Aamiaispöydässä Helena näytti kuolleelta. Avasin kaikki verhot, laitoin valot päälle ja katsoin tarkemmin. Toden totta, kuollut hän olikin. Kahvia jäi yli.
Tein juuri lähtöä, kun ovikello soi.
-Oletko huomannut, että harmaa päivä on itse asiassa kellertävä. Ei appelsiiniin päin, vaan ehkä sinapinkeltainen, sanoi Jakke ja rojahti krapulaisena eteiseen.
-Helena on kuollut.
-Sinappijauhon värinen.
Me, Jakke ja minä, patikoimme juuri kaupunginportista sisään, kun tunsimme Suuren Voiman asettuvan meihin. Jakke ulisi ja potki lyhtypylvästä, minä hoipuin ojanpohjalla tanssikengät savessa.
-Kolisee, Jakke sai sanottua.
-Niin tekee.
-Tiedätkö. Tämä hillitön savumeteli peittää sen tosiseikan, että parhaillaan baarin puolella on käynnissä joukkomurha. Ensin vietiin suutari Andersson ja sen jälkeen monia muita, huusi räikeään pukuun sonnustautunut mies pöydän toiselta puolelta.
-Ymmärrän. Mikä sinun nimesi on, kysyin Marilta.
-Mari, sanoi Mari.
-Ai niin. Missä Jakke on.
-Jakke.
-Tai mitä siitä. Lähdetäänkö.
Katselimme hetken Kalpeita Miehiä, ja sitten oli taas mentävä. Juoksimme räntäsateessa, minä näytin tietä. Olo oli ruhtinaallinen.
Mari kulki huoneen, keittiön ja eteisen väliä edestakaisin.
-Mitä helvettiä täällä on puuhailtu.
-Tjaa.
