Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
QR-Code dieser Seite

VIA Hot

(12-vuotiaana kirjotettu novelli, löytyi yllättäen pöytälaatikostani)

1

Pienessä maalaiskylässä saattoi jo kaukaa erottaa sen vanhat rakennukset, joitten joukossa oli muista huomattavasti poikkeava talo. Se oli hyvin pieni ja ollut aikoinaan kauniin punaiseksi maalattu, mutta nyt paksu maali hilseili ja oli vuosikymmenten kuluessa paljastanut altaan rosoisen, kuluneen ja kärsineen puupinnan. Talon seiniä laikutti siellä täällä vihertävänharmaa home, ja sammaleet ja sienet olivat saaneet sen katosta loistavan kasvualustan.
Tuossa vanhassa rötiskössä aivan kyläpahasen laitamilla ja syrjäkujilla asui hyvin köyhä pariskunta, joilla oli kuusi lasta Joy, Hely, Lauren, Ed, Phil ja Seth. Perheen isä, herra Olavi Vaara oli suurikokoinen mies, jolla oli laihat, pitkät kasvot, ohuet vitivaaleat hiukset ja smaragdinvihreät silmät. Toisin kuin miehensä, perheen äiti, rouva Anelma Vaara oli hento, pienikokoinen nainen, jolla oli hätkähdyttävän kauniit kasvot, korpinmustat hiukset ja suuret, tummat ja kirkkaat silmät. Lapsista vanhin, tuolloin yhdeksänvuotias Joy oli perinyt äitinsä kauneuden ja isänsä vihreät silmät, ja Hely olisi voinut olla äidistään täysi kopio. Lauren oli ulkonäöltään jotain isänsä ja äitinsä väliltä, samoin myös Ed, Phil ja Seth.
Perheessä elettiin jatkuvassa puutteessa ja hirveässä nälässä, jonka huomasi kyllä jokaisen sen jäsenen ulkonäöstäkin ja näitten laihoista, nälkiintyneistä kasvoista. Vanhemmat saivat jatkuvasti raataa elämänsä ja leipänsä eteen, mutta huolimatta ahkeruudestaan he eivät ansainneet tarpeeksi rahaa, ja elivät siksi jatkuvassa pelossa siitä, etteivät enää selviäisi. Jokainen lapsi Vaarojen suvussa oli kasvatettu aina ankaralla kädellä, mutta siitä huolimatta tällä sukupolvella edes vitsa, lyönnit ja kovat sanat eivät olleet koskaan kunnolla tehonneet. Kaikki kuusi olivat niin kurittomia ja villejä, että rouva Vaara, joka rakasti näitä kaikkia toivomiaan lapsia suuresti, ei uskaltanut olla näille yhtä ankara kuin miehensä, joka ei tyytynyt pelkkään vitsaan ja koviin sanoihin, vaan saattoi antaa lapsilleen rangaistukseksi jopa ateriattoman päivän ollessaan huonoimmalla tuulellaan. Juuri tämänkin vuoksi nainen ei halunnut lapsia enää yhtään sen enempää kuin miehensä, sillä seitsemäs olisi ollut hänelle jo liikaa, koska kuudessa villissä naperossa hänen mielestään oli jo aivan tarpeeksi hoitamista. Hän tiesi, että jos tulisi koskaan milloinkaan enää saamaan lapsen jopa vahingossa, hän ei kykenisi rakastamaan sitä kuten edellisiä, vaan hylkäisi sen niin pian kuin mahdollista.


2
Ajan kuluessa yhä eteenpäin yhä arkisemmalta tuntuvana Vaarat elivät yhä pahemmassa puutteessa, nälässä ja kurjuudessa ja jo monen lapsen elättäminen hankaloitti heidän elämäänsä entisestään, kun nämä roikkuivat äitinsä helmoissa olematonta ruokaa kerjäten ja isän kannoilla itkien.

Eräänä päivänä rouva Vaara sitten äkkiä huomasi kauhukseen, että odotti lasta, eikä ollut uutisesta lainkaan onnellinen.
Kuukaudet kuluivat eikä lapsen kohtuun ilmaantumiselle voitu havaita minkäänlaista järjellistä syytä. Tuohon aikaan ei ollut vielä ehkäisyä, joten rouva Vaara sai tyytyä perheen mielestään yhä huonompaan kohtaloon. Uusi lapsi perheessä vain hankaloittaisi entisestään heidän elämäänsä, hän huomasi yhä useammin ajattelevansa asiaa, jota oli jo aikaisemmin monesti miettinyt.

Saapui elokuu, sen jälkeen syyskuu, jolloin lehdet kellastuivat, ilmat kylmenivät ja hyytävät tuulet alkoivat puhaltaa pienen maalaiskylän halki.
Lokakuun ensimmäisenä päivänä Joy sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta ja säikähti toden teolla. Huurteiseen ja kylmään maahan oli alkanut sataa lunta jo näin varhain - niin varhain, että se tuntui huonolta ja pahalta enteeltä. Tyttö ponkaisi seisaalleen ja juoksi keittiöön muun perheensä tykö kirkuen kirkumistaan mennessään: "Ensilumi! Se on tullut!"

Seuraavien päivien aikana sää kylmeni kylmenemistään. Tuntui, kuin talvi olisi hälyttävän aikaisin hyökännyt ja nujertanut väkivalloin syksyn, joka oli ollut paljon kylmempi ja tuulisempi kuin tavallisesti. Lumimyrskyt raivosivat ulkona marraskuunkin saavuttua jo ajat sitten. Ankarampaa talvea Vaarat ja muut kyläpahasen asukkaat eivät olleet kokeneet sitten vuosikymmenen, jolloin Joykin oli ollut vielä niin pieni, ettei muistanut siitä kaikesta melkein mitään.
Joulun vietto ei tullut puheeksikaan näin köyhässä perheessä, ja lapset saivat järsiä vain kuivia leivänkannikoita jopa juhlapäivien aikaan. Maata peittivät mahtavat, yli puolen metrin korkuiset nietokset, mutta se ei ilahduttanut Vaaroja lainkaan, sillä esimerkiksi reitti kaivolle oli peittynyt täysin lumeen ja tukki tien kylän jokaiseen kauppaan. Pian tuokin kuukausi vierähti ohi ja koitti vuoden vaihtumisen aika.

Keskellä uudenvuoden yötä rouva Vaara ei saanut unta. Juuri sillä hetkellä kaappikello löi tuvassa kaksitoista kertaa, vuosi vaihtui ja tasan yhdeksän kuukautta oli viimein kulunut umpeen. Paikalle hälytettiin kätilö ja pian makasi jo naisen sylissä hänen seitsemäs, pieni ja vastasyntynyt lapsensa, jonka läsnäolijat tiesivät heti tytöksi. Lapsi oli syntynyt hiljaisena ja itkuttomana ja päästäen suustaan vain heiveröisen kiljahduksen. Tämä vain makasi hiljaisena, pienenä ja kalpeana äitinsä käsivarsilla ja suuret, tummat ja kirkkaat silmät levällään aivan kuin tarkkaillen säikkynä kaikkea ympärillä olevaa ja tapahtuvaa.
Kylässä kuiskittiin, että lapsi oli perinyt äitinsä silmät ja isänsä vitivaaleat hiukset.

Herra ja rouva Vaaralla ei ollut koskaan aikaa lapselle eikä edes kukaan tämän sisaruksista oppinut rakastamaan tätä. Tuntuu, kuin tyttö olisi koko ajan tiellä, äiti ajatteli katsellessaan pienokaista, jota ei ollut koskaan halunnut ja joka tuntui suurelta taakalta. Hän ja kaikki muutkin talon väestä tunsivat suurta, koko ajan vain kasvavaa vastenmielisyyttä tyttöä kohtaan ja ehkä juuri siitä johtui, että nämä pitivät tätä myös täysin hyödyttömänä ja pelkkänä riesana.
Lapsen kasvaessa rouva Vaara nimesi tämän nopeasti Oliviaksi, sillä kastetoimituksiin ei hänen mielestään ollut lainkaan aikaa ja ne tuntuivat täysin yhdentekeviltä, sillä hänen mielestään vahinkolapsi ei ansainnut sen enempää nimeä kuin rakkauttakaan. Pian nimi kuitenkin juuri hänen häikäilemättömyytensä takia unohdettiin ja tyttöä alettiin kutsua Kummajaiseksi, ja nimestä Olivia tuli lyhenne Via. Lapsesta oli tullut mikä tullut - hän oli nimeämätön henkilö koko kylässä eikä koskaan saanut kastetta koko tuon varhaisen elämänsä aikana.
Seitsemän vuotta täytettyään Via huomasi jo itsekin, ettei kuulunut toisten joukkoon lainkaan, sillä kukaan ei rakastanut häntä eikä tyttö muistuttanut yhtään muita kyläläisiä, jotka olivat keskenään sukulaisia. Siinä missä kaikki nämä olivat päivänpaahtamia ja yleisesti tummahiuksisia, pidettiin Viaa vaaleatukkaisena ja harvinaisen kalpeaihoisena outona ja eristettynä ja häntä pilkkasivat avoimesti kaikki hänen ikäisensä ja näitä vanhemmat lapset. Juuri siksi tytöstä tuli äärimmäisen ujo ja puhumaton, ja vain harva oli kuullut hänen puhuvan. Muutama luuli lasta mykäksi, jollainen hän ei oikeasti ollut, sillä hän oli mielessään jo oppinut ajat sitten puhumaan, muttei ollut koskaan uskaltanut käyttää kunnolla ääntään peläten siten sanovansa jotain sopimatonta, vaikka tiesikin, että olisi kyennyt puhumaan lujaa ja selkeästi kuten muutkin ihmiset.
Via oli perinyt isänsä vitivaaleat hiukset ja äitinsä kirkkaat, tummat silmät (kuten oli kuiskittu jo aiemmin lapsen synnyttyä), mutta muuten tyttö ei muistuttanut ketään kyläläistään ja perheenjäsentään. Hänen kasvonsa olivat pienet, sirot ja kalpeat ja hän oli varreltaan niin ohut ja hento, että hänen olisi voinut luulla lehahtavan lentoon pienestäkin tuulenpuuskasta. Lapsi oli kaikille outo ja etäinen myös siksi, että vietti mieluiten aikaansa omissa oloissaan. Viaa kohdeltiin huonosti, jonka tyttö itsekin tiesi ja sen vuoksi kärsi siitä - kuinka hän kärsikään! Ihmiset eivät arvanneetkaan, mitä tuskaa hän joutui kärsimään noitten suurten silmien ja pienten, säikkyjen kasvojen takana.

Rouva Vaara lähetti Vian kouluun kovakouraisin elkein seuraavan syksyn saapuessa. Tyttöä se ei lainkaan haitannut: mieluummin hän oli erossa hirveästä äidistään, kun jäi kotiin koviin ja armottomiin käsiin.
Vian koulumatka oli pitkä, pimeä ja synkkä. Hänestä tuntui mahdottomalta kulkea tuo reitti yksinään, mutta mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä, sillä rouva Vaara vain työnsi hänet kovakouraisesti aamun synkkään hämärään. Via parahti ties kuinka monetta kertaa elämässään tuntiessaan iskeytyvänsä kovaan, kiviseen maahan ja ulko-oven läiskähtäessä julmasti kiinni hänen takanaan. Hän nousi hennoille jaloilleen ja lähti kävelemään eteenpäin repun hiertäessä selkää. Matka oli tytön siihen asti painajaismaisin hetki. Lapsen koko elämä oli ollut kurjaa aina tähän hetkeen asti, ja vaikka häntä pelottikin kovin, siinä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa hän tunsi olevansa paljon onnellisempi kuin kotioloissa.


3
Via seisoi suuren ja synkän koulurakennuksen edessä. Se näytti luotaantyöntävältä jo ulkoapäin kuin olisi koettanut sanoa hänelle: et kuulu tänne! Hänen mielestään oli kauhea seisoa siinä ja katsella ikkunoita, jotka tuntuivat tuijottavan häntä mustina ja elottomina kuin monet pahansuovat silmät. Koettaessaan tiirailla niistä sisään hän ei nähnyt valonpilkahdustakaan niitä peittävien paksujen verhojenkaan läpi, joten arveli kaiken henkilökunnan olevan myöhässä. Tytöstä myös tuntui omituiselta, että hän oli yksin koulun pihalla eikä kukaan muista samanikäisistä kouluiän saavuttaneista ollut paikalla vieläkään.
Via vapisi ohuessa, yksinkertaisessa ja valkeassa puvussaan, jonka äiti oli tehnyt hänelle koulupuvuksi kaupan halvimmasta kankaasta. Hänen paljaat jalkansa tunsivat kylmän, routaisen maan jokaisen pistävän ja kipeän kohouman ja kiven, mutta hänelle ei ollut myönnetty minkäänlaisia kenkiä. Vain hänen isänsä ja äitinsä käyttivät vanhoja tuohesta tehtyjä tossuja, mutta kun Via oli koettanut pyytää itselleen samanlaiset, oli äiti mulkaissut häntä inhon ja vastenmielisyyttä huokuvin ilmein.
Kukaan ei välittänyt hänestä. Yksinäinen kyynel vieri alas hyljeksityn tytön kalpeaa poskea ja läiskähti kylmään maahan. Via kiskoi mekkoa tiiviimmin ympärilleen. Se oli hänelle aivan liian väljä ja roikkui tytön luisevan, hennon vartalon yllä kuin valkea säkki melkein maata viistäen. Ei ollut mikään ihmekään, sillä se oli hänen ainut pukunsa ja suojansa syksyn purevaa kylmyyttä vastaan.
Aamun hyytävä tuuli puhalsi suoraan pohjoisesta ja viilsi jäisenä Vian kasvoja veitsen tavoin. Se ilmoitti kylmän, pimeän talven olevan pian jo tulossa - ajan, josta hän ei pitänyt ollenkaan. Kuinka Via ja koko muu kylän väki suorastaan vihasivatkaan yhdessä tuota vuodenaikaa, sillä paikka sijaitsi hyvin pohjoisella seudulla ja lähellä pohjoisia Sumuvuoria, ja tuota pikku maalaiskylää kutsuttiin North Villageksi ennen sen kasvamista tulevaisuudessa suurkaupunki North Towniksi Varjosaarella.
Via käveli aivan koulun rappusten eteen ja seisoi siinä mustan oven edessä hiukan epäröiden. Hän ei tiennyt, olisiko kannattanut mennä sisään, mutta pakko oli, jos aikoi oppia joskus elämässään lukemaan ja kirjoittamaan. Äiti ei sitä paitsi antaisi ikinä anteeksi, jos hän myöhästyisi koulusta heti ensimmäisenä koulupäivänään.
Tyttö kiskaisi ovenkahvasta, jolloin vanha, raskas puuovi avautui naristen paljastaen hänen silmiensä edessä levittäytyvän pitkän käytävän. Kaikki sisällä oli synkkää eikä ainutkaan öljylamppu katossa palanut, ja vain aamun harmaa, hämyinen valo loi kaikkialle etäistä, hämärää tunnelmaa. Näin suuressa rakennuksessa Via ei ollut vielä koskaan käynyt koko elämänsä aikana. Hän näki, että käytävän molemmin puolin oli ovia, joissa oli arvatenkin luokkien numeroita. Vain Joy oli (vasten tahtoaan) opettanut häntä kotona lukemaan, joskin hän luki ikäänsä nähden kovin katkonaisesti ja hitaasti.
Viasta tuntui edelleen kummalliselta, että paikassa ei ollut vieläkään ketään muita, ja kävellessään mustan oven luo, jossa luki numero yksi, hän koputti siihen varovaisesti.
Sisältä ei kuulunut äännähdystäkään. Hiljaisuus hänen ympärillään oli rikkomaton. Mitään muuta ei oikeastaan kuulunut kuin hänen oman sydämensä syke. Viaan jysähti hillitön pelko - se tarttui häneen kuin jäisillä kourilla eikä päästänyt irti. Tyttö, joka ei ollut koko elämänsä aikana puhunut hyvin vähän, parahti nyt hiljaa kuin henkensä hädässä. Hän säikähti omaa ääntään - kuinka ohut, hento ja väritön se olikaan! Mutta se kaikki johtui vain siitä, ettei Via-rukka ollut kovinkaan paljon
käyttänyt ääntään.
Itku kurkussa Via ryntäsi ulos koulurakennuksesta tajutessaan, minkä hirveän tempun äiti oli hänelle viimein tehnyt: karkottanut hänet kotoaan ja hylännyt tavalla, joka nyt tuntui entistä julmemmalta, kun hän tajusi tämän valehdelleen. Koko kylässä ei ollut koskaan koulua ollutkaan muuta kuin hylätty, synkkä rakennus. Äiti oli ollut niin julma, että oli jättänyt viimein oman lapsensa. Vasta nyt Via tajusi, ettei hänen perheensä ollut halunnut häntä alun perinkään ja hänestä oli tullut vahinkolapsi. Hän oli Via Kummajainen, Via Nimetön. Tosiaan, nimetön. Hän tunsi olevansa entistä vain mitättömämpi, aivan kuin ei olisi ollut kukaan, sillä hänen vanhempansa eivät olleet koskaan todella nimenneet häntä - sanoneet vain ohimennen Oliviaksi, mutta tuo kaunis nimi oli uponnut unohduksen kaivoon sitä mukaa, kun hänestä tuli Via.
Via päästi kurkustaan kovan nyyhkäyksen ja itki äänetöntä itkua ajatellessaan, ettei kukaan rakastanut häntä. Hirveän epätoivon vallassa syöksyi pieni, onneton, hento ja valkea hahmo vieläkin valkeammassa puvussa ulos hylätystä koulurakennuksesta ja juoksi metsään taakseen lainkaan vilkaisematta, kunnes sumu oli nielaissut hänet sisäänsä.


4

Monta vuotta kului. Via oli elänyt yksin metsän suojissa vailla rakkautta ja kyynelistä sokein silmin ravintonaan vain luonnon antimet ja ne ruuat, jotka hän oli onnistunut varastamaan maankiertäjien pystyttämistä leireistä ja kotikyläänsäkin pienemmistä ja köyhemmistä paikkakunnista. Hän ei ollut koskaan tuntenut minkäänlaista iloa, vaan pelkästään surua, joka oli saanut hänen herkkäpiirteiset kasvonsa kaventumaan ja kalpenemaan entisestäänkin ja silmänsä verestämään. Tyttö oli täyttänyt tammikuussa neljätoista vuotta - sitä ennen hän oli kokonaisen seitsemän kauhean ja kylmän talven ajan elää kituuttanut metsässä ja ollut välillä vähällä nääntyä nälkään.
Vialla ei ollut ketään, ei mitään. Kaikki pienikin toivo, jota hän oli joskus pienempänä ennen kotoa lähtemistään kokenut, oli pyyhkiytynyt kaikki hänen elämästään täydellisesti ja tuska tykytti sydämessä. Hän oli vain sitä, mitä oli: nimetön tyttö, Via Nimetön - Kummajainen - Ei Kukaan. Tyttö ei ollut mitään - hän oli vain nälkiintynyt, pieni ja säikky nuori tyttö keskellä hiljaista korpea, jonka ylle aamu oli alkanut hiljalleen jo sarastaa.
Via oli niin onneton, ettei huomannut, kuinka päivä päivältä lumi oli alkanut sulaa hänen ympäriltään, muuttolinnut palailla kaukaa etelästä takaisin tänne pohjoiseen ja purot jälleen solista kuten kesällä. Hän ei tuntenut ja nähnyt kuin oman tuskansa, joka syveni sydämessä kuin kipeä haava, joka tuskin koskaan voisi parantua.

Via Nimetön (vain sillä nimellä hän itseään kutsui) nukkui kuukauden päästä hiljaa suuren kuusen juurella. Tytön hiukset olivat ohuet, valkoiset ja valuivat vyötäisille saakka vanuttuneina, kiillottomina suortuvina. Kasvot olivat niin laihat, että pääkallo näkyi selvästi niiden alta - kasvot, jotka olisivat voineet olla kauniit, mutta joista puuttui lähes kaikki terve väri ja rusotus. Vain silmät olivat enää kirkkaat, terävät ja valppaat kuin saalistavalla linnulla ja korvat hyvin tarkat. Tuossa pienessä, kalpeassa ja kaikkea muuta kuin kauniissa olennossa oli kuitenkin yllättävää valppautta, tarkkuutta ja siroutta. Silmät olivat surulliset ja tummat kuin kaksi metsälampea, joiden pohjaan ei näe. Valosta riippuen ne näyttivät aina joko harmailta, vihreiltä tai sinisiltä, mutta olivat niin tummat, että väriä oli vaikea tulkita. Pienen suun huulet olivat värittömät ja yhtä valkoiset kuin koko muu iho ja koko tyttö näytti aivan kuin hukkuneelta. Via hehkui valkeana taakseen piirtyvää mustuutta vasten valkoisen mekon riekaleitten lepattaessa hänen ympärillään kevyessä, äkisti virinneessä tuulessa.
Kevät oli tullut aikaisin ja linnut lauloivat puissa iloisesti kukkien nuppujen auetessa täyteen loistoonsa. Vaikka Via herätessään eli ympärillään koko tämä kevään käsittämätön kauneus ja ihanuus, hän ei nähnyt elämässään toivoa eikä iloa, sillä tyttö oli kasvanut vailla rakkautta ja se oli turmellut hänen herkän sydämensä. Hän eli kuin unessa: söi, nukkui, käveli - ei muuta. Vian elämästä puuttui myös kaikki usko onneen ja se teki hänet niin onnettomaksi, ettei surullisempaa olentoa ollut kukaan vielä nähnyt maan päällä. Vailla elämänhalua hän silti ponnisteli eteenpäin askel askeleelta tuntien aina tuskan ja menetyksen raastavan sydäntään ja kyynelten kirvellessä suljettujen silmäluomien takana. Via ei puhunut; hän kulki kuin mykkä, kalpea pieni aave äänettömästi yli tasankojen kuiskien tuuleen ääneti lohdutonta suruaan ja rakkauden kaipaustaan.
Via tiesi, ettei häntä rakastettu vaan vihattiin - tuntui kuin itse eläimetkin olisivat vihanneet häntä. Hän avasi silmänsä ja nähdessään keväisen auringonpaisteen valaiseman kauniin näyn ympärillään kaikki tuo sai hänet vain entistä onnettomammaksi. Epätoivo sai hänestä vallan yhä voimakkaammin kuin aikaisemmin. Tuskissaan Via kohotti kalpeat, pienet kasvonsa kohti taivasta ja lauloi. Hänen äänensä kohosi ilmoille ohuena, surullisena ja värittömänä sointuna. Tyttö värähti kuullessaan sen, sillä ääni oli kaunis, mutta siitä puuttui onni. Epätoivon ruokkimana hän jatkoi lauluaan ja ääni vahvistui ilmoittaen suruaan koko maailmalle.


5

Toisaalla metsän reunassa eli onnellisena vanha pariskunta, joitten elämästä ei puuttunut mitään paitsi eräs ainut asia: he olivat koko elämänsä ajan halunneet lapsia, mutteivät olleet saaneet. Se oli saanut kummankin hiukset harmaantumaan kuin oli tarkoitus äkillisen surun tähden. Heidän nimensä olivat Bianca ja Christian ja kumpikin eli varakkaasti Sunny Townissa noina vanhoina aikoina. He olivat hyväsydämisiä ja olivat lahjoittaneet yli puolet omaisuudestaan köyhille oman elämänsä aikana. Nämä polveutuivat myös hyvin rikkaasta suvusta ja siksi heidän sukunimekseenkin oli tullut Star ja pariskunnan maine näiden mammonasta oli kiirinyt laajalle.
Juuri sinä kauniina, keväisenä aamuna pariskunta oli mennyt kävelemään metsään nauttimaan luonnon kauneudesta ja lintujen laulusta. Ne liversivät iloisesti auringon säihkyessä siniseltä taivaalta ja saaden aamukasteen kimaltamaan kuin helmet kosteassa, vihreässä ruohikossa. Heidän kulkiessaan eteenpäin kukat kävivät vain entistä kauniimmiksi ja värikkäämmiksi heidän ympärillään. Äkkiä alkoi tapahtua, sillä aivan yllättäen linnun laulu lakkasi ja hiljaisuus nielaisi kevään kaikki äänet sisäänsä. Hiljaisuus aivan kuin pidätti hengitystään odottaen, mitä oli tulossa.
Silloin kajahti kaukaa ilmoille kirkas, väräjävä ja valittava, ihmeen kaunis laulu. Se oli niin surullinen ja vailla toivoa, että sai kyyneleet Christianin ja Biancan silmiin ja heidän sydämensä sykkimään kovempaa. Kukaan muu ei laulanut noin muuta kuin rakkauden menettänyt, epätoivoinen ihminen.
Laulu voimistui ja äkkiä puiden lomasta astui esiin hento, valkea hahmo, jonka lumivalkoiset hiukset aaltoilivat vienossa kevättuulessa. Se oli nuori tyttö, jonka sydäntä särkevän epätoivoiset ja rakkautta etsivät tuskaisat ja riutuneet kasvot katsoivat eteenpäin. Silmät kasvoissa olivat niin suuret ja surulliset, että sen kaltaisia silmiä he eivät olleet koskaan ennen nähneet. Niistä paistoi kärsimys, suru ja epätoivo.
Tuollaiset silmät etsivät menetettyä rakkautta, ajatteli Bianca Star. Sääli valtasi vanhan pariskunnan sydämet ja nämä kiintyivät hetkessä tuohon viattomaan, pieneen ja surulliseen olentoon. Tyttö katsoi suoraan heihin ja Christian kysyi hänen nimeään. "Kuka olet?" Hennolla ja tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä tyttö vastasi: "Nimetön - Via Nimetön."


6

Tyttö näytti niin nälkiintyneeltä, surulliselta ja yksinäiseltä, että Bianca päätti ottaa hänet hoiviinsa. "Miksi olet täällä yksinäsi, tyttöseni?" hän kysyi. Via ei vastannut, vaan näytti vain entistä katkerammalta ja etäisemmältä. Sitten hän henkäisi hiljaa ja kertoi heikolla äänellä: "Koko se tarina on hyvin, hyvin pitkä. Synnyin North Villagessa, siinä pienessä maalaiskylässä tuolla hiukan pohjoisemmassa vuodenvaihtumisen yönä, tammikuun ensimmäisenä päivänä vahinkolapsena perheeseen, johon minua ei ollut haluttu alun perinkään. Täytettyäni seitsemän vuotta perheeni hylkäsi minut ja jätti heitteille kuten vahinkolapsille monesti tehdään. Pakenin metsään. Minua ei ole koskaan rakastettu ja nyt tekin varmaan häädätte minut pois!"
Kirkkaisiin silmiin syttyi suuri kaipuu, niihin kihosivat kyyneleet ja Vian alahuuli alkoi väpättää. Tyttö nyyhkäisi lohduttomasti ja kääntyi poispäin. "Ei minulla ole edes kunnon nimeä eikä minusta ole muutenkaan yhtään mihinkään, kun kukaan ei rakasta minua!" hän itki. Bianca käveli Christianin rinnalla tytön luokse ja kietoi käsivartensa hellästi tämän ympärille.
Kuin taikaiskusta Via tunsi lämpimän väristyksen kulkevan lävitseen. Kukaan ei ollut koskaan vielä tuntenut myötätuntoa häntä kohtaan ja halaus tältä lähes ventovieraalta, kuitenkin lämminhenkiseltä naishenkilöltä oli odottamaton. "Rakas lapsi! Tule asumaan meidän luoksemme! Olet kokenut kovia, niin riutuneen näköinenkin sinä olet. Meillä ei ole koskaan ollut omia lapsia, vaikka olisimme halunneet, joten tule sinä meidän luoksemme. Siistimme hiuksesi, annamme sinulle ruokaa ja uuden, hyvän elämän. Pidämme sinut omana ottotyttärenämme ja kastamme sinut! Jokainen Jumalan lapsi on arvokas ja niin olet sinäkin, vaikka oletkin jäänyt ilman kastetta!" Christian huudahti ja katsoi Viaa lempeästi ja vakavasti syvälle silmiin. Sen jälkeen hän lähti vaimonsa kanssa johdattamaan vieläkin epäröivää tyttöä kohti kotiaan.

Via tunsi olonsa todella onnelliseksi ensimmäistä kertaa surkean ja epätoivoisen elämänsä aikana. Nyt hänellä oli viimein lähimmäisiä ja henkilöitä, jotka rakastivat häntä ja joita hän myös itse oppi rakastamaan. Via oppi myös sen, että tämä oli rakkaudesta vain yhdenlaista: vanhempien ja tyttären välistä rakkautta. Nyt hän oli tajunnut, miksi Jumala oli antanut hänet nimettävän Viaksi, koska Via merkitsi kulkemista jonkin kautta ja Via oli selvinnyt vaikeimmasta ja kulkenut yksinään elämänsä kaikkien pahimpien koettelemusten läpi, läpi entisen elämäntiensä.
Kirkossa hänen lopulliseksi nimekseen tuli kasteessa Via Lumia Star, eikä sitä enää muutettu hänen elämänsä aikana. Hänestä tuli hyvin viehättävä neito hänen kasvaessaan vanhemmaksi ja monet sunny townilaisista ihmettelivät, miten siitä rumasta, riutuneesta ja luisevasta tytöstä olikin tullut niin kaunis, terve ja eloisa.
Vian valkoiset hiukset olivat tummuneet ja saaneet kauniin kullankeltaisen sävyn ja kasvoihin tuli ensi kerran elämän tervettä punaa. Ilo ja onni säihkyivät hänen ihmeellisissä silmissään, joiden väri tulkittiin kauniin siniseksi. Kirsikanpunaiset huulet kaartuivat vienoon hymyyn eikä kasvoilla ollut enää jälkeäkään siitä entisestä Viasta, jonka kukaan oli tuntenut.
Hän oli onnellinen vuosien vieriessä ohitse. Via täytti tammikuun ensimmäisenä päivänä yhdeksäntoista, joka oli ratkaiseva ikä sille, että hänen oli nyt elätettävä itsensä ja etsittävä oma elämäntiensä.


7

Kesä koitti kauniina ja suloisena. Niityn kukat kukoistivat, ja Sunny Townissa vietettiin keskikesän suurta juhlaa, juhannusta.
Juhannusiltana Via sai kokea elämänsä äkillisen ensirakkauden.

Kultakutrit välkkyen Via istui kauniin juhannuskokon ääressä ja hänen silmänsä säihkyivät onnesta kuin taivaan tähdet. Paikalle oli kokoontunut suurin osa kaupungin väestä, paitsi ne, jotka juhlivat keskikesän juhlaa mieluummin kotioloissa ja oman perheensä ja läheistensä kanssa.
Tyttö sattui kääntymään juuri sillä hetkellä oikealle ja näki hyvin komean, mustahiuksisen pojan istumassa yksinään vähän matkan päässä ja katselevan nuotion loimottavia liekkejä, jotka heijastuivat hänen tummanruskeista silmistään. Via ei kyennyt kääntämään kiinnostunutta katsettaan, ja juuri silloin poika kohotti katseensa ja katsoi suoraan häneen. Ohikiitävän hetken ajan he vain katsoivat toisiaan ja kääntäessään katseensa pois Via tunsi kasvojaan kuumottavan ja ensirakkauden liekkien polttavan rintaansa kuin lämmin liekki, sillä yhdessä hetkessä hän oli tajunnut, että he kuuluivat toisilleen. Hän kellahti selälleen pehmeään ruohoon ja sulki onnellisena silmänsä toivoen, että saisi vielä tutustua salaperäiseen, kiehtovaan nuorukaiseen.

Seuraavina viikkoina Via tarkkaili salaa nuorta miestä kaupungin kaduilla yrittäen pysytellä mahdollisimman hyvin näkymättömissä, jottei tämä vain tunnistaisi häntä vielä.
Kotiin tultuaan hän otti kasvoilleen tavallisen, välinpitämättömän ilmeen ja varoi punastumasta kysyessään: "Kuka se komea tässä aivan lähettyvillä asuva poika oikein on?"
Bianca katsoi nuorta naista yllättyneenä. Mitäs se nyt semmoisia kyseli? Vasta silloin hän näki punan kohonneen Vian kasvoille ja arvasi heti, että ottolapsi oli iskenyt tähän hänelle itselleen tuttuun henkilöön silmänsä. Tämän silmät kiilsivät ja kasvoilla paloi rakkauden hehku, mutta Bianca vastasi vain aivan rauhallisesti teeskennellen, ettei muka ollut huomannut yhtikäs mitään: "Derek Brighthän se on tuosta naapurikorttelista. Mitäs sinä sitä nuortamiestä haet?"
Via jäykistyi. Hän lehahti vain entistä punaisemmaksi tajutessaan Baincan arvanneen kaiken. "Hyvä on!" tyttö nauroi. "Sinä voitit tämän erän! Olen rakastunut Derekiin....se tapahtui juhannusiltana keskikesän juhlissa."
Bianca vain hymyili Vian lähtiessä talosta.

Ulkona tyttö käveli kaupungin kaduille. Hän tiesi rakastavansa Derek Brightiä, mutta rakastiko poika häntä? Sitä hän ei tiennyt, mutta aikoi ryhtyä heti toimeen, jotta poika huomaisi hänet. Via oli suureksi onnekseen lainannut Baincan vanhaa, tummansinistä leninkiä, joka korosti hänen jokaista kaunista piirrettään: kullankeltaisia kiharoita, kuulasta hipiää ja silmien sinisyyttä. Hän oli niin onnessaan, ettei huomannut, kun oli jo törmännyt päätä pahkaa johonkin vastaantulijaan. Kun Via kohotti katseensa ylös, hän näki edessään Derek Brightin kaikessa komeudessaan ja ällistynyt ilme kasvoillaan, joille oli kohonnut heleä puna.
Siinä törmäyksessä Via ja Derek tutustuivat toisiinsa. Aluksi he olivat pelkkiä ystäviä, mutta kun tunne toista kohtaan syveni kuukausi kuukaudelta ensi kesään mennessä, he alkoivat seurustella. Kummankin välillä vallitsi vahva rakkauden side näiden kulkiessa eräänä kauniina syysiltana kaupungin puistossa.
"Kuinka kaunista täällä onkaan!" Via henkäisi ja hänen silmänsä tuikkivat jälleen kahtena tähtenä. "Niin on, ja yhtä kaunis olet sinä, Via", Derek sanoi ja hymyili lempeästi vetäen naisen lähelleen. Hänen kasvonsa vakavoituivat, kun hän kysyi: "Rakastatko sinä todella minua, Via?" "Rakastan", Via henkäisi ja sulki miehen syleilyynsä. Silloin hän tunsi huulillaan äkkiä jotain lämmintä ja pehmeää ja tunsi elämänsä ensimmäisen suudelman koskettavan huuliaan. Rakkauden liekit polttivat hänen sydäntään ja poskiaan, kun hän suuteli Derekiä ja päästi sitten heleän naurun, joka kaikui kauaksi puistokäytäviä pitkin.
Derek ja Via solmivat kihlauksensa ja lähtivät käsikoukussa kävelemään kotiin päin. Via oli löytänyt elämässään onnen ja rakkauden ja oli siitä onnellinen puristaessaan Derekin kättä omassaan.


8

Derek ja Via menivät naimisiin noin vuoden kuluttua. He olivat hyvin onnellisia, mutta Viaa oli koko sen onnen ajan varjostanut syvä huoli, sillä Christian oli vain entistä raihnaisempi ja pian eräänä pimeänä syysiltana hän sai kuulla itkevältä Baincalta, että mies oli heittänyt henkensä.
Suru oli kauhea. Via ei ollut vielä koskaan joutunut suremaan ketään lähimmäistään, sillä ennen tätä ei hänellä ollut sellaisia ollut lainkaan. Edes Derekin lohdutukset eivät enää auttaneet ja nainen itki lohduttomasti miehensä rintaa vasten sydämessä sellainen tuska, ettei hän enää jaksanut.
Via laihtui ja kävi pian yhtä etäiseksi ja hiljaiseksi kuin silloin, kun Bainca oli ottanut hänet hoiviinsa Christianin kanssa ensi kerran. Hänen silmänsä laajenivat ja saivat ympärilleen pian tummat varjot valvottujen öiden, kasvojen kalpenemisen ja koko suremisensa myötä. Naisen sydäntä raastoi nyt sellainen tuska, etteivät Derek ja Bainca voineet tehdä mitään tätä lohduttaakseen. Päästyään surunsa yli he yrittivät kaikkia mahdollisia keinoja saada Via takaisin entiselleen, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Nainen oli liian onneton ja murtunut surunsa tähden ja se veti miltei vertoja sille entiselle, jota hän oli joutunut kokemaan yksinään lapsena neljätoista vuotta.
Via käveli mitään näkemättömien ja kyynelistä sokein silmin puistoon kaupungin laidalle ja löysi tiensä syvän, kauniin metsälammen rannalle. Juuri, kun surusta onneton ja järjetön tyttö oli heittäytymäisillään sen syvyyksiin, havahdutti hänen peräänsä lähteneen Derekin ääni hänet todellisuuteen. Vasta tajutessaan, mitä oli ollut tekemässä hämmennys ja häpeä saivat hänet valtaansa ja hän heittäytyi itkien miehensä syliin.
"Via, oma rakas Viani! Et saa tehdä tuota enää toiste, vaikka surusi olisikin kuinka kova! Minä ja kaikki muutkin rakastavat sinua emmekä tahdo koskaan menettää sinua, käsitätkö sen?" huusi Derek ja hänen lempeissä, ruskeissa silmissään oli kirkkaita kyyneliä. Via tajusi vasta nyt tekonsa mielettömyyden ja siinä kaikessa hiljaisuudessa rakastettunsa lohduttavassa syleilyssä hän häpesi, häpesi itseään ensi kertaa elämässään ja joutui sen takia vielä suuremman epätoivon valtaan. Nyt oli Derekin lämmin käsi hänen omassaan, joka lohdutti häntä eikä hän pian enää itkenyt.

Via oli ollut lähempänä kuolemaa kuin koskaan aikaisemmin ja hän sai kantaa tekoaan häpeän merkkinä itsessään koko elämän ajan. Se oli kuin kiusallinen tahra, joka ei lähtenyt pois puhtaasta kankaasta, vaikka kuinka yritti. Mutta tärkeintä oli se, että hän oli saanut rauhan eikä enää surrut Christiania, joka oli ollut pian kuolleena jo kokonaisen vuoden, ja miltei niin kauan oli naisraukka jaksanut kantaa suruaan. Mutta nyt oli väistynyt surun lyijynpainava taakka ja Via kykeni taas iloitsemaan elämästään ja kaikesta siitä, minkä oli kokenut menettävänsä ollessaan surullinen. Hän nauroi taas kuten ennenkin ja hänen helisevän naurunsa saattoi erottaa ja tunnistaa, kuka oli iloinen: se oli Via Lumia Bright, Derek Brightin onnellinen puoliso.


9

Aika kului. Pian tuli Via raskaaksi ensi kertaa elämässään ja uutinen omasta lapsesta hämmensi häntä kovin. Hän hätääntyi, sillä hänelle ei ollut koskaan opetettu, miten lasta hoidetaan. Nainen huomasi olevansa raskaana vasta toukokuun viimeisenä päivänä, jolloin vauva oli ollut vatsassa jo kaksi kuukautta.

Seitsemän kuukautta kului ja tammikuun 16. päivänä Via synnytti pienen tyttövauvan. Lapsi oli perinyt äitinsä kauneuden, kirkkaat silmät ja isänsä korpinmustat hiukset. Huomattiin heti, että lapsesta tulisi aikuisena hyvin viehättävä neito kuten Viastakin, vaikka Via oli ollut aikoinaan ruma, laiha ja nälkiintynyt. Tyttö oli syntynyt jonkin aikaa vuodenvaihtumisen jälkeen ja oli hyvin eloisa ja iloinen lapsi heti aluksi.
Kasteessa vauva sai nimen Olivia Julia ja Via ei itsekään tiennyt, miksi oli antanut lapselleen etunimen Olivia. Vasta silloin hänen muistissaan liikahti jotakin ja hän muisti, kuinka hänen äitinsä oli nimennyt hänet Oliviaksi ilman kastetta silloin, kun hän itse oli ollut vielä pieni vauva. Via oli nyt 22-vuotias ja oli hyvin onnellinen miehensä kanssa.

Olivia kasvoi ja jo tämän täytettyä kolme vuotta Via huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen, sillä tytön kasvoissa oli paljon enemmän isänsä piirteitä kuin nainen oli odottanut. Lapsi sai pian itselleen ystäviä, joista läheisimmiksi tulivat Whiten kaksoset naapurista.
Whiten perhe oli vasta muuttanut siihen Shadow Citystä saakka ja tämän jäsenet ja Brightit tulivat hyvin läheisiksi keskenään, kuin kerrassaan sukulaiset. Whiten perheellä oli monta lasta ja Vian mielestä rouva Joy White näytti hyvin tutulta. Tämä oli hyvin kaunis, mustatukkainen nainen, jolla oli säihkyvän vihreät silmät, ja nuo piirteet saivat Vian muistissa liikahtamaan jotakin - hän ei vain osannut sanoa, missä oli nähnyt nuo kasvot.

Jos Via olisi tiennyt, että siinä oli hänen isosiskonsa Joy, hän ei olisi uskonut silmiään.
Joy huomasi heti tutustuttuaan rouva Brightiin, että tämä oli hyvin kaunis nainen kuten hän itsekin, mutta kullankeltaisine kiharoineen, ja näytti oudon tutulta.
Eräänä päivänä kaikki selvisi, kun Joy ja Via lähtivät toistensa sukulaisuudesta tietämättä kävelemään yhdessä kaupungin kaduille. Naiset keskustelivat aluksi naisten asioista kuten juuri ompeluksista ja arkielämästä. Vasta silloin Joy kysyi Vialta asiaa, joka oli vaivannut häntä siitä asti, kun naisista oli tullut ystäviä. "Onko Via nimesi, vai onko se vain lyhenne Oliviasta?" tämä kysyi. "Minä olen pelkkä Via. Mutta saanko nyt kysyä sinulta, miksi näytät niin paljon äidiltäni, joka jätti minut heitteille, kun olin pieni?" Via kysyi.
Koitti hiljaisuus, jonka aikana naiset tuijottivat toisiaan uskomatta itsekään silmiään. Vasta silloin Joy huomasi ystävänsä silmät, jotka olivat aivan kuin hänen omalla äidillään!
"VIA!" Joy huudahti ja ennen kuin tajusikaan, hän oli sulkenut kauan kadoksissa olleen siskon syliinsä. "Joy", kuiskasi Via hiljaa ja halasi siskoaan, joka tuoksui keväisiltä orvokeilta.
"Olen pahoillani", Joy itki. "Pahoillani kaikesta siitä, mitä olen tehnyt sinulle silloin, kun olit pieni! En osannut rakastaa sinua ja nyt häpeän itseäni!" Via lohdutti siskoaan, joka oli ennen tosiaan ollut heidän lapsuudessaan ollut ilkeä ja hirveä häntä kohtaan. "Elääkö muu perheemme vielä?" kysyi nainen hiljaa tummansiniset silmät naulittuina vakaina Joyhin. "Elää", tämä sanoi hiljaa. "Äiti oli ollut katumapäällä siitä asti, kun jätti sinut heitteille pienenä ollessasi, mutta hän kuoli suruunsa ja enää isä on jäljellä, mutta hän ja muut sisarukset eivät oppineet koskaan katumaan tekojaan eivätkä nykyisin varmaan edes muista sinua", Joy kertoi.

Suru ja syvä liikutus vavisutti Viaa ja hän itki monta päivää. Hänen äitinsä oli katunut viimeinkin tekojaan ja saanut rauhan. Jonkin ajan kuluttua vanhasta surusta ei ollut Vian rinnassa jälkeäkään ja hän riemuitsi.


10

Seuraavina päivinä ilo vallitsi Brightin perheessä. Vanha Bainca oli jo niin vanha ja raihnas, ettei ollut jaksanut jäädä asumaan yksinään ja Via ja Derek olivat ottaneet hänet hoiviinsa. Joy ja hänen miehensä kävivät monesti lapsineen heillä kylässä. Heillä oli kolme poikaa Daniel, Vick ja Carl ja kaksostytöt Gisela ja Hollie.
Via oli alkanut odottaa jo toista lastaan, jonka huomasi hänen kuukausi kuukaudelta pyöristyvästä vatsastaan.

Yhdeksän kuukautta kului ja huhtikuussa syntyi Vialle ja Derekille Olivian lisäksi pieni poika, joka oli perinyt isänsä kasvot ja silmät, mutta äitinsä kullankeltaiset, kiharat hiukset.
Onni vallitsi heidän keskellään ja Via tunsi olevansa onnellisempi kuin vielä koskaan.

Bainca Star kuoli sinä kesänä ja jätti jälkeensä suuren surun. Via oli epätoivosta suunniltaan eikä surunsa keskellä tullut hoitaneeksi pientä Oliviaa ja Matthia lainkaan. Kaikki lohduttivat häntä parhaansa mukaan ja pian nainen oli toipunut surustaan ja oli jälleen onnellinen ja pirteä.

Muistellessaan niitä elämänsä entisiä, surullisia hetkiä metsässä Via tiesi, että se kaikki kauhu oli jäänyt kauas taakse ja hänelle oli avautunut uusi, onnellinen tulevaisuus oman perheen kanssa. Hän oli löytänyt elämästään rakkauden, toivon ja onnen, jota hänellä ei ennen ollut lainkaan ollut. Surun verho oli pyyhitty pois ikuisesti ja siitä oli jäljellä enää hänen nimensä Via, joka merkitsi sitä, että hän oli kulkenut elämänsä koettelemusten kautta uuteen onneen ja tulevaisuuteen. Elämän tie ei ollut koskaan avautunut hänen edessään yhtä vapaana ja iloisena. Via oli löytänyt viimeinkin onnen ja rakkauden selvittyään yksinään niistä seitsemästä, kylmästä talvesta, jotka olivat kovasti koetelleet hänen herkkää itsetuntoaan.
Via katsoi, kuinka kaunis, keväinen aamu valkeni ja kuunteli avoimesta ikkunasta kuuluvaa lintujen laulua ja länsituulen lempeää suhinaa puitten latvuksissa. Se toi mukanaan viestin kesän saapumisesta kukkien nuppujen auetessa täyteen loistoonsa, silmujen puhjetessa lehtiin ja ruohon muuttuessa vihreäksi. Hän kohotti kauniit kasvonsa kohti taivasta ja lausui Jumalalle kiitoksen kaikesta siitä, mitä Hän oli hänen hyväkseen tehnyt. Vian silmät sädehtivät ja hänen riemulaulunsa raikui solisevan puron lailla yli kaukaisten kukkuloiden ja maiden. Se kaikui kautta koko maan kiittäen Jumalaa.
Oli kevät.


Epilogi
Seitsemän pientä lasta leikki yhdessä sametinvihreällä nurmella lintujen laulaessa ja sirkkojen sirittäessä heinikossa. Nuorin lapsista, pikku Vivian-tyttö, oli kuin kopio kauniista äidistään Viasta.

Brightin perhe oli elänyt onnellisena seitsemän lapsensa kanssa kauemmin kuin kukaan muistaakaan. Via katsoi ikkunassa pientä tytärtään Viviania ja muita lapsiaan ja huokaisi onnellisena. Derek seisoi hymyillen hänen vieressään miettien varmaankin samaa kuin vaimonsa. Heidän elämästään ei puuttunut enää mitään ja Via oli löytänyt onnen. Kaikki ne surut ja murheet, joita hän oli joutunut aikaisemmin kokemaan, olivat jääneet nyt kauas menneisyyteen eikä Via muistellut niitä aikoja kovinkaan mielellään.
Joskus vanhimmat lapsista olivat tahtoneet kuulla kertomuksen, mutta heidän äitinsä oli käynyt silloin vaiteliaaksi ja etäiseksi ja hänen kasvoilleen oli ilmestynyt surullinen ilme. Lapset eivät tienneet mitään äitinsä menneisyydestä ja Via oli päättänyt, että veisi salaisuuden mukanaan hautaan, kun tulisi vanhaksi ja kuolisi. Mutta siihen aikaan oli vielä monta kymmentä vuotta ja niiden aikana saattoi vielä tapahtua mitä tahansa. Kukapa tietää? Via katsoi eteenpäin tulevaisuuteen ja näki vain onnea ja rakkautta, jota oli tähän asti perheeltään ja lähimmäisiltään saanut.
Pikku Vivian lauleli yksinään ulkona kaunista, lapsellista sävelmää ja lapsen tummat säihkyivät pitkien silmäripsien takana kirkkaina kuin tähdet - aivan kuin hänen äidillään ennen.



Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 2 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
4.3  (2)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
VIA 2015-12-28 16:32:25 Liz
Arvosana 
 
4.5
Liz Arvostellut: Liz    December 28, 2015
Top 50 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

Tosi hieno tarina 12-vuotiaana kirjotetuksi! Käytät hiukan yliampuvaa kuvailua ja toistelet asioita ja kokonaisuuden olisi voinu tiivistää pienemmäks, mutta muuten tosi hyvä! ;D

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
VIA 2015-12-28 11:55:45 puurolover
Arvosana 
 
4.0
puurolover Arvostellut: puurolover    December 28, 2015
Top 500 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut

En jaksanut lukea loppuun kun tämä oli niin pitkä, eikä mitään tapahtunut. Mutta oli tämä ihan hyvä muuten. Paitsi että oli suomalaiset ja ulkomaalaiset nimet sekaisin. Se tuntui hölmöltä.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS