EPISODI 1
Hän näyttää isältäni siinä kuvassa, paitsi hän on paljon paremman näköinen. Hänellä on vaaleat ja kihartuvat, hieman yli kasvaneet hiukset. Hänen silmänsä ovat siniset. Hyvin siniset. Hän näyttää melko nuorekkaalta, mutta rypyt hänen silmäkulmissaan kertoo hänen olevan näköistään vanhempi. Hänellä on tummansininen kauluspaita, joka korostaa hänen sinisiä silmiään. Hän pyörittelee kynää kädessään ja tuijottaa minua. Minä en saa sanaa suustani.
Hän istuu nahkatuolissaan, jonka on kääntänyt minua päin, niin että työpöytä jää hänen vierelleen. Pöydällä on tietokone, pino papereita, kynä, vesipullo ja valokuvakehyksessä nuori poika. Jään tuijottamaan kuvaa. Sydämeni hakkaa. Tunnen sen rinnassani, mutta mieleni harhailee jossakin... tyhjyydessä. Huomaan sivusilmällä, että mies vilkaisee valokuvaa ja kääntää sitten taas katseensa minuun. Minua häiritsee hänen katseensa. En pysty katsomaan häntä enää. Mitä minä teen täällä??? Omg. Pakko päästä pois! En pysty! Menen paniikkiiin. Taas. Olen jähmettynyt ja jokainen sekunti tuntuu ikuisuudelta. Tee jotakin, anna minulle jotakin, anelen mielessäni. Etkö muka näe.... että minä hajoan? Haluan huutaa. Huutaa niin lujaa, että koko talo kuulee, ja joku tulee ja pistää minuun jotakin, niin että nukahdan ja nukun mieluusti koko loppu elämäni.
Lopulta pakottaudun nostamaan katseeni ja katson miestä edessäni. Hän tuijottaa minua yhä. Mutta en näe hänestä mitään. Eikä hän puhu mitään. Ja minä tahdon repiä hänen päänsä irti. ”Mä en tiedä miks mä tulin tänne.” sanon lopulta ja nousen lähteäkseni. Kävelen ovelle. Tunnen miehen katseen selässäni. ”Älä päästä minua lähtemään. Pakota mut puhumaan.” anelen mielessäni. Kävelen ulos. Hän ei sano sanaakaan. Lyön oven perässäni kiinni. ”Saakelin mielisairas typerä psykiatri.” kiroan mielessäni. En palaisi. Ikinä.
Mitä kertoisin itsestäni? Olen kaksikymmentäviisivuotias ja työskentelen yksityisessä tietokonefirmassa. Harrastan kaikenlaista urheilua, kuten juoksemista, melomista, lihaskuntoa ja koripalloa, sekä kaikkea tietokoneisiin liittyvää. Parasystäväni on naispuolinen ja... hmm, minua hieman vanhempi. Hän omistaa tietokonefirman, jossa työskentelen. Olen kai outo. Olen aina ollut. Isä kuoli kun olin parivuotias. En muista hänestä mitään, ja kaikki mitä hänestä on jäljellä on vanha ryppyinen valokuva. Äiti oli tavallinen. Hän kävi töissä ja siivosi paljon. Hän meni, pian isän kuoleman jälkeen, uusiin naimisiin ja Kaarlesta tuli isäpuoleni. Kaarle on ainoa isä, jonka muistan. Hän oli jees tyyppi ja opetti minut pelaamaan koripalloa. Joten kaikki on fucking jees. Eiks niin? Eiks niin????
Haluan luovuttaa. Olen valmis kuolemaan. Koska... Jokainen kehoni osa painaa tuhat kiloa. Jokainen jäsen, tunnen niistä jokaisen epämiellyttävän hyvin. Korvissani humisee. Kurkkuani kuristaa. Tuntuu siltä kuin tukehdun. Tunnen oman pulssini. Ja pahinta kaikesta on sairas raastava tunne rinnassani. Vaikka kehoni tuntuu painavan tonneja, tuntuu samaan aikaan että leijailisin ilmassa. En tiedä onko tämä hetki todellinen. En edes tiedä missä olen. Tiedän vain että haluan pois tästä ruumiista. Haluan repiä ihon pois ympäriltäni. Haluan huutaa. Haluan itkeä. En itke. Ei minua edes itketä. Mutta haluaisin itkeä. Tiedätkö sen tunteen? Ja minä tajuan, mikään ei ole todellista. Mikään ei ollut totta. Minä tajuan etten siedä että mikään koskettaa huuliani... koska....
Minun on pakko koota itseni. Puristan hampaani yhteen. Mieleni harhailee jossakin. En tunne sormiani. Enkä jalkojani. Missä ne leijailevat? Yritän vetää ne takaisin luokseni... itseeni. Osaksi minua. Olenko nyt kokonainen? En tunne itseäni kokonaiseksi, mutta nousen ylös ja soitan ajan psykiatrille huomiseksi. Pyydän ketä tahansa paitsi Jääskeläistä. Ei ole muita vapaana, joten otan sen. Kuinka säälittävä voin olla?
”Hei!” hän sanoo ja yrittää kätellä minua. En suostu. Kävelen hänen ohitseen ja istun sohvalle. ”Mitäs tänään?” hän kysyy istuessaan tuoliinsa. Ja hän ärsyttää minua niin paljon. Koska hän ei hymyile. Hän ei näytä ärtyneeltä, ei huvittuneelta, ei kyllästyneeltä, ei hämmentyneeltä, ei yhtään perkeleen miltään. "Mitäs tänään?" pilkkaan mielessäni. "No tässä sulle." Sitten alan puhumaan. Nopeasti. Tuijottaen maata. ”Mun äitini oli sairaanhoitaja. Se autto työkseen ihmisiä. Ja mun isäni opetti minut pelaamaan koripalloa. Ja mä oon aina uskonut tämän. Ihan aina. Ja se mikään ei ole totta. Mitä ne teki mulle? Miten ne sai poistettua mun muistot? Koska isä teki sairaita asioita. Se koski mua ja työnsi sen mun suuhuni. Ja äiti oli sairaanhoitaja ja sitten se näki kaiken ja se ei tehnyt mitään. Ja mä en ikinä muistanut tätä. Ehkä se ei ole totta? Eikö se ole totta? Mut mä muistan....” Vedän henkeä. Luultavasti ensimmäisen kerran, sen jälkeen kun aloitin. En voi uskoa että sanoin sen ääneen. En voinut. Haukon henkeä ja tuijotan yhä maata. Puristan tajuamattani käsiäni nyrkkiin. Menen paniikkiin. Koska tämä ei voinut tapahtua minulle. Haluan korjata muistoni. Minun täytyy korjata tämä. Tunnen kevyen kosketuksen olkapäälläni. Vavahdan kauemmaksi ja nostan katseeni maasta. Olen koko elämäni vihannut kosketuksia. Enkä ole edes tiennyt miksi. ”Se on aika tavallista.” psykiatri sanoo. ”Mikä?” kysyn ontosti. ”Että unohtaa tällaisa asioita. Se on selviytymiskeino.” Pääni on tyhjä. Oloni on täysin turta. Olisit sanonut jotakin muuta. Ihan mitä vain muuta. ”Mutta mä olen täällä auttamassa sinua.” psykiatri jatkaa. ”Miks sä muka haluaisit auttaa mua?” kysyn. Psykiatrin ilme ei värähdäkään. Hän katselee minua. Tuhahdan itselleni. ”Kukaan ei oo ennen tainnut kysyä sulta mitään noin idioottimaista. Rahan takia tietty.” mumisen. ”Koska haluan auttaa tällaisia ihmisiä, mikä sinä olet. Ja koska kenenkään ei kuuluisi joutua kokemaan sitä mitä olet kokenut.” hän vastaa kiinnittämättä huomiota minun kommenttiini. ”Okei...” mumisen. ”Se oli kai sitten tässä.” sanon noustessani ylös. Kävelen ulko-ovelle. Juuri kun olen poistumassa huoneesta, psykiatri rykäisee. Vilkaisen häntä. ”Sulla on vielä neljäkymmentäviisi minuuttia aikaa, jos tahdot kertoa lisää... Mistä vain.” Pudistan päätäni ja lähden.
Kuluu viikko. Siinä välissä kerkeää olla päiviä, jolloin kuolen tämän painon alla. Öitä, jotka valvon läpikotaisin. Päiviä, jolloin torkun töissä. Öitä, kun vihaan itseäni ja mietin mikä minussa on vikana, kun edes oma äitini ei välittänyt. Ja päiviä jolloin pääni on täysin tyhjä. Koko sisimpäni on kuolettavan tyhjä. Ja urheilen hullun lailla. Juoksen ja juoksen, kunnes en enää pysty hengittämään. Muutaman päivän päästä alan jo odottamaan seuraavaa käyntiäni psykiatrilla. Minun täytyy saada puhua jollekin. Mieleeni tulee jatkuvasti uusia ajatuksia, uusia kysymyksiä, lisää ahdistusta, lisää sekavuutta, lisää kipua, uusia muistoja. Miksi hän teki niin? Miksi minä käyttäydyn näin? Miksi tunnen näin? Mikä minua vaivaa?
Vihdoin viikko on kulunut ja tällä kertaa, astuessani psykiatrin huoneeseen, pääni on täynnä sekavia ajatuksia ja muistamiani asioita. ”Sille sialle ei riittänyt että hän sai.... Vaan sen täytyi saada koskea minua myös!” sanon täynnä vihaa heti istuuduttuani sohvalle. ”Hmh. Hei vaan.” psykiatri vastaa minulle. Vilkaisen häntä ja jatkan puhettani. Olen niin täynnä vihaa. ”Se ansaitsee kuolla. Mä tapan ne molemmat.” uhoan. Ja... psykiatrin ilme ei värähdäkään. ”Ja mun äitini elää edelleen sen sian kanssa. Ja se tietää. Mitä vittua? Mä teen siitä jonkun ilmoituksen. Sehän on hoitaja. Ja se on.............” minun tekee mieli itkeä. Tai nauraa. Tai vain huutaa. ”...pedofiili.” kuiskaan ontosti. ”Onks sulla vaimo? Onks toi sun poikas?” tivaan psykiatrilta ja heilautan kättäni pöydällä olevan valokuvan suuntaan. ”No onko?” huudan ärtyneenä, kun hän ei vastaa heti. ”Sinun äitisi ei olisi pitänyt toimia niin.” hän sanoo asiallisesti. ”Mieti, kun sille sairaalle mulkulle tulee potilaaksi joku pieni tyttö, joka kertoo että hänelle tehdään jotakin sairasta kotona, niin mun äitini on sillain että; no äläs nyt viitti, ei ketään kiinnosta, kyllä minunkin kotona tehdään lapsille sellaista. Tajuutko...?” Kiristelen hampaitani. ”Tajuutko....?” Puristan silmäni kiinni, koska pelkään alkavani itkemään. Vedän syvään henkeä. Uudestaan ja uudestaan. ”Tee jotakin. Sano jotakin.” anelen mielessäni. Tällä kertaa saat vaikka luvan koskea minua. Haluan...... että hän koskee minua. Minähän juuri kerron, jotakin niin kipeää, jotakin niin sairasta, jotakin niin sälittävää, että..... haluan että hän koskettaa minua. Tiedän vihaavani kosketusta, mutta juuri nyt, tämän ainoan kerran, minä todella tarvin sen, että joku ensimmäisen kerran elämässäni kietoo kätensä ympärilleni ja kertoo, että minä selviän tästä. Koska... koska en todellakaan usko siihen itse. En pysty avaamaan vieläkään silmiäni, vaikka tiedänkin näyttäväni idiootilta. Puren huultani. Tajuaako hän mistä minä puhun? Tajuaako hän, että kerroin hänelle jotakin niin kipeää itsestäni, että en edes pysty ajattelemaan niitä asioita mielessäni. Tajuaako hän että kukaan ei välitä. En ole mitään. Vihaan itseäni. Mitä helvettiä tein, että isäni haluasi nussia minua ja äitini katseli sitä mielellään vierestä? Haluan kostaa. Haluan huutaa. Haluan pois tästä ruumiista. Haluan että tuo helvetin kuuromykkä psykiatri kertoo minulle, että selviän tästä, että tämä kipu tulee joskus päättymään. Mutta ei, hän on hiljaa. Joten lopulta ikuisuuden jälkeen avaan silmäni. Tuijotan maata. Mitä hemmettiä edes teen täällä? Miksi luulen että puhuminen tuolle idiootille auttaisi jotakin? Vihaan häntä. Vihaan häntä, ettei hän sano minulle mitään. Vihaan häntä, ettei hän lohduta minua. Ehkä hän lohduttaisi, jos vain tietäisi mitä sisälläni tunnen. Sitten mietin, olisiko hän koskettanut minua uudestaan, jos en ensimmäisellä kerralla olisi reagoinut niin. Ja minä vihaan hänen ilmeettömiä kasvojaan. Olisi parempi, että hän vaikka nauraisikin minulle mieluummin. ”Mä taidan käydä täällä aivan turhaan. Sua ei kiinnosta vittuakaan minun tapaukseni. Ja mä en hyödy tästä mitenkään.” mumisen ja alan taas tekemään lähtöä. ”Kiinnostaa minua.” psykiatri sanoo. ”Huomaan.” tuhahdan. ”No hyvä sitten.” hän sanoo. Arrg. Lol. Ehkä hän on joku aivovammainen. Vaikuttaa siltä. ”No voitko sä kirjoittaa mulle jotakin lääkkeitä, että pystyn elämään, niin päästään tästäkin.” mumisen. ”Haluan ensin kuulla lisää.” hän sanoo. Tuhahdan taas. Ei vittu. ”Voinko mä saada toisen psykiatrin?” kysyn. ”No... voit kai.” hän vastaa. Ja minä vihaan häntä. ”Mut mä kerroin sulle jo...” lauseeni hiipuu kuulumattomiin. ”Niin.” psykiatri toteaa. Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus. Olen niin väsynyt. Niin väsynyt puhumaan. Niin väsynyt elämään. Liian väsynyt yrittämään. ”Mä lähden...” mumisen lopulta. ”Nähdään viikon päästä Esra.” psykiatri sanoo ja katsoo minua. Hän katsoo minua koko ajan. Mutta en siltikää näe hänestä mitään. Vilkaisen häntä silmiin. Sitten maahan. Sitten takaisin häneen. Nyökkään aavistuksen verran ja poistun sitten. En voi sille mitään, mutta tiedän, että minun on palattava. Hän on ainoa ihminen joka tietää minusta mitään. Yhtään mitään. Koska koko elämäni, kaikki minusta, kaikki mihin olen uskonut, on ollut vain paskaa, vain kuvitelmaa.
Muutamaa päivää myöhemmin minulle tulee ensimmäinen lasku psykiatrin käynneiltä. Avaan laskun. Minulle on varattu joka käynnille tunnin aika, mutta laskun erittelykohdassa ajat ovat kahdeksan minuuttia, viisitoista minuuttia, kaksikymmentäkolme minuuttia. Hymyilen hieman. Aivan hieman. Niin hieman, mitä väsynyt tyhjä kehoni kykenee.
