Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Muut Kasvihuoneesta kartanoon
QR-Code dieser Seite

Kasvihuoneesta kartanoon


Kirjoitus on jatkoa romaanille heräteostona hevonen. Työnimenä Kasvihuoneesta kartanoon.
Onko tässä liikaa selittelyä, ja olisiko parempi jos ostajaehdokkaat tekisi ennen metsäretkeä yhteisesti rakennusten katselmuksen?
Mikä menee överiksi?

Tättärillä
− Selkä suoraan! Löhöät kuin puolityhjä pottusäkki. Anna pohkeita! Telma karjahteli.
Yritin totella ja heilutin koipiani. Ruuna käsitti väärin, tai oli tympääntynyt kohellukseeni ja kehän kiertoon, koska pysähtyi yks kaks portin kohdalle. Nyykähdin eteenpäin. Nenä hipaisi harjaa. Kallistuin ja aloin valumaan maata kohti. Tarrasin satulannuppiin ja pysyin hevosen päällä, kiitos käsivoimieni.
− Nyt riitti. Luovutan, sanoin ja kiskoin koipeni samalle puolen satulaa, valmistautuen jalkautumaan säädettyyn tyyliin. Satula nytkähti, saappaanpohjat ottivat maakontaktin, ja loppu kroppa seurasi vauhdilla perässä, joten myös polvet ja kämmenetkin tapasivat sahajauhoilla kuorrutetun kaviouran. Onneksi Norski armahti, eikä astunut kädelle. Hyvä niin, tarttin käpäliäni tähän aikaan vuodesta melkoisen paljon. Olin rättipoikki, vaan hullu kun olin, suostuin ratsastusharjoituksiin siksi aikaa kun Nuutti tarkisti Villa Fortunan. Telma otti homman tosissaan ja äkseerasi kuin jumppamaikka yläkoulun voikkatunnilla:
− Älä höpäjä, Miina.
− Haluan Tuulin!
Tiesin marisevani kuin pikkupenska, mutta Tuuli ei temppuillut. Tai osasihan se montakin temppua, mutta ei tehnyt mitään ilman käskyä. Nykyinen ratsuni sen sijaan seisahteli, otti sivuaskelia, ja lähti liikkeelle ennen kuin mä ehdin tuumia, että miten pohkeita annettiin, tai sojottiko saappaat sivuun vai oliko kourat vinossa. Sitten olis vielä pitänyt hypätä esteitä! Ne olivat ihan karmeita, ainakin kolkyt senttiä korkeita. Norski suhtautui porttiin kuin maailmanlaidan raja–aitaan, poukkosi yli jättihypyllä tai kieltäytyi kerrassaan astumasta koko hökötyksen lähelle.
– Kuules nyt, Adalmiina Turpeinen. Norski on ihan ok, joten ratsaille siitä ja tee niin kuin sanon. Tuulin kanssa et opi mitään. Sahapukkikin yllättää useammin.
Tottahan Telma puhui. Tuuli ei hötkyillyt. Se oli koulutettu lähtemään liikkeelle ja seisahtumaan kuin höyryjuna, hitaasti. Tuulin eka omistaja, eläkkeellä oleva sirkuksen eläintenkouluttaja opetti tammalle jokusen kivan kikan. Sitten muori kaatua kupsahti ja iski päänsä niin, että pökerrys jäi pysyväksi ja sairaalan sänky kodiksi. Poika möi tamman ilman käyttöohjetta. Uusi omistaja yritti opettaa juoksua kepillä ja kirouksilla. Osuin paikalle oppitunnin aikana, ja sanasodan päätteeksi vaihdoin polkupyöräni hummaan, kesken kauppamatkan. Enkä tiennyt vielä vuodenkaan jälkeen, katuako ostosta, vai iloita hevosesta joka osasi seisoa.
− Ei mun tartte oppia mitään. Oon nelikymppinen multakoura, enkä mikään kilpakentistä uneksiva teini.
− Juu, oletkin notkea kuin rautakanki, eikä ihme. Tökit taimia multaan kymmenen tuntia samoilla saappaansijoilla seisten! Johan siinä on sormet tikkuina ja jalat tukkeina. No, lopetetaan ja mennään kahville. Kai Nuuttikin tulee kohta.
Kiskoin kypärän päästä ja heilautin ohjakset talutusasentoon. Kentältä pääsi sivuovesta pihattohalliin kavioeläinten osastolle, jossa kylmäveriset hevoset ja talvenkestävät ponit viettivät aikaansa.
Sitaisin vuonohevosen seinärenkaaseen ja aion ryhtyä riisumaan, mutta Telma huikkasi tyttärelleen, että hoida Norski. Ritva heilautti kättään, työnsi heinänloput kottarista soimeen ja tuli ottamaan ruunaa.
Tervehdin Tuulia. Liinaharja hörähti heinätukko suussa ja kurotti tähden koristamaan päätään. Taskusta kaivamani näkkäri katosi pehmeiden huulien väliin. Läimäsin pörröistä punaruskeaa kaulaa. Kylmä pihatto kasvatti asukeilleen paksun turkin joka tippui kevään tullen. Loimia ei kaivattu. Toppapeitot oli varattu vanhan tallin lämminverisille.
Menimme ulos ja kävelimme melkein pahki lämpimästä navetasta tulleeseen Terhiin. Telma kysäisi päivän kuulumiset maatalousharjoittelijalta. Neitonen kehui työtään monipuoliseksi ja opettavaiseksi, eikä ihme. Siinä, missä tavallisessa talossa oli vain yhden lajin otuksia, Tättäriltä löytyi mallikappaleet kaikista Suomen kotieläimistä, lehmiäkin oli seitsemää sorttia ja sikoja neljää rotua. Porot edustivat pohjoista taloutta. Strutsipari ja terraario täynnä viinimäkikotiloita kertoivat eräiden ennakkoluulottomista kokeiluista maatalouden vaikealla alalla. Muotia seuraten tilan karjaan oli lisätty jokunen kuukausi sitten pari alpakkaa ja niiden seuraksi kaksi laamaa. Kameli puuttui, mutta Telma sanoi puolitosissaan hankkivansa sellaisen, kunhan Korkeasaaressa syntyisi varsa.
Pihan valotolppien lamput hehkuivat kelmeinä palloina. Tuijien takaa kuului satunnaisia haukahduksia. Bordencollie Viivi antoi vauhtia koirilleni Toivolle ja Lempille, jotka leikkivät Onnin kanssa. Kolmikko oli tullut maailmaan Nuutin siskon kettuterrierin ja Sirpa Kirmalan puudeliherran lemmenhetken ei–toivottuina tuloksina.
Tapasin Nuutin eka kertaa jahdatessani Fideliota ja Nuutin pinkoessa siskonsa nartun perässä. Emme saaneet koiria kiinni ajoissa, joten aikanaan syntyi kolme villaterrieriä ilman tilausta. Rouva Kirmala osti pennut, ja tahtoi ne heti luokseen. Vastasyntyneet tarvitsivat emoaan, joten myös Hurja–Ruut muutti villa Fortunaan. Homma oli hankalampi kuin Sirpa Kirmala arvasikaan, ja kaiken lisäksi rouva heitti kuperkeikan portaissa ja sai muutaman mustelman ja lonkan murtuman. Kirmala tunsi mut Pötsimäen kevättyöläisenä ja palkkasi koiria hyysäämään. Nuutti tarvittiin mukaan, koska Hurja–Ruut antoi hammasta kaikille muille niin että tuntui.
Pestin oli määrä kestää kunnes pennut tulisivat toimeen ilman emoaan ja emäntä kävelemään ilman apuneuvoja.
Juttu muuttui, kun Marianne tuli äitinsä hoteisiin mukanaan ukko ja kaksi tenavaa. Syy kotiintuloon oli ultran lupaamissa nelosissa. Amerikan ihmemaassa ei roskakuskin ja amatööritaitelijan tuloilla koulutettu sellaista laumaa. Elämä Suomessa tuli huisin paljon halvemmaksi, kun oli melkein ilmainen terveydenhoito ja maksuton koulu, ja ennen kaikkea ökyrikas isoäiti sekä pienen kunnan verran metsää kasvamassa.
Sirpa oli onnesta lääpällään saadessaan tyttärensä lapsineen päiviään täyttämää. Koirat jäivät sivuseikaksi, ja mun pestini aiottiin muuttaa koirapiiasta lapsenpiiaksi, mutta sanoin kiitos ei. Viikossa rouva uskoi että mä ja kersat emme sopineet samaan taloon, vaan inhon tunne on molemmin puolinen ja vahvempi kuin Silja Europan ankkurikettingit.
Rouva palkkasi paremmin ipanoita kestävän piian, ja mä sain palkan lisäksi pari koiranpenikkaa, sen äksyimmän rähisijän ja pahimman nahjuksen eli Lempin ja Toivon. Onni lahjoitettiin Tättärille, sillä vaikka Fidelio tykkäsikin pentujen teosta, ei se piitannut pennuista, vaan halusi viettää vanhanherran rauhallisia lemmikinpäiviä, ilman nuorisojengin näykkimistä ja haukkumista
Kirmakoski oli lapsiperheelle turhan syrjäinen paikka rouva Kirmalan mielestä, joten hän osti tyttärensä perheelle Turun läheltä kivan kodin, vain viistoista huonetta. Tontin takalaitaan Sirpa tilasi syytinkimökiksi decotalon, jotta välttyi rakentamisen riesalta. Olihan talo asumisvalmis, senkun pudotti vaan lavetilta sopivan perustuksen päälle. Kesät Kirmalan klaani vietti villa Fortunassa, jonka talkkarina Nuutti toimi ympärivuotisesti. Asumaankin sälli olisi saanut jäädä, mutta Nuutti piti mun pöksääni parempana. Omituisin juttu ikinä, vei voiton lottovoistakin.
Jalasmökki kävi ahtaaksi kun kahden koiran lisäksi piti majoittaa mieskin. Niinpä hankin hulppean viidenkymmenen neliön torpan jonka mukavuuksiin kuului sauna ja vessa sisällä. Valinnan ratkaisi ensisijaisesti sijainti. Mökiltä tarhalle oli vain viisi sähköpylvään väliä.
Eikä tuhlailu talon ostoon loppunut, sillä liika raha, varsinkin jos sitä ei ole ansainnut vaan saanut sattuman oikusta lottovoiton muodossa, voi teettää ihan hulluja hommia. Mulle kävi niin. Päästäkseni eroon rikkauksista ostin myös puolet puutarhasta, isännän yllytyksestä ja Nuutin kannustamana.
Ihme kyllä, myös pankinjohtaja piti ideaa täyspäisenä, varoitteli tosin jostain tielinjauksesta, mutta tuumasi että kyllähän paikasta korvaukset saa, jos asfalttia tulee ahkeraliisojen päälle. Ja kasvihuoneet, mikä ettei, siellähän kirjaimellisesti näki kuinka raha kasvoi, kun sentin taimesta varttui euron kukkanen. Niinpä tmi: Pötsimäki muuttui vuosi sitten muotoon Pötsikukka oy.
Vilkaisin Villa Fortunaan päin. Kuusiaidan takana talon yläkerta oli pimeänä, mutta alakerrassa syttyi ja sammui valoja ikkuna kerrallaan. Nuutti teki valvontakierrostaan. Oven kolahdus kertoi kierroksen päättymisestä. Hetken päästä talonmies tuiskahti raja−aidan läpi Tättärin puolelle, ja hölkkäsi tallaamaansa polkua pihan poikki. Kohtasimme rappusilla. Miehenpätkä pomppasi ilmaan, kopsautti kengänkannat yhteen ja laskeutui niiaten toiselle askelmalle.
Jossain muualla temppu olisi ollut tolkuton, mutta Telman edessä sopi esitellä taitojaan. Nuutti harrasti telinevoimistelua, oli teinipoikana kilpaillutkin, mutta kyllästyi valmentajansa vaatimuksiin ja voimisteli sen jälkeen vain omaksi ilokseen. Sälli oli keskinkertaista lyhyempi mutta huomattavasti keskimääräistä ketterämpi kintuistaan ja näppärämpi näpeistään, olipa sitten kyseessä rakentaminen, leipomus tai lähimmäisen hoivailu haavan laastaroinnista petipotilaan kylvelykseen. Jopa voimisteluradan rakennus koirien päiväkotina toimivaan latoon kävi kätevästi, vain pyöreitä puita ja paksua köyttä, ja kas, niistä saatiin koulun voikkasalista tutut puolapuut, rekki, kiipeilyköydet sekä tukevasta tukista tehty hevonen.
Näppäryyden ja ketteryyden lisäksi Nuutti tuli toimeen kaikkien ihmisten, jopa sukulaistensakin kanssa. Olin kateellinen siitä. Mä mieluummin väistin ihmisiä, äitiäni pelkäsin ja olin ilmiriidassa enon kanssa. Kaveerasin kyllä isän siskon kanssa, vaikka Riikka ja Jussi turhan usein Alkon tuotteita kuluttivat. Isä oli häipynyt osoitetta jättämättä. Veljen osoitteen tiesin, vaan enpä ollut asuntoaan nähnyt, enkä Urhoakaan kymmeneen vuoteen.
Nuutti avasi oven Telmalle ja mulle, luontevasti, ilman tietoista harkintaa. Sisäsyntyinen kohteliaisuus oli eräs niistä ominaisuuksista joka sai ihmiset suopeiksi Nuutille, eikä hänen tarvinnut edes esittää mitään, olla vain.
Kolistelimme tupaan. Tättärin isäntä istui kiikkustuolissa tabletti käsissä, lukien sähköpostejaan. Pekka murahti tervehdyksensä ja vinkkasi peukullaan kahvinkeittimen suuntaan. Pöydällä oli jo valmiiksi pullaa ja paistia, reikäleipää ja vattuhilloa.
− Miten meni? Nuutti kysäisi kahvia hörppiessään.
− Kuin vettä polttais. Mulle riittää se että hytkyn Tuulin taakkana sen minkä ratsastan. Eikä nyt enää ole aikaa leikkimiseen, kun istutuskausi istuu niskassa.
− Nuutti, pidä huoli että tuo myyrä venyttelee välillä, eikä vain möyri mullassa. Kroppa kaipaa huoltoa siinä missä koneetkin. Taipumattomien liikuntaryhmä käy kerran viikossa satulaterapiassa saadakseen kuluneisiin niveliinsä hieman notkeutta. Miina sopisi hyvin sakkiin. Katsoin tuolla kentällä liikkumista ja likka näyttää painivan samassa sarjassa nivelrikkoisen ysikymppisen kirjanpitäjän kanssa. Telma sanaili.
− Sittenpä tässä onkin aika lähteä kotiin hieromaan hartioita. Nuutti sanoi
− Muista hieroa muualtakin. Pekka virnuili läppärinsä ääreltä.
– Jeps, aina ahkerasti. Nuutti vastasi naama naurussa.
– Onpa kylällä ahkeroitu. Huomautin viitaten ovensuussa pullisteleviin kasseihin. Telma otti myyntiin sukkia, puuhevosia, tuohitorvia sun muuta, mitä näppäräsormet tekivät. Kioski oli monelle ilo, sillä ennen Myeliä ei maanviljelys tuonut työeläkettä, ja Myelissä eläke määräytyy tilan koon mukaan, jolla paljon on, sille lisää annetaan, eikä alta kolmen hehtaarin mökkiläinen saa mitään. Myös työttömät hankkivat särvintä leivälleen tuomalla tekeleitään Tättärille, ja siten turistien tuhlaamat eurot valuivat pieninä puroina pitkin Kirmakoskea.
Onneksi turisteja riitti, pari kolme bussilastia retkeläisiä päivää kohti ja omatoimiset seikkailijat siihen päälle. Talvellakin toimintaa oli, kun päiväkodit, koululuokat ja eläkeläiset tulivat maalaiselämää pällistelemään, mutta eniten rahaa taloon jättivät turistit jotka Hirvivuoren lomakeitaalle mennessään tai tullessaan heittivät viiden virstan lenkin Tättärin kotieläintarhan kautta, hankkien matkamuistoksi autenttisen käsityön.
− Raha panee yrittämään. Telma virnisti.
– Rahasta puheenollen, otin vitosen mukaan hunajapurkkia varten. Nuutti huomautti.
– Valitan, ei ole. Näkkärämäen Aliisalta loppui hunaja jo jouluna, enkä saanut Vilvakasta juuri mitään, kun se karhu rikkoi pesät.
– Saisivat ampua mokoman. Sehän kiertää talosta taloon puolen pitäjän alueella. Nuutti tuumasi, sanoen sen mitä me muutkin aateltiin.
Kirmakosken itälaidalle oli viime keväänä ilmaantunut otso joka röyhkeydessä vei voiton verokarhustakin. Kaatolupaa oli anottu, vaan ei saatu, koska pitäjässä oli liian vähän karhuja, valtakunnallisen riistanhoitosuunnitelman mukaan. Onneksi meidän mörri oli varsin kohtelias. Grillikatokselle tullessaan se odotti ovensuussa, että ihmiset loikkivat ikkunoista ulos, ja vasta sitten tallusti sisälle ja vapautti kansalaiset epäterveellisistä eväistä, kuten makkaroista, ja olutkin kelpasi. Eikä tölkin avaaminen tuottanut vaikeutta. Karhu senkus puraisi purkin rikki ja antoi liemen valua kitaansa.
Sätimme karhua jonkin aikaa, oikein porukalla ja isolla innolla. Olihan nallukka säikytellyt myös Tättärin karjaa ohitse tallustellessaan. Sitten puhe kääntyi muihin asioihin ja tavaroihin. Telma ehdotteli että ryhtyisin kokkaamaan ruusunmarjasosetta tulevana suvena. Mä sanoin, ettei ole mun juttuni. Telma huokasi ja kysäisi:
– Tiedätkö ketään, joka rupeaisi? Sosetta kysellään ja tuoksupussejakin, varsinkin kiinalaiset tykkäsi ja maksais maltaita, vaikka viime kesänä sain vain muutaman nyssäkän ja huovutustyötkin jäi puoleen. Toisaalta, ymmärrän Luonnonseuraajia. Porukka on kutistunut rippeiksi entisestä ja heillä on muitakin huoli kuin villan vanutus ja nyyttien näpertely. Telma selitteli.
– Kuinka niin? Nuutti oli myötätuntoisen utelias.
– Se mokoman Eerikki ajoi päänsä mäsäksi vuos sitten helmikuussa. Telma tokaisi.
Ynähdin ymmälläni, eikä Nuuttikaan ollut kärryillä, eikä kai edes kärryn laidalla. Kaveri kysäisikin selvitystä herran suhteista ruusunmarjoihin. Telma kävi selittämään:
− Juttu alkaa Eerikin isästä Johanneksesta. Johannes nimittäin lopetti sarkatehtaan ja teki Kartanosta ja apurakennuksista hotellin. Ei mitään hienoa, vaan sellaisia likipitäen matkustajakotitasoa., ja tarjosi täyshoitoa astetta mukavammin kuin kunnalliskoti. Annan kuoltua 80– luvun loppupuolella Johannes muutti Helsinkiin. Eerikiä ei kiinnostanut hotelli eikä metsänhoito, joten hän vuokrasi koko hoijakan ekohipeille. Eerik itse asusteli Tukholmassa perheineen ja teki bisnestä luontaistuotteilla, joten Luonnonseuraajat Vilvakassa olivat oivallisia raaka−aineiden hankkijoita.
No nyt Eerikin kuoli ja paikka jäi perikunnalle. Henriette, Eerikin leski on rohdoskauppias ja ennustaja. Vanhempi tytär Brita on asianajaja ja oikein pätevän tuntuinen. Klara, nuorempi likoista, opiskelee luonnonlääkintää, ja Patrik tutkii viinejä Pariisissa oikein antaumuksella ja tuottaa taidetta. Pojan tauluista tulee mieleen krapulaisen painajaiset, eli siis jotain hyvin hienoa, jota meikäläinen ei ripustaisi edes ulkohuussin seinälle. Koko suvusta vain Brita on käynyt Vilvakassa isänsä kuoleman jälkeen. Tyttö kävi meilläkin, ja sovittiin että saan pitää elikkoni Vilvakan navetassa kunnes pesä saadaan selvitettyä ja paikka myytyä. Samaten Luonnonseuraajien ydinjoukko on jäänyt Vilvakkaan odottamaan uutta isäntää.
Tunsin Vilvakan nimenä ja kartanon vuokralaiset ulkonäöltä. Porukkaan kuului pitkätukkia ja klanipäitä, useilla oma nahka tatuoitu karkkipaperia kirjavammaksi, naamassa nastoja ja nenässä rengas kuin sonnilla. Sakki kuljeksi hurstihousuissa ja talvella lammasturkeissa, käytellen huopatossuja jos sää salli, siis jos sää salli, eli harvoin. Useammin varpaita suojasi kumisaappaat, sillä nykyisin vesi tirskui talvellakin torin suolasohjossa. Shamaaneilla oli ketunnahka harteillaan ja lehmänsarvet hatuissaan kun torilla rumpuja paukuttivat ja tuohitorviaan ulisuttivat.
Porukka oli varsin usein torstaisin torilla, kuskattiinhan silloin kunnan tukemilla takseilla muorit ja jokunen vaarikin keskustaan viikottaselle shoppailukierrokselle. Turha siis inistä, ettei joukkoliikenne maaseudulla toimi. Olihan vuoroja peräti kaksi viikossa, yksi aamusta kirkonkylälle ja toinen iltapäivällä takaisin kotiinpäin, kaiken lisäksi jopa samana päivänä.
Permakulttuurista pöytää koristi villien yrttien, säilykesärkien ja nokkossämpylöiden lisäksi pamfletit jotka julistivat luonnon järjestyksen autuutta, Kosmista voimaa, Äiti Maata ja muuta Vesimiehen ajan ideologiaa. Siis samoja lauseita, joita sata muutakin koulukuntaa toitotti, ja kymmenet kommuunit yrittivät todeksi elää.
– Kunnioitan kyllä luontoa, luonnostahan elän itsekin, mutta miten kummassa se sakki pärjää ruusumarjoilla ja shamaaninmanauksia, vai onko heillä loitsuissaan kenties Väinämöisen tehot.
− Oli niillä pikkasen tolkkuakin toimissaan. Antoivat vaihtoehtohoitoja hyvään hintaan, oli kirpputoria ja säilykkeen tekoa ja sen lisäksi sakki hankki tuoremehuaseman, jolla puoli pitäjää puristi omenansa, me muiden mukana. Nyt kartanossa asustaa enää viisi kaverusta jotka eivät ole löytäneet uutta majapaikkaa. Eikä taida yhteistä pesää kovin helposti löytyäkään. Arnikki ja Kuutar tarvitsevat saunan ja saunatuvan hoitojaan varten ja Naalin shamaanijutut eivät ehkä innosta vuokraisäntiä, eikä kaikki katso hyvällä Päivikin ja Kuuttaren kämpän jakamista. Telma kertoili, ja hörppäsi kahvia. Nielaistuaan suullisen emäntä jatkoi.
– Tapasin sakin jo 90–luvun alussa, kun Luonnonseuraajat olivat muuttaneet kartanoon, hankkineet jostain vuohen ja porsaan ja tulivat kyselemään luomurehua. Sanoin, että viljat ja heinät on tehoviljeltyä, eikä elukat piittaa tuotantotavasta vaan määrästä. Hipit meni pois ja tuli viikon päästä takaisin. Sitten juteltiin uudestaan sikojen ja muidenkin elukoiden tarpeista ja tehtiin rehukaupat. Myöhemmin, kun kesälampaille tuli kysyntää, samoin kuin villasikojen lihalle, niin vuokrasin Grennolilta navetan ja sovin porukoiden kanssa työnjaosta. He hoitavat meidänkin elukat ja saavat vastineeksi maitoa ja lihaa ja rehut omillekin elukoilleen. Silloin Vilvakassa oli nelisenkymmentä asukasta joten hoitajia riitti ja ruokaa kului. Telma selitti.
– Homma on toiminut tähän asti hyvin, mutta saas nähdä, miten jatkossa. Toivottavasti Vilvakkaan tulee joku, jonka kanssa voi sopia asiaista. Pekka huokasi.
Toivotimme hyvää yötä ja painuimme ulos. Rättiväsyneet koirat tulivat ensi kutsulla portille. Nuutti otti Viivin ja Onnin, joka oli kuin nelijalkainen pingviini, selästä musta ja mahasta valkea, ja nyt kunnolla kurainen kun oli paininut juuri sulaneessa maassa. Telma tai Ritva saisi käyttää koiruudet suihkun kautta nukkumaan.
Sama homma oli edessä meilläkin. Lempi oli timmi mimmi luonnoltaan ja näytti puhdasrotuiselta kettuterrieriltä neliskanttista päätä ja karkeaa karvaa myöten. Toivo oli pehmeämpi karvaltaan ja ujompi luonnoltaan vaikka väriltään muistuttikin karhukoiraa.
Pyyhin koirat ja päästin ne hyppäämään häkkeihinsä. Nykäisin koppien kiinnityshihnoja. Tiukalla olivat. Eihän matka ollut pitkä, mutta kuka tiesi, mitä milloinkin sattui. Jos tuli paha paikka ja äkkijarrutus, niin takakontin irtotavara lähti lentoon. Koirien lisäksi kuormassa oli hiekkasäkki ja kuusi kymmenen litran rautapataa, joihin Telma oli tilannut istutukset.
Nuutti kävi rattiin, koska mä inhosin pimeässä ajoa. Oli myös turvallisuuden, oman ja muiden, kannalta parasta että ajurina oli se, jonka silmät kestivät paremmin vastaantulevien antamaa valohoito. Mä sain melkein aina päänsärkyä nopeasti vaihtuvista valo–oloista ja tykkäsin pitää näkimet ummessa kun vastaan porhalsi auto, ja yö muuttui valkeudeksi muutaman sekunnin ajaksi.
Käännyimme Kirmakankaan tieltä päätielle Kirmakosken suuntaan. Tienvarren heijastimilla varustetut aurausmerkit kimmelsivät riveinä. Mutkissa kiemurteli kolmen rekan jono sivuvalojaan esitellen. Niiden edellä vilisti jono punaisia lamppuja kieroa mäkeä ylös. Vilkaisu peiliin näytti valkoisten lamppujen rivistön meidän suuntaan ja punaisten pisteiden jonon toisaalle, niin pitkälle kuin näki.
Pihassa vilkaisin tarhalle päin. Koivikon takaa loisti ykkösen valot eli isäntä tai emäntä oli iltakierroksella. Tai eihän he enää isäntä ja emäntä olleet, olihan kuittivihkoon painettu Pötsikukka oy. Tosin, sama se, mitä firma virallisesti oli, ihmiset puhuivat Pötsimäen tarhasta. Myöskin isäntä oli isäntä edelleenkin, niin asiakkaille kuin mullekin. Olinhan kahdeksan vuotta tehnyt tarhalla töitä ennen kauppaa, eikä sitä vanhoista kaavoista helposti irti pääse. Emäntää tuli kutsuttua Liisaksi useammin, niin mielessä kuin ääneenkin, tosin Liisaa oli Liisaksi sanottu aikaisemminkin.
Nyt olin itsekin tavallaan emäntä, ainakin mökin emäntä. Torppa oli hyvä asuinpaikka, tarpeeksi pieni, jotta jaksoin sen siivotakin silloin tällöin. Laiskuuden maksimoimiseksi oli talon sivu ja takapiha aidattu, ja toisen kamarin seinään asetettu luukku, joten koirat voivat hoitaa itse ulkoilunsa, vaivaamatta ihmisiä. Aidasta koko pihan ympäri ei kannattanut edes uneksia. Pihan läpi kulki yleinen tie tarhalle, Lakisuolle ja kuudelle muulle asumukselle ja toimi myös epävirallisena oikotienä Vilkastuksesta Pötsimäen kautta Varestaan ja siitä edelleen itään tai päinvastoin oikaisseet pikkutietä mennessään Kirmakoskelle ja edelleen kaupunkiin. Muuta liikennettä silti riitti niin, että sai pitää varansa, ettei auton eteen poukahtanut, kun tuvasta navettaan meni.

karmea katti, (sivu 7, suora jatko alkupätkään)

Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen, laulettiin radiossa ja sanat sopivat hyvin puutarhatyöläisen kevääseen, sama meno, olipa perjantai tai sunnuntai, paitsi että nyt oli tiistai. Kello parkui tosin jo puoli kuusi sillä halusin juoda aamukahvini rauhassa, siis suhteellisen rauhassa, mitä nyt vähän vehtasin koirien kanssa niiden tuodessa leluja vedettäväksi, vuoroin mulle vuoroin Nuutille. Tarjoilin aamiaista itselleni ja pöydän vierelle, ja limpunsiivuja mussuttaen lukaisin jokusen sivun perinteisestä paperipokkarista Scarbettan ruumistutkimusta ja sekopäisten murhaajien mielenliikkeitä.
Nuutti lastasi eväät reppuunsa. Vuorossa oli klapien tekoa Hurttikankaalla, mutta siitä talosta rengin oli turha toivoa ruokaa. Mitä rikkaampi isäntä, sen kitsaampi maksaja, piti sen talon kohdalla hyvin paikkansa. Palkkaakin sai kolmasti kysyä ja kirjallisella laskulla tivata, ja ottaa förskottia jos sattui saamaan, niin ainakin sen sai. Olin varottanut kaveria kitupiikistä, mutta hyväluontoinen herrasmies ei kehdannut sanoa ei, vaikka aihetta olisi ollut. Toista oli villa Fortunassa. Siellä etuuksiin kuului lupa syödä jääkaapista ja palkka tuli tilille joka kuukauden viimeisenä päivänä
Jos on ostanut työpaikan itselleen, on niitä hommia hoideltavakin. Saatuani pötsin täyteen nappasin koirat hihnalle ja vei latoon. Tupaan ei tuholaisia arvannut jättää, muuten olisi saattanut olla ylläri odottamassa. Ladossa ja sen yhteydessä olevassa kahden lehmän navetassa oli tilaa temmeltää. Huvitusta tarjosi tunneli, kolmen askelman A–teline, puruluut, olkipaalit ynnä muut aktiviteetit, hiirijahdista alkaen. Hiiriä houkuteltiin säkillisellä auringonkukan siemeniä ja pussisella pähkinöitä.
Ennen toimistoon menoa poikkesin käytössä oleviin huoneisiin, vilkaisin lämmöt ja mittasin kosteutta tökkimällä sormella ruukkuja. Oli vielä niin varhainen kevät että vain ykkönen ja kakkonen toimi. Toimistolla pistin ahkeruusvaihteen päälle litkimällä kahvia pöydän äärellä. Joskus teki tiukkaa saada tuopille tilaa, kun pöydällä majaili siemenluettelon sivuja, korppupussi, Aku Ankkoja ja talouspaperirulla seuranaan työvihko. Aikataulu oli vuosia vanha ja piti paikkansa – tai sitten ei, jos keksittiin muuta.
Listan mukaan pitäisi tehdä rapiat kolmesataa amppelia, joten mulla ja Maijalla olisi sormet mullassa ainakin ilta viiteen. Isäntä yleensä täytti amppelit ja kuskasi istutetut kasvupaikalleen. Välillä koko porukka piti taukoa, koukutti amppelit ja nosteli ne langoille sekä tökki tippuletkut paikalleen. Seuraavan kerran kukkaan tarvitsi koskea kolmen viikon päästä latvonnan merkeissä.
Maija oli kuulunut Pötsimäkeen jo Kustaan ja porkkananviljelyn ajoista lähtien kun lettipää likka oli tullut tienaamaan mekkorahojaan. Aikanaan vanha isäntä luovutti, ja Valtteri jatkoi, ja Maija samaten. Vuosien kuluessa kasvit vaihtuivat ja tuotantotapa muuttui, mutta Maija pysyi. Lopulta, kun toiminta kutistui keväiseksi taimikaupaksi, jäi Maija kevättyöläiseksi ja aikoi jatkaa virassaan kunnes terveys pettäisi tai tarha sortuisi.
Vilkaisin huoneen perälle. Orvokit sinisissä laatikoissa viettivät viimeistä viikkoa lämpimässä, sitten ne kärrättäisiin kylmään huoneeseen ja vappuna lähtisivät maailmalle. Pätkä pöytää oli styroxlaatikoiden peitossa. Marketat odottivat latvomista ja kouruihin purkua. Emäntä oli jo käsitellyt parisataa purkkia ja pistellyt latvat juurtumaan, jotta saataisiin toisen istutuskerran taimet omasta takaa.
Ovensuuta täytti kokonainen vuori tyhjiä styroxlaatikoita, jotka pitäisi paiskoa huoneiden väliin. Sieltä ne eivät ihan helposti lähteneet leikkimään leijaa ja lentäneet tuulen mukana maailmalle. Kalalaatikot olivat kasvien kohtalaisen käteviä siirtelyssä ja erittäin hyviä, ellei täydellisiä pistokkaiden juurruttamiseen ja kylvöihin. Ainoa heikkous oli hauraus. Joskus loota hajosi ekalla viikolla, toisaalta varovasti pitäen laatikko kesti vuodesta toiseen.
Laatikot olivat myös halpoja, usein jopa ilmaisia, kun kauppiaat halusivat päästä eroon tilaa vievistä haisuleista, sillä kalan haju tarttui laatikkoon ja vanhetessaan vahvistui. Ruuhkaviikoiksi otettiin työkkäristä joku työharjoittelua kaipaava, ja halu hommiin testattiin antamalla ekaksi urakaksi kalalaatikoiden pesu tolulla ja juuriharjalla. Sitten seurasi tosi lysti, eli laitojen sahaus seitsemään senttiin. Se tiesi kaikkialle tarttuvien styroxhippusten pölläkkää. Kuulosuojatkin saattoivat olla paikallaan, sillä sahatessa laatikko kiljui kuin koulun taulu liidulla kidutettaessa.
Sahattuun mahtui kolme purkkia enemmän kuin täyskorkeaan. Tuhannessa laatikossa tilansäästö oli huomattava. Lisäksi sahausjätteet survottiin silpuksi ja sekotettiin hiekan, maatuneen turvesonnan ja turpeen kanssa betonimyllyssä Pötsimäen erikoiseksi, joka oli suosittu lavaviljelijöiden ja kasvusäkkien harrastajien keskuudessa. Käytimme sitä itsekin jättiamppeleiden pohjamaana.
Tammikuussa ostettiin eka satsi, lähinnä enkelinsilmää, siniviuhkaa ja muuta pitkän kasvatuksen vaativaa. Kunnolla kasvun alkuun päässyt kukkanen latvottiin, jotta se tuuhettuisi ja samalla saatiin pistokas, eli uusi kasvi, joka kolmen viikon juurrutuksen jälkeen siirrettiin omaan ruukkuunsa. Myös omista emoista leikattiin pistokkaita neljästi tai eräistä viidesti keväässä, ja sitten emokasvit kunnostettiin jättiamppeleina myytäviksi. Rivakasti kasvavat teiniamppelit latvottiin kerran tai kahdesti ennen kukkaan päästämistä. Viimeisistä latvonnoista juurrutettiin tarjoustavaraa juhannusviikon alemarkkinoille.
Amppeleiden istutus kävi sukkelasti kaupan tavarasta ja varsin nopeaa myös omista pistokkaista vaikka juuria saikin varoa kun taimia kiskoi laatikosta. Kaapaisin taimen oikealla samalla kun kuopaisin vasemmalla kolon, taimi kuoppaan ja nipistys, kolmesti tai neljästi tapauksesta riippuen, ja amppeli oli valmis kasteluun ja koukutukseen. Siirsin päivän sadannen pöntön sivulle ja kiskoin märät nahkahanskat käsistä. Muovisista talouskäsineistä ei hommassa ollut mihinkään, mutta numeroa liian pienet nahkaiset toimivat hyvin, suojasivat sormenpäät amppelinreunojen raapaisulta ja antoivat napakan otteen pienestäkin rehusta.
Liisa lähti tökkimään marketan latvat multaan, ettei ne nuutuisi. Isäntä venytteli, hieroi ristiselkäänsä ja ovelle tallustellessaan ilmoitti kahvitunnin alkaneen. Maija taputteli taskuaan onkien tupakka–askin kouraansa ja laahusti isännän perässä ulos.
Pysähdyin apupöydän kohdalle paperoimaan pari laatikkoa ohimennessäni ja samalla lukaisin sarjakuvat. Kolmannen laatikon jälkeen talsin ulos. Samassa pihaan pörähti Rantasen volvo. Rouva luikahti ulos, oikaisi nuttuaan, huikkasi tervehdyksen ja lähti harppomaan kohti nippu paperia kourassaan. Rouvan ranteessa oli laastaria ja toisessa kädenselässä loimusi tulehtuneet haavat. Heti hyvän päivänsä jälkeen hän tokaisi:
− Kuule, tiedätkö ketään joka haluaisi harmia ittelleen. Olen saanut kertakaikkisen tarpeekseni meidän katista!
– Sekö nuo haavat teki. Kysäisin osaaottavasti. Sain myöntävän vastauksen ja lisää selostusta:
– Eilen se riivatun rontti tunki ittensä piippuun. Huomattiin, kun korsteenista kuului huuto ja sitten olikin melkoinen rassaaminen, kunnes ukko sai hännästä kiinni ja veti ulos. Ja kissahan oli nokinen kuin sutarin harja, joten se piti pestä, tietenkin. Ja sitten tarvittiinkin metri laastaria koska herra kolli oli ihan eri mieltä kylvyn tarpeellisuudesta. Niin ja ukkoakin oli paikkailtava käsivarsista kun kissa piipusta pullahdettuaan kävi kyynärpäähän kiinni. Hyvä kun ei silmiä repinyt alas tuotaessa.
Tyhjän turinointi ei oo mun juttuni, mutta pitihän sitä asiakasta jotenkin puhutella ja olla myötäelävä olipa kyse homeesta tai kirvoista – tai kissoista. Kysäisin siis lisää selvennystä kun Rantaska tuntui olevan harmiinsa läkähtymässä. Saatuaan kannatusta puolen sanan verran emäntä papatti harmiaan toisenkin tovin.
− Kaikkea sen Mirrin päähän pälkähtääkin, huokasin niin myötätuntoisesti kuin ikinä. Bella oli opettanut kauppiastaitoja ja asiakkaan myötäilyä ihan kädestä pitäen jokusen vuoden, ja oppi alkoi mennä perille. Asiakas oli ykkönen ja hänen mielipiteensä aina oikea, varsinkin omien lemmikkiensä suhteen.
Tunsin Mirrin kuulopuheista, kuten kai puolet pitäjästä. Ompeluseurassa ja joukkotaksia odottavien kesken kolli oli melkein yhtä suosittu puheenaihe kuin Salatut elämät. Viime kesänä päiviteltiin sitä, kun kissa oli säikyttänyt lomailijat mökistä esittämällä kummitusta. Helsinkiläispariskunta oli kesken hääyönsä viettoa lähtenyt käpälämäkeen, kuultuaan hirmuista huutoa mökin nurkalta. Syynä oli nuorenparin kiimainen narttukissa, joka vietti yötään mökissä ja herätteli herra Mirrin lemmentunteita. Mirri pääsi palleistaan sen mouruamisen jälkeen.
Toinen, tai tarkalleen ottaen ensimmäinen kuuluisa seikkailu tapahtui jo Mirrin pentuaikana. Silloin kattipoika oli ujuttautunut isännän kyytiin ja päätynyt kirkonkylään. Autosta ulos sännättyään se oli säikkynyt ensin melkein päälleen ajanutta polkupyörää, ja varsinkin paria tenavaa, jotka aloittivat innosta kiljuen kissajahdin. Mirri oli rynnännyt suinpäin ensimmäisestä avoimesta ovesta sisään, eli kirkonkylän ainoaan kahvilaan.
Taksia odottava muori pelästyi hameenhelmoja puistelevaa kissanpentua ja kaatoi kahvikuppinsa. Kahvilanpitäjä tavoitti lopulta vintiön ja yksi kahvilassa joukkoliikennetaksia odottavista muoreista tunnisti naapurinsa otuksen. Mirri oli helppo tuntea, koska valkean kissan toinen korva oli musta ja hännäntyvi olivat mustia. Niinpä Mirri pakattiin pahvilaatikkoon ja palautettiin kotiinsa, lasten iloksi ja isännän harmiksi.
Muistelin muitakin Mirrin sattumuksia. Kissa oli tiettävästi jäänyt kerran lukkojen taa yhteen mökkiin ja repinyt tapetit kamarista ja paskonut eteisen lattialle. Kerrottiin myöskin, että yksi koivu oli jouduttu kaatamaan kissan takia. Mirri kun oli säikähtänyt erään asiakkaan koiraa ja kiivennyt puuhun. Alas se ei uskaltanut tulla vaikka koira vietiin pois, eikä isäntä tohtinut kiivetä tarpeeksi korkealle, eikä kutsu tehonnut kissaan.
Lomalaiset ja jokunen asiasta kiinnostunut naapurikin oli seurannut kissan mökötystä pari kolme vuorokautta. Sitten, yleisen mielipiteen ja lievää vakavamman painostuksen, lähinnä eläinsuojelusta innostuneen vanhan tuomarin sanojen perusteella, puu oli kaadettu, sillä palokuntaa Rantanen ei suostunut kutsumaan. Puun kaaduttua kissa oli juossut kuin henkensä hädässä pihan poikki ja sukeltanut ilmastointiluukusta talon alle. Siellä se oli ollut viikon verran tai niillä tietämillä. Emäntä oli viskonut ruokaa koloon, mutta ei ottanut asiasta sen suurempaa murhetta, eihän kissa ollut kenenkään silmien edessä.
Emäntä jupisi vielä hetken kissaharmiaan, valittaen että vähän ennen piippuun kiipeämistään kissa oli tuonut talitintin sisälle ja päästänyt lentoon. Siitä oli seurannut reipas lintujahti. Metsästyksen tohinassa oli tippunut vaasi kirjahyllystä ja verhotanko ikkunasta. Tai, eihän kissa ollut tehnyt muuta kuin kyyristellyt kaapin alla lasten kirmatessa hihkuen ja huutaen taloa hunningolle, mutta kummiskin, syy oli yhtäkaikki kissan, joka oli tuonut linnun sisään ja siten antanut aiheen ryntäilyyn.
Rantaska oli varustautunut kissakauppaan oikein valokuvan ja pienen esitteen kera. Oli jopa monistanut prosyyrin. Sain yhden, ja loput emäntä uhkasi jakaa pitkin pitäjää, aina Varestan markettiin asti.
Niin, ja oletko kuullut että siitä tien teosta tulee lopultakin totta, kun kiinalaiset ostivat Hirvivuoren ja laajentavat lomakylää. Ja onhan sitä liikennettä melkoisesti Varestan teollisuuskyläänkin, kun saha tehosti toimintaansa puolella ja konepaja rupesi tekemään tuulivoimaloiden roottoreita, niin että harva se viikko propellinlapojen erikoiskuljetus tukkii tien, eikä sovi unohtaa Romu−Ruuberttia, joka sen laajennuksen jälkeen on pohjoismaitten kolmanneksi suurin metallinkierrättäjä, ja käsittelee Suomen ja Ruotsinkin autonraadot uusiotuotteiksi. Ja ne romurekat ja sahalle menevät tukkikuormat ja sieltä tulevat lautalastit keräävät peräänsä melkoiset jonot kun mäkisissä mutkissa ei pääse ohi. Ja sehän tietty keljuttaa kiinalaisturisteja jotka lentää tänne asti, ja sitten joutuvat istumaan tunnin taksissa, kun tie on tukossa.
– Onhan siitä oikasusta ja levennyksestä jauhettu vuosia, tai ainakin niin kauan kuin mä olen täällä asunut. Tuumailin ja toivottelin hyvää kevään jatkoa. Aloin etsiä nastoja, ja unohdin tien saman tien
Mä otin paperin ja lupasin naulata ilmoituksen elävästä hiirenloukusta hyvälle paikalle kassan vierelle, lannoitemainoksen ja ruukkutarjouksen seuraksi. Lähtiessään emäntä hoksi, että kotikukat kaipasivat mullanvaihtoa ja joku roikkukasvi uutta amppelia. Niinpä nakkasin amppelin kouraan, ja aioin lähteä antamaan multaa, mutta emäntä sanoi osaavansa itsekin napata säkin parkkipaikan reunalta, joten voisin rauhassa jatkaa hommiani. Uskoin sen ja otin rahat. Kassaa ei vielä ollut, mutta tuuppasin lantit taskunpohjalle. Kyllä ne sieltä toimiston laatikkoon joskus eksyisivät.
Katsoin kuvaa ja selvitystä kissasta. Ei katissa mitään vikaa, sijoituspaikka vain taisi olla väärä, niin tälle kuin mille tahansa kissalle. Tarkemmin ajatellen Rantasen huusholliin sopi vain pehmokissa, paremminkin kissaksi maalattu kivi. Mikään muu ei ehkä kestäisi sen tantereen elämää.
Rantasen isäntä hankki elantonsa yksityisyrittäjänä autoja korjaillen ja moottoripyöriä huoltaen, joten miespuolista väkeä, varsinkin nuoria pyöri pihassa. Muutamilla oli tapana huvitella heittelemällä tarkkuutta kivillä, varsinkin jos kissa erehtyi näkösälle tarjoten liikkuvan maalin. Isäntä ei useinkaan huomannut tapauksia, ei jaksanut puuttua niihin, eikä tainnut edes välittää. Perhe harjoitti myös maatilamatkailua, eli vuokrasi viittä mökkiä pellon laidalta, joten lomalaisten lemmikit ja lapset toivat oman haasteensa pihapiiriin, puhumattakaan Rantasen neljästä omasta tenavasta, joista vanhin oli kymmenen ja nuorin vuoden.
Musta ei ollut mikään ihme, että moisessa elämässä kissaparalta hermot petti ja kynnet tuli esiin aina silloin tällöin. Jossain vähemmän vilkkaassa paikassa Mirri voisi olla ihan kiva kisu. Ei vai äkisti tullut mieleen ketään, jolle kissaa kannattaisi tarjota. Lakisuollakin oli kolme ja itse en voinut ottaa. Koirissa oli ihan tarpeeksi.


Meteoriitti ( sivu 11, edelleen suora jatko)
Palkka laskettiin tunteina, mutta työ tehtiin urakalla, istutustavoitteena tuhat tainta päivää ja käsiparia kohti. Rutiini oli sama joka sortin kohdalla. Turvetta purkkiin, reikä turpeeseen, taimi reikään, nipistys ja purkki laatikkoon. Hankalin homma oli erotella hapraat kasvit yksitellen turkintiheästä kylvöksestä, ja saada jokaiselle ainakin yksi juuri ja kasvupisteen lisäksi lehti tai pari. Sopii kokeilla ja setviä kourallisesta pihanurmea joka kasvi erilleen, ehjänä.
Seisoin Maijaa vastapäätä ja päästelin petuniaa. Maija haki turvetta, mä nappasin tyhjän laatikon pöytään ja kiikutin täyden kärrylle, hain lisää vefejä ja tuikkasin jokusen taimen ohimennen törppöönsä. Viiden lootan jälkeen jompikumpi kävi viemässä kuorman huoneen peräosaan, kun toinen valmisti laatikoita eli leväytti sanomalehden sivun laatikon pohjalle kosteusmatoksi ja pinosi sitten lehditetyt laatikot lähistölle täyttöä odottamaan.
Maija pyyhkäisi hikeä naamasta ja löyhytti paidanhelmaa. Mua ei lämpö kiusannut, mutta sisko oli sen verran kuumaverisempi, että nakkasi takinresunsa varsin herkästi ovensuuhun. Nykyisin taisi ulkoisen lämmön lisäksi vaivata myös se kypsästä ylikypsäksi muuttuvien eukkojen kiusa, kun hiki ryöpsähteli pintaan ilman syytä, ja kikatus vaihtui kiroiluun yhdessä vilauksessa. Juu, kyllähän sitä vaihdetaan niin sydäntä kuin maksaakin, vaan kuumille aalloille ei taida olla muuta hoitoa kuin aika.
Kännykkä ryhtyi rääkymään, havahduttaen tosiolevaisuuteen. Maijakin säpsähti vonkaisuja. Sain kommentin melusaasteen tuottamisesta, mutta sormien rytmi ei seonnut. Taimi reikään, nipistys ja taas uudestaan Päästin taimitukon tipahtamaan, kaivelin huutajan taskusta ja huikkasin heipat ja vaihdoin muutaman sanan soittajan kanssa. Puhelun päätyttyä selitin Maijalle.
– Isäntä soitti, että jonossa on viisi edellä. Voi mennä myöhäänkin. Käyn katsomassa juurruttamon lämmöt. Ja kai sitä varapannua on vilkaistava kaiken varalta, kun sitä Mikkosta ei vaan kuulu vaikka sen piti tulla jo aamusta.
– Harmi kun selkä petti taas. Kunhan ei hermotkin pettäisi kun joutuu odottamaan ja hätäilee hommia. Maija tuumaili.
Oli surkea totuus, että puoli päivää oli normi vartomisaika. Jotkut ottivat mukaansa eväät ja toiset käsityön, ettei tunnit menis turhuuteen. Marttojen myyjäissä sitten arvuuteltiin, että monetko sukista ja pipoista odoteltaessa ommeltu. Tosin joskus pääsi nopeastikin. Viimeksi olin istunut muovituolilla vain puoli tuntia. Silmävammat menivät jonon ohi, ja mulla oli silloin sahanpurua silmässä. Sen jälkeen muistin kyllä käyttää suojalaseja sahatessa, ainakin tuulisella säällä.
Odotettu vieras saapui pihaan. Ollessani menossa ovesta Maija nakkasi turvepaakulla ja toivotti onnea korjaukselle. Sitä tarvittiinkin. Isäntä oli vuosien mittaan tuuminut useamman kerran, että pitäisi tehdä investointeja, eli panna uusiksi koko hoito. Tarkoitus oli aloittaa kunnon remppa, heti juhannuksen jälkeen, tänä vuonna, tai viimeistään ensi vuonna. Asia oli hautunut pitkään. Tarjouksiakin oli pyydetty muutamasta firmasta.
Olin vakaasti samaa mieltä. Peruskorjausta tarvittiin. Vesipumppu oli kiukkuillut pari viikkoa sitten. Nyt öljypoltin uhkasi lakolla ja vaati kauniiden pyyntöjen ja tuimien kirousten lisäksi ammattilaisen komennusta ja kaiketi uusia osiakin, syötön säätöä ja antureitten trimmausta ja sen sellaista. Eikä edes ensi kertaa.
Isäntä oli melkein yhtä resu kuin lämmityslaitteistokin. Viimeksi tänään oli selkä taas pettänyt kun oli nostanut letkunpäätä lattialta. En tuntenut keskuslämmityksen sielusta paljoakaan, vaikka olinkin vuosia mittareita vahtinut. Olin ennen aina hälytyksen tullen huikannut isäntää avuksi. Eihän lämmitys kuulunut kevätapulaisen huoliin. Ostaessani tarhan puolikkaan olin ostanut myös puolet sen harmeista ja huolista, joten nyt siis kannoin vastuuni ja talsin huoltomiestä vastaanottamaan ja lämmönlähteen vaivoja selostamaan.
Kaipasin Nuuttia. Kaveri osasi varmasti mua paremmin selittää vian ja painaa ohjeet mieleensä. Vaan kun ei ollut. Hemmo seikkaili maailmalla, eli oli vakioreissullaan Kirppurassa hoitamassa mammaa, ja tulisi kotiin vasta ylihuomenna. Oli pakko luottaa vain itseensä.
LVI–firman auto seisoi lämpökeskuksen edustalla, perä ovea kohti. Siniseen haalarin verhoutunut heppu peruutti ulos autostaan kolhiintunut salkku kourassaan.
Tervehdin herraa hyvien tapojen mukaan. Vilkaisin vaistomaisesti toimiston suuntaan. Riimu roikkui tyhjänä. Jekku oli päässyt emäntänsä mukaan tavaraa hakemaan. Hyvä niin. Yleensä koira häsläsi oven edessä, eikä Mikkonen tykännyt nelijalkaisesta tarkastajasta.
Menimme peräkanaa vihreästä ovesta turhan hiljaiseen varastoon. Paikan valtias seisoi kylmänä keskellä huonetta. Vesivaraaja oli toisessa päädyssä ja varapannu toisessa. Varakattilankin mittarit olivat nollassa, sillä se oli siirtynyt omalle lomalleen viikko sitten. Nyt oli tarkoitus pistää molemmat toimintakuntoon.
Asentaja käski katkaista öljynsyötön. Tein työtä käskettyä, ja irtisanoin myös aggregaatin, ettei poltin antaisi kipinää kun huoltoluukku ruuvattiin auki.
Tavallisen työpuheen keskeytti jyrisevä paukahdus joka olisi herättänyt umpikuuron unikeonkin ja kohta kolisi katolla, piippu huojahti ja hirmuinen ryminä löi korvat lukkoon. Emme ehtineet kunnolla ähkäistä, kun uuninluukku paukahti auki vääntyen saranoiltaan ja nokinen puuska sai Mikkosen horjahtamaan taaksepäin, jolloin hän kompastui tyhjään pahvilaatikkoon ja horjahti hyllyä vasten. Hyllykkö ja punkkimyrkkypurkki lensi miehen niskaan. Hiljaisuus syntyi hieman hitaammin kuin mitä melu oli alkanut, vaan kohta kuului vain vaimeaa köhimistä ja ihmettelyn ähinää. Oliko räiskettä kestänyt sekunnin vai minuutin, vaikea sanoa.
Katselimme kummissamme toisiamme ja kyselimme että iskikö ukkonen vai putosiko lentokone. Vilkaisin ylös, ja aurinko iski silmät sokeiksi. Katosta puuttui pala ja välikatonkin laudat olivat pirstoina permannolla.
Rämmin ovelle ilman ajatuksia. Tavallinen tuuppaus ei riittänyt vaan piti puskea yhteisvoimin, jotta uksi aukeni. Edessä riippui risuverho. Päätä puistellen räpiköin oksakimpun läpi ja katsoin ylös. Iät ajat varikkoa varjostanut pihakoivu oli katkennut puolesta poikki ja heittänyt latvansa katolle, roikottaen oksiaan räystäältä maahan asti. Irralliset oksat, ruukut, apuastiat ja kolmen sortin muovilaatikot ynnä ruukkualustat osa pakkauksissaan, osa irralleen karanneina levisivät mattona pitkin parkkipaikkaa, seuranaan katolta repeytyneitä senttaliininkaistoja ja niiden alla olleita naulaisia päreitä. Muovinretaleita repsotti siellä sun täällä ja parkkipaikan viereisessä pihlajassa. Pihlajan juurella kellotti kuomukärry kyljellään
Mikkonen kiirehti autonsa tykö ja jäi toljottamaan sitä kulmat kurtussa. Tuulilasia verhosi kattohuovan kaistale ja jonkin sortin puunpala oli paiskannut sivuikkunan sisään. Näky oli ruma, samoin miehen suusta tulvivat sanat.
Vilkaisin varikon vierustalla seisovaa jalasmökkiä. Tönö näytti ehjältä vaikka olisin saanut rojutuiskusta osansa. Ehjältä näytti myös juurruttamona toimiva vanha navetta vaikka senkin senttaliineja oli osin repeytynyt irti ja päreet ja aluslaudat paistoivat paikoitellen.
Huoneissa jokin vaikutti olevan oudosti. Sitten tajusin että ykkösen lasit eivät enää heijastelleet. Pannuhuoneen päässä huonetta oli harjalla aukko kun kannatinpuut olivat katkenneet ja tuuletusluukkujen vaijerit ja kaksi harjan lähintä yläputkea roikkuivat alas taipuneina viimeisten vesitippojen roiskuessa höyryn sekaan. ”Sirpaleet tuovat onnea”, jostakin poukahti mieleeni ja saman tien, että olikohan ansarin hajoaminen sitten onnellisuuden huipentuma. Sirpaleita ainakin riitti, autokuorman verran. Tärskäys oli ravistanut koko katon valumaan ruoteistaan kahtapuolen seinustoille eikä monikaan lasi ollut liukua ehjänä kestänyt.
Kakkosen seinissä repsotti palkeenkieliä ja kattoluukut olivat kiemuralla ja osin roikkuivatkin. Jokin punainen kiemurteli kakkosen oven edustalle. Ensin ihmettelin, sitten tajusin, Maija.
Ähkäisin ja lähdin loikkimaan katsomatta koipiini. Se kostautui, kun laudanpala tarttui kengän pohjaan. Potkaisin puun irti ja jatkoin matkaa pikkasen ontuen ja harmitellen ohimennen uuden croksin rikkoontumista. Pääsin työtoverini luo. Huomasin heti, että mimmillä oli murheenaan muutakin kuin reikä kengässä, kun pohkeesta törrötti veitsimäinen lasinkappale, ja naaman suojaksi puristettujen sormien välistä valui verta. Suusta purkautui ähkinää ja kirosanoja, joten ihan hengenhätä ei tainnut olla.
– Saamarin saamarin saamari. Maija äkisi, ja käski vetää lasin pois. Emmin hetken ja tempaisin sitten nopeasti. Maija karjaisi ja tarrasi kaksin käsin kinttuunsa, hillitäkseen veren pulppuamista.
Paniikki iski. Mitä tehdä. Mikkonenkin harppoi paikalle ja veren nähdessään näytti melkein pyörtyvän.
−Soita hätänumeroon. Mies kähisi kääntäen katsettaan sivuun, ja lähti takaisin autolleen sanoen hakevansa ensiapua. Naputin 112, sanelin nimen ja osoitteen kysyttäessä sekä selostin ongelman laadun. Saimme ohjeeksi tilata taksin tai hankkiutua jollain muulla keinolla hoitoon.
Mikkonen palasi paikalle tuoden pullon kivennäisvettä ja rullan ilmastointiteippiä sekä trasselia, pahoitellen punaisen ristin laukun jäämistä, sen kerran kuin sitä olisi tarvittu.
Mieleen tuli Nuutin selostamat ensiapu–kotihoito–ohjeet että vuotava haava tarvitsi kiristyssiteen. Silmäilin ympärille, mutta en keksinyt mitään. No, olihan toimiston nurkassa ensiapukaappi ja siellä metreittäin laastaria ja litroittain puhdistusaineita, sillä puutarhalla sai nirhamia ja joka pikku tikunjälkikin sieti teipata umpeen. Multa sopi kukkaruukkuun, muttei istuttajan nahan alle.
Laukkasi yli kirskuvien sirpaleitten ja kiskon vastahakoiseksi käyneen oven auki. Pöydällä lojui rulla elmukelmua. Mieleen ponnahti kuva MacGyverista käärimässä tuorelemua jonkun koipeen. Jos ihmemies, niin miksen minäkin. Otin mukaan myös nitojan ja huivin
Housun päälle oli turha mitään sitoa mitään, joten vetäisin puukolla lasin aloittamaa reikää leveämmäksi ja kuorin lahkeen sivuun.
– Hei, ei sitä haavaa tartte lattialuutulla tukkia. Maija kirahti.
Hyvä huomio. Pyyhkeessä näkyi viikon käyttö, ja huivi oli pesty kai kuukausi sitten. Pelkkä muovi oli puhtainta tarjolla olevaa. Maija noitui ja puhkui kun Mikkonen piteli muovinreunaa kohdillaan mun kiertäessä kelmua sääreen. Varmistukseksi laitettiin pari kierrosta hopeanharmaata teippiä, jolla legendan mukaan voi korjata kaiken lenkkarista ja auton ikkunoista avaruusasemaan, joten kyllä se varmaan yhden haavankin tukki.
– Tupakointi näyttää tosiaan vaarantavan terveyden. Jos olisin painellut suoraan huussiin enkä jääny pihalle sätkimään, olisin tainnu säästyä lasisateelta. Pitäisiköhän tässä tosissa lopettaa, kun taivaaltakin jo tullaan tupakkia sammuttamaan.
– Näitkö, että mitä tapahtui.
– Kattelin tuonne Lakisuon navettapellolle missä Partakolli jahtasi hiirtä, kun ykskaks alkoi jyristä ja iski hurja tuuli joka paiskas nurin. Kiepahdin maassa ympäri ja samassa ykkönen räjähti, mutta ei se mun mielestä oikein salamalta vaikuttanut, Maija ähisi, yrittäen kai keskittyä muuhun kuin särkyynsä.
Saimme Maijan paikattua kuljetuskuntoon. Kävin hakemassa auton niin lähelle kuin sain, ja avitimme sitten siskon kyytiin terveestä kädestä tukien ja takapuolesta työntäen ja kipeetä kinttua käsin nostellen.
Mikkonen jäi tarhalle ja lupasi vilkaista, että josko pannu tai varavehje jotenkin toimisi, ja muutenkin silmätä, että mitä minkä sortin hätäapua paikalla tarvittaisiin.
Lähdin kirkonkylää kohti niin sukkelasti kuin uskalsin päällysterikkoisella tiellä ajella. Vähän ennen taajaman merkkiä vastaan vonkui paloautoja. Väistin pientareelle ja punaiset sireeninsoittajat huiskuivat ohi jonnekin apua antamaan. Onneksi matka oli vain kymmenisen kilometriä, joten Maija pääsi täysissä hengen voimissa terveyden ammattilaisten pakeille, tai ainakin odotusaulaan istumaan. Istahdin itsekin tuolille, mutta Maija oli pahemmin huolissaan taimista ja puutarhasta kuin omasta kunnostaan, ja käski mun mennä pelastamaan kasveja.
Aioin lähteäkin, mutta polvet alkoivat lyödä loukkua, kaiketi jännityksen ja säikähdyksen vastavaikutuksesta. Tunsin oloni sen verran täriseväksi, että pidin parhaana huokaista hetken. Tutinan oli syytä loppua ennen autoon könyämistä ja kotiin köryyttelyä. Ei se roju pihasta minnekään karkaisi, mutta auto voisi karata käsistä, ellen saisi tutinaani loppumaan.
Kökötin päivystyksen muovituolilla odottamassa vapinan loppumista, kun puhelin soi.
– Pötsikukka, Miina Turpeinen, vastasin automaattisesti, katsomatta soittajaa.
– Miten Maija voi? Mikkonen sanoi, että veit hänet päivystykseen. Mikä täällä on räjähtänyt? Se hirveä paukaus…
Liisa oli niin kiihtynyt, melkein hysteerinen, etten ollut tunnistaa emännän ääntä. Saatuani suunvuoron selitin mitä tiesin. Maija otti puhelimen ja vakuutti olevansa hengissä, ja melkein työkykyinenkin. Siinä jonkun aikaa poristuamme sovittiin, että emäntä tilaa sähköväkeä paikalle ottamaan ongelmista selvää.
Ehdin hädintuskin pistää kännykän taskuun, kun Valtteri laahusti toimenpidehuoneesta, huomasi meidät ja tuli kyselemään syytä paikallaoloon. Yritimme Maijan kanssa antaa jotain selitystä. Uutiset vetivät mieheltä naaman harmaaksi. Olisin mielelläni jättänyt Valtterin edelleen lääketieteen palatsiin, mutta isäntä halusi kotiin, ja köpitti naama tuskanmykkyröillä viton kyytiin. Varottelin kyllä näkymistä matkalla, mutta eihän mikään sana riitä kuvaamaan omin silmin nähtyä.
Itsekin järkytyin, sillä pihassa seiso kolme paloautoja ja rivakoita miehiä suojapuvuissaan töytäili sinne tänne, viimeistellen hommiaan. Lämpökeskuksen ikkunaukot olivat saaneet mustat kehykset ja valkoista moskaa oli vuorina pitkin rakennuksen seinustaa ja varmaan sisälläkin kun sitä tursui ikkunoista ja ovesta.
Seisautin auton parkkipaikan laidalle, emännän auton viereen. Jekku kurkki ikkunasta haluten ulos. Onneksi koira oli ollut emännän mukana ja säästynyt siten lasi– ja kivisateelta.
Liisa seisoi autonsa vierellä, tuijottaen hävityksen jälkiä.
Nousin mitään puhumatta autosta. Valtteri jäi istumaan. Ajattelin kysäistä, että tarvittiinko apua ulostuloon, mutta en sitten kysynytkään. Ennen niin tarmokas isäntämies oli painunut etukumaraan, pää käsien varassa ja tuijotti liikkumatta tuulilasista ulos. Hartiat tärisivät. Poistuin paikalta. Joskus on parasta olla yksin.
Laahustin Liisan ja Mikkosen luokse.
− Soitin palokunnan kun pannuhuoneesta alkoi tupruta. Oikosulku sähkökaapissa, tai jotain sellaista. Mikkonen tuumi.
Mä muistin vara−akun huoneen nurkassa. Ei tarvinnut kuin että jotain rautaa oli lentänyt akun napojen päälle ja saanut aikaan kipinöintiä. Palavaa roinaa huoneessa kyllä riitti. Pitäisi siis ennen vakuutustarkastajaa käydä siirtämässä akku hiivattiin, että olisi edes jotain toivoa korvauksista, mietiskelin, ja heti perään kummastelin, että kaikkea sitä ehtiikin ajatella kun hätä on kädessä.
Tuijottelimme vaitonaisina toimiston lasittomia ikkunoita ja ykkösen raatoa. Mietiskelyn keskeytti katumaasturi melkoisella jyrinällään. Autosta putkahti ulos erävaatteita kantava sälli ja apukuskin puolelta maastopukuinen mimmi. Tulijat esittelivät itsensä kirjoittamisen ja kuvaamisen ammattilaisiksi ja mainitsivat laajalevikkisen viikkolehden palkkansa maksajiksi. Selitykseksi saapumiselleen nainen sanoi:
– Olimme Hirvijärvellä kuvaamassa joutsenia kun valtaisa tulipallo räjähti ja säkeneitä näytti sinkoilevan ainakin Kirmakosken suuntaan, joten lähdettiin ajelemaan ja kirkonkylän kahviossa pidettiin tuumaustuokio. Silloin sinne tuli rouva, joka selvitti varsin tarmokkaasti, että terveyskeskukseen on tuotu joku, joka oli jäänyt räjähtäneen kasvihuoneen alle. Se oli niin outoa, että lähdimme kyselemään. Eihän terveyskeskuksista luovuteta tietoja, mutta toivoimme, että potilas suostuisi puhumaan. Hän suostuikin, suorastaan innokkaasti.
Uskoin sen. Olinhan itse saatellut Maijan päivystykseen. Jo matkalla oli manattu taivaalta tippuvia kapineita, ja puolen tunnin vartominen nosti Maijan hatutuksen punaiselle. Siinä osansa sai niin tulipallot kuin päivystyskin, ja jurputuksen voluumi tuplaantui, kun poliisien tuoma juoppo otettiin pikana koko jonon ohi. Olihan Alkon mannekiini ajanut pahki tienvarren koivua ja itsensä auton rattiin kolhinut ja kaipasi laastaria nenäänsä. Arvasin, että Maijalta ei ihan heti sanat loppuneet, kun sisko pääsi sisuaan purkamaan.
Toimittajat kyselivät kuvauslupaa. Valtteri ei sanonut tavuakaan, mutta Liisa tuumasi, että senkus filmaatte, vaikka joka sirpale ja lauta yksitellen tai kaikki yhdessä. Olin samaa mieltä. Pitihän sitä yhteistä hyvää kannattaa. Onnettomuudet olivat lehden myynnin kannalta parasta mahdollista. Jos ei ollut maailmanluokan katastrofia tarjolla, kelpasi yhdenkin yrityksen romahdus. Tai eihän sitä siinä hetkessä niin syvällisiä ajateltu, oli vaan yks lysti mitä muut touhusi, kun omat ajatukset löi tyhjää enkä tiennyt, mitä tehdä tai kuinka toimia.
Kuvaaja lopetti räpsimien, kun pihaan kurvasi punainen pikkuauto. Myös paikallislehti oli saanut vihiä isosta paukusta. Lehtiväki mulkoili hetken toisiaan ja totesi sitten, ettei kyse ollut kilpailusta. Niinpä he tekivät tiimin ja päättelivät, että sotkun syynä oli räjähtänyt meteoriitti. Selitys sopi heille ja meillekin, sillä mikä muu olisi katkaissut ykkösen harjan ja roiskaissut melkein parimetrisen aukon keskuskäytävän sementtiin, sekä iskenyt varikon katon kappaleiksi. Lakisuon laitumellakin näkyi pari multaroiskeiden paikkaa.
Emäntä itki vuoskymmenten työn tuhoa ja mä märisin, että vain vuoden ehdin yrittäjänä olla, kun jo taivas tippui niskaan. Nenän niistäminen kuvattiin, eikä se, että pala talouspaperi peitti puolet naamasta, haitannut ollenkaan, enkä edes hoksannut, että paita oli Maijan veressä, ennen kuin Liisa käski pistää puhdasta päälle. Reportterit puolestaan sanoivat, että antaa olla, näyttää dramaattisemmalta.
Lasta ei ollut kuvattavaksi, mutta oli sentään koira. Jekku poseerasi emäntänsä vierellä häntä kippurassa ja korvat tomerasti pystyssä. Osasi sopivasti nuolaista kättäkin lohdutukseksi. Juttu varmistettiin makupalalla, jotta kuono saatiin siihen, mihin kuvaaja sen halusi. Isännästäkin tuli oiva otos, hartiat lysyssä, ja koko olemus kuin meteoriitin alle jäänyt. Sanaakaan Valtteri ei sanonut, mutta kuva puhui kaiken.
Toimittajat lupasivat lähettää lehden, sitten kun juttu olisi valmis. Me puolestaan toivotimme hyvää matkaa ja aloimme pohtia pelastustoimia.
Vilkaisin isäntää. Mies seisoi kumarassa, naama kalpeana ja haukkoi henkeä rintaansa painaen. Toinen käsi nojasi laudanpalaan kuin kävelykeppiin. Kysyin, että soitanko taksin vai lähdenkö viemään takaisin terkkariin.
– Ei… Taimet, huolehtikaa taimista. Ei minua mikään vaivaa. Valtteri jupisi.
Todellakin. Taimissa oli tulot ja tulevaisuus. Juurruttamon kasvit pysyisivät elossa muutaman vuorokauden vaikka valot puuttuivat ja lämmitys oli katki. Toista oli huoneissa olevien kanssa. Muovihuone jäähtyi nopeasti, varsinkin kun ykkösen puoleisessa seinässä oli satoja viiltohaavoja. Eikä ne ykköseen viedyt samettiruusun taimetkaan taatusti tykänneet nykyisestä olostaan, eikä kai mikään muukaan ykkösessä, ja siellä oli kalleimmat kasvimme, pirskatti sentään.
Ykkönen oli sydänhuone, jossa pidettiin pitkää kasvuaikaa ja/tai paljon lämpöä vaativat sortit, talvihoidossa olevat kasvit ynnä äitienpäiväksi tarkoitetut kukkaset, paitsi orvokkeja, jotka istutettiin kakkosessa ja siirrettiin huhtikuun puolivälissä yksinkertaiseen muovihuoneeseen jota lämmitettiin pahimpina pakkasöinä pienellä sähköpuhaltajalla.
– Tättäriltä voisi joku tulla, ehkä trailerin kanssa. Tuumasin melkein itsekseni ja tapailin kännykkää taskusta. Telma joukkoineen lupasi tulla avuksi.
– Hoitokasvit. Liisa murehti.
– Älkää menkö, loukkaatte ittenne. Valtteri sanoi, aiheesta. Lasia oli kaikkialla ja lautoja lojui ristiin rastiin ansoina huoneen ulkopuolellakin. Tottelevaisuus on kyllä hyve, mutta akkaväki tahtoo toisinaan olla itsepäistä, eikä tietoisuus vaarasta jarruttanut menoa. Kompuroimme Liisan kanssa rinnatusten raunioihin.
Ykkösen sisällys oli järkytys. Jokin valtava voima oli paiskannut kaiken sisällyksen pitkin seiniä ja särkyneistä seinistä uloskin. Rehevän kukkaloiston tilalla oli vain vihreämustaa sotkua laudanpalojen ja käytäväkatteena olleen sahajauhon koristamana. Lisäksi ekan ja tokan kaaren välistä oli putkiakin poikki ja siten melkoinen lammikko lämmitysvettä muun sotkun lisänä.
Mitään ei ollut pelastettavissa. Voi vietävä. Mitä nyt sanotaan talvihoidossa olleiden yrttien omistajille. Pahin suru tulisi Tamaralle, jonka pientä puuta muistuttava verenpisara oli lesken rakkain muisto miehestään viidentoista vuoden takaa. Samaa sarjaa oli myös Mailan häälahjaksi saama tuoksupelargonia, joka asui viimeisen mullanvaihdon jälkeen saavissa ja tarvitsi kaksi kantajaa. Muitakin hoidokkeja oli, yhteensä parikymmentä.
− Yritetään löytää hoidokeista edes oksia tai juuria jotta voitaisiin kasvattaa uudet. Liisa mutisi silmiään pyyhkien.
Nyökkäsin, eihän se sama ole kuin vanha kasvi, mutta onpahan ainakin sukua ja samaa juurta.
Löysimme joitakin verenpisaran oksia ja toisaalta saavin ja siitä saatiin jokunen tuoksupelakuun palanen, saattaisivat jopa juurtua jos onni suosisi. Amatsoninliljasta jäljellä oli vain juurakon kappaleita, mutta sehän riittikin, lehdet olivat uusiutuva luonnonvara.
Tättäriltä tuli kolme talkoolaista peräkärry mukanaan. Pistimme toimeksi pikaisesti laaditun suunnitelman mukaan. Kakkosesta oli evakoitava pikkutaimet ja mieluusti myös muut amppelit paitsi orvokit, ja purkkitavarakin tykkäisi päästä lämpimään. Vain orvokeista, kesäneilikoista ja hopealehdistä ei tarvinnut huolehtia. Ne pärjäsi jotenkuten jopa nollassa.
Jalasmökkiin mahtui jotain, tosin siellä oli kylmä kun sähkö ei toiminut, ja torppaan sopi muutamia laatikollisia, samoin torpan saunaan tusina laatikkoa. Eniten oli tilaa Pötsimäen talossa, vaikka kasvihuoneiden puoleiset ikkunat olivatkin rikki ja olkkarissa siis turhan reipas tuuletus. Liisaa naulasi pahvilaatikoita ikkunoiden eteen. Mä rullasin matot sivuun ja levitin pressua tilalle. Pelastus aloitettiin arvokkaimmista, eli ostotaimista ja sitten jatkettiin omilla kylvöksillä ja, pistokkailla. Talo täyttyi styroslaatikoista.
Kuskasimme kakkosen haavoitetulta sivulta viikko sitten istutettuja amppeleita torpan tupaan ja saunaan. Telma lupasi ottaa koirat mukaansa ja pitää ne, kunnes kasvit poistuisivat paikalta. Myös Jekulle luvattiin täyshoito. Meillä ei nyt kerta kaikkiaan ollut pariin kolmeen päivään aikaa koirille, ja toisaalta koirat eivät välttämättä tajunneet, ettei lattialla olevien taimilaatikoiden päällä saanut kävellä tai amppelille nostaa koipea.
Taavi toi tullessaan kirkonkylästä löytämänsä hallaharsot, ja Bellalla oli mukanaan kasa lakanoita ja jokunen päiväpeitto. Ne amppelit, joita ei saatu mahtumaan mennekään laskettiin pöydille, ja pöytien allekin, ja peiteltiin nukkumaan. Mitä siitä jos latva murtui, kunhan juuri säilyi hengissä. Toivottiin lauhaa yötä. Asteenkin pakkanen teki pahojaan, eikä apulämmittäjistä ollut nyt apua. Sähkökatkoon oli varauduttu yhdellä aggregaatilla, joka oli toimi keskuslämmityksen varavirtalähteenä. Nyt putkissa oli mutkia ja katkoja, joten varapoltinta ei uskallettu käynnistää. Niinpä aggregaatti siirrettiin kakkosen aerotermin käyttäjäksi, jotta edes yksi hörhötin toimisi.
Soittelin sähköfirmaan ja kyselin katkon syytä. Kiireinen keskustyyppi kertoi parilla lauseella että joku oli paukauttanut päin pylvästä ja saanut puolen kylää pimenemään, mutta linjamiehet olivat jo paikalla uutta tolppaa pystyyn pykäämässä. Sain ohjeeksi olla kärsivällinen, virtaa tulisi sitten kun tulisi.
Sähköfirmassa oltiin kerrankin sukkelia. Wattiveikot tulivat kahdella autolla pistämään johtoja ojennukseen. Sähkökaappi oli säästynyt mutta ykkösessä oli johdot poikki ja kakkosen yksi valoroikka saanut viillon muoviinsa. Syy sähkökatkokseen oli myös kauempana. Joku oli säikkynyt tulipalloa ja posauttanut päin pylvästä ja varistanut johdot maahan ja pani kulmakunnan pimäksi.
Kuudelta valot välähtivät. Parin harjoituskerran jälkeen valkeus jäi pysyväksi. Wattenfallin väki oli saanut valtaverkon kuntoon ja Wattiveikot meidän yksityisen osan toimimaan. Keitin porukoille kahvit ja Liisa sulatteli leipomuksiaan. Oli aihetta kiittää ahertajia.
Sähkö herätti kakkosen peräpuhaltimenkin puhkumaan. Niinpä me näytimme pakkasukolle pitkää nenää, ja kahvikupillisesta uutta intoa saaden kiskoimme kakkosessa kaikkein arimmat lämmittimien lähelle. Eikä siinä purkkeja laatikkoihin latoessa enää paljoa latvoja tai oksia varottu, Katkenneet kasvaisivat kyllä uudestaan. Tärkeintä oli saada rehut lämpimään.
Talkoolaiset lähtivät kuormineen kotiinsa. Seisahdin pihaan ja katsoin ylös. Suurin osa taivaasta oli pilvessä, mutta sieltä täältä tuikahti tähtönen. Maailma oli musta ja rauhallinen kuin mitään outoa ei olisi tapahtunutkaan. Askel kertoi muuta, lasi rusahti saappaan alla ja kompastuin roikkaan. Oli aika lopettaa. Sanoimme hyvää yötä, ja raahauduimme kukin tahollemme nukkumaan käsivarret rasituksesta jomottaen ja mielipaha pilvenä päässä, ainakin mulla ja Pötsimäkisillä.

Sotkun selvitys (sivu 25 edelleen jatkoa)

Tuli yö ja tuli uusi päivä.
Tuli myös hopeanharmaa tila–auto lastinaan joukko outoja ihmisiä. Kuskina oli rillipäinen kumaraharteinen oikein pilakuvan prototyyppi tieteentutkijasta. Takapenkiltä putkahti pari naista tuulipuvuissa ja apukuskin paikalta nousi tukevahko herra joka aloitti esittelyt, viitaten ensinnä itseensä, sitten seuralaisensa ja lopuksi asiansa:
– Professori Hannes Ronttila, Helsingin tähtitieteen laitokselta. Dosentti Jenna Kauttonen, ja tohtori Alma Alstrom Ursan tulipallotyöryhmästä sekä geologi Jani Louhikko Turun yliopistolta. Kuulimme, että tänne on tipahtanut meteoriitti. Hyvin harvinainen tapaus, toden totta. Meteoriitteja on löydetty Suomesta tähän mennessä vasta kolmetoista ja näin selkeä putouspaikka on todella lottovoitto.
Ronttila vouhkasi käsiään hieroskellen. Mun teki mieli tuumata ihan ääneen, että lottovoitto on jees, mutta tämä kyllä vaikutti lähinnä konkurssilta! Enkä tottavieköön kaivannut tämän sortin harvinaisuuksia kotinurkille.
Tiedesakki vilkuili innosta kihisten ympärilleen. Se, että olin kasannut lasinsirut ja laudanpalat pintamaan kanssa kasaksi, aiheutti nurinaa. Porukka kysäisi muodollista lupaa kaivausten ja etsintöjen tekemiseen. Liisa mutisi että siitä vaan, mutta musta tuntui, että kaivaukset olisi aloitettu vaikka olisi kiellettykin, niin innostuneelta porukka vaikutti. Pikaisen sananvaihdon jälkeen vierailijat alkoivat purkaa lastiaan eli kiskoa autonsa takakontista metallinpaljastimia, kiikareita ja geigermittarikin taisi kalujen joukossa olla. Hanskoja, kuokkia, sankoja ja ties mitä härveleitä purettiin pitkin pihaa.
Porukka suuntasi silmät kiiluen ykkösen rauniolle ja polvistui ison aukon ympärille kuin outo rukoilijapiiri. Monttuun ujutettiin kameraa ja koetinta. Seurasi harrasta tiirailua ja tarkkaa mittareiden luentaan. Hurraan hihkaisu ja käsien läpsytys kertoi, että jotain oli löytynyt.
Kiivaan porinan ja kuoppaan tirkistelyn jälkeen Ronttila tuli juttusille. Asiana oli käsky ajaa traktorin montun laidalle, jotta Louhikko voisi laskeutua kauhaan sidotulla köydellä reikään ja noutaa pohjalta aarteen. Mä katsoin pirstojen, putkenpätkien ja muun sotkun täyttämää ykkösen päätä ja puistelin päätäni, että ei kiitos. Traktorin renkaat maksavat tonnin kappale enkä aikonut uhrata valmetin kumeja tieteen alttarille. Käskin kysymään kurottajaa lainaksi. Mun puolesta se jouti jo, kun kakkosen muovit oli saatu niitattua kiinni.
Lakisuon Aune tuumasi, että senkus lainaatte, kunhan panette rattaiden alle tukevat lankut tai maksatte rikkoontuneet renkaat. Tieteilijät eivät edes epäröineet, vaan lähtivät heti hakemaan lankkuja Lakisuolta, ja sitten lainattiin meidänkin lautatavaraa, jotta saatiin kurottajalle pitkospuut rojun yli.
Kurottaja oli nimensä mukaan tarkoitettu taakkojen nosteluun, mutta kyllä se vartensa osasi ojentaa vaakasuoraakin ja köydenpäässä roikottaa geologia joka laskeutui valtavan kirkkaan lampun kera monttuun ja onki taivaisen kivimöykyn ylös. Miten mokoma ämpärin kokoinen kökkäre onnistuikin saamaan niin suuren sotkun aikaan!
Eikä se ollut edes mitenkään ainutlaatuisen näköinenkään, ainakaan mun silmissä. Puolet pinnasta oli palaneen mustaa ja jotenkin sulaneen oloista, toisaalla taas mustan ja vaalean täplittämää harmaata ja metallinkiiltoisia läiskiä, muodot osin pyöreää ja toisessa päässä teräväsärmästä. Samanlaisia kivimöykkyjä näki missä tahansa kiviaidassa ja pienempiä versioita kiukaissa.
Ilmeisesti se oli sittenkin jotain aivan taivaallisen ihmeellisintä, mitä ikinä nähneet, sillä niin suurella hartaudella ja hellyydellä isot viisaat murikkaa käsittelivät. Mä olisin viskannut sen empimättä jorpakkoon, mutta mähän olinkin vain kansakoulun kasvatti. No, jos oli asiantuntijoita paikalla, jakokoot sitten viisauttaan tiellä pyörimisen korvaukseksi. Pienellä yhteisellä kahvituokiolla yksi ja toinen meistä alkoi kysellä syytä ja selvitystä tapahtuneeseen.
– Se on harvinaisen iso räjähtäneen meteoriitin emäkimpale. Toivon mukaan myös löydämme tästä irronneet kappaleet, vaikka ne ovatkin laajalla alueella. Kuulemamme mukaan tulipallo räjähti useaksi palaksi stratosfäärissä. Palat on sinkoilleet kuka minnekin, usean kilometrin säteelle, mutta tämä on selkein putoamispaikka.
– Mutta hitsi vieköön, eihän tuo ole juuri vesiämpäri isompi pala, mutta monttu on suuri kuin kaivo, Taavi puuskahti.
– Iskureikä on aina suurempi kuin sen aiheuttanut kappale ja ilmanpaine heittää varsin painavatkin esineet sijoiltaan.
– Huomattiin, mutta miten kasvihuoneeseen iskenyt kapine pystyi rikkomaan varastonkin katon? Liisa kyseli
– Katon tuhon ja tavaroiden hajoamisen aiheutti korkeammalla tapahtuneen räjähdyksen paineaalto. Sama paineaalto ja mahdollisesti pieni meteoriitin sirpale katkaisi koivun ja kaatoi yhden pihlajan haaroista. Tutkimme asian. Uskon, että tuohon piippuun tai piipunjuureen osui myös joku pieni pala, samoin kuin tuonne laitumelle jossa näkyy muutamia mutakraatereita. Ronttila esitelmöi.
– Näyttää todennäköiseltä, että kyseessä on hyvin harvinainen kivirautameteoriitti. Sellaisia on vain yksi prosentti kaikista löydetyistä. Louhikko esitti arvioitaan.
– Kuinka arvokas se on? Nuutti kysyi.
Tiedeväki meni hiljaiseksi. Lopulta professori sanoi että löytäjälle yleensä maksetaan pieni löytöpalkkio, mutta meteoriitit kuuluvat valtiolle.
– Miten niin? Jos pihaan sataa vettä, on se pihan omistajan, jos pihalle sataa kiviä, niin eikö se ole silloin pihan omistajan. Bella huomautti.
– Tuskin sillä mitään arvoa on. Liisa tokaisi.
– Ei sitä tiedä, taidanpa vilkaista netistä. Bella tuumasi.
Tiedeväki vilkuili tosiaan ja vakuutteli, että löytöpalkkio oli satasen tai parin luokkaa ja lisäksi voisimme saada sirpaleen muistoksi. Mua kyllä kiinnosti puhe satasista, mutta kivenmurikoille, taivaisille tai maallisille, mä heitin pitkät, ellei niitä kivenpalasia ollut autokuormallista. Sepelillä oli aina käyttöä.
Varaston jälkeen mitattiin pihan kolot ja ronkittiin joka reikä. Yhdestä löytyi luumulta näyttävä kokkare, ja puolen metrin montusta vedettiin ylös nyrkkiin mahtuva kimpale. Kaikkiaan meidän alueelta löytyi kahdeksan palaa ja Lakisuon laitumelta kolme. Sitä mukaan kuin kivikasa kasvoi, tutkijoitten into äityi, ja myös joukko lisääntyi autolastilla harrastajia sekä parilla asiantuntijallakin.
Paikalle huristeli vihreän transit kyljissään lintusten, kukkasten ja kanteleen kuvat. Auto ja sitä käyttävät Luonnonseuraajat tunnettiin kyllä, kaupunkia myöten. Kuutar olisi käynyt intiaanirouvasta sateenkaarenkirjavassa pontsossa, ellei tukka olisi ollut vaalea kuin Elovena–mainoksen neidolla. Toinen tulija oli vaatteiltaan sukupuoleton, päässä pipo jonka alta valuit hiekanruskeaa tukkaa ja kroppaa verhosi naavanharmaa kauhtana, vyössä pari ketunhäntää. Mieheksi kulkijan paljasti kiharainen punertava parta. Naali oli shamaani ja teki kunniaa Väinämöisen muistolle käyttämällä tuohikonttia ja kanniskelemalla joskus kanteletta. Vieras pysähtyi kohdalleni ja lausahti:
– Tänne on tullut tulikivi taivahalta. Voimamurikka muilta tähdiltä. Voiskos sitä katsella.
Usutin kyselijät Ronttilan harmiksi, ja kannoin lobelialaatikon ovesta sisälle. Taavi otti sen vastaan ja vei peremmälle. Peruutin, käänsin traktorin ja ajoin talolle missä Liisa oli valmiina uuden taimisatsin kanssa. Olin purkamassa toista lastia, kun Kuutar tuli naama loistaen ja kanniskeli kämmenellään omenan kokoista murikkaa.
– Katso, Kosmoksen koskettama. Professori ei tosin suostunut antamaan meteoriitista palastakaan, mutta meteoriitin iskemän kraaterin seinämästä sain ottaa kappaleen maata. Tässäkin on tähtien voimaa. Tunnetko säteilyn.
Myönsin tuntevani. Bella oli opettanut, että asiakas oli oikeassa ja vaikka Kuutar ei teknisesti ottaen ollut asiakas, oli sittenkin helpompi sanoa joo kuin ei. Kehuin hetken kimpaletta ja jatkoin matkaani. Sivusilmällä näin kuinka Naali meni rojukasalle ja kaiveli sieltä jotain konttiinsa.
Isäntä laahusteli sinne tänne ja siirteli tavaroita kuin robotti. Kyllä hän sanan tai kaksi sanoikin, mutta vaikutti jotenkin eksyneeltä. Liisa lähetti hänet ja Bellan hakemaan uuden lastin vettä kylvösten ja verenpisaroiden kasteluun. Mä soittelin putkifirmalle ja vinguin kaameaa janoa, joka piinasi pikkutaimia ja kiusasi isompia oikein tosissaan. Emäntäkin yritti jutella kauniista ja kirota rumasti, mutta vastaus oli aina sama, ”tullaan kun keritään, ja vartokaa vielä vartti”.
Mikäs siinä auttoi. Tehtiin mitä voitiin. Elämän oli jatkuttava ja työt tehtävä ajallaan, jos suinkin mahdollista. Meteori tai sen tutkijat tosin houkuttelivat paikalle väkeä ihan liian kanssa, uutistoimittajista uteliaisiin tyhjäntoimittajiin ja aikaa tappavista kylän ukoista vakaviin tähtitieteen harrastajiin. Yhteistä koko sakille oli se, että hälisevä joukko täytti pihan, ja oli joka paikassa tiellä tunkiessaan kasvihuoneisiin ja toimistoonkin sekä kolisteli ja pölisteli varastossa kivensiruja etsimässä. Onneksi Isokiven Taneli tuli kertomaan, että heidän takaniityllään oli iso reikä maassa. Tiedeväki häntäkärpäsineen häipyi sitä ihmettelemään.
Päivä valui iltaan ja kello läheni neljää kun hartaasti varrottu vieras vihdoin saapui. Putkifirman auto lipui pihaan ja herra putkimies asteli arvonsa tuntevasti isännän pakeille, vilkaisemattakaan muita eläviä tai ainakaan akkaväkeä. Heti hyvän päivän murahduksen jälkeen herra ilmoitti, että ylityöt tekisi tuplahinnan.
– Antaa mennä, ei tässä konkurssissa enää joku satanen mitään meinaa, mutta jos ei kohta saada vettä, ei sitä enää tarvitakaan, kun kaikki on kuollut kuivuuteen. Isäntä tuumasi harjaansa nojaille.
Aikaa vierähti tunti ja toinen. Sitten katkennut putki oli kunnossa ja pumppu paikallaan. Koneisto kurisi ja lurisi aikansa vaan aloitti sitten työnsä. Vesi kulki jälleen sähkön voimalla letkuja pitkin. Mietittiin hetki, että miten tehdään. Bella sanoi että tehdään vanhanaikaiset ja kastellaan kunnolla, eli ainakin itsemme. Siis ei muuta kuin hana täysille, peukku letkunpäähän ja vesi pisarakaarena pitkin pöytiä.
Muutamaa sataa litraa myöhemmin kokoonnuimme toimistoon kahville. Hihkuimme ja kikatimme yliväsyneinä ja onnellisen märkinä ihan joutaville. Taavikin rojahti koivet suorana sohvalle ja hamuili Bellaa vierelleen. Nuutti tarjoili kahvia, ilman maitoa ja pelkkien korppujen kera, sillä jääkaappi oli lämmennyt ja toimiston pakastin tyhjennetty talon pakastimeen sähkön vartomisen ajaksi.
− Mitä veikkaatte? Kuinka paljon selviytyi? Taavi mietiskeli ääneensä.
– Suurin menetys on ruusut, begoniat ja pelakuut. Onneksi ykkösessä oli vain viitisensataa amppelia, Kakkosessa kärsi eniten verenpisarat, muut selvisivät jokseenkin pelkällä säikäyksellä. Vappuun asia ei vaikuta, silloin tarvitaan lähinnä orvokkeja ja nehän sentään säästyi kaikki, ja jos joku haluaa amppelin, niin kyllähän meiltä jokunen kukintaansa aloitteleva löytyy, mutta äitienpäivä antaa pahasti persnettoa. Kaikki suosituimmat lajithan meni muusiksi. Liisa selvitteli
– Eioon myynti se kalleinta on. Ehdotan että ostetaan puuttuvat sortit kotimyyntiä varten. Jos eka kerralla asiakas saa kouransa täyteen tyhjää, ei se taida toistakaan kertaa tulla. Varsinaisia kesäkukkia on onneksi täysi määrä, samaten amppeleita, paitsi ruusua ruusubegoniaa. Bella vakuutti.
– Taisi tulla se lämpökeskuksen remppa nopeemmin eteen kuin arvattiinkaan. Mistäs kulmasta muuten sellainen aloitetaan? Kysäisin kavereilta, kun itsellä ei ollut tietoa työjärjestyksestä. Liisa arveli, että rakennuslupa olisi seuraava etappi, koska piirustuksia hintatarjousten keralla oli jo olemassa, jopa kolmelta firmalta. Oli ollut jo vuoden verran, kuten koko porukkatiesi.
– Mitäpä jos paikataan varasto pressuilla. Sen rakentamisen ja purkamisen ehtii tehdä juhannuksen jälkeenkin, ja tuskin sitä ennen mitään lupiakaan ehditte saada. Bella esitti.
– Entä tämän kevään työt? Taavi kysäisi.
– Sama rumba ja valssi kuin ennenkin. Liisa naurahti
– Hommia on siis edelleenkin? Taavi varmisteli
– Nythän niitä vasta onkin, kun pitää sumplia rehut jotenkin yhtä huonetta vähemmällä. Se tietää tavaran kärräystä eestaas ja taas takasin. Liisa tokaisi.
Isäntä ei ottanut osaa jutusteluun, korkeintaan urahti jotain. Naamakin oli harmaa kuin villasukka. Meidän akkojen mieli teki lähettää ukko hoitoon, mutta siihen äijä ei suostunut. Puhisi vain, ettei tässä mitään, piteli pöydän reunasta kiinni toisella kädellä, ja hämmenteli lusikalla tuoppinsa kahvia.
Seuraavana päivänä Bellan kyydistä kömpi laastarinaamainen nilkku tarmoa täynnä ja valmiina tekemään sen minkä pystyi. Istutus onnistui, kunhan joku teki raskaimmat hommat. Tökkimistä riitti sen seitsemän sortin kasveista, ja kantoapua löytyi, vaikka isäntä oli saanut kumartelu – ja nostelukiellon. Otin isännän tehtävät, eli huolehdin turvetta pöytään ja täysiä laatikoita sivuun Valtterin ja Maijan urakoidessa taimia purkkeihin.
Viralliset meteorinmetsästäjät olivat lisääntyneet kymmeneen ja heidän lisäkseen tontilla töytäili vähintään kolme tusinaa amatööriä kuka metallinetsintä heilutellen, kuka muuten vain maata tiiraillen tai roskakasoja tonkien. Se hyöty porukasta oli, että löysivät nekin naulat jotka olivat jääneet hiekan sekaan kun sirpaleita ja puunsälöjä haravoitiin.
Pihaan saapui autolasti huomioliiveihin pukeutuneita ukkoja. En kiinnittänyt väkeen juurikaan huomiota. Olihan sama sakki käynyt jo kahdesti edellisten vuosien aikana mittailemassa, selittäen että tehtiin varasuunnitelmaa, jos joskus liikenne lisääntyisi ja tarvittaisiin leveämpää tietä idästä länteen. Joku keltaliiveistä tirkisteli teodoliitilla pitkin pihaa ja kohti laidunta. Toinen siirteli tikkuja metrin sinne ja toisen tänne. Punapäinen keppi jäi lopulta seisomaan ykkösen ja varaston väliin ja toinen tikku pystytettiin nelosen nurkalle. Linja oikeni siten Pötsimäen talon ja Kiilalammen välistä kasvitarhan läpi Lakisuon laitumen nurkkaa hipoen metsää kohti. Joku ajoi auton pois, muut kävelivät metsän suojaan jättäen keppirivin jälkeensä.
Ronttila seurueineen saapui liiviväen touhuillessa keppeineen, sanomatta sanaakaan mulle tai muullekaan tarhan väestä. Tosin ei meistäkään kukaan tainnut heitä puhutella kun kaikki hommailivat omiaan. Bella vinkkasi meidät kaikki kahville ja kutsui sitten Ronttilan kavereineen kakkua maistelemaan. Siinä kahvia hörppiessä olikin hyvä ottaa asiat puheeksi eikä ex–pankkirouva aikaillut.
– Mitä nuo tikut tuossa nurkilla sitten merkkaavat? Bella kysäisi kuin ohimennen.
Tähtitieteilijät puistelivat päätään ja kielsivät tietävänsä asiasta yhtään mitään. Taavi sanoi että liiveissä oli ollut sana ”Destia”. Kepittäjät eivät siis kuuluneet tähtiin tuijottajiin ollenkaan vaan olivat tiefirman väkeä. Mitä teki tientekijät meidän nurkilla? Kyllähän tierempasta oli huhuttu, mutta sen piti koskea Makkilan reittiä, Kiilalammen toisella rannalla. Liisa sanoi ottavansa asiasta selvää seuraavan kerran kylillä käydessään. Keppien jälkeen puhuttiin kivistä.
– Tuota noin, niistä palkkioista. Vilkaisin nettiä. Hinta tuntuu olevan satasesta viiteensataan grammalta ja tämä meille tullut on sieltä harvinaisimmasta päästä. Niin ja sitten löysin netistä talläisen tekstin ja kopion sen. Bella sanoi ja antoi paperilappusia joka kouraan. Silmäsin tekstiä ja hämmästyin kun luin ”meteoriitit lasketaan muinaismuistoihin rinnastettaviksi kapineiksi ja niistä suoritetaan korvaus silloin, kun valtio ne itselleen lunastaa. Eräissä tapauksissa on käytetty yhtälöä löytöpalkkio+ 1,25 kertaa jalometalliarvo+ kulukorvaus+ vahingonkorvaus”
– Mitenkäs on. Jalometalleista viis, mutta rikkoutunut kasvihuone ja varasto tietää noin sadan tonnin remppaa ja sitten vielä tuhoutuneet kasvit? Bellan sanat saivat aikaan melkein yhtä ison tyrmistyksen kuin meteoriitin jysäys, myös puutarhalaisten keskuudessa. Tiedeväki veti naamojaan kurttuun ja väitti, ettei heidän laitoksillaan ollut moisia rahoja, eikä haluja maksuun. Bella pysyi tiukkana ja halusi pitää Pötsikukan omistajien kanssa palaverin ennen seuraavaa tarjousta.
Tiedeväki poistui ja ryystimme kahvia kummastellen Bellan vetoa. Summa tuntui huisin suurelta. Bella virnisti ja sanoi tietävänsä että saisimme lopulta tyytyä satasiin ja jokuseen kivenmurikkaan, mutta kun aloitti tarpeeksi korkealta, voi saada hieman enempi kuin pienesti pyytämällä.
– Mitä me kivillä? Valtteri ihmetteli.
Bella heilutteli netistä tulostamiaan meteoriittien hintoja ja tietotekstin lukuja, selittäen:
– Tänne tulee varmasti väkeä pitkästäkin matkasta paikkaa katsomaan. Joku voi ostaa kukkiakin, vaikkapa vain kohteliaisuudesta, mutta kivensiruja ostaisivat varmasti paremmin. Ja olisi kiva saada jonkinsortin näyttely paikalle, ettei kenenkään tarttisi pettyä ja tyytyä ihmettelemään pelkkää monttua maassa.
Bella sai valtuudet neuvotella tiedeporukan kanssa. Tuloksena oli nimellinen rahallinen korvaus ja sen lisäksi Ronttila lohkoi murikoistaan kahvikupillisen sokeripalan ja maapähkinän kokoisia siruja joita voitiin pistää näytille ja vaikka myydä jos joku oikein äityi tinkimään. Lisäksi proffa laati tieteellisen selosteen taivaskivien synnystä. Lisäksi saimme kuvia emolohkareista ennen niiden matkaamista tutkimuslaitoksiin.
Kivet, tiedotteet ja kuvat saivat paikkansa kakkosen myyntipöydän viereltä. Bellan ennustus uteliasta toteutui, turhankin hyvin. Tieto paukusta levisi laajalle niin viikkolehden välityksellä kuin asianharrastajien keskuudessa. Paikalle porhalsi autokuormittain uteliaita katsomaan monttua maassa. Joku kysyi vessaa ja toinen halusi vettä, ja jutellakin tahtoivat kun huoneisiin kurkkivat. Hyörinää oli kuin juhannusviikolla, mutta kauppa ei käynyt. Jupisinkin Telmalle että uteliaat uunot olivat vallanneet tarhan, eikä töistä tullut mitään. Telma naurahti ja ehdotti:
– Äläs hättäile, jospa toisin kahvikärryn tuohon parkkipaikalle. Joku meistä ehtii myyjäksi ja into kyllä sammuu viikossa tai parissa.
Homma oli ok. Päästiinhän siten itse hoitamaan omia töitämme kun joku hyysäsi vierailijoita. Telma toimitti auton peräkärryyn rakennetun retkikahvilan parkkipaikalle, ja myyjäksi liikeni Emppu, joka oli Tättärilläkin kahvila–apulaisena, ellei ollut sikoja hoitamassa. Meteoriitin kappaleet asetettiin kahvilan tiskille näkyviin. Nuutti tehtaili tiedeporukan selosteesta ja meteoriittien kuvista monisteita joita asiakkaat saivat mukaansa, kuten myös Telman keksimiä meteoriittikeksejä, jotka olivat vain epämääräisen muotoisia suklaakakkukökköjä. Varsin maukkaita, eipä silti.
Takamaan Harri tuli ostamaan kukkasia, tunnollinen isäntä tapasi ilahduttaa vaimoaan joka vuosi syntymäpäivänä kahdella orvokkiamppelilla, niin nytkin. Mies toi ostoksensa kassalle ja katseli pöydän viereisellä seinällä olevia ilmoituksia. Kissankuvaa naputellen isäntä tuumaili:
− Jaa, Einari näyttää saaneensa tarpeekseen Mirristä. Melkoisen vilkas tapaus. Tuossa viime syksynä pelastin sen Jokitöyrään kaivosta.
− Miten se sinne joutui? kysyi vilpittömästi ihmeissäni.
− Rinssi ajoi sen sinne. Kuljeksittiin Rinssin kanssa siellä Jokitöyrään suunnalla, se kun tykkää jahdata myyriä, ja Arja on sanonut että senkus vaan, metästä hiiriä tai hirviä, samantekevää. No, se meidän poika mennä vouhosi irrallaan ja laukkasi sinne sun tänne häntä tutisten. No yks kaks se nosti ajohaukun. Eihän se Rinssi, mikään ajokoira ole, mutta nähdessään edessä saaliin painaa kyllä perään. Kutsuin koiraa, mutta eihän sillä enää korvia ollut, joten läksinpä ittekin painamaan perään. Kohta kuulinkin, että ajo pysähtyi ja koira haukku ku viimestä päivää. Kun pääsin lähemmäs, huomasin että koira seisoi kaivon reunalla räkyttämässä.
No, ensin nappasin Rinssin hihnaan, ettei piskin hihnaan, ettei tippuisi kaivoon. Sitten menin kurkkimaan että mikä oli mellakan syy ja aihe. Mirrihän se siellä ui ympyrää ja rääkyi rumasti. Tuumin, että mitäs tehdä. Ei sitä elukkaa sinne hukkumaankaan viittinyt jättää eikä ollut haulikkoa mukana jotta olisin päästänyt kärsimästä.
Minä siinä mietin, että ei se kissa kovin pitkään jaksa kaivossa uida ja läksin kiertämään rakennuksia. Halkoliiteri oli auki ja sieltä sitten koppasin muutaman halon mukaani ja kävin heittämässä kaivoon. Viksu kissa, osasi heti kiivetä puiden päälle. No, ihan äkimpi hätä oli hoidettu joten lähdin Rinssin kanssa hakemaan lisäapua.
Jätin Rinssin Rantasen pihaan ja lähdettiin Einarin kanssa massikalla kissaa kalastamaan. Hoksittiin ottaa mukaan pitkät tikkaatkin ja köyttä ja säkki. Sitä säkkiä ei kylläkään tarvittu. Kaivolla sitaistiin köysi tikkaan puolaan ja laskettiin tikkaat kaivoon ihan vesirajaan asti, ja köyden toinen pää oli kiinni traktorin kauhassa, joten pitoa riitti. Koska Mirrin pula oli oikeastaan minun syytäni, sitaisin toisen köyden vyötäisille ja kapusin kaivoon. Ajattelin ottaa kissaa niskasta ja pistää säkkiin, mutta Mirri tuumasi toisin. Se hyppäsi sääreen kiinni, kiipesi selkää pitkin pään päälle ja ponkaisi siitä maan pinnalle ja paineli täyttä karkua ladon alle. Ja minä painuin hakemaan bakteerintappajaa pitkäripasesta. Se kissan mokoma kun kynsi niin päänahkaan kuin kinttuunkin melkoiset naarmut.
Juteltiin Harrin kanssa vielä hetki autioista taloista, ja niiden muodostamista yllättävistä vaaroista joka sortin eläville. Pois lähtiessään Harri kysäisi, että ollaanko tulossa ensi viikon tiekokoukseen.
- Luulen että emäntä menee ja voishan tuota itekin lähteä.
Harri toivotteli hyvää päivänjatkoa. Mä huitaisin kättä ja unohdin tien saman tien. Termostaattien tarkistus ja löpön lisäys lämmittimiin oli tärkeämpää.

Vilvakka (sivu 79)
Esittelypäivä valkeni sadetta enteilevänä. Katselmukseen saapuvia oli kehotettu ottamaan eväät mukaan. Pukukoodiksi annettiin retkeilyyn sopiva asu ja metsässä kävelyyn käyvät kengät. Metsäkanteleen klaani noudatti ohjetta. Käsilaukut jäi kotiin ja kylmälaukku pakattiin takakonttiin.
Joenvarren taloista joko oli tyhjillään, useimmat vaikuttivat asutuilta. Olihan ajokoira häkissään autotallin takana, auto porraspielessä tai pyykkiä narulla, miten missäkin. Useimmat talot olivat vanhaan tyyliin punaisia tai keltaisia, mutta nykymuotisia sinisiäkin näkyi, eikä ihme. Olihan Varestaan ja Kirmakoskelle syntynyt satoja työpaikkoja uusiutuvan energian ja jätteiden lajitteluun, uudelleenprosessointiin ja teollisuutta tukeviin oheistoimintoihin autokorjaamoista ravintoloihin.
Kirmajoen ylityksen jälkeen asfalttitietä riitti kilometrin verran, sitten käännyttiin hiekkaiselle Kartanonraitille. Viiden sähköpylvään päässä erkani vaahterakuja valtaväylästä ja me sukelsimme varjojen alle. Satavuotiaat oksat sivelivät auton kattoa. Tien keskusta kaipasi karhuamista ja raiteet jokusta sorakuormaa. Vaahteroiden takana tien molemmin puolin kasvoi koivuja suorissa riveissä, osa puista konkelossa ja jokunen kerrassaan kumollaan, vaan valtaosa silti pystyssä. Aluskasvillisuutena kukoisti metsäheinät ja sekä melkoinen määrä somia kuusenalkuja.
Vaahterakuja jakaantui kuin kolmipiikkinen talikko. Oikealle kääntyvä tie vei istutuskoivikon läpi ties minne. Vasen haara johti valvattia, ohdakkeita ja sähkötolppia kasvavan pellon halki rivitalolle ja siitä pusikon laitaa viistäen alamäkeen. Kartan mukaan mäen alla oli lampi josta sai kimmeltävän aavistuksen jos katsoi sopivasti leppien sivuitse.
Keskimmäisen uran vierellä törötti pittoreski pitsihuvila ja muutama koiranloikka siitä kartanoon päin parisataa vuotta nähnyt tammi varjosti autokatosta. Sininen mondeo ja vanha lada nukkuivat parsissaan, kuomullinen muuli vieressään. Huvilan puoleista tienposkea koristi saarni, yhtä mahtava ja vanha kuin kaverinsakin.
Portin molemmin puolin kasvoi paksun tukin kokoisia kuusia rivissä. Alhaalta karsittujen runkojen takaa näkyi jo kuvina ihastuttaneet pikkutalot jotka tuijottivat pihaa mustilla ikkunoilla, kuistien valkolautaset kidat hymyillen. Tammen puolen talosta kartanoon päin ja kuusista pellon suuntaan oli pitkä rakennus. osa katosta pressun peitossa, pusikon verhotessa seinustoja alakerran ikkunoiden yläkarmiin asti.
Yksityisen liikenneympyrän keskuksena pöyhisteli ikivanha koivu, paksuna kuin sumopainija. Pienen tuvan kokoista kumpua kiersi heinää kasvava ajotie, josta lähti haaroja tarpeellisiin suuntiin. Saarnen puolella kulku−ura kaarsi sireenien ja pihlajien välistä kuusten luo ja alaäkeen. Tammen puolen tie sukelsi ruusujen sekaan kohti pressukattoista rakennusta.
– Uh, onpa viidakko. Fanni lausahti tulkiten meidän kaikkien tunteet. Ainakaan maan kasvuvoimassa ei ollut valittamista, kun versojen kärjet heiluivat lähellä kahta metriä, lajista riippumatta. Pihan luonnontilaa oli häiritty sen verran että sinne tänne oli niitetty polku rakennuksesta toiseen. Myös pieniä tallattuja uria risteili verkon tavoin kasvuston keskellä.
Netissä talo oli vaikuttanut isolta, luonnossa se oli valtava, eikä mikään keväinen kuva ollut valmistanut kohtaamaan kesäistä kasvien juhlaa. Tuppuisen heinän koristama ura neuvoi reittiä pääportaille. Kymmenen askelta kivitalon seinästä kaiken kasvillisuuden keskeltä kohosi japanintatarien valkoiseen huntuun peittämä kumpu. Kellarin sijainti keittiön oveen nähden oli optimaalinen. Piikojen aika ei kulunut turhaan ulkoiluun kun hakivat tavaraa sisälle.
Telma oli kertonut, että hotellin aikaan koivua kiersi mahtava ruusupenkki. Nyt ruusut olivat kadonneet veden ja valon puutteeseen niin että vain jokunen laiha piikkinen piiska jaksoi kamppailla kituvan juolavehnän ja viimevuotisten lehtien keskellä. Tosin ruusuista ei ollut pulaa, päinvastoin. Kukkien kuningattaret olivat valuneet koivun ympäriltä vähän joka suuntaan, muodostaen tiheikön pääportaiden pieleen ja ryteikön tammenpuolelle ajotien ja kuusiaidan välille. Yksittäisiä piikkisiä vesoja pisteli esiin sieltä täältä niin runsain määrin, että sekaan ei kannattanut sukkahousut jalassa mennä ellei halunnut silmäpakoa, siis joukkosellaista.
Saarnen puolella levitteli oksiaan pari isoa pihlajaa sekä melkoinen vesakko kaiken mittaista ja useamman sortin raippaa seuranaan nokkosia ja lupiineja sekä juhannusruusuja kukintaansa lopettelemassa. Kuusien takaa pilkotti useampia isoja rakennusrumiluksia, vaikkakin lepikko kätkikin suurimman osan tiilikasarmeista katseilta. Vain AIV– torni, joka karjatilan ylpeys ajalta ennen lehmänmunien keksimistä, kohotti kattoaan kaikkien näkyviin.
Esittelijän maasturi seisoi jo koivun juurelle. Könysin ulos Untamon autosta ja loin silmät ylös latvustoon, jossa ylimmät oksat olivat jääneet vaille lehtiä. Toivoin hartaasti, ettei juuri nyt nousisi myrskyä. Puuvanhus saattaisi rojahtaa puolesta poikki tai karistella pienen tukin kokoisia oksiaan autojen päälle. Eipä silti, mätä oksa osasi tippua tyynelläkin, jos huono tuuri kohdalla mätkähti.
– Tervetuloa katselmukseen. Olen Juha Mökkitili, ja vastaan Vilvakan esittelystä ja myynnin järjestämisestä. Tässä on metsänhoitoyhdistyksen laatima arvioi tilan metsistä. Farkkupukuinen ja varsikenkiä käyttävä esittelijä esitteli itsensä ja toivotti kädestä pitäen päivää ja ojensi laihan kansion.
Tuskin ehdin vilkaista kansilehteä, kun paikalle pöristeli littana urheiluauto, ja ulos kömpi liituraita−juppi nahkakengät kiiltäen. Olemus oli menestyvä ja katu−uskottava, vaan ei erämetsään sopiva. Kuraroiskeisen hiluxin kuski oli kunnon isäntä, jahtitakki päällä ja Valtran lippis päässä. Eränkäyntiin oli valmis myös mersumies maastopuvussaan. Edustimme Vellamon kanssa kahdestaan akkavaltaa, vaan eipä meille virnuiltu. Olihan päällämme kelpo verkkarit ja farkkutakit sekä varsikengät maastoretkeä varten.
Olin katsellut kartanoa netistä. Täytyy sanoa, että kuvankäsittelijä oli osannut asiansa. Luonnossa huusholli vaikutti huomattavan rapistuneelta. Paria toisen kerroksen ikkunaa peitti vanerit ja yhtä alhaalta laudat. Esitteen mukaan kaikkien rakennusten katot olivat punatiiliä, vaan sammalenvihreältä se monesta kohdin näytti.
Valkea vuohi makasi portailla ja toinen laidunsi seinän vierustalla, parin kilin poukkoillessa kivikkoryhmässä. Oletin, että se oli kivikkoryhmä, kun suurten ympyrään aseteltujen sammalleimun peittämien paasien keskellä kasvoi jättimaksaruohoa, vuorenkilpeä sekä tietenkin joka paikkaan juurtuvaa lupiinia, juolavehnää ja vuohenputkea. Kaiken kasvuton kuningattarena jökötti jättiputki, keittiöpyyhkeen kokoinen kukkakruunu kolmen metrin korkeudessa mehiläisiä houkuttelemassa.
Silmäilimme uteliaasti pihan reunan rakennuksia. Sanansijaa löytyi yhden ikkunoista ja toisen katosta, kolmas kaipasi oven oikaisua ja muuta pikku remppaa oli tarjolla joka kulmalla.
− Missä kunnossa rakennukset ovat? Nuutti kysyi
− Välttävästä purettavaan. Eerik Grennoli aloitti remontoinnin, mutta ehti lähinnä vain purkaa vanhaa pois. Uuden teko jäi muille.
− Entäs nuo? Nuutti uteli huitoen pihan toiselle puolelle. Ruusujen saartama kivikolossi katseli moniruutuisilla ikkunoillaan ja haukotteli auki unohtuneella ovelleen jotenkin uneliaan oloisena. Pieni polku vei läpi kurtturuusupöheikön alakerran verannalle, jota suojasi kahta vaille ehjät lasit sään oikuilta. Koko rakennuksen mittainen parveke tarjosi tilaa laumalle Juulioita, jos parvi roomeoita alkaisi mouruta ruusupuskissa. Nyt siellä naukui vain kissa, ja parvekkeen kaiteella keikkui harakka
– Tuikkula, oppilasasuntola. Täällä toimi majoitusyrittäjäopisto ja kartanoa käytettiin opetushotellina. Toiminta loppui joskus 80−luvun puolivälissä Johannes Grennolin lopetettua hotellin.
− Miksikä se on pressulla peitetty? Untamo kysyi heti.
− Katon uusinta jäi puolitiehen, joten vuokralaiset vetivät pressun päälle. Talossa on kahdeksan kahden hengen huonetta ja alakerrassa yhteiskeittiö ja saniteettitilat. Taitavat olla kosteusvaurioisia. Harmi. Esittelijä esitti.
− Mitä huvimaja tuolla sireenipuskissa piileksii? Juppi urahti.
– Hotelli helpotus eli herrasväen huussi ajalta ennen klosettia. Kuten huomaatte, kun tekee tiilistä, kaikki kestää vuosisadasta toiseen, varsinkin vanhanajan kunnon laastilla liisteröitynä! Mökkitili lohkaisi ja jatkoi sitten asiallista selostusta:
– Nuo sivutalot ovat tammenpuolella Talvikki ja Saarnen puolella Suvikki, molemmat 1890−luvulta. Alfrid rakennutti talot siskoilleen Teresalle ja Serafiinalle jotka eivät halunneet muuttaa synnynkodistaan muualle, vaikka eivät tulleet toimeen veljensä ja tämän vaimon kanssa ja riitelivät kuulema varsin reippaasti keskenäänkin. Kuuset istutettiin pihan ympärille tuomaan kotirauhaa. Hotellin aikana suurin osa puista poistettiin, jotta asiakkaiden liikkuminen kävisi helpommin. Talvikki on vuokrattu asunnoksi, Suvikki on myyty Simo Tervasoirolle kymmenisen vuotta sitten.
− Entäs nuo kerrostalot? Vellamo kysyi.
– Tehtaalaisten asuntoloita joista myöhemmin tehtiin hotellihuoneita ja sitten vuokralaiset muuttivat ne taas asuntolakäyttöön. Tuossa ylemmässä, Orvokissa sattui pari vuotta sitten tulipalo. Sisustus on purettu, vain kantavat seinät ja ulkokuori jäljellä. Takimmainen, Savikka on muutettu toistakymmentä vuotta sitten asunnoiksi. Talossa on tosin vain kaksi vessaa ja yhteiskeittiö asuntolamalliin. Kuntoluokitusta ei ole tehty, mutta arvioisin että välttävä.
Mökkitili selitteli pyörien ja huitoen. Esitys vaikutti kiinnostavalta. Halusin katsoa taloja lähemminkin. Myös Nuutti ja hänen vanhempansa innostuivat. Jahtitakkinen ei innostunut. Mersumies läimäsi paarman nenästään ja sanoi tulleensa metsäretkelle, ei komeroita kurkistelemana. Juppi jauhoi purkkaa eikä sanonut mitään, joten Mökkitili päätti pitää esitelmän ennen metsään menoa.
Astuin muutaman askeleen sivummalle. Jalan alla rusahti turhankin tutusti. Katsoin maata tarkemmin. Lehtokotilot olivat ehtineet tännekin. Kasvuston rehevyydestä päätellen oli turha edes kuvitella, että elikot saisi tuhottua sukupuuttoon, tai edes vähennettyä uhanalaisen tasolle. Jätin nilviäiset omaan arvoonsa ja keskityin asioihin joihin voin vaikuttaa, eli ladoin kysymyksiä tilasta ja talosta siinä missä miehetkin.
Esittelijä arveli asiakkaiden mielentilaa, ja päätti antaa pikaesityksen pihalla rakennusten tilasta:
− Tuo pellon takana oleva rivitalo Valmuska on homevaurioinen, niin ainakin minulle sanottiin. Rinteen alareunassa näkyvä katto kuuluu Rentolaan. Paikassa on annettu terveyskylpyjä vuodesta 1890 alkaen. Luonnonseuraajat ovat jatkaneet perinnettä, mutta rakennus ja pihan kylpykuoppa ovat peruskunnostuksen tarpeessa. Seuraava rakennus Lumikko on ollut shamaani–istuntojen pitopaikkana. Suoraan sanoen suosittelen kaasunaamaria sisälle mennessä, ellette ole tottuneet yrttisavuun ja nahkojen lemuun.
Päärakennuksen sähkökeskuksessa oli tulipalo vuosi sitten. Isoa vahinkoa ei tullut, kiitos tiiliseinien, mutta virta on ollut siitä asti poikki. Taloon tulee sähköä jatkojohdoilla muista rakennuksista. Hedelmätarhassa on kaksi aurinkopaneelia, joilla lämmitetään käyttövesi ja hoidetaan ilmanvaihto. Paneelit on Luonnonseuraajien omaisuutta eivätkä kuulu kauppaan.
− Siis ongelmajätettä koko huusholli. Mersumies hörähti. Juppikin veti suutaan virneeseen. Mökkitili ei kiistänyt arviota, muistutti vain, että Vilvakka myytiin metsätilana, ja rakennukset tulivat kylkiäisenä
− Ainakin portinpielen talossa asutaan, kun siitä nousi savua ja autojakin oli katoksessa kaksittain. Nuutti huomautti.
− Vahtitupa ei kuulu Vilvakkaan, vaan on Kaaleppi Tervasoiron omaisuutta ja seuraavakin talo Suvikki on Tervasoirojen, ja taloja ympäröi puolen hehtaarin tontti. Vilvakassa asuu edelleen viisi Luonnonseuraajaa. Uusi omistaja saa päättää, jatkaako vuokrasuhdetta vai antaako häädön. Lisäksi navetassa on joitakin naapurin elikoita vuokrakarsinoissa.
− Kuinka vanha tuo paikka on? Juppi kysyi siirrellen muotikenkiään heinikosta kivelle.
− Vanhin osa valmistui 1872. Tarinan mukaan kun vanha kartano oli palanut, tuumasi herra Hemminki, että Vilvakka ei toiste pala, ja käski torppareiden kaivaa kivet pellosta ja muurata niistä kartano. Myöhemmin Grennolit perustivat tiilitehtaan jonka tuotoksista muut rakennukset on tehty. Siipi ja Rentola rakennettiin 1890−luvulla, kun Grennolit ryhtyivät ottamaan maksavia vieraita, kuten siihen aikaan sanottiin. Hotelli oli luonteva jatko vierasmajoitukselle. Toiminta hiipui isännän vanhetessa ja lopulta poika Eerik vuokrasi koko paikan Luonnonseuraajille ja muille kiertotaloutta harrastaville.
Kuuset ja rakennukset sulkivat pihapiirin omaan rauhaansa, mutta hiljaisuus puuttui. Kaksi kukkoa kiekui kilpaa. Pääsky liversi tuuliviirin päällä, varikset raakkuivat tapellen jostakin, mikä oli heinikossa rakennusten takana. Paikkaa olisi luullut autioksi, ellei jostain takapihan suunnalta olisi kuulunut kanteleen pimputtelua.
Mustavalkoinen mirri hiiviskeli kuusten vierustaa saalista etsien. Harmaa kissa pesi itseään keskellä isoa kiveä. Pääskynen huomasi katin, ja syöksyi lajilleen tyypillisen tapaansa viuhahtelemaan kisulin yli, häiriten viiksiniekan pesupuuhia pahan kerran. Myös esittelijä häiriintyi ja oli seota sanoistaan, kun lintu huiskahti melkein tukkaa hipoen porukkamme yli.
Laskin kaksitoista jättiputken ylvästä kruunua, jotka kohosivat korkeammalle kuin yksikään nokkonen tai horsma. Hitsi viekään, eikö kelleen pistänyt päähän niiden nitistäminen.
Meidän siinä töllistellessä pihamaata tammen puolen kuusien takaa lampsi esille naavanharmaassa sarkapuvussa punertavapartainen miekkonen joka teki käsillään jotain merkkejä ja loihe lausumahan:
− Louhen suku, Pohjan akan perilliset, pysykäätte poissa tästä konnusta, toinen on suunta teille tuloksekas, täällä täit päähän pesii, hukka hevot syö, karhu kaiken kaataa. Wäinämön väki, Kalevalan kakkarat, teille talo hymyää, tupanen tervetulemas toivottaa, kasvaa ruis rannalle, korsi kaunis kankahalle.
Sanat saivat kylmiä väreitä selkään. Manaaja tuntui puhuvan suoraan mulle. Nuutin suku oli alun perin lähtöisin Uhtuasta, ja omakin sukuni oli juuriltaan alkuaan itarajan lähettyviltä. Mistä mokoma velho tiesi sen, tai oliko saatu vihjeitä Tättäriltä.
Mökkitili kirosi ja tiuskaisi:
− Naali, ole hiljaa. Sanoinhan jo eilen, että et saa pelotella ostajia, tai joudut vastuuseen laittomasta uhkauksesta.
– Ole hiljaa Jussi, kyllä meikä tietää että tila menee vasaran alle.
Mökkitili tuhahti, muistutti kaksijalkaiselle naalille sopivasta käytöksestä ja paimensi meidät autoihin. Bemarin ja mersun kuskit nousivat Mökkitilin kyytiin, hilux ja pajero selvisivät itsekin metsäautoteiden kivistä ja montuista.
Muutaman kuopan ja kiven jälkeen tie oikeni nuoreen männikköön jota tuntui riittävän hamaan ikuisuuteen tai ainakin seuraavan mäennyppylän taakse näkymättömiin. Varvikossa voi marssia kenkiään kastelematta, joten juppikin uskaltautui polulle vaikka kauhisteli muurahaisia kengillään. Me muut ihastelimme reidenpaksuisia mäntyjä joissa oksia oli vain latvassa kuin palmuilla konsanaan. Komeita olivat myös pilviä piirtävät korpikuuset kosteammassa painanteessa ja sylintäyteiset hongat mäen rinteellä. Olivat jopa pysyneet pystyssä, paitsi jokunen tuulenkaato.
Seuraavaksi seisahduimme suurten koivujen kohdalle. Yritin katsella, että näkyisikö valkoselkätikkaa tai liito−oravaa. Ei näkynyt. Kauempaa mäen alta osui silmiin vain ladonräyskä ja riveittäin tasakokoisia petäjiä sen ympärillä, ynnä villisti kasvavia lehtipuita ja jonkun verran kuusentaimia aluskasvustona.
Mäntyjä oli istutettu sinnekin, minne olisi kuuset kasvaneet itsekseen tai lehtipuut tulleet innolla aukkoa täyttämään. Tosin luonto oli itsepäisesti kylvänyt koivua ja pihlajaa joka kohtaan, ja ihminen yhtä itsepäisesti hakannut väärät taimet pois, sen näki maatuvista rangoista, ja luonnon sitkeyden uudestaan kasvaneista lehtipuiden taimista, jota metsänhoidon nimissä pitäisi taas raivata pois. No, olihan asialla ainakin työllistävä vaikutus ja hirvillä nuorta vesakkoa syötäväksi.
Istutusmännikön jälkeisen palstan hongat seisoivat päätehakkuuasennossa. Maa tuotti puolukkaa ja mustikkaa niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja harvassa metsässä näkyvyyttä riitti varsin kauas. Hirvimiesten kota puron varrella tarjosi kivan kahvipaikan. Juppikin vaivautui mukaan salkku kourassaan. Meillä muilla oli reput harteita hiertämässä, vaan ei vauhtia hidastamassa.
Levittäydyimme kodan edustalle ja etsimme pölkkyjä istuimiksi. Juppi tarkasteli nenä nirpassa luonnon tuoleja. Suurin elein herra asetteli nenäliinansa puhtaimman pölkyn nokkaan, ja vasta sitten laski takamuksensa tikkuiselle istuimelle, ja mulkoili pelokkaana purontakaista miehenmittaista viidakkomaisen tiheää mäntyjen, koivujen ja näreentaimien sekasotkua, josta oli hankala päätellä kasvatettavaksi tarkoitettua lajia. Leppä, raita tai pihlaja se tuskin oli, vaikka niiden edustus oli varsin vankka kasvuston joukossa,
– Tuommoinen pusikko oikein kutsuu sarvipäitä. Mersumies jupisi.
– Raivausta riittää, ja se pitäisi tehdä jo eilen, eikä ensi vuonna. Jahtitakkinen tuhahti.
– Surkea rääseikkö. Juppikin osallistui keskusteluun.
Mun teki mieli sanoa, että hei hyvät herrat, katsokaa latvoja. Pihlajista on purtu jokaista, ja pajuakin maisteltu, samoin osaa koivuja, vaan männyt on ihan ehjiä. Jos siis haluatte yksilatvaisia mäntyjä, jättäkää hirville muuta syötävää.
En sittenkään sanonut mitään. Jos aikamiehet eivät tajua että elukat syövät joka päivä jotain. Kaatakoot hirvenherkut maahan, jotta hirvet joutuvat latvomaan mäntyjä. Ei mun murheeni kun ei ollut mun maanikaan. Ja jos siitä tulisi omaani, saisi pihlajat edelleen pitää paikkansa.
Fanni ja mä teimme hyökkäyksen ukkojen repuille, vedellen esiin makkarasämpyläitä ja kahvitermareita. Muut katsoivat kadehtien meidän Metsäkanteleiden annoksia kun pusseista paljastui myös tiikerikakkua ja suklaapatukoitakin. No, sitä kakkua olisi ollut tarpeeksi koko sakille, mutta vain Mökkitili otti palasen. Muut eivät halunneet koskea kilpailijoidensa eväisiin. Pelkäsivätköhän myrkytystä.
Evästelyn jälkeen köryytimme Kirmajärveä kohti ylittäen pari kylätietä ja tusinan verran tienhaaroja joista pääsi mökeille tai maatiloille. Mökkitili nimesi mikä kohta kuului Vilvakkaan, ja mikä oli muitten maita. Liki järveä tie kääntyi parin talon välistä vesirajaan, missä oli tilava kääntöpaikka tervaleppien varjossa ja laituri vailla venettä.
– Kirmajärveen on kalastusoikeus, ja tässä valkaman kohdalla on Vilvakan maata viitisenkymmentä metriä. Muuten rannat on myyty tonteiksi, joten tähän tiehen on kahdeksalla mökillä tieoikeus Matelan kylätieltä alkaen. Mökkitili selvitti.
Seuraava seisakki oli pieni suojelukohde puropahasen rannoilla. Jahtitakkinen isäntä ja eräpukuinen ostajaehdokas jalkautuivat sammalikkoon. Toinen kävi potkaisemassa lahoa koivua maassa, toinen silmäsi haukanpesää puussa. Juppi jutteli kännykälleen ja näytti kauhistuneelta kun itikka istui nenälle. Nuutti kumartui tutkimaan veden pulpahtelua lähteen silmästä ja jutteli isänsä kanssa metsän olemuksesta. Fanni silmäili ympäristöä ja arveli haaparouskuja löytyvän ajan tullen ihan kelvollisia määriä. Olin samaa mieltä, kasvillisuus oli oikean sorttista.
Sananjalat ja kotkansiivet sekä metsäkortteet peittivät maan ja melkein hukuttivat alleen tuulen kaatamat kuuset, jotka kuulemma tekevät arvokasta lahopuuta. Mun mielestäni ne naavaoksaiset pystyssä olevat kuuset olivat kyllä arvokkaampia. Ajattelin, että tuolta sitä löytyisi lampaankääpiä ja haaparouskuja, kunhan niiden aika tulisi. Mitään muuta ei oikeastaan ikikuusikon aluskasvillisuutena ollutkaan, hämäryys ja neulasmatto tukahduttivat niin heinät kuin sammaletkin.
Tien varrella saimme tutkailla ihmisen vaikutusta maisemaan, kun harjusta oli kaivettu hiekkaa vuoskymmenien ajan, niin että entisen mäen tilalla oli monttu. Miljoona puuntainta kamppaili vedestä ja valosta koko kaivannon alueella. Suurimmat olivat jo ranteenvahvuisia, pienimmät tämän vuoden sirkkapiikkejä. Ukot puhuivat raivaustarpeesta. Juppi huiski itikoita ja kyseli hirvikärpästen perään. Miksikähän sillä oli ikävä niitä. Mä tulin loistavasti toimeen ilman yhtäkään ötökkää, nyt ja aina ja ikuisesti. Sitä paitsi oli vasta paarmojen aika.
Kylvetyillä ja varsinkin istutetuilla lohkoilla riitti pystypuiden lisäksi pitkälläänkin olevia. Mitä kauemmas teistä mentiin, sen runsaammin nukkuvia näkyi. Osa oli tämänkeväisiä, osa vanhempaa vuosikertaa kaikissa lahoamisen asteissa, vain neulasensa karistaneista keloista pelkiksi sammaleisiksi kohoumiksi lahonneisiin asti. Vilvakan metsistä oli kyllä korjattu puuta, sen näki kannoista, mutta yksittäisiä kaatuneita kaukana tiestä ei kukaan viitsinyt raahata pois.
Ei se mikään ihme toisaalta ollut. Jos tilasi metsäkoneen puimaan tukkia, se otti maan paljaaksi. Ei kenenkään kannattanut urakoitsijalla poimittaa yhtä runkoa sieltä ja toista täältä. Kaatuneiden korjaus oli omatoimimetsänhoitajan puuhastelua ja paremminkin maiseman siistimistä kuin rahallisesti tuottoisaa. No, toisaalta, sitähän suositeltiin että lahopuuta pitäisi metsissä olla ja tuossahan niitä nyt mötkötti ihan tarpeeksi, ainakin mun mielestä
Tie oikeni Kutupuron varteen missä maisemaa hallitsi laaja, usean suuntaan uria aukova lällypohjainen savikuoppa. Ainoa huomiointi seudun muuttuneeseen muotoon oli verkkoaita jyrkimmässä kohdassa. Tosin se verkkokin lojui melkoiselta matkalta vaakasuorassa vattujen juurilla.
Montun reunat kasvoivat sekalaista puustoa ja jyrkimmissä kohdissa maata peitti puskat, sammaleet ja saraheinät. Siellä täällä kellanharmaat vesisilmät killittivät syvimpien puturoitten pohjilta. Varsin loistavat olot sammakoille tai ainakin itikoille, eikä muulla eläinkunnalla ollutkaan asiaa rapakkoon, jossa joka askel saattoi tartuttaa jalan kiinni.
− Milloin tästä on viimeksi nostettu savea? Nuutti kysyi silmäillen itsensä paksuisia leppiä ja tukin mitat täyttäviä raidan runkoja sekä tietä josta oli vain haamu jäljellä.
− Ei tietoa, luultavasti vain Luonnonseuraajat ovat viime vuosina hakeneet ämpärillä ainesta niihin kylpytouhuihinsa ja pihatonttujen tekoon. Mökkitili selitti. Untamo kyseli tiilitehtaasta.
− Tiilien teko loppui jo viiskytluvun puolivälissä. Isäni oli viimeisiä tiilimiehiä, ja hän kertoili aina, että viimeinen uuni poltettiin suurlakkoa seuranneena kesänä. Jahtitakkinen puuttui puheeseen ja selvitti samaan syssyyn lopettamisen syyksi kelvollisen saven loppumisen.
Retki päättyi kartanon pihakoivun juurelle.
Talotarkastus (sivu 86, jatkoa edelliseen)
Ostajaehdokkaat mulkoivat toisiaan ja nousivat autoihinsa. Mökkitilikin lähti tiehensä, kun Naali tuli ottamaan vastaan ja tarjoutui tekemään talokierroksen.
Pihassa vallitsi sama rauha, kissat vain näyttivät hieman toisenlaisilta. Portaiden edessä kupsutelleet kanat pakenivat meidän edestä ruusupuskiin. Hyvä turva haukoilta ja munat olivat suojassa myös kädellisiltä pesänryöstäjiltä, sillä piikkinen pusikko oli tiheää. Olisi tarvittu joko haarniska, fakiirin mielenlaatu tai raivaussahan puskan tutkimiseen.
Vuohi kunnioitti saapumistamme nousten seisomaan, myös häntä kohosi, ja portaille putosi papanalasti. Väistimme tarjoilun ja jatkoimme lasitetulle, villiviinin varjostamalle kuistille. Sepän alasin ja iso kivi pitivät oven rakosallaan tuulista ja satunnaisista tönäisyistä huolimatta. Naali sanoi, että avoimet ovet johtuivat kissoista, joiden piti päästä kulkemaan sisälle ja ulos koska halusivat.
Astuimme sisälle kalseaan halliin. Lämpiö oli ihan väärä nimi tälle hollitallille, vaikka paikka olikin ravintolan ja muiden tilojen edessä, vaatimassa päällysvaatteiden jättämistä narikkaan. Mun teki mieli ottaa naulakkoon unohtunut pomppa niskaa, mutta peruin aikeeni, sillä en hennonut rikkoa hämähäkkien aherruksia. Verkkoja nimitäin risteili takista naulakkoon ja palttoosta toiseen kauhukuvaan kelpaavalla runsaudella. Respan pöydän vieressä oli tuore kissanpaska ja tiskillä kuivia kanan kikkareita. Tiililattian pölyssä näkyi hiirenjälkiä seinustalla ja kissantassun painalluksia keskellä käytävää.
Lampsimme sisemmälle väistellen ryysyjä pursuavia pussukoita ja rojukasoja. Saarnen puolella aukeni pariovet. Kurkistus sisälle näytti kabinetin kukkuroillaan joka sortin roinaa kangaspuista kameraan. Käytävän vastakkaiselta puolelta taulujen ympäröimästä paljeovesta pääsi toiseen saliin.
Koleus kiusasi lievästi, kun talsimme sivuille vilkuilleen ja päät pyörien ravintolaan, tai se kai huone joskus oli ollut, ainakin tuoleja riitti rivikaupalla ja pöytiä piisaasi, kaikkialla kattauksena kukkuraisia laatikoita, pussikaupalla kirjoja, viikkolehtiä ja lenkkikenkiä. Sohvalla loikoi kissa ja polkupyörä, sukset nojailivat telkkariin ja jääkaappi oli tupaten täynnä kahvikuppeja. Tarjoilutiski erotti salinpuolen viinabaarista, jossa nyt pullojen tilalla oli pahvilaatikoita. Harmaa kolli makaili tiskillä. Kissanpojat jahtasivat toisiaan romuvuoren huipulla. Musta mirri kyttäsi häntä nytkyen paistia, joka vikisi laatikoiden välissä tai sisässä.
Nuutti huomautti, että onpa joku hamstrannut eu−ruokaa, kun valkeat tähtiympyrällä leimatut laatikot täyttävät koko tiskin takaisen tilan lattiasta kattoon usean metrin matkalta.
− Täällä toimi Varestan ruokapankki useamman vuoden, kunnes kunnat yhdistettiin, ja toiminta siirtyi Kirmakosken nuorisoseuran talolle. Kaiken kierrättäjien piti huolehtia siitä että ylijäämäruoka viedään pois, mutta eivät ole vielä hakeneet, eikä Varestan työttömien yhdistyskään. Naali selitti hieman vaivautuneesti.
− Selvä se, missä ruoka, siellä rotta, ja missä hiiriä, siellä kissoja. Untamo naurahti. Fanni puisteli päätään kattifarmille ja hiiribaarille.
Ravintolasalin peräseinältä vei kaksi heiluriovea talon tärkeimpään huoneeseen. Suurin osa helloista ja uuneista oli laitosluokkaa, ja kippikattila keskellä lattiaa veti varmaan sata litraa lientä sisäänsä. Vehkeillä oli helpompi laittaa sapuskat viidellekymmenelle kuin viidelle. Oli siellä myös tavallisen kokoisia kattiloita tiskipöydällä sekä nurkassa kaasuhella ja –pullo. Jatkojohdon kela seisoi avoimen ikkunan äärellä ja syötti virtaa neljällä roikalla muutamiin lisäjatkoihin. Kodinkoneet toimivat, mutta lattialla risteili johtoja kuin matoja sateen jälkeen asfaltilla. Kissa makaili sähkökelan vierelle. Fanni kissitti viiksiniekalle, mutta sai aikaan vain kissan katoamisen avoimesta ikkunasta ulos. Telman puheet kissafarmista olivat siis totta, samoin arvio kissojen kesyysasteesta.
Palasimme eteiseen ja kapusimme tammiportaat ylös. Tasanteelta porttiin päin aukeni iso tila. Lammen suuntaan jatkui käytävä, jonka laidalla oli numeroituja ovia. Tirkistelimme huoneisiin. Ekassa oli mattona pölyä, koristeena taulu alastomasta akasta ja vuoteena pari laveria ilman patjaa. Toisessa huoneessa oli muovituoleja, mattorulla ja pino vaahtomuovisia patjoja. Tauluissa laukkasi tikkuhevosia ja lihavia rouvia. Kolmas huone sälytti tomuista toppatuolia ja kahta nukkumavalmista laveria joilta voi katsella taistelevia kanoja taulusta. Käytävän päässä oli suuri sali jota Naali kutsui muinaiseksi lepohuoneeksi. Maan tasossa kulkiessa olin pannut merkille että kuusiaidan rippeet rajasivat pihan, joten kartanon aikaan, kun aidat olivat olleet täydelliset, ei tehdas ja muu alempi elämä näkynyt salin ikkunoihin
Salin sivuovesta pääsi talon toiselle puolen vievään käytävään. Harrastimme hyötyliikuntaa kavuten yhä ylemmäs, aina tornin kattohuoneistoon asti. Neljännestä kerroksesta oli hulppea näköala yli koko kartanon lähipeltojen, tai olisi ollut, ellei pelloista olisi tehty metsää. Naali kutsui paikkaa tähtitorniksi, mutta ne tähdet sai kyllä unohtaa, ellei ollut röntgenkatsetta sillä katto oli lautaa ja sen yläpuolella tiiliä. Isoista ikkunoista sen sijaan oli hulppea näköala koko läänitykselle. Kiikarit antoivat silmänkantamalle lisää pituutta ja tarkkuutta, joten muinainen isäntä oli voinut kivasti valvoa väkeään työpöytänsä ääressä istuen.
Tammen puolella tielle kuumottaneet rakennukset näkyivät selvemmin ja sen lisäksi pensaikosta pilkisteli kymmenkunta pikku tönöä.
– Keveitä kesämajoja, tarkoitettu yhden yön yöpyjille. Joissakin nukuttiin muutama vuosi sitten, kun täällä pidettiin bileitä, mutta sen jälkeen niitä ei ole vaivattu edes ovea aukaisemalla. Naali naureskeli.
Tornista katsoen näkyi rakennuksen suuruus kattojen tasolta. Sivurakennusta levensi aurinkokatteella varustettu viherhuone tai terassi tai mikä lienee, mutta vastasi koolta kolmea kotipuutarhojen kasvihuonetta. Rakennelman jatkona oli avoin patio vatukon piirittämänä. Muutenkin talon takapihalla vallitsi villiytynyt vehmaus. Jopa kultapallot olivat hukkumassa horsmien, jättibalsamien ja takiaisten keskelle. Jättiputket kohosivat yliskasvustoksi varjostaen kaiken alleen niiltä kohdin missä olivat maan valloittaneet.
Kivenheiton päässä talosta ja kymmenen koiranloikan etäisyydellä rantakaisloista kohosi melkein ristikirkon näköinen pytinki. Kupolin ikkunat kimmelsivät auringossa. Lisäkkeiden punaiset kattotiilet erottuivat yhä sammalen ja ylivuotisten lehtien keskeltä. Punaista pilkotti myös rakennusta ympäröivän pensaikon oksista, kurttulehtiruusut olivat parhaassa kukassa.
Kartanon ja lammen välissä oli hedelmätarha, eli koko joukko vänkkyräisiä, sammalta kasvavia omenapuita. Luumutiheikkö piti hyvin puolensa juolavehnälle omassa nurkassaan, ja kirsikkapuutkin erottuivat koiranputkista. Tarhaa rajaava ruusuaidanne sen sijaan uhkasi vallata koko avoimen tilan. Jäljistä päätellen joku oli hurjastellut ruohonleikkurilla ajellen ristiin rastiin puiden ympäri ja laidasta laitaan tehden polkua rakennuksesta toiseen halki tuhdin heinikon.
Nurmea oli kaadettu myös matalilla jalustoilla olevien aurinkopaneelien ympäriltä. Saarnen eli Varestan puoleisesta lammen päätä hallitsi massiivinen tiilikasarmi, osa rakennuksesta tolppien varassa vedenkin yllä. Sarkatehtaassa oli pari ikkunaa rikki ja katosta puuttui jokunen tiili, ja näytti siltä että kohta räystäät tippuisivat, ihan kirjaimellisesti. Muutama vesiränni oli pudonnut jo.
Tehtaan sivuitse kulki Kartanonraitti. Puron kohdalla oli soma kaarisilta ja sillan vieressä leveä pato jonka harjalla törötti pikkuinen koppi.
– Anoimme lupaa vanhan vesivoimalan käynnistykseen, mutta asia on edelleen ympäristöhallinnossa. Harmi, sähkö riittäisi huushollin pyöritykseen, riittihän se hotellin aikanakin ja sitä ennen tehtaan tarpeiksi. Laitteet on toimineet viimeksi joskus 80− luvulla. Naali selitti.
Tehdasta vastapäätä kartanon puolella puroa kuusten suojissa seisoi T–mallinen rakennus, ajosillat joka päädyssä ja rehutorni ulkokulmauksessa
– Veikkaisinpa melkein, että isäntä tiirasi tähtien tilalta tähkäpäitä ja katseli alamaistensa aherrusta. Untamo tuumaili ikkunaan nojaten.
− Paljon mahdollista. Ennen muinoin pellot kiersivät lampea, ja myös tuo koivikko oli peltoa, myös Kartanoraitin toisella puolellakin. melkein Varestan tielle asti. Kartanonraittihan menee yhä tehtaan ja riihen välistä ja kivisiltaa puron yli tuolta padon toiselta alapuolelta ja kaartuu sitten Tehtaankylän läpi Varestaan. Alun perin tie oli kai päätie, mutta tehtaan loputtua mutka oikaistiin Mäyrämäen kautta, mutta Kartanonraitti on rasitetienä edelleen. Naali selvitti ja jatkoi viitaten puiden takana kuumottaviin taloihin.
− Tuolla on se Tehtaankylä, linnuntietä reipas kilsa. Joskus nulikat tulee sieltä tänne rellestämään, varsinkin nyt, kun meitä on vähän. Ne ne kivitti tehtaan ikkunatkin rikki, ja särki pari talon alakerrasta.
− Mitä tehtaassa tehtiin kutomisen jälkeen? Nuutti kysyi.
− Hotellin aikaan yläkerrassa oli bingohalli ja elokuvateatteri. Alakerrassa oli tanssilava ja koko kansan ravintola ja pelipöytiä. Villapesulasta tehtiin sauna jossa on pieni uima−allas pesuhuoneen jatkeena. Luulisin että sen voi kunnostaa käyttöönsä kunhan uusii lauteet, seinät ja kiukaan sekä tietenkin vesisysteemin. Tehtaan takana oli urheilukenttä jota me käytettiin joskus alkuaikoina mutta nyt se on palautumassa takaisin luonnontilaan. Naali selvitti.
Tornista oli helpompi hahmottaa pihapiiriä kuin puskien keskellä kävellen ja nokkosia väistellen. Viidakkomainen rehevyys jatkui joka suuntaan. Pajutkin tekivät parhaansa saadakseen puun mitat ainakin korkeudessa, ja jotkut raidat olivat päässeet tavoitteeseen myös paksuudessa. Rönsyilevä pusikko ulottui leveinä kielekkeinä joka suuntaan. Navettaa ympäröivästä vattuviidakosta erottui jokunen jättiputki ja muutamia polkuja. Rakennusta varjostavien ikikuusten rivistöstä laitimmainen oli rojahtanut nurin, lepuuttaen latvaansa katolla. Muut käpylatvaiset jättiläiset seisoivat pystyssä, toistaiseksi.
Totesimme yhteisesti, että lähipeltojen istutuspuut olivat kasvaneet ihan kelpo tavalla ja rikkakasvit vielä reippaammin. Pitkulaista, melkein hehtaarin kokoista lampea ihasteltiin ihan porukalla.
Viimeinen silmäys maisemaan ja lähdimme takaisinalas. Marssimme jonossa neljän kamarin ja rojuilla täytetyn salin läpi, keittiön sivuitse aina kellariin asti. Kalustovarastosta löytyi kalustoa kiitettävästi, kaikki läjässä lattialla. Lämpökeskusta hallitsi vesivaraaja, suuri kuin veturi ja melkein saman kokoluokan poltin, vaan eihän koko aina kerro tehosta. Säätövipuihin oli selvästi kirjoitettu osoitteet, ja hyvä niin. Kahvoja riitti joka sormella ja rattaita varpaillekin pitkin pannuhuoneen putkistoa.
– Kattila on vuodelta1981, ja toimii sekä puilla että öljyllä. Lämmitimme puilla, mutta Eerikin kuoleman jälkeen, kun perikunta ei antanut lupaa puiden hankintaan kartanon mailta, pantiin pönttö öljylle. Kattilan teho riittää koko rakennuksen lämmitykseen, mutta me olemme pitäneet suurimman osan rakennusta vain peruslämmöllä.
Kellarin katonrajan/ ulkoa maanpinnan tasalla oleva suuri ikkuna oli helpoin tapa toimittaa puut pannun vierelle. Harmi vain, että nyt samasta lävestä läpi tuli myös sade, koska lasi oli säpäleinä lattialla. Roskien perusteella lasi oli ollut rikki ainakin keväästä. Vietävän luonnonseuraajat! Olisivat seuranneet hieman rakennustakin ja naulanneet edes levyn reiän tukkeeksi.
Jätimme hyvästit maanalaiselle maailmalle ja palasimme ruohonlatvojen tasolle. Marssi yli laattojen vei verstaalle. Siellä olisi pystynyt tekemään kai vaikka pirtin kaluston, ainakin sahoja, sirkkeleitä ja muuta kalustoa höyläpenkistä kompressoriin löytyi vaikka kahdellekin tekijälle.
Parin käytävän ja jokusen oven jälkeen päädyttiin saniteettiosastolle. Saunoja oli kaksi, molempien lauteilla tilaa kymmenelle pyllylle. Toinen saunoista sopi kummituksille pölystä ja hämähäkin verkoista päätelleen. Toinen vaikutti olevan elävienkin käytössä, ainakin kiulussa oli vettä ja suihkun alla lätäkkö, sekä pyyhe pallin päällä.
Astelimme vilpolaan joka toi mieleen kasvihuoneen. Puolet terassista täytti multa–allas, täynnä sekalaista vihreää, paikalla oli ainakin mansikkapinaattia joka rehotti kuin vesiheinä, seuranaan savikkaa ja nokkosia. Seinustoja kieri rivi suuria saaveja joista rönsyili monen sortin yrttiä. Tunnistin persiljan ja ruohosipulin sekä viiniköynnöksen. Luonnonseuraajien ideologia esittäytyi myös sitruunan kokoisen ampiaispesän muodossa. Piikkiniekkojen iloksi oli jopa ikkuna pönkätty raolleen, jotta lentoliikenne pääsi sujumaan häiriöttä. Yönmusta kissa makaili multapenkissä.
Viheraltaan laidalla soitteli harppua pitkälettinen elovena−tyttö, tai oikeammin nainen kun ikää taisi olla reilusti yli kolmenkymmenen. Lepolassin sylissä unisiepparia virkkasi pulleva matroona maantienvärinen tukka kohtuullisen lyhyeksi saksittuna ja korvat näkyvillä. Meidät huomatessaan pariskunta nousi kohteliaasti koipiensa varaan ja kissakin nousi istumaan, haukotellen valkeat hampaat välkkyen. Ihmiskunta esitteli itsensä.
− Päivikki Autere, ilmoitti virkkaaja nyökäten ja hymyillen.
− Kuutar Kajastus, lausahti soittaja.
− Onpa teillä osuvat nimet. Untamo tokaisi.
− Jokainen ottaa sen nimen joka sopii omaan sieluun. Kuutar sanoi ja jatkoi puhettaan:
− Jos talon ostatte, niin maahiset muistakaa ja niille lahja antakaa, jotta rauha kodossa kestäisi ja maan ja veen henget uurastusta suosiolla katsoisi. Fanni kurtisti kulmiaan ihmetellen ja kummastus kävi munkin mielessä.
− Tämän paikan aura vaatii hellää huolenpitoa. Kotitontut ovat nyt levottomia ja kaipaavat uuden haltijan tervehdystä. Kuolema kuuluu luonnon järjestykseen mutta myös uusi elämä, joka sitä seuraa. Muistakaa siis luonnon henkiä jotta ne olisivat suosiollisia. Nuutti selitti. Untamo sanoi jotain kodinhaltijoista ja kertoi jättävänsä korppuja kesämökkien ulkorakennuksiin. Sen mies jätti sanomatta että korput oli uitettu rotanmyrkyssä ei−toivuttujen asukkaiden turmioksi.
Katti venytteli ja asteli nuuskimaan housunlahjetta. Tarjosin myös sormiani. Kissa nuuskaisi, hieraisi poskeaan peukkua vasten ja käveli sitten tiehensä häntä pystyssä ja peräsilmä paistaen kuin Frans Toikkasen taulujen mirreillä.
− Miksi uima–allas on istutettu täyteen kasveja? Fanni kysyi.
− Uida voi lammessakin. Tämä on hyödyllisempi kasvihuoneena. Saimme tästä vähällä lämmityksellä vihannekset maaliskuusta marraskuuhun, kaikenlaisia nauriista kesäkurpitsoihin ja lehmäpapuihin. Myös mangoldit, retiisit ja tomaatit antoivat hyvän sadon. Nyt ei viitsitty kylvää mitään, kun ei tiedetty, että milloin on lähdettävä ja jätettävä kaikki. Kuutar vastasi.
Untamo kirahti ja läimäsi kinttuaan. Syyksi pahaan sanaan mies näytti hyppysissään kusiaista. Katselimme tarkemmin ympärillemme. Roskakasa nurkassa olikin muurahaiskeko. Kokonainen armeija kuusiraajaisia ihmisillekin esimerkiksi sanottuja ahertajia marssi edestakaisin terassilla ja lasien rakosista ulos sekä sisään kuka mitäkin kanniskellen. Nuutti kysyi, että miksi pesää ei oltu hävitetty. Päivikki muistutti, ettei murkkuja saanut suututtaa, koska ne olivat olleet maailmassa ennen ihmistä ja siksi ansaitsivat rauhansa, ja ihmisten asia oli pitää saappaansa poissa tieltä.
− Jos tila jää meille, muurahaiset saa muuttaa muualle. Nuutti jupisi hiljaa. Olin samaa mieltä. Kusiaiset olivat jotain, mitkä eivät kuuluneet suosikkeihini, vaan levittelin baitionin muurahaistuhoa ihan surutta joka kerta kun näin murkun nurkissa.
Naali edotti että tutkimusretkeä jatkettaisiin ateljeehen. Lähdimme auliisti saarnan alta pakoon ja poistumme pikamarssia tutkinaan jättisuurta mutterimajaa jonka sivuilla sojotti neljään ilmansuuntaan isot siipirakennukset, kahden katolla piiput. Myös kaksikerroksisen keskusrakennuksen kattoikkunan vierestä törötti korsteeni päällään sipulikupolin mallinen piipunhattu. Tuikkulasta asti yhtenäisenä kasvustona valuvat kurtturuusuryteikkö oli täyttänyt Ateljeen siipirakennusten välit polkujen halkomina puskaryhminä. Ruusunen olisi varmaan tuntenut olonsa kotoisaksi sen pusikon ympäröimänä mutta mua kammotti kirvojen pataljoonat kasvien latvoissa, ja yritin välttää piikkien raapaisuja kapealla polulla.
Tulipa ainakin selväksi se, että mistä Luonnonseuraajat ruusutuotteidensa raaka-aineet saivat.
Mediassa meuhkattiin vähän väliä vaarallisista vieraslajeista. Kurtturuusukin oli määrätty luonnosta hävitettäväksi. Mun mielestä ainoa todella vihattava ja haitallinen tulokas oli juuri tuo, jättiputki. Ja niitä näytti Vilvakassa riittävän.
Olin kyllä kuullut, että yrtti kävisi lampaan rehuksi, mutta enpä kyllä itse syöttäisi millekään otukselle kasvia, jonka menu aiheutti auringonvalossa palovamman kaltaisen haavan. Eihän mahassa valoa ollut, mutta suupieliin saattoi auringonsäe osua. Palorakkula huulessa ei varmaan lampaallekaan lysti juttu ollut, ja riitti sitä maailmassa muutakin syötävää mäkättäjille.
Jättibalsamiakin näkyi pusikon laitamille. Joten siis tällä tontilla riitti vesurilla ja viitakkeella töitä, jos aggressioitaan halusi hyödyllisesti purkaa
Naali siirsi muutaman oksan sivuun, pyyhkäisi kirvat hihastaan ja selitti rakennukseen viittoille:
− Ateljee rakennettiin 1893 Fredrik– herran taideharrastusta varten. Aluksi siinä oli vain kaksi siipeä, keittiö ja kamari, jotta nuoriherra ystävineen sai rauhassa harrastaa. Tuloksia olette jo nähneet kartanon seinillä. Vuonna 1936 vanharouva Elisabet otti tämän syytinkimajakseen, jolloin lisättiin siivet toiseksi kamariksi ja kirjastoksi. Keittiö on uusittu 70– luvulla, kun rakennus oli pehtoorin asuntona. Kamarisiivissä on kaksi makuuhuonetta kummassakin. Kamareitten väliin rakennettiin pienet vessat silloin hotellin aikana. Keittiö on edelleen toimintakunnossa.. Viimeksi sitä käytettiin kolme vuotta sitten. Leivinuunia käytettiin puoli vuotta sitten viimeksi. Olohuoneen takka on käyttökiellossa.
Tallustimme pikku eteisen läpi olkkariin ja seisahduimme ällistyksestä. Ikkunoista tulvi valoa halliin, jossa oli tilaa kuin koulun juhlasalissa. Seinillä vuorotteli holvimaiset oviaukot ja suuret kaari−ikkunat joiden ikkunalaudat kelpasivat istuinpenkeiksi. Tauluja riitti kyllästymiseen asti. En ihmettele yhtään, että joku oli kääntänyt osan tekeleistä kuvapuoli seinää vasten. Yksi holvi avasi tien keittiöön. Opas esitteli paikkoja ja niiden puutteita:
− Vettä ei tule, syy voi olla pumppuhuoneessa. Se on Valmuskan, sen rivitalon päädyssä. Viemäri tyhjentyy imetyskenttään omenatarhan keskelle, nykyisten aurinkopaneelien alle. Varestan vesiosuuskunta vetää jätevesiputkia näille main. Tänne se ehtii ehkä ensi vuonna. Naali kertoi.
Siivissä oli kapea käytävä toisella seinustalla ja kolme ovea joista kahdesta pääsi makkareihin ja keskimmäinen kapea kolo oli omistettu hotelli helpotuksen pytylle. Käytävän päästä pääsi ulos, mutta oven tukki piikkinen pensaikko. Makkarit olivat valoisia ja tuoksuivat unohdukselle, kuten vuosia tyhjillään olevilla huoneilla on tapana.
Keskushuoneessa mahtavan uunin viereltä kohosi kierreportaat toiseen kerrokseen. Avara tila oli kuin kasvihuone kevätsesongin jälkeen, pelkkää valoa ja kuumuutta. Lämpömittari näytti varmaan huonosti lämmitetyn saunan lukemia sillä tuuletus puuttui, kun joku oli muistanut sulkea ikkunat ja parvekkeelle vievän ovenkin.
− Tuolla aidan takana oli hotellin kaudella leirintäalue. Me teimme siitä kasvimaan mutta tänä keväänä ei kylvetty mitään. Naali viittasi ison ikkunan takana näkyvään heinätasankoon.
Ateljeesta vei polku kuusten toiselle puolen kesantopellolle. Samat talot, jotka olivat näkyneet torniin ja tielle, olivat nytkin esillä. Naali johti joukon asunnolleen. Runsain koristeleikkauksin somistettu tiilitalo oli kuin satukirjasta. Parvekkeelliset päädyt osoittivat tammen ja lammen suuntiin. Takapihan puolella oli vaja, autokatos ja grillikota, sekä jättiputkien ryhmä joka sai mut uneksimaan raivaussahasta ja liekinheittimestä.
− Siskokset asuivat taloissaan koko ikänsä ja pysyivät sinkkuina. Olivat kai liian äkäisiä, ettei kukaan uskaltanut kosia. Teresan kuoleman jälkeen tästä Talvikista tuli emännöitsijän asunto ja leirintäalueen vastaanotto. Naali jutusteli, kun kapusimme sementtisiä portaita kuistille, joka kaipasi laseja suojakseen, ja menimme koristeleikattujen pihtipielten välistä sisälle.
Vasemmassa ovessa luki suurin kirjaimin ”Toimisto”. Oikealla ei lukenut mitään, olipahan vain pikku kamari pölyisellä patjalla ja viidellä taululla varustettuna. Nimetön oli myös suoraan eteen johtava ovi josta päästiin tupaan. Konttorin ovipielestä kohosi portaat yläkertaa, houkuttaen kiipeilyyn. Parvekkeelta näkyi paitsi lammelle myös pihaan ja pihan toiselle puolen Suvikin päätyparvekkeelle.
Voin hyvin kuvitella että riitaiset siskokset seisoivat parvekkeillaan ja kirkuivat solvauksia toisilleen muun väen huviksi ja harmiksi.
Parvekehuoneiden lisäksi yläkerrasta löytyi iso kamari ja pari romukomeroa. Luukkua ullakolle ei ollut, eipä tainnut olla ullakkoakaan huoneiden viistoista kattomuodoista päätellen.
Sähköt toimivat, ja vesi virtaisi raanasta. Huoneissa oli vähän outo haisu, ja maailman mystisyyttä korostavaa kirjallisuutta. Silmille hyppäsi kirjan kansista sanat ” Loitsurunoja tunturien yöpuolelta”, ”Metsätaikoja” ”yläkuu ja alakuu”, ja koko joukko vähää enemmän outoja opuksia sekä nippu Ultra−lehtiä, noitarumpu, kantele, ketunnahka, peuransarvet, kuivatut koparat, ja toteemi juorusivat asukin elämänkatsomuksen. Valkea kissa kyyrötti toteemin päällä kuin karvahattu. Siniset silmät ja kiukusta heiluva häntä sanoivat selkeästi, että häiritsemme valtiaan unta.
Naalin mukaan kamarien kakluunit ja leivinuuni ja hella toimivat. Uskoin sen. Hellalla oli rasvainen paistinpannu reunoillaan munakkaan rippeitä. Tiskipöytää koristi sekava lajitelma kuppia ja lautasia ynnä iso kattila kyljellään kärpästen ilona. Punavalkea kissa pesi tiskejä. Kova homma niin pienellä kielellä.
Talon taakse oli lisätty elintasosiipi, eli sauna ja veski. Pönttö oli ruosteenmusta ja näytti vuotavan, mutta ei sentään haissut, toisin kuin kissanpaska joka lemusi oven edessä. Olipa ollut laiska katti, sillä terassin ovi retkotti selällä, ilmeisesti yötä päivää koska sylintäyteinen pölkky esti sulkeutumisen.
Kävelimme lampea kohti. Syvässä varjossa, missä yön sateen kosteus viipyi yhä kasveissa, näkyi lehtokotiloita jättibalsamin varressa ja horsmaa jyrsimässä. Väistimme jättiputkikokoelmaa ja kiersimme pahimman nokkospuskan, joka kasvoi kaikesta päätellen ylivuotisen sontatunkion ravitsemana.
Homeinen Valmuska sai mulkaisun osakseen, sen vieressä lahoava ja vatukkoon melkein kadonnut lautakasa jonka rakennukseksi paljasti vain vinossa töröttävä peltikatto, ei ansainnut edes nimeä, eikä aikaa tuhlattu entisille leirintäalueen mökeille joista suurin huvi ja hyöty olisi palokunnalle harjoituskohteina. Joukosta poikkesi paritalo Lumikko niin piipunhatun kuin muutenkin siivon ulkonäkönsä vuoksi, tai ehkä kuhmut olivat niin villiviinin peitossa, ettei niitä huomannut. Olihan kasvustoa koko seinän leveydeltä, ja korkeutta riitti niin että kärhet kiipeilivät jo katolla.
− Otso asui tässä. Hänen intohimonsa oli tasankointiaanien kulttuuri. Hän opetteli nahkojen parkitsemisen ja poppamiesten käyttämien yrttien käsittelyn. Kurkistus ovesta iski naamaan sellaisen hajuelämyksen kuivuvista yrteistä ja mätänevistä nahoista että tutkimushalu tyrehtyi. Ehdin vain hätäisesti huomioida pöydän kukkuroillaan epämääräistä kamaa, ison saavin ja mustan nahan lattialla sekä seinäntäyden elukankalloja, muovisia tai aitoja, kuka tietää, seuranaan poron sarvia, ketunhäntiä, linnun levitettyjä siipiä ja kattoon ripustettuja rehukimppuja.
Rentola venyi rannan suuntaisena sekaviin puskiin piiloutuneena. Matalan tiilitalon seinät kasvoivat harmaata ja keltaista jäkälää ja tiilikattoa kattoi mustanvihreä sammalkerros. Kaikille kolmelle ovelle vei sileäksi tallatut polut ja kapeissa ikkunoissa roikkui kultaköynnökset verhoina. Naali kehotti tekemään hyvin ja käymään sisään, jos mieli teki. Lukkoja ovissa ei ollut.
Saunassa tuoksahteli aromaattisen hengenvahvistuksen aromit niin vahvasti että nuhaisinkin nenä saisi aistimuksia. Tilassa oli kiukaan ja lauteiden lisäksi kylpyammeet ja jalkakylpylaitteet. Seuraava ovi piti takanaan värikivistudion, jossa kymmenet kivikuulat loistivat kultaköynnöksen läpi siilautuvassa valossa, valmiina luovuttamaan maagista energiaansa kenen tahansa kipuja kärsivän lohdutukseksi taitavan hierojan pyöritellessä kivikuulia pitkin kehoa.
Kolmas hoitohuone kutsui loikomaan matalalle vuoteelle. Seinustalla oli mutasaaveja, turvelaatikoita ja saviämpäreitä tuoden Gaian parantavaa energiaa voimattomalle. Tunsi paikan omakseni. Olin nöyränä Maan voiman edessä, sillä vietinhän kevääni sormet mullassa. Fanni hypisteli savea tuumaten:
– Kyllä tässä voisi itsekin savikylvyn ottaa. Tekisi hyvää rypyille.
Rentola jäi rauhaansa ja suuntasimme uteliaisuutemme rannan viekkoihin. Yhteen joka kurkkasimme sisälle. Pikkuinen romanttinen pesä, tilaa parivuoteelle, eikä juuri muulle. Seinillä oli puulevylle poltettu kuva saunovasta parista ja toinen hieman muusta aiheesta.
Kesämökkien lisäksi rannalla oli pari saunaa. Tornista katsoen pytingit olivat olleet kelvollisia. Tarkempi katselmus paljasti lahoa seinän alalaidoissa, reikiä terassilla ja ovikin puuttui toisesta. Kuiville nostettu laituri oli lahompi kuin enkelitaulun silta. Vedessä lilluva kävelysilta oli hieman tukevampi, vaan enpä viittinyt senkään päällä liikoja tanssia, kaiken varalta, kun ei ollut vaihtovaatteita mukana.
Noin kymmenisen metriä laiturin molemmin puolin oli sementtiset palkit aavistuksen veden pinnan yläpuolella rannassa ja näyttivät jatkavan pitkälle lammen keskustaa kohti kadoten tummanpuhuvaan veteen. Palkkien välissä rannasta veteen päin oli valettu sementtilaatta joka vuosien saatossa oli halkeillut sieltä ja täältä jokusen kortteen kurkistellessa rakosista. Sivummalla kasvoi ruokoa ja lumeita riitti puoleen lampeen. Untamo kyseli rakennelmista ja Naali selitti.
– Tässä on ollut eräänlainen maauimala. Nuo sivupalkit pitävät liejun kurissa, samoin rannan laatat. Syvemmälle on ajettu karkeaa hiekkaa paksu kerros, viimeksi 70− luvun lopulla. Kaalepin mukaan hotellin aikaan joka talvi ajettiin uimarannalle hiekkaa joka sitten jäiden sulaessa painui paikalleen. Nyt kyllä olisi tarvis muutamalle hiekkakuormalle sillä ranta alkaa olla sementin tuolla puolen aika mutainen.
Tuumasimme, että saattaisihan sitä rannan kunnostusta harkita jos talon ostaisi ja leirintäalueen avaisi uudestaan, ja mökkeily osoittaisi elpymisen merkkejä. Tosin ne mökitkin pitäisi uudistaa, eli tehdä entisistä juhannuskokko ja tilata hirsimajoja sijalle.
Untamo uskaltautui jopa laiturille ja sorkki kepillä veneen sivulta pohjan hiekkaista pohjaa. Mä katselin kasvustoa etsien merkkiä myrkkykoisosta ja hukanputkesta jättiputkien joukosta. Kalojakin polski, kun vesirenkaat karehtivat siellä ja täällä. Iso molskaus kiinnitti huomiota. Aloimme pohdiskella jorpakon kalaisuutta.
– Kirjolohia. Kaalepin mukaan kalojen kasvatus aloitettiin joskus hotellin alkuaikoina. Viimeksi kaksi vuotta sitten me lisättiin tuonne tuhatkunta kirjolohen poikasta. Tulee halvemmaksi kasvattaa itse kalat puoliksi luonnon ruualla kuin ostaa suurelle porukalle sapuskat. Meitähän oli silloin talo täynnä, ja kalasoppaakin keitettiin kolkyt litraa kerralla. Naali kertoi.
− Varokaa. Täällä on karhuja! Fanni huudahti tuijottaen rannan mutaan painuneita käpälänkuvia.
Isot tassut olivat astelleet vakaasti vesirajaa, mutta pikkuisten jäljet poukkoilivat sinne ja tänne. Syynä taisi olla jalkapallo joka lojui vedessä kortteisiin takertuneena leikkien jäljiltä. Puita oli kynsitty ja oksia katkottu. Polulla kökötti varsin tuore ja malliltaan outo kakkakasa. Käpälänkuva vähän matkan päässä lätäkössä sen sijaan toi mieleen nallen, sellaisen jonka joskus näki telkassa, kun luonto−ohjelmaa katseli.
Nuutti oli kierrellyt pöheikön laidoilla kurkkimassa viimeisiä mökkeröitä. Nyt kuului pensaiden takaa kutsu katsomaan ihmeellistä asiaa.
Menimme joukolla pällistelemään ovensa hukannutta tupaa. Eteisessä oli vuosien mittaan kasautunut tuulen ajamaa roskaa, joka oli saanut kostetta kesän sateista ja varsinkin talvella tuiskuavasta lumesta. Lahoavan moskan pinnassa komeili isojen kynsien raapaisuja. Keskellä lattiaa kellotti alumiinivati, jollaisia oli viiskytluvun äitiyspakkauksissa. Vati sopi paikkaan, mutta vadin sisältö yllätti. Astia oli puolillaan koiran raksuja. Toinen peltipalju oli käpälöity kuhmuiseksi ja nuoltu puhtaaksi, mutta tarkempi tutkimus paljasti saumakohdissa rippeitä melassileikkeestä, jota yleensä syötettiin lehmille. Revitty rehusäkki lojui hämärässä nurkassa. Ulkoa löytyi raatokärpäsiä kihisevä särki.
− Se on Nalle pentuineen. Sellainen puolikesy turrikka joka majailee näillä main mutta kulkee kyllä muuallakin. Me ollaan tuotu tuonne melassia ja koiranruokaa jotta Nalle ei tulisi pihaan hakemaan kanoja ja vuohia. Naali tarinoi kuin olisi sanonut kulkukissan pyörivän nurkissa. Kissakaan ei ollut kiva, mutta karhu oli kamala, ainakin mun mielestä.
− Nyt selvisi sekin, miksi Näkkärämäessä riehuttiin. No, jos nallukka on tottunut hakemaan ruokaa sisätiloista, ja haistaa tehdasrehun, niin kaipa se ateriaa alkaa havitella. Ainakin minusta sianrehu, kissan raksut ja koiran papanat haisevat samalta, ja jos karhuja ruokitaan, niin silloinhan ihmisen haju ei merkitse vaaraa vaan ruokaa. Ja kissat samaten, näyttäähän Vilvakassa olevan kissoja kuin hokeman Vilkkilässä ainakin. Nuutti selitti keväällä tapahtuneen sattumuksen vanhemmilleen.
− Jospa lähtisimme katsomaan loppuja rakennuksia, Fanni ehdotti, vilkuillen levottomasti ympärilleen. Naalilla ei tuntunut olevan kiire minnekään, mutta me muut kannatimme ajatusta innolla.
Jatkoimme vesirajaa pitkin tehtaan puolelle. Läheltä nähtynä rakennus vaikutti vieläkin valtavammalta kuin kiikarilla katsottaessa, ja myös pahemmin rapistuneelta. Ikkunoissa oli uusimisen tarvetta ja ovetkin sieti tilkitä, ettei viksahtaneet pielispuut olisi laskeneet lämpöä ulos ja kosteutta sisälle.
Tehtaalle ei viitsitty lähteä vaan saunalta talsimme leveän hedelmätarhan poikki ja leveästä aukosta kuusiaidan toiselle puolelle missä oli entisten työläisten asunnot ja viiden tavallisen navetan kokoinen T− mallinen ulkorakennus, ajosillat joka päädyssä ja pitkässä osassa läpiajon mahdollistava sola.
Navetan lähimmän päätyoven kohdalla kasvoi niin valtaisa takaispehko, ettei kenenkään mieli tehnyt yrittää siitä sisälle, vaan marssimme kiltisti sivua pitkin kunnes vastaan tuli kumoon kellahtanut kuusi. Puu rojotti puolittain katolla lepäillen. Vilkaisin puuta lähemmin. Neulaset olivat kuivia kuin joulukuusessa juhannuksena, eli kaatuminen oli tapahtunut aikoja sitten. Miksikähän kukaan ei ollut pannut puuta halki poikki ja pinoon. Halkojahan kuulemma tässä huushollissa poltettiin mottitolkulla. Naali antoi selityksen:
− Perikunta sanoi, että oksaakaan ei saa kartanon mailta ottaa, joten ei sitten otettu. Tästä pääsee kyllä ihan seinän vierustaa pitkin ohi tai voidaan kiertää juurakko.
Työnnyimme kuusen ali ja karjakeittiön kautta kohtalaisen romuvapaalle polulle ohi pahnapaalien ja paperisten rehusäkkien, tyhjien ja täysien. Kissoja loikki karkuun ja karsinoiden laidoille. Tyhjissä karsinoissa näkyi paksu kerros heinäistä sontaa ja toisaalla joutavaa rojua. Eräs karsina oli eristetty kanaverkolla ja ikkuna avattu ulkoilmaan. Karsinassa asusteli nyrkinkokoisia kananpoikia tai tyttäriä, olivat juuri vaihtamassa untuvia nuorikon höyheniin, eikä sukupuolileimaa näkynyt vielä.
Hyvä havaita että Luonnonseuraajilla oli järkiä ainakin himpun verran. Kananpojat ja kissat eivät eläneet pitkään yhdessä, tai siis kananpojat eivät eläneet. Pääskyt kulkivat vapaasti toisesta ikkunasta navettaan pesilleen ja ulos saalistamaan. Hyvä niin, pitihän pikku frakkiherroille olla jokin paikka pesäntekoon. Tässä navetassa riitti parrunpäällisiä ja ikkunoiden yläpuolisia hyllyjä isommankin yhdyskunnan pesimäalustoiksi.
Rakennuksen Varestaan osoittava siipi oli konehalli. Sen kertoi linko ja vanhan nuffet peräkärryineen, seuranaan laatikkokaupalla joka sortin työkaluja lenkkiavaimesta sorkkarautaan, rautakanki ja vino pino autonrenkaita. Öljypurkkivuori valutteli liemiä lattialle, ja trasselit ja rasvaiset sanomalehdet odottivat vain kipinää päästäkseen iloiseen roihuun.
Ylisillä oli pölyä, pahnoja ja ampiaispesiä sen verran ettei ketään kiinnostanut kurkkaamista perusteellisempi tutkinta. Silmäys riitti. Poistumme ummehtuneelta öljyltä ja vanhalta kanapaskalta haisevasta rakennuksesta raikkaampiin tuuliin.
Navetan ja kuusiaidan välissä seisoi Savikka ryhdikkäänä, piippukin suorassa ja katto ehjänä, eli ihan asuttavassa kunnossa joka huoneen osalta. Kurkistimme rannan puolen päädyn kaksioon jossa oli vain pölyä kalusteena. Ulkopuolelta seiniä koristi villiviini ja jokunen jättiputki kohotteli latvojaan toisen kerroksen kongin tasalle.
− Yläkerrassa on neljä yksiötä ja yhteinen vessa ja suihku, alakerrassa on kaksi kaksiota sekä suihkun ja vessan lisäksi keittiö jota kaikki käyttävät. Vihreä ovi vie vessaan, suihkuun ja pannuhuoneeseen. Lämmitys toimii öljyllä, mutta voi vaihtaa puullekin. Öljysäiliö sijaitsee tienpuoleisen kongin alla. Naali esitteli kun katsoimme keskiovesta sisään yhteiseen olohuoneeseen josta vei ovia joka suuntaan.
Seuraavaksi oli puoliksi purettu Helokki. Osa purkulaudoista ja sateen liottamista seinälevyistä lojui yhä rakennuksen nurkalla. Kasoilla oli kokoa sen verran, ettei edes horsmien ja vattujen yhteinen ponnistus ollut peittänyt niitä näkyvistä. Helokin kohdalla olevasta kuusiaidan aukosta palasimme kartanon pihaan.
Päivikki vilkutti meille portailta ja huuteli kahville. Lähdimme sisälle, mutta Naali ja Untamo jäivät pihamaalle polttelemaan sätkänsä. Kahvi oli kuumaa ja pulla ja kotitekoiset lihapiirakat hyviä. Kupposten ääressä Kuutar ja Päivikki kehuivat paikkaa, harmitellen että Arnikki sattui olemaan Helsingin−reissulla viemässä keväällä kuivattuja nokkosia ja koivunlehtiä tukkuostajalle.
Katselmuksen jälkeen palasimme kotiin pitkissä mietteissä. Toisaalta paikka oli kiinnostava, toisaalta pelottavan iso.
– Jos metsähommat tuntuu vierailta, niin liittykää yhteismetsään. Ainakin tähän asti Hukka on maksanut hyvin osinkoja, ja tuo paikka sopisi oikein hyvin Hukalle. Tässä lähellä Hukalla on kaksi palaa, toinen viisi hehtaari, toinen kaksitoista. Vilvakka olisi taivaanlahja Hukalle, kun on iso alue, eikä koneita tarttisi siirrellä satoja kilometrejä parin päivän urakan takia. Vilvakasta tulisi myös kohtalaisesti, niin arvioisin, pylväsmäntyä ja puusepänlaatuista koivua, ja sellaiset erikoisjakeet nostavat osinkotulojakin, kun yhteismetsän tulot kasvavat. Untamo mainosti, olihan hän Hukan yhteismetsän hallituksen jäsen.
– Ne rakennukset oli kyllä melkoinen näky. Harmi kun ovat niin huonossa kunnossa. Asuttavalta näytti vain se Talvikki ja Savikan rivitalo. Huokailin harmiani.
– Todellakin. Niissä on jotain omintakeista persoonallisuutta. Pystysiköhän niitä mitenkään korjaamaan. Nuutti jutusteli
– Koko hoijakka kelpaa vain palokunnan harjoituskohteeksi. Fanni tuhahti.
– Älähän sano. Vaihdoin muutaman sanan Naalin kanssa kun te muut kävitte uudestaan päätalossa. Se shamaani vakuutti että taloissa pystyy hyvinkin asumaan. Sen hotellin jälkeen paikka on ollut vuokrattuna Luonnonseuraajille ja Kierrätysklubille. Talot on olleet asuttuja Grennolin kuolemaan asti, eivät mitään luksusta tosin, mutta vankkaa vanhaa tekoa kylläkin. Untamo selitti
– Se Mökkitilihän sanoi että kaikki on asumiskelvottomia.
Untamo hymähti sanoilleni, todeten:
– Tyttö, tyttö, etkös hoksaa. Talokaupassa myyjä on vastuussa huushollin vioista viis vuotta ja eräistä jutuista kymmenenkin. Satavuotiaissa rakennuksissa on aina narinan sijaa jos ostaja niin haluaa. Myyjät välttävät vastuun sanomalla että kaikki on purettavia tai ainakin peruskorjauksen tarpeessa. Perikunta saa tarpeeksi jaettavaa vaikka myyvät paikan metsätilana, ja rakennukset ohitetaan parilla sanalla. Jos rakennukset myytäisiin asuttavina, niihin pitäisi tosissaan tehdä mittavat remontit. Minun ehdotus on tämä, jos ostatte paikan, niin korjatkaa yksi taloista asuttavaksi, ja antakaa muiden rapistua rauhassa, niin ei tule liian isoa urakkaa. Untamo selvitti.
Mietin näkemääni ja katselin netin kuvia tuumaten:
– Metsät vaikutti hyvältä. Ja onhan niitä sellaisia rekalla tuotavia valmistalokin olemassa.
Ajatusta ei tyrmätty, vaan se sai varovaisen kannatuksen.

sukulaisvierailu ( sivu 199)
Bella tuli hyvissä ajoin, kuten tapoihinsa kuului. Nyt hänen perässään ajeli Näkkärämäen Aliisa, tai muori istui pelkääjän paikalla ja ajuri oli Taimi joka toimi äitinsä kuskina ja omalla valtuutuksellaan edunvalvojana. Bellan esimerkkiä seuraten Taimi jätti autonsa autokatokseen ja auttoi Aliisan ulos.
Taimi katseli sinne ja tänne ja puisteli päätä pihalle, joka äkkipäätä katsoen näytti jätekeskuksen lajittelukentältä, jonne huolimaton kuski oli kipannut kaiken sekaisin. Aliisan tummat nappisilmät vilkuilivat joka suuntaan, arvioiden ja punniten ja ilmeisesti huomaten kaiken, myös vuohen sireenipuskassa.
Vaihdettiin siinä hyvät huomenet, ja Bella hoiteli esittelyjä laajemminkin, kun Päivikki kulki kippoineen pihaan huudellen tipusia. Kanat tottelivat ja kutsu houkutti niin vuohia kuin kissojakin hakemaan apposia. Aliisa vaikutti kiinnostuneelta. Taimi ei noteerannut elukoita vaan kyseli taloista.
− Punainen huvila ja sitä seuraava talo kuuluvat Kaaleppi Tervasoirolle ja hänen pojilleen.
− Tiedän, ja tunnen Kaalepin. Missäs ukko on, kun ei tuu päivää sanomaan, vaikka ollaan oltu tuttuja rippikoulusta asti. Alisa tokaisi. Kerroin että mies oli lähtenyt tivoliin viettämään oikein isoisämäisesti laatuaikaa perikuntansa kanssa. Arvelin porukan kotiutuvan ennen auringonlaskua. Taimia ei kiinnostanut tulevat naapurit vaan äidille tuleva asunto. Jatkoin talojen esittelyä:
− Täältä katsoen viimeisin talo Orvokki on asumiskelpoinen. Ei mitään kovin hienoa, mutta ei pitäis homettakaan olla. Taavi asuu puronpuoleisessa päässä, mutta yläkerran kolme huoneistoa ja alakerran toinen kaksio on tyhjänä. Huoneilla on alakerrassa yhteinen keittiö, pannuhuone ja vessa. Vesi tulee ja menee ja sähköt toimii. Saunaa ei ole, joten löylyttelemässä pitää käydä päätalossa, tai rantasaunassa. Päätalon alakerrassa on puolentusinaa huonetta tyhjänä ja yläkerrassa kahdeksan kamaria ja kolme suurempaa salimaista huonetta. Talossa asuu jo kolme naista ja yksi pojankoppi. Yleiset tilat kuten saunat, iso keittiö, kylmävarastot ja pienen kamarin kokoisen pakastin, verstas ja pyykkitupa on kaikkien, myös erillistaloissa asuvien, käytössä.
− Mikäs salaseura täällä pesii, kun pihakin on aidattu parin metrin verkolla kuin armeijan tukikohta konsanaan? Taimi kyseli.
− Yritän padota kissatulvaa. Olen tähän mennessä loukuttanut ja leikkauttanut kaksikymmentäkaksi kissaa, ja musta tuntuu että siinä on yhdelle talolle ihan tarpeeksi.
– Miten on, kun minulla on neljä ronttia.
Sanoin, että kyllä muutama kissa lisääkin sopi, kunhan eivät omia aikojaan tulleet. Kerroin myöskin, että koirat pysyisivät tarhassaan niin tarkoin kuin suinkin mahdollista, ja lupasi tehdä Aliisan valitseman asumuksen ympärille erillistarhan.
− Meikäläisen mirrit on salvettu, joten juoskoot irrallaan Aliisa tokaisi.
− Mutta entä kanat? Äidillä on hieman siipikarjaa, ja ne on nyt Tättärillä hoidossa. Taimi puuttui puheeseen.
− Navettaan sopii, joko valmiiseen parveen, tai jos alkavat tapella, aidataan joku karsina omaksi paikaksi. Ennestään siellä on Luonnonseuraajien vuohet ja tusinan verran kanoja ja Tättärin parikymmentä sikaa ja talveksi tulee toistakymmentä lammasta, pari mullikkaa ja yksi melkein aikuinen sonni, mutta silti puolet huushollista on tyhjänä.
Teimme talotutkimusta melkein tunnin, Taimin vaatimuksesta. Hän halusi keittiöiden esittelyn, luennon lämmityksestä ja selvitystä saniteettitiloista. Niitä löytyi, Taiminkin tarpeiksi. Olihan päätalon saunojen lisäksi rantasaunat jos viitsi lämmittää ja Rentolaankin sopi mennä nahkaansa pesemään, ellei paikalla ollut maksavia asiakkaita. Tuikkulan tienpuoleinen pääty oli asumiskelpoinen niin ylhäältä kuin alhaalta, ja takkakin toimi, kunhan korsteenin nuohosi. Olisi ollut tarjolla myös renginkämppä navetan ylisillä, ja tehtaankonttori kutomon kulmassa, mutta ne eivät olleet mitään oikeita huoneistoja eikä ainakaan jalkavaivaisen asumuksia.
Päätalossa Aliisa vilkuili ympärilleen sen näköisenä kuin rakennus olisi saanut selän karmimaan. Olihan talosta suurin osa tyhjillään. Asukkaita löytyi vain siivestä, missä Kuutar ja Päivikki pitivät pesäänsä pikkukeittiön viereisessä entisessä salissa sekä Arnikki talvipuutarhan toisella sivustalla Juuson hallitessa suurkeittiön yläpuolista kamaria.
Yksittäisiä huoneita olisi ollut tarjolla niin vanhan puolen suurista kiviseinäistä saleista kuin tiilisen siiven kapeaikkunaisista huoneistakin, mutta kartanon korskeat tilat eivät mökkiin tottunutta muoria innostaneet.
Katselmus ulottui myös kirjastoon, jossa oli tyhjät seinät ja lattialla läjäpäin kirpparilta löydetty painotuotteita pusseissa. Taimi oli pudottaa silmänsä, tai ainakin silmälasinsa kun muutamien lehtien kansissa keikisteli alastomia akkoja. Toisen kassin kuvakirjat, joissa äkäiset ukot Tex Willerin johdolla heiluttelivat pyssyjään, eivät säikyttäneet läheskään yhtä paljon. Aliisa katsahti tyttäreensä, ja virnisti tuumaten:
− Mielenkiintoinen valikoima. Täällähän taitaa kulua jokunen sadepäivä ihan rattosasti.
− Äiti! Taimi parahti järkyttyneenä
− Kuulehan tyttö, olen ollut sen verran pitkään täysi−ikäinen, ettei joku lehtikuva enää mielenrauhaa järkytä tai sielua turmele. Olen myös ollut Varestassa kioskin myyjänä kolmekymmentä vuotta kuten kai tiedät, eikä kaikki lehdet ihan Aku Ankkoja olleet. Eihän mulla ole kuin tää yksi käsi, mutta silläkin voisin ajankuluksi järjestellä nämä kirjat hyllyihin, siis jos olisi hyllyjä
− Se järjestyy helposti. Kirppariromun joukossa oli muistaakseni parikin hyllykköä ja äkkiäkös sitä laudasta jotain telineitä tekasee. Tuumasin saman tien. Ajatus kirjastosta oli oikeastaan tosi kiva.
Tutkimusretki jatkui Orvokkiin. Olihan talon toinen pääty tyhjänä, kuten myös yläkerta, muitta sitä en ajatellut edes esitellä nilkuttavalle asiakkaalle. Aliisa vaikutti jo hieman väsyneeltä, puuskutti ja seisahteli nojailemaan milloin mihinkin. Vanha muori hieroskeli kipsattua kättään, katseli huoneistossa ympärilleen ja vaikutti kiinnostuneelta.
− Tämä loukko tässä, ei turhan suuri siivottavaksi. Niin, tai sitten päätalon lammenpuoleinen sininen kamari, mutta tästä oikeestaan tykkäisin enemmän. Kukas tuossa toisessa päässä asustaa?
− Taavi Mutanen.
− Tunnen kaverin, pätevä remonttireiska. On vaihtanut meikäläisen kotteroon jokusen osan tässä vuosien varrella. Vaan kai kaverilta on kysyttävä, että huoliikos se tämmösen vanhan ämmän naapurikseen. Aliisa tuumaili.
Taavi oli tehtaalla laittelemassa verstastaan ja tuli varsin vikkelästi tervehtimään mahdollista naapuriaan. Puolitutut juttelivat hetkisen niitä ja näitä ja Taavi tuumasi jonkin puheenparren jälkeen:
− Voin huolehtia talon lämmityksestä ja auttaa myös siivouksessa.
− Kuules poika, kyllä minä huushollini imuroin, mutta sen luuttuamisen kanssa voi olla heikkoa ainakin alkuunsa. Ja kauppaostoksia saisit tulla avuksi kantamaan ja ajamaan autoa. Mutta kissojani et sitten potki etkä vedä hännästä!
− En tietenkään, kunhan eivät tule onkimaan mun akvaariokaloja. Taavi vastasi ja tarjosi kouraansa. Tulevat naapurukset löivät kättä oman sopimuksensa sinetiksi
– No joo, muuttohan tässä on edessä, joten voisitkos tehdä kirjat ensi kuun alusta. Tuo Taavihan voisi kuskata vähän tavaroita tänne etukäteen, niin että olis paikka valmis, kun tuo Taimi joutuu lähtemään töihinsä. Enkä minä tänne lopuksi ikääni jää, vain talven yli. Joten, jospahan minä maksaisin sen vuokrankin saman tien toukokuun loppuu, jos sopii.
Totta kai suostuin muorin vaatimuksiin, mutta kerroin että Bella hoiteli paperityöt. Sitten alettiin puhua toimista joita kissojen saapuminen edellytti. Tarhaa talonsa ympärille Aliisa ei halunnut. Kissojen vapaa kulku huoneisiin sen sijaan huolestutti. Kesällä asia hoitui avoimella ikkunalla, mutta talvella oli pakko pitää akkunat kiinni, ja oli kohtuutonta, että muori joutuisi viis kertaa tunnissa ovea aukomaan, ja sittenkin joku mirreistä voisi jäädä turhan pitkäksi aikaa pihalle. Siksipä ehdottelin kissoille samaa systeemiä kuin koirille, eli automaattiluukkua oven viereen. Taavi lupautui asentamaan vekottimen paikalleen.
− Sopii kyllä, olin ajatellut laitattaa sellaisen Näkkärämäkeenkin ensi talveksi. Aliisa sanoi
− Miten on Taavi, kun pääset asentamisen alkuun, niin samaan syssyynhän pistäisi niitä muutaman useammankin paikalleen?
− Kyllä käy.
− Montako luukkua tilaan? Tukkukaupalla niistä voisi saada alennusta. Bella kysyi.
− En oikein tiedä. Ota tarpeeksi monta, jotta joka rakennukseen saadaan ainakin yksi tai isompiin kaksi. Myös Lumikkoon, koska Naali tykkää kissoista, niin ja kaiken varalta myös Suvikkiin yksi ja ota Talvikkia varten sen verran iso, että koirat mahtuu läpi.
Nuuttikin tuli paikalle, kun naiset tekivät lähtöä. Aliisa käännähti takaisin ja kävi paiskaamassa käsipäivää kaverin kanssa, kiittäen pelastamisestaan. Nuutti meni jotenkin hämilleen ja antoi kaiken kiitoksen sille jolle se kuuluikin, eli Pirpakalle. Aliisa sanoi, että koira oli jo osansa saanut, eli suurimman härän sääriluun, mitä kaupasta oli löytynyt. Kysyin, että kuinka asia oli järjestetty. Aliisa nauraa käkätti ja selitti:
− Katos, interflora toimittaa kukkia paikasta toiseen, mutta pahviloora hommaa luut syöjänsä eteen. Ei tarttenut kuin ensin kysäistä Tepolta, että kukas se täpläturkin omistajaa, ja mikä on osoite, ja sitten hankkia sopiva luu ja laatikko ja pistää posti asialle, eikä se sen kummasempaa ollunna.
Nuutti kehui Aliisan tarmokasta toimintaa. Taimi hoputti äitiään kyytiin, mutta Aliisalla oli vielä vähän asiaa sanottavana.
− Tuo Bella puhui sellaista, että aiotta avata kirpputorin tuohon Tuikkulaan.
− Se on tarkoitus.
− Tuossa näytti olevan Tuikkulan kongille on kaksi tai kolme jyrkkää porrasta noustavana. Ei taho ihan joka polvi nousta ja alastulo vielä pahempaa. Miten olis, tuleekos siihen semmonen invaliuska, jota vois rollaatorin kanssa köpitellä tai kepin kanssa konkata. Olis tuota noin linkkakoipienkin helpompaa tulla romuja katteleen.
Tunnustin Aliisan sanat todeksi, ihan omasta kokemuksesta. Jouduinhan itsekin tällä kertaa ottamaan tukea kaiteesta ja hoitelemaan alastulon kevennyksen käsivoimin, ettei mustelmainen polviparka olisi pannut mua parkumaan ihan ääneensä. Tasaisesti nouseva ramppi, ja tarpeeksi loiva sellainen, olisi tosi nasta juttu.
Aliisa ja Taimi lähtivät uudestaan porttia kohti.
Auton ääni ei hälyttänyt millään tavalla, mutta tööttitorven soitanta hätkäytti. Vilkaisin portille ja kauhu iski kintut tärisemään. Valkoisen Alfa Romeon kuono nuuhki veräjää. Mikä kumma oli ajanut mokoman painajaispariskunnan tänne tulemaan? Mieleni teki pyörähtää kannoilla ja painua kiitolaukkaa riihen taakse ja sitäkin kauemmas.
Taimi katsoi sisään pyrkivää autoa, ja hyvää hyvyyttään aukaisi suuren portin selälleen. Auto vyöryi pihan puolelle muistuttaen tappajahaita, ainakin mun silmissä. Ovet aukesivat kahtapuolen ja yksi takaakin. Kauhujeni kolmikko jalkautui pihamaalle parfyymipilven keralla. Taisto oikoi takinpieliään, nosti knallin päähänsä ja onki kävelykepin kouraansa. Arsene Lupin ja Charles Chaplin olivat olleet keppeineen tyylikkyyden huippuja, Taisto Korhosen kourassa keppi oli keikarointia ja pahoin pelkäsin, myös rangaistusväline, mun persuksiani ajatellen. Insinööriä ei näkynyt, enkä mä sitä ikävoinut mutta toisaalta tuohon sakkiin kuuluvista hän oli ainoa joka ei saanut sisuksiani kauhusta kiemurtelemaan.
− Voi hyvät hyssykät. Mikä kaaos. Kaatopaikka! Mirjam kailotti paukuttaen käsiään yhteen.
− Sen nyt arvaa kun tuo yksi avuton ja aivoton lehmä yrittää kartanon emäntää esittää. Taisto ärähti.
− Miina, etkö sinä vieläkään ole oppinut siivoamaan? Enkö minä ole vuosikausia ihan kädestä pitäen neuvonut, miten tavarat on pidettävä järjestykseen. Häpeäisit, senkin huolimaton mäkärä. Huonekalujen säilytyspaikka ei ole pihalla, eikä nuo vaatteet sovi ollenkaan aitan parvekkeiden somisteiksi. Rauha esitti hieman honottavalla äänellä, samalla kun sipsutti kohti käsilaukku heiluen sen näköisenä että kohta paukahtaisi kylkeen, siis mun kylkeeni.
− Siivoa heti paikalla oksat ja huonekalut pois. Tämä on törkeää. Kuuletko! Sopisi sitä äidilleen vastata eikä möllöttää kuin mullikka. Hävettää että tuollaisen limanuljaska piti tyttäreksi osua. Voisit edes sulkea suusi, ettei kielesi putoa vaikka tarpeeton läpyskä se taitaa olla kun et puhua osaa. Mirjam paasasi.
Huomasin sivusilmällä että Aliisa aikoi tulla mukaan turpakäräjiin. Taimi nyki äitiään poispäin. Huomasin myös yhden harmaan kissan liikuskelevan aidan vierustalla ja kiljaisin:
− Aliisa hoi! Portti kiinni, kissa karkaa!
Aliisa huomasi viiksivillen ja komensi tyttärensä sulkemaan veräjän. Muori itse käännähti kattia päin sähisten ja jalkaansa tömistellen. Karkotuseleet tehosivat ja mirri pakeni takaisin saarnen juurta ympäröivään pusikkoon. Mä sain toruja törkeästä kielenkäytöstä ja epäkohteliaisuudesta itseäni vanhempia ihmisiä kohtaan, siis Mirjamin ja Rauhan taholta. Aliisa heilautti kättään ja huikkasi:
− Pidä pintasi likka, ja anna kyytiä rähjäsakille. Vai kutsunko koirakerhon seeferit apuun.
Rauha mulkaisi vanhaa rouvaa niin vihaisesti että pelkäsin hetken Aliisan puolesta. Onneksi Taimi paimensi äitinsä pois vaaravyöhykkeestä, portin toiselle puolelle.
Sain moitteita stereona. Mirjam muistutti siitä, että vaikka insinööri olikin kehottanut ostamaan kartanon, se ei tarkottanut, että piti hankkia kummituslinna tai rauniokasa. Taisto tosin sanoi, että mä ja paikka sovimme yhteen. Olimmehan kumpikin yhtä siivottomia ja vailla alkeellisintakaan järjestystä. Rauha kysäisi tilan pinta−alaa ja metsän laatua, vaan siihen en vastannut mitään. Eihän multa vastauksia odotettu muihinkaan kysymyksiin.
− Luuletko, että osaat hoitaa metsätilaa? Kuules penikka, vaikka metsä koostuu puista, ja olet olevinasi puutarhuri, niin ei sitä metsää hoideta kuin jotain kukkaa purkissa. Mitäpä jos ihan suosiolla möisit metsät minulle.
− Selvä on, Rauha−täti, kaksi miljoonaa metsästä ja rakennukset tulee kaupan päälle.
− Kaksi miljoonaa! Olet hullu. Satatuhatta, maksettuna viissataa kuukaudessa, ettet hupuloi kaikkea kerralla. Parempaa tarjousta et saa. Rauha sanoi.
− Tuota noin, jospa jätän väliin.
Nuutti oli huomannut vieraani ja harppoi sukkelin askelin paikalle. Huomasin myös Päivikin jääneen katsomaan tilannetta, ja Bellakin seisoi näkösällä, syli täynnä riepuja. Nuutti tuli vierelleni ja kysyi porukan asiaa.
− Ei tartte nostella nokkaa vaikka rengistä onkin isännäksi päässyt. Ei tämä niin fiini paikka ole että pahemmin kannattaisi pahemmin ylpeillä. Rauha julisti.
−VAROKAA, Nalle on tulossa.
Vilkaisin huudon suuntaan. Naali harppoi harvinaisen vauhdikkaasti Tuikkulan portaita yläkongille.
− Mikä hätänä? Kiljaisin vastaan
− Karhut on aidassa! Ne tulee pihaan ihan koska tahansa. Soittakaa varotusta ulkona oleville. Mulla ei ole kännykkää, eikä keksejäkään.
− Karhutko? Karjuin ymmälläni.
− Jes! Huomasin ne, kun kanat ryntäili Ateljeen aidan viertä, ja pari lensi tarhaan. Nallen pennut jahtasi niitä, ja Nalle itse löntysti polkua tännepäin. Ne on jo kalkkunatarhan kohdalla. Onko melassia yhtään jäljellä? Jos on, ripottele jono portin ulkopuolelle tai hae keksejä jostain. Multa on kaikki korputkin loppu.
− Mitä tuo pelle kiljuu? Taisto kysyi. Päivikki seisahtui polulle sanat kuullessaan ja sekunnin mietinnän jälkeen juoksi takaisin sisälle. Portaille päästyään hän komensi Bellankin tupaan. Mä en jäänyt vartomaan, että mörrimöykky vyöryisi näkyville. Heitin pikaisen silmäyksen lammen suuntaan ja lähdin harppomaan Lehdokkia kohti. Nuutti oli samaa mieltä ja pinkaisi päärakennusta kohti hakeakseen keittiöstä jotain herkkua.
Harmi, kun Kuutar oli poissa. Se mimmi pystyi ja uskalsi ottaa Nallea korvasta kiinni, ellei otus muuten uskonut. Meillä muilla ei ollut kanttia mennä pentujen kanssa kulkevan karhumamman luo juttusille. Kuulin, että Nalle oli ajanut Naalin puuhun ja paimentanut Arnikkia tunnin rannalla päästämättä maihin, keväällä hauen kutuaikaan.
Vieraileva sukulaisjoukkio katsoi mua kiukkuisesti. Huuteluun vaadittiin selitystä raskain äänenpainoin, ja samoin käskettiin seisahtua saman miten. Paikalta poistuminen kesken keskustelun oli kuulemma silkkaa hävyttömyyttä. Tein elämäni kuolemansynnin, ja osoitin kertakaikkista tapojen puutetta kun käänsin katseeni pois heidän ylevistä olemuksistaan. Tuhahdin ja huitaisin lammen suuntaa selittäen:
− Kuulitte kai, että Nalle, eli karhu, naaraskarhu pentuineen, on tulossa tervehtimään. Suosittelen että siirrytte autoon ja menette pois, oman turvallisuutenne vuoksi. Me lähdemme tästä Lehdokkiin, koska Suvikin asukkaat on poissa ja ovi lukossa. Nalle voi olla vähän äksy, kun ei ole saanut lounastaan, enkä tiedä, mitä se tuumaa vieraista.
Sukulaiskolmikko jäi seisomaan hetkeksi ihan hölmöinä keskelle pihaa. Sitten Rauha tokeni toimintaan, otti jokusen juoksuaskeleenkin tavoittaakseen olkapääni. Sain kunnon riuhtaisun ja käskyn pysähtyä heti paikalla.
− Apua, KARHU! SE ON OIKEA KARHU! Mirjam kiljui osoitellen sormi suorana kartanon ja sireenipuskien väliin.
Mulle moisesta osoittelusta olisi annettu napakka isku sormeen ja nipistys korvaan. Nyt Taisto tyytyi ottamaan vikkeliä askelia autoaan kohti. Vanhaksi ja vatsakkaaksi herraksi eno syöksyi hämmästyttävän sukkelasti peltikuorien suojaan. Mirjam tokeni tekemään seuraa.
Rauha ei nähnyt Ateljeelle polulla tallustelijoita korkean kasvuston takia. Mulkoillessaan osoitettuun suuntaan hänen silmiinsä osui vain laukkaavia vuohia. Lempi ja Toivo, jotka olivat nalkuttaneet jonkunmoisella volyymilla koko perheneuvottelun ajan, vaikenivat. Pikku koirilla oli äly päässä ja itsesuojeluvaisto kunnossa. Piskit painelivat häntä koipien välissä Talvikin portaiden alle piiloon.
Vuohet säntäsivät päätalon portaille, olivat ilmeisesti olleet tekemisissä tilanteen kanssa. Päivikki raotti ovea ja päästi kutut sisälle. Nuutti luikahti samassa ovenavauksessa ulos heilutellen sokeripakettia päänsä päällä. Rauha tokaisi jotain hulluksi tulemisesta, Samassa talon nurkalta lönkötti noutajan kokoinen musta mörrikkä ja sitten toinen varsin paljon suurempi karvaturri, perässään toinen pentu. Nuutti otti sivusuunnan ja liikkui varoen, pitäen kuistia itsensä ja karhujen välissä kunnes pääsi kanukkapensaiden suojaan ja sitä tietä kuusten taakse Lehdokin kulmalle ja siitä tehdastietä vaahterakujalle. Arvasin että kaverin tarkoitus oli päästä pääportille ja huhuilla sitten Nalle luokseen.
Rauha ähkäisi käsi suun edessä, vilkuili taloa ja autoa, eikä tiennyt minne mennä. Muistin Kuuttaren puheet ja käskin Rauhaa liikkumaan hitaasti jotta päästäisiin pois näkyvistä ja ehkä Suvikin pihavajaan. Rauha vingahti ja pinkaisi juoksuun. Liike kiinnitti karhun huomion. Nalle lähti kohti pennut perässään. Kirosin. Oli selvää, ettei seitenkymppinen rouva kotelomekossa ja korkokengillä voittanut mitenkään metsän kuningatarta millään matkalla.
− Soita Bellalle, että tulee kiljumaan ovelle. Nuutti huikkaili ravatessaan kuusten takana. Nalle tuijotti meitä. Nuutti poukahti näkyville ja heilutteli herkkupussiaan.
Kauhistuin. Tiesin että heppu oli nopea, mutta ei sentään karhua nopeampi. Nuutilla oli onneksi jonkun verran etumatkaa. Näppäsin pikavalinnasta Bellan numeron ja huusin huutoapua. Onneksi Naali oli kerrankin mies paikallaan ja kävi karjumaan Tuikkulan kongilta. Bellakin vastasi heti ja tajusi jutun juonen. Talon ovi aukeni ja hirmuinen kirkaisu sai karhun seisahtumaan. Se nousi puolittain takasilleen katsomaan äänen suuntaan. Nuutti voitti lisää tärkeitä metrejä. Karhu otti pari askelta taloa kohti. Naali vastasi määkimällä kuin pässi. Karhu kääntyi Tuikkulan suuntaan. Nuutti säntäsi auton ohi portille. Mä sain kiskottua Rauhan Suvikin kaluvajaan ja tartuin oveen, valmiina tempaaman sen kiinni ja säppiin jos Nalle tulisi kuusten sille puolen.
Nuutti ennätti ajoportille ja kiskoi sen selälleen. Parempi päästää vaikka kaikki kissat karkuun, kuin pidätellä karhuperhettä pihassa. Nuutin onneksi Kuutar oli tullut jo autokatoksen kohdille. Nuutti huitoi ja huiskutti kartanon ensimmäiselle emännälle. Kuutar kurkisti autostaan ja sai pikaselvityksen tilanteesta. Hän jätti autonsa katoksen vierelle ja käveli vastaan fanipalapussi kourassa. Nuutti sai käskyn painella auton suojaan. Kuutar itse kajautti sointuvan lehmänkutsuhuikkauksen
Nalle kääntyi katsomaan huutelun suuntaan, tunnisti kutsujan ja muovipussin rapinan. Se nousi kahdelle jalalle ja pennut matkivat emoaan. Saatuaan kunnon varmuuden kutsujasta Nalle lähti porttia kohti pennut vierellään. Kuutar lähestyi heilutellen makupalapussia ja kutsuen uudestaan. Karhut lisäsivät vauhtia. Auton kohdalla emokarhu pysähtyi kurkistamaan kuskinpuolen sivuikkunasta sisään ja ohimennen murjaisi peilin vinoon. Toinen pennuista kokeili hampaitaan renkaaseen ilman tulosta. Toinen kakkasi apukusin oven kohdalle.
Kuutar otti keksin pussista ja heilutti sitä, rapistellen pussia toisessa kädessä. Nalle jätti peltikasan rauhaan ja lönkötti portille, Kuuttaren perääntyessä samaa vauhtia. Päästyään aidan toiselle puolen Kuutar nakkasi yhden keksin varsin lähelle ja kylvi lopun pussista tien penkalle ja metsään, sammalten sekaan, hitaammin löydettäväksi. Karhut osasivat jutun ja kävivät tuhisten hakemaan makupalojaan. Nuutti luikahti portin turvallisemmalle puolelle, samoin Kuutar, ja tempasi portit kiinni perässään.
Tutiseva Taisto kömpi autosta, samoin Mirjam, jonka naama meni myttyyn kun kenkä osui karhunpaskaan. Taisto oikoi vaatteitaan. Mirjan pyyhiskeli ja potkiskeli korkeakorkoista kenkäänsä pitkään heinään, vaan veti silti haisuvanaa perässään. Tai ehkä se haju ei tullut kengästä vaan jostain hieman ylempää. Parivaljakko pääsi luoksemme ja yhtyi Rauhan aloittamaan parannussaarnaan. Sai kiukkuisia mulkaisuja stereona. Mirjan ärähti:
− Etkö sinä toljake vieläkään muista, ettei villielukoita saa ottaa.
− Täysin vastuutonta toimintaa, antaa nyt karhun juoksennella pitkin pihaa. Selkääsi sietäisit. Rauha jatkoi. Taisto veti henkeä lausahtaen julki:
− Tämä on kerrassaan sietämätöntä. Ei mitään käytöstapoja. Kun tullaan vieraisille, olisi emännän suotavaa pyytää sisälle ja tarjota kahvia, vaan ethän sinä Miina mikään emäntä osaa olla, etkä edes kunnon piika. Hukkaan sinunkin kasvatuksesi on mennyt, sama kuin puupölkkyä olis yrittänyt opettaa. Mullikkakin oppii …
− Hyvä herrasväki, reitti on nyt turvallinen. Voitte poistua. Nuutti sanoi rauhallisesti, ja osoitti samalla portin suuntaan.
− Odottakaa hieman, saatte lahjan mukaanne. Sanoin äkillisen idean iskiessä nuppiin.
Koko sakki, Nuuttia myöten katsoi mua ällistyneenä. Sitten, kun mainitsin tarvitsevani apua kalkkunoiden pyydystykseen, Nuutti veti suuta virneeseen ja ilmottautui oitis palvelukseen. Sukulaiseni sen sijaan muistivat välittömästi, että heillä oli auto, ja pääsivät myös pois paikalta, jopa itse portit availlen, niin sukkelaan, etten ehtinyt tunkea kalkkunoita takapenkille. Itse asiassa en ehtinyt kuin puolivään kalkkunakoppia, kun Alfa Romeon perävalot jo näkyivät portin toisella puolella. Veräjää he eivät sulkeneet jäljessään. Nuutti juoksi panemaa porttia kiinni. Katsoin hetken huolestuneena, että paneeko Taisto mutkan suoraksi, vai ehtiikö kääntyä kurvista kun poistuu tontiltani.
Pidimme pikaisesti kahvikokouksen jonka yksimielinen päätös oli, että verkkoa lisää ja äkkiä.
Aidan teko veteen ei oikein onnistunut, ainakaan niin syvälle, ettei se olisi haitannut rantaelämää. Niinpä päätettiin vetää aita kuivalle maalle, mutta siten ettei karhut lammen yli tultuaan jäisi pussiin, vaan voisivat poistua sekä Kutupuron suuntaan että Tehtaankylään päin. Se tiesi sitä että Lumikon takaa rantaan vedetty verkko piti poistaa muutaman pylväänvälin matkalta ja kääntää navetan suuntaan. Se teisi että viitisenkymmentä metriä leveähedelmätarhakin menisi kahita kun verkko vedettisiin omenapuiden völista ja kpihan rajana olevan kuusirivistön läpi ja Kartanonraitin yli navetan nurkalle. missä se yhtuisi jo valmiina olevaan verkkoon. Lisäksi tarvittaisiin vahva sähkööpaimen, aidan ulkopuolelle sillä verkko pitisi katiti pihapiirissa ja sähkön toivoin pitävän karhut poissa pihasta.
Kerrankin Naali oli ensimmäisten joukossa kiskomassa rukkasia käteensä, ja kyselemässä että mistä aloitetaan. Bella otti työkseen verkkojen tilauksen. Muu porukka jakautui parivaljaksoiksi ja lähti mittailemaan matkoja. Mä sain työkseni aitatarpeiden noudon ja ehdotuksen että lähtisin saman tien ajamaan kaupunkiin. Bella lupasi soitella ostopaikat ja metrimäärät sitä mukaan kuin ne selviäsi.

MIRRI (sivu 218 viimeinen luku)

−Tässä tämä riiviö nyt on. Bella tokaisi ja laski kantokopan karjakeittiön lattialle. Kopasta kuului naukaisu. Kumarruin avaamaan ristikon. Valkoinen, mustalla korvalla ja hännällä varustettu hiirten kauhu säntäsi ulos ja saman tien nurkassa olevan rehusäkkipinon suojiin.
− Parasta pitää se täällä jokusen päivän ja vähän kesyttää. Jos sen nyt päästää irti niin ei taida koko kattia näkyä enää ikinä. Tuumailin ja katsoin silmät lautasina säkkien takaa tuijottelevaa Mirriä.
− Niin, ei se mikään seurakissa ole, ja viime viikot on olleet yhtä sisällissotaa. Alkuunsa se oli ihan siivo kissa. Se pysytteli puolen viikkoa omissa oloissaan silloin Rantaselta hakemisen jälkeen, mutta kohta tuli jopa sohvalle istumaan ja yöllä sänkyyn kun oli hiljaista. Mutta nyt, kun Henna erosi ja muutti koiransa ja papukaijojensa kanssa meille, ei hetken rauhaa talossa. Kissa jahtaa lintuja ja hyppii häkin päällekin, ja koira ajaa kissaa ja haukkuu niin että Mirri on laskea alleen kauhusta, ei ole enää uskaltanut hiekkalaatikolleenkaan vaan päästelee minne sattuu. Eikä auttanut sekään että yritin eri huoneissa pitää. Sippi, se koira, kun osasi aukoa ovet ja hyppäsi kevyesti metrisen verkon yli. Bella kertoili.
Laittelin hiekkalaatikon säkkien kaveriksi navettaan vievän oven vierelle. Bella täytti tuomansa vesiastian ja haki kaapista kissanruokaa, asetellen ne toiselle seinustalle, pois kulkuteiltä. Kuljetuskopasta poistettiin kansi ja pohja sai jäädä makuupaikaksi. Mirri saisi lepuuttaa hermojaan ensin ylhäisessä yksinäisyydessään ja liittyä sitten navettakissojen parikymmenpäiseen laumaan. Ehkä kissan elämä lopultakin asettuisi uomaansa.
Vilkaisin säkkipinon suuntaan. Sieltä ei näkynyt hännänpäätäkään.
Mirriparka. Ensin se oli otettu runsaslapsiseen perheeseen. Lapset huvittelivat kiskomalla hännästä ja kanniskelemalla mahasta roikottaen. Perheen isä ansaitsi elantonsa autokorjaajana ja mökkivuokraajana. Vuokralaisten kersat halusivat paijata kissaa, ja ajoivat takaa kun kissa ei suostunut syliin, ja autoja ja mopoja korjattavaksi tuoneet pojankollit kivittivät kattia ja nauroivat kun toinen pakeni puuhun.
Kolmivuotiaana sekopääksi nimetty kissa oli saanut turvapaikan Bellan luota. Nyt, puoli vuotta myöhemmin Bellan tyttärentytär oli eronnut avopuolisostaan ja joutunut saman tien ulos vuokrakämpästä. Henna muutti mummunsa luokse, varsin järkevää, kun oli saanut puolen vuoden työnkin kirkonkylän pesulasta. Harmi vaan että Hennalla oli sekarotuinen ajokoira ja kaksi undulaattia. Koirakammoinen lintujenpyydystäjä ei siten sopinut kolmen huoneen huusholliin mitenkään.
Onneksi Vilvakkaan mahtui. Sama se, olko kissoja kaksikymmentä vai kolmekymmentä, hehtaarin aidattu piha ja puolentusinaa rakennusta, mukaan lukien kerrostalon mittaluokassa oleva päätalo ja kauppahallin kokoinen navetta tarjosivat tilaa kaikille.
Jätimme kissan tutustumaan ympäristöönsä ja lähdimme Bellan kanssa kahville. Pihassa vastaan nilkutti Aliisa kyynärkepistä tukea ottaen. Kutsuin muorinkin kahville saman tien. Talvikin aidan sisällä Lempi tervehti meitä ja yritti portista ulos mutta sain rakkia niskasta kiinni ja komensi takaisin.
− Missäs Toivo on? Bella kysyi
− Arnikin kanssa etsimässä suppilovahveroita. Lempistäkin yritettiin sieninoutajaa, mutta tuo unohti heti sienet, kun haistoi myyrän. Ja siinä vaiheessa, kun Lempi paineli supin perässä louhikkoon, Arnikki uskoi, ettei kettuterrieri, tai ainakaan Lempi, piittaa sienistä pätkääkään jos on tappelua tarjolla.
Nuutti oli leiponut päätalossa ison lastin voisilmäpullia. Niitä riitti sekä Tättäriin myytäväksi että omaan pöytäänkin. Siinä kahvikupin ääressä oli hyvä suunnitella tulevaa. Aliisa kertoi aikeistaan järjestää marttojen kanssa himmelintekokurssia. Bella ehdotteli joulumyyjäisten suunnittelua.
− Eikös jouluun ole vielä vaikka kuinka aikaa.
− Kuules likka, päivät karkaa käsistä ja joulu on kourassa ennekuin ehdit aivastaa ja sitten jo pääsiäinen laukkaa kimppuun. Mitä vanhemmaksi tulet, sen vikkelämmin vuodet juoksee. Aliisa vakuutti yli seitenkymppisen kokemuksella. Mikä siis oli väittämään vastaan. Ensin tosin pitäisi järjestää venetsialaiset eli jonkin sortin kesän päätös Tättäriläisen kanssa, eli varata saunarantaan makkaroita ja polttopuuta ja värillisiä kynttilöitä, joiden valmistus oli Sirrin vastuulla. Yhtäkään ilotulitetta ei tosin paukautettaisi, olisihan paikalla tusina hevosia, pari kolme koiraa ja kymmenittäin kissoja.
Kuuntelin suunnitelmia, ja totesin hiljaa mielessäni että Vilvakka oli tarpeen elämän kolhimille elikoille ja antoi ihmisille mahdollisuuden toteuttaa unelmiaan. Mullekin, kun sain rauhassa haaveilla ensi kevään kylvöistä pienemmässä ja kokeellisemmassa mittakaavassa.





Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS