
Samassa Leon huomio kääntyi tuntemattomaan tyttöön koulun porteilla. Hänellä oli vaaleat, kiharaiset hiukset ja hiukan epäsiistit vaatteet; farkut olivat kuluneet ja pitkävartisten saappaiden kärjet oli paikattu useaan otteeseen ilmastointiteipillä. Hän silmäili oppilaita arvioivasti, ei lainkaan pelokkaasti. Leolle tuli outo olo, kun tytön katse ohitti hänet. Hän yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta kurkki olkansa yli tytön kävellessä kohti koulurakennusta. Leo pisti merkille, miten äsken häntä mulkoillut tyttöporukka siirtyi supisemaan tulokkaasta. Tyttö ei kuitenkaan näyttänyt olevan moksiskaan, vaan käveli määrätietoisin askelin koulurakennuksesta sisään.
Oli kuin lumous olisi rikkoutunut. Leo käänsi nopeasti katseensa takaisin lainehtivalle asfaltille. Hän ihmetteli, miten tyttö oli eksynyt tänne, sillä tämä oli Haldenin surkein koulu; ilmapiiriltään ja ympäristöltään. Hän muisti erityisesti päivän kolmannelta luokalta; se oli ollut muuten normaali, mutta sinä päivänä hänen kaverinsa olivat päättäneet, että hän oli friikki, eikä kuulunut joukkoon.
Sataisiko aina, jos hänellä olisi ystäviä?
Joo ei, Leo halusi olla välittämättä sateesta. Jos hän eläisi normaalisti, eikä katselisi taivaalle, sade saattaisi tauota. Ja jos hän ei huomaisi sadetta, hänen ei tarvitsisi pitää sadetakkia ja hänellä voisi olla joskus ystäviä. Leo alkoi hymyilyttää ajatus ja kun koulun ankea kello soi, hän pidätteli hyräilyä. Taas hän oli hetken lähempänä aikuiseksi pääsemistä.
Hymy kuitenkin hyytyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, sillä luokkaan mennessään Leo kuuli tyttöryhmän kuiskailut;
”Se on ihan outo, näitteks te sen kengät?”
”Mitä toikin tossa virnuilee?”
”Katto kun halpaa makkaraa! Kattos itseään peiliin.”
Leon teki mieli tölväistä ämmille, että mitä he siinä puhuivat itsestään tuohon sävyyn, mutta päätti pysyä hiljaa. Siitä ei tulisi kuin turpaan koulun jälkeen. Ja äitiltä hirveä hellyydenpuuska. Ja komea mustelma huomiseksi.
Jos miettii hyviä ja huonoja puolia, huonot jyräävät ehdoitta.
Leo valui takimmaiseen pulpettiin ja painautui patteria vasten, joka oli ikävä kyllä kylmä. Leo yritti estää hampaitaan kalisemasta ottaessaan esille laskuopin ja penaalinsa. Häntä hävetti yhä Irenen tekemät sydämet penaalin päädyissä ja yritti peitellä ne, jotta niistä ei taas sanottaisi. Onneksi vuoden jälkeen Gudmundin huutelut Leon rakkaudesta penaaliin olivat vähentäneet suosiotaan.
Matikan opettaja, rouva Formo Hansen, asteli luokkaan nenä pystyssä, kuten aina ja istahti tuoliinsa selkä suorassa, kuin joku olisi tuikannut hänelle rautakangen takalistosta selkärangan tueksi. Samalla hänen takaansa paljastui se sama tyttö, jonka Leo – ja kaikki muut – oli nähnyt tulevan portista. Tytön siniset silmät silmäilivät luokkaa ja hän hymyili kuuden tytön ryppäälle edessään. Leo erotti perältä asti, miten tytöt hymyilivät väkinäisesti. Tulokas ei huomannut.
”No niin, pikku räkänokat, tässä on Greta Brundtland. Olkaapa kiltisti ja ottakaa hänet mukaan leikkeihinne”, Formo Hansen sanoi niin nopeasti kuin pystyi ja viittoi Gretan sisemmäs luokkaan. Gretan silmissä häivähti hämmennys, sillä ei ollut vapaata paikkaa istua.
”Öh... rouva-”, Greta aloitti, mutta samassa Formo Hansenin kivikautinen puhelin pärähti soimaan.
”Mikä näitä kaikki vaivaa! Minun kuuluisi opettaa näitä apinoita, eikä lörpötellä turhia-”, opettaja lakkasi paasaamasta nähdessään soittajan. ”Ja nyt iho umpeen jokaisella, kiitos.” Kukaan ei liikahtanutkaan, kun Formo Hansen vastasi ja lirkutti tervehdyksensä. Leo kuvotti naisen mielistelevä asenne.
Mutta puhelun edetessä Formo Hansenin oli yhä vaikeampi pitää äänensä iloisena. Kun puhelu lakkasi, hän näytti siltä, kuin olisi maistanut Achilleen vitamiinipillereitä. Opettaja imitoi täydellisesti Bengtin reaktiota.
”Nyt...”, Formo Hansen silmäili luokkaa hetken, ”Greta, tuo hömelön spanielin näköinen poika tuolla, Leo, opastaa sinua täällä pari päivää. Istut ja liikut hänen kanssaan. Ja ei vastalauseita! Helvetti soikoon, olen tuhlannut jo viisi ja puoli minuuttia kallista opiskeluaikaa!”
Leo ei kuunnellut, mitä opettaja paasasi, vaan tuijotti uutta tyttöä. Hän tunsi punastuvansa korviaan myöten, mutta yritti näyttää rennolta Gretan hypähtäessä hänen pulpetilleen. Leo yritti siirtyä pari senttiä taaksepäin, mutta seinä tuli vastaan. Kaikki tuijottivat ja Leo halusi vajota maan alle. Hän ei ollut eläessään hävennyt näin.
Näyttikö hän muka hölmöltä spanielilta? Leo kuvitteli mielessään, miten tyrkkäisi opettajan kaivoon. Sillä hänestä tulisi varmasti koulun suosituin tyyppi. Hän ei kuitenkaan voisi tyrkätä opettajaansa kaivoon, sillä lähettyvillä ei ollut kaivoja ja sen jälkeen hän joutuisi huitsin tuuttiin täältä, jonnekin nuorten kriminaalien joukkoon, jossa häntä kiusattaisiin vielä pahemmin kuin täällä. Taas kerran hän joutui pakottamaan ihanat ajatukset pois ja vain siksi, koska hän ajatteli huonoja puolia liian tarkkaan. Sen takia hän ei ikinä tehnyt mitään. Hän oli mammanpoika.
Ja kaikki tiesivät sen.
Kun matikantunti viimein loppui, Leo paineli luokasta minkä jaloistaan pääsi. Onneksi Formo Hansen oli tajunnut ensimmäisen puolen tunnin jälkeen, että heidän opiskelumenestyksensä heikkenisi, jos Greta istuisi Leon pulpetilla. Hän oli soittanut – hyvin äkäisenä – talonmiehen tuomaan pulpetin ja tuolin ja viimeiset minuutit Greta istui aivan hänen vieressään.
Saatuaan lenkkarit jalkaansa, hän yritti olla muistamatta Gretaa, joka varmaan yritti löytää hänet. Vaikka Leo ei halunnut olla ilkeä, ajatus tytöstä pakotettuna hänen seuraansa tuntui julmalta pilalta. Jos hän olisi ollut joku toinen, vaikka itsevarma ja hauska Gudmund, hän olisi ottanut Gretan vastaan rento hymy huulillaan.
Mutta hän sattui olemaan kylmissään oleva Leo.
Pahaksi onneksi Leo kompastui jalkoihinsa ja mätkähti likaiselle lattialle. Hänen kirjansa levisivät käytävälle ja ihmiset huudahtelivat hämmästyneinä, kun kirjoja ja papereita sateli heidän nilkoilleen. Jostain kuului naurua, jonka Leo tajusi kuuluvan Gudmundille. Hän pinnisteli yrittäessään estää itseään punastumasta, mutta kun hän keräsi vettyneitä kirjojaan, jotka muiden silmissä olivat kuivia, hän tunsi poskiaan kuumottavan.
Joku ojensi hänelle paperinivaskan. Päällimmäisenä oli piirustus pitkähiuksisesta tytöstä, jonka Leo oli tehnyt eilen tylsyydessään. Hän riuhtaisi nivaskan äkkiä hennosta kädestä ja työnsi ne reppuunsa välittämättä, että ne rypistyivät tai repeytyivät, vaikka yleensä hän käsitteli niitä aarteinaan.
Hän nousi seisomaan ja kohtasi hämmentyneen Gretan katseen.
Leo yritti näyttää rennolta.
”Ai moi”, hän sai kakistettua suustaan.
”Moi”, Greta sanoi otsa kurtussa. ”Sä et oottanu mua.”
”Mulla oli vähän... tota... kiire. Tai jotain...”
”Joo, huomasin”, Greta sanoi. ”Mutta toi sun piirustus oli hieno.” Greta hymyili vaisusti. Leo yritti vastata hänen hymyynsä, mutta suu nousi pikemminkin irvistykseen. Greta naurahti hieman.
”Sä et taida olla mikään... iloinen heppu.”
Leo hymähti ja hänen suunsa valahti normaaliasentoon. ”Mä en oo mikään luonnonlahjakkuus siinä hommassa.”
Greta näytti huvittuneelta.
”Joo, mä ymmärrän. Mä voin vaikka opettaa”, hän sanoi ja nykäisi Leo hihasta. ”Mutta ensin sun on näytettävä mulle paikkoja.”
Pihalla ei liiemmin ollut mitä näyttää. Hän osoitteli ympäripyöreästi paikkoja, joita kannatti välttää, kuten Suosittujen tyttöjen ja koviksien alueet, sekä syrjäytyneiden nurkka. Syrjäytyneiden nurkassa viettivät aikaa ne oppilaat, jotka eivät haluneet syrjäytyä yksin ja joita suositut kiersivät kaukaa. Kun Leo selitti koulun käyttäytymismallia, Greta vain nyökkäili, kuin siinä ei olisi mitään outoa.
Kun hän oli näyttänyt neutraalin maaperän, missä ”tavalliset” ihmiset oleskelivat, hän meni pihan ainoan puun luokse, josta oli vuosien aikana muodostunut hänen vakiopaikkansa. Leo yritti olla näyttämättä kylmyyttä, joka tunki yhä syvemmälle jokaisen sadepisaran myötä.
Greta istahti penkille ja sulki silmänsä. Hän selvästi nautti auringon säteistä ja Leo ei voinut olla tuntematta kateuden pistoa. Niin mihin jäi se positiivinen poika, joka odotti toiveikkaana aikuistumista?
”Onks tää koulu susta ihan normaali?” Leo kysyi ennen kuin itsekään tajusi, mitä päästi suustaan.
”Mitä?” Greta hämmästeli. ”Miksei olisi?”
”Mä vaan mietin... Mistä sä sitten oot kotosin?”
”Følefristä”, Greta sanoi välinpitämättömästi.
”En ole ikinä kuullutkaan.”
”Se on ihan pohjoisessa, Ruijan läänissä. Moseijan lähellä.”
”Joo, ei sano mitään. Oon surkea maantiedossa.”
”Niin mäkin”, Greta sanoi.
Leo ei sanonut mitään istahtaessaan Gretan viereen jättäen kuitenkin hajuraon. Hän olisi halunnut pelata käsikonsolillaan, mutta hän ei yksinkertaisesti kehdannut. Äiti jaksoi aina paasata kohteliaisuudesta ja jos hän edes elehtisi siihen suuntaan, että oli pelannut peliä tytön läsnäollessa, rakas äitimuori saisi hepulin.
Leo tuijotti tiukasti maahan, mutta kohotti katseensa, kun tunsi Gretan jännittyvän vierellään. Leoa kylmäsi, kun hän näki Suosittujen tulevan heitä kohti.
”Moi!” sanoi etummainen tytöistä; hyvin samannäköinen kuin Greta, mutta hänen vaatteensa oli ostettu – tai siis varastettu – merkkiliikkeistä. Hän hymyili niin teennäisesti, että Gretan oli mahdotonta olla huomaamatta sitä. ”Mä oon Vanja.”
Greta kuitenkin hymyili säteilevästi ja kätteli tyttöä.
”Niin mikä sun nimi oli?” tarkisti Rhoda kimittävällä äänellään. Hän siloitteli punaisiksi värjättyjä hiuksiaan ja katseli Gretaa isoa nokkaansa pitkin.
”On tosi harmi, ettei kukaan teistä kuullut sitä”, Greta sanoi muina miehinä. ”Minulla on kuitenkin sellainen periaate, ettei kuuntelemattomille toisteta. Ehkä joku täällä sattui kuulemaan sen ihan vahingossa, voitte vaikka käydä tiedustelemassa.”
Tytöt näyttivät, kuin Greta olisi mojouttanut heitä nyrkillä naamaan. Leon teki mieli vaientaa Greta, mutta siitä olisi tullut pelkkää sanomista.
”No... Luulin tuon ”Hölmön Spanielin” opettaneen sinulle tämän koulun käytösmallia hiukan tarkemmin”, Vanja sanoi ja muut tytöt hirnuivat.
Leo kiristeli hampaitaan ja tuijotti asfalttia niin tiukasti kuin pystyi. Hän ei sanoisi noille lutkille mitään.
”Kyllä, hän kertoi hyvin tarkkaan”, Greta sanoi yhä iloinen sävy äänessään.
”No, tuutko meidän kanssa jäätelölle tänään koulun jälkeen? Tässä koulun lähellä on edullinen jäätelöbaari”, Rhoda sanoi ja hymyili tyytyväisenä. Greta näytti tajuavan vihjeen hänen rikkinäisistä vaatteistaan.
”Ei kiitos, mulla on tähdellisempää tekemistä”, Greta sanoi ja tuijotti tiiviisti tyttöihin, jotka näyttivät kiivastuneilta tarjouksen hylkäämisestä. Leo halusi hävitä paikalta, ennen kuin syttyisi kunnon kissatappelu.
”Niin kuin mitä? Paikata vaatteitas?” Vanja kysyi ja viisi muuta tyttöä räkättivät nyt avoimen ilkeästi.
”Mä olen ekologinen. En osta turhaan uusia vaatteita”, Greta sanoi muina miehinä. Vanjaa kiukutti silmin nähden se, ettei hän saanut Gretaa itkemään. Leo tunsi pakostakin ihailua häntä kohtaan.
”Joo, omapa on valintas. Ja Leo”, Vanja sanoi kylmällä äänellä, ”toivottavasti esittelit tolle köyhälle roskikset, se voi ehtiä sieltä hiukan ruokaa anorektikon keholleen.”
Leo katsahti pelokkaasti Gretaan; ei kai tytön pokka pettänyt nyt? Mutta ei, kyynelehtimisen sijaan Greta purskahti nauruun.
”Mitä idiootteja!” hän nauroi ja Leo oli varma, että kaikki pihalla kuulivat. Greta ei todellakaan pidätellyt ei-niin-kaunista hohotustaan. Leolle tuli palava halu häipyä, mutta onneksi kellon soitto vapautti heidät huomion keskipisteestä.
Gretaa tuntui naurattavan vieläkin, mutta Leosta alkoi tuntua, ettei hyväntuulisuus ollut aitoa. Tytöt olivat sanoneet ilkeästi. Jotenkinhan sen oli ollut pakko vaikuttaa. Leo pudisteli päätään heidän mennessään äidinkielen tunnille; ei ollut hänen ongelmansa, jos Greta yritti esittää rohkeaa.
Äidinkielen tunti meni ilman sen suurempia välikohtauksia ja Leo odotti kauhulla seuraavaa välintuntia. Onneksi opettaja Wardilla oli tunnin jälkeen hänelle ja Gretalle asiaa, joten Rhoda ja Vanja poikaystävineen eivät ainakaan vielä voineet kostaa.
”No niin, Greta... Sinä et taida olla kauhean hyvä äidinkielessä.”
”En todellakaan. Mä en vaan hirveesti tunne tarvitsevani jotain sanaluokkien hienoja nimiä tai sitä, että mun täytyis puhua täydellistä kirjakieltä. Se on minusta hyvin ärsyttävää”, Greta tuijotti hämmentynyttä opettajaa.
”Et voi tietää, miten elämä sinua kohtelee. Voihan olla, että sinusta tulee vaikka kielten opettaja ja silloin tarvitset kielioppia”, rouva Ward vetosi.
”Mä en jotenkin jaksa uskoa tohon, anteeksi nyt vain.”
Huokaisten Ward siirtyi Leon kimppuun.
”Ja sinä.... Viisi miinus... ei kauhean hyvä näin kouluvuoden aluksi.”
Leo tunsi punastuvansa, vaikka siihen ei ollut mitään syytä. Jotkut saivat häntäkin huonompia numeroita. Totuus oli, että hän oli samoilla linjoilla Gretan kanssa; kielioppia ei vain yksinkertaisesti tarvinnut.
”Sori”, Leo kohautti olkiaan, ”mä oon vaan liian tyhmä sellaiseen...”
”Älä esitäkään!” Ward varoitti. ”Minä kuulen vaikka mitä opettajanhuoneessa. Esimerkiksi englanninopettajasi on oikein tyytyväinen sinuun, hän ei vain pidä siitä, kun et ymmärrä kielioppisääntöjen nimiä, esimerkiksi mikä on futuuri.”
”Mä ymmärrän, mitä sä haet takaa. Mutta eikö se puhuminen oo tärkeintä kuitenkin?” Greta pisti väliin ja rouva Ward sulki silmänsä rauhoittuakseen. ”Joo, mutta meidän täytyy nyt kyllä mennä, kemia kutsuu!” Greta riensi ovelle ja puikahti aukinaisesta ovesta käytävään. Leo oli jo ovella, kun Ward vielä pysäytti hänet.
”Kuule, Leo. Pidä huolta hänestä. Hän tarvitsee sinua”, Ward sanoi. ”Ja niin, herra Klunqervik pyysi kertomaan, että te olette labrapari.”
Huokaisten Leo lähti luokasta ja suunnisti suoraa päätä kemianluokkaan miettimättä, oliko Greta löytänyt luokkaan vai ei. Häntä ei kiinnostanut. Hän ei olisi uskonut vielä tänä aamuna, että pohjalta pääsi vielä syvemmälle. Nyt oli ainakin turha odottaa sateettomia päiviä.
Leo marssi luokan perälle ja hänen teki mieli kääntyä kannoillaan nähdessään Gretan istuvan hymyillen hänen paikallaan. Leo kuitenkin loi hymyntapaisen kasvoilleen ja istahti parinsa viereen.
”Ootko sä hyvä kemiassa?” Greta kysyi. ”Mä oon ihan surkea.”
Loistavaa. Kertakaikkisen mahtavaa.
”Joo, ihan ok.”
”Hyvä! Ehkä mä jopa pääsen tästä kurssista läpi!”
”Joo...” Ja ehkä hän saisi kemiasta kaikkien aikojen surkeimman numeronsa.
”Mä haluaisin tiedemieheks”, Greta jatkoi pölpöttelyään ja tarkasteli samalla uusia kirjojaan. ”Mutta mun päähän ei vaan tartu mitään. Ja kaikki mun entiset labraparit on ollu joko tyhmiä tai niitä ei vaan kiinnostanu. Siis mitäh? Mitä hemmettiä? 'Karboksyylihappojen molekyylistä voi irrota vetyioni, minkä vuoksi ne ovat happoja'. Miten se muka tekee siitä hapon? Kirjoittaisivat edes norjaa...”, Greta mutisi itsekseen, mutta vaimeni heti, kun opettajamme herra Klunqervik astui luokkaan. Klunqervik oli toki kunnioitusta herättävän kokoinen ja sen näköinen, että huonosti käyttäytyvän oppilaan nielaiseminen kokonaisena ei tuottaisi mitään vaivaa. Mutta Klunqervik oli ihan mukava ja otti kokonsa huumorilla. Jopa luokan pahimmat häiriköt pitivät suunsa kiltisti supussa hänen edessään.
Tunti meni kuten normaalisti, ainakin opetuksen osalta. Greta sen sijaan ei jaksanut keskittyä alkoholeihin sitten millään, vaan huokaili ja pyöri paikoillaan. Kun he alkoivat tehdä tehtäviä, Greta kärtti Leolta vastauksia.
”Ethän sinä opi mitään jos lunttaat”, Leo vetosi, mutta Gretan huomio oli kiinnittynyt ikkunaan, jonka toisella puolella liihotteli lintu. Leo huokaisi ja keskittyi vastaamiseen.
Loppupäivä meni suurinpiirtein samaa kaavaa ja kun viimeinen tunti päättyi, hän huokaisi helpotuksesta ja pakkasi kamppeensa ennätysvauhtia ja ravasi luokasta tuli hännän alla. Hän niin toivoi, ettei seuraava koulupäivä olisi samanlainen. Toivoi, että Greta tajuaisi, että hän ei toivonut tämän seuraa.
Hän juoksi koulun porteille ja hidasti kävelyksi kun varmisti, että kukaan ei seurannut häntä. Hänen teki mieli hypähdellä riemusta. Koko loppupäivä ilman ketään, jota tarvitsisi mielistellä...
”Hei, Leo! Odota!” kuului ääni ja Leon teki mieli kirota. Greta pyyhälsi hänen vierelleen kiharat pompahdellen. Hän katseli Leon kasvoja ja poika yritti luoda niille hymyn.
”Joo, harjoittele vielä”, Greta sanoi ja Leo lakkasi irvistelemästä. Hän vain nyökkäsi.
”Missä sä asut?”
”Tässä lähellä...” häntä ei todellakaan innostanut kertoa sen tarkempaa osoitettaan.
”Hienoa, me voidaan mennä samaa matkaa”, Greta sanoi. Leo kohautti olkiaan ja he talsivat sateisen harmaata katua pitkin. Tuuli hiukan ja syksyn saapumisesta kertoivat ensimmäiset kellastuneet lehdet.
”Mä rakastan syksyä”, Greta sanoi ja sulki silmänsä. ”Sadepäiviä, villasukkia, kuumaa kaakaota, ratsastusretkiä maastossa, kun keltaisia lehtiä satelee ympärillä...” Greta huokaili ihastuksissaan.
”Mä tykkään enemmän talvesta”, Leo sanoi. Silloin satoi vähiten ja yleensä vesi tuli lumena, mikä oli mukavaa vaihtelua.
”Sillon on jo liian kylmää”, Greta sanoi.
”Just sopivaa”, Leo töksäytti. Greta hämmentyi.
”Se on vaan mun mielipide.”
”Joo... mä tiedän, sori. Mä... mua vaan vähän väsyttää”, Leo valehteli. Hän ei vaan voinut sanoa Gretalle mitä ajatteli. Tyttö jäisi yksin, jos hän sanoisi pahasti. Ehkä hän saisi kerättyä tarpeeksi sisua yön aikana.
”Ei se mitään, mä ymmärrän. Hei, kuka toi on?”
He olivat saapuneet Leon talon kohdalle. Ikkunaa vasten oli painautunut järkyttynyt, henkeään pidättelevä tyttö, joka näytti menettäneen pilvilinnansa. Irene.
”Se on... Irene, mun sisko”, Leo sanoi hiukan kartellen.
”Ai sun siskos? Miks se tuijottaa meitä tolleen?”
”Se on vähän... semmonen. Erikoinen. Taivaanrannan maalari.” Greta ja Irene tuijottivat toisiaan herkeämättä ja Leo yritti viestittää Irenelle, että lopettaisi tillistelyn, mutta tämän katse oli kiinnittynyt Gretaan. Leo ravisti häntä hiukan olkapäästä.
”Ette kehtais lakata tuijottamasta toisianne?”
Greta säpsähti kuin transsista.
”Siskos on mielenkiintoinen”, Greta sanoi. Leo tuhahti.
”Ei se, että se tuijottaa meitä, tee siitä mielenkiintosta.”
”Pyh, ainahan ihmiset tuijottaa uusia tyyppejä, mä tarkotinkin sitä sen taivaanrannanmaalausta”, Greta sanoi. ”Se on kuule hyvä välillä toivoa ja unelmoida, kokeile vaikka!”
Sitähän Leo teki päivittäin, köyhin tuloksin. Hän ei oikein enää jaksanut yrittää olla optimistinen, sillä se tuntui vievän vain yhä huonompaan suuntaan.
”Joo, mä yritän”, Leo sanoi. Greta vilkutti heipat ja Leo nousi parit portaat kuistille ja ojensi kätensä avatakseen oven, mutta Irene ehti ensin. Hän tarttui Leoa kädestä ja veti eteiseen. Sisko oli täysin shokissa.
”Kuka tuo oli?” Irenen ääni tärisi.
”Ömm.. Greta”, Leo sanoi empien.
”Mitä se teki sun kanssa?”
”Se... me...” Leo ei saanut sanaa suustaan.
”Ette kai te yhdessä ole?” Irene alkoi muuttua hysteeriseksi. Leo astui askeleen taaksepäin.
”Ei! Se muutti jostain... Fristä... Mun piti tänään tutustuttaa se kouluun”, Leo selitti.
”Just! Miks kaikki aina yrittää romuttaa mun suunnitelmat?” Irene raivosi. ”Mä en todellakaan-”
”Irene-hei, rauhotu vähän!” sanoi Bengt suu täynnä piirakkaa ja tarttui armasta siskoaan kädestä. ”Jätä Leo rauhaan.”
”No en! Yks tommonen munapää tässä taloudessa riittää!” Irene huusi.
”Mitä? Ei se oo mun vika, että mä oon kiinnostunu naisista. Irene hei, et sä voi pakottaa ketään homoks. Jos se on niin tärkeä asia sulle, oo ite.” Bengt ja Irene mulkoilivat toisiaan.
”Sä et tiedä kenestä mä oon ja en oo kiinnostunu”, Irene ärisi ja riuhtaisi kätensä irti. Hän vilkaisi vielä kerran pettyneenä Leoa, ennen kuin harppoi yläkertaan räkyttävä Mads perässään.
Leoa katseli surullisena suuntaan, mihin Irene oli kadonnut. Hän laski reppunsa ja riisui takkinsa ja otti vastaan Bengtin tarjoaman piiraan.
”Pian se leppyy. Sä tiedät, miten herkkä se on”, Bengt sanoi yrittäen vaikuttaa viisaalta ja tasapainoiselta. Samassa hänen puhelimensa pärähti.
”Oi, Ade on tulossa käymään!” Bengt hihkaisi.
”Ootko sä nyt ihan varma, että sen kannattaa tulla tänne, kun Irene on tuossa mielentilassa?” Leo varoitti, mutta Bengt ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsa. Hän vain hipsi tyytyväisenä takaisin keittiöön. Leo ahmaisi loput piirakasta ja paineli huoneeseensa. Päivä kääntyi koko ajan huonompaan suuntaan ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, kun hän ajatteli Adelaidea.
Kun Leo käveli keittiöön hakeakseen jotain suuhun pantavaa, hän joutui nostamaan leukansa lattiasta. Jotain ennen näkemätöntä tapahtui hänen silmiensä edessä; Bengt laittoi ruokaa.
”Oot sä kolauttanu pääs?” Leo änkytti ja Bengt vilkaisi häntä omahyväisenä.
”Oon elämäni kunnossa, kiitos kysymästä.” Hän sotki jotain vihreää pannulla. Se näytti varsin epämääräiseltä.
”Mitä toi on?”
”Wokkia, Ade on kasvissyöjä”, Bengt sanoi.
”Just.” Ade sitä ja Ade tätä. Kohta Ade varmaan pursuaisi hänen korvistaankin.
”Millon se tulee?”
”Kohta, ala kattaa pöytää.” Bengt osoitti lautaskasaa.
Leo huokaisi ja tarttui lautasiin ja otti laatikosta haarukoita ja veitsiä. Hän laittoi astiat mahdollisimman nätisti, vaikka tiesi, ettei mikään kelpaisi hänen veljelleen. Hän otti esille maidon, mutta Bengt työnsi purkin nopsasti takaisin jääkaappiin.
”Ade ei halua juoda maitoa, jos se ei ole luomua.”
Leo alkoi todella hermostuttaa.
”Mutta mä haluan! Joku samperin Ade ei latele mitä mä saan tehdä ja mitä en. Mä en jaksa enää kuunnella sun höpötystäs siitä akasta!”
Kuului kolahdus. Leo kääntyi keittiön ovelle, jossa seisoi lyhyt hiuksinen, siniset silmät kyyneltyen, Adelaide. Hän tuijotti Leoa ja sitten Bengtiä, joka sulki jääkaapin hyvin varovasti. Hän raapi onnettomana kynityn näköisiä hiuksiaan.
”Mä luulin sun olevan samanlainen”, Adelaide sanoi ääni täristen.
”Täh?” Bengt kuulosti nyt yhtä tyhmältä kuin oli.
”Sä oot esittäny koko ajan. Luulin sun välittävän luonnosta”, tyttö nyyhkäisi.
”En mä-”
”Miks sä sitten sanoit, että 'Ade ei halua juoda luomutonta maitoa'. Sulle on näköjään ihan sama mitä sä suuhusi pistät”, Ade kähisi ja paiskasi jonkin raadon näköisen mytyn tiskipöydälle.
”Ja mä kun ostin sulle vielä ympäristöystävällisen talvitakin, kun sä valittelit, ettet mistään löydä semmosta. Syö kuule yksinäs ja tapa kaikki maailman eläimet.”
Ade poistui ovet paukkuen. Leo yritti hitaasti hivuttautua paikalta, sillä Bengtin auringonpuutteesta kärsivät kasvot alkoivat hitaasti mutta varmasti muuttua helakanpunaisiksi.
”Tää on sun vika! Ajattelisit joskus muitakin ku ittees!” Bengt kivahti ja rynnisti tyttönsä perään. Leo katsoi hänen menoaan ikkunasta ja tunsi omatunnon pistoksen nähdessään Bengtin tarttuvan Adelaidea kädestä ja sanovan jotain. Ehkä hän lupasi Adelle kuun taivaalta, sillä pian he halasivat toisiaan ja laahustivat takaisin talolle. Leo päätti hipsiä nopeasti takaisin huoneeseensa.
Hän sulki huoneensa oven juuri kun parivaljakko astui sisään. Bengt sanoi jotain Adelaidelle, joka naurahti vaimeasti. Leoa kismitti. Miksi Bengtille kaikki kääntyi aina parhain päin? Murheellisena Leo katsahti laiskaa kilpikonnaansa ja päätti laskea sen lattialle. Achilleus ryömi hitaasti kuluneella matolla ja Leo ajatteli, miten yksitoikkoista senkin elämä oli. Päättäen tehdä poikkeuksen, Leo kävi hakemassa reppunsa eteisestä ja istahti kilpikonnansa viereen tekemään läksyjä. Välillä hän otti yöpöydällään olevasta salaatista paloja ja syötti niitä Achilleukselle.
Talo oli kuolemanhiljainen. Yleensä kuului edes Madsin taukoamaton räksytys ja Leo arveli Irenen vieneen sen lenkille.
Kuului koputus. Leo ei sanonut mitään, mutta ovi aukesi hiukan ja Adelaiden pyöreä pää pilkisti raosta.
”Ömm... Leo”, Adelaide sanoi varovasti. ”Haluatko tulla syömään?”
Leo katsoi häntä kummestuen.
”Mä en halua olla kolmantena pyöränä”, hän totesi ja raapusti sokerin kaavan kemian vihkoonsa. Ade huokaisi.
”Et sä ole. Mä vaan... mietin... että... vihaatko sä mua?”
Leo hämmentyi Adelaiden kysymyksestä. Hän karahti punaiseksi.
”En, en tietenkään! Mä vaan... Kun musta tuntuu, ettet sä hyväksy kenenkään muun tapaa elää kun omas”, Leo sanoi varovasti ja Adelaide avasi oven kokonaan.
”Voi Leo! Tottakai mä hyväksyn!” hän huudahti ja kyykistyi Leon puoleen. Leo tunsi itsensä pikkulapseksi ja sulki kemian kirjansa. ”Benkku tuntuu vaan luulevan, että sen pitää elää kuten munkin. Onhan se toki hienoa ja imartelevaa, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että se ei tee mitään sydämestään vaan...”
”Vaan siksi, että se oikeasti rakastaa sua”, Leo päästi suustaan. Aden suu levisi epävarmaan hymyyn.
”Voi kiitos, ihme ettei sulla oo vielä ketään”, Ade sanoi luultavasti kohteliaisuudesta, mutta Leo tunsi surun häivähdyksen mielessään.
”Mitä ihmettelemistä siinä on, kun mä elän tällaisessa perheessä?” Leo nousi ja vei Achilleuksen takaisin terraarioonsa.
Ade naurahti, tarttui Leoa kädestä ja veti mukanaan keittiöön, jossa Bengt imeskeli happamana kaalinpalaa toinen jalka pöydällä, mutta heti kun hän näki Aden, hän suoristautui tuolissa ja yritti näyttää siltä, että kaali oli todellista herkkua. Adelaide nauroi.
”Benkku!” hän naurahti. ”Sun ei tarvii esittää, ihan totta!”
Bengt irvisti ja nosti jalkansa takaisin pöydälle.
”Bengt!” Leo huokaisi. Hänen veljensä oli ääliö. Adelaide istahti Bengtin viereen ja halasi häntä. Leo istahti heitä vastapäätä ja kaapi wokkia lautaselleen.
Ilta meni ihan hyvin, ottamatta lukuun sitä, ettei Irenestä näkynyt vilaustakaan. Leo ei voinut tajuta, miksi Ireneä suututti niin kovasti, ettei hän ollut homo.
Kun Adelaide ja Bengt olivat siirtyneet kuhertelemaan Bengtin huoneeseen, Leo alkoi tiskata ihan muuten vaan. Hän hyräili hiljaa, mutta hän meinasi tiputtaa lautasen, kun näki luokkansa poikien tähystävän häntä kadulta. Pojat nauroivat avoimesti kadulla ja Leoa hävetti. Hän saisi kuulla tästä vielä. Hän väistä heidän katseensa ja rymisti pois jättäen tiskit kesken. Ennen kuin hän ehti omaan huoneeseensa häpeämään, yläkerrasta rynnisti sekopään näköinen Irene Mads perässään niskakarvat pystyssä. Sisko rynnisti ulko-ovesta ja komensi Madsin ulos.
”Kimppuun, Mads! Te olette kyllä yhtiä vitun vatipäitä, jäikö lääkkeet ottamatta tänä aamuna? Mittailkaa munianne jossain muualla!” Mads lähti järkyttävästi haukkuen kohti poikia, jotka näyttivät pissivän alle. He huusivat toisilleen perääntymiskäskyjä.
”Toi on se Spanielin lesbosisko! Lähetään!”
Leo katsoi poikien menoa outo tunne sydämessään. Mads rääkyi julmetusti tontin rajalla ja yhtäkkiä äidin auto ilmestyi pihatielle ja kaarsi autotallin eteen.
”Irene! Komenna Mads hiljaiseksi”, äiti sanoi tuimasti noustessaan autosta. Hänen ruskeat hiuksensa olivat karanneet yleensä niin siististä nutturasta ja hänen korkokenkänsä kopisivat asfaltilla hänen tullesaan portaiden juurelle.
”Mitä ihmettä täällä on tapahtunut?” hän kysyi katsahtaessaan Leoon ikkunassa ja sitten Ireneen, joka komensi Madsin luokseen.
”Ei mitään”, Irene töksähti lyhyesti. Hänen äänensä oli kylmän tasainen. Leo tuli keittiön ikkunan luota eteiseen ja äiti hymyili hänelle hellästi.
”Oliko kiva koulupäivä?” hän kysyi ja työntyi Irenen ohitse. Leo yritti viestittää Irenelle kiitoksensa, mutta hän oli istahtanut rappusille Madsin kanssa.
