Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Huohotinputki
QR-Code dieser Seite

Huohotinputki

Erno saapui Valtterin Pubiin puoli kuuden aikaan illalla. Hän oli hiljattain muuttanut Ouluun työn perässä. Kaapelitehtaalla oli ollut huoltomiehen paikka auki ja Ernolla oli ollut juuri sopivaa työkokemusta, joten homma oli ollut sillä selvä. Asiaa oli auttanut sekin, että Ernon serkun miehen veli oli jonkin tason päällikkö samassa yrityksessä.
Elämänkumppania Ernolla ei ollut, joten perjantai–illaksi ei muutakaan ajanvietettä yksinäinen mies ollut keksinyt. Hänen uusi työkaverinsa Markku oli kutsunut Ernon Valtterin Pubiin. Markku oli saanut Ernon vakuutetuksi siitä, että täytyy heti päästä mukaan oikeisiin piireihin. Siten pääsisi Oulun menoon helpommin sisään.
Ravintola oli hyvin perinteinen suomalainen kuppila. Eteisen jälkeen oikealla oli pitkä baaritiski. Vasemmalla oli avara tila, jossa seinien varrelle oli rakennettu looseja, keskellä tilaa oli pyöreitä pöytiä. Yhdessä nurkassa oli DJ:lle varattu työalue, jossa joku ylipukeutunut vanhempi mies pyöritti karaokea. Vieressä oli esiintymislava, jossa joku juuri yritti kilpaa pysyä pystyssä mikrofonitelineen kanssa ja samalla laulaa kappaletta, jonka sanoista Erno ei saanut selvää. Väkeä paikalla oli runsaasti. Kauimmaisessa loosissa Erno näki uuden ystävänsä Markun sekä muutaman muun miehen saman pöydän ympärillä.
Baaritiskin takana työskenteli kaksi nuorta naista, joista vaaleatukkainen oli pukeutunut konservatiivisesti hyvin peittäviin vaatteisiin, kun taas punapäinen huomattavan antavasti. Portsarina toimi keski–ikäinen mies, jonka toinen koti oli selvästi kuntosali. Nopea vilkaisu vahvisti Ernolle sen, että Valtterin Pubissa ei kannattaisi kerjätä hankaluuksia ainakaan ovimiehen taholta.
Erno tilasi pitkän kolmosoluen ja asteli loosia kohti. Ollessaan puolivälissä matkaansa Markku jo huusi selvän nousuhumalan kannattamana Ernon nimeä.
– Kato terve! Eemelihän se siellä! Tuu tänne vaan!
Markku otti viereisestä pöydästä vapaan olevan tuolin ja sijoitti sen pöydän päätyyn.
– Istu siihen perseellesi. Meitä on tässä sen verran jo paikalla, ettei tähän loosin penkeille mahdu, mutta uutena kundina saat olla pöydän päässä, vähän niin kuin juhlapaikalla, Markku selitti röhönaurun siivittämänä.
– Iltaa vaan kaikille. Minä olen Erno.
Vasemmalla puolella istui kolme kuta kuinkin saman ikäistä miestä. He olivat Ernoa vanhempia, mutta Markkua nuorempia. Lähimpänä Ernoa istunut aloitti esittäytymiskierroksen.
– Mä oon Jarno, mut sä voit sanoa mua ihan vaan Jarnoksi, mies sanoi ja hekotti perään.
– Tuon vitsin se kertoo aina kaikille uusille, Markku totesi.
Jarnon vieressä istuva mies oli seuraavana puheenvuorossa.
– Minä olen Rainer. Ollaan tuon Markun kanssa lapsuuden kavereita. Tuo Jarno on minun velipoika. Sen jutuista ei kannata välittää, se on niin uuno.
– Moi vaan Erno! Minä olen Pertti. Me itse asiassa nähtiinkin jo keskiviikkona ohimennen. Minä olen myös kaapelitehtaalla töissä, Rainerin vieressä istunut mies selitti.
Erno käänsi katseensa pöydän oikealle puolelle. Taaimmaisena ollut mies näytti jo sammuneen. Keskimmäisenä istunut mies vaikutti olevan eniten selvin päin.
– Mä olen sitten Antero. Tuosta nurkkaan nukahtaneesta kaverista ei tiedetä. Se oli tässä jo silloin, kun me tultiin tähän. Ajateltiin, että antaa kaverin nukkua, jos on kerran noin väsy.
– Joo. Tää on vähän niin kuin meidän vakiopöytä, niin ollaan aina tässä. Mutta sopu sijaa antaa ja kun ei kaveri nukkuessaan kenellekään häiriöksi oo, niin mikäs siinä, Markku selitti.
– Mut Jarno hei, sulla jäi juttu vähän kesken ennen kuin tää uus Eemeli tuli tähän, Rainer totesi.
Erno otti oluttuopistaan kulauksen ja alkoi korvat höröllä kuunnella mistä miehet keskustelivat. Hänen pettymyksekseen keskustelu koski autoja. Joku oli tehnyt moottoriremonttia ja kertoi yksityiskohtaisesti miten urakka oli edennyt.
Aihe ei kiinnostanut Ernoa pätkääkään, vaikka hän mies olikin. Valitettavasti hän ei ollut koskaan elämänsä aikana vihkiytynyt moottoreiden salaisuuksiin. Se oli Ernolle täysin outo maailma. Oli hän joskus hehkut vaihtanut ajovaloihin ja pesunestettä lisännyt pissapoikaan, mutta ei mitään sen vaativampaa. Siinä oli suurin piirtein se kokemus mitä Ernolla oli auton konepellin alla vietetystä ajasta. Tästä syystä keskustelun aihe oli pettymys, koska hän ei yksinkertaisesti pysynyt ollenkaan kärryillä mistä muut puhuivat.
Erno oli joutunut joskus aiemminkin vastaaviin tilanteisiin. Koska hän oli mies, hänen odotettiin tietävän kaiken auton moottoreista. Miesporukoissa tilanteet olivat usein hyvin kiusallisia. Joskus myös naiset olivat pyytäneet häneltä apua autoihin liittyvissä ongelmissa, mutta oli joutunut kohtaamaan hämmentyneitä ilmeitä, kun oli tunnustanut tietämättömyytensä.
Moottoreiden toimintaperiaatteet eivät olleet Ernolle mitenkään tuttuja, eikä hän tiennyt puoliakaan ammattitermeistä liittyen auton osiin tai huoltotöihin. Sytytystulpan hän oli nähnyt ja tiesi mihin sitä tarvittiin, mutta mikä oli esimerkiksi kampiakseli tai mäntä? Mikä merkitys oli jakopään hihnalla? Erno ei tiennyt niistä mitään.
Eniten tilanteessa Ernoa huoletti se, oliko tämä kenties jonkinlainen hyväksyntäriitti kaveriporukkaan pääsemiseksi. Halusivatko miehet tarkoituksella ottaa selvää, miten hyvin hän oli perille autoon liittyvistä teknisistä yksityiskohdista? Jos näin oli, halusiko Erno ylipäänsä kuulua tällaiseen porukkaan?
Aluksi keskustelu sujui kohtuullisen hyvin, koska Erno saattoi pääasiassa vain kuunnella tarkkaavaisen näköisenä ja nyökytellä hyväksyvän oloisesti, kun remontistaan eläväisesti kertova Jarno tarinoi suurieleisesti korjausurakkaansa.
Pian muut pöydän ympärillä alkoivat kertoa omia kokemuksiaan auton korjaamisesta ja esittämään tarkentavia kysymyksiä. Jotkut jopa esittivät vaihtoehtoisia tapoja tiettyjen auton kyvykkyyttä parantavien toimenpiteiden suhteen.
Kateellisena ja osittain pelokkaana Erno kuunteli näitä puheenvuoroja. Olisihan hän mieluusti halunnut itsekin osallistua keskusteluun. Kyseessä oli kuitenkin erittäin miehinen aihe. Erno alitajuisesti häpesi tietämättömyyttään sekä pelkäsi miehisyytensä arvon jotenkin laskevan, koska ei tiennyt näistä asioista hölkäsen pöläystä.


Yhtäkkiä Ernolle esitettiin kysymys.

– Niin, milläs autolla se sinä ajelet? Muistanko oikein, mutta oliko sinulla joku ranskalainen kiesi? Markku uteli.

– Ööh. Joo, mulla on Peugeot. Vuoden 2002 mallia.
Hän toivoi sydämessään, että utelut jäisivät siihen. Hän oli pahasti väärässä.

– Jaa ranskalainen? No ootko ollut tyytyväinen?
Jarno kysyi.
– Joo, oon ollut. Ei kai tuossa mitään sen kummempaa ole tullut esille, Erno totesi.
– Ostitko käytettynä? Jarno jatkoi.
– Kyllä. Se on ollut minulla nyt viisi vuotta.
– Tutkailitko yhtään etukäteen tyyppivioista? Niin mitäs mallia se olikaan se sun pösö? Rainer innostui.

Erno tunsi suurta ylpeyttä osatessaan vastata jälkimmäiseen kysymykseen.

– Se on neljänollaviitonen.

– Niin justiinsa. Ja se oli bensakoneella?
Rainer jatkoi.
Tässä vaiheessa epävarmuus alkoi kalvaa Ernon mieltä. Tokihan hän tankkasi bensaa autoonsa, joten oletettavasti siinä oli bensakone. Koska Erno ei ollut ihan varma, päätti hän näppärästi varmistaa asian leikkisän vastakysymyksen muodossa.

– No bensaahan minä siihen tankkaan, että eikös se silloin bensakoneella ole? Erno totesi ja otti ison suullisen olutta lasistaan.
– No toivottavasti. Vaan etpä sä sillä paljoa ajelisi, jos sinä dieselkoneeseen bensaa tankkaisit, Markku hekotti vieressä.
Erno oli helpottunut. Epävarmuus hävetti häntä. Kaikki tuntui jälkikäteen niin itsestään selvältä.
– Mites se pösön huohotinputki?
Jarno kysyi.
Kysymys hämmensi täysin Ernon. Mikä hemmetin huohotinputki? Oliko autossa oikeasti sellainen osa? Erno alkoi luisua paniikkiin. Hänellä ei ollut hajuakaan mikä sellainen osa oli ja missä päin autoa. Mitä ihmettä sellaisella tehtäisiin? Hän ymmärsi, että tilanteessa täytyi olla varovainen, ettei tyhmyys paljastuisi.
– Niin mitä siitä?
Erno kysyi esittäen huolimatonta.
– Niin, kun sehän on se tyyppivika tuon vuosimallin neljänollaviitosessa, että bensakoneissa se huohotinputki tahtoo jäätyä. Et oo sellaista vikaa huomannut?
Jarno selitti.
Jos Ernolla ei ollut käsitystä huohotinputkesta, ei hänellä varmasti ollut sitä myöskään sen jäätymisestä. Hän päätteli nopeasti, että koska hän ei ollut havainnut mitään ongelmia auton suhteen, ei huohotinputkestakaan ollut ollut haittaa.
Ernon mieli velloi epävarmuudesta, mutta hän keskittyi kaikin henkisin voimin ylläpitämään automiehen kulissia yllä.

– En oo semmoista kyllä huomannut. Ihan hyvinhän tuo on toiminut tähän asti, Erno vastasi asiantuntemusta huokuen. 

Jarno oli vastaukseen tyytyväinen ja nousi pöydästä hakemaan uutta tuoppia. Erno huokaisi hiljaa itsekseen helpotuksesta. Hän oli tyytyväinen itseensä. Ernosta tuntui, että oli selvinnyt koettelemuksesta varsin hyvin. Pieni hymy nousi Ernon kasvoille. Ilo oli kuitenkin ennen aikaista, sillä toinen työtoverini päätti jatkaa kysymyksillä.


– Ootko tarkistanut siitä sun pösöstä ohjaustehostimen letkuja? Kaverini, joka on korjaamolla töissä, kertoi että noissa pösöissä ne letkut tahtoo vuotaa ja joskus saattavat ihan irrotakin,
Antero selitti.
Ohjaustehostimen letku? Mikäs ihmeen värkki se nyt sitten on? Jälleen Erno päätti turvautua samankaltaiseen pelastuskeinoon kuin edellisessäkin ongelmatilanteessa.

– Joo, ei oo ollut ongelmia senkään suhteen.
Se oli kunnossa.
– Ilmeisesti letku on vaihdettu edellisen omistajan toimesta. Eikös se oo muuten jotenkin hankalassa paikassa? Meinaan, että sitä ei vissiin oikein helposti pysty tarkistamaankaan vai sekotanko johonkin toiseen malliin? Missäs päin se on siellä moottorissa?
Antero jatkoi tenttaamistaan.
Järkytys oli suuri. Erno tunsi miten köysi hiljalleen kiristyi hänen kaulansa ympärillä. Miten hän tästä keplottelisi itsensä irti? Eihän hän tiennyt siitä helvetin moottorista yhtään mitään! Erno tajusi, ettei voisi enää väittää, ettei ollut nähnytkään koko letkua tai ettei tiedä mikä se on. Hän ei voinut enää perääntyä tilanteesta. Oli pakko keksiä jotain näppärää.

– Varmaan sekoitat toiseen malliin. Eikös se ollut Renaultissa jotenkin hankalasti? Eikös joku äsken maininnut siitä, kun tulin?
Erno sepitti.
– Jaa, niinkö se olikin. Voihan olla. Itse asiassa kun oikein muistelen, niin Rellussahan se on siellä hankalassa paikassa. Missäs se siellä Pösössä olikaan?

Erno ei käsittänyt miksi kaveri jankkasi samaa asiaa. Hän oli jo ollut varma taisteluvoitostaan, mutta vielä tuli yksi uusi vyörytys sivulta. Oliko hänellä enää mahdollisuuksia välttyä tulemasta nolatuksi? Mitä oli vielä mahdollista keksiä?
Aluksi Erno suunnitteli sanovansa, että oli unohtanut puhelimen narikkaan takin taskuun. Kännykkä oli kuitenkin housujen taskussa, ehkä joku oli sen huomannut jo aiemmin. Hän toivoi, että puhelin alkaisi soida. Ernon oli pakko keksiä äkkiä jonkinlainen harhautus.
Kuten vanha sanonta kuuluu, hätä keksii keinot. Yritys oli kieltämättä epätoivoinen, mutta silti toimiva. Alkoholin väärinkäyttöä se tosin oli pahimmillaan, mutta joskus miehen on alennuttava todella alhaisiinkin konsteihin. Ernolla oli tuoppi kädessään, koska oli juuri siemaissut olutta. Hän siirsi lasiaan takaisin pöytää kohti, mutta tällä kertaa tarkoituksellisesti kannen korkeuteen nähden pari milliä liian alhaalla.
Sekunnin murto–osassa kolpakon alareuna kolahti pöydänreunaa vasten. Erno kauhukseen huomasi, ettei tuopin siirtämiseen käyttämä voima ollutkaan riittävä kaatamaan sitä, kuten hän oli suunnitellut. Tästä johtuen lasin kilahtaessa pöydän reunaan seurasi noin sekunnin viive, ennen kuin Ernon aivot raksuttivat pikaisen ratkaisun uuteen ongelmaan.
Hienovaraisesti hän heilautti rannettaan ja käytännössä kaatoi oluet syliinsä. Tässä vaiheessa, kun tuoppi oli jo kallistunut seitsemänkymmentä astetta Ernon mieleen valahti ajatus lasissa olleen oluen määrästä. Nestettä oli riittävästi kastelemaan housut täysin läpimäräksi. Tästä johtuen Erno teki vaistomaisen korjausliikkeen kääntääkseen kolpakkoa takaisin suoraan asentoon. Tämä aiheutti nesteen liikeradan äkillisen muutoksen tuopin sisällä, mistä syystä olut ikään kuin syöksähti Ernon rinnuksille, eikä hänen syliinsä.
– Mitä helvettiä? Säikähditkö sinä jotain? Markku ihmetteli ja katsoi kauhistuneena hukkaan valunutta olutta.

– Ei tässä mitään hätää. En käsitä mitä tapahtui. Ilmeisesti tuoppi kolahti tuohon pöydän reunaan,
Erno selitti.
– Et kai sä oo jo juonu jotain ennen kuin tulit tänne? Jarno hohotti vieressä.
– Sun paita kastui kyllä ihan märäksi, Rainer totesi itsestäänselvyyden.
– Käy kysymässä, jos noista baaritytöistä jompikumpi lainaa sulle paitaansa, Pertti hihitteli.
– Sulla ei taida oikein motti pysyä hyppysissä? Miten sä tuolla lailla sen kanssa sekoilit? Markku hämmästeli.
Tässä vaiheessa Ernoa alkoi hävettää suunnattomasti, sillä hän päätteli toisten reaktioista, että pieni vilppi oli tullut ilmi.
Portsari tuli paikalle ja tuijotti Ernoa tiukasti.
– Mikäs täällä on meininki? ovimies kysyi tiukasti.
– Ota Repe ihan iisisti. Se oli puhdas vahinko. Näitähän sattuu, Markku puolusteli.
– Joo, ihan vahinkohan tämän oli, Erno vakuutteli.
Toinen baaritiskin takana olleista naisista toi Ernolle paperipyyhkeitä ja alkoi luututa pöytää. Erno kuivasi paitaansa.
– No, ottakaahan rauhallisemmin. Älkää enää kaadelko tuoppejanne, portsari totesi ja poistui paikalta.
Erno nousi pöydästä ja käveli vessaan. Siellä hän yritti pisuaarin vieressä olevalla käsikuivaimella saada paitaansa kuivatuksi. Markku tuli pisuaarin äärelle tyhjentämään rakkoaan.
– Olipas se roiskaisu.
– Joo, onni ettei teidän muiden päälle tullut mitään, Erno totesi.
– Hei siitä sun pösöstä vielä. Hokasitko tarkistaa äänenvaimentimen hitsaussaumaa? Se kuulemma helposti ruostuu?
Markku jatkoi.
Tässä vaiheessa Erno ei enää välittänyt. Hänen ärtymyksensä kohosi kohtuullisesti ja jo kiitävän hetken verran hän oli aikeissa sanoa hyvinkin julkaisukelvottoman kommentin. Jollain ihmeen konstilla Erno sai hillittyä itsensä.

– Ok, kiitti vinkistä. Mun täytyy kyllä lähteä nyt kotiin. Ei tämä paita tässä kuivu ja märällä vaatteella ei oikein kiinnosta jatkaa iltaa. Nähdään maanantaina töissä, Erno totesi ja poistui kiireesti vessasta. Markku jäi hölmistyneenä tuijottamaan työkaverinsa perään.

Juuri kun Erno oli astumassa eteiseen hakeakseen narikasta takkinsa, paikalle tullut Antero tarttui häntä olkapäästä.
– Et kai sä nyt tosissaan aio lähteä kesken illan? hän kysyi Ernolta.
– No joo. Ei oikein ole mielekästä istua iltaa märällä paidalla, Erno puolusteli.
– Ei tietenkään, mutta se ongelmahan me ratkaistaan helposti.
– Ai. Miten? Erno hämmästeli.
– Mä tunnen hyvin tuon Heidin, joka on tuolla baaritiskin takana. Se jolla on vähemmän vaatetta päällä. Se on mun tyttären miehen sisko. Niillä on kato tuolla takahuoneessa jäljellä vielä pikeepaitoja, joita ne jossain vaiheessa myivät täällä kympin kappale. Kyllä se sulle sellaisen antaa, kun mä oikein kauniisti pyydän. Käyt sitten vaihtamassa tuolla vessassa ja laitat märän johonkin muovipussiin. Sellainenkin varmasti löytyy, Antero selitti.
Erno tunsi, ettei hänellä ollut vaihtoehtoja. Anteron ehdotus oli sinänsä kyllä hyvä. Ongelmana oli se, ettei Erno keksinyt mitään selitystä, miksi hän ei voisi ottaa pikeepaitaa tilalle. Hänen oli pakko alistua kohtaloonsa.
Vaihtaessaan paitaa vessassa Erno mietti, jos hän kuitenkin vain yksinkertaisesti häviäisi paikalta. Kävelisi vain narikkaan, ottaisi takkinsa ja häipyisi. Se tietenkin vaikuttaisi hyvin epäilyttävältä, koska Erno ei ollut vielä niin humalassa, että voisi senkään piikkiin laittaa katoamistaan. Ryyppyporukoissa sinänsä oli tyypillistä, että joku vain yhtäkkiä häipyi loppuillasta salaperäisesti. Nyt ei kuitenkaan ollut sellaiselle katoamiselle sopiva ajankohta.
Kun Erno tuli vessasta pikeepaita päällä ja märkä vaate muovipussissa, hän huomasi Anteron odottavan häntä baaritiskillä. Mies oli tilannut Ernolle valmiiksi uuden oluen ja kyytipojaksi salmiakkikossun.
– Otahan siitä snapsi ensin. Pohjanmaan kautta, Antero ohjeisti.
– Mikäs siinä, Erno totesi ja kumosi mustan aineen kurkkuunsa.
– Minä taidan arvata mistä on kyse, Antero sanoi salaperäisesti hymyillen.
– Mitä tarkoitat?
– Sinä tahallaan kaadoit sen tuopin. Muihin se meni täydestä, mutta et sinä minua sillä hämännyt, Antero paljasti.
Erno tuijotti epäuskoisena Anteroa. Miten ihmeessä hän tästä onnistuisi selviämään.
– Sinä et tiedä auton moottoreista paskaakaan, olenko oikeassa? Antero kysyi.
Kyyneleet valuivat Ernon poskille. Hän murtui.
– En. En tiedä niistä yhtään mitään. Minua ei kiinnosta mitkään moottorit. Ne eivät vain ole minun juttuni. Minä niin haluaisin olla tosi mies, mutta kun en tajua niistä vehkeistä mitään, Erno kertoi romahtaen.
– Noh, noh. Elä ala poika pillittämään kuitenkaan. Ei hätä ole tämän näköinen. En minä kerro salaisuuttasi kenellekään. Mutta ongelma meillä tässä on aivan selvästi, Antero totesi.
– Miten niin? Erno niiskutti ja pyyhki silmiään.
– Tämä meidän jengi on teknisesti vihkiytynyttä. Auton moottorit ovat kaikki kaikessa. Niistä puhuminen on ikään kuin huumetta meille. Minä en ole ihan niin fanaattinen, kuin nuo muut, mutta kyllä minäkin innostun aina välillä liiaksikin. Jarno erityisesti on äärimmäisen onnellinen päästessään puhumaan amerikkalaisten autojen moottoreista. V8:t ovat hänen erikoisalaansa.
– No sen olen kyllä huomannut. Siis että moottorit ovat teille kaikki kaikessa, Erno sanoi.
– Aivan. Ja jos sinä haluat päästä porukkaan sisään, sinun on läpäistävä tämän illan testi, Antero varoitti.
– Mutta jos minä vain lähtisin kotiin. Sinähän voisit sanoa, että minä yllättäen sairastuin vatsatautiin ja…
– Ei, ei, ei. Sellainen ei mene tällaiselle jengille läpi. Sitä paitsi en minä ala sinun puolestasi valehtelemaan. Minä olen tuntenut nuo kaverit jo yli kymmenen vuotta ja he luottavat minuun. Luuletko, että pettäisin sen luottamuksen sinun takiasi? Antero ärähti.
– En tietenkään. Ymmärrän täysin kyllä sen, että olet lojaali omalle porukallesi, Erno pahoitteli.
– Juuri niin. Mutta meidän porukkamme kaipaa piristystä. Ei olisi pahitteeksi, jos mukaan tulisi yksi uusi kasvo. Minulla on hyvä fiilis sinusta ja sinä voisit aivan hyvin sopia meidän porukkaamme, jos vain läpäiset tämän illan testin. Tietenkin sinun pitää jälkeen päin opiskella autojen moottoreista enemmän, mutta se ei liene sinun kaltaisellesi fiksulle kaverille mikään ongelma, vai mitä? Antero ehdotti.
– Niin. Ei varmaankaan. Tosin minua ei ne moottorit oikein kiinnosta…
– Kuule, haluatko sinä tähän jengiin vai et? Antero jyrähti.
– Entä jos en haluaisikaan? Erno kysyi aavistaen tehneensä samalla virheen.
– No, emmehän me tietenkään ketään pakota. Sinä teet tietysti itse valintasi. Mutta huomioi se, että Markku ja Pertti ovat molemmat samassa työpaikassa kuin sinä, Antero vihjasi.
– Entä sitten?
– Markku on työsuojeluvaltuutettu ja Pertti pääluottamusmies. Jos sinulla tulee koskaan mitään ongelmia työpaikallasi pomosi, osastopäällikön tai vaikka toisten työntekijöiden kanssa, on varmasti sinun etusi, jos Markku ja Pertti kuuluvat ystäväpiiriisi, Antero selitti.
– Niin. Olisihan heistä varmasti hyötyä, jos jotain hankalia tilanteita tulee, Erno aprikoi.
– Ja jos olet oikein hyvä kaveri heidän kanssaan, tiedä vaikka saisit varaluottamusmiehen pestin. Siitä olisi jo paljon hyötyä esimerkiksi YT–neuvotteluiden aikana. Ymmärräthän mitä tarkoitan?
– Mutta eikös semmoiset kaverit valita äänestämällä? Erno ihmetteli
– Aina äänestetään, tietenkin. Mutta Pertti ja Markku voivat kertoa porukoille ketä pitää äänestää. Eivätkä he sano kenenkään sellaisen nimeä, joka ei kuulu samaan rinkiin heidän kanssaan, käsitätkö?
– Kyllä. Siis, mielellänihän minä tietenkin haluaisin päästä porukkaanne, Erno myönsi. – Mutta miten minä selviän tästä testistä ja millainen se oikein on?
– Ei se mikään virallinen tentti ole tietenkään. Kunhan äijäporukassa vähän heitetään herjaa ja jutellaan autoista. Ei meistä kukaan ole mitään etukäteen valmistellut tai suunnitellut, mutta tarkkana sinun pitää olla, ettet vastaa ihan mitä sattuu. Mutta älä huoli, minä voin auttaa sinua, Antero lupasi.
– Miten?
– Jos huomaan, että sinulle tuli hankala kysymys, minä voin sumuttaa muita johdattelemalla keskustelua muualle. Tai kiinnitän heidän huomionsa johonkin toiseen asiaan. Tai kysyn heti perään sinulta jonkin helpon kysymyksen, jolloin vaikeampi aiempi kysymys unohtuu muilta. Mitäs sanot? Antero ehdotti.
– Olen tietenkin kiitollinen, jos voit auttaa minua. Pitäisikö meidän sopia jokin salainen merkki? Erno kysyi.
– Mikä ihmeen merkki? Minkä takia? Antero ihmetteli.
– No minkä avulla minä voisin sinulle viestittää, että milloin kysymys on minulle liian hankala?
– Hah! Voit luottaa siihen, että minä kyllä takuulla huomaan milloin kysymys on sinulle hankala. Ja muut voisivat huomata, jos sinä jatkuvasti näytät minulle jotain salamyhkäisiä käsimerkkejä, Antero nauroi.
Miehet palasivat loosiinsa. Toisten humalatila oli noussut selvästi.
– No katohan. Tulihan Eemelikin sieltä ja ihan uusi paita päällä. Se on helvetin komea tuo pubin logo, Markku naurahti.
– Niilläkö oli vielä noita paitoja? Perkele, kun minä silloin keväällä olisin halunnut samanlaisen ne oli muka loppu, Jarno kirosi.
– Minä sain sen hommattua Ernolle, Antero totesi.
– Kai sä voit meille muillekin sellaiset hommata, Pertti uteli.
– Totta kai. Olisitte sanoneet aiemmin. Minäpä käyn juttelemassa Heidin kanssa, Antero lupasi ja lähti kävelemään kohti baaritiskiä.
Erno kauhistui. Entä jos Anteron poissa ollessa keskustelu kääntyisikin taas autoihin. Mitä jos Ernolta alettaisiin jälleen tivaamaan auton osista jotain? Hänen ennustajanlahjansa olivat tässä kohtaa moitteettomat.
– Ootko sä koskaan hoonannut? Jarno kysyi tuijottaen Ernoa.
Erno oli kauhuissaan. Hän otti ison kulauksen tuopistaan.
– Miksi sinä sen haluat tietää? Erno vastasi pelatakseen aikaa.
– Mulla on yhdet sylinterit, mitkä pitäis hoonata, mutta mulla ei oo siihen vehkeitä. Ajattelin, että josko sulla olis. Mun piti saada bemariin uudet supparit, niin mä myin mun työkaluja pois. Piti ostaa uudet tilalle myöhemmin, mutta ne on vielä kaupan hyllyllä, Jarno selitti.
– Jaa. Ei oo vehkeitä mullakaan. En oo tainnut viimeksi hoonata kuin joskus parikymppisenä, Erno sepitti.
– Etkö sä oo sitten tehnyt mitään remppaa kymmeneen vuoteen? Kai sä nyt varmaan ainakin kolmekymppinen olet? Pertti ihmetteli.
– No ei oo hoonata tarvinnut, kun mulla on se pösö, Erno vastasi ja pelkäsi kaivavansa itseään koko ajan syvemmälle suohon.
Yllättäen muut pöydässä istuneet räjähtivät nauruun.
– Voi vittu. Mulla on se pösö. Toi oli hyvä, Jarno hekotti ja joi tuoppinsa tyhjäksi.
Yhtäkkiä baaritiskin suunnalta alkoi kuulua hirveää meteliä. Miehet kääntyivät katsomaan ja näkivät miten Anterolla oli lyöntikilpailu menossa jonkun toisen miehen kanssa. Kumpikin antoivat toisilleen iskuja puolin ja toisin. Portsari Repe ryntäsi paikalle ja meni miesten väliin. Hänen massiivinen ja lihaksikas olemuksensa rauhoitti molempien tappelupukareiden fyysisen tarpeen mitellä keskenään, mutta verbaalinen sotatila jatkui yhä. Sitä Repe ei pitkään kuunnellut, vaan otti kumpaakin miestä niskasta kiinni ja talutti heidät ulos.
– Voi perkele. Repe heitti Anteronkin ulos. Miten se nyt noin Anterolle teki? Jarno hämmästeli.
– Salomonin tuomio. Molemmat ulos, kun kerran alkoivat tappelemaan, Markku totesi.
Erno tuijotti kauhuissaan narikan suuntaan. Antero ei voisi enää auttaa millään tavalla häntä. Miten hemmetissä hän nyt voisi pärjätä illan tiukasta tentistä. Hän nousi tuoliltaan ja sanoi menevänsä vessaan.
Päästyään saniteettitiloihin hän meni pöntölle ja laittoi kopin oven lukkoon. Ernon täytyi saada olla rauhassa omien ajatustensa kanssa hetken. Täytyi miettiä joku varasuunnitelma. Tilanne vaikutti äärimmäisen pahalta. Hetken pohdittuaan Ernon ajatuksissa alkoi muotoutua keino luovia tilanteesta selville vesille, mutta hän ei pitänyt ideastaan lainkaan. Erno tuijotti taskustaan ottamaansa kännykkää. Hän voisi aina tiukkojen kysymysten kohdalla soittaa eräälle henkilölle, joka tiesi autojen moottoreista aivan kaiken. Kukaan ei ollut parempi asiantuntija moottoreiden suhteen, kuin hänen oma siskonsa Sanna. Ongelmana vain oli se, etteivät he olleet juurikaan puheväleissä keskenään. Vanha sukuriita oli aikanaan luonut syvän kuilun sisarusten välille. Erno mietti pitkään ja tuijotti puhelintaan, johon hän oli hakenut esille Sannan puhelinnumeron. Uskaltaisiko hän soittaa siskolleen? Oliko tilanne todella niin kriittinen ja paha, että hän voisi rikkoa tämän vuoksi vuosien hiljaisuuden? Lopulta Erno painoi vihreää luuria.
Kun Erno kuuli Sannan äänen kännykän kaiuttimesta, hän tunsi miten pulssi kiihtyi valtaisasti.
– Terve Sanna. Erno täällä. Moi.
Hetken aikaa oli aivan hiljaista. Lopulta nainen vastasi.
– Ernoko? Moi. Mitäs sinä?
Ärtymys nousi heti Ernon mieleen. Sanna ei ollut tunnistanut numerosta, kuka soittaja oli. Hän ei ollut siis säilyttänyt veljensä numeroa kännykässään. Niinkö vähän Erno merkitsi siskolleen?
– Mitäpä tässä. Ajattelin soitella, kun ei ole pitkään aikaan juteltu, Erno aloitti.
– Ja miksiköhän?
– Niin, siis siksi minä soitin, kun ei olla pitkään aikaan juteltu.
– Idiootti. Tarkoitin, että miksiköhän emme ole jutelleet pitkiin aikoihin. Siihenhän on varsin hyvä syykin olemassa.
– Aivan. Niin on. Mutta ajattelin, kun siitä on jo vuosia, niin eikös sitä sanota, että aika parantaa haavat?
– Noinkohan on? Sanna ärähti.
– Miten sinulla menee nykyisin? Vielä sinulla on se autokorjaamo? Erno kyseli varovaisesti.
– Vielä. Toivoitko, että olisin tehnyt konkurssin?
– En tietenkään. Ajattelin vain, että oletko edennyt urallasi?
– Niin, että halusit varmistaa laahaanko minä paikallani. No kyllä. Mikään ei ole työn suhteen muuttunut tässä vuosien aikana.
– Elähän nyt ole niin tiukkana. En minä millään pahalla sanonut, Erno lepytteli.
– Miksi sinä oikeastaan soitit? Kyllä minä tiedän, ettet sinä halua vain vaihtaa kuulumisia. Sinä haluat jotain minulta. Kakista suoraan mistä on kyse, Sanna komensi.
Erno päätti kertoa kaiken. Hän selitti muutostaan Ouluun, uudesta työpaikastaan ja tilanteesta mihin oli joutunut. Aluksi Sanna nauroi pitkään ja äänekkäästi.
– Oletko sinä nyt tosissasi?
– Olen. En kai minä muuten olisi soittanut, Erno vakuutteli.
– Täytyy sanoa kyllä suoraan, että tämä on sinun tempauksistasi kyllä yksi typerimmistä. Miksi sinä haluat kuulua tuollaiseen jengiin ylipäänsä? Mitä iloa siitä sinulle on? Nyt lähdet vain kävelemään sieltä ja haistatat paskat koko porukalle, Sanna ohjeisti.
– Mutta sisko rakas, sinä et nyt ymmärrä. Minähän kerroin jo, että se Markku on pääluottamusmies ja Pertti on työsuojeluvaltuutettu, vai oliko ne toisin päin? Joka tapauksessa, jos minä suututan nyt heidät, niin he pystyvät myös tekemään elämästäni kaapelitehtaalla varsin ikävän. Minä olen tässä puun ja kuoren välissä.
– Olet sinä kyllä idiootti. Minun täytyy ihan tosissaan epäillä, että olemmeko me ihan varmasti sukua keskenämme. Minä luulen, että isä ja äiti ovat adoptoineet sinut.
– Nyt sinä olet ihan turhaan ilkeä minulle, Erno torui siskoaan.
– En ymmärrä miten sinä aina joudut tällaisiin tilanteisiin, Sanna huokaisi.
– Auttaisit nyt minua. Sinä olet maailman paras moottoriasiantuntija. Sinä pystyisit auttamaan minua, jos vain haluaisit, Erno aneli.
– Jos minä autan sinua, niin lupaatko, ettet kymmeneen vuoteen ota yhteyttä minuun? Sanna vaati.
– Kymmeneen vuoteen. Kai sinä nyt liioittelet?
– Suljen puhelimen, Sanna uhkasi.
– Älä, älä. Hyvä on. En ole yhteyksissä kymmeneen vuoteen. Minä lupaan, Erno sanoi.
– Miten minä käytännössä autan sinua? Minä olen Hämeenlinnassa, enkä varmasti lähde Ouluun.
– No, jos minä vaikka soitan sinulle, kun täällä tulee tiukka kysymys. Sinä kerrot minulle vastauksen ja minä selitän sen sitten tuolle porukalle?
– Eikös ne sitten huomaa sitä, kun sinä siinä pöydän ääressä juttelet minun kanssani puhelimessa? Sanna nauroi.
– Ei kun minä tulen tänne vessaan soittamaan. Minä sanon, että minulla on kova kusihätä ja tulen tänne. Soitan sinulle, ja kun palaan kerron heille vastauksen, Erno selitti.
Sannalla oli mielessään useita parempiakin keinoja hoitaa kommunikointi tällaisessa tilanteessa, mutta ei jaksanut nähdä vaivaa alkaa selittämään niitä veljelleen. Se olisi vaatinut myös uusien applikaatioiden asentamista Ernon kännykkään, eikä Sannalla ollut mitään mielenkiintoa alkaa IT–tueksi veljelleen.
Erno palasi loosiin, jossa miesporukka oli entistä enemmän humalassa.
– Olitko sä paskalla, kun noin kauan kesti? Jarno ihmetteli.
– Joo. Ja siellä oli vähän ruuhkaakin, Erno selitti.
– Niin muuten oli. Mäkin kävin siellä äsken, niin joku idiootti istui siellä kopissa juttelemassa kännykkäänsä, Markku kirosi.
Erno oli hiljaa eikä kommentoinut asiaa sen enempää. Hän vain toivoi, että kaikki olisivat niin humalassa, etteivät pystyneet tekemään kovin loogisia johtopäätöksiä. Ernon onneksi hänen arvionsa osui oikeaan.
– Nyt tuli muuten just mieleen, että minkäs värinen se sun pösö on? Pertti uteli.
– Se on vihreä. Miten niin? Erno kysyi pelonsekaisin tuntein.
– No ku mä ajattelin, että näin sellaisen Tuirassa eilen. Että olisko ollu sitten sun? Pertti jatkoi.
– Itse asiassa minä taisin eilen ajella siellä päin, Erno vastasi.
– Oli se sitten perkele sun autos. Tiätkö mitä? Pertti kysyi.
– No?
– Se maalipinta oli ihan perseestä. Sun pitäis käydä myllyttääs se. Mulla on itse asiassa koneet itellä siihen. Mä voin lainata ne sulle, jos haluat. Tai onko sulla itellä rälläkkää? Pertti ihmetteli.
– Pieni hetki. Minun täytyy käydä vessassa. Hirveä kusihätä, Erno totesi ja ryntäsi vessaan.
Muutaman minuutin kuluttua Erno palasi tuolilleen.
– Niin, kysyit siitä myllytyksestä ja rälläkästä. Kyllä minulla on rälläkkä eli kulmahiomakone ja siihen sellainen superlonilaikka, jolla voin tehdä myllytyksen ihan itsekin, Erno vastasi tyytyväisenä.
– Selvä homma sitten, Pertti totesi.
Keskustelun aihe vaihtui naisiin joksikin aikaa, kun Heidi kävi keräämässä tyhjiä tuoppeja pöydästä. Markku yritti viheltää Heidin perään tämän poistuessa, mutta onnistui lähinnä vain sylkemään Ernon kasvoille.
Yhtäkkiä Erno havahtui, kun Jarno käänsi huomionsa jälleen häneen.
– Hei, mut nyt kun meillä on täällä uus autoasiantuntija tämä Eemeli, niin sanopas sinä tähän jotain viisasta, Jarno mölysi.
– Jaa niin mihin? Erno ihmetteli.
– Mun faijalla on Mersu. Siinä on sellainen homma, että kun vaihtaa isommalle vaihteelle, niin se ravistaa. Silleen tiedätkö niin kuin mutkilla oleva kytkinlevy, Jarno selitti.
– Ahaa. Tuota minäpä mietin tuota sillä välin, kun käyn kusella, Erno selitti.
– Taasko? Sullahan on heikko rakko, Markku ihmetteli.
Erno ryntäsi vessaan ja soitti Sannalle. Saatuaan vastauksen kysymykseensä Sanna päätti pistää pelin poikki.
– Nyt tämä kuule saa riittää, Sanna totesi.
– Mitä tarkoitat? Erno ihmetteli.
– Kello on jo vaikka kuinka paljon. Eihän tässä ole mitään järkeä, että minä valvon yötä myöten passissa omassa kodissani, että voisin vastailla jonkin kännilauman kysymyksiin auton moottoreista. Minähän olen tässä idiootimpi kuin sinä. Ei, en olekaan. Otan tuon takaisin, Sanna paasasi.
– Älä nyt sisko rakas. Sinun pitää auttaa minua, ymmärrätkö. Minähän kerroin millaisessa hankalassa tilanteessa minä olen, Erno aneli.
– Ei. Kyllä tämä oli nyt tässä. Minä lopetan tämän puhelun ja sen jälkeen sammutan virran kännykästäni. Hyvää yötä! Ja muista! Kymmenen vuotta! Sanna ärähti.
Puhelu katkesi. Erno yritti soittaa muutaman kerran uudelleen, mutta numeroon ei saatu enää yhteyttä.
Erno palasi allapäin pöytäseurueen pariin.
– No? Ratkesiko ongelma kusella ollessa? Jarno naureskeli.
– Joo. Todennäköisesti ongelma ratkeaa, kun vaihtaa ristinivelen etupuolella olevan kardaanin tukilaakerin, Erno saneli ja joi tuoppinsa tyhjäksi.
Jarno tuijotti hämmästyneenä Ernoa.
– Sä oot kyllä aika kova jätkä. Oot todennäköisesti oikeassa. Pitääpä muistaa tuo ja vihjasta faijalle, Jarno totesi.
– Minä käyn hakemassa uuden oluen, Erno sanoi ja käveli baaritiskille.
Odottaessaan tilausvuoroaan hän mietti kuumeisesti, mitä ihmettä hän voisi tehdä. Porukka alkoi olla jo melko hyvin kännissä, mutta moottoritietous oli niin syvälle juurtunutta noissa miehissä, ettei heitä voinut hämätä kovassa humalatilassakaan. Nyt kun sekä Antero että Sanna olivat poissa kuvioista, vaikutti siltä ettei Ernolla ollut enää mahdollisuuksia selvitä seuraavasta kiperästä kysymyksestä. Helvetti, Erno kirosi mielessään. Miksi sen Anteronkin piti mennä riehumaan niin, että joutui pihalle. Samassa Ernon mieleen juolahti pirullinen juoni.
Mitäpä jos hän saisikin porttikiellon Valtterin Pubiin? Hänellä olisi täysin pätevä syy jäädä pois porukasta. Silloin Markulla ja Pertillä ei olisi syytä kohdella häntä kaltoin töissä. Ehkä hän säilyttäisi mahdollisuutensa varaluottamusmiehen pestiinkin? Ja jos porttikielto olisi pitkä, hänen paluutaan tuskin odotettaisiin. Erno keksi, että hänen täytyisi luoda tilanne, mistä syystä hänet heitettäisiin ulos ja annettaisiin porttikielto. Mutta mikä voisi olla riittävän paha rike, että sellaiseen lopputulokseen päädyttäisiin. Erno muisteli, miten joskus Tampereella ollessaan, eräs mies oli saanut viiden vuoden porttikiellon, koska oli käynyt käsiksi baarin henkilökuntaan. Mies oli lyönyt ensin karaokeisäntää ja sen jälkeen tarjoilijaa. Siinä oli ratkaisu.
Erno katseli ympärilleen. Valtterin Pubin karaokeisäntä oli vanha hintelä mies. Ei Erno voisi häntä lyödä. Se olisi moraalitonta. Baaritiskin takana oli kaksi naista. Heidi ja hänen työtoverinsa. Siinäkään ei ollut järkeä. Naisia ei lyödä. Siitä suuttuisivat varmasti kaikki baarin asiakkaat. Erno hakattaisiin tohjoksi. Eikä Erno halunnut tehdä väkivaltaa nuorille kauniille naisille, se ei tullut kuuloonkaan. Jäljelle jäi siis ainoastaan Repe. Erno kääntyi hitaasti katsomaan narikan edessä seisovaa järkälettä. Hän arvioi portsarin pituudeksi melkein kaksi metriä. Mies vaikutti olevan pelkkää lihasmassaa. Erno itse oli 175 senttiä pitkä ja painoi 110 kiloa, joka oli kyllä massaa, mutta ei lihasta. Hän kääntyi Heidin puoleen ja tilasi viisi vodkasnapsia.
Kitattuaan nopeassa tahdissa viinat sisuksiinsa Erno epäröi vielä hetken. Hän vilkaisi loosiin päin ja näki miten miesporukka nauroi röhönauruaan todennäköisesti jollekin typerälle vitsille. Erno nielaisi tyhjää ja asteli Repen eteen.
– Kuule sinä olet sellainen stereopelle, etten ole pahempaa nähnyt. Mistäs oikein olet hankkinut tuollaiset kumilihakset? Erno huusi.
Repe katsoi hetken ilmeettömästi Ernoa ja alkoi sitten nauraa kovaan ääneen.
– Vai sellaista. Käyhän kuule ostamassa uusi tuoppi ja mene sinne kavereidesi seuraan. Ja ne on muuten steroideja, ei stereoita, Repe naureskeli.
– Etkö ota minua tosissasi? Erno kiljui. Samassa hän potkaisi Repeä polveen ja huitaisi nyrkillä kasvoihin. Ernosta tuntui, että hänen rystysensä murtuivat. Repe ei heilahtanutkaan.
– Että semmoista peliä, Repe sanoi ja tarttui Ernoa kauluksesta kiinni. Hän potkaisi oven auki ja heitti Ernon pihalle. Tämän jälkeen Repe asteli Ernon vierelle.
– Parempi kun painut nyt kotiisi siitä. Nuku pääsi selväksi äläkä enää koskaan milloinkaan käy minun kimppuuni. Seuraavalla kerralla en ole yhtä armollinen, Repe sanoi hiljaisella ja vakaalla äänellä.
Ernon selkää ja takamusta kivisti. Hän nousi ylös ja heitti maastaan poimimansa kiven Repen selkään, kun tämä oli palaamassa takaisin sisälle. Repe kääntyi saman tien ja hyökkäsi Ernon kimppuun. Rusikointia kesti noin minuutin. Erno jäi maahan makaamaan. Hänen kylkensä tuntuivat olevan kuin tulessa ja kasvoja särki erittäin voimakkaasti. Päässä kuului vinkumista ja nenä oli todennäköisesti murtunut. Repe soitti poliisin ja ambulanssin paikalle.
– Ja nyt paskiainen kuuntelet tarkasti. Kun skoudet tulee, niin kerrot heille, että sinä yritit hakata minut ja heitit minua kivellä. Minä puolustauduin asettamalla käteni eteen, jolloin sinä törmäsit siihen ja kaaduit nuo rappuset alas, mistä syystä sait kaikki nuo vammasi. Onko selvä? Ja jos kuulen, että kerrot yhtään mitään muuta, minä tulen kotiisi ja varmistan ettet enää koskaan kävele, ymmärrätkö? Repe selitti edelleen hyvin rauhallisella äänellä.
Erno nyökkäsi varovaisesti.
– Ja tänne sinulla ei sitten ole enää mitään tulemista. Saat ikuisen porttikiellon. Täällä ei rettelöitsijöitä katsella, Repe totesi lopuksi.
Se oli kuulostanut upealta Ernon korviin. Juuri se mitä hän halusikin kuulla. Kun ambulanssimiehet nostivat Ernoa autoon, he ihmettelivät, miksi potilas hymyili vaikka hänellä oli kivuliaita vammoja ympäri kehoa.

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.5  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Huohotinputki 2019-07-14 10:46:57 Aloittelija
Arvosana 
 
4.5
Aloittelija Arvostellut: Aloittelija    July 14, 2019
Top 10 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tämä on kyllä mielenkiintoisin tarina jonka olen lukenut autojen moottoreista ja baari-illasta. En huomannut erikoisemmin kirjoitus virheitä (mutta siinä aiheessa minut on jo todettu epäpäteväksi) Kuvailu ja kerronta on hyvää. Päähahmolla on selkeä ongelma joka hänen pitää ratkaista ja jännitys nousee tarinan edetessä kun ongelma pahenee. Muutamat huvittavat kohtaukset tarinassasi saivat hymyilemään. Loppuratkaisu oli myös hyvin rakennettu ja voi huomata tarinan aikana tapahtuneen kehityksen kun tarinan lukee tämä: "Nopea vilkaisu vahvisti Ernolle sen, että Valtterin Pubissa ei kannattaisi kerjätä hankaluuksia ainakaan ovimiehen taholta."Ja lopussa Erno käy sitten lyömässä tätä naamaan. Kaiken kaikkiaan todella hyvä ja viihdyttävä tarina ja toivottavasti tulee lähiaikoina lisää saman laatuista.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
10
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS