Elämän johdattamat
Pojalla oli tummat hiukset, harmaa huppari ja reikä mustien farkkujen polvessa. Sade oli sumentanut pojan synkän katseen, joka harhaili levottomana puiston varjoissa. Ilta oli laskeutumassa kaupunkiin, jonka jokaista kolkkaa täplittivät kuralammikot.
Tytöllä oli keltaisen sadetakin huppu syvällä päässä, hiukset muistuttivat vaaleaa harakanpesää ja vesi valui noroina ohimoilla, kun hän pyöräili kohti puistoa. Kuraa roiskui renkaiden urista tytön farkkujen lahkeille hänen kääntyessään risteyksestä hiekkatielle.
”Tässä tää kirja nyt ois. Että ole hyvä vaan ja pidä vastedes parempaa huolta koulutavaroistas,” Tiia sanoi. ”Joo, kiitti”, Santtu mutisi nostamatta katsettaan puiston kasvavasta vesilätäköstä. Tiia nousi pyöränsä selkään ja pyyhkäisi kastuneet hiukset kasvoiltaan. ”Menisit jo kotiis, täällä on melkein yö”, hän sanoi Santulle ja ajoi matkoihinsa.
Kuu kajasti vaaleansinisten verhojen raosta. Santtu katseli yksinäistä pilven riekaletta, joka ajelehti päämäärättömästi yötaivaalla. Santtua kadutti, että hän oli pyytänyt Tiiaa tuomaan matikan kirjan puistoon. Kukaan ei kuitenkaan välittänyt siitä, pärjäsikö Santtu koulussa. Eivät varsinkaan Santun vanhemmat. ”Jos ne välittäis musta, mä en olis täällä nuortenkodin vankina”, hän huokaisi ja potkaisi peiton päältään. ”Kukaan ei välitä musta ja mun ajatuksista, ne ei välittäis musta, vaikka mä riutuisin sairaalassa.” Kuu valaisi Santun päättäväiset kasvot. Lattialankut narahtivat, kun hän harppasi ovelle.
Tiia ei saanut unta. Hän vääntelehti vuoteellaan ja ajatteli Santtua. Sade rummutti hiljaa kattoa. Kun Tiia laittoi silmät kiinni, Santun kuva ilmaantui verkkokalvoille eikä lähtenyt pois, vaikka Tiia ajatteli kaikkea muuta. Häntä huimasi. Santun kuva alkoi pyöriä ja kieppua. Sitten Tiia näki puiston, jossa he olivat Santun kanssa illalla tavanneet.
Tuuli humisi puiden lomassa, kolisteli hylättyjen roska-astioiden kansia ja huokaili painostavan raskaasti asuintalojen liepeillä. Santtu harppoi eteenpäin määrätietoisen reippain askelin. Oli alkanut taas sataa. Santtu kääntyi bussipysäkin kulmalta oikealle. Hänen hiuksensa olivat valahtaneet surumielisten silmien peitoksi. Ehkä siksi Santtu ei nähnyt kahta keltaista valokiilaa, jotka tulivat poukkoillen häntä kohti. Kuraa roiskui kaikkialle ja hetken ilmaa leikkasi vihlova ääni, kun auton kuski yritti epätoivoisesti jarruttaa. Santun silmissä pimeni.
Tiia säpsähti hereille painajaisestaan. Yöpaita oli liimaantunut Tiian hikiseen selkään. Oliko Santtu joutunut onnettomuuteen? Selviäisikö hän? Missä hän oli? Tiia ei saanut laukkaavia ajatuksiaan pysähtymään. Ne takoivat hänen päässään vielä lujempaa kuin sydän rinnassa. Kurkkua kuristi ja kyyneleet polttelivat Tiian silmiä. Itkulle ei nyt ollut aikaa. Sateesta piittaamatta hän juoksi ulos liukkaalle jalkakäytävälle. Kun hälytysajoneuvojen ujellus alkoi kantautua Tiian korviin ja siniset valot välähtelivät rakennusten seinillä hän ei voinut enää pidätellä kyyneliään, jotka olivat sekoitus helpotusta ja pelkoa. Santtu oli matkalla sairaalaan.
”Sinulle on vieras”, ystävällinen, pyöreäposkinen hoitaja ilmoitti. Santtu oli odottanut jotain nuortenkodin kuivaa työntekijää ja siksi hän ilahtuikin niin paljon nähdessään Tiian huolesta kalpeat kasvot huoneensa oviaukossa. Hoitaja jätti heidät kaksin. Tiia istahti arasti Santun sängyn reunalle. Hän vierasti sairaalan valkoisia, jäykkiä lakanoita. Vanha kello tikitti seinällä. Santun päätä särki. Hän piti silmiään tiukasti kiinni, jotta huone ei olisi keinunut. Tiia katseli letkuja, joihin Santtu oli kytketty. Juuri kun Tiia kumartui koskettamaan yhtä niistä, Santtu avasi silmänsä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Tiiaa niin läheltä. Tiian silmät olivat säihkyvänsiniset, ne tuikkivat kun Tiia hymyili. Santtu haistoi hänen kepeän parfyyminsa. Tiian lämmin hengitys väreili Santun kasvoilla. Santtu kurottautui kohti Tiiaa ja… Huoneen ovi lennähti auki. ”Vierailuaikasi on päättynyt”, pyöreäposkinen hoitaja sanoi osoittaen sanansa Tiialle.
Tiian posket punoittivat. Hän naurahti epävarmasti ja astui askeleen kohti ovea. Hoitaja oli häipynyt näköpiiristä. Tiia tarttui Santun käteen ja puristi siitä hetken. Sitten hän juoksi hoitajan perään. Santtu kuuli Tiian etääntyvät askeleet.
Aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat huoneen ja maalasivat seiniin kultaisia juovia.
Santtu aikoi selvitä sairaalasta. Nyt hänellä olisi siihen syy.
