Minä nauran auringolle, koska en muutakaan voinut. Se häikäisi silmiäni niin, että melkein pelkäsin että sokaistun. Miksi nauroin? En tiennyt. Siinä oli jotakin huvittavaa, jotakin sellaista puettua hauskuutta, jota en pystynyt riisumaan.
Tämä toljottaminen ei ainakaan asiaa auttaisi, ajattelin ja odotin kauanko silmäni vielä kestäisivät.
Käänsin katseeni ja päässäni alkoi soida. Se oli Päivänsäde ja Menninkäinen. Se iänikuinen virsi, jota olin lapsesta asti vihannut. Miksi se soi juuri nyt siellä päässäni, täytti tajuntani pikkulapsen kimeällä äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis?
Ravistelin päätäni, kerran jos toisenkin niin että se lähtisi, tuo kamala ääni. Niin ei vain tapahtunut. Aivan kuin se olisi muuttanut sinne asumaan, kuin jäädäkseen. Tunsin jo, kuinka ahdistus teki tuloaan hyökyaallon lailla. Miten pystyisin sen estämään?
Aloin pomppia kohti taivasta. Maisema edessäni liikkui mukanani ylös ja alas. Vältin katsomasta aurinkoa, sitä sen häikäisevää sädekehää, jolle olin nauranut. Kimeä ääni jatkoi vain lauluaan: ’’Ei haittaa vaikka loisteesi mun sokeaksi saa, on pimeässä helppo vaeltaa.’’
No eipä, kivahdin hampaitteni välistä ja jatkoin pomppimistani. Se ei kuitenkaan tuntunut auttavan. Laulu soi päässäni edelleen.
Maisema edessäni pysähtyi, ja suonissani kiehui.
Pyrähdin edessäni olevan puun luokse. Haukoin happea, ja tunsin kuinka palleani oli räjähtämäisillään. Ei ihmekään jos olin Coopperin testissä jäänyt hieman alle keskivertolukujen. Päätin samassa tehdä asialle jotain.
Kunnon kohottaminen, se olisi missioni tulevalle vuodelle.
’’Käy kanssani…’’, kuului taas päässäni.
Päästin kirosanan ilmoille, ja maisema alkoi jälleen liikkua ylös ja alas.
Pois, pois – se on saatava pois, hoin mielessäni ja toivoin, että laulu jäisi taka-alalle, pysyisi siellä ja poistuisi viimein kokonaan.
