Whaaaat..., must I? Voi hyvä tavaton, jään vielä bussista. Yritin aukaista kapsäkkini ympärillä olevaa narua ja ähisin ja puhisin ja virkailija vaan katseli vierestä. Viimein se aukesi ja herra sai alkaa tutkimisen.
Olin Australian lentokentän tullissa. Olin juuri tullut lentäen Uudesta-Seelannista ja tarkoitus oli jatkaa yhden yön jälkeen laivalla eurooppaan. Olin matkalla kotiin oltuani Uudessa-Seelannissa melkein kaksi vuotta. Olin 19-vuotias melkein shokissa.
Olin aivan hirmuisen huolissani siitä, minne muut koneessa olijat ja samaan hotelliin menijät olivat menneet. Olinko yksikseni jäänyt nyt kentälle tämän tylsän tullivirkailijan takia. Eihän hän tietenkään löytänyt mitään, mutta ei suostunut myöskään kiinnittämään narua kapsäkin ympärille. Vieläkin, viidenkymmenen vuoden jälkeen olen vihainen hänelle. No, tai ainakin vähän pulssi nousee, kun sitä miestä ajattelen.
Lähdin sitten juoksemaan pitkää käytävää pitkin laukkuani raahaten ja toista etsien, jonka olin ilmoittanut kadonneeksi. Käytävä oli totisesti pitkä ja minä itkin ja porasin enkä paljon eteeni nähnyt, kunnes huomasin käytävällä toisen laukkuni. Mistä se siihen oli putkahtanut. No sama se, mutta miten pääsen hotelliini, josta en tiedä muuta kuin nimen. Eihän minulla rahaakaan ole vaihdettuna.
Pääsin ulko-ovien luo vihdoin ja viimein ja samassa kuului ulkoa huutoa ja mekastusta ja kun käännyin sinnepäin niin huomasin, että juuri minulle huudettiin. Bussi seisoi ulkona ja sieltä huudettiin, että äkkiä sisälle, lähdemme juuri hotellille. Luojan kiitos tämä huutaja tunsi minut lentokoneesta ja tiesi, että olin menossa samaan hotelliin kuin muutkin bussissa olijat. Helpotukseni oli valtaisa eikä kiitokset tuntuneet riittäviltä. Olinhan pelastettu ja sain pyyhkiä kyyneleeni. Suuri hätäni ja säikähdykseni oli näin muuttunut iloksi ja onnekseni.
