Romaani, nimetön, not redi Hot

Nimetön romaani, jonka kirjoittamisen lopetin 2012, kun ei oikein mielikuvitus tuottanut mitään erikoisia tai vekkulimaisia juonenkäänteitä. Lue minkä jaksat. Onpahan teksti täällä tallessa.










Elämä sukellusveneessä ei ole kovin mukavaa. Tilaa on vähän, ilma tunkkaista ja mikä pahinta: siellä ei ole Rakkautta. Selailin kerran sillä silmällä merivoimien ohjekirjaa enkä käsittääkseni löytänyt mitään ohjeita rakkaudesta. Sanon siksi käsittääkseni, etteivät lukuhommat ole minun alaani. Solmut minä opin nopeasti.

Olen yksinkertainen mies ja vähäpätöisissä töissä enkä aio kenenkään tekemisistä synnyttää melua. Ilmapiiristä sen kyllä ymmärtää milloin kannattaa pitää huulensa toisissaan.

Joskus oli tapahtunut niin, että korpraali Parson ja hänen toverinsa konemies Bannister tavattiin makaamasta samasta punkasta. Kokki Charlie varoitti minua vetelehtimästä töissä tai kokisin niiden poikien kohtalon. Kysyin: “poikien kohtalon, sir?”

“Niin, haluatko sinäkin lentää torpedoputkesta helvettiin täältä?!”

“En, sir!”

“No helvetti, kuorimaan niitä perunoita siitä!”

“Kyllä, sir!”

En ollut koskaan ollut siviilissä naisen kanssa sillä tavalla. Minulla oli kyllä siellä ihastus, mutta se oli vain toispuolista. Minä en pitänyt Mary-Annsta. En saanut häneltä hetkenkään rauhaa. Veljet ja siskot kiusoittelivat minua hänestä, matkivat hänen kävelyään, puhetapaansa sekä pientä elettä, jonka veljeni Jim nimitti kohtaloniskuksi. Mary-Ann oli saanut jostain kalkkunanheltan värisen puuhkan, jota hän tykkäsi pyöritellä kaulan ympärillä ja sivellä poskiaan. Se hively oli se kohtalonisku.

“Onko Pender kotona?”, Mary-Ann tuli puuhkansa kanssa ja kuka tahansa oli ovella, venäytti suunsa hymyyn ja huusi kovaan ääneen: “Pender! Filmitähti on täällä!”

Puhumattomuus, vihainen mulkoilu, tiuskiminen… Mikään ei tehonnut häneen.

Kerran kirkosta tullessamme tulistuin potkaisemaan Mary-Annta. Hän ei pystynyt hetkeen kuin pomppimaan yhdellä jalalla, mutta kivusta ja kyynelistä huolimatta hän paasasi: ”Rakkaus tekee kipeää. Olet minun mieheni Pender!”

En osannut muuta kuin kävellä kotiin.

Niin, rakkaudesta en oikein tiedä. Mutta se kuuluu miehen jokapäiväiseen elämään, niin kuin ruoka ja juoma kuuluivat.

Pojat olivat antaneet nukelle nimeksi Gitte vihollisnaisen mukaan. Ärjy-Bill, jota pelkäsin rähjäsi aina lähtevänsä Gitteä raiskaamaan. Liikkui lauseita, että Billin jäljiltä Gitte haisi kummalliselta. Minulla oli onnekseni keittiömiehenä mahdollisuus käyttää saippuaa ja saatoin pestä Gitten ennen kuin makasin nuken.

Hieman kummallista, että vaikka käytössä ollut pieni yksityishuone oli lukollisella ovella varustettu ja oven toisella puolella oli “varattu” lappu, tiedettiin varsin nopeasti, että tapasin siistiä Gitten ennen käyttöä ja pian nuken huoltotehtävät komennettiinkin minulle.

Olin tehtävästä alkuun kovasti kiusaantunut. Pojat heittivät minua lauseilla: “Pidä murustani huolta, poju!”, “Etkä sitten pistä sitä salaa tai katkaisen niskasi!”, “Katsokin ettei Gittellä ole tänään kuukautisia!”, ja ilkikurinen hohotus seurasi kulkuani äänettömään asti.

Minulla ei ollut Gitteen käyttöoikeutta. Sain maata sen Charlien vuorolla. Hän ei ollut rakkaudesta kiinnostunut.

“Tarvitsen keittiössäni virkeitä miehiä”, hän tohahti vastalauseisiin, joita käytön siirto toi.

Jotkut kieltäytyivät enää sekaantumasta nukkeen, koska minä olin sen heiltä saastuttanut.

Paljon tapeltiin.

Lopulta Charlie esitteli miehille erikoispulloa, joka puhdistaisi nuken ja tappaisi kaikki pöpöt takuutyönä.

“Tappaako se taudit?”, miehet kysyivät.

“Tappaa”, Charlie vastasi järkähtämättä.

“Mutta se ei haise millekään!”, vastasivat miehet.

“Niin. Ei se voi olla tehokasta, kun se ei haise!”

“Tosi on. Pesuaineet haisevat!”

Siitäkös Charlie hermostui.

“Haistakaa sitten paskaa! Muuttaakos ne teidän aineenne mustan valkoiseksi?!”, jyrisi Charlie.

Miehet katsoivat toisiaan.

“Odottakaapa hetki.”

Olin hankaamassa liettä ja kuullut kaiken.

Charlie töni minut kuiva-ainevarastoon, käski kastaa vehkeeni jauhosäkkiin ja sen tein. Sitten hän vei minut miesten joukkoon, kiskaisi vyön lanteiltani, nosti hieman alushousujen helmaa ja ruiskutti ainetta sisään. Pullon suuttimen hän ohjasi sivuun ja tunsin ainetta valuvan hieman reidelläni. Hän veti pullon pois ja kiskaisi alushousut lattiaan.

“`Voila!”

Kuusi testiä seurannutta miestä heilahti metrin taaksepäin ja muuttui kalkiksi kasvoiltaan. Rukous ja kiroilu vuorottelivat. Kolmella eri kielellä, laskin.

Charlie potkaisi minua polvella takaa ja minä parkaisin kuin kana kirveen alla.

“Sir! Minun alukseni muuttui valkoiseksi!”

Väittelijät joutuivat kauhun valtaan ja alkoivat sinkoilla kuka minnekin. Tapauksen johdosta kaksi miestä tuli uskoon, yksi sai hermoromahduksen ja loput hoitivat hommat siitä edespäin käsin. Minulta tultiin kysymään miksen käyttäisi ainetta koko kehooni, jolloin saisin valkoisen oikeudet.

Minä osasin sanoa oikeat sanat:

“Arvon herra. Minulla ei olisi rotunne älykkyyttä, vaikka olisinkin valkoinen.”

X x x

Gitteä säilytettiin lukollisessa ruumisarkussa. Avain kiersi mieheltä miehelle vuoron mukaan. Keskellä lattiaa oli patja, missä toimitus tapahtui. Upseerien nukke oli oikealla puolella omassa arkussaan.

Ei se oikein naiselta näyttänyt. Kumiset, veltot jalat harallaan. Kädet sivuilla toimintakyvyttöminä. Pää, jossa kaksi nappia silminä, nöpönenä mihin joku pirulainen oli upottanut hampaansa.

Jokunen keltainen hiustuppo, joita sai liimailla kiinni käytön jälkeen. Se mitä naisen pyhimmäksi sanottiin, oli kumiveneen näköinen veltto reikä, ja joskus sai pinnistellä kaikin tavoin saadakseen rakkauden tulemaan. Jos erehdyin ajattelemaan Mary-Annta, oli kaikki toivo menetetty.

Minä en tiedä näistä hienomekaanisista laitteista, keittiöapulainen kun olen. Kuorin perunoita, siivoan ja tiskaan. Jotain navigointiongelmista ne puhuivat. Olimme näin jälkeenpäin ajatellen ihan eksyksissä. Päällikkö käski meidän pintautua öisin, jolloin saatoimme luovia tähtien mukaan. Oli turvallista mennä iltaisin punkkaan, kun tiesi millainen päällikkö meillä oli. Hän oli nopeapäinen, kongressin myöntämällä kunniamerkillä palkittu mies.

Saatoimme jököttää pohjassa useita päiviä liikkumattomana kuin petokala; pintaa kuunnellen. Silloin sähköliesikin piti kääntää päälle patakinnas kädessä. Kaikki liikkeet täytyi tehdä hidastetusti. Punaisten valojen aikaan Charliekin osasi rukoilla.

“Jos pieret nekru niin piere niin, että sihisee”, hän kihisi naama valkoisena.

Sepä olikin helppo juttu, sillä ilma alkoi myrkyttyä ja sitä mittaava kävi kääntämässä happipulloja päälle.

Punaisten valojen vaihtuttua keltaisiksi, ääni laatikossa komensi miehistöä valmistautumaan pinta-asemaan. Minä en siitä välittänyt, sillä minä olin vain keittiömies eikä se lisännyt tehtäviäni, mutta pian tuotiin sanaa, että mekin pääsisimme hetkeksi kannelle hengittämään raikasta ilmaa – näkemään auringon!

En tiedä mikä siinä oli. Minua alkoi pelottaa. Otin ison harjan, ruiskutin pullosta pesuainetta lattialle, vettä perään ja aloin hankaamaan. Tein tarkkaa työtä ja puhdistin huolellisesti tasojen alta. Harjattuani otin rätin ja kuivasin lattian. Sitten pyyhin hyllyt.

Charlie seurasi touhujani ärtyneesti.

“Kannelle siitä apinanvarjo! Tarvitsen keittiössäni virkeitä miehiä! Äläkä pyyhi samalla rätillä hyllyjä. Mikä keittiömies sinä luulet olevasi?”

xXx

Aurinko, raikas ilma, ne äänet olivat kertakaikkiaan jotain huumannuttavaa. Kävelimme kannella kuin unissamme – kuin juopuneen kävelyä se oli. Kannelle laskeutui lokkeja ja ne olivat yhtä ihmeissämme kuin mekin. Sitten kohdalleni tuli lause, että viisi miestä lähetettäisiin saarelle etsimään vettä ja hedelmiä.

Todellakin, tornin takana näkyi saaren hahmo!

Kersantti ja neljä matruusia laskettiin kumiveneeseen. Kersantista minun on kerrottava, ettei hän ollut arvoltaan kuin matruusi saatuaan upseerin lyömisestä arvonalennuksen ja pyttyä. Silti hänen arvonsa oli tavallaan kersantti ja kaikki käyttäytyivät niin, jopa upseeritkin.

Kersantti meni pitämään perää ja matruusit tarttuivat airoihin ja alkoivat kiskoa. Vene lillui aallonpohjista aallonharjalle ja se oli jännittävää katsottavaa. Olin helpottunut etten ollut veneessä, ehkä siksi että Kersantti huusi naama punaisena – kuin rapu kun se keitetään – kiskomaan niitä perkeleen airoja, ja miehet kiskoivat. Se työ mitä he tekivät näytti vähäpätöiseltä isoa merta vastaan. Olin kuitenkin väärässä ja vene loittoni, kersantin ääni hajosi meren ja lokkien ääniin. Miehet seurasivat kolmikon etenemistä, kunnes se oli niin vaikeaa, että silmät joutuivat luopumaan työstään. Merivahti käytti kiikareita ja laski ne silmiltään vasta kun O`Reillyn huuliharppu soitti ensimmäisen sävelen.

Se vain nousi sielustani, kumpusi sydämestä kuin lapsen nauru. Aloin napsutella sormiani, läpsytin käsiäni yhteen ja notkautin polvet alas, sitten ylös. Liitin väliin teräviä vihellyksiä.

“Katso, toi nekru tanssii”, kuulin äänen sanovan.

“Jep – ja tekee sen hyvin.”

Kuin kunnioituksesta väki seurasi hiljaisena tanssiani. Se oli outoa ja samalla liikuttavaa. Ne muutamat sekuntit siinä auringon alla – ne olivat minun. Tein pari hillittyä pyörähdystä, valuin lanteet keinuen eteenpäin, puristin silmät kiinni. Muistan ne niin kauan kuin veri virtaa minussa. Sitten korahti pumppu ja paatin jätevedet alkoivat purkautua mereen.

Ymmärtäkää, olimme kaikki tottuneet miesten hajuun. Me emme pienistä hätkähtäneet. Se lemu yksinkertaisesti salpasi hengityksen. Konemies Morrison piti kaasunaamaria puolitoista päivää syömättä ja juomatta mitään, ja se jos mikä oli sukellusveneessä kova juttu.

X x x

Sukellusveneessä tieto kulkee mieheltä toiselle kuin lennätinpylväästä toiseen. Kersantin saarellaolosta puhuttiin kaikenlaista. Kolme miestä oli saanut oudon tulehduksen. Heidät pantiin eristykseen, lääkittiin. Kersantti pysyi kuitenkin terveenä.

Minun käskettiin keittää Gitte kattilassa. Saatoin suruisena seurata vaivoin liimaamien hiusten irtoavan tympeäksi massaksi kuplivan veden pintaan. Charlie seulasi veden ja valmisti siitä upseereille iltateen.

Saarella käyneillä oli ollut veden ja hedelmälastin lisäksi Kersantin pyydystämä papukaija. Charlie mieltyi lintuun kovin. Tapasin hänet sivumennen ostattelemasta elukkaa. Kersantti ei ollut myöntyväinen. Charlie korotti hintaa vuoron välein. Lopulta hän lupasi koko maalliset säästönsä ja kaksi pakkaa suklaata päälle.

“Paskat minä niin siitä rahasta, mutta suklaa kelpaa!”, tuhahti Kersantti viimein.

Ensitöikseen se nokkaisi Charlielta puoli sormea irti. Elukka joka ristittiin Winstonin jälkeen Maryksi – minkä selitän myöhemmin – oli menettää omistajanvaihdoksessa henkensä, jos vain Charlie olisi saanut sen verekseltään kiinni. Charlie kiroili messissä kolme seuraavaa päivää lintua helvetinperkeleen sulkaläjäksi, uhkasi paistaa sen hiljaisella tulella, tekemättä silti mitään. Olihan lintu ollut kullan kallis kauppatavara.

Siitä suklaasta sitten meinasi tulla pahoja seuraamuksia. Charlie ryntäsi luokseni ja käski valmistaa kaksi pakkaa suklaata.

“Kuinka se onnistuu, sir?”

“En tiedä. Jatka sitä jotenkin, hemmetti!”

Sukellusveneessä oli kaikki tarkoin laskettua. Keittiö sijaitsi upseerihuoneen vieressä ja heillä oli tapana pitää meitä silmällä. Ruuan tuoksu toi levottomia kävelijöitä ja vieraat sormet napsivat makupaloja suihinsa. Jos Charlie sattui olemaan maistissa – kiljumiehiä kun oli – herkesi hän hirmuisiin rippeihin alempiarvoisuudestaan välittämättä.

“Helvetin neekeri. Etkö sinä saa pidettyä näitä pellejä puolellaan!?”

“Sir!”

“Tästä lihapullaruuasta puuttuu pian pullat. Perkeleen maakravut. Te oppimattomat nukennussijat – painukaa helvettiin täältä!”, Charlie tarttui kapustaan ja antoi heilua.

Minäkin sain osani siitä.

Charlie totisesti osasi läksyttää. Kerrankin kun en ollut sinä aamuna kyllin vikkelä perunankuorintatöissä.

“Saatana, kuinka olet tänään laiskan näköinen!”

En tiedä mikä siinä silloin tuli.

“Se on muotia, sir!”, heitin Charlielle.

“Mitä helvettiä sinä ihmisapina viisastelet?!”

Olimme käyneet isän kanssa maatalousnäyttelyssä ja olin kuullut koneen esittelijän sanovan niin. Mies oli pitkä, laiha ja isosta suusta tuli paljon puhetta. Hänellä oli prässihousut ja punainen puvuntakki, keltainen rusetti. Tukkakin kuin samettia.

Isä, iso kuin avaruus ja yhtä uhkaava meni esittelyn jälkeen miehen eteen.

“Mitä tuo kone tekee?”

“Se ompelee, sir!”

“Tekeekö se ruokaa?”

“Ei, sir!”

“Siivoaako se?”

“Ei, sir.”

“Tekeekö sillä sängyssäkään mitään?”

“Ei tietenkään, sir.”

“No mitä helvettiä minä sellaisella teen! Lähdetään Junior!”

Väkijoukolla oli hauskaa. Myyjä kuittasi kaukaa: “Jospa ompelisitte pallinne, niin välttyisimme tuollaisilta kusipäiltä!”

Isä ei kuullut tai ollut kuulevinaan. Minun päähän jäi kuitenkin myyjän sanat esittelyn aikana.

“Laiskuus on muodissa, sir!”

Charlie mulkoili minua epäluuloisesti.

“Mikä se sellainen sana on? Onko se niitä mustien juttuja, häh? Minähän olen sanonut, etten suvaitse salakieltä keittiössäni.”

“Ei, kyllä tämä nimenomaan on teidän valkoisten juttuja, sir.”

“Jumalauta!”

Charlie ei voinut sietää ajatusta, että tiesin jotain mitä hän ei tiennyt. Hän kiirehti upseerien huoneeseen ja toi sieltä aliluutnantti Higginssin, joka oli oppinut mies, käynyt akatemioita ja kaikki. Higgins oli laiha kuin linnunpoika ja pöllähtänyt Charlien vedosta tuoda hänet keittiöön. Hän kieltäytyi jyrkästi maistamasta mitään epäilyttävää.

“Paskat kun tämä helvetin perkeleen nälkäkurki puhuu jostain muodista. Kyllä minä muotin tiedän, millä painetaan pipareita tai valetaan.”

Higgins katseli vuoroin minua – vuoroin Charlieta. Sitten häntä alkoi hymyilyttää. Siinä hetkessä meidän välillemme syntyi liitto, jonka pälyilevä Charlie oivalsi ja raivostui: “Helvetin paviaanit. Te pidätte minua eläimenä!”

Higgins naurahti ja niin erehdyin minäkin tekemään. Charlie löi kapustalla otsaan ja sen päivän tapahtumat jäivät mustaksi mieleen.

Mutta niihin suklaisiin. Valmistin muotin – mikä oma lukunsa oli -, sulatin viisi pakkaa suklaata kattilassa. Tippaakaan en kielelleni laittanut, vaikka mieleni teki, sillä se olisi tietänyt ruoskaa. Ja koska en ole mikään viisas mies, jatkoin sitä omalla itselläni. Asia olisi ehkä jäänyt huomaamatta ellen olisi sekoittanut suklaita päällystön koriin.

Siellä oli tarkempi maku.

Vuoroni oli päättynyt ja makasin punkassani unen rajamailla.

Uneksin olevani raskaan sarjan maailmanmestari Jack Johnson. Veli, joka seurusteli valkoisten naisten kanssa ja herätti muutenkin pahennusta: ajeli upealla urheiluautollaan kovaa, kiersi yökerhoja. Välillä hän iski valkoisen kehässä lattiaan. Se oli mestarille helppoa kuin banaanin kuoriminen.

Ovi avattiin hiljaa raolleen. Tunsin sen sillä ilma vaihtui. Kämmeniä ja jalkoja alkoi tulla ruumiiseeni.

“Helvetin neekeri. Syötit meille paskaasi!”

“Avataan tämän paskan maha ja syötetään ne sille takaisin!”

Charlie pelasti minut. Kaikki kunnia siitä hänelle. Isäni olisi sanonut, että se oli miehen teko.

Samantapaisen herätyksen sain seuraavana yönä Charlielta itseltään.

“Mitä sinä helvetin perkeleen nekrupuoli pelleilet kanssani!?”

Olin vielä unissani ja nyt osasin pelästyäkin.

“Pe-pelleilet?”

Sain uudesti kipeää korvanvenytystä.

“Sir sinulle!”

“Sir!”

Minut tönittiin punkasta ylös ja takaisin keittiöön.

“Mitä nämä ovat?”

Katsoin koria, jossa tökötti sipulikasan päällä kolme pientä, kellertävää pyörylää. Kumarruin niiden ylle, haistelin. Otin yhden sormien väliin ja heilutin korvalla.

“Tämä on muna, sir.”

“Helvetin perkele. Tässä aluksessa ei ole munia!”

Munat pilaantuivat nopeasti ja vatsassa ne pilasivat ilmaa.

“Kyllä ne munia ovat, sir.”

Linnun oli täytynyt kantaa niitä sisällään jo saarella. Muuta selitystä emme keksineet.

Yksi lause uskoi Kersantin saattaneen linnun siunattuun tilaan. “Varjele lapsiamme Kersantilla ja hänen jälkeläisiltään”, liittyi mukaan iltarukouksiin.

Niistä kolmesta munasta kuoriutui saman verran poikasia. Se harmitti Charlieta kovasti. Hän ajatteli, että olisi voinut ostaa yhden poikasen halvemmalla. Iso harmi siitä nousi. Siksi kokki Charlie tappoi poikaset.

“Ne oli rumia pikku paskoja! Ovatpahan täältä ilmaa pilaamasta!”

Mutta Winston sai elää ja uuden tyttönimen – eli Mary ja hänestä ja kokista tulivat parhaat ystävykset. Minua se mulkoili pyöreillä, pistävillä silmillään ja otti sivuaskelia orrellaan. Joku sanoi, ettei se tykkää neekereistä. Pahoitin siitä mieleni kovin.

X x X

Mutta rakkaudestahan minun piti puhua. Pohjustan tapausta hiukan. Meillä ei ollut varaa käydä koulua, mutta isä tunsi eläkkeellä olevan opettajattaren, Sue Martinin, joka lupasi opettaa meitä lukemaan ja kirjoittamaan isän puutarhatyötä vastaan.

Rouva Martinilla oli tulenpunaiseksi värjätty pää. Hän hymyili opettaessaan, ajaessaan pyörällä, syödessäänkin hän hymyili. Menin hänen oppiinsa ilomielin.

Jotain opinkin, mutta opettajattaren pää sai minut sekaisin. Olin silloin toisella kymmenellä ja muutokset olivat alkaneet minussa.

Isä muisti joka päivä kysyä: “Opitko tänään mitään, Pender?”, “Mitä opit?”, “Sinun on opittava, sillä näihin hommiin sinusta ei ole.”

Alussa isän huomio sai minut hyvälle tuulelle, mutta kun en osannut kertoa oikein oppineeni mitään, näin pettymyksen hänen silmissään. Aloin vältellä aikaisia kotiintuloja, söin illallisen nopeasti ja menin makaamaan heinäkasaan. Tuijotin taivasta tuntikaudet ajatellen kaikenlaista mikä nuoreen mieleen liittyy. Olinpahan myös Mary-Annn puuhkan ulottumattomissa.

xXX

Charlien keitokset näyttivät pursuavan yli. Hänellä oli tapana kadota ja tulla juuri oikeaan aikaan hämmentämään. Niin nytkin. Mary koikkui olkapäillä menoa siivittäen.

“Hei Pender. Sait apulaisia!”, Charlie huusi, kun oli saanut lieden hallintaansa.

Sivuilleni tuli pian kaksi jakkaraa, niihin saman verran virnisteleviä miehiä. Konemies Jerry Smith oli saanut keittiötä osallisuudesta tappeluun torpedomies Ted Connorin kanssa. Nyt molemmat olivat sivuillani silmät mustina, veitset käsissä ja jotenkin se hiosti.

Miehet viheltelivät ja virnistelivät. Käsillä ei ollut kiire. Sankkoon posahti minun käsistä monesti ennen kuin he tiputtivat sinne ensimmäistäkään. Perunoista tahtoi tulla naisen muotoisia – naurun kera.

“Katos tätä Jerry!”

“Fiiuuf!”

“Entäs tämä?”

“On, on. Kätevä olet käsistäsi!”

“Niin sinäkin!”

“Mitä tarkoitat?” Ted Connor kimmastui hiukan.

Jerry Smith katsoi hetken kummallisesti takaisin.

“No tätä tietenkin”, hän osoitti mustaa silmäänsä.

“Ai, toki, omani taitaa olla vielä mustempi.”

“Ehkä, muttei näin turvonnut.”

“Älä imartele tai mottaan toisenkin.”

“Saa yrittää!”

Jerry Smith askarteli seuraavan perunan parissa kauan.

“Katsos näitä!”

“Mitkä hinkit!

“Ihan kuin siskollasi!”

Kuorimaveitsi osoitti sanojaan.

“Kukaan ei puhu siskostani noin tai maksaa maksallaan!”

“Sanoo mies joka rakastelee huoraakin!”

Connor kimposi ylös, katsoi Jerryä palavasti.

“Istu alas”, Jerry sanoi alistuneesti.

Näin Charlien seuraavan tilannetta taustalla. Ted istui alas.

Molemmat olivat hetken hiljaa ja upottivat perunoita sankoon. Sitten Jerry Smith aloitti puhkuen.

“Olenko kertonut, kun kävin salaa hässimässä upseerien nukkea?”

“Lulua?”

“Jep. Se oli viime reissulla. Olin saanut tarpeeksi sen kirotun Gitten hässimisestä ja ajattelin käydä vieraissa. Viisas kun olen miehiäni, en ronkkinut lukkoa vaan avasin arkun saranapuolelta. Väänsin ruuvit auki tuntolevyllä, avasin kannen ja siellä se horo makasi. Voi pojat! Lulu on toista mallia kuin Gitte. Sillä on aidot pillunkarvat, punaiset pitkät hiukset, tissitkin!”

“Tissit tuskin oli aidot.”

“Ei tietenkään. Älä viisastele kanssani!”

“Oliko sen pillunkarvat punaiset?”

“Ei!”

“Hö!”

Jerry harmistui, kun Lululla ei ollut punaisia karvoja, mutta lisäsi innostuneesti.

“Persereikä sillä kyllä oli!”

“Persereikä…”

“Ja tiukka kuin luumupaska!”

“Panitko perseeseen?”

“Hullu! Tietenkin käytin tilaisuuden hyväkseni!”

“Kerro!”

“Ei siinä mitään. Heitin rasvaa reppuun ja survoin sisään. Rassasin sitä siinä varmaan vartin. Sitten siihen piruun tuli vuoto, kaulaan. Taisin hieman riemastua ja purra. Jouduin painamaan suuni reiälle ja puhkumaan sitä samalla kun pumppasin. Ai jai, se oli vaikeaa. Puhalsin ja pumppasin. Sitten tuli taisteluhälytys. Sireenit soi ja punaista paloi joka puolella. Ajattelin etten helvetissä lopeta ennen kuin tulen.”

“Puhut paskaa.”

“Ei, ei, kuuntele. Totta se on. Hälytys oli päällä ja minä vain pumppasin sitä huoraa. Äkkiä keula painui lähes äkkijyrkkään alas ja valuimme seinää vasten. Painerunko vain narisi. Voi pojat sentään mentiin syvälle. Niin syvälle, että paine alkoi kurtistaa nukkea. Innostuin siitä. Pidin edelleen suuta kaulalla, puhalsin ja pumppasin. Siltä alkoi pullistella silmät. Ensin toinen, sitten toinen. Se kummallinen pullistelu siirtyi nukessa alemmas ja alemmas ja se meni sen kumiseen perseeseen ja repi minusta ravat pihalle.”

“Fiiuuf”, Connor vihelsi.

“Totta se on. Älä yhtään pyörittele silmiäsi!”

“VOI SAATANAN SAATANAN SAATANA!, kokki Charlie karjaisi.

“SILMÄT ALAS JA HETI!”

Charlien keitto oli taas tulvahtanut yli. Mary oli säikähtänyt sitä ja tyhjentänyt ruikulit Charlien olkapäille.

xxx

Tapauksen jälkeen en saanut mielenrauhaa. Pyörin punkassani kuin sika vartaassa. Charlie ihmetteli, miten neekerillä pystyi olemaan tummat pussit silmien alla. Minulta se kuulemma onnistui, niin kuin liian hien välttäminenkin, vaikka luuttusin, tiskasin, kuorin siinä kuin ennenkin.

Minä halusin avaimen.

Ja jotenkin se kelmi aavisti sen. Oli avainpäivä ja työtä riitti työnsä perään. Lopulta hermostuin:

“Sir, tänään on avainpäivä.”

Charlie katsoi minua muka huolissaan. Hän taputti kämmenillään taskujaan.

“Voi voi. Olen tainnut hukata sen.”

“Sir?”

“Niin, niin. Se kolumbialainen radisti, Zicci tai jotain – hän toi sen minulle tänä aamuna, vaan nyt en löydä sitä mistään. Voisimmeko me ehkä etsiä sen yhdessä.”

Ja sitten alkoi leikki, missä minä silmät sidottuna haroin käsilläni ympäri keittiötä; Charlien ohjatessa suuntaani kertomalla milloin polttaa ja milloin viilenee. Poltin sormeni uunin kupeeseen ja siihen tuli kipeä rakkula. Hikoilin jo tuskastakin, kunnes Charlie sai leikistä tarpeekseen ja vippasi avaimen lattialle. Hän naurahti pilkallisesti nähtyään intoni, jota en pystynyt pidättämään.

Sain upseerien nuken laatikosta kuulemallani menetelmällä. Jerry Smith: se yön värittäjä oli valehdellut. Lululla ei ollut persereikää, mutta pitkä ja punainen, upea Sue-tukka sillä oli. Ihastelin niiden hehkua – kuin kimppu kuparilankaa. Ja saman väriset karvat alhaallakin. Nuken kaula tuoksui vienosti hajuvedelle ja sai veren kiertämään. Rakastin sitä kuin olisin opettajaani rakastanut. Neljä kertaa viidessäkymmenessä minuutissa.

Virittäydyin viidenteen kertaani selälläni lojuen, kun huomasin silmän katossa tuijottavan minua. Silmänräpäyksessä silmä hävisi, reikä tungettiin tukkoon. Sain juuri housut ja paidan ylleni, kun oven läpi tultiin rautatangon avulla.

“Nyt minä hoitelen sinut senkin paskansyöttäjänekru!”

Ärjy-Bill syöksyi kohti koko massallaan. Väistin, mutta vain osittain. Billin huitaisu hipaisi nenää. Tunne oli kauhistuttava. Menin siitä tolaltani ja Bill sai napattua hihasta kiinni. Hän kiskaisi minut syliinsä ja alkoi puristaa. Katsoin hänen irvokasta naamaansa, niin lähellä, keltaiset hampaat kitisivät toisiaan vasten.

“Hnnnnghhh!”

Ja maailma oli ikiyö.

Havahduin siihen, että jotain tippui poskelle ja kaulalleni. Vyö kilahti, ähkäisy. Sitten paino alkoi laskeutua selkäni päälle, haiseva hengitys ja suu painautui kaulalleni. Siirappia se oli. Kauhealta tuntuva kapine alkoi tunnustella lautasiani. Sain valtavat voimat. Ponnahdin eteenpäin, jolloin Ärjy-Bill valahti lattiaan yllätyksestä ähkäisten. Katsoin häntä hetken, kunnes hän nosti kasvonsa. Silloin minä potkaisin sen ison pään mäsäksi kuin pähkinän.

Pidettiin pikaoikeudenkäynti.

Sain itsepuolustuksesta mitalin, mutta Luluun sekaantumisesta minut tuomittiin loppumatkaksi pyttyyn sekä uusintaoikeudenkäyntiin maissa. Ärjy-Bill esitti uhria parhaansa mukaan, olipa hänellä joku kantosidekin kädessään. Puhumaan hänestä ei tosin ollut eikä syömään aikoihin muuta kuin keitinvettä.

Charlie yritti vedota oikeudenkäyntiä johtaneeseen luutnantti Johnssoniin, mutta tuloksetta.

”Kyseessä on teidänkin ruokanne, saakeli sentään!”

”Herra Benson saa Whitneyn avukseen tarvittaessa!”, nuija kopsahti pöytään.

”Ei hemmetissä!”, ulvahti Charlie siihen.

XXX

“Sir, minulla olisi yksi pyyntö”, kysyin Charlielta hänen käydessään sellissäni.

Äänensävyllä oli merkitystä Charlien käsittelemisessä. Pyynnössä piti olla potkua ja nöyryyttä samalla aikaa.

“Pyyntö?”

“Sir. Tarvitsen kynän ja paperia. Täällä ei ole mitään tekemistä enkä osaa lukea Raamattuakaan. Ajattelin opetella lukemaan ja kirjoittamaan.”

“Ei kukaan opi lukemaan ja kirjoittamaan yksin.”

Siihen ei sopinut sanoa mitään.

“No, minä tuon ne.”

“Kiitos, sir!”

Isällä oli karvaita kokemuksia siitä, ettei hän osannut lukea. Hänet houkuteltiin torilla uudelle työnantajalle lupailemalla neljännestä parempi palkka ja puolet siistimpi työ. Isä meni kirkon jälkeen pyhäasussaan valkoisten isoon taloon, missä hänet otettiin ylevästi vastaan. Työnjohtaja esitteli hänelle hevoskyydillä tiluksen maisemat, työtehtävät, rakennukset ja niin edelleen. Sen jälkeen isä sai syödä – yksin tosin – valkoisella liinalla katetulla pöydällä, missä oli monta eri sorttia leivonnaisia, keittoa ja riistakäristystä. Hänelle tarjoiltiin kahvia posliinikupeista ja tuoretta omenapiirakkaa mitä hän livautti hieman taskuunsa, että mekin saimme maistaaksemme.

Sitten oli sopimus edessä mikä pyydettiin lukemaan ja allekirjoittamaan. Kylläisenä ja imarreltuna isä raapusti pyydettyyn paikkaan jotain nimentapaista ja jäi kiikkiin.

Hän joutui ottamaan uuden työn lisäksi toisenkin työn, että sai perheen elätettyä.

Minä osallistuin kodin töihin parhaani mukaan. Vahdin nuorempiani, siivosin, möin mehua torilla. Tunsin silti pettäneeni isän. Siksi minä halusin sieltä pois. Siksi minä halusin oppia lukemaan ja kirjoittamaan. Kyllä minä jotain tiesin. Niissä selliolosuhteissa oli helppo palata punaisten hiusten utuun ja kuin taikuutta se oli, saatoin kuulla opettajattaren laulavan: “aa, bee, cee, dee, ee, äf, gee…”

Charlie toi tarvitsemani. Taskustaan hän ojensi aina jotain välipalaa.

Charlien hyvyys minua kohtaan oli yllättävää ja minulla oli aikaa pohtia sitä.

Se oli joku upseerien juhla. Charlie tuli keittöön ympäripäissään, poltti lampaan uuniin ja rikkoi linjaston jäähdystysjärjestelmän. Luutnantti Johnsson hermostui:

“Hemmetin tunari! Perunat pomppivat vieläkin vatsanpohjassa mustaa lammasta pommittaen!”

“Haista lokki paska!”, vastasi kokki Charlie.

Charlie oli juonut kiljunsa ja tila alkoi käydä ahtaaksi.

Luutnantti Johnsson oli joskus kokeillut Charlien kanssa kumpi on kumpi. Siksi hän tuli minun pakeilleni.

“Pidä tuo paska punkassaan tuo humalan aika, niin palkitsen sinut.”

Mitä muuta minä olisin voinut siihen vastata kuin kyllä, sir?

X x x

Ensin ajattelin kolkata Charlien ja raahata tämän punkkaansa. Hän luulisi aamulla törmäilleensä humalapäissään. Minun kävi kuitenkin sääli vanhaa miestä. Kilju ei ehtinyt käymään, joten ajattelin kalastella lääkäriltä puhdistuskäytössä olevaa viinaa.

Lääkärikäynnit aluksessa olivat huippuvähäisiä, johtuen lääkäri Tom Morganista, joka oli ensimmäisenä suorittanut umpilisäkkeen leikkauksen vedenalaisissa olosuhteissa. Jotenkin se oli noussut hänen päähänsä. Pääsin heti hänen vastaanotolleen, mistä hän näytti ilahtuneelta.

“Ja mikäs teitä vaivaa?”

Hän oli ainoa ihminen veneessä, joka teititteli minua.

“Sir, päätä särkee niin, etten tahdo eteeni nähdäkään.”

Irvistelin jokaisen sanan kohdalla.

“Riisuutukaa alushoususillenne ja käykää pöydälle selällenne.”

Tein kuten lääkäri pyysi. Ylleni syttyi kirkas valo. Morgan pesi kätensä ja tuli valon väliin. Hän levitti silmäluomia ja käski pyörittää silmiä.

“Lämpöä?”

“Ei tunnu siltä, sir.”

Tunnustelevat kädet painelivat kaulaa, sitten rintaa ja pysähtyivät vatsan päälle.

“Hmmm… hmmm…”

Minua alkoi pelottaa. Aloin heitellä päätäni sivulta toiselle.

“Oi sir, tämä kipu vie hengen.”

“Hmmm… hmmm… Käykääpä vatsallenne.”

Käännyin. Se tuntui huojentavalta. Lääkäri asteli laatikoilleen. Kuulin välineiden rapisevan. Hain katseellani jotain millä Charlien taju katoaisi, tuloksetta.

“Nyt rentona.”

Käsi laski alushousua, levitti lautasiani. Peräaukkoon tunkeutui jotain pientä ja kovaa. Se meni sisään sormen avittamana. Tapaus toistui.

“Voitte nousta ylös.”

“Sir?”

“Särkyyn, vaikuttaa nopeasti peräsuolen kautta. Voi väsyttää, joten olkaa punkassa loppupäivä. Näytätte kyllä jo paremmalta.”

Nostin hartioita ja kurtistelin otsanahkaa.

“Oi, sir, kyllä tämä kipu vielä asuu päässä.”

Menin vastaanotolta suoraan vessaan ja kakistin pillerit paperipalalle. Sitten menin keittiöön. Lämmitin hieman vettä, pudotin pillerit veteen, lisäsin hieman hiivaa sekaan ja sekoitin.

Taas Charlie osasi yllättää.

Huomasin hänen mulkoilevan ovella vihaisena kuin salvattu pässi.

“Perkele! Hiiret hyppii pöydällä, kun kissa on poissa?”

“Ei, ei sir! Ajattelin tehdä teille mukillisen.”

“Ja helvettiäkö sinä hellalla sitä lämmität. Aivoton tussu!”

Charlie raapaisi kattilan käteensä ja imaisi nesteen suuhunsa. Kyyneleet kirposivat hänen silmiinsä, kun hän oli nielaissut aineen.

“Yäk mitä paskaa. Saatana, sinä tapatat minut. Kuumentaa nyt kiljua!”

Ja sitten alkoivat Charlien “keittiösulkeiset”. Minun piti suorittaa paraatiohitus kattila päässä, tehdä kunniaa patakintaalla, marssia paikallaan harja olalla ja huutaa ääneni käheäksi ohjeiden mukaan.

Viimein pillerit alkoivat vaikuttaa. Kokkimme vakavoitui puristelemaan rintaansa.

“Perkele… Pender… Tämä ei tunnu hyvältä”, Charlie valahti istuvilleen, “hemmetti, ei minusta ole komppaniaa johtamaan… oih, voih… tuo… tuo kiljua…”

“Sir, jospa veisin teidät punkkaanne?”

Ja piti miestä sattua, koska ilman mitään väitettä hän myöntyi ehdotukseeni. Tartuin Charlieta olkapäistä ja autoin hänet punkkaansa. Kun sammutin valot lähtiessäni alkoi hirveä metakka.

“Älä saatana sammuta valoja, herraisä!”

“Ok, sir!”

Sitten kuului itkuinen ääni.

“Pender… älä mene lähde minnekään! Pender, auta minua!”

Charlie sai kramppikohtauksen. Ajattelin, että nyt minut tästä lynkataan.

“En… saa… henkeä… huu… huu… uuuuu…”

Kohtaus tuli uudestaan. Charlie hengitti kuin tukehtumaisillaan, hänen vartalonsa taipui kaksin kerroin.

“Paina selästä. En saa henkeä!”

Painoin käteni selkään kiinni. Tunsin jokaisen kylkiluun laihassa vartalossa pingoittuvan käsiini. Kramppi tuli niin voimalla, että jouduin hyppäämään poikittain hänen selkänsä päälle. Vaahto pursusi suusta.

“Yyyy-yy!

“Sir, te tarvitsette lääkäriä!”

Charlie selkiytyi hetkesi tilastaan.

“Ei, ei lääkäriä tai ammutan sinut helvettiin täältä!”

Istuin hänen päällään vielä parin krampin ajan. Sitten kävin lasin vettä, mihin sekoitin suolaa ja sokeria. Juotin sen ja pidin miestä sylissäni. Charlie alkoi itkeä.

“Ihan rauhassa nyt vain”, huojutin sylissäni Charlien laihaa ruumista.

Charlie tarttui lujasti ranteesta ja katsoi silmiin.

“Neekeri… äitini haudan nimeen, jos minä tästä vielä hengissä selviän. En koskaan enää tartu pulloon. Tämä on miehen sana. Voi hyvä Jumala sentään…”

Seinän läpi kuulin, kuinka upseerimessissä käynnistyivät iltajuhlat luutnantti Johnssonin 45-vuotispäivien kunniaksi.

XXX

Charlie piti henkensä. Kielen juominen oli sen sijaan kadottanut. Seuraavan viikon hän teki töitä enemmän kuin koskaan. Kerran hän jopa pesi lattian. Pikkuhiljaa asenne palaili takaisin. Astioita alkoi lennellä ja kun työt epäonnistuivat, oli vika aina välineissä tai ihmisissä – ei koskaan hänessä.

“Perkele neekeri. Olet minuutin myöhässä palveluksesta. Onko sinulla saatana asenneongelma!?”

Totisesti, herrani oli taas omissa nahoissaan.

Sinä aamuna luulin, että hän oli maistamassa jotain keitostaan. Silmät olivat kuitenkin hätää ja säikähdystä täynnä. En ehtinyt todeta yhtään mitään, kun Charlie alkoi puhua:

“Pender, kaikki vaan kasaantuvat pienen ihmisen mieleen. Sinä tiedät kun olet paljon asioita kokenut”, Charlie peitteli samalla kiljupönttönsä ja laittoi sen takaisin roskapöntön pohjalle piiloon.

“Aina ei tiedä mitä tulee sanottua, joten unohda kaikki mitä olen tähän mennessä sanonut.”

“Kyllä, sir!”, minä vastasin ja unohdin kaiken.

xXX

Charlie kävi taas sellissäni. Hänellä oli selvästi jotain kehitteillä.

“Kuules neekeri”, hän aloitti, “meidän täytyy hommata sinut helvettiin täältä.”

“Sir?”

“Minä tarvitsen tiskaajan… Niin, niin. Mitäpä sinä näistä ajatuksista tietäisit, neekeripaha. Kun nousemme maihin ja olen tärvännyt kaiken synnin, mikä sisälleni on karttunut, viinaan ja huoriin, aion perustaa kapakan. Ei mitään siistiä paikkaa, missä puleerataan. Minun kapakassani pianoa soitetaan kuin sitä nussittaisiin. Can can -tyttöjen helmat kohoaa korkeuksiin…”

“Entäs rahanne, sir?” minä kysyin.

Siihen katkesi Charlien kasvoilta ilme, jollaiseen en ollut tottunut. Silmät palasivat kapeiksi viivoiksi.

“Perkele neekeri! Olet saatana oikeassa.”

En nähnyt kokki Charlieta moneen päivään. Matruusi toi ruokani ilman ylimääräistä eikä vastannut kysymyksiini. Päivistä menin sekaisin. Charlie saapui viimein, jotain salaperäisyyttä kantaen.

“Oletko kuullut, uutisia…”

“En, sir!”

“Täällä on tapahtunut vallan kauheita! Kersantti sai jonkinlaisen kohtauksen. Hirveä demoni meni hänen vatsaansa, repi ja teki tuhoaan kuin jättiläisturska! Kuume tuli häneen ja muutti ihon keltaiseksi. Se iso, karski mies kuoli huutaen äitiään. Voinetko kuvitella moista?”

“En, sir!”

“No perkele. Ala kuvitella sitten!”

“Kyllä, sir!”

“Ja seuraavaksi ala valmistautua uuteen oikeudenkäyntiin. Opettele pitämään tuo tyhmä ilme. Tällä kertaa minä puolustan sinua!”

“Kyllä, sir!”

“Neekeri, asento!”

Kokki Charlie vei kätensä silmän yläpuolelle ja teki kunniaa. Vastasin. Charlie pyörähti, poistui sellistä. Pyöreään ikkunaan tuli matruusin tiukkailmeinen naama, ratti pyöritettiin kiinni. Istahdin takaisin punkalleni. Otin paperini. Piirsin pystyviivan, liitin siihen tarkasti kaaren – kuin ison vatsan selkärankaan. Painoin liian kovaa. Kynästä katkesi terä. Painoin kappaleen sormenpäähän ja väritin paperia, kunnes sekin tyrehtyi. Lojahdin selälleni, aloin laulaa: aa, bee, cee, dee, ee, äf, gee…”

Sekaannuin vasta takaisinpäin tullessa o:n kohdalla.

X X X

Valo nikotteli. Sukellusveneessä se ei ollut mitään uutta, mutta tässä oli jotakin merkillistä.

Hiljaisuus.

Pienen hetken aikaa maailmassa oli paratiisin rauha. Sitten valo syttyi ennennäkemättömään hehkuun. Räjähti.

Ihmettelin kuinka yksi rikkoutunut valo ravisteli koko venettä. Sitten putosin lattialle. Jymähti korvia repien, vielä kolme pienempää kertaa.

Ponnahdin ikkunaan.

Minua vartioinut matruusi makasi lattialla. Sireeni raivosi, joku kiljui äitiään, savusi. Aloin hakata ikkunaa ja huutaa apua. Pari miestä hoiperteli ohi, toinen heistä kääntyi, katsoi minua, mutta ei ollut järjissään ja jatkoi matkaansa. Hakkasin ovea ja huusin kirouksia heidän peräänsä, vaikka rukoilla minun olisi pitänyt.

Aloin tajuta kohtaloni. Mietin isääni, jonka olin aikonut tehdä ylpeäksi – sisaruksiani. Miten tässä nyt näin kävi? Lysähdin kasaan ja aloin itkeä. En tiennyt, että ratti selkäni takana pyöri jo.

“NEEKERI, MENIMME MIINAAN!”, Charlie karjaisi kaiken metelin ylitse.

Katsoin häntä uskomatta silmiäni.

”TÄSSÄ EI NYT PIRU VIE ITKUT AUTA. PAKKAA PERSEESI JA TULE MUKAAN!”

Koska osastoilla oli kauhea savu, Charlie ojensi kätensä ja veti minua mukanaan. Se antoi minulle voimaa.

Kenelläkään muulla miehistön jäsenistä ei näyttänyt olevan minkäänlaista suunnitelmaa, päättäväisyyttä Charlien malliin. Näin upseerien törmäilevän seiniin, radiomiehen istuvan apaattisena lattialla omassa kusessaan. Joku yritti huitoa nyrkeillään ja tämä sai Charlielta tietä vapauttavan luuvitosen.

Luovimme sekasorron läpi torpedohuoneeseen.

“Mitä aiot, Charlie?”

“Minä tiesin, että tämä päivä koittaisi osalleni. Onneksi olen vanha ja viisas ja vittumainen”, Charlie puhui itselleen, osittain pitääkseen mielensä rauhallisena. Nyt huomasin Maryn pään pilkottavan Charlien taskusta. Charlie ei ollut näyttänyt kaikkia puolia itsestään.

“Nyt ei ole aikaa ihmettelyyn”, Charlie veivasi torpedoluukun auki, vei nostolaitteen nurkkaan torpedon ylle, pujotti ketjunkoukun metallilenkkiin.

“Ala kiskoa kettingistä!”

Minä aloin nyhtää niitä eikä mitään näyttänyt tapahtuvan.

“Kisko sitä pirun ketjua!”

Charlie tuijotti jännittyneenä ketjun kiristymistä. Tuskanhiki täplitti paitani.

“Liikkuu, liikkuu! Kisko se tuon torpedovaunun korkeudelle. Minun on haettava joku!”

“Mitä sinä aiot?”

“Meidän on lennettävä torpedoputkesta helvettiin täältä!”

Jatkoin kiskomista, kunnes torpedo oli vaunun korkeudella. Aavistin, että torpedo oli asetettava vaunuun ja ujutin vaunun alle ja laskin sen siihen. En silti ymmärtänyt miksi Charlie oli hyökkäämässä vihollisen kimppuun.

Mitä se enää hyödyttäisi?

Ja missä oli Charlie?

Aluksen runko vinkui inhottavasti kuin jättiläiskissa olisi raapinut sen kylkeä. Savua kiiri torpedohuoneeseenkin. Sitten Charlie saapui mukanaan kiinalaisen apuri, joka silitti kaikki pyykit. Hän oli aluksen nuorin, 17-vuotias Tobias Whitney, jota sanottiin yksinkertaisesti Apinaksi.

”Kuules Apina”, Charlie sanoi suostuttelevasti ”me Penderin kanssa tarvitaan apuasi. Työnnä meidät vaunulla torpedoluukusta sisään. Sitten lyöt luukun kiinni, veivaat sen lukkoon ja käännät tuosta kahvasta.”

Apina tollotti Charlieta mitäänsanomattomana. Sitten hän alkoi itkeä tihertää.

”Mi-täs minä siitä saan?”

Charlie kiristeli hampaitaan. Hän kaivoi taskusta kuukauden päivärahat.

”Ota nämä!”

Apina tuijotti rahoja ja käänsi sitten sumuisen katseensa Charlien päähän.

”Anna minulle lakkisi.”

Apina näytti aivan pikkupojalta. Charlie yritti vielä tarjota rahoja, mutta Apina oli päättänyt saada lakin.

”Saatana, olkoon sitten!”

Lakki vaihtoi omistajaa kirskuvin hampain.

Seuraavaksi Charlie hämmästytti minua. Hän avasi torpedon päältä luukun ja käski minun mennä sisään. Hyppäsin hädissäni torpedon ahtauteen Charlien vänytessä perässä.

”No niin Apina! Työnnä meidät sisälle putkeen.”

Charlie sulki luukun ja salpasi meidät pimeyteen. Apina ei ollut niitä vahvimpia, mutta kapteeninlakin innoittamana alkoi puskea vaunua keskittyneesti putkeen.

Tuuma tuumalta painuimme syvemmäksi. Charlie oli takana ja huomasin valon palaavan torpedoon. Hän avasi salvan ja käsi vilahti luukusta ulkopuolelle ja palasi hattu mukanaan.

Ja samassa olimme pimeydessä ja Apinan armoilla. Kuulimme, kuinka tämä yritti kiertää luukunsuljinta kiinni.

”Voi pirun perse! Se saatanan tollo vääntää väärään suuntaan!”

”KÄÄNNÄ TOISEEN SUUNTAAN!” Charlie raikui.

Toiselta puolelta kuului itkuista volinaa.

”Hattu, hattu.”

”SE PERKELEEN HATTU ON TORPEDOVAUNUSSA!”

Lopulta Apina sai käännettyä lukon kiinni. Jännittyneenä odotimme mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Kuului kohahdus ja lennähdin Charlien syliin.

Kiidimme putkessa muutaman sekunnin eteenpäin. Vauhti hidastui ja tuntui kun pyörimme väkkärää ylöspäin. Minä huusin sekavia sanoja.

Sähkömoottori surisi.

Charliekin huusi.

Vain Mary oli hiljaa.

Sitten tuntui ponnahdus, torpedon tasaantuminen ja kuului aaltojen loiske.

”PINNALLA! HIP, HIP! Toivottavasti tasausmekanismi toimii!”

Kuulin loksahduksen.

”Jos olemme ylösalaisin, vesi tulee sisään ja meidän on sukellettava. ”

Charlie avasi salvan ja päivänpaiste valaisi kasvomme. Se tuntui aivan mahtavalle. Salpoja löytyi lisää ja niin torpedo aukesi päältä ja siitä muotoutui käyttökelpoinen vene. Nousin pystyyn ja huomasin tasausmekanismin: siivekkeet torpedon sivulla.

“Melo, ei tuosta rakkineesta tiedä, imee meidät vielä pohjaan! Minä porskutan perästä!”

Charlie heitti Maryn sisältämän takkinsa, pomppasi veteen, pullahti pintaan, tarttui torpedovenettä perästä ja alkoi sätkyttää jalkojaan. Minä heilutin melaa. Kun olimme tyydyttävän matkan edenneet tai Charlien kunnon rajoilla, pysähdyimme.

Charlie nousi avullani vedestä, huokaisi. Puristettuaan vedet vaatteistaan hän osoitti uppoamispaikkaamme.

“Meidän on parempi palata myöhemmin keräämään kaikki tarpeellinen tavara romun seasta.”

Vaihdoin asentoa ja aloin tunkea melaa taas veteen. Charlien silmien eteen oli ilmestyneet kiikarit.

“Siellä liikkuu jotain. Etteivät hait jo pistelisi uhreja naamaansa.”

Minä siristin silmiäni, mutta en nähnyt mitään. Kuulin kyllä jotain, vaimeaa ääntä.

“Sir, siellä on joku elossa!”

“Jos se on joku upseereista, isken sitä melalla kalloon!”

Nyt minäkin näin, että joku oli selviytynyt ja ui henkensä edestä meitä kohti.

“Ei jumalauta!”, Charlie hätkähti kiikareidensa takaa.

“Kuka se on?”

“Melo, perkele, melo! Ei, poispäin, poispäin!”

“Mi-mitä?”

“MELO, SAATANA MELO!

Charlie kiskaisi melan kädestäni, upotti sen veteen, pyöräytti veneen ja alkoi kauhoa.

Näin hahmon kiristävän vauhtiaan, uupuvan, sitten loittonevan. Turhautuneet kädet pärskivät vettä kovemmin ja kovemmin, kunnes luovuttivat ja nousivat ilmaan heristämään. Hahmo kellui kuin korkki ja ulvoi sadan kojootin lailla. Näin aina, kunnes en enää nähnyt tai kuullut mitään.

Charlie vain heilutti melaa kuin pakenisi torpedoa. Lopulta hän putosi henki vinkuen lautan pohjalle.

“Kuka se oli?”

“Parempi kun pidät suusi kiinni tai heivaan sinut mereen.”

Charlien ääni oli totisesti uhkaava. Minua pelotti ja käänsin juttuni muihin asioihin.

“Torpedomuna. Tämä on hieno. Miten oikein keksit sen? Kuka tämän teki?”

Charlie oli kalpea ja hikinen, mutta valaisi asiaa pidettyään pitkän tauon kuin kertoisiko vai olisiko kertomatta.

“Konemies Morrison rakensi sen minulle luvattuani kaikki maalliset säästöni: 7300 dollaria.”

“Charlie… Sinulla ei ole niitä 7300 dollaria…”

Charlie iski silmää.

“Kuka tietää? Mutta vittuako minä niillä, jos tästä ei selviydytä. Keskellä ei mitään on turha huudella. Parempi suorittaa inventaario ja suunnitella jonkinlainen selviytymisstrategia.”

Charlie avasi taas yhden luukun, nyt veneen perältä.

“Kautta eilisen presidentin parran! En tajunnut jemmata kalastusvälineitä. Ei, minähän hävisin ne kortissa… ja saatana sille typerykselle, joka suorittaa vahvuuslaskennan sukellusveneessäkin!”

“Mitäs täältä löytyy? Jumalauta, näitä emme pitkään paskanna! Se Morrisonin perkele on raapinut näitä naamaansa!”

Charlie latjasi muonat veneen pohjalle: kolme pulloa upseereilta pihistettyä viiniä (pullonpohjista kerättyä), kuusi puolentoista naulan säilykelihapurkkia, kaksi purkkia herneitä, kuusi pussia korppuja, kaksi kymmenen litran vesipyttyä, lihalientä ja jostain hemmetin syystä pussi lumenvalkoisia serviettejä kuninkaallisin prässikuvioin.

“Voi jumalauta. Näitä tässä vielä kaivattiinkin”, Charlie levitti yhden servietin, sipisteli sen nätisti ja asetti syliinsä. Hetken hän oli kuninkaallisessa hovissa kunniavieraana, odotti hopeakuvun avautumista.

“Tosin voi olla, että lopulta syömme nämäkin”, Charlie taittoi liinan neliöksi ja pani sen takaisin pussiin. Sitten hän avasi viinipullon, siemaisi ison kulauksen ja tuijotti apaattisena horisonttiin.

“Neekeri?”, Charlie aukaisi suunsa.

“Sir?”

“Jumalauta. Me selviämme tästä.”

Xxx

Charlie ei näyttänyt välittävän tulevaisuudesta niin kauan kuin viiniä riitti. Ensimmäisenä päivänä ja iltana hän killitti kaksi pulloa, söi kokonaisen säilykepurkin ja antoi minulle kolme korppua. Säilykelihoja täytyi hänen mukaansa säännöstellä erittäin tarkoin, mikä tarkoitti, että vain hänen vatsansa sai osansa niistä.

Minulle hän antoi tehtäväksi meloa, kun itse istui veneen etuosassa pullo haarovälissään. Olin kovin nälkäinen ja tunsin jokaisen rasvasormisen raapaisun säilykepurkissa vatsassani. Suolainen liha mätisi Charlien suussa, punainen viini valui nieluun ja minusta tuntui, että Charlie viihtyi siinä tilanteessa paremmin kuin sukellusveneessä. Hän takuulla näki kasvoillani närkästymisen merkkejä.

”Annas melan heilua vai kopsautanko tyhjällä pullolla päähäsi?”

”Sir, liha maistuisi minullekin. Voisiko siitä pienen nokareen…?”

Charlie päästi pitkän, räkäisen naurun.

”Lyhyt on aasin muisti. MINÄ pelastin henkiriepusi”, Charlie silitti veneen kylkeä, ”ja määrään tässä aluksessa. Tämä on myrskynkestävä, nerouden luomentuma. Syö sinä vain omia eväitäsi tai ole kiitollinen korppuihin.”

”Sir!”

”Niin sitä pitää! Ja nyt, nostakaamme yhdessä tämän aluksen, jota kutsukaamme tästedes Mary toiseksi, henkeä ”

Mela jäi hetkeksi veteen ja Charlien ärjy katse sai sen taas liikkumaan.

Hän kävi mielessään taistelua avatako kolmaskin viinipullo, mutta päätti laskeutua pitkäkseen eikä aikaakaan, kun murahteleminen loppui ja hiljainen kuorsauksen sorina puhkesi käyntiin.

Meloin hetken, mutta asettelin melan hyvin vähä-äänisesti veteen. Sitten kohottauduin ja vein lihapurkin Charlien vierestä. Siinä oli paljon rasvaa ja pieniä lihakokkareita. Laitoin sinne vettä, hieman lihalientä ja lastasin mössön suuhuni korpulla. Se oli niin hyvää, että mielenpohjassa kävi pahanlaatuisia mietteitä Charlieta ajatellen.

Mutta minä olin oppinut pelkäämään eikä minusta suoranaiseen surmatyöhön koskaan olisi. Ennemmin kuolisin kuin tappaisin, paitsi sodassa, ajattelin. Ja nythän olimme sodassa. Katkaisin hullunraskaat ajatukseni ja keskityin syömiseen. Vatsassa kurahteli raskaasti. Minun oli pakko ottaa vielä yksi korppu ja hieman vettä. Lopuksi laitoin kourallisen herneitä suuhun turpoamaan. Lojuin tähtitaivaan alla kädet niskan takana ja

minua kirpaisi valtava koti-ikävä.

Itkeä tihersin, kun ajattelin isää, äitiä ja Jimmya. Isomummo oli varmasti kuollut pois. Hän oli niin huonossa kunnossa jo lähtiessäni juopottelun ja tupakoinnin takia.

x X x

”Jumalauta, sitä on syöty ja juotu kaikki meidän ruuat, perkele!”

Charlien nenä oli liki omaani, hengitys haisi, kädet puristivat kaulustani.

”Mi-mi?”

”Sitä mi-mi. Sinulla on jumalauta herneitä vieläkin suussasi!”

”Se se on Mary lennättänyt ne suuhuni!”, kakaisin hädissäni herneet suustani.

Charlien ilme ällistyi, hän ihan pyllähti otteesta taaksepäin.

”Ha ha ha. Tuo oli kyllä parasta mitä aikoihin olen kuullut!”, hän rummutti polviaan, kunnes muisti krapulansa.

”Sinäkö se perkele joit tuon toisen pullon loppuun?”, Charlie katsoi pahasti kurtistaen toisen silmän umpeen kuin yksi näkisi enemmän.

”Sir, minä en juo.”

”Mutta söit luvatta herneitä?”, käsi luovi jo viimeisen viinipullon ja alkoi kiertää hampailla korkkia auki, ”Mitä muuta otit?”

”Vettä ja kaksi korppua.”

Charlien silmät olivat viininpunaiset. Pullo kohosi korkeuksiin ja sai palatessaan miehen irvistämään.

”Kissus! Kuinka tätä jämälitkua pystyi eilen juomaan? Huh huh!”

Meillä oli veitsi. Sidoimme Maryn jaloistaan kellukkeeseen ja viskasimme sen veteen. Minun tehtäväni oli vuodattaa muutama pisara verta käsivarresta veteen. Sitten Charlie alkoi räiskiä vettä lintua päin. Mary alkoi heiluttelemaan siipiä ärtyneesti. Charlie seurasi tarkoin, kun hai saapui ja ohjasi minua vetämään narua veneeseen. Se oli jännittävää… ja menestyksekästä.

Hain evä viilsi veden alle…

“No niin, vedä… vedä… nyt nopeasti – YLÖS!”

Minä kiskaisin Maryn ja kellukkeen veneeseen. Hai tuli perässä ja Charlie upotti veitsen sen kylkeen, tempaisi veneeseen ja tarjosi lisää terää.

Kuivatimme lihasuikaleita auringossa ja ne antoivat meille paljon voimaa kestää epätoivoista kellumista keskellä merta. Suurin puute siinä oli säilyvyys. Paahteessa liha pilaantui nopeasti. Oli syötävä kerralla paljon ja heitettävä loput pois. Aloitimmekin hain syönnin sen verellä.

Charlie valutti sen purkkeihin, kohotimme maljat ja joimme. Jätimme sitä varastoon houkutusvereksi ja käteni haava sai parantua rauhassa.

Minun oli oltava tarkkana, ettei Mary päätyisi hain hampaisiin. Aina hait eivät tulleet pintaa pitkin. Kävikin niin, että eräs meille liian iso hai sai yhdellä julmalla hampaallaan sitkeän otteen kellukkeesta. Naru pingoittui hain ja minun välille kireäksi kuin trapetsi, jolla Maryn elämä hatarasti keikkui.

Silloin Mary oppi ääntelemään. Nokka oli ollut tukossa eikä Charlien humalapäiset opetukset sukellusveneessä olleet tuottaneet tulosta. Ennemminkin se näytti loukkaantuneelta jurottajalta niiden jälkeen.

Mutta nyt hai kiskoi kelluketta syvyyksiin.

Minä olin narun toisessa päässä ja yritin vastata hain pään liikkeisiin, kun se ravisteli, että oli mennä olkapää sijoiltaan. Mary läpytti silmät hätää tulvillaan ja kurkusta kohosi epätoivoinen “krii krii”-rääkäisy.

Charlie tuli kaveriksi naruun ja vedimme yhdessä kellukkeen veneen viereen. Charlien saapas pamahti hain kuonoon ja sen hammas katkesi jääden muistoksi tiukasta kamppailustamme.

Tapahtuman jälkeen Mary alkoi pitää minusta. Se tajusi minun olevan hänen pelastava enkelinsä hainkalastuksessa ja alkoi viihtyä olkapäälläni. Opetin sen erottamaan paapuurin ja tyyrpyyrin, ja se oppi sanalla vaihtamaan olkapäätä. Voi, kuinka sen pienen otuksen olemassaolo lohduttikaan minua.

Eräänä aamuna, kun olin viskonut sille muutaman herneen, se lennähti olkapäälleni, kiskaisi hellästi korvanlehdestä ja kujersi sanan ni-ker.

“Kuulitko!? Mary sanoi neekeri?”

Keulalla tähystävä Charlie kohautteli olkiaan.

“Se sanoi sen!”

Charlie tarttui hernepurkkiin ja lorautti verta mereen. Pian alkoi tapahtua.

“Haita – ja sopivan kokoisia. Nyt Mary veteen!”

Minä aloin kiemurtelemaan.

“En tiedä. Minulla on huonot etiäiset Maryn suhteen…”

“Jumalauta, se on vain lintu. Haluatko sinä kuolla nälkään, hä? Ja sitäpaitsi minä en anna lupaa siihen!”, Charlie alkoi touhuta naruvyyhdin kanssa.

“Sir, jospa emme tällä kertaa laittaisi Marya veteen!”

“Se on minun lintuni ja teen sille mitä haluan. Vai pujotanko perseesi koukkuun!?”

Oloni oli aivan kauhistuttava. Tiesin, että ellen uhrautuisi, en näkisi Marya enää koskaan.

x x x

“Sinä yksi saatanan hullu. Musta kasa sekopäistä paskaa. Saatana, taidan upottaa sinut mereen yksin tein.”

Olimme taistelleet kauan ajatukseni kanssa. Charlie uhkaili ja puhui järkeä, mutta minä päätin näyttää.

Charlie otti vyönsä ja teki siitä kiristyssiteen nilkkaan.

“Sinä pidät minua pilipalimiehenä”, Charlie yritti vielä, “luulet etten uskalla leikata varvastasi.”

“Jos et sinä, niin minä itse sitten. Ei tuo poikkea niistä miljoonista perunoista joita kuorin.”

“Me voimme panna säilykelihaa koukkuun halvatun idiootti ja pyydystää kalan. Ja kalalla me voimme pyydystää lisää kalaa.”

Kunniamerkin neulasta, minkä sain Ärjy-Billin sammuttamisesta, oli Charlie väännellyt kelpo koukun.

“Ota se varvas, Charlie. Onko sinusta miestä siihen?”

“Tiedäkin hullu, että sinulta voi lähteä koko jalka, ja se on sitten mustaa loppumatka.”

Minä nyökkäsin itsevarmasti. Jalkani alkoi kuitenkin täristä kuin kuumeinen kavio.

“Älä nyhdä sitä kinttuasi! No, oletko val…”

Charlie nyppäisi pikkuvarpaan kuin kalanpään yhdellä määrätietoisella liikkeellä. Varvas tippui veneen pohjalle.

“Jumalauta! Sinä et änähtänytkään!, Charlie oli kalkkia kasvoiltaan.

“Ei tuntunut missään”, vastasin kertomatta, ettei pikkuvarpaassa ollut ollut tuntoa kahteenkymmeneen vuoteen, kun se oli jäänyt lehmän kavion alle.

Seuraava näky salpasi minunkin hengityksen. Mary oli seurannut toimenpidettä, nähnyt varpaani silmissään vaihteluksi ainaiseen herneensyöntiin ja nyt se leijaili varpaan luo, iski nokkansa siihen ja pyrähti ilmaan.

Ei se kauas olisi päässyt, mutta Charlie säikähti otuksen temppua ja alkoi huitoa kuin ilma olisi tulvillaan pistiäisiä.

“JEESUS! OTA SE KIINNI!

Charlien paniikki sai minutkin paniikkiin ja niin kävi eläimellekin. Se nousi kohtisuoraan ylöspäin minkä siivistään irti sai. Me Charlien kanssa huomasimme hetken halaavamme toisiamme, sitten kaaduimme taaksepäin. Mary katsoi yhä meitä ylhäältä siivet säksättäen. Se näytti miettivän mitä tehdä, kunnes voimat loppuivat kuin sitä olisi ammuttu ja lintu tippui rättinä syliimme. Varvas irtosi ilmassa nokasta, osui veneen reunaan ja samassa minä pomppasin sen kimppuun. Se olisi hyvinkin voinut jäädä veneeseen, mutta liikkeeni heilautti sen mereen. Mitään miettimättä sukelsin perään.

Näin sen melko hyvin. Se upposi leijaillen – kuin matkastaan nauttien. Kiskoin itseäni perässä syvyyteen. Keuhkot alkoivat huomautella hapenpuutteesta, korvissa kohisi. Päätin, että ennemmin hukun kuin lasken varpaani pohjaan.

Sitten jostain ylhäältä vilahti kädenmittainen kala, rumana kuin piru se vilahti varpaan kantaan, imaisi sen suuhunsa, muputti sitä hetken. Ölisin veden alla isoon ääneen ja säikäytin kalan matkoihinsa – varvas kitusissaan!

Menetys otti niin paljon päähän, että kun matkalla pintaan näin hain saapuvan, houkuttelin sen verisellä kintullani iskuetäisyydelle ja tempaisin kutaletta otsalla kuonoon. Otus jäi käsiini kuin kurpitsa. Parilla potkulla olin pinnassa ja mätkäisin hain Charlien jalkoihin.

“VOI JEESUS KRISTUS SINUN KANSSASI!”

Sen jälkeen Charlie vannoi, ettei hänelle enää tarvitse sanoa sir.

X X X

Iltaisin aurinko muuttui aavistuksen sinertäväksi. Charliella oli selitys sille.

“Me ollaan matkalla pohjoisnavalle. Sinne jäätyy aurinkokin.”

Sanoessaan Charlie oikoi kauluksia pystyyn. Merellä totisesti oli pirullista. Päivisin toivoi, että tulisi ilta ja lopettaisi auringon paahteen, mutta auringon painuessa mailleen mieli muuttui nopeasti. Kuumuus haihtui hetkessä iholta ja veri alkoi hyytymään. Jouduimme olemaan selät vastakkain, kylki kyljessä. Alkuun se oli meille molemmille epämukavaa, mutta lämpö teki tehtävänsä. Toisinaan tanssin tai autoin Charlieta oikomaan jalkojaan. Hieroinkin niitä. Siitä Charlie sanoikin pitävänsä.

Heräsin ihmeellisen virkeänä. Olin nähnyt unta seikkailija Kristofosta. Hän oli pyydystänyt suolta sammakon rasiaan, leiriytynyt ja kuunteli tarkoin rasiaa: krook, krook. Kristofo yritti matkia ääntä. Tietysti sammakko kuoli nopeasti hapenpuutteeseen. Ei se kauaa pullistellut, joten Kristofo pyydysti toisen sammakon samoin lopputuloksin. Hän oli varma, että ääni oli väärä.

Tajusin nopeasti jotain puuttuvan.

“Missäs Mary on?”

“Hai…”

“Ha-hai…?”

“Hai.”

“Hai?”

“Et voi kuvitella neekeri. Olin tuossa juoma-astian luona kyyryssä. Mary teki pyrähtelyjään. Hai tuli kuin lentokala veneen yli, silpaisi Maryn köyristyneen selkäni takaa ja pulahti lintu suussaan takaisin mereen. Kaikki kävi siinä silmänräpäyksessä. Olisin huutanut, jos olisin ehtinyt.”

“Et yrittänyt pelastaa sitä?”

“Mitäpä tuossa oli pelastamista. Katsoin vain kohtaa mihin hai oli hypännyt, vesirenkaat hälvenivät, mitään ei kuulunut, ei evääkään näkynyt missään. Mitäpä siinä pystyi tekemään?”

“Et herättänyt minua?”

“Sinä olet jo kovia kokenut muutenkin”, Charlie nyökkäsi jalkaani kohti.

“Mikset sinä herättänyt minua?”

“Koska makasit ja hymisit siinä kuin saanut lammas!”

Olin järkyttynyt. Ja syvästi loukkaantunut Charlien välinpitämättömyyteen.

Charlie kaivoi korppupussin esiin, otti yhdet molemmille. Esitin välinpitämätöntä, vaikka maha huusi korpun perään.

“Etkö aio syödä korppuasi?”

“Ei ole nälkä.”

“Hmh.”

Charlie ampuisi minut vielä nälkäänsä vaikka valoraketilla. Oli parempi pysyä vähissä eväissä.

Lysähdin selälleni. Sininen taivas ja valkoiset pilvet elivät yläpuolellani. Siellä Marykin kai lenteli. Siltä se äkkiä tuntui. Ajattelin kaikkea mielipahaa mitä Charlie oli minulle tuottanut. Vilkuilin häntä salaa. Kuinka helppoa olisi pukata hänet ulos lautalta.

“Charlie…?”

“Niin?”

“Miksi sinulla on höyhen suupielessäsi?”

Charlie pyyhkäisi nopeasti suutaan.

“Se on partaa.”

“Mistä asti partasi on vihreänä kasvanut?”

“Partaa se perkele on!”

“Anna kun koetan!”

“Ja perkele neekeri. Sinähän alat kukkoilemaan!”

“Sinä saatana söit Maryn!”

“Sanoitko sinä minulle saatana, saatanan saatana?”

Samassa Charlien visukinttu heilahti. Sain juuri ja juuri nitkautettua ruumiini, ettei jalka osunut kulkusiini.

Tönäisin Charlieta. Hän heilahti hämmästyneenä taaksepäin. Kuulin vaimean loiskahduksen sivullani. Hain valkoiset nahkasilmät sulkeutuivat, iso pyrstö heijasi minua hipoen, tuhathampainen suu avautui. Luulin nähneeni Charlien pään irtoavan.

Lennähdin taaksepäin. Minulla meni housuun. Charlie seisoi jähmettyneenä paikallaan. Vesi pärskyi päällemme.

“Nyt se perkele vei hattunikin!”

Siihen minulla ei ollut mitään sanomista.

xXx

Charlie oli ilman hattuaan kuin orpo. Hänen valkoiset hiuksensa näyttivät niin ohuilta. Punainen nahka paistoi hiusten välistä ja parta oli alkanut kasvaa oranssina saarekkeina.

Silmät, ne Charliessa olivat ensimmäisellä tapaamiskerralla tehneet vaikutuksen. Kirkkaat, siniset silmät. Samalla viileää jäätä ja kuitenkin tulta.

“No niin! Ja homman nimi on tämä. Mikäs se on muuten neekerin nimi?”

“Pender Cabula jr, sir!”

“Eihän sellaista olekaan.”

“Kristinkasteessa annettu!”, minä vastasin.

“SIR SINULLE SAATANAN ÖLJYNAHKA!”

“Si-sir…”

“JA RYHTIÄ. MINÄ EN KATSELE KEITTIÖSSÄNI MITÄÄN VAAPPUAJIA. KATSOKIN ETTÄ SELVIÄT KOEAJAN ILMAN MITÄÄN KOMMERVENKKEJA TAI LENNÄTÄN SINUT HELVETTIIN TÄÄLTÄ!”

“Ky-yllä, sir!”

“EIKÄ SE SIIHEN KOEAIKAAN LOPU. NYT ON SOTA. PYSYYKÖ SE SAATANA PERUNANKUORIMAVEITSI NOISSA HYPPYSISSÄ!?”

“Sir, pysyy!”, suustani kiljahti.

Ja minä kuorin. Kun opin, ei silmä ehtinyt pysyä vauhdissani mukana. Minä luuttusin, minä tiskasin, minä hankasin. Kerran Charlie tuli eteeni, seurasi vilkasta perunankuorintaa hieman uteliaana, kunnes hän tajusi olleensa liian “antelias”.

“ÄLÄ RÄISKI NIITÄ KUORIA YMPÄRIINSÄ!”

Vasta kun pyykkejä hakeva kiinalainen kuiskasi Charlien pitävän minusta, aloin uskoa, ettei hän tappaisi minua.

“Kyllä sinä selviät, mutta entinen keittiömies ammuttiin tolpedoputkesta helvettiin täältä”, kiinalainen kertoi matalalla äänellä Charlien tarjotessa taustalla pahaa silmää.

“Miksi?”

“Pilupalka käytti liikaa sokelia kahvissaan.”

“En ymmärrä.”

“Charlie tarvitsee paljon sokelia kiljuihinsa. Joten valo vain.”

En koskaan enää käyttänyt sokeria aluksessa.

Mutta se kapteeninhattu. Se jotenkin höysti Charlien pitkän, vihaisen varren. Hän oli nyt ihan eksyksissä. Hän alkoi istua kädet päänsä suojana ja se kävi hänen hartioihinsa ja käsiä piti oikoa koko ajan. Se näytti kovin vaivalloiselta. Auringonpoltteen takia hänen piti uhrata toinen sukkansa ja viruteltuaan sitä puoli päivää, alkoi se mahtua hänen päähänsä. Toisen puolen päivää hän vahti nauroinko.

Lentävän hain takia meidän oli oltava varovaisia. Tarpeiden teko alkoi veneen pohjalla, kyljittäin. Huomasin kun Charlie vilkuili vehjettäni ikään kuin sitä ei olisi voinut olla katsomatta.

“Junior?”

“Charlie.”

“Onko se teillä neekereillä niin kuin, niin kuin… kahvia?”

Charlien jutut kävivät kummallisiksi. Hän taisi huomata hämmennykseni ja hermostui.

“No etkö sinä piru vie tajua mitä tarkoitan!?”

“En, sir!”

“No pussikastike perkele. Onko se teillä neekereillä ruskeaa, niin kuin kahvi?”

“Pussikastike?”

“Niin!”

Mietin hetken.

“Onko teidän paskanne valkoista, sir?”

Charlie hermosui.

“Haista sinä neekeri vittu, ja enkö MINÄ SAATANA KIELTÄNYT SIRITTELYN, MITÄ? ETKÖ SINÄ PAVIAANI KOSKAAN OPI!”

x X X

Iltaisin, kun selviytyminen taukosi kuin Herran haltuun; kelluassamme uneliaasti kohti tuntematonta, sai kaihomielisyys meidät otteisiinsa. Charlienkin ajatusmaailmaan tuli uusia sävyjä. Ruuasta me puhuimme loputtomiin.

“Ajattele, kun saisi upottaa suun täyteen herkkuja. Kinkkua ja perunoita”, Charlie aloitti kiusaamisen.

“Uuuuu… Grillattua maissia.”

“Mmmm… Härän kylkeä punaviinikastikkeessa.”

“Valkoista leipää, voita, juustoa…”

“Pekonia ja munia.”

“Omenapiirakkaa ja omenamehua.”

“Lettujä ja mansikoita.”

“Kahvia.”

“Aaaaa, ole hiljaa. En kestä enää!”, Charlie hypähti ja raastoi hiuksiaan. Minä nauroin. Kärsimyksemme oli yhteinen, mutta nauruni loppui ja tuli itku.

Näin maissipellot, tunsin ruskeanpunaisen hiekan varpaitteni alla. Naapurin Jack toi meille “liikoja” kaloja, kuten hän ilmaisi.

“Noh, itkisin minäkin itseni seurassa.”

“On vain niin ikävä kotiin.”

Charlie tuhahti.

“Onnekas paskiainen. Minulla ei ole menneisyydessä mitään. Vain isäni hautapaikka missä käyn toisinaan tanssimassa. Oi, sinä vanha sierettynyt haaska. Levätköön sielusi rauhassa siellä saatanan oikealla puolella.”

Tämän kaiken Charlie puhui paatostaen. Hän odotti hetken kuin olisi odottanut minun kysyvän jotain, aloitti sitten uudella sävyllä:

“Isällä oli puinen pahkakeppi millä hän piti äidin ja minut järjestyksessä. Se keppi oli kuin pirun kieli: kova, köhmyinen, nopea ja tarkka.

Isän suurin hellyydenosoitus oli “silitys”. Miten teidän perheessä lapsia silitettiin, Junior? Meillä kynsillä…”

“Ei meillä liiemmin joudettu lapsia silittelemään, mutta lämpimiä ne olivat, milloin kohdalle sattuivat”, minä kerroin rehellisesti.

“Onnekas paskiainen.”

Mietin, että olinko minä niin onnekas sittenkään. Isä alkoi sairastella liian työtaakan kurmuttamana ja jouduin kylmiltäni ottamaan ison talon vastuulleni. Lähdin töihin puoli viideltä ja palasin kymmenen aikoihin kotiin.

Joskus olin niin väsynyt, etten jaksanut tulla kotiin, vaan nukuin heinäkaukalossa. Tallissa oli rottia ja inhottavia pistiäisiä, jotka yrittivät kaivautua ihon alle. Koko ruumis oli peitettävä säkkikankaaseen ja sehän hiosti.

Ja että, kuinka olin päätynyt töihin helvetilliseen kalapurkkiin.

Isä oli päässyt viikoksi sängystä töihin. Olin palannut torille. Valkoinen, minulle tuntematon mies kävi ostamassa mehua ja hedelmiä. Hänellä oli ylimielisen oloinen, kuriton naama ja tarkkaileva katse. Hän jutteli aina muutaman sanan mehulasillisen ääressä, valitteli hellettä, kyseli kaikenlaisia, mitkä saivat minut epäluuloiseksi.

“Haluaisitko liittyä armeijan palvelukseen?”, mies kysyi kerran muina miehinä, minun täytellessä uutta lasia.

Hätkähdin, sillä tuoreessa muistissa oli isäni tapaus. Mies huomasi säikähdykseni ja jatkoi nopeasti: “Huoltoon… Palkka on mittava: kaksi dollaria jokaiselta päivältä, ilmainen ruoka, vaatetus, terveydenhuolto… Ja virallinen palvelussopimus sekä palveluksen loputtua työtodistus.”

“Minne ja kauanko?”

“Satamaan, pääesikuntaan. Yksi vuosi, ja jos haluat – sopimus uusitaan.”

“Onko se vaarallista?”

“Ei, ainoa vaara sodassa on pommittajat, mutta esikunnassa on pommisuojat parhaasta päästä. Jos jotain sattuisi, palkka lähetettäisiin perheellesi ja päälle vielä 500 dollaria.”

“Terveydenhuolto?”

“Jep.”

Minulla oli ollut ongelmia viisaudenhampaitteni kanssa. Nyt voisin päästä niistä eroon. Se olisi mittava säästö.

“Miten homma etenee?”

“Kirjoitat kanssani sopimuksen. Ensin suoritat kuukauden koulutusjakson ja sitten hommiiin.”

Isä suuttui pahanpäiväisesti. Minua pelotti, että hän romahtaa täysin.

“Kuka nyt hoitaa ison talon työt, jos minun kuntoni ei kestä!? Kerro se Junior! Mikä helvetti sinua vaivaa? Oletko sinä täysin nuoruutesi lumoissa. Pölkkypää!”

Minä en kestänyt sitä. Pakkasin illalla salaa kamani ja häivyin sieltä. Sain Sue Martinilta luvan nukkua pari yötä riippukeinussa hänen takapihallaan. En voinut vastustaa kiusausta, otin yhdet alushousut pyykkinarulta ja piilotin ne omieni joukkoon.

x x X

Olin viimeinen paikalla. Sotilaspukuisia miehiä mulkoili minua bussin ikkunoista. Laitoin nimentapaisen vielä pariin paperiin. Siviilivaatteet laitettiin kangaspussiin ja sonnustauduin virka-asuuni.

Se tuntui aivan mahtavalle: jaloissani prässihousut, yllä karkeahko kauluspaita, jonka päällä asetakki.

Astuin bussiin sydän täynnä seikkailumieltä.

“Sano vääpeli Zanettille erikoisterveiset oppilas Eugene Milleriltä”, värvääjäni toivotti.

“Sanotaan!”

Matka kesti kolme päivää ja yötä. Kaikki olivat valkoisia eikä minuun kiinnitetty minkäänlaista huomiota. Tulin epäuskoiseksi koko hommaa kohtaan. Tuli jopa tallia ikävä. Ajattelin karata pysäkillä ja liftata takaisin kotiin.

Mietteet katkaisi ajatus perheestä.

Minusta oli tultava jotain.

Viimein saavuimme kasarmille. Olimme kyllä aika ihmeissämme kaikki. Nimeä sai toistaa joka toiselle ja asennontapaista jo siinä pyydettiin. Oli sen verran myöhä, ettei meitä vielä varustettu, vaan ohjattiin tupiin ja punkkiimme. Uni tulikin nopeasti. Bussissa istumisessa oli jotain raskasta.

Vääpeli tuli yöllä hirmuisessa humalassa tupaan. Nuori ja kaunis naikkonen koikkui hänen kyljessään.

“KOMPPANIASSA HE-RÄ-TYYS. RUNKKARIT – RIVIIN… JÄRJESTY!”

Nainen tiherteli vääpelin komennoille, joka halusi näyttää mahtiaan lemmitylleen. Me loikimme punkistamme unisina riviin.

“ASENTO! LE–POO!”

Teimme jonkinlaista asennontapaista liikettä.

“PÄIVÄÄ JOUKKUE!”

Katselimme toisiamme. Sitten alkoi kuulua yksittäisiä päivää vastauksia.

“OPPIMATTOMAT SURKIMUKSET! KAKSI KIERROSTA KASARMIN YMPÄRI. MARS, MARS!

Juoksimme ryminällä ovesta ulos, kiersimme talon kaksi kertaa ja palasimme tupaan.

Vääpeli odotti, että äänet laantuivat. Hän alkoi aistia riviämme. Harmikseni hän tuli suoraan minun eteeni.

“Asento! Hik. Nimi?”

“Pender Cabula jr, sir.”

“Kumma nimi. Mistä helvetistä?”

“Etelästä, sir.”

“Hmh. Puhutte kuin kurkkunne olisi paskaa täynnä. Hmmm… ja hikenne haisee pelolle. Ettette ole neekeri?!”

Katsoin miehiä, jotka puistelivat varoittavina päitään.

“En, sir!”

Vääpeli nosti rupiset kätensä ja alkoi tunnustella huulia, nenää, hiuksiani. Hengitys lemusi kuin sikala. Valkoiset silmät mollottivat kuin kuplat.

“Neekeri te olette!”, vääpeli vetäisi pistoolin esiin, mutta helpotuksekseni tyttö tarttui vääpeliä hihasta.

“Tule kulta. Minua ikävystyttää. Mennään pitämään hauskaa.”

“Saatana! Tietäkääkin raakileet. Vääpeli Zanetin miekka teurastaa teidät tarvittaessa kuin kanat!”

Asetuimme punkkiimme. Sydän löi kuin kyläsepän käsi. Pimeydestä kuului rauhallinen ääni:

“Sinun on parasta opetella puhumaan, niin kuin valkoiset puhuu tai sinusta ei ole pian mitään jäljellä.”

XxX

Vääpeli ei muistanut aamulla tapauksesta mitään. Ääntä tuskin kuuli, kun hän toivotti meidät koulutusjaksolle tervetulleeksi. Lyhyen puheen jälkeen hän kätteli meidät. Eilinen tuoreessa mielessä muutin ääneni kimeäksi.

“Junior Cabula, sir! Erikoisterveiset oppilas Eugene Milleriltä!”

“Hemmetti! Onko tämä pilaa?”

“Ei, sir.”

“JUMALAUTA! SE PASKA nussi tyttöni tiineeksi, puoskaroi hänestä lapsettoman. Älä koskaan mainitse sitä miestä, ellet halua lyijyä hampaisiisi”, Zanettin krapulainen käsi hipelöi pistoolitaskua uhkaavasti.

“En, sir. E-en…”

“MAAHAN, YLÖS, MAAHAN, YLÖS, MAAHAN, YLÖS. 1001 punnerrusta. Kersantti valvoo!”

“Sir!

X x x

Ei höykky siihen loppunut. Tottakai kersantti O`Malleylla oli Zanetin käsky takaraivossaan hakata minusta paskat pihalle.

Sen hän osasi ja saivat sitä kokea muutkin untuvikot.

”PIENINTÄKÄÄN POIKAILUA EN TULE MIEHILTÄNI SIETÄMÄÄN, ONKO SELVÄ!? MINUN TEHTÄVÄNI ON PUSKEA TEISTÄ PASKAT PIHALLE, ETTEI VIHOLLISELLE JÄÄ MITÄÄN MAHDOLLISUUTTA TEHDÄ SITÄ! TULETTE KUSEMAAN VERTA YHDEN PUNAISEN MEREN VERRAN, PASKANTAMAAN SUOLTA KUIN JÄLKEISIÄ JA OKSENTAMAAN KUIN HUORAT UPSEERIKERHON UUDENVUODENJUHLISSA!”

“KYLLÄ, SIR!!!”

“SANOTTEKO TE TUOTA VASTAUKSEKSI? MUMMONI PIERAISEEKIN KOVEMMIN KUIN TEIDÄN HAIVENHUULILTANNE LÄHTEE YRITYSTÄ!!!”

“KYLLÄ, SIR!”, riekaisimme niin kovaa, että kessukin tiesi, ettemme pystyisi parempaan.

“SE OLI KUIN SAMAN MUMMON TUHU KOLMEN VILTIN ALLA! KASARMIN YMPÄRI KOLMETOISTA KIERROSTA… MARS MARS… JA VIIMEINEN PESEE VESSAT…”

Sekös meihin teki liikettä.

Olin varreltani hoikka, mutta kestävä. Jätin joukkueen taakseni ja juoksin. Minun oli näytettävä. Minun oli oltava muita parempi.

Kuulin takaa tuskaista ähinää, marinaa ja valitusta.

Minä en halunnut joutua Zanettin miekan alle.

Kolmen kierroksen jälkeen ohitin ensimmäisen, kymmenen kierroksen jälkeen joukkueesta toisen – kierroksella. Lopulta tein niin kaikille ja ylpeänä päädyin O`Malleyn eteen tekemään ilmoitusta:

“Herra kersantti. Alokas Cabula kiertänyt kolmetoista kierrosta kasarmin ympäri.”

O`Malley mulkoi epäluuloisesti ja mittasi minut katseellaan. Porkkananväriset, paksut viikset vipattivat enteellisesti.

“TE OLETTE PÄIVÄNSELVÄ HUIJARI! KUINKA JULKEATTE VÄITTÄÄ JUOSSEENNE KOLMETOISTA KIERROSTA NOIN NOPEASTI MUIHIN NÄHDEN!!?? MINÄPÄ SELITÄN. TE ETTE OSAA PERKELE LASKEA!!!”

“Sir, o-olen ollut ka-karjakkona…”

Sylki lensi kasvoilleni, joten jouduin sulkemaan silmäni.

“SEHÄN SELITTÄÄKIN KAIKEN! OLETTE LEHMIENNUSSIJA JA SONNIT OVAT NUSSINEET TEITÄ KORVIIN. TE OLETTE NIIN PERKELEEN SEKAISIN KOKO MIES. EIHÄN TEISSÄ OLE EDES MIESTÄ KATSOA MIESTÄ SILMIIN!!!”

Avasin silmäni ja samalla saapui kolmen miehen kiri. Kersantti ärsyyntyi heidän mölistessä ilmoituksia samaan aikaan ja määräsikin juostavaksi toiset 13 kierrosta niin, että puolet juoksivat ja heillä oli mies reppuselässä.

Meillä oli tuvassa ujo ja lihava mies: Tankiksi häntä kutsuttiin. Hän taisi tulla juuri kuudennelta kierrokselta kasarmin sivu ja huojentui, kun O`Malley viittoi hänet luoksemme.

“JA ALOKAS DANKERTON HYPPÄÄ CABULAN SELKÄÄN. KOLMETOISTA KIERROSTA, MARS, MARS!!!”

xXX

Minä nyt siitä siivoustyöstä mieltäni pahoittanut, mutta kun siinä hammasharjassa oli vain kymmenkunta karvaa nokassa.

“JA HOHTAVAN PUHDASTA! HALUAN NÄHDÄ ULJAAN KUVANI JOKAISESTA POSLIINISTA. JA PEILIT, ALTAAT. AIKAA YKSI TUNTI!”

“SIR!”

Yritin aloittaa viimeisestä, mutta eihän se tietenkään käynyt päinsä. Tankki tuli juuri paskalta ja kersantti ohjasi minut sinne. Oli ollut papusoppaa ja senhän tiesi.

Onnekseni oven aukaisun pöläys poistutti kersantin paikalta ja sain kiirehtiä rauhassa. Vessoja oli kaksitoista eikä niitä saanut puhtaiksi sillä kynityllä hammasharjalla, joten otin sukkani ja hankasin pytyt niillä.

Sitten höngin peileihin ja hankasin nekin kiiltäviksi. Kiirehdin altaiden kimpussa ja huomasin kellosta voittavani tämän kilpailun. Sitten kauhukseni huomasin Tankin palaavan vessaan.

“Mikä hätä sinulla on???”

“Puuh, puuh”, uhkui Tankki punakkana ja kiirehti paksuilla jaloillaan looshiin. Pian vyö kilahti, pytyssä rämähti.

Kello naksahti tunnin täyttyneen ja kyynel saapui väkisinkin silmään.

”ONKO KARJANLASKIJA SAANUT PYTYT TIMMIIN KUNTOON, MITÄ?!”

Toisinaan minun oli vaikea ymmärtää kaiken tämän tarkoitusta.

XXx

Ampumisessa minä yllätin kaikki, jopa itsenikin ja se jos mikä oli sotilaan taito. Ammuimme ensin kohdistuslaukaukset 500 jaardin päästä kivääreillämme, jotka osasimme purkaa “kulleillammekin”, kuten O`Malley lupasi luutnantti Looneylle joukkueen aamutarkastuksessa.

“Purkaakos nämä pojat kiväärin kullit velttoinakin?” Looney hörähti leikkimielisesti.

“Vaikka huora olisi purrut nupit irti”, herra luutnantti, “nämä pojat purkavat kiväärit, kasaavat ne ja ampuvat vihollisia vasemmalta ja oikealta.”

Joskus minä pidin kersantti O`Malleysta.

“Noh, sehän on mukava kuulla. Ei kun ampumaan sitten!”

“KYLLÄ SIR!”

Ja lähdimme juoksemaan muodostelmassa kiväärit olkapäillämme rataa kohti. Pikkuisen tihkusi vettä ja se tuntui hyvälle. O`Malley antoi laulukäskyn ja me avasimme yhteiset suumme seuraavasti:

Me poikiasi ollaan vaan, matkalla jonnekin unholaan. En rakasta kaipaa, en matkalla kuolemaan!

Radalla jaettiin kolme patruunaa ja niiden asennusta lippaaseen seurattiin tarkoin.

“JA TÄÄLTÄ EI TULE KATOAMAAN YHTÄÄN PATRUUNAA. KAIKKI ON AMMUTTAVA AMPUMAKÄSKYN JÄLKEEN TAULUA KOHTI.

MIKÄLI JOKU RIKKOO KÄSKYÄ, SAA HÄN KAIVAA ASEENSA PERSEESTÄ OMILLA HAMPAILLAAN! KÄSISTÄ SIIHEN EI TULE ENÄÄ OLEMAAN!”

Henkeä oli kersantinkin välillä vedettävä.

“MIKÄLI ASEESEEN TULEE HÄIRIÖ, NOSTATTE TOISEN KÄDEN YLÖS, ASE EI LIIKAHDAKAAN AMPUMASUUNNASTA TAI MINÄ TULEN JA AMMUN NISKALAUKAUKSEN SILLE KUSIPÄÄLLE.

OLEN AIVAN TAKANANNE, PAINAKAA TÄMÄ PAKSUIHIN PÄIHINNE – ONKO SELVÄ!”

“KYLLÄ SIR!”

“MUTTA MITEN ASEISIIN EDES TULISI HÄIRIÖITÄ? TEHÄN OLETTE ITSE PUHDISTANEET ASEENNE, JOTEN PAREMPI ETTEI TÄTÄ TAPAHDU TAI…”

“He-herra kersantti. A-alokas Dankerton… Saanko puhutella…” värisi hiljainen ääni.

“NO JOHAN TE PUHUTTELETTE!”

“Mi-minä en ehtinyt puhdistaa asetta ö-öljystä.”

“KUINKA NIIN!?”

Tankki oli taas syönyt pitkään aamiaisella ja istunut vessassa, kun me muut olimme puhdistaneet aseemme.

Tankki oli kaikessa aina jäljessä, vaikka oli laihtunut jo monta paunaa höykytyksessä. Ampumaradalle hän jaksoi juuri ja juuri hölkätä. Laulua hänestä ei tosin enää irronnut.

Tankki toi välillä helpotusta minun höyryttämiseeni. Olin siitä jopa salaa tyytyväinen.

“PERKELEEN PERKELE! ALOKAS DANKERTON, YLÖS!”

Tankki könysi ylös ja teki asennon.

“HOUSUT ALAS – PUDOTTAKAA!”

Tankki epäröi sekunnin.

“HOUSUT SAANANA KINTTUUN KUIN OLISI JO!”

Tankki sai hätiköityä housunsa alas.

“ALUSHOUSUT MYÖS!”

Tankki silpaisi aluksensa kaikkien töllisteltäväksi.

“MITÄ HELVETTIÄ? EIHÄN SIELLÄ MIKÄÄN VITTU OLLUTKAAN. KYLLÄ KAI TUOTA NAPPIA VOI KULLIKSI KUTSUA, MUTTA HENKISESTI TÄYSIN MUNATON MIES. KAIKKI MUUT PAITSI ALOKAS DANKERTON. LIPAS –LATAA… LIPAS KIINNI.. LATAA. KOLME LAUKAUSTA TAULUUN – AMPUKAA!”

Tankki tärähteli laukausten kajahdellessa maaleihinsa.

xXx

Tiukkaan sidotut päivät opettivat meitä.

Opimme esikuntakäyttäytymistä, kaivamaan poteroja, vartioimaan, tekemään hälytyksiä, piilottamaan miinoja, heittämään käsikranaatteja ja niin edelleen. Meidän tuvassa oli kaksitoista miestä enkä päässyt tutustumaan kehenkään. Edes Tankki ei jutellut kanssani. Tosin hän ei jutellut kenenkään kanssa vaan vietti aikansa lukemalla kirjoja punkassaan. Joskus öisin, jos päivä oli ollut varsin kova, kuulin hänen itkevän tyynyynsä vasten.

Sain kuitenkin olla tupakavereiltani rauhassa. “Kirjoitin” kirjeitä Sue Martinille. Kerroin niissä, kuinka palavasti häntä rakastinkaan, – kuinka unelmoin hänen punaisista hiuksistaan kaikki ne tunnit – hymyä unohtamatta. Kirjoitin, kuinka palattuani keksisin meille hyvän elinkeinon, kosisin ja että ratsastaisimme valkoisella hevosella minne hän ikinä tahtoikin.

Niihin oli helppo laittaa kaikki mitä ajatteli, sillä enhän osannut kirjoittaa. Väänsin vain koukeroita ja kirjaimentapaisia miten taisin.

Minulle määrättiin illaksi auttamisvuoroja sotilaskodin keittiössä. Siellä tiskasin, luuttusin pöytiä, lattioita ja asettelin leivonnaisia tarjolle. Kyseessä oli rangaistus, mutta se koitui onnekseni, sain olla iltaisin rauhassa ja auttaja sai syödä leivonnaisia lähes mielin määrin. Toisinaan laitoin muutaman kolikon flipperiin.Yritin silti säästää niin paljon kuin vain mahdollista.

xxX

Kesken peruskoulutusjakson minut siirrettiin keittäjäkurssille. Kasarmin keittiö kärähti (käsittääkseni Tankin perunankuorintasulkeisissa oli tapahtunut jotain, sillä en nähnyt häntä enää koskaan) ja oli remontissa.

O`Malley kertoi tapauksesta aamun käskynjaolla ja kysyi vapaaehtoisia keittiöpalvelukseen. Kukaan ei liikahtanut ja O`Malleyn silmät porasivat riviä terävinä.

”Alokas Cabula näyttää halukkaalta tähän tehtävään?”

”Kyllä, sir!”

Koko pataljoonan ruuat tehtiin nyt poikkeuksellisesti ulkona soppatykeillä. Keittäjän virkaan oli ujutettu viisi muutakin miestä eri komppanioista.

Meidän esimiehemme oli talousupseeri, yliluutnantti Thornton. Häntä ei armeijan touhut “kiinnostaneet paskaakaan”. Saimme olla vailla joutavia kunnianosoituksia ja juoksemisia.

Paineita oli silti.

Ruokaa piti saada tykeillä valmiiksi viidellesadalle miehelle. Kenttäkeittiöt olivat hitaasti lämpiäviä, nokisia ja ensimmäisenä päivänä emme saaneet vettä mitenkään kiehumaan. Lihat, kasvikset ja perunat oli heitettävä lämpimään veteen lillumaan.

Kaikki muut keittäjät katosivat jonnekin, kun ruuan jako alkoi. Luutnanttiakaan ei näkynyt missään.

Kauhoin ruuan pyttyihin ja tein ruokailulinjastoja hätäpäissäni lukuisille joukkueille.

Sitä kesti ja kesti.

Miehiä lappasi loputtomina ryöppyinä. Ärtyneet suut iskivät pelkkää valitusta; varsinkin niistä hemmetin “kiviperunoista”. Koko ajan piti pitää huoli, ettei linjastoista loppunut mikään. Ja leivän loputtua jouduin juoksemaan sitä lisää keittiön varastosta.

Voi sitä huutoa. Juoksin kuin karja olisi hajonnut salamaniskussa.

Sain lopulta ruuan jaettua. Oikaisin selälleni hietikolle ja lepäsin.

Sitten muut keittäjät saapuivat hyväntuulisina suut sotilaskodin leivonnaisia jauhaen.

Yliluutnantti Thornton osui samaan hetkeen.

”Täällä onkin ruoka jo jaettu. Hienoa pojat! Seuraavaksi pyttyjen ja tykkien pesu. Cabula näyttääkin levänneeltä tähän toimeen…”

Tämä oli minullekin liikaa. Hyppäsin pystyyn: ”Herra yliluuntnantti! Alokas Cabula suorittanut päivällisen jaon ypöyksin ja pyytää vapautukseksi vapautusta patojen pesusta, sir!!!”

”Onko tämä totta???” Thornton kääntyi munkkisuihin päin.

Ärtyneet miehet laskivat hartiansa alas.

”Cabula voi poistua komppaniaan. Muut pesevät padat!”

En jäänyt ilman kostoa. Tuotiin viesti, että minun oli noustava aamulla neljän aikaan tykkejä lämmittämään.

Päivystäjä herätti varttia vaille. Puin ylleni ja valmistauduin poistumaan koleaan yöhön.

”Käy heittämässä mennessäsi kamiinaan muutama klapi Zanettin teltalla. Tarjoan sinulle kahvit siitä hyvästä”, päivystäjänä toimiva alikersantti Nickersson pyysi.

”Mitä Zanetti teltassa tekee?”

”Tiedäthän sen akan? Hullun Marthan? Sehän leipoo päivät omenapiirakoita ja lopun illan mättää niillä Zanettia, jos tällä on ryyppy päällä… Miten sokea niitä väistelee?”

”Jep. Missäs teltta?”

”Ryynäysreitin länsipäässä”.

Ryynäysreitti tarkoitti taistelukenttää, missä miestä mitattiin. Oli piikkilankaesteitä, korkeita ylityksiä, mutakuoppaa, jonne huonoimmat alokkaat upotettiin kaulaa myöten ja niin edelleen. Kovimmat kaverit saivat kuntoisuuslomia.

Minä en ihan siihen sakkiin kuulunut. Ei Tankkikaan, joka lähes asui nöyryytyskuopassa.

Oli hemmetin pimeää ja pelkäsin uppoavani mutakuoppaan. En käynyt pöllöstä näölläni. Lopulta näin teltan ääriviivat. Kaaduin tietenkin teltannaruun ja rymähdin teltan päälle. Satavarmasta humalastaan huolimatta Zanetti heräsi ”hyökkäykseen”.

Miekka sujahti telttakankaasta lävitse kirousten saattelemana olkapäätäni hipaisten.

”SAATANAN SAKUT! ZANETTIA ETTE SAA!!!”

Ehdin pyörähtää oikealle. Putosin teltan sivu ja toisenkin puoli telttaa petti.

”PYHÄ ÄITI! AUTA!

Hahmo telttakankaan sisällä velloi kuin aave.

Säihähdin ja lähdin rynnimään teltan yli takaisinpäin. Mielessäni oli vain yksi ajatus: tästä minut nyt ammutaan!

Jalkani jauhoivat myttyisen Zanettin päällä, kunnes pääsin hätäni päältä.

”AIJAIJAIJAI!”

Juoksin.

Kompuroin.

Tästä minut nyt ammutaan!

Juoksin ja juoksin syvälle metsään. Ajattelin paeta luodin tieltä. Metsä riipi kasvojani, kompurointi hakkasi polvet auki.

Sitten järki alkoi syöttää ajatuksiaan minulle. Zanetti oli

humalassa ja mistä hän sen tiesi kuka hänet yleensä oli

maahan polkenut? Rauhoituin ja päätin mennä keittiölle töihin.

Vuolin puista pieniä sytykkeitä ja laitoin ne patojen alle käryämään. Sitten aloin valmistella isompia puutikkuja, joilla tuli saatiin todella voimiinsa. Lopuksi oli tarkoitus laittaa pesään puolikkaita halkoja, joilla tuli palaa voimalla ja kauan.

Silloin mossahti.

Tipuin maahan nokalleni. Ajattelin sodan saapuneen. Sitten jymähti toisen kerran, kolmannen. Kipinöitä ja savua roiskui kuin sylki O`Malleyn suusta hänen ollessa hurjimmillaan.

Huomasin räjähdysten hyppyyttävän kenttäkeittiöitä.

Olin aivan sokissa. Kasarmeilla alkoivat sireenit soida ja huutoa kuulua vartioista. Jatkoin littanana oloa ja seurasin kenttäkeittiöiden roihuamista pimeässä yössä ymmärtämättä mitä nyt oli tapahtunut?

XXX

Sotilaspoliisit olivat pelottavia. Minua syytettiin vääpeli Zanettin pahoinpitelystä (hän oli joutunut kenttäsairaalaan) sekä armeijan kaluston tuhoamisesta.

Tarinaani ei uskottu vähääkään.

Alikersantti Nickkerson todisti kuulemma seuraavin sanoin:

”Herätin alokas Cabulan huoltotehtäviin kello 03.45 a.m. Alokas Cabulan ollessa poistumassa tehtäviinsä pyysin häntä käymään kipinässä vääpeli Zanettin teltalla, missä tämä oli ylimääräisissä taisteluharjoituksissa. Alokas Cabula suostui tähän heti ja huomasin hänen katseessaan jotain kummallista innostusta. Epäilen Cabulan mieleen juolahtaneen jonkinlaiset kostotoimenpiteet vääpeli Zanettia kohtaan…”

”MIKSI RÄJÄYTIT KEITTIÖT JA PIEKSIT ZANETTIN? VASTAA PASKA TAI HALKAISEN RUMAN PÄÄSI KUIN MÄDÄN OMENAN!!!

Tämä sotilaspoliisi oli aivan hullu. Hän hakkasi patukkaa pöytään voimiensa takaa kysymyksiensä takana. Minulla oli itku kurkunpäällä enkä osannut painostuksessa selittää mitään järkevää. Räjähdykset kaikki, olin yhä painajaisessa.

”Ota nyt rauhallisesti, Harold. Kyllä se puhuu vielä. Kaikki ne puhuvat… lopulta.”

”TÄMÄHÄN SAATANAN KURA NAURAA MEILLE! NAURATTAAKO PERKELE!?”

Patukka läjähti niin kovaa pöytään, että se katkesi ja kimposi minua otsaan. Kaaduin tuolilla taaksepäin ja sieltä minut kuhmuisena nostettiin.

Kuulustelut jatkuivat läpi yön, niin etten nukkunut kuin silmäyksiä. Jos nukahdin, sain kylmää vettä päälleni. Mutta mitään muuta en kertonut kuin mitä sydämessäni tiesin. Lopulta poliisienkin piti lopulta päästä koteihinsa nukkumaan.

Sellissä minusta tuntui, etten jaksa enää. Ruokaani syljettiin ennen kuin se ojennettiin minulle. Viltti oli aivan märkä palatessani kuulusteluista ja sen tiesi mistä. Joku aiempi rukka oli seonnut ja kirjoittanut ulosteellaan seinään: ”Jumalaa ei ole.”

Siltä minustakin alkoi tuntua. Olin niin kaukana ja yksin. Sen hemmetin värvääjä-Millerin siellä olisi pitänyt olla.

Ajattelin vetää lakanan kaltereiden välistä ja kiinnittää sen kaulaani.

Löysin sellistä sen ainoan mitä siellä oli: Raamatun. En osannut lukea kirjaa, mutta lehteilin sitä. Perheeni oli hyvin uskovaista ja nöyrää sukua, mutta minä olin istunut kirkossa enimmäkseen vain nähdäkseni Sue Martinin.

Nyt minä polvistuin, laitoin käteni ristiin ja rukoilin Taivaan Isää pitämään minusta huolta.

Kyyneleet alkoivat lentää silmistäni.

En tiedä kuvittelinko minä.

Tuntui kuin olisin saanut Voimaa. Joka tapauksessa sain jonkinlaista lohtua ja se jos mikä oli totta.

XxX

Oikeudessa edustajani oli joku maailman laiskin valkoinen. Hän asioi sellissä ja totesi vain, että kaikki kyllä järjestyy, kunhan vain puhun totta. Tarinani ja omat epäilykseni eivät häntä kiinnostaneet. Kiire oli ja raapia nimellä piti joka paperi.

Salissa minun piti tarjota kyynärpäätä aika-ajoin pitääkseni edustajani hereillä.

Zanetti todisti kuulleensa sotahuudon ja minun vaatineen kuolemaa ja päänahan menetystä. Lääkärin lausunto kasvojeni veriviiruista ja polvieni hakkautumista todisti Zanettin mukaan taistelun olleen kuin ensimmäisestä maailmansodasta.

Upseereista kokoontunut valamiehistä tuijotti minua pelottavana kuin kojoottilauma.

Luutnantti Thorntonin (sekä syyttäjän) teoria oli minun suuttuneen tovereilleni heidän hyljättyään padat ja siksi olisin yöllä räjäyttänyt keittiöt tohjoksi. Yritin kuiskia asianajajilleni mistä olisin saanut räjähteet moiseen sabotaasiin, mutta hän ei vastannut mitään.

Lopuksi todistajan paikalle astuin minä itse.

Olin koko päivän rukoillut voimaa kestää koettelemus ja luottaa Totuuteen. Astelin selkä suorana kuin seinä vannomaan valan. Sitten siirryin todistajanaitioon.

Syyttäjällä oli typerä valkoinen moppi päässä ja musta viitta. Hän oli niin omahyväinen roolissaan, että teki mieli alkaa taputtaa.

Mutta oikeasti pelotti niin hemmetisti.

”Sotamies Cabula. Mitä mieltä olette maastanne?”

”Tämä maa on hyvä maa, sir!”

”Millainen on hyvä maa?”

”Hyvä maa antaa mahdollisuuden jalkojen astella vapaina pitkin rakasta isänmaata. Hyvä maa on puolustamisen arvoinen, sir.”

”Mitäs mielenne ajattelee puolustusvoimista?”

”Puolustusvoimat ovat tarpeen puolustaessamme yhteistä vihollista vastaan. Olen valmis kuolemaan maani vuoksi, sir!”

”Oletteko tyytyväinen maanne tarjoamaan sotilaskoulutukseen?”

Vastasin myöntävästi välittömästi.

”Onko teidän ja vääpeli Zanettin välillä vihamielisyyksiä?”

”Tottelen vääpeli Zanettin miekkaa tulisimpaan helvettiin asti, sir!”

Huomasin Zanettin hätkähtävän.

”Miten arvioisette mielenterveyttänne, herra Cabula?”

Kuinka ylimielinen hän olikaan ryppyisineen, haitarimaisine kasvoineen. Se virne olisi kiehauttanut mieleni vihassa mitallisen vettä.

”Riittävän terve puolustusvoimien tarpeisiin, sir”

Näin asianajani istuvan silmät kiinni painuneena tuolillaan. Tympäymiseni saattoi syyttäjän asiaansa.

”Väitätte siis kaatuneenne vääpeli Zanettin teltan päälle vahingossa eikä teillä ole kuin esittää epäilyksiä kurssitovereitanne kohtaan kenttäkeittiöiden sabotoinnissa, alokas Cabula?”

Silloin minä nousin pystyyn. Tunsin kuinka vuosien puolustushimo nousi minussa pintaan kuin hiki kersantin höykytyksessä.

”Arvoisa tuomari, valamiehistö… Mitä olen puhunut, on Totuus. Se on ehkä mustan miehen totuus, mutta myös Ihmisen totuus. Olen mukisematta suorittanut velvollisuuteni ja siihen vaaditut tehtävät. En ymmärrä miksi kohtalokseni muodostuu päätyä mahdottomiin tilanteisiin. Jumalan nimessä en ymmärrä sitä. Teillä on valta tuomita minut, mutta tämä valta nujertaa tämän kansakunnan nöyrimmän palvelijan – miehen joka on valmis sydänverelläänkin kirjoittamaan nimensä maansa lippuun… miehen joka on suorittanut palveluksensa tahrattomasti… miehen, joka komppaniansa parhaana ampujana lyö vihollisia vasemmalta ja oikealta, edestäpäin puhumattakaan, aina kunnes taju tummenee kuin ihoni silmissänne, arvoisa herra tuomari sekä valamiehistö.”

Istahdin sanojani säikähtäneenä alas.

Syyttäjä ei sanojani kavahtanut ja jatkoi venyvästi:

”Tavaroidenne joukosta löytyivät naisten alushousut… Erään upseerin todistuksen mukaan ne kuuluvat hänen vaimolleen. Mitäs tähän sanotte, Cabula?”

Olisin sillä sekunnilla ollut valmis näkemään sen lööperiupseerin nenä nenässä.

XXx

Armeijan mielisairaala oli paljon tyrmää parempi paikka. Lähdin sinne lopulta huojentuneena. Perillä päädyimme päivystykseen ja minun piti riisua itseni alastomaksi. Se nolotti minua kamalasti, sillä kirjurina toimi nätti, valkoinen tyttö. ”Alastomuuttani” kummasteltiin pitkän aikaa ja lopulta sain sairaalan vaatteet (löysät valkoiset housut ja paidan) ylleni.

Kiskoin ne huojentuneena ylleni.

Minun käskettiin istua ja odottaa päivystävää lääkäriä.

Tätä sain tehdä tovin.

Minusta se nuori, vaalea kirjurityttö katseli minua uteliaasti. Kerran katseemme kohtasivat ja näin hänen silmiensä säteilevän.

En tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Vatsaan tuli muurahaisia ja ne purivat sisukalujani. Kahvia juova hoitajamies taisi arvata kaiken ja hän katsoi minua tappavasti.

”Vittuako sinä siinä mulkoilet? Paina silmäsi lattiaan tai naulaan ne sinne.”

Huojennuin kun lääkäri Freeman saapui paikalle:

”Hmmm… ja hullut eikun lisääntyy… Mikäs on diagnoosi?”

”Masennus, itsemurha-ajatukset, vaaraksi ympäristölle. Määrätty pidettäväksi palvelusaika hoidossa. Ei lääkityksiä tai todettuja aiempia mielisairauksia hänellä tai suvussa”, tiesi hoitaja, joka heitti paperit lääkärille.

”Heh, heh hakannut ja liekittänyt vääpeli Zanettin sairaalakuntoon … räjäyttänyt kenttäkeittiöt taivaan tuuliin. Hyvä poika! Ottakaa tästä aterialiput ja käykää syömässä henkilökunnan ruokalassa. Siellä on paljon parempaa sapuskaa. Vääpeli Zanettin ystävät ovat minunkin ystäviäni.”

Freeman hymyili auliisti, silmistä vilkkui aito ilo.

Kävi ilmi, että lääkäri Freeman oli kyllästynyt Zanettin juoppohulluuskohtauksiin ja sekoiluihin sairaalassa.

Koska tämä oli aiemman sodan sankareita, oli hänellä lääkärin mieleen liikaa pyhimyksen virkaa armeijan hierarkiassa.

”Sille kusipäälle porataan vielä päähän reikä, että kaikki paska

ja kusi valuu ulos sieltä”, tiesi hoitaja kertoa Freemanin suunnitelmasta.

Se kävi minulle.

Nyt minä söin maksapihvejä, perunaa ja herneitä, maissileipää. Join kotona pantua kaljaa ja nautin jälkiruokaa lääkärien ja hoitohenkilökunnan ihmetellessä mustaa miestä sairaalan valkosissa.

Minulla oli ylilääkärin haastattelu. Hän ei katsonut minua silmiin, mutta toivotti käsipäivää tervetulleeksi.

”Hmmm… hmmm. Lääkäri Freemanin mukaan ei mitään muuta perustetta pitää alokas Cabulaa sairaalassa kuin hänen oma turvallisuutensa. Mitäs tähän sanotte?”

”Sir, luotan lääkäri Freemanin sanaan.”

”Heh, no en minä ihan tuota tarkoittanut. Minä ymmärrän teitä. Minun isoisäni oli myös musta mies”, ylilääkäri alkoi napsuttelemaan sormiaan rytmikkäästi ja hän teki ylävartalollaan muutaman tanssiliikkeen.

”Sir…?”

Ylilääkäri alkoi nauraa äänekkäästi.

”Voitte poistua.”

Poistuin jostain syystä huoneesta kamalan järkyttyneenä.

XXX

Nyt minulle koittivat kulta-ajat. Asuin huoneessa missä makoilin puhtailla lakanoilla kaksin hyvin hiljaisen kaverin kanssa.

Milton hän oli.

Huonekaverini makasi petissään päivät pitkät, katsoi kattoon, näykki ruokaansa ja veteli sikeitä.

Mutta jos pyysin häntä jonnekin, hän nousi mukaan. Pelasimme biljardia ja katsoimme elokuvahuoneen valkokankaalta Chaplinia yhä uudestaan ja uudestaan.

Milton ei nauranut tai puhunut, mutta ei se haitannut.

Minua harmitti niinä päivinä, kun Milton vietiin pois ja hän palasi silmät ja kieli solmussa takaisin.

Valon räpätyksestä tiesin mitä siellä puuhattiin.

Kahteen päivään hänestä ei ollut mihinkään ruumiin nytkähdellessä jälkijättöisesti.

Muut olivat liian hulluja tekemään mitään järkevää, mutta minulla ei ollut varaa syyttää heitä siitä.

Minun kävi sääliksi – iltaisin, kun kuuntelin hullujen lapsenomaista itkua ja huutoa hoitajien läpsiessä heitä peteihinsä En millään ymmärtänyt Jumalan kaikkia tarkoituksia.

Ymmärsin myös, että aina oli ihmisenosia, jotka olivat toinen toistansa kurjempia.

Sama toimi toiseenkin suuntaan. Toisille näytti kertyvän kaikkea niin helposti, että se tuli kuin kärpänen makealle.

Ehkä oli vain paras olla kaiken sen välissä.

Sitten se sama hoitaja, Watson, joka oli päivystyksessä huomannut minun ja neiti Hiltonin silmänpidon oli sitä mieltä, että minun oli syötävä lääkkeitä. En tiedä mistä se niitä toi.

”Et sinä hullujen huoneella turhaan ole nekru. Kieli esiin!”

Avasin suuni ja se hemmetin hoitaja vippasi sormillaan lääkkeen suoraan kurkkuuni.

Olin tukehtua siihen.

Väännyin kyljilleni ja sain kakottua pillerin kurkustani limavyyhdin myötä.

”Saatanan nekru! Yrität laistaa hoidostasi!”

Onneksi älysin ottaa pillerin limastani ja niellä sen sisääni. Tämä raivopää olisi kuljettanut minut muuten sähköön.

Tunnin päästä nukuin sikeitä enkä ymmärtänyt mitään hoitajattaren ruokailusta ja niin edelleen.

Jossain välissä lakanoita vaihdettiin ja minulle huudettiin, mutta olin kuin pää kotilossa.

Hoitajatar löi jollain pumaskalla polveen.

Toki opin. Pillerin saadessani nielin sen kiltisti sisääni ja avasin suuni sen puhtauden todistamiseksi. Watsonin lähdettyä oksensin sen lavuaariin. Sitten avasin oven puoliauki ja jos joku tuli makasin muka töppyrässä petissäni.

Lopulta tämä pelinpito alkoi tympäistä. Keksin täyttää sänkyni tyynyillä ja hiippailimme Miltonin kanssa elokuvahuoneeseen.

Laitoin Chaplinin pyörimään ties monennenko kerran.

Muutaman hetken päästä neiti Hilton astui pesusankoineen huoneeseen. Katsoimme toisiamme hetken.

Neiti Hilton hymyili.

”Mitäs pojat katsoo?”, hän sanoi, vaikka näki mitä katsoimme.

”Chaplinia”, vastasin ujosti.

”Se on hyvä.”

”Se on hyvä”, minä siihen.

Neiti Hilton oli kuin ei tietäisi mitä tekisi hetkeen, sitten hän tarttui sankoon, vei sen huoneen oikealle puolelle ja asettui kontilleen. Käsi puristi rätistä saippuaveden kuivaksi. Rätti rätkähti lattiaan, käsi alkoi veivaamaan ja takamus huojui minuun ja Miltoniin päin.

Minä tarjosin Miltonille kyynärää, mutta tämä vain tuijotti valkokangasta kuolaava suu ammollaan.

Minun alukseni täyttyi verestä. Tämä valkoinen nainen teki minut hulluksi himosta siinä niin arkisessa tehtävässään.

Kuin unesta hän yllätti minut tuijottamasta ja kuulin hellän äänen sanovan:

”Olisiko herra Cabulalla halukkuutta käydä vaihtamassa vesi?”

Sokerinen hymy sai minut aivan sekaisin.

Oli siinä ja siinä etten jäänyt kiinni Watsonille. Kiirehdin juuri sankon kanssa, kun kuulin hänen äänensä kulman takaa.

Vettä läikähti lattialle, kun avasin hädissäni komeron oven minne piilouduin.

”Ja täällä ovat nämä päähullujen huon…”

Kuulin sen kusipään liukastuvan saippuaveteen. Mätkähti kuin nauta olisi pudonnut teuraskoukusta. Kuulin juoksuääniä, kovaa posmitusta ja raahausääniä.

Odotin hetken ja kurkistin.

Veriläntti lattialla. Viiruja vetosuuntaan.

Sitten minä palasin vesineni neiti Hiltonin ja Miltonin luokse. Neiti Hilton tuli vastaan ja tunsin kuinka hänen rintansa painautuvat vartaloani vasten hänen halatessa minua:

”Ihanaa! Olet oikea herrasmies!”

Silloin minä sekosin.

Tarrasin hänen lautasiinsa kiinni ja puristin. Neiti Hilton veti kasvonsa olkapäästäni. Tajusin olevani pahanlaatuisissa ongelmissa.

”Ooooh, herra Cabula!”

Hämmästyksekseni se punainen suu hyökkäsi suuhuni. Liukas kieli survoutui sisään ja aloitti villin tanssin minkä ihanuutta en olisi voinut kuvitellakaan. Huulien makeus löi polvet loukkuun.

Alukseni nytkähteli himosta.

Valahdimme lattialle ja siinä Miltonin kuolatessa Chaplinin elokuvaa minä tökin huutavan neiti Hiltonin reisien väliin, kunnes pääsin sisään ja menetin poikuuteni.

Xxx

Olisin halunnut jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi. Aina, kun mahdollista, vein neiti Hiltonin komeroon tai elokuvahuoneeseen ja sukelsin häneen uudelleen ja uudelleen. Tulin siinä opissa hyvin kestäväksi ja opin paljon uutta naisesta.

Mutta en minä saanut olla siellä kahta viikkoa pitempää. Oli syttynyt sota.

Ylikersantti O`Malley tuli sairaalaan juuri, kun olin ilmeillyt neiti Hiltonille missä seuraavaksi tapaisimme. Saippuaveteen liukastunut kiusaajahoitaja oli kuollut ja kaikki kävi melko helposti.

”TÄÄLLÄHÄN SE ALOKAS CABULA MAJAA KUIN HERRAN KUKKAROSSA! NYT ON AIKA VANNOA SOTILASVALA JA PAINUA PALVELUKSEEN! MUNAT TANTEREESEEN HULLUJEN KIRJOISTA. ONKO SELVÄ CABULA???!!!”

Jatkoimme ylikersantti O`Malleyn opeissa. Kaikki tuntui olevan kolme kertaa kauheampaa kuin alokasaikoina, toki kuntoni oli parissa viikossa päässyt rapistumaan – halukkuudesta puhumattakaan.

Juoksimme ja ammuimme. Heittäydyimme hiekkaan lukemattomia kertoja. Mutakuoppaan päätyi pienimmästäkin hidastelusta. O`Malley, jos mahdollista, oli nyt kovempi kuin teräs.

”TE AIVOTTOMAT ETTE TÄTÄ VIELÄ YMMÄRRÄ, MUTTA SATATUHATTA HIKIPISARAA VASTAA YHTÄ IHMISELÄMÄÄ. TEILLÄ ON VASTASSA VOIMAINEN VIHOLLINEN, JOLLA ON MAAILMANKAIKKEUDEN HULLUIN APINA JOHTAJANA…”

Ei se röykky aina tuntunut sen arvoiselta.

xxx

Voitettuani ampumatestin prikaatin ennätystuloksella sain palkinnoksi kuuden tunnin vapaan. Käytin sen kaupungilla kävelyyn, puistoa tarkastellen. Ylläni oli lomapuku ja olin siitä verrattoman ylpeä. Tepastelin pitkin katuja ja olin näkevinäni vastaantulevien naisten kasvoilla ihailun merkkejä. Ostin jäätelön ja livoin sitä penkillä istuen. Elämä maistui paremmalle kuin koskaan. Pian olisin vapaa ylikersantin hyökytyksestä, kuorisin perunaa esikunnan tarpeisiin ja palattuani kotiin, olisin perheen sankari – Sue Martinia unohtamatta.

xXx

Viikko oli koulutusta jäljellä. Kuulin miesten kuiskivan vääpeli Zanettin saapuneen tehtäviinsä. Uutinen lykkäsi katkeran painon rintaani.

Pelkäsin ja pelkäsin, mutta odottamaani röykkyä ei tullut. Jotenkin se oli vieläkin pelottavampaa.

Ja eräänä yönä vääpeli hyökkäsi hullunvimmaisessa nousuhumalassa tupaan. Hän koikkui naapurin punkan luo, kouraisi pistoolin esiin.

“Nyt sinä saatanan nekru kuolet!”

Vääpeli tarttui Dankertonia paidasta, tyrkkäsi piipun rintaan ja antoi paukkua. Veri roiskahteli lakanani päälle. Onneksi nukuin vaatteet päällä. Tempaisin kengät mukaan ja juoksin ulos.

Ryntäykseni yllätti portinvartijan, vaikka hän oli kuullut laukausten äänet ja liikkui levottomana vartiopaikallaan.

“He-hei! Seis!”

Potkaisin miehen jalat alta. Hyppäsin portin yli ja juoksin. Kasarmilla kuului huutoja ja koiran haukuntaa. Tulin tielle, näin valoa ja hyppäsin sivuun. Kuorma-auto huristeli ohitseni.

Sitten tuli toinen. Sain ajatuksen.

Laitoin kinttua toisen eteen ja juoksin auton perään. Tartuin perälaudasta kiinni, nakkasin kengät ensin sisään, sovitin juoksuni auton vauhtiin ja pääsin ylös.

“Mistäs sinä tänne tupsahdit?”

Lavalla huojui hiljaisia miehiä. Silmäni totuttua pimeään huomasin Puerto Ricon, Meksikon ja Kiinan olevan hyvin edustettuina.

Äkkiä yksi miehistä lykkäsi aseen, varustevyön ja reppunsa syliini ja hyppäsi lavalta tielle. Hän pyyhkäisi pölyt polvista ja sujahti metsään.

“Sinne meni se, mutta sinullahan on huollon merkit. Senkus tulet mukaan. Saat elämäsi seikkailun.”

“Seikkailu”, minä muka ilahduin, “se vain minulle käy!”

Emme päässet pitkälle, kun auto pysähtyi. Kuulin, kuinka kuskia puhuteltiin. Taakse tuli miehiä, jotka alkoivat haravoida valojensa kanssa meitä läpi. Painoin pääni leukaa vasten kuin nukkuisin rennosti.

”Onkos pojat nähneet tiellä mitään erikoista?”

”Kuka täällä joutaa tietä perävalojen varassa vahtimaan?” meksikolainen kivahti.

”Tämä on okei.”

Rumpusimme tietä, kunnes ilmaan tuli uusi, raikas tuoksu.

Tuoksu paljastui mereksi. Rannalla oli sotilaallisia rakennuksia, kulkuneuvoja kasapäin, näin mahtavan kokoisia tykkejä ja lopulta sen ihmeellisen teräsvalaan laiturissa.

“Ja tuohon sardiinipurkkiin pitäisi uskaltautua”, joku miehistä tuumasi auton pysähtyessä.

Kersantti ja Ärjy-Bill tulivat auton taakse, avasivat lavan salvat. Autokuski katsoi minuun epäuskoisesti, mutta olin vain kuin tietäisin paikkani. Otettiin luku.

“Kaikki paikalla!”

Ärjy-Bill tuli eteeni.

“Etkös sinä ollut aikalailla vaaleampi eilen?”

“En osaa sanoa, sir!”

Ärjy-Billin silmät kertoivat kaiken: hän ei nyt jaksaisi mitään ongelmia.

“Noh, ilmottaudutte kokki Charlie Bensonille. Hän on siviili, mutta esimiehenne. Pitkä, kapteeninlakki, vihainen… Jos haluatte miellyttää häntä, sanokaa aye aye kapteeni”, Kersantti ilmoitti kasvoillaan ilme, etten koskaan sanoisi Charlie Bensonille sillä tavalla.

XxX

Vaikka haista saimme jonkin verran nestettä, oli vedestä suuri puute. Sitä täytyi annostella ja alkupäivien puolesta litrasta määrää vähennettiin kahteen-kolmeen desiin.

Huulet kärisivät ja vaihtoivat nahkaa, mieli kiljui torpedoveneen kylkeen loiskuvan suolaveden perään. Nälkäkin oli koko ajan. Korput olivat loppu ja enää yksi lihapurkki oli jäljellä.

Välillä saimme hain joka päivä ja toisinaan niitä ei näkynyt, vaikka verivarastoa käytettiin ahkerasti.

Nälkä sai meidät käyttämään haista osia, joita ei alussa käynyt mieleenkään. Hain nahka oli mielekästä imeskeltävää suussa ja piti hieman janoa loitolla.

Sinertävä aurinko oli päätymässä mailleen ja me Charlien kanssa lähestymässä toisiamme, kun se napsahti otsalleni.

“Tippa!

“Häh?”

“Se oli tippa!”

Laitoin käteni näkyvästi kouruun suoraan eteeni. Katsoin Charlieta silmät laajenneina ja samanlaiselta näytti hän itsekin. Sitten ropisi, ropisi oikein kunnolla. Taivaallinen keskitys vettä, joka oli vasta alkua.

Emme nähneet edes pilviä, mutta vettä alkoi hakkautua torpedoalukseen pohjaan, josta purkitimme sen vesipyttyihin ja joimme makeaa vatsat täyteen.

Kiljuimme, karjuimme, nauroimme. Tartuimme toisiamme käsistä ja heittelimme jalkoja puolelta toiselle. Se oli meidän sadetanssimme.

“Jumalalle kiitos!”

Charlie alkoi ihmeekseni porata minua silmillään.

“Kuules neekeri. Jos Jumala olisi olemassa, en minä olisi nyt tässä tanssimassa parin pisaran takia kanssasi. Mieti nyt helvetissä sanojasi. Kellumme keskellä merta paskaksi räjäytettynä, kenenkään tietämättä, ruoka loppuu parin päivän päästä, vesi viikon. Milloin vain voi tulla merenelävä ja viedä tämänkin kaiken hyppysistämme. Nämä litrat vettä eivät tee muuta kuin lisäävät kärsimyksiämme muutamalla päivällä.”

Ja minusta oli tapahtunut Ihme.

“Älä pilkkaa Jumalaa. Olisit iloinen, että Hän järjesti meille vettä.”

“Pilkka on pilkkaa vain sille ketä se satuttaa. Ei jumalasi suutu minun sanoistani. Sinä näyt suuttuvan.”

“Itse perkeleeseen sinä kyllä uskot…”

“Niin uskonkin – ja etenkin uskon itseeni. Missä sinun jumalasi oli silloin, kun vene upposi ja missä oli uponneiden jumala?”

“Heidän aikansa oli tullut.”

“Totisesti!”

En minä siihen voinut mitään sanoa. Olihan se niinkin. Charlie minut oli siitä pelastanut. Sitten eräs ajatus tuli mieleeni.

“Mutta kuka käski sinut rakentamaan torpedomunan. Oliko se Jumala? Kuka käski Noaa rakentamaan laivansa? Entäs jos ajatukset, jotka muka tulevat viisaudestamme, ovatkin Jumalasta?”

“Helvetin Nooa… uskot satuihin iso mies. Minun ei tarvitse miettiä tuommoisia”, Charlie kuittasi niin kyllästyneesti, että päätin lopettaa. Aranhiljaisena kävin nukkumaan.

Heräsin siihen, kun ensimmäinen enkeli puhalsi pasuunaan. Laineet alkoivat kumpuilla ja niihin ilmaantui vaahtoa harjaksiin. Toinen enkeli puhalsi pasuunaan ja tuuli alkoi soittaa virttään. Kolmas enkeli puhalsi pasuunaansa ja niskaamme alkoi ropista jäätä. Peukalonpään kokoiset rakeet pommittivat pahat aavistukseni lopullisesti hereille.

“Jumalauta! Mitä nyt tapahtuu!?”

Samassa löi salama ja ukkonen paukahti kuin valtaisan jättiläispuun oksa.

“Pyydä anteeksi Charlie, pyydä anteeksi. Muuten me kuolemme tähän molemmat!”

Meri alkoi velloa ja heittelehdimme ja pyörimme. Charlie sulki torpedonveneen luukut kiinni eikä vesi päässyt enää sisään. Mutta me velloimme sen sisällä ja heittelehdimme korkeuksiin, pysähdyimme hetkeksi ja upposimme syvyyksiin.

Huusin Charlieta pyytämään Jumalalta anteeksi. En halunnut kuolla niin, en kauhu vatsassani, ennemmin tyynesti kuin vanhus. Mutta Charlie, hän kokosi itsensä, elämänvihansa ja karjaisi ulos hirmuisella äänellä:

“KRAA-HA-HA-HAA. ANNA TULLA. TEE VANHASTA BENSONISTA NYT KERRALLA SELVÄÄ! VIE MEIDÄT MINNE KUULUMMEKIN. MANALAAN TAI TAIVAASEEN. MINÄ AINAKIN OLEN VALMIS! KRAA-HA-HA-HA!”

Jotenkin minua siinä hetkessä pelotti Charlie enemmän kuin mikään muu. Nousimme jättiläisaallon harjalle, pysähdyimme ylös hetkeksi, painuaksemme taas kuohuvaan kurimukseen, meren jumalan vihaiseen suuhun. Oksensin tyhjää. Upposimme syvyyteen, josta ponnahdimme taas pintaan kuin korkki.

Oksensin ja itkin, sopersin rukouksia ja anteeksiantoa. Lupasin tehdä mitä Jumala ikinä minun halusikin tehdä, jos ei vain…

Minut valtasi ihmeellinen rauha muistessani hiljaisen kansan.

Muistin taas isomummon tarinan, jonka hän kertoi aina vain uudelleen, kunnes ilmeetkin tallentuivat ja me lapset ennakoimme niitä niin, että mummo saattoi suuttua ja jättää lopun kertomatta. Tarinassa eli hiljainen kansa. He eivät puhuneet toisilleen. Kanssakäyminen tapahtui katsomalla toisiaan, elehtimällä. Se riitti. Silti he riitelivät, tappelivat, sopivat ja rakastivat. Heillä oli hyvä olla. Ääntä käytettiin vain avunhuutoa varten. Kävi kuitenkin niin, että harmonisessa yhteisössä oli hätätapauksia niin harvoin, että ääni unohtui kokonaan. Vasta kun kansa löysi juoksuhiekkaan johtavia jalanjälkiä, alkoivat vuosien katoamistapaukset selvitä ja päätettiin lähteä ääntä etsimään. Tästä alkoivat Kristofo-nuorukaisen seikkailut. Mukaan annettiin lukollinen peltilaatikko, mihin Kristoksen piti ääni tallettaa.

“Säästä ääntäsi johonkin tärkeämpään.”

“Entäs laulaminen?”, kysyin Charlielta.

“Mitä siitä?”

“Eikö laulaminen ole tärkeää ääntä, entä musiikki?”

“Voi jumalauta neekeri. Kellumme tällä pirun persereiällä keskellä ei mitään ja sinä mietit tuommoisia”, Charlie alkoi matkia matalaa puhetyyliäni.

“Entäs laulaminen, lässynlössyn. Perkele, säästä päätäsi parempaan!”

Sitten minä näin sen. Keltainen vatsa, sininen pää, ruskea päältä ja siivistä.

“KATSO CHARLIE!”

Charlie katsoi ensin laiskasti, toki intoutui huomatessaan. Lintu oli utelias. Se teki kieppiä yllämme ja sirpitti tervehtien.

“Pyhä äiti. Nyt on maata lähellä. Meidän on alettava pitää tähystysvuoroja. Se tästä vielä puuttuisi, että lipuisimme onnemme ohitse.”

Lintu oli leikkisä. Se tykkäsi istua napottaa veneen reunalla Charlien olkapään takana ja katsella toimiamme. Charlie kastoi sen Winstoniksi. Kolmena päivänä se taas kävi luonamme, tuoden toivoa ja iloa elämäämme. Syötimme Winstonia suurella sydämellä eikä mielessäkään käynyt tarjota lintua hainsyötiksi. Mutta tuli neljäs päivä. Winstonia, jolla oli vapaat siivet, ei näkynyt enää seurassamme.

“Nyt se sekin perkele hylkäsi meidät. Se tarkoittaa sitä, että ajelehdimme vain kauemmas maista. Loppu tämä on. Aamen.”

Linnun saapuminen oli tuonut toivoa. Nyt masensi. Istuimme kasvot vastakkain, voimattomina, haavaisina ja jos meillä olisi ollut voimaa, olisimme ottaneet lopullisesti yhteen.

“Mikä perkele täällä haisee?” sihisi Charlie lopulta.

“En minä haista mitään…”

“Pese neekeri jalkasi. En jaksa enää tätä hajua. Tee palvelus kuolevalle miehelle”, Charli otti yhden servietin, peitteli sillä naamansa kuin se olisi kuolinliina.

“Ei pidä hajuasi tämäkään. Kalma, kalma se on. Sisälmyksesi käyvät yhtä mustiksi kuin nahkasi.”

Charlie alkoi oksennella. Aina hän ei onnistunut nappaamaan oksennusta kämmeniinsä ja vaikka onnistuikin, pyyhki hän limat veneen laidalle ja minäkin aloin haistaa jotain. Illemmalla tuli kummallinen aalto ja pompautti meidät seisomaan ihan nenäkkäin. Silloin minä huomasin, minkä päällä Charlie oli istunut.

“Charlie, katso.”

“Vittujen vittu!”

Charlie vippasi linnunraadon niin kauas kuin sai. Näimme kuplinnan alkavan raadon luona. Kummalliset, pystysuorat otukset alkoivat imeä raatoa inhottavilla suillaan. Ne päästivät plopsahduksia. Charlie oksensi taas, nyt yli laidan. Ja siinä hetkessä se nousi vedestä kuin jumalan käsi oikella puolellamme. Periskooppi.

”CHARLIE!”

“MITÄ HELVETTIÄ!!!??? TAA – TAA – TAA – TAA – TAA – TAA DA DAA! DI DI DAA, DI DI DAA, DI DI DAA – DAA!”, riehasi Charlie.

Todellakin, henkeäsalpaava näkymä pulppusi pintaan kuin metallinen valas.

“Se on oma! Viimeinkin kunnon ateria tulossa!”, Charlie tarttui korppupussiin ja karisteli sen mereen, hernepurkin hän tempaisi pinnallenousevaan sukellusveneeseen. Vesipöntön ripa katkesi heilautusvaiheessa ja oli pamauttaa pääni halki.

Odotimme aikamme ja viimein luukku avautui. Mies tuli kannelle. Charlie meloi sukellusveneen viereen.

”Te olette pelastus. Siunattu olkoon tämä päivä, kun pelastitte nahkamme…”

“Ei neekereitä alukseen!” hahmo tuimeni edessämme.

“Neekeri lähtee mukaan – tottakai!”

“Ei lähde!”

“Katsotaanko kannella kuka lähtee?”

”Katsotaan!”

Sotilas potkaisi veneemme irti. Se oli kuin emo olisi hylännyt poikasensa. Kurkkuani kuristi.

Olimme molemmat hömistyneitä, kun mies uhkasi meitä vakavana pistoolilla ja meni takaisin torniin ja sukelsi sisään.

Sitten vene sukelsi. Charlie sylkäisi perään. Näytti kuin hän olisi halunnut hypätä perään, mutta vain lyödäkseen konetta turpaan.

“Kaikenlaisia vittupäitä. Saatanan sieluttomat rikkiperseet saavat vielä maistaa Charlien kostoa.”

Charlie pani kätensä ristiin, peruutti sen, tekikin nyrkit.

“KUULETKO SINÄ PIMEYDEN PERSEREIKÄ”, Charlie heristi tummiin pilviin, “TEE SELVÄÄ TUOSTA PASKASTA JA SAAT VIEDÄ MINULTA KOKO KÄDEN JA NEEKERILTÄ TOISENKIN VARPAAN!”

Raivottuaan aikansa Charlie lysähti alas ja näytti epätoivoiselta.

“Voi turkanen mitä minä oikein menin tekemään? Korputkin meressä”, Charlie hyppäsi taas pystyyn. “TULKAA TAKAISIN. HELVETTI. TULKAA TAKAISIN! VOI VITTUJEN VITTU SENTÄÄN!”

Ja tapahtui ihme. Muutama hetki ja periskooppi pulpahti pintaan. Torni seurasi perässä, tumma, uhmakas runko.

Se järkytti meitä ensin. Toivo hyökkäsi nopeasti mieleen, kun Charlie remahti:

“Ne muuttivat mieltään! Sitähän minäkin.”

Sisältä tuli toinen sotilas kivääri olallaan ja konepistooli kädessään.

“Ne taisivat panna mäsäksi sen äskeisen paskiaisen!”

Vaistoni sanoi, että tässä uudessa miehessä oli jotain kummallista. Tuttua.

“OLIN NUKKUA ONNENI OHI”, hahmo huusi ja silloin se valkeni minulle. Hän laski konepistoolin kannelle, otti kiväärin olalle ja liikoja kiirehtimättä veti liikkuvat taakse ja eteen.

Kivääri kääntyi ja tuijotti minua uhmakkaasti.

Luodin osuessa tiesin, että tapaisin pian Jumalani. Tuska riipi olkapäätä. Lensin veteen ja aloin upota. Charlien naama näkyi vääristyneenä yläpuolellani. Hän huusi: “neekeri!”

Virranpuuska tarttui minuun ja pöläytti hieman sivuun. Sain siitä voimaa. Sytkytin jalkojani. Tulin pintaan kumiveneen sivu niin hiljaa kuin pystyin. Ujutin puoli päätä ilman paremmalle puolelle.

“No niin Charlie. Alahan tulla!”

“Ja paskat! Senkus tapat minut vuorostasi.”

“Ilomielin, oi vanha haaska. Vie terveiset pääkokille. Sinne, minkä keittiössä palaa ikuinen tuli.”

TAMTAMTAMTAM!

Sotilas rätkytti lippaallisen veneeseen. Luodit repivät sen siivuiksi, napsahtelivat Charlien reisiin, vatsaan, rintaan. Ystäväni Charlie romahti veneenjäännösten päälle. Romu leijaili meren pintaan. Savuava ase vaikeni. Sotilas seisoi suu viivana, hymähti, sylkäisi veteen ja sytytti savukkeen.

Nyt minä tajusin kuka sotilas oli.

Se oli Kersantti!

X X X

Avasin silmäni. Olin pimeässä tilassa selälläni. Valoa häämötti jostain edestä. Aaltojen rutiini murtui rantaveteen, sen kuulin ja pienten lasten iloista ääntä. Olkapäätä kuumotti. Katsoin sitä, mutta ei siinä mitään ollut. Räpyttelin silmiä ja sain hämärästä otteen. Olin majassa ja siinä majassa oli valkoisia ihmisen pääkalloja seinät täynnä.

Tämä oli siis Manala.

Olin kuollut ja saapunut paikkaan, josta oli lähdettävä johonkin. Kyllä, en minä elävänä olisi ollut niin tyyni. Eikä minulla ollut nälkäkään, no ehkä minulla oli jano. Katsoin löytyisikö paikasta juotavaa ja siinä se oli, vierelläni. Kookospähkinän puolikas, missä jotain erikoiselta tuoksuvaa nestettä. Join sitä ja se maistui jotenkin noidutulle. Nyt väsymys roihahti mieleeni ja laskin pääni takaisin. Hengittelin siinä, katsoin kalloja ja virnistelin niille. Taianomaisesti kallojen irvokkaat suut alkoivat hymyillä takaisin. Ja sitten me vain nauroimme kovaan ääneen, kallot ja minä, minä ja kallot.

Suljin hetkeksi silmäni.

Sitten minua alettiin nykiä korvanlehdestä. Aivoni selitti, että se oli jokin hiiri, mutta olin niin voimaton, että sen olisi pitänyt satuttaa ennen kuin alkaisin hätistää sitä. Ja silloin lihaani upposi jotain.

“AIJAIJAIJAI!”

Valtava valkoinen papukaija keekoili Charlien olkapäillä.

“Mitäs pidät uudesta lemmikistäni? Sen nimi on Josef.”

“Charlie! Sinä olet elossa. Me selviydyimme siitä. Se oli Kersantti. Eikö vain?”

“Taas sinä hourailet. Tässä. Niele tämä.”

Suuhuni tuli jotain kasvintapaista ja se maistui viljalle.

“Mitä se on?”

“Ei mitään. Ilmaa sormien välissä.”

Puraisin ja se ilma olikin pahanmakuista. Siksi sen täytyi olla tehokasta.

“Olet juonut kaiken taivasjuoman! Ei ihmekään jos olet sekaisin.”

“Taivasjuoman? Mitä tämä nyt on? Taivaassako me olemme?”

“Turvassa sinä nyt olet. Kerron kaiken kunhan olet ensin elpynyt. Minun on nyt poistuttava. En saisi olla täällä.”

“Älä mene Charlie!”

“Saat kohta syötävää.”

Charlie poistui ja sain naureskella aikani kallojen kanssa, kunnes luulin hänen palaavan.

“Charlie, nuo kallot…”

Näinkin jotain muuta. Se oli kallojen irvikuvien vastakohta. Se oli taivaan enkeli, itse pääenkeli se oli. Enkä minä muuta nähnyt kuin punaisen, valtaisan punaisen tukan ja valkoistakin valkoisemman hymyn. Sillä hetkellä pääkallot seinällä väsähtivät, muuttuivat apeiksi menettäessään kauheutensa ja yritin nousta istualleni.

Hymyilevä nainen painoi pienellä kädellä rintaani. Tottelin sitä. Nyt näin hänen kädessään puisen vadin mikä oli täytetty lihalla täytetyillä lehtirullilla. Hän otti yhden sellaisen ja houkutteli huuliani avautumaan. Hetkessä vatsani murahti ja tunsin eläväni.

Ruoka oli parempaa kuin mikään muu.

Hampaani jauhoivat palaa taivasta, silmät ihailivat aurinkoa. Niihin tuli väkisin sade. Tyttö – arviolta minua hieman nuorempi – pyyhki kyyneleet käsillään ja silitti poskeani. Siitä seurasi tulva. Se oli liian kaunista. Olin tottunut pelkkiin kauheuksiin, kurjuuteen ja pilkkaan.

“Sukala katia matia”, tytön kaunis suu sanoi hellästi.

“Sukala, sukala”, minä vastasin ja sitten me molemmat hymyilimme. Tyttö nosti uuden lihalehden ja minä söin. Viiden lihalehden ajan me katselimme toisiamme, hymyilimme, välillä sain juotavakseni taivaallista, minulle tuntemattomista hedelmistä puserrettua juomaa. Ei ollut mitään epäselvää.

Olin rakastunut.

X x x

Tytön nimi oli Sweetsula. Syötyäni hänen käsistään kymmenittäin lihalehtiä, hedelmiä, kalaa, juotuani juomia, olin surukseni toipunut. Muutamia päiviä se kesti, sitten minua kutsuttiin majasta ulos. Kyseessä oli heimon asettama sääntö: sairaan majaan ei ollut muilla asiaa kuin hoitajalla.

Se oli vaikuttava näky. Noin satakunta heimon jäsentä hurraamassa minulle ja tietenkin Sweetsula. Paljasrintaisia naisia, lähes alastomia kuluneita vanhoja miehiä, salskeita sotureita keihäineen, pieniä lapsia, vauvojakin. Etunenässä Charlie joka hymyili!

“Tervetuloa paratiisiin!”

Juoksin suoraan Charlien kaulaan.

“ME SELVISIMME SIITÄ CHARLIE! HA HA HA! ME SELVISIMME SIITÄ! KIITOS JUMALALLE!”

“Minä olen jo ehtinyt tottua ajatukseen. Otahan tuosta.”

Sain käsiini kookoksellisen taivasjuomaa, jonka hörppäsin mieluusti.

Siitä alkoivat uskomattomat juhlaseremoniat. Lihaa paistui useilla nuotiolla vartaissa. Pitkille pöydille lastattiin valtaisat määrät erilaisia, ihmeellisiä ruokia. Heimo lauloi kovaan ääneen toistaen: AMBAI, AMBAI JA KEE MATIA HABBUGUM. AMBAI JA KEE HABBUGUM! Nuoret naiset tanssivat viettelevästi miesten lyödessä käsiään pieniin rumpuihin.

“Äläkä vielä kysele mitään. Nauti vain tästä kaikesta. Minä olen tämän jo saanut kokea.”

Nyt ymmärsin katsoa Charlieta tarkemmin. Raspiutunut kasvojen iho oli korjautunut. Tukka oli pihdas ja ohuudessaankin vahvan näköinen – ja silmät, totisesti ne loistivat kirkkaammin kuin koskaan. Hatunkin hän oli saanut jostain päähänsä kehitettyä. Se oli kaisloista punottu koppa.

“Ei ihan kapuhatun veroinen, vai mitä”, hän arvasi katseestani.

“Charlie…?”

“Noh?”

“Kerro nyt helvetissä mitä oikein tapahtui?”

“Sinähän kiroilet.”

Kuvittelin olleeni Charlieta vahvempi, mutta niin vain olin sairastunut kuumeeseen. Mikään ei ollut pysynyt sisälläni, olin vain maannut kovassa kuumeessa lautalla Charlien huolehtiessa minkä taisi. Pari kertaa olin yrittänyt hypätä mereen. Hourailin, tein kuolemaa. Charlienkin toivo oli pelastumisen suhteen lopussa. Ja eräs päivä hän oli havahtunut siihen, että aallot löivät tutun kuuloisesti rantaan.

Charlie oli vetänyt lautan maihin ja kiskonut minut varjoon. Hän oli kaapinut viidakosta hedelmiä ja vettä. Vahvistuttuaan hän oli alkanut etsiä elämää ja tehdä yhä syvempiä liikkeitä viidakkoon. Minä olin ollut vielä tajun ulkopuolella, mutta tokenemaan päin.

“Sitten tällaisella tutkimusretkellä, mitkä olivat kaikkea heittelevistä apinoista johtuen aika tuskaisia, havahduin. Kuulin hemmetinmoista meteliä ja utelias perkele kun olen miehiäni, päätin lähteä katsomaan. Paikansin mölyn pienen harjanteen takaa.”

Charlie piti tauon ja jatkoi:

“Täysi sota siellä oli meneillään. Nämä tässä ja saaren toista puolta asuttavat siinä ottivat mittaa toisistaan. Nuolet suhisivat ilmassa, sotahuuto kaikui, rummut löivät ja keihäät upposivat ihmislihaan. Kamalampaa se oli kuin meidän sodankäynti. Sinne ei parannut lähteä tietä kyselemään. Ajattelin pysyä paikallani ja mittailin heimojen voimasuhteita.”

Charlie piti jännitystauon.

”Eikö siinä könytessä alkanut vanhalla miehellä paikkoja kolottamaan. Päättelin, ettei nämä sotaansa keskittyneet heimolaiset huomaisi, jos nousisin kukkulan päälle littanaksi. Näin tein ja seurasin siinä tätä kuoleman teatteria aitiopaikalta, aina kunnes kohensin asentoa ja jouduin irtokivien vietäväksi…”

Charlieta huvitti muistelonsa suuresti:

”Piru vie, rullasin puoli-istuvassa asennossa mäen alas kivien vyöreässä ympärillä huutaen niin perkeleesti. Siihen loppui sotiminen.”

”Minut vietiin heimopäällikön eteen. Tämä tapitti minua uhmakkaasti ja jäänkylmä hiki viilsi persvaolla. Onneksi sain ajatuksen. Nousin varovasti ylös, aloin laulamaan ja heittelemään jalkojani eteen ja taakse.”

Kansa katseli esitystä ällistyneenä, kunnes päällikkö alkoi nauraa hohottamaan. Miehet, naiset ja lapsoset yhtyivät nauruun ja oli se melkoinen kuolemantanssi, hemmetti sentään…”

Yhdellä käden huitaisulla hän pudotti eturintamassa aina kolme miestä kerrallaan.

Yhtäkkiä heimo alkoi huutamaan Aali, Aali ja vaivaantuneena Charlie kamusi ylös ja areenalle. En suinkaan enää pidättänyt nauruani nähdessäni Charlien laulavan ja heittelevän visukinttujaan edestakaisin.

Se oli sillä hetkellä parasta mitä tiesin.

Charlie palasi ja käski pitää turpani ummessa, mutta en voinut tyrskähdyksilleni mitään.

Sitten oli vuorossa Sweetsulan tervetuliaistanssi. Rummut lähtivät liikkeelle hitaalla temmolla. Se oli kaunista kauniilta, suloiselta ihmiseltä, johon olin korviani myöten rakastunut. Notkeat jäsenet suorittivat näytelmää, joka toi huulilleni hymyn. Rumpuihin liittyi kuoron matalaa hyminää. Sweetsula keinutti lanteitaan, otti vyöltään värikkään huivin, nosti sen käsillään taivasta kohti ja pyöri silmät kiinni. Hän kyykistyi, tarttui kouralla hiekkaan, kohotti kättään ja antoi hiekan valua rintaansa vasten. Nielaisin. Sitten se loppui ja Sweetsula meni paikalleen isänsä viereen. Hänen katseensa kertoi kaiken.

“Kuinka hänen tukkansa on punainen eikä… eikä rinnat näy?”

Olin merkille pannut heimon joukossa Nwambakimba-nimisen miehen. Miehen, josta Charlie oli puhunut. Hän oli päälle neljänkymmenen, – mikä oli heimoiässä melkoisen paljon – paksutukkainen ja lyhyt soturi. Mutta se muu hänessä oli kuin pilkkaa toisia kohtaan. Kaikki muu hänessä oli kolme kertaa suurempaa. Pää, kädet, jalat, rinta. Valtavaa lihasmöhkälettä. Kookoksenkin hän puraisi hampaillaan auki, joi ja halkaisi kuoren otsaansa, vain huvin vuoksi, näytösmielessä. Kaikesta näki, että Nwambakimba esitti heimossa suurta roolia.

Nwambakimba esitti meille taistelutanssin. Tässä hän tepasteli hiekkaiselle näyttämölle keihäs kädessä, rummut löivät, soturi tähysti muka jonnekin. Ja samassa hänen kimppuunsa hyökkäsi useita sotureita – mitkä nyt olivat heinistä tehtyjä nukkeja – päätyäkseen riekaleiksi mahtavan Nwambakimban sotaisan keihään edessä. “NWAMBAKIMBA GAR GARRRRRRRRR!” hän päästi sotahuudon, johon muut heimolaiset yhtyivät.

Kuten sain kuulla, tämä tanssi toistui jokaisessa mahdollisessa tilaisuudessa ja se esitti tilannetta, jossa Nwambakimba oli pelastanut kylän yllätyshyökkäykseltä ja oli siitä syystä Valittu.

“Valittu?” ihmettelin villisiasta valmistettu nuotiomurekekimpale hampaissani.

“Siksi Sweetsulan hiukset on värjätty punaisiksi ja hän on täysissä pukeissa. Hän kuuluu näin Valitulle heti, kun hänen kuukautisensa ovat alkaneet.”

Katsoin kauhuissani Sweetsulaa, joka huomasi katseeni ja hymyili takaisin. Mittasin Nwambakimbaa ja painoin katseeni alas.

“Olisiko sinulla sitä ainetta mitä annoin minulle majassa?” pyysin Charlielta.

“Se on mataa. Eikö rauhoitakin mukavasti?”, sain mataa käsiini ja nielin sen taivasjuomalla alas.

“Älä syö liikaa sitä. Sydän alkaa hakkaamaan.”

Myöhemmin yöllä loikoilimme Charlien ja Josefin kanssa omassa majassamme. Niin vatsat kuin mieletkin olivat täynnä. Kertasimme ihmeellistä matkaamme, sen jännittäviä käänteitä, kunnes pääsimme tähän päivään, “hauskaan ilmeeseeni” kun olin herännyt, tervetuliaisjuhlaan…

“Pender, on parempi, että unohdat hänet tykkänään.”

Tottakai hän oli huomannut.

Olin pitkään hiljaa, kunnes kysyin mikä mieltäni jotenkin kaihersi.

“Hoitiko Sweetsula sinuakin?”

Luulin Charlien juoksevan oksentamaan. Hän hypähti säikäyttäen Josefin orrellaan.

“Vielä mitä! Se oli se luominen akka, Milli, joka puuskutti kuin valas tanssiessa. Rinnatkin kuin tyhjät torpedot. Paranin pikavauhtia.”

“Huomasin hänen katselevan sinua Charlie.”

“Älä pilaa hyvää iltaasi, poika.”

Olin hetken hiljaa.

“Miksikähän meitä hoitivat eri ihmiset?”

“Näillä on varmaan tapana, että hoitaja on jotakuinkin hoidettavan ikäinen. Mistä näistä tietää. Magiaa kaikkine höpötyksineen. Sitähän villit harrastavat.”

Mieltäni kaihersi pitkään tuo sana, vaikkei Charlie sillä mitään tarkoittanut. Sweetsula ei ollut villi. Hän oli puhdas kuin laguunin vesi. Tuskin Nwambakimba eläisi enää kovin kauaa, ajattelin. Kyllä vihollinen tekisi hänestä selvän ennemmin tai myöhemmin.

Xxx

En tietenkään saanut Sweetsulaa mielestäni. Aina kun kohtasin hänet, näin hänen silmistään, että kiinnostus oli molemminpuolinen. Ja jotenkin minusta tuntui, että hän seurasi minua joka paikkaan. Aina kun olin tekemässä jotain: pesulla laguunissa, harjoittelemassa kalastusta keihäällä (missä olin surkea), kantamassa banaaniterttuja viidakosta, aina hän oli jossain katseenkantamassa ja hymyili meidän kohdatessa.

Ja annahan olla, jos en nähnyt häntä. Tapasin lähteä tietämättäni etsimään: samalla laguunilla vauvoja kylvettämässä, savipadalla värjäämässä kankaita, valmistamassa nuotiomureketta, soutamassa isänsä venettä, aina minä siihen jotenkin lyöttäydyin.

Hänen suloisista tähtisilmistään paistoi ihmeellinen puhtaus. Välimatka välillämme lyheni. Kuin perhosen siivin hipaisimme ensikosketuksemme, jotka veivät kaiken inhimillisen: nälän ja unentarpeen mennessään. Kuin huume paloi Sweetsulan nimi huulillani, kuin suloinen painajainen oli hän unissani, joiden pieniin hetkiin toisinaan eksyin kaiken unelmoinnin väliajaksi.

En kerrassaan voinut ymmärtää mitä väärää siinä oli?

Eräänä iltana makoilin majassani ja kuulin Sweetsulan kauniin naurun. Sitten kuului kiljahduksia. Niille ei näyttänyt tulevan loppua. Mieltäni alkoi kiinnostaa mikä sai kiinnostuksen kohteeni niin hyvälle tuulelle. Nousin ylös ja lähdin äänen perään. Erään majan takana näin Sweetsulan pään keinuvan korkealla. En voinut ymmärtää sitä. Riensin paikalle ja mitä näinkään. Nwambakimba oli ottanut Sweetsulan valtaville olkapäilleen ja hyppyytti tätä, pyöritti korkeuksissa. Hymyni hyytyi siihen paikkaan.

Aloin repimään tyttöäni alas jätin hartioilta. Sweetsulan kasvoilla pauhasi kauhu, mutta minua vei nuoruus kuin kapteenin miekka lankkua pitkin.

“Laske tyttöni alas sinä paholaisen penikka!” karjaisin ja tämän jätti tekikin, vaikkei kielemme ollut yhteinen.

“NWAMBAKIMBA GAR GARRRRRR!!!” hän karjaisi ja tömisytti jalkojaan maahan kuin elefantti.

Sen kuultuaan miehiä ja naisia alkoi pomppia majoistaan kuin liekit olisivat lyöneet heidän perseistään. Soturit tähysivät, missä vihollinen on, kunnes tilanne laukesi ja väki alkoi tulla luoksemme uteliain ilmein.

“NWAMBAKIMBA GAR GARRRRRR!!!”

Kyllä minä tajusin.

Se oli kaikki tai ei mitään.

Charlie oli hermostuksissaan riipinyt tukkansa rullalle.

“Sinun pitää saada hänet tuskastumaan. Älä edes yritä osua häneen, vaan käytä vikkelyyttäsi. Juoksuta sitä vaikka aamuun asti.”

Charlie alkoi hieroa niskojani ja hartioitani. Minä olin nyt Jack Johnson. Kanssani ei ollut leikkimistä. Olin Jumalan valtuuttama, jauhot pussissani olivat puhtaat.

“Toivottavasti et saa mahanpuruja, jos häviän”, sanoin Charlielle kun nousin pystyyn.

Ottelu käytiin samalla kentällä missä juhlittiin. Taistelu käytäisiin kuolemaan asti. Heikompi osapuoli päätyisi pataan ja kallo majan seinälle…

Ei se minua huolettanut. Halusin Sweetsulan, keskityin vain häneen. Kuolema oli parempi kuin olla ilman häntä.

Minua ärsytti suunnattomasti nähdä Charlien into tarjoilla soturijuomia Nwambakimballe. Eikö hän ollut vain minun puolellani?

TUM TUM TUM TUM TUM, kävivät rummut. Teimme hidasta, pyörivää liikettä, tunnustelimme.

Ensimmäinen isku oli aivan erilainen kuin olin varautunut. Olin kyyryasennossa ja valmis väistämään piston. Keihäs tulikin huitaisemalla poikittain eli ei tappotarkoituksessa ja siksi se hämäsi. Sain hieman kättä eteen, mutta silti se tömähti poskeeni niin, että tunsin pyörtyväni. Kaaduin maahan ja raivosin itseni heti ylös.

NWAMBAKIMBA GAR GARRRRRR!

Ei hän niin tyhmä ollutkaan, että olisi vain hyökynyt päälleni tai sitten hän oli päättänyt syödä minut hitaasti.

Tein hätäisiä, uhittelevia suhaisuja vastustajaani päin pitääkseni häntä loitommalla. Nwambakimba yritti tällöin lyödä keihästä irti käsistäni. Jouduin perääntymään pari askelta. Sivusilmällä näin, kuinka Sweetsula ei voinut katsoa, vaan hautasi päänsä isänsä olkapäähän.

Olin antamassa elämäni hänelle.

Apinat melusivat lähistön latvustoissa. Mata suonissani teki minut pelottomaksi.

Seuraavan liikkeen arvasin nähdessäni kahden jättikouran puristuvan keihään juureen. Se tuli suoraan ylhäältä. Polvistuin ja käänsin keihään poikittain ylös. Isku tärähti ja keihäs kesti. Nwambakimba toisti lyönnin ja potkaisi jalallaan hiekkaa silmiini.

UUUUUUUU-AAAAAAAA!!!

Yritin pyyhkäistä silmiä ja räpytellä. Hetken olin täysin sokea. Vastustajan murinan ja karjahtelun päättelemänä suoritin seuraavat liikkeeni: hyppäsin maahan vatsalleni ja pyörähdin sivuun. Nwambakimban keihäs suhahti kahdesti hiekkaan. Hän alkoi puuskuttaa, raivo kasvoi. Sain vähän sumuista näköä silmiini. Juuri ajoissa väistääkseni seuraavat kaksi pistoa kierimällä. Nyt hyppäsin pystyyn ja tein samanlaisen huitaisun kuin Nwambakimba teki ensimmäisenä. Tunsin kuinka keihäs osui. Se osui päähän ja keihäs katkesi kuin kuiva oksa. Nwambakimba päästi hirnahtavan äänen. Se tuli pelkästä ilosta, ei kivusta.

“PERKELEEN JÄTTIPIRU!” heitin keihäästä loputkin ja hankasin silmäni näkeviksi. Keihääni oli aiheuttanut verisen pahkan Nwambakimban päähän. Hän kosketti sitä ja kallisti päätään kuin kysyen etkö parempaan pysty. Nappasin hiekkaa maasta ja heitin sen jättiläisen päätä päin. Siitä hän suuttui, jos ei muuta.

NWAMBAKIMBA GAR GARRRRRR!

Katsoin Charlieta. Hän näytti kädellään juokse!

Minä otin vikkelät alleni. Yritin päästä ihmisrenkaasta läpi, mutta minut sysättiin tylysti hiekkaan. Nwambakimba hyökyi perässä, paksut jalat tömisivät kuin kookoksia olisi tippunut puista. Säntäilin tuossa ihmisympyrässä ja aina minut sysättiin takaisin taistelukentälle.

Nyt havaitsin kentän käyvän pienemmäksi. Heimolaiset tihensivät sitä tarkoituksella. Alkuun se oli ollut ainakin 90 jaardia kanttiinsa. Nyt tila oli siitä puolet. Puuskuttava Nwambakimba alkoi pysyä mukana liikkeissäni.

“Tee jotain!” Charlie ulahti.

Siinä hetkessä pyörähdin ympäri ja pinkaisin kolmella askeleella Nwambakimbaan päin. Ratkaisu oli yllättävä. Pöyhkeät silmät hölmistyivät hetkiseksi raivontilastaan. Tein itsestäni ihmistorpedon ja ponnistin Nwambakimban alavatsaa kohti.

Osuin polveen.

Pää jysähti siihen kipeästi. Nwambakimba rojahti päälleni tuskasta parkuen.

“Nyt nouse ja lopeta se!” kuulin pökkyräisiin korviini.

Eihän siitä tilasta mihinkään päässyt. Olin kuin oksa puun alla. Heimon joukosta kuului epäuskoista sorinaa. Eihän jätti ollut koskaan hävinnyt kenellekään. Haavakin häneen tahtoi olla voitto. Jotain olin hänessä kuitenkin rusentanut. Pitkään iso ulisi päälläni, kunnes taipui istualleen.

NWAMBAKIMBA GAR GARRRRRR!

Jättimäinen oikea kohosi silmissäni pilviin – kuin kookospähkinä oli korvieni väli tähtäimessä.

Nwambakimban rinta alkoi pumpata. Sydämen liike rintakehässä oli aivan silminnähtävää.

NWAMBAK…

Jätin silmät muljahtivat nurin. Kuola valui norona suupielestä. Kuului tömähdys jätin upotessa kuolleena hiekkaan.

En pysynyt pystyssä ja oksentelin. Minut vietiin majaan toipumaan. Luulin saavani Sweetsulan hoitajaksi ja olin kovin onnellinen.

Olin väärässä.

Tyhjärintainen Milli sieltä tuli hymysuin ja alkoi puristella pohkeitani halukkaasti.

“Milli gar Penter mmmmmmm….!”

“GAR GARRRRRR!”, karjaisin ja nauroin. Milli nauroi myös ja hän poistui hetkiseksi palaten täytettyjen rullien kanssa takaisin. Minulla ei ollut ollenkaan nälkä ja hylkäsin syöttöyritykset. Milli tästä loukkaantui. Suljin silmäni ja lepäsin.

Illemmalla Milli kantoi keittoa majaan. Otin pari lusikallista vastaan, kunnes aloin pohtia makua suussani. Seuraavan lusikallisen mukana tuli sitkeä lihapala, missä oli jotain kiinni. Pykelsin sen suustani kämmenelle. Siinä oli Nwambakimban korvanlehti ja keltainen höyhenkorvakoru.

Oksensin heti vatsani tyhjäksi.

Milli hermostui ja alkoi rähistä. Arvasin, että keiton syönti olisi ollut tärkeää. Joku rituaali sekin. Yökkäilin ajatellessani Nwambakimban hikistä, ruskeaa ihoa. Millin tarjoama puulusikka hyökkäili huulilleni aina uudestaan.

En mitenkään olisi pystynyt syömään sitä.

Yritin levätä, että olisin päässyt nopeasti Sweetsulan luokse. Tiedustelin huutamalla Charlielta oliko kaikki hyvin, kun naistani ei kuulunut. Charlie ymmärsi Sweetsulan olevan jonkinlaisten suitsutusrituaalien kohteena.

Kai naistani valmistettin minulle ja Nwambakimbankin sielu saisi levätä rauhassa.

Nwambakimbasta puheenollen eräänä aamuna Milli toi seinäkallojen joukkoon sopimattoman, valkoiseksi puhdistetun jättikallon. Sieltä se tuijotti harvahampaisena, isot mustat silmänaukot minuun puhdasta vihaa syytäen.

Taivasjuoma karkoitti pelon kuin tuuli savun, mutta hirveä olo siitä seurasi – varsinkin liikaa nautittuna. Pää oli kuin upotettu valtavaan ampiaispesään, muu vartalo kuin muurahaispesässä. Majan karmivuus ei auttanut asiaa.

Viimein, kun hetkeni majassa päättyi päivänvaloon, oli paluu jälleen odottamaton yllätys. Minua juhlittiin. Käsiäni nosteltiin ilmaan, lihaksiani puristeltiin kuin niihin olisi muuttanut korkeampi voima.

TENTER! TENTER! GARR! GARRRRRRR! huusivat iloiset kyläläiset nimeäni.

Illalla loikoilimme majassa taas vatsat täynnä lihaa ja juomaa. Ilta oli päättynyt täydellisesti, soturitanssin jälkeen – missä yliampuen esitin Nwambakimban surman – tepastelin Sweetsulan luokse ja tartuin hänen käteensä tämän hieman ujostellessa. Vein hänet areenalle kaikkien nähtäväksi, että me olimme yhdessä. Nostin hänet lanteilta ilmaan ja hieroimme neniämme vastakkain, niin kuin olin nähnyt heimon parissa tehtävän.

TENTER! TENTER! SWEETSULA! ABDELAMULA HII!

Nostin kätemme korkeuksiin.

Mitä en pelkoni takia ollut tajunnut. Charlien katseessa oli ollut jotain odottavaa.

“Sinä myrkytit Nwambakimban matalla!”

“Minun oli pakko. Tapattanut olisit itsesi naisen takia. Nyt saat naisen ja pitää nahkasi, kiittäisit.”

Mielessäni kiitinkin, mutta suun aika ei ollut vielä.

“Sinä murhasit hänet!”

“Turpa hiljaa vai haluatko kallosi majan seinälle?”

“Sinä sinne olet matkalla.”

“Se oli jo monesko kerta kun pelastin nahkasi. Sinulla on nahkoja enemmän kuin nahkurilla. Tulet kyllä vielä tarvitsemaan niitä lisää…”

“Mitä sinä tarkoitat?” vatsassani läikähti. Oliko kosijoita tullut lisää?

“Sinä olet nyt heimosoturi!”

“Mitä se tarkoittaa?”

“Sinä pudotit heimolta taistelujen johtajan ja sitähän se tarkoittaa, että sinun perseesi on tästä lähtien eturintamassa!”

Uutinen kauhistutti minut.

“Mistä tämä tieto?”

“Parannellessasi soturit kävivät siihen malliin elehtimässä. Siellä sinua odottaa jätin nuija, jota tuskin kauaa nostelet…”

“Sinun täytyy auttaa minua, Charlie!”

Charlie hieroi mietteliäänä partaansa.

“Se nyt ei ollut tähän saumaan mikään yllätys!”

Tartuimme molemmat takajaloista kiinni ja viilsimme veden halki kilpikonnan kyydissä. Välillä loimme rakastuneita, vedenalaisia katseita korallien yllä ja oli siinä naurussa pitämistä. Olin niin onnellinen kuin ihminen olla voi.

Montaa päivää ei tarvinnut Sweetsulan kanssa kikatella, kun soturit kiskoivat minut matkoihinsa. Siinä oli parikymmentä heimon kovinta edustajaa mukana. Ensin naamaani piirrettiin punaisia viivoja mikä oli pikkulasten suuri huvi. Nuijaa en onneksi saanut, vaan Nwambakimban jousen, jonka hädintuskin sain viritettyä, keihään ja jousiviinin. Naiset olivat askaroineet käyvät sotaliivit kankaasta ja höyhenistä. Otin sen ylleni vastahakoisesti. Sille nauroi Charliekin.

Sitten lähdimme juoksemaan rantaa pitkin kohti tiheää metsää. Vatsassani kourahteli ajatus hyökkäyksestä tai yhteenotosta naapuriheimon kanssa. Keskityinkin hengittämiseen. Siinä oli jotain puhdistavaa. Jalat upposivat märkään hiekkaan, sydän jyskytti. En tosiaan ollut missään kunnossa, heimolaisiin nähden naurettavassa, mutta kun ei vain ajatellut kipua. Keuhkot äärimmilleen ilmaa ja aivan tyhjiksi ja taas sisään, ahneesti.

Tuntui kuin jokainen osa minussa olisi täyttynyt voimasta.

Saavuimme metsän reunaan mistä jakautui kolme polkua. Muutuimme jonoksi missä olin toiseksi viimeinen. Lähdimme keskimmäiselle polulle.

Heimolaisten juoksu muuttui kissamaiseksi tassutteluksi. Yritin matkia sitä. Jokaisen aiheuttamani risahduksen seurauksena takamies hivautti kämmenellä pakaroihini kipeästi.

Keskityin entistä enemmän tuijottamaan edelläkävijöiden kantapäitä ja lähes tyrmäsin itseni paksuun oksaan otsani korkeudella. Voihkasin pyllähtäessäni polulle. Soturit repesivät äänekkääseen nauruun. Pomppasin vihaisena pystyyn. Sitten yksi soturi huomasi ylhäällä lehvistössä kuikistelevan apinan. Minä en sitä nähnyt, vaikka keihään avulla sen sijaintia yritettiin minulle havainnollistaa. Käsitin, että minun olisi annettu kokeilla joustani siihen.

Pian soturit kyllästyivät, kolme jousta virittyi korkeuksiin ja apina tippui melkein päälleni kolme nuolta ruumiissaan. Apina suolistettiin paikalla, asetettiin tikkuun ja otettiin kantoon. Matka jatkui polkua eteenpäin. Yritin oppia siinä jotain maastonkohtia, seurata kasvustoa ja eläimistöä, mutta minä hengitin vain ilmaa, heimo koko saarta ja sen olemassaoloa. Kunnioitin sitä suuresti.

Pian minua alkoi janottaa. Näytin edessäolijalle suutani ja työnsin sormeani kurkkuun päin. Ensin minulle näytettiin apinaa, mutta tila tajuttiin pian. Soturit katkoivat pari kasvia, joista tuli runsaasti erikoisenmakuista, hieman makeaa vettä. Nyökyttelin tyytyväisenä. Olin oppinut jotain.

Lopulta pysähdyimme syömään. Puutikuilla sytytetty nuotio tehtiin pienen puron viereen.

Apinan pää irrotettiin, kiinnitettiin kaulasta tikkuun ja ojennettiin minulle. Ojennuksista ymmärsin, että pää piti paistaa tulessa. En tätä tointa jäänyt pohtimaan, minua hieman väsytti ja upotin pään lieskoihin.

Karvat ritisivä, apinan kuoloon ummistetut silmät kiristyivät päähän kiinni. Pyöritin sitä liekeissä, kunnes silmistä alkoi valua vettä kuin apina olisi itkenyt ihmiskunnan syntien tähden. Nyt minua viittoiltiin lopettamaan. Soturi otti tikun minulta ja löi sen maahan pystyyn. Hän kopautti veitsellä apinan kallon puhki ja veisti aivot näkyviin kuin olisi kuorinut hedelmän.

Tottakai pää ojennettiin taas minulle. Pienet apinanaivot kiehuivat sisältä ja erittivät pintaan mehuisaa nestettä. Voi sillitynnyri sentään – se haju!

“Har anudi Penter!”

Toki omat aivoni tuumivat, että joku soturikunnia tässä oli kysymyksessä. Minua valvovat katseet vahvistivat asian. Nuolaisin pikkusen nestettä ja yökkäsin.

“Hjuu!!!???”, kuului yhteinen ääni sotureista. Alkoi, tyytymätön äläkkä. Olin näkeväni käsien levottomuutta aseilla, joten päätin taistella.

Ei aivo ollut pahaa – vain se neste joka kiehahti jokaisella helvetin puraisulla lämpinä suihkuna kitalakeen kuin kusi. Yökkäsin jokaisen suihkun kohdalla, mutta kaavin silti aivot kuoristaan vatsaani ilmeiden seuratessa tointani jännittyneenä. Lopulta vapautin aimo röyhtäyksen ilmoille ja nakkasin tyhjän kallon olkani ylitse.

Silloin se alkoi.

Soturit alkoivat nauraa röhöttämään, minua osoiteltiin, kämmenet hakkasivat reisiin, pronssiset lihakset hytkyivät ilosta, jonka tämä käytännön pila heille toi.

Hetkiseksi tulistuin, ajattelin karjaista, ehdin muuttaa mieleni ja naurahtaa, kun nuoli suhahti niin, että tunsin sen sulan koskettavan nenänvarttani.

Kirosin typeryyteni ja heimon typeryyden, ryhtyä nyt ruokailemaan vartiotta! Huusin kielelläni: suojaan! Nappasin jouseni, hyppäsin puron toiselle puolelle kiven taakse. Kaksi miestä huusi jumaliaan nuoli vatsoissaan, muut hajaantuivat kuin lintuparvi.

Viritin jousen ampuakseni ja se pääsi paiskautumaan suoraan kiveä vasten. Nuoli tikkusi silmilleni ja tipahdin littanaksi kiven taakse. Kuuntelin sotahuutoa enemmänkin typertyneenä kuin peloissani. Sitten huomasin kolme omaa miestä hyppäävän kiven ylitse ja juoksevan viidakkoon.

Minuun iski hätä.

Unohdin aseeni ja juoksin perään. Viidakko ja pelko saivat minut hetkessä sekaisin. Oli kuin kaikki linnut ja apinat olisivat kirkuneet minulle. Niillä hengenvedoilla, mihin pysähdyin (kompastuin juurakoihin), olin kuulevinani vihollisen töminän. Omistani ei ollut hajuakaan. Olisin voinut lähteä paluujäljille, jolloin olisi ollut mahdollisuus löytää leiriin, mutta moiseen tekoon en uskaltautunut.

Sitten päädyin pienelle aukiolle missä seisoi jotain tuttuakin tutumpaa: torpedovene. Naapuriheimo oli laittanut sen pystyyn. Ympärillä oli jälkiä nuotioista, ihmisenluita ja kalloja. Puistatti ja lähdin saippuana paikalta.

Jonkunlainen onni minulla kävi sillä päädyin polulle. Päättelin sen olevan oikealle vievän polun, joten oikaisin lisää oikealle ja päättelin löytäneeni keskimmäisen polun. Juoksin takaisin minkä taisin ja askel askeleelta, kävi hädän taakkani helpommaksi aina, kunnes metsän reuna yllätti minut.

Kuolemanpelon jättäessä minulla oli pettäjän olo. Minun pitäisi tuoda jotain takaisin leiriin.

Päänahka?

Vihollisen aseet?

Apina?

Siinä meni miettiessä sormenkynnet. Ei minulla ollut mitään tuoda, päätin. Ampukoot, jos siltä tuntuu.

Mutta salaa sisimmässäni toivoin, että soturitoiveistani luovuttaisiin.

Minusta Charlien hartiat putosivat hieman, kun hän näki minun juoksevan leiriä kohti. Loppumetrit kävelin ja annoin hengen laskeutua. Nostin ryhtini äärimmilleen.

“No, miten meni?” Charlie kysyi totisena.

“Haistele paska!” usahdin ja painuin majaani. Ja eikö illalla, kun kokoonnuimme tulille aterioimaan, päättäneet soturit esittää yhteenoton ja vielä hieman värittää sitä. Minua esittävä soturi hyppäsi ”kiven” taakse, tärisi siellä silmät pelosta laajenneina kuin kärrynpyörät voikertaen samalla pilkallisesti.

Sweetsula katsoi minua surullisesti ja se oli suurin koira minua puremassa…

Samana yönä kimppuumme hyökättiin. Vartijat oli tapettu ja naapuriheimo pääsi yllättämään meidät täysin.

Ne sytyttivät majat palamaan ja odottivat, kun heimoväki juoksi ulos ja teurasti siihen paikkaan. Naisia ja lapsia otettiin vangeiksi.

Heräsimme ensin Josefin kirkunaan.

”Mitä helvettiä täällä tapahtuu?” ärähti uninen Charlie.

”Hyökkäys!” tajusin heti ja muistin mitä minulta odotettiin.

Nyt minulla oli mahdollisuus vastata päiväiseen.

Mutta pelko Sweetsulan menettämisestä oli suurin huoleni. Siinä hetkessä katto syttyi palamaan. Charlie ponkaisi järkyttyneenä pystyyn.

”Ju-jumalauta!”

”TAKAKAUTTA!”, karjaisin ja potkaisin majan takaseinämää koko varrellani.

Se oli savea, olkea ja lehteä, mutta sitä sai hakata kantapäillä hikisiä hetkiä ennen kuin aikaansai reiän. Minä jäin jousineni vahtiin ja Charlie jatkoi aukon laajennusta.

”Ulos täältä!”

Charlie yritti mennä edeltä, mutta jäi lantiostaan kiinni reikään. Minun ei auttanut kuin potkaista lautasille kaikin voimin. Charlie pulpahti pihalle ja minä loikkasin perässä.

”Perseesi on levinnyt saarella”, huomautin taputtaessamme tomut vaatteista ja painuessamme taistoon.

Charlie yllätti kyttääjämme majan edestä heittämällä puukon suoraan rintaan. Miehen takana oli pieni poika jota epäröin hetken ampua, mutta kun hän avasi suunsa ja näin verenpunaiset, teroitetut hampaat, joiden välissä sihisi ilma kuin veturissa; laskin nuolen matkaan.

Poika putosi kirkuen maahan nuoli kurkussaan. Charlie juoksi paikalle ja pamautti jalalla kalloon. Valitettavasti poika ei menettänyt elämäänsä vaan jatkui inhaa ääntelyään veren pulputessa kurkusta.

Charlie joutui potkimaan polvella pään muusiksi. Hikisenä ja järkyttyneenä hän palasi luokseni.

Nyt vasemmalta juoksi kolme miestä keihäät ojossa meitä päin. Olisimme olleet mennyttä – ehdin ampua ensimmäistä juoksun hidastumatta – mutta kaksi heimosoturia juoksi luoksemme ja yhteenotto heidän välillään valmistui.

”PAINUTAAN HELVETTIIN TÄSTÄ LOISTEESTA!” jylisi Charlie.

Mielessäni räjähti.

Sweetsula!!!

Juoksin nuolia roiskien päällikön majalle. Surukseni näin appeni

makaavan majan edessä nuoli vatsassaan. Hän hengitti raskaasti, katsoi verta valuvaa vatsaansa ja odotti. Ja eikös paikalle tullut yksi terävähampainen iso veitsi kädessään ja tarttui päällikön tukkaan kiinni. Hitaasti hän kohotti veitsen kurkulle ja alkoi sahata.

”HRAAAAAAAAA!” minä karjaisin, otin viimeisen nuoleni ja suihkaisin sen siihen pirulaiseen, osumatta, sillä huutoni käännytti tuholaisen pään juuri pahaan aikaan.

En voinut muuta kuin huitoa jousella sitä paskiaista. Voi, kuinka niinä armottomina hetkinä kaipasinkaan tuliasetta, jolla lasketella vasemmalle ja oikealle, edestä puhumattakaan…

Vastustajani sihahti ja heitti minua puukollaan, jonka väistin. Päällikkö kivahti tuskasta paskiaisen kiskoessa nuolen hänen vatsastaan. Se alkoi heilua minua kohti kuin vasara.

Epäreiluako muka, mutta tein sen minkä osasin. Heilautin jalkani hänen kulkusiinsa. Paskiainen lysähti polvilleen, jolloin tempaisin nuolen kädestä ja suorastaan paiskasin sen hänen selkäänsä.

Lopetuksen tarjosin polvella päähän Charlien opein.

Käännyin kuolevan päällikön puoleen.

”Sweetsula?”

”Hun sadaar apmatlia”, tärisevä sormi ojentui pimeyteen.

Laskin miehen varovasti alas ja juoksin.

Juoksin.

Minä juoksin.

Enkä minä juossut yksin. Kuusi miestä saapuivat kuin aaveet ympärilleni ja me kohtasimme kaksitoista miestä rantahietikolla. He olivat pysähtyneet suojaamaan panttivankien kantajia, mutta raivomme sai heistä kymmenen lihoiksi, kaksi pakeni. Meistä ei haavoittunut tai kuollut kukaan.

Minulle sattui vallan helppo vastus. Hikoileva lihapulla joka selvästi pelkäsi jo ihonväriäni kuin olisin itse paholainen.

Hakkasin siltä hampaat kurkkuun, potkin läskit niin kasaan, ettei

tiennyt kuka tämä oli ollut. Ja jatkoimme juoksuamme tavoittaen vankien kantajat polun alkupäässä.

”GARRRR, GARRRRR!” huusin ja kumppanini vastasivat huutoon.

Löimme heidätkin helposti. Sweetsulan kantaja sai minulta sellaisen höykytyksen, ettei lihapullastakaan ollut väliä. Tämä oli laiha, mutta sitkeä paskiainen.

Mutta hänen matkansa oli ollut raskas eikä hänellä ollut raivoani.

Survaisin rystyset silmiin ja aloin hakata ja potkia. Ihoni virtasi pian hänen verestään ja syöksin hampaani hänen kaulaansa kuin peto ja purin. Minä purin hänen sykkivää elämää ja lähes tikahduin tuohon verimäärään.

Olin muuttunut eläimeksi.

Vasta Sweetsulan revittyä minua havahduin teoistani. Halasin rakastani ja me heiluimme siinä paikalla pitkään kuin olisimme tanssineet.

Palasimme vaitonaisina leiriin mukanamme kaksi vankia. Heidät haudattiin rannalle kaulaa myöten ja jätettiin odottamaan aamunkoittoa.

Siinä sitä olikin ihmettelemistä.

Heimo teki uhrien ympärille neliön. Minut asetettiin heidän eteensä ja käteeni ojennettiin veitsi. Tappaminen ei minua nyt kiinnostanut. Viholliseni näyttivät kovin surkeilta ja avuttomilta niin raukkamaista teloitusta ajatellen.

Onnekseni huomasin rivissä himosilmäisen poppamiehen. Huidoin hänet luokseni ja ojensin veitsen hänelle.

Poppamiehen silmät syttyivät ja hän puisteli päätään. Taljojen taskusta löytyi kangaspussi. Sieltä tämä ripotti punaista jauhetta messuten uhrien ympärillä. Mietin, tulisiko uhrien päät punaisiksi.

Sitten tapahtui jotain mihin matalla ei ollut osuutta. Uhrien naamat alkoivat kiristyä. Muutamassa hetkessä heidän ihonsa käpristyivät. Silmät näyttivät kasvavan päässä sitä mukaa kuin päät kutistuivat ja heidän voikeroivat äänensä muuttuivat hiirien piipitykseksi.

Kaikeksi järkytyksekseni minä naurahdin. Heimo reagoi tähän alkamalla myös nauramaan ja jonkinlainen hätä minussa sai minut nauramaan aivan hysteerisesti. Huomasin taka-alalla Charlien joka puisteli vaisuna ja vakavana päätään, mutta minä vain nauroin.

Onnemme sivussa, heimoa varjosti suuri ongelma. Useita lapsia oli sairastunut johonkin rokkoon, tiesi Charlie. Iholle ilmaantui punaisia, kutisevia kohoumia ja keho hohki lämpöä kuin uuni.

He selvisivät siitä hyvin, mutta jos aikuinen sai tartunnan, oli tilanne paljon vaikeampi.

Kolme heimon vanhinta kuoli neljässä päivässä ensimmäisestä pisteestä iholla. Kylän vahvimmat miehetkin olivat kovin heikkoja sairauden edetessä ja turvallisuus oli suuri huoli.

Charlie yritti saada sairastuneita eristyksiin, mutta kylän poppamies tuntui ilahtuneen uusista työhommista. Meidän peloksemme sulkapukuinen kiersi sairastuneita, suitsutteli ja halaili, messusi kuin pastori Brown niille kolmelle juopolle maankiertäjälle Littletownin asemalla joskus, kun olin ihan pieni.

Charlie käski välttää kaikkea kosketusta tämän hillujan kanssa.

Mutta väkeä saatettiin tulisella lautalla kohti merta. Sotureista alkoi olla puutetta. Yhdellä hyökkäyksellä meitä kohtaisi perikato.

Koska olin heimosoturi, minun oli keksittävä jotakin. Pähkäiltyäni päätin, että rakentaisimme poteroita, joihin asettelisimme nukkeja muka kylää suojeleviksi miehiksi.

”Hemmetin hyvä idea Pender! Voisimme liittää tästä vähän matkaa eteen kuoppia, joihin vihollinen putoaa ja säikäyttää muiltakin paskat karvoille.”

”Ja pannaan pohjalle teroitettuja keihäitä. Sellainen näky saa tähkänkin tutisemaan.”

”Sinähän alat tulla mieheksi mietteissäsi”, hämmästeli Charlie.

Juoksuhaudat, kuopat ja valemiehet rakennettiin. Kaikki meni hyvin, saimme olla rauhassa ja arvostukseni nousi. Sitten tapahtui jotain kamalaa.

Köpsötin juuri Sweetsulan sylissä, vatsamme olivat täynnä lihalehtiä, mieli pumppusi raukeutta ja rakkautta.

Hirveä naisen rääkäisy hätkäytti meidät tilastamme. Otin jouseni ja juoksin pihalle.

Näky oli lohduton.

Tuskin kaksivuotias tyttö roikkui reikäisenä äitinsä sylissä. Vertavuotava tyttö eli hetken katsoen äitiään elämän valuessa hänestä pois.

Se näky ei häviä päästäni milloinkaan.

Juoksin niiltä sijoiltani kuopalle ja revin keihäät irti. Tein työn tuskaisessa raivonvimmassa, kunnes sain pohjan vapaaksi keihäistä ja romahdin pohjalle itkien ja ulvoen tekoni korvaamattomuutta.

En tullut majasta viikkoon ulos.

Ja sitten eräänä päivänä löysin sen meidän siinä makoillessamme. Pienen punaisen pisteen rakkaani selässä. Tuijotin sitä uskomatta silmiäni. Se katsoi minuun vaarallisempana kuin raivoava meri, sota tai Nwambakimban silmä.

Olin tyrmistynyt.

Nousin niiltä sijoiltani ja etsin Charlien käsiini. Kuultuaan pisteen olemassaolosta Charlie otti askeleen taaksepäin.

“Pender. Teidän on mentävä heti karanteeniin. Ei ole mitään vaihtoehtoa. Et saa riskeerata tätä.”

“Jospa se on vain pensaanpisto tai joku ötökkä. Niitähän täällä riittää…”

Charlie katsoi minuun tietävästi.

Vihasin sillä hetkellä häntä yli kaiken.

Palasin Sweetsulan luokse. En näyttänyt pistettä hänelle. Sairastuakseen niitä oli oltava enemmän. Itse en sitä pelännyt. Minä toivoin sitä. Toivoin, että jos rakkaani sairastuisi tautiin, kokisimme sen yhdessä. Ja että se valtava tunne, joka täytti minut ja teki minusta uskomattoman rohkean, oli myös asia joka uskoi rakkauden voittavan kuoleman kuin sormi joka näpäytti ötökän iholta.

Mutta pisteitä tuli lisää, meille molemmille. Typerät olivat ajatukseni, koska elin rakkaudessa.

Sweetsulan lämpö oli paljon korkeampi. Hän houraili unissaan, kieltäytyi lihalehdistä, mutta mieleeni joi ahnaasti.

Pysyttelimme majassa ja Charlie toi hedelmiä ja juomaa ovenpieleen.

Sweetsula oli aiemmin pyöritellyt kämmenellä vatsaansa. Olin kuvitellut sen näläksi ja hommannut lihalehtiä.

Eräänä aamuna heräsin siihen, että katsoin samoihin kasvoihin, joihin olin nukahtanut. Onnellinen, pieni hymy maailman kauneimmilla kasvoilla. Hätkähdin, nostin kämmenselän jo kylmenneelle poskelle.

Itkin.

Minä itkin.

Ja itkin.

Suutelin hänen poskiaan ja huusin, ulvoin kurkkuni käheäksi kuin olisin mielipuoli – susi.

Rakkaani ruumis purhehti tulisella lautalla kohti merta heimoväen laulun saattelemana.

Olin valmis menemään perässä.

xxX

Oli päivä tai yö. Elin pimeydessä. En tiedä oliko se Charlien kanssa vai pään sisällä käyty keskustelu:

“Missä nyt on Jumalasi, johon olet aina uskonut?”

“Jumalaa ei ole.”

“Jospa tämä oli Hänen tahtonsa.”

“Täten hänen tahtonsa on sairas.”

“Hän kuoli sairauteen, Junior.”

“Minulle ei vain ole onnea tässä maailmassa. Jumala on kironnut minut”

“Jos sinun on vain lähdettävä. Jos sinä et kuulu tänne.”

“Miksi minä en kuollut? Miksi minä selvisin hengissä kaikesta? Miksi minut tänne johdatettiin?

“Tutkimattomat ovat Herran tiet.”

Kuinka pilkalliselta se kuulostikaan.

Sieluni kipu oli niin hirvittävä, että juoksin pitkin rantaa ja kiroilin jumalalleni. Pyysin häntä tappamaan minut siihen paikkaan, sillä se ei olisi mitään tähän verrattuna.

En halunnut jutella Charlien kanssa. Tiesin hänen haluavan pois saarelta. Tämä oli askel hänen pyrkimyksissään. Hän ei tätä surenut. Olin ajatuksissani loputtoman kylmä. Taivasjuoma ja mata olivat ainoita asioita, jotka tuskaani vähän lohduttivat.

Mutta oli päiviä, jolloin niiden käyttö oli lopetettava ja kaiken tuska huuhtoi ylitseni kuin viheliäisin meri kuunaan. Tärisin ja hikoilin. Hetkittäin oli niin paha olla, että pelkäsin jos en kuolisikaan.

Aiemmin, en olisi ajatellut lähtemistä millään verukkeella. Olisin ollut valmis jäämään loppuelämäkseni saarelle. Ei edes perheeni sankaruus ollut mitään. Nyt muistot piinasivat kaikkialla missä kuljinkin. Peseytyessäni putouksella, en voinut olla ajattelematta Sweetsulaa ja lastamme iloitsemassa yhdessä ihanassa kylvyssä. Kaikki kirveli silmiä. Miten olinkaan päätynyt paratiisiin, jonka piti hetkessä muuttua helvetiksi?

En tiennyt aikaa. Charlie antoi sen minulle, suruni tarpeisin. Toki tarkkaillen, tarjoten huokailevaan suuhuni ravintoa ja nestettä. Joskus hän otti tarinamiehen roolin ja vaikken puoliakaan kuullut tai ollut kuulevinani, muistan silti Charlien paatoksen meritaisteluista, jättiläiskalmarista, joka nappasi kannelta kuusi miestä lonkeroihinsa ja sen hullun mulatin, joka söi sata keitettyä kananmunaa kahdessa tunnissa kolmesta taalasta.

Ja kuinka hänet oli sen perään ammuttu torpedoputkesta helvettiin sieltä…

“Tätähän nyt ei kukaan usko, mutta valehtelematta, Pender, mulatti kynsi peninkulman merta perseensä voimalla!”

Aika on jollain lailla kuin ilma, josta kerroin juostessani sotureiden kanssa. Aika on Voima. Tahtomattanikin aloin kuulla ääniä: lasten kikatuksen, ruokailuäänet iltanuotiolla, naisten laulun kankaanvärjäyspaikalta. Tietämättäni nämä puhalsivat minuun elämää.

“Ja se hemmetin Milli, voinetko kuvitella Junior. Olin laguunilla piipulla, katse suunnattuna taivaalliseen auringonlaskuun. Tämä nainen tulla tupsahti viereeni kuin siinä olisi hänen paikkansa ollut aina ja iänkaikkisesti. Hämmästykseltäni ehtinyt tehdä mitään, kun jo oltiin nokat vastakkain. Pannahisen piippu vääntyi ja poltti poskeen orkosen, samperi…”

Tuhahdin ja käännyin katsomaan Charlien poskea. Punainen painauma todisti puheen. Pienen liekin valossa huomasin myös Charlien silmien pilkkeen. Kerrontaan tuli onnellinen sointi, vaikka aihe ei hänen mielelleen mettä keittänyt.

“He he he! Hemmetin hullu Milli! Siitä kaaduimme taaksepäin ja pulassahan minä olin. Kuin kilpikonna huidoin jäseniäni. Turkanen sitä noitaa. Monikohan näki? Parina pitävät tätä menoa.”

Kuumetauti loppui ironisesti Sweetsulan kuolemaan.

Aloin olla mietteissäni itsekin lähdön kannalla.

Vaikka olin kironnut kaiken, oli ihmisellä onnea ja epäonnea.

Minun oli luettava onneksi se, että olin hengissä. Minulla oli vielä tehtävää. Oli siis jatkettava matkaa.

Kaikki elollinen sen tietää, mutta mustassakin ihmisessä on ihmisen pyrkimykset ja ajatusten heikkoudet.

Mutta, kuinka olisinkaan pystynyt ajattelemaan pahalla aikaani Sweetsulan kanssa – kaikesta huolimatta? Itkisikö Nwambakimba tällä hetkellä minun murskaamistaan naisensa kanssa ellen olisi voittanut?

Ei tietenkään.

Mutta minähän olin vieras.

Tunkeutuja.

Pilasinko minä elämiä? Olinko matkallani jo pilannut perheeni elämän, hoitajan, Ärjy-Billin, Maryn, Nwambakimban, pienen tytön, Sweetsulan ja monenko muun?

Mustasta valkoiseen vilahteli mieleni elämän laaksoissa. Ehkä tämän takia ymmärsin, että minun piti saada järjelleni käypää tekemistä.

Rakennetaan sitten se hemmetin lautta!

Ja tekihän se hyvää. Kaadoimme metsästä paksuja palmuja, kasakaupalla lehviä, juurakoita, joita pystyi käyttämään köytenä. Auringonlaskuun asti suunnittelimme lautan kokoa, kantavuutta, ruokatarvikkeiden varastoa ja niin edelleen. Illan pimetessä punoimme juurakoista köyttä ja tunteeni uudesta seikkailusta sai uutta pontta. Jos ruokatarvikkeet loppuisivat tai myrsky yllättäisi, oli aina taivasjuomaa millä muuttaa mielen kurssi – ehkä lopullisesti.

Silti oli syy herätä.

Seuraavana aamuna huomasimme joutuneemme sabotaasin kohteeksi. Useita runkopalmuja oli kadonnut. Rannalla oli ilmiselvät, pienet jäljet ja urat palmuista vedenrajaan.

“Pannahisen kakarat, leivon niiltä korvat solmuun!” jylisi Charlie.

Ihmettelin miksi hän potki jälkiä hiekassa, mutten ajatellut asiaa sen enempää.

“Parempi valmistaa punokset ja sitoa runko kerralla kiinni. Ei sitä sitten liikuta mennyt Nwambakimbakaan.”

Illalla maa järisi.

Koko heimo meni sekaisin, pomppi pitkin kylää ja rukoili polvillaan, kunnes maa rauhoittui. Kaksi majaa romahti syntysijoilleen. Toinen oli kallomaja mitä emme Charlien kanssa ikävöineet. Yritimme tulkita ilmiötä heimolaisille -tuloksetta.

Nukahdimme heimon jäädessä rukoilemaan jumaliaan.

Aamulla kävimme laguunilla peseytymässä. Otin keihään mukaan ja yritin kalastaa bassinnäköisiä jötiköitä, mutta jäin jatkuvasti niiden jälkeen.

Charlieta metsästykseni huvitti suuresti. Piipun takaa hän antoi ohjeita.

“No niin. Ei. Lyö sen eteen. Muuten jäät jälkeen. Ei! Eteen, pölvästi! Ei herrajumala! Katso mitä tuolla pojalla on kädessä!”

Minä käännyin ihmettelemään mitä nyt?

Ja salamana Charlie oli hypistelemässä pojan rannekorua.

”KULTAA?!”

Kiihkoissaan Charlie yritti posmittaa mistä koru oli peräisin, mutta sai pojan vain vetäytymään kuoreensa. Lopulta polvistumalla ja rauhoittumalla, pitkillä hymyillä Charlie vapautti pojan ja ensimmäisen kerran näin Charlien ottavan juoksuaskeleita.

Laguunin takaa hiekkakentältä paljastui sädehtivä näkymä. Kultakolikoita, lisää rannerenkaita, kultaharkkoja, kaulakoruja ja sormuksia.

“Espanjalaisia kultakolikoita! Jumalauta! Se järistys!”

Charlien röhähti turvalleen hietikkoon ja alkoi kaapia kultaisia hyppysiinsä. Saatuaan kylliksi suuren keon hän kääntyi istualleen ja heitteli kolikoita ilmaan niiden laskeutuessa kilisten hänen ruumiinsa päälle.

“JUMALAUTA JUNIOR! ME OLLAAN RIKKAITA MIEHIÄ!”

Kävelin töksähdellen enkä saanut sanoja suuhuni.

Heiteltyään aikansa kolikoita tuli Charlieen huoli.

“Kenenkähän aarre tämä on? Ovatkohan haudanneet sen lähiaikoina?”

Aikansa aarretta tarkasteltuaan oli Charlie tietoinen hautaajien luiden levänneen sen neljättäsataa vuotta missä sitten lepäsivätkin.

Lopulta löytyi arkkukin

“JUMALAUTA! JOS PÄÄSEMME MAIHIN! TOTEUTUVAT KAIKKI UNELMAMME JA ENEMMÄN!”

Silloin minä viimein ymmärsin mitä oli tapahtunut. Tein muutaman tanssiliikkeen ja halasin Charlieta mikä oli kaukana jäykästä – päinvastoin.

Mieleeni vyöryi kuvia: paluu kotiovelle – päällä mittapuku kalliimmasta kankaasta mitä maailmasta löytyi. Paksujen sormusten täyttämät sormeni pitelisivät sikaria mistä puhkuisin harvoja, suunniteltuja sauhuja. Palvelija suojaisi varjolla herkkää hipiääni.

Kuka avaisi oven, hämmästelisi rikkaalta tuoksuvaa tulijaa, jossa on jotain tuttua, mutta suvun tuntien liikaa hänen arvokkuuttaan?

Aina äiti poikansa tuntisi.

“Junior? Oletko se sinä? Poikani, minun poikani on täällä. Isä, isä! Tule tänne! Heti!”

Ja isä tulisi, katseessaan hämmästys ja pieni pelko herraskaista tulijaa kohtaan.

Uusi urheilumallin auto välkehtisi taka-alallani.

“Hei isä”, minä sanoisin isälle.

“Junior!?”

Päästä varpaisiin ja taas takaisin kävisi isäni katse äidin nyt hypätessä kaulaani.

”Jim! Tule katsomaan. Se on Junior!”

Jim tulisi ovelle yhtä paksupäisenä kuin ennenkin. Lyttäisin sikarin nahkakenkien alle ja astuisin sisään.

Tämä olisi vain välietappi. Olisi aika palata alkuperäiseen suunnitelmaan.

Kokeilisin housujen päältä olisiko taskussa yhä tallella Sue Martinin timanttisormus.

Xxx

Meille tuli ongelmia. Charlieta mietitytti kapakkahomma.

“Mitä hemmettiä minä enää kapakkaa omistamaan, kun voin olla sen asiakkaana vaikka viisisataa vuotta eikä minulla voi olla jäljellä montaa kymmentä? Aarteesta pitäisi saada kaikki hyöty irti”, murehti mies rikkauttaan.

Mistä minä olin unelmoinut? Perheeni sankariudesta. Se oli nyt helppo nakki, mutta oliko se liiankin helppoa? Oliko minulla tuhlaajapojan vastaanotto kotona, vaikka tulisin aarteena takaisin?

Mieleni tummeni.

Vaikka ostaisin ison talon ja maat, naapureidenkin, tunsin isäni liian hyvin.

“Mitä teit Junior noiden eteen? Mistä hyvästä tuot kaiken hyvän meille, junior?”

Tämä sama loitsu seuraisi päivällisestä illalliseen ja niin edelleen. Eivät isän silmät sumenisi kirkkauksista ja tavallaan minä jotenkin kunnioitin niin vakaata miestä.

Selitin tätä ongelmaa Charlielle, mutta ei hän ymmärtänyt.

”Paskaako sinä siitä välität mitä ne ajattelee. Sinulla on tuleva kaikkea sitä mitä olet aina tahtonut. Sinä muutut kotona mustasta valkoiseksi, hyvä mies. Joka halvatun herranperse tuppukylässäsi ryystää laihaa persettäsi. Iloitsisit!”

Seuraavana aamuna, kun menimme hyväntuulisina lautallemme, oli se palanut. Katselimme epäuskoisina tuhoa: palanutta, vaivalla väsättyä purjetta, ruokavarastoa

Jälleen kerran pienet jäljet johtivat lautallemme.

”Ei hemmetti. Tämä on sen hullun akan tekosia… Pakko kai se on tunnustaa…”

Charlie kertoi mitä oli tapahtunut hänen toivottuaan majassa Millin hoteissa.

”Se kalkkuna rakastui minuun heti. Jatkuvasti piti olla syömässä niitä lihalehtiä ja juomassa jotain hyvää. Ei siinä mitä, mutta se jatkuva kiehnäys ja parran repiminen. Tottakai torjuin sen kojootin joka kerta, mutta eihän se saatana hellittänyt”, Charlie pyyhki hikeä otsaltaan.

”Kookokseen alkoi tulla mataa ja taivasjuomaa ja vaivoin sain naurultani estettyä ne tissinuitot suuhun. Sitten se naikkonen hyökkäsi majaan ja muina naisina käski syödä jotain sademetsän yrttiä. Kovasti se pullisti lihaksiaan ja usutti kasvia suuhun. Minä sitä jauhamaan ja toden totta se vahvisti minua… paikasta jota en voinut kuvitellakaan… Luojan kiitos maho akka se on. Tässä on saanut puskea kylmää hikeä jo monta viikkoa…”

Nauratti kovin, mutta pidätin sitä.

”Ei kai sitä kerrasta lasta saa tulemaan…”

”Kuka tässä kerrasta on puhunut?”, Charlie ryöpsähti, ”teimme sen kaksitoista kertaa sinä iltana, yönä ja aamuna ja kuudesti seuraavanakin…” Charlie tuskasteli.

Jostain syystä minua alkoi pelottaa. En tiedä mikä siinä oli.

”No mitä me nyt teemme? Alkaa käydä työlääksi tämä lautantehtailu.”

”Pakko keksiä jotain sille ruunalle”, murahti Charlie.

Ensimmäisen päivän iltana törmäsimme tuttuumme – tai ainakin Charlien mukaan. Minusta se ei ollut sama, sillä se ei lentänyt. Lilluimme lautan takaosassa kaikessa rauhassa taivasjuomat kookoksissa, kun se pannahinen yllätti meidät. Charlie sumeni silmistään – usutti sormella keulaan.

Se tuijotti meitä mustilla silmillään ja hymyili – nousi aavistuksen ylemmäs ja rouskaisi valtavan haukkauksen lautasta suuhunsa.

Se upposi kuohuihin ennen kuin ehdin tarjoilla keihästä. Varoilta suihkaisin nuolen, pari syvyyteen.

Katsoimme haukunjälkeä tyrmistyneinä.

”Jumalauta! Tuo piru leikkii kanssamme. Kymmenen tuommoista suullista ja alkaa tila käymään tutuksi näissä olosuhteissa…”

Toki meitä alkoi taas pelottaa ja koko matkan järjettömyys pyöri mielessämme. Mitään takeita mistään ei ollut. Merivirrat saattoivat pyörittää meitä ikuisuuden muutamilla kymmenillä peninkulmilla.

Sain päähäni miksemme voineet jäädä saarelle ja rakentaa jonkinlaisen merkkitulijärjestelmän, jos ohitse olisi kulkenut laiva.

”Tomppeli! Luuletko ettei ne olisi huomanneet aarretta ja nakanneet meitä multiin?”

”No entäs nyt jos meidät pelastetaan? Kookoksiakos meillä on tuossa arkussa?”

Kaikkea ei Charliekaan miettinyt olkihattunsa alla.

”Hemmetin hemmetti, olet saatana oikeassa!” mies raapi korvantaustaansa hajamielisesti.

”Jospa halkaisisimme kookoksia, laittaisimme aarteita sisään ja nyörittäisimme hedelmät sen jälkeen. Kun ei liikaa laita painoa – nehän kelluu!”

Charlie innostui.

”Pannaan kaikki rimpsuun

En malttanut kysyä miksi Charlie kantoi aikoinaan jatkuvasti kapteeninlakkia, vaikkei tiennyt merenkäynnistä Apinaa enempää.

”Minä olen kokki enkä mikään peränpitäjähinuri!”

Väkisin aloin ajattelemaan sitäkin.

”Missä sinä olit kokkina ennen sotaa?”

”Buchinghamin palatsissa, perkele! Mikä helvetin työhaastattelija sinusta nyt tuli? Koita nyt tajuta, että samassa veneessä tässä ollaan; matkalla joko turmioon tahi onnelaan. Ininät sikseen.”

Litistin suuni, vaikka mieleni teki kovin tivata mikä oli Charlien tarina. Tajusin, etten tiennyt tuosta miehestä juuri mitään. Hän tanssi kotipuolessa isänsä haudalla, haaveili kapakasta missä pianoa soitetaan kuin sitä nussittaisiin. Hän piti linnuista. Hän tykkäsi juoda. Hänellä oli elinikäisiä säästöjä tai sitten ei.

Siinä oli Charlien tarina.

Kai siihen oli vain tyydyttävä.

Kolme päivää ja yötä halkoi juna osavaltioiden lävitse kotia kohti. Tätä hetkeä olin odottanut ja nyt se pelotti.

Minun oli hetkittäin suunnaton ikävä Charlieta – hänen vahvaa läsnäoloaan. Tajusin, että siinä oli ollut jotain turvallista.

Nyt olin omillani.

Ja mitä oli kotona vastassa? Olivatko kaikki kunnossa? Miten minuun suhtaudutaan: kuin poikaan vai hylkiöön?

Eräältä pikkuasemalta nousi kyytiin todella nätti tyttö äitinsä kanssa. He asettuivat vastapäätäni ja vaikka en tervehdyksen lisäksi muuta puhellut, mieltyi äiti minuun, syötti paksuvoitisia pekonivoileipiä ja suu kävi koko ajan.

”Eikö olekin hyviä leipiä?”

”Äidinäidin taikinaresepti. On täällä omenapiirakkaakin, otatko?”

”Nätti tyttö, vai mitä?”

Äiti hakkasi reteänä silmää.

Tyttö katsoi minua pienesti hymyillen ja avoimesti eikä minua vain kiinnostanut. Tunsin itseni petturiksi ilmapiirin käydessä surkeaksi ajan myötä, joten kysyin tytön osoitetta muka kirjoittaakseni hänelle.

Lopulta he jäivät seuraavalle asemalle – sukuloimaan ja tyttö hyppäsi kaulaani kuin minä en laskisi häntä pois.

Ja kuka tulikaan seuraavaksi vastapäätä istumaan: hänellä oli prässihousut ja punainen puvuntakki, keltainen rusetti. Hiusrajasta karannut tukkakin kuin samettia.

Mies kantoi painavaa laukkua ja oli kovin tuskaisen oloinen. Hän ikään kuin keräsi itseään jostain kokemastaan kauheasta ja kului kauan aikaa, kunnes hän rauhoittui. Lopulta hän suki samettista tukkaansa kuin saadakseen itsensä järjestykseen ja aivan säikähti tajutessaan vaitonaisen olemassaoloni.

Hän heitti välittömän markkinamiehen hymyn, taputti laukkuaan ja sanoi: ”Hei komea herra! Tästä kotiin ompelukone!”

Ajattelin isääni lämmöllä.

“Mitä tuo kone tekee?”

Hän katsoi minua hetken kuin olisin hitaampi.

“Se ompelee.”

“Tekeekö se ruokaa?”

“Ruokaa? Ei toki.”

“Siivoaako se?”

“Eihän ompelukone siivoa!”

“Tekeekös sillä sängyssäkään mitään?”

“Ei tietenkään!”

“No mitä helvettiä minä sellaisella teen?”

Samettitukka katsoi minua ällistyneenä ja oli sanomassa jotakin, mutta sanat jäivät huulille.

Minä hymyilin hänelle leveästi.

”Et sinä edes mikään komea ole”, hän äsähti nuhjatessaan ulos vaunusta.

Halki naapurin Bobin maissipellon minä kävelin. Pienen ihanan puron, joka antoi kirkaskylkisiä tammukoita. Siellä me kalastettiin lapsuus kilpaa Jimmyn kanssa.

Kuinka ollakaan, sillan kohdalla ongella seisoi ilmiselvästi Bobin hahmo: iso partainen pää, kokolailla raskasrakenteinen miehenvartalo farmarihousuissa ja henkseleissä.

”Tuleeko kalaa, Bob!?” hihkaisin ohimennessäni.

Pää kääntyi ja katsoi tuimana kuin pahintakin kulkuria. Olin jo kaukana, kun kuulin nimeäni huudettavan. Käännyin ja heilutin kättäni. Samantien onki putosi ja Bob riensi juoksuun.

Olin nähnyt Bobin juoksevan yhden kerran: kun sadonkorjuun yhteydessä oli sisilisko livahtanut housuun…

Sain odotella hetkisen, kun Bob puuskutti paikalle.

”Pender… Pender. Sinä se olet.”

”Mitä nyt Bob? Hyppäsikö tammukka pöksyysi?”

Sain raskaan halauksen. Keikuimme ja nauroimme. Kädet läpsivät selkiin kuin kukot olisivat tappelusilla.

”Onko kotona kaikki hyvin?”, vakavoiduin sitten.

”Voi Pender. Isäsi on vanhentunut varmaan sata vuotta ikävöidessään sinua. Äitiltäsikin lähti hiukset päästä. Miten hemmetissä sinä sillä lailla lähdit?”

Bobin katse oli huolta täynnä eikä äänessä ollut syytöksen häivääkään. Minun oli yskäistävä ja katsottava alas.

”Minä en osannut muutakaan…”

Lämpimät kädet puristuivat hartioilleni.

”Mutta sinä olet nyt kotona Pender. Mene äkkiä kotiisi. Sinua kaivataan. Minä tulen huomenna käymään. Sinulla on varmasti paljon kerrottavaa!”

”Okei, Bob.”

Kotitalo oli surukseni kovin nuhjaantunut. Enemmän paistoi paljasta lautaa kuin maalia. Lankkuportaista oli jonkun jalka sujahtanut läpi, isomummon keinutuoli oli rikkoutunut ja heitetty kuistilta sivuun. Punainen villikissa tuijotti kuistin alta kalseasti, ei kai se ihan villi ollut, mutta vieras minulle.

Koputin oveen napakasti. Sisältä kuului menisitkö Jimmy avaamaan, mutta joko hän ei ollut sisällä tai ei olisi kuulevinaankaan. Raskaat askeleet saapuivat ja minua alkoi jännittää. Hän näytti niin erilaiselta ja oli silti selvästi minun isäni, oma isäni.

”Isä.”

”PENDER!”

Ovi läsähti kiinni, avautuakseen samantien uudestaan. Isän nyrkki heilahti vasempaan poskeeni. Lensin kolme rappusta alas ja mätkähdin maahan.

”PENDER!”

Isä juoksi vaivaisesti rappuset alas, repäisi minut valtavaan syleilyynsä, suuteli poskeni märäksi, itki poskeani vasten ja repi korviani, että pelkäsin niiden irtoavan.

”Pender voivoivoivoivoi…”

En minä ihan tätä ollut odottanut.

Seuraavaksi nimeäni huusi Jimmy ja jo äiti saapui myssy päässään rääkyen kuin kirkkokuoro enkelten nimeen.

”Äiti, Jimmy…”

”PENDERPENDER, POIKANI, HALLELUJA ISÄ, TAIVAS ON KUULLUT RUKOUKSEMME. YLISTYS JA RIEMU!”

Siinä samassa olin kaikkien kolmen halauksessa enkä kyennyt liikutukseltani kuin romahtamaan polvilleni santaan, puristin nyrkit rukoukseen ja itkin.

”HALLELUJAA!!”, huusivat rakkaimpani ja näin villikissan liukenevan paikalta, vielä kerran tarjoten minulle kalseaa silmää. Halasin kaikki vielä erikseen. Jimmy oli kasvanut, sanoin maissien jäävän pian kakkoseksi. Nyt Jimmy näki hienon salkkuni.

”Mitä sinulla on Pender salkussasi?”

”Mennään sisälle ja otetaan mehua!”, isä keskeytti

”Minun täytyy alkaa valmistaa ruokaa pojalle. Nyt laitetaan parasta mitä löytyy!”

”Äiti! Me lähdetään nyt kahdestaan ostoksille!”

Koko perhe vakavoitui. Isä raapi korvallistaan ja Jimmykin loi katseensa lattiaan.

”Pender, kuten näet, meillä ei mene täällä kovin hyvin. Ihmiset eivät usko enää sateen saapuvan. Monet ovat lähteneet länteen, mutta viestit sieltä kertovat vielä pahemmasta kurjuudesta. Tämä on jo neljäs katokausi. Nuo kirotut tuulet vievät meiltä kaiken, hiekkaa on joka paikassa…”

”Minä tiedän isä, minä tiedän. Tulen suuresta kaupungista ja Charlie… äh, ystäväni luki minulle uutisia. Te olette takuulla rukoilleet täällä puolestani ja saaneet kestää – liikaakin. Rukouksenne on kuultu, minä olen nyt äveriäs mies ja pidän teistä kaikista nyt huolta.”

Isän ilme oli toiveikkaan pettynyt.

”Pender, sinä olet nuori mies vielä. Sinulla on elämä edessäsi eikä säästöihisi tässä talossa kajota.”

En malttanut olla sanomatta isän lempilausetta: ”Kenellä raha, hänellä mielipaha.”

Tällä sanonnalla hän oli aina puolustanut köyhyyttään. Kuin raha ei olisi kelvannut hänelle tai tullut viisaasti käytetyksi.

”Mutta ilokseni voin sanoa, etten tunne minkäänlaista mielipahaa tällä hetkellä.”

Huomasin Jimmyn virittyvän, kun nostin salkkuni pöydälle. Naps.

Jimmy hyökkäsi salkulle kuin nuoli. Isän harmaat kulmat kohosivat, äitin myssy oli pudota päästä.

”Katsokaa miten paljon rahaa!!”, Jimmy selasi setelinippuja läpi, ”Näillähän ostaisi koko kaupungin!”

”Ooh, Pender. Mistä sinä?”, äidin silmät pullistuivat päästä.

Olin pelkkää päivänpaistetta, puhdasta onnea ja mielihyvää, kunnes isän rypyt näyttivät menevän syvemmäs kasaan.

”Poikani, mistä sinä olet saanut näin paljon rahaa? Sydämeni ei voi tätä ymmärtää. Et kai sinä ole mennyt tekemään ikävyyksiä siellä isossa kaupungissa?”

”Ei isä, nämä rahat ovat peräisin saarelta. Löysimme Charlien kanssa aarteen ja…”

Isä heilautti kättään ja vaikenin heti.

”Charlie kuulostaa joltain gangsterilta. Et sinä voi tulla sanomaan vanhalle isällesi löytäneesi tuollaisen määrän rahaa joltain saarelta. Niin hölmö en minäkään taida olla. Minä tunnen tämän maailman eikä sieltä löydy ilmaisia rahasalkkuja, joita kanniskella.”

”Niin Pender”, äiti näytti alistuneelta ja itkuiselta, Jimmynkin hymy oli hyytynyt, ”sinun täytyy palauttaa nuo rahat. Meille riittää, että sinä olet täällä.”

”Istutaanpas kaikki hetkeksi”, suljin salkun ja aloin kertomaan. Ja minä kerroin alokasajasta, sukellusveneestä, töistäni ja elämästäni siellä. Kerroin Ärjy-Billistä, jolloin huomasin isän nyrkkien kipristyvän nyrkkiin. Kerroin Charliesta, siitä, kuinka hän johti keittiötä ja miten hän pelasti minut tuomioistuimelta. Papukaijastakin kerroin ja koko perhe nauroi silmät vetisinä tarinoinnilleni. Ja minua kuunneltiin, isä ei enää keskeyttänyt minua muutoin kuin kysyäkseen jotain.

Äidin pää heittelehti puolelta toiselle ja Jimmy eläytyi tarinaan ja hänen ilmeensä kertoi, kuinka ylpeä hän oli isoveljestään.

Kerroin miinasta, torpedoveneestä ja selviytymisestämme saarelle, elämästämme siellä, Sweetsulasta en puhunut mitään ja monia raakoja kohtia jätin selvittämättä. Kerroin maanjäristyksestä ja löytyneestä aarteesta, lautasta, vaikeuksistamme rakentaa sitä, paluusta meren armoille, pelastumisestamme, isosta kaupungista, sen rikkaasta elämästä, pankinjohtajasta

”Ja kaiken kukkuraksi paluumatkalla tapasin junassa erään samettitukkaisen miehen, joka myi ompelukoneita!”

Isän kädet läiskähtivät paksujen reisien päälle, ilme näytti häkeltyneeltä.

”Muistatko sinä sen miehen? Mitä, tapasitko sinä hänet? Ja, ja, myy edelleen niitä koneitaan mokoma.”

”Muistan ja vastasin hänelle tismalleen samalla tavalla kuin sinä siellä maatalousnäyttelyssä silloin, että tekeekö sillä säng…”

”Shhht Pender!”, isä keskeytti ja katsoi nolona äitiä joka näytti järkyttyneeltä.

”Herra!?”

”Mitä nyt äiti?”

”Hiukseni!”

Katsoimme kaikki toisiamme. Äiti raapi takaraivoaan myssyn alta.

”Se on sängellä!”, hän hyppäsi pöydästä mikä toimena hetken närkästytti isää.

”Pender, oma enkelini. Sinä sait hiukseni kasvamaan!”, äiti oli heittänyt myssyn pois ja peilasi käsipeilillä päälakeaan mistä paistoi selvä sänki.

Nyt me kaikki nousimme pöydästä, pyörimme äidin ympärillä ja silitimme hänen päätään. Äiti oli yhtä taivaanvaloa, hymyili ja kyynelehti onnesta. En voinut uskoa tätä todeksi.

”Miten tämä on mahdollista?”, ihmetteli isäkin.

”Minkä Jumala otti, sen se nyt antoi takaisin!”

Saatoin vain arvailla mitä oli tapahtunut, kun äidin hiukset olivat poissa. Isän olemukseen syttyi tietynlainen jännitys, silmienmustuaiset laajenivat ja hänen oli hangattava kämmenhiki reisiinsä.

”Pojat, pojat. Voisitteko käydä Bobin luota kalkkunan. Jos Bob teurastaisi sen meille ja pilkkoisi valmiiksi…” isä sanoi sen paksulla äänellä katsoen äitiä. Äiti katsoi isää hymyillen salaperäisesti.

Viedään isoäidille ruokaa

”Isoäiti?” hätkähdin, ”mitä isoäiti?”

Viimeksi, kun näin isoäidin, hänet kannettiin Bobin kyytiin ja matkan päämäärä oli valtionsairaala.

”Jimmy ja Bob rakensivat mammalle oman luukun tuonne takapihalle, kun mamma alkoi hermostua meidän ”elämöintiin”.

”Eli suuttui, kun ei saanut enää viinaa ja tupakkaa.”

Nauramme kaikki. Olen verrattoman ylpeä ojentaessani isälle hunajalla voideltuja, parasta laatua olevia maissintähkiä ostamastani vadista.

”Onhan hänellä oma hoitajakin”, Jimmy virnisti ja nikkasi silmää.

”Isomummo, isomummo! Sinä elät!”

Isomummo istui keinussa vaatteisiin kapaloituna, paksut silmälasit päässään. Silmät olivat kiinni ja pää pyöri hitaasti eestaas.

”Mihinkä tästä? Eivät laske taivaaseen eikä pääse helvettiinkään.”

Vastaus tuli terävästi.

”Isomummo”, minä heittäydyin ilahtuneena hänen jalkoihinsa, ”Kerro miten seikkailija Kristofon kävi. Toiko hän äänen tullessaan kotiin? Minä en mitenkään muista sitä!”

”Mistä helvetistä minä sen tietäisin! Olisit sinä tuonut minulle paremman näön tullessasi!”

Ääni imelöityi samantien.

”Pender, tuo vanhalle mummullesi tuikku whiskya ja tupakkaa. Ehkä ne virkistäisivät muistiani…”

Naurahdin.

Nyt näin sääret vasemmalla puolellani. Ne jatkuivat reisiin, kapealle vyötärölle, kumpuileviin rintoihin, joille hänen punaiset tukkansa laskeutuivat.

Kaunis suu hymyili, silmät säteilivät kuin tähdet ja näytin hänen silmissään varmaan hetken hölmistyneeltä kuin pöllönpoikanen salamaniskussa.

”Minä kuulin, että sinä olet tullut takaisin, Pender.”

Mary-Ann.