Jos olisin sinä aurinkoisena huhikuun perjantaina tiennyt mihin soppaan joudun seuraavien kuukausien aikana, niin olisin pysynyt visusti kotona. Olisin aamulla kääntänyt kylkeä, soittanut pomolle, että olen kipeänä enkä olisi lähtenyt mihinkään pienestä kaksiostani. Mutta minä en tiennyt, en osannut ennustaa tulevaisuutta. En tiennyt, mitä kohtalo oli varalleni suunnitellut.
Minä kuitenkin nousin sängystä. Pesin hampaat, harjasin hiukset (vaikkei sitä kukaan uskonut enää työpaikalla), söin aamupalan, pukeuduin ja meikkasin. Ehdin bussiinkin ajoissa. Oli oikeastaan aika hyvä fiilis. Aurinko paistoi jo aamulla pilvettömältä taivaalta ja iltapäiväksi lämpötilan ennustettiin kohoavan jopa viiteentoista asteeseen.
Olin vaihtanut maiharit tennareihin muutamaa päivää aiemmin ja samalla luopunut villasukista. Äidiltä peritty vanha nahkatakki oli juuri sopiva keväiseen perjantaihin. Aurinkolasit värjäsivät maailman tumman harmaaksi ja olin onnellinen.
Työpäiväkin vaateliikkeessä sujui nopeasti ilman liian inhottavia asiakkaita. Keväällä tein vielä kahta osa-aikatyötä, koska en ollut löytänyt unelmien duunia. Vaatekaupassa työskentelystä harva varmaan nauttii liikaa, mutta minusta se oli useimmiten ihan hauskaa puuhaa.
Toinen työni ison yläkoulun siistijänä puolestaan ei napannut minua pätkääkään, mutta jotain ihmisen oli tehtävä rahaa saadakseen. Yläkouluikäiset nuoret ei ole hauskaa porukkaa, kun heitä tapaa monta kertaa viikossa. He on sotkuisia, äänekkäitä ja ärsyttäviä.
Se huhtikuun perjantai sattui olemaan myös palkkapäivä. Olin aiemmin huomannut somesta, että eräässä keskustan kenkäliikkeessä on loppuunmyynti. Minä, joka rakastan kenkiä, olin tietysti päättänyt lähteä ostamaan kengät.
Minulla on kaapit täynnä kenkiä. On maihareita ja tennareita. On korkokenkiä, saappaita ja sandaaleja. On lenkkareita, kiilakorkoja ja ballerinoja. On adidaksia, vanseja ja nikejä. On Doc Martensit ja Minna Parikoita. On Loubotinit ja Chanelit.
Onhan se hieman outoa, että 24-vuotiaalla on tuhansien eurojen arvosta kenkiä, mutta syy on ihan yksinkertainen. Äitini oli aikoinaan aika kuuluisa malli ja hän rakasti kenkiä. Kun hän kuoli kahdeksan vuotta sitten, niin minä perin hänen kenkäkokoelmansa. Veljet eivät niitä halunneet. Kaikki kengät eivät suinkaan pölyty kaapissa, sillä käytän valtaosaa toisinaan. Äidin kengät sopivat minulle täydellisesti.
Kenkäliikkeessä oli paljon porukkaa. Oli nuorta ja vanhaa, miestä ja naista, blondia ja brunettea. Kiertelin ihmisten seassa ja katsoin kenkiä. Mietin millaiset kengät sopisivat mielialaani tänään. Mitkä kengät muuttaisivat luokseni. Kokeilin punaisia nilkkureita ja teinien suosimia nikejä. Testasin avokkaita ja superilta tuntuvia birkenstockeja. Lopulta löysin tieni turkoosien, kuuden sentin koroilla varustettujen, ihanuuksien luo. Korkokengät jotka kimaltelivat valon osuessa niihin. Jäljellä oli vain kaksi paria, joista toinen pari sattui olemaan kokoani. Sovitin kenkiä ja rakastuin niihin heti. Nappasin kengät itselleni. En edes katsonut hintaa.
Jono kassoille kiemurteli hyllyjen välissä. Kassajonossa vilkaisin hintalappua, jossa luki satakymmenen euroa ja miinus kuusikymmentä prosenttia. Kenkien merkki ei ollut mikään ihmeellinen, mutta pystyin näkemään itseni jo tanssimassa mekon helmat hulmuten. Vaikka myönnettävähän se on, että harva ikäiseni käyttää korkokenkiä. Minulle ne kuitenkin ovat eräänlainen tapa muistaa äitiä, joka piti kotonakin korollisia sisäkenkiä.
Jono liikkui nopeasti ja palvelu oli ensiluokkaista. Kengät pakattiin laatikkoon ja laatikko sujautettiin paperikassiin, josta maksoin sen viisikymmentä senttiä. Kävelin ulos kaupasta onnellisena uusista kengistä.
Bussipysäkillä istuin penkille ja laitoin kassin viereeni. Hetken päästä pysäkille tuli muutaman hengen miesporukka omien kassiensa kanssa. He laskivat kassinsa penkille ja alkoivat juttelemaan isoon ääneen siitä, mitä illan aikana vielä tekevät. Heidän bussinsa tuli ensin. Muutaman minuutin päästä tuli minun bussini. Nappasin paperikassin penkiltä ja hyppäsin bussiin.
Kotona jätin nahkatakin naulakkoon ja vein kassin mukanani vaatehuoneeseen. Halusin saada kengät heti paikalleen. Otin laatikon pois kassista. Avasin laatikon, mutta siellä ei ollut minun turkooseja korkokenkiäni. Laatikossa oli punaiset Conversen tennarit koossa neljäkymmentäkolme.
