Mieltäni on jo pitkään painanut eräs elämääni hyvin syvästi vaikuttanut tapaus, joka sattui nuoruudessani tehdessäni tutkimusmatkoja etelän viidakoihin. Tuo tapaus on hyvin erikoinen ja omaan länsimais-kristilliseen taustaani nähden jopa kammottava. Se muutti aikanaan koko elämänkatsomukseni. Tapauksen luonteesta johtuen en ole katsonut voivani kertoa siitä kenellekään. Nyt kun alan jo lähestyä elämäni maallista päätepistettä, minulla on suunnaton tarve kertoa tästä tapauksesta jollekin. Ehkä se avaa edes jonkun ihmisen mielen paremmin ymmärtämään muita ihmisiä ja asioiden suhteellisuutta – kävihän niin minullekin aikanaan.
Nuorena innokkaana antropologian opiskelijana mieltäni kiehtoivat aina kertomukset etelän viidakoissa asuvista villeistä heimoista, joilla oli omituisia tapoja ja jotka elivät eristyksissä muusta maailmasta. Tokihan minä ymmärsin, että useimmat noista kertomuksista olivat sepitettä - mistä joku voisi tietää mitään jonkun eristyksissä elävän heimon tavoista! Osassa tarinoista kuitenkin saattoi olla jotain todellista taustalla, olihan tutkimusmatkoja erämaihin tehty jo paljon ja joku tutkimusmatkailija saattoi eksyä ennestään tuntemattomille seuduillekin.
Joka tapauksessa tarvitsin tutkimusaineistoa opiskelujani varten, ja kun kuulin huhupuheita eräästä heimosta, jonka luona ei yksikään eurooppalainen tutkimusryhmä ollut vielä käynyt, päätin ottaa riskin. Heimon asuinpaikan sijainti oli toisen tai ties monenneko käden tietoa. Vaikka heimo elikin eristyksissä lähes luoksepääsemättömässä viidakossa, sillä oli jonkun verran yhteyksiä samoilla seuduilla asuviin heimoihin ja näillä puolestaan toisiin heimoihin. Näin tarinat kantautuivat vähitellen alueella olleiden tutkimusmatkailijoiden korviin ja sieltä eurooppalaisen sivistyneistön saataville. Summittainen heimon sijainti oli siis tiedossa ja heimon tavoista tiedettiin sen verran, että he elivät harvinaisen kiinteässä yhteydessä ympäröivään luontoon. Huhujen mukaan heillä oli myös joitain varsin omalaatuisia rituaaleja. Nuoren antropologin mieltä nämä tarinat tietysti kiehtoivat ja matkaan sisältyvät vaarat tuntuivat toissijaisilta, koska nuoruudessa kaikki tuntui olevan mahdollista ja kuolemattomuus, jos nyt ei fyysisessä niin henkisessä mielessä, itsestään selvältä vaihtoehdolta.
Kristillisyys ei ollut vaikuttanut elämääni kovin voimakkaasti, vaikka se olikin vallitseva yhteiskuntaa muokkaava voima Euroopassa. Kotikasvatuksestanikin johtuen olin aina ollut hyvin avoin kaikelle uudelle ja ehkä tästä syystä aloin opiskella antropologiaa; minua kiehtoi ihmisyhteisöjen erilaisuus ja se miten erilaiseksi ympäristön ja ihmisen välinen vuorovaikutus saattoi muokata yhteisön. Myönnän toki, että kristilliset arvot olivat imeytyneet olemukseeni. Sen verran tehokasta ympäröivän yhteiskunnan ”aivopesu” on, ettei vaikutteilta voi välttyä. Olin kuitenkin sitä mieltä, että pystyin suodattamaan liiallisen vaikutuksen pois ja ajattelemaan omilla aivoillani, niin kuin hyvän antropologin tuleekin. Todellisuudessa asia ei kuitenkaan ollut aivan näin, kuten tullaan myöhemmin kertomuksessani huomaamaan.
Varustin siis pienen retkikunnan tutkimusmatkaa varten. Onnekseni olen varakkaasta suvusta ja opintojeni tai muiden mielihalujeni rahoittaminen ei ole koskaan ollut ongelma. Retkikunta oli pieni; palkkasin kaksi assistenttia auttamaan käytännön asioissa sekä oppaan, joka oli aiemminkin ollut kyseisellä seudulla. Opas tiesi mistä palkata paikanpäällä vielä muutamia kantajia varusteidemme kuljettamiseen. Tehokkaiden havaintojen teko ja kirjaaminen ovat mahdottomia, jos itse joutuu kantamaan omia tavaroitaan. Lisäksi kantajiksi palkatuista alkuasukkaista olisi hyötyä heidän luonnon- ja ympäristöntuntemuksensa ansiosta. Vaikka oppaamme olikin akateemisesti pätevöitynyt, en luottanut täysin hänen kykyihinsä erämaaolosuhteissa.
Assistentit olivat opintojensa alkuvaiheessa olevia seikkailunhaluisia nuoria miehiä, jotka olin löytänyt yliopistolle laittamani ilmoituksen perusteella. Vaikka minulla rahaa olikin käytössä, en halunnut sitä tuhlata, ja nuorukaiset lähtivät matkaan enemmän seikkailun- kuin rahanhalusta. He olivat kuitenkin vantteria ja reippaita miehiä, joista uskoin olevan apua mahdollisissa vastoinkäymisissäkin. Oppaaksi palkkaamani mies oli keski-ikäinen, mutta varsin hyväkuntoinen ja sain hänestä suosituksia opintojani ohjaavalta professorilta. En aivan varauksetta kuitenkaan pitänyt hänestä. Olen mielestäni suhteellisen hyvä ihmistuntija ja tunsin, että oppaan luonteessa oli jotain selittämättömän kieron tuntuista. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan käytännössä ollut ja niin ryhmämme kokoonpano oli päätetty.
***
Lähdimme liikkeelle eräänä loppukesän päivänä, ensin hevosvaljakolla rannikolle ja sieltä höyrylaivalla eteenpäin. En paljasta tarkkaa paikkaa, mihin matkustimme tai missä heimon asuinalue sijaitsee, koska uskon että se olisi tuhoisaa heimon tulevaisuudelle. Määränpäässämme nousimme laivasta ja oppaamme järjesti meille kantajat sekä ne tarpeelliset tarvikkeet, joita emme olleet tuoneet mukanamme. Yhden yön rannikkokylässä nukuttuamme lähdimme seuraamaan joenvartta tihenevän viidakon syvyyksiin. Ensimmäisinä päivinä ei tapahtunut mitään matkan kannalta merkittävää. Toki minulle kaikki oli uutta, ja sademetsän lämpimän kosteiden linnunlaulun täyteisten päivien vaihtuminen viileisiin petoeläinten karjaisuja sisältäviin öihin oli minulle merkittävää. Tunsin viimeinkin eläväni ja tunsin olevani antropologi, joka on valmis suuriin seikkailuihin paljastaessaan viidakon salaisuudet.
Viikon matkattuamme olimme jo sopeutuneet päivärutiiniin, joka vei meitä melko mukavaa vauhtia eteenpäin. Kolmantena päivänä olimme kääntyneet pois jokiuomasta ja suunnanneet kohti kaukaisuudessa näkyviä kukkuloita. Olin hieman huolissani oppaastamme, sillä toisesta päivästä lähtien hän oli käyttäytynyt melko omituisesti. Mielestäni hän vilkuili enemmän tulo- kuin menosuuntaamme, aivan kuin pelkäisi jonkun seuraavan meitä. Samoin suuntamme tuntui vaihtelevan satunnaisesti. Kysyin asiasta oppaalta, mutta hän sanoi vain etsivänsä helpointa reittiä viidakon läpi. Helpolta reittimme ei kuitenkaan tuntunut; välillä työnnyimme lähes läpitunkemattoman kasvillisuuden läpi ja välillä taas kolusimme rotkoja, jotka minun mielestäni olisi voinut kiertää helpompaakin reittiä pitkin. Ajattelin kuitenkin, että mitäpä minä, antropologi, tietäisin viidakossa suunnistamisesta; sitä varten olin palkannut meille oppaan.
Retkemme kulminoitui vajaan kahden viikon matkan jälkeen. Olimme asettuneet yöpuulle pienelle kukkulalle ja tehneet normaaliin tapaan vartiotulet sekä asettaneet vartiovuorot villieläinten varalta. Muita uhkia emme kuvitelleet viidakossa olevan. Heräsin yhtäkkiä teltassani puolenyön jälkeen ulkoa kuuluneeseen meteliin. En tiennyt oliko se vain unta tai jonkun villieläimen huuto. Päätin kuitenkin käydä ulkona katsomassa. Oppaamme oli lupautunut ensimmäiseen vartiovuoroon, joten odotin näkeväni hänet nuotiotulen loisteessa. Ulkona ei kuitenkaan näkynyt ketään. Läheisen teltan takaa sen sijaan kuului epämääräisiä ääniä. Tunsin sielussani, että kaikki ei ollut kohdallaan. Mahdollisista pimeydessä vaanivista villieläimistä huolimatta hiivin nuotiopiirin ulkopuolelle läheisen pensaiston taakse. Sieltä kiersin leirin ympäri varoen näkymästä tulen kajossa. Näin aiemmin kuulemieni äänien suunnassa hahmon, joka oli kumartuneena jonkun ylle. Teltan takaa tuli toinen hahmo, jonka kasvoja en tunnistanut. Hänellä oli eurooppalaisen vaalea arpinen iho. Kun kumartunut hahmo kohotti päätään, huomasin hänen olevan oppaamme. Maassa kuolleen näköisenä makaava hahmo oli toinen assistenteistani.
Elossa olevat hahmot keskustelivat matalalla äänellä. Arpinaamainen mies tiukkasi oppaaltamme syytä viivästyksiin ja tahalliseen eksyttämiseen. Oppaamme vastasi puolustelevasti purkaneensa sopimuksen, koska tässä retkikunnassa ei ollut mitään ryöstettävää. Kiistasta kehkeytyi käsirysy ja näin pitkäteräisen veitsen metallin välähtävän nuotion loimussa. Oppaamme piteli rintaansa ja kaatui assistentin ruumiin päälle. Minulta pääsi tahaton älähdys, ja arpinaama kohotti katseensa minua kohti. Ilmeisesti en ollut sittenkään niin hyvin piilossa kuin ajattelin, sillä arpinaama lähti juoksemaan vauhdilla minua kohti. Käännyin ja ryntäsin tiheän aluskasvillisuuden halki pakoon.
Pako jatkui kiivaana jonkun aikaa, sillä pimeässä arpinaama ei pystynyt paikallistamaan minua kuin äänien perusteella. Jäin piiloon erään suuren puun taakse, ja toivoin että minua ei löydettäisi. Puusta yläpuoleltani kuului vaimea raapaisu ja näin parin kiiluvia silmiä tuijottavan alaspäin. Samassa arpinaama ryntäsi esiin pensaiden takaa. Näin mustan varjon loikkaavan puusta suoraan arpinaaman päälle. Veitsestään huolimatta arpinaamalla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Silmäni olivat jo sopeutuneet pimeään ja puiden lehvästön välistä tuikkivassa tähdenvalossa näin maassa makaavan arpinaaman, jonka kaula oli puraistu lähes poikki. Musta pantteri istui saaliinsa vieressä kääntäneenä kiiluvat silmänsä minua kohti. Tilanteen kauhistuttavuudesta huolimatta näky oli kaunis: musta, lihaksikas ja kiiltäväturkkinen kissa voimiensa tunnossa. Pantteri nousi ylös ja alkoi kiertää pientä aukiota sulavin askelin. Sen askelluksessa ja liikkeissä oli jotain eroottisen naisellista siroutta. Pantteri tuijotti minua kiinteästi, mutta ei tehnyt elettäkään hyökätäkseen kimppuuni. Hetken kuluttua se päästi lyhyen murahduksen ja katosi yhdellä loikkauksella näkyvistä.
Toivuttuani tunnekuohusta, lähdin etsimään tietä takaisin leiripaikalle. Onneksi vartiotulemme paloivat edelleen ja niiden avulla löysin perille. Opas ja assistentti löytyivät kuolleina paikasta, johon he olivat jääneet. Toinen assistentti löytyi teltasta - kuolleena. En tiedä oliko assistenttien kuolema oppaan vai arpinaaman tekoja, mutta se ei tuntunut enää tässä vaiheessa tärkeältä. Kantajiamme ei näkynyt missään. Oletin heidän livahtaneen tiehensä, kun hullut valkonaamat alkoivat riehumisensa. Hautasin oppaan ja assistentit kukkulan juurelle, mutta arpinaaman annoin jäädä metsään. Hoitakoon metsä tuon olion jäännökset. Huomasin, että melkein käytin ajatuksissani ilmaisua ”eläimellisen” olion. Mutta se olisi ollut eläimiä kohtaan väärin. Mikään eläin ei ole niin järjettömän paha, kuin ihminen osaa tarkoituksella olla.
Huonosti nukutun loppuyön jälkeen kokosin sen verran välttämättömiä varusteita, kuin jaksoin kantaa. Olin toivonut, että kantajat olisivat aamuun mennessä palanneet leiriin ja opastaneet minut takaisin rannikolle. Heitä ei kuitenkaan näkynyt ja pakon edessä lähdin yksinäni etsimään tietä viidakon läpi. Ongelmana oli, että minulla ei ollut mitään tietoa olinpaikastamme, enkä osannut sanoa mihin suuntaan minun olisi pitänyt lähteä. Oppaaltamme olin löytänyt kompassin ja kartan, mutta sen merkinnöistä en ymmärtänyt mitään. Ainoa keino oli luottaa muistiini, mikä oli huono juttu koska olin matkalla keskittynyt kaikkeen muuhun kuin seuraamaan maamerkkejä.
Vaelsin mielestäni oikeaan suuntaan päivästä toiseen, mutta en tunnistanut yhtään tuttua ympäristöä. Kaikkialla oli vain viidakkoa, jota täplittivät satunnaiset aukiot. Yöni vietin puissa, koska se tuntui turvallisimmalta. Toki tiesin, että useat pedot pääsivät puihinkin – musta pantteri oli vielä selkeänä mielessäni – mutta muutakaan vaihtoehtoa ei tuntunut olevan. Putosin muutaman kerran puusta nukkuessani, joten onneksi en ollut kiivennyt kovin korkealle. Näistä putoamisista tuli kuitenkin ikäviä ruhjeita, ja kun niihin yhdistettiin vaelluksen aikana saamani nyrjähdykset, aloin olla viikon etenemisen jälkeen jo melkoisen raihnaisessa kunnossa.
Mukana kantamani ruoka- ja vesivarat ehtyivät myös, enkä ollut varma mitkä metsän kasveista olivat syötäviä ja mitkä myrkyllisiä. Myös juomaveden löytäminen oli ajoittain vaikeata ja kärsinkin jatkuvasta nestehukasta. Ajantajuni hämärtyi ja välillä huomasin taivaltavani myös yöllä pilkkopimeässä. Jossain vaiheessa aloin nähdä harhoja: Musta pantteri keimaili edessäni ja hymyili hampaat irvessä. Sen kiiltävä turkki hohti tähtien valoa. Tunsin kädelläni sen turkin alla liikkuvat voimakkaat lihakset. Pantteri nuoli naamaani ja vartaloani kostealla karhealla kielellään. Se tuntui taivaallisen hyvältä. Tähtitaivas ylläni oli ääretön ja imi minut syvyyksiinsä. Kaikki tuntui olevan hyvin. En kaivannut enää mitään. Pimeys otti minut armollisesti sisäänsä.
***
Heräsin pimeässä majassa. Auringonvalo siivilöityi majan harvan seinärimoituksen välistä makuupaikalleni. Jäseniini koski ja huomasin, että rintani ympärille oli kiedottu jonkinlainen kasveista tehty haude. Nousin istumaan ja ryömin kohti majan ovea. Mieleeni muistuivat kaikki kauhukertomukset viidakon villeistä ihmissyöjistä ja olin varma, että minut oli teljetty majaan odottamaan viimeistä ateriaa. Ateriaa, jossa minä olisin pääruokalaji. Työnsin ovea ja hämmästyksekseni se aukeni ilman ongelmia. Kurkistin oven raosta ja näin alkuasukkaiden kulkevan askareissaan. He eivät olleet aivan sellaisia stereotyyppisiä alkuasukkaita, jollaisiksi olin syvän viidakon alkuasukkaat kuvitellut, mutta lannevaate heillä kyllä oli. Ja monilla naisillakin oli pelkkä lannevaate. Sain onneksi ajatuksiani sen verran selvitettyä, että onnistuin työntämään stereotypiat lukittuun tilaan mieleni perälle. Oikea antropologi suhtautuu avoimesti kaikenlaisiin ihmisiin ja kulttuureihin.
Ilmestyessäni esiin majasta ihmiset nyökkivät ystävällisesti minulle, mutta kukaan ei rynnännyt luokseni, vaan sain rauhassa tehdä havaintoja ympäristöstäni. Olin pienessä kylässä, jossa oli ehkä viitisenkymmentä erikokoista puusta ja savesta tehtyä majaa. Majojen lisäksi näin keittotulia ja joitain kasveja ripustettuina kuivumaan jonkinlaiseen kehikkoon. Kylän ympäröi tiheä viidakko, jota paikoin rei’ittivät kylästä metsään johtavat polut. Kaiken ikäisiä ihmisiä hyöri askareissaan, sekä miehiä että naisia. He näyttivät hyvin terveiltä ja kaunismuotoisilta, vanhuksetkin. Nuorena miehenä en voinut olla kiinnittämättä huomiota nuoriin naisiin, jotka kulkivat rinnat paljaana pelkissä lannevaatteissa. Heille se oli varmasti mitä luonnollisin olotila, mutta eurooppalaisesta taustastani johtuen tunsin jonkinasteista kuumotusta asian johdosta. Täytyy myöntää, että olisin tuntenut kuumotusta noihin nuoriin neitoihin, vaikka heillä olisi ollut paita päälläänkin.
Tunsin oloni vielä hieman voipuneeksi ja istahdin majan varjoon lepäämään. Vähän ajan kuluttua vanhempi mies käveli luokseni, kosketti olkapäätäni tervehdykseksi ja alkoi puhua tuntematonta kieltä. Hän viittoili metsään, elehti ja teki välillä pantomiimin tapaisia liikkeitä. Nyökkäilin ystävällisesti ja vähitellen minulle selvisi, että hän yritti kertoa miten olin päätynyt kylään. Joukko kylän miehiä oli ollut ilmeisesti metsällä ja he olivat löytäneet minut makaamasta keskellä viidakkoa ruhjeissani. He olivat kantaneet minut kylään ja tehneet parhaansa lääkitäkseen vammojani. Onnekseni vammat olivat olleet vain ruhjeita ja venähdyksiä ja tunsin oloni jo varsin hyväksi paikallisista kivuista huolimatta.
Seuraavat päivät ja viikot vietin kyläläisten vieraanvaraisuuden armoilla. Nukuin paljon ja nautin ravitsevia aterioita. Yritin tarkkailla kyläläisiä mahdollisimman paljon, oppia heidän tapojaan ja kieltään, sillä sitä vartenhan minä olin tänne viidakkoon tullut. En tiedä oliko tämä se heimo, jota olin lähtenyt etsimään, mutta sillä ei loppujen lopuksi ollut suurta merkitystä. Minulla ei ollut aavistustakaan missä olin tai miten pääsisin takaisin sivistyksen pariin. Sillä hetkellä se ei kuitenkaan suuremmin huolettanut, sillä olin hengissä ja tekemässä sitä minkä takia olin matkaan lähtenyt. Myöskään matkatovereideni kohtalo ei minua enää suuremmin vaivannut, koska en asialle mitään enää voinut. En osannut kysyä vielä kyläläisiltä mitään paikasta, jossa olimme tai reittiä takaisin rannikolle. Päätin odottaa, että pystyisin kommunikoimaan riittävästi näiden asioiden selvittämiseksi.
Tässä heimossa näytti olevan perinteinen työnjako miesten ja naisten välillä. Miehet metsästivät, rakensivat ja tekivät raskaimmat työt. Naiset hoitivat keräilytalouden eli keräsivät hedelmiä ja muita kasviksia sekä valmistivat ruoan. Antropologina olin pannut merkille, että samansuuntainen työnjako näyttää olevan vallalla suurimassa osassa ihmisyhteisöjä. Lastenhoidon suhteen tämä yhteisö näytti kuitenkin jonkin verran poikkeavan tyypillisestä. Sekä naiset, että miehet hoitivat molemmat mielellään lapsia aina kun omilta töiltään ehtivät.
En ollut koskaan metsästänyt, sillä tappaminen oli tuntunut mielestäni aina vastenmieliseltä, oli sitten kyse eläimistä tai ihmisistä. Lihaa toki söin hyvällä ruokahalulla ja tämän ristiriidan olin onnistunut tähän asti työntämään pois ajatuksistani mieleni perukoille. Koska tunsin kiitollisuutta pelastajiani kohtaan, päätin kuitenkin osallistua metsästykseen. Kaiken kaikkiaan metsällä ei käyty kovin usein. Metsän antimet olivat runsaat tällä seudulla ja heimon ravinto koostui pääasiassa hedelmistä ja kasviksista. Kalaa ja lihaa käytettiin vain silloin tällöin täydentämään aterioita, vaikka riistaa oli lähimetsissä runsaasti ja lähijoessa oli myös runsaasti kalaa. Antropologina mietin, että ilmeisesti heillä oli jonkinlainen perinnetieto siitä, miten paljon eläinproteiinia tarvittiin tasapainoiseen ravintoon.
Heimoyhteisöllä oli selvästi hyvin läheinen suhde luontoon; sitä kunnioitettiin ja hoidettiin, oli sitten kyse eläimistä tai kasveista. Turha tuho ja kuolema oli kauhistus. Metsästäessä pyrittiin aina nopeaan ja mahdollisimman tuskattomaan eläimen lopettamiseen. Heimo oli oppinut valmistamaan erään kasvin juurakoista voimakasta hermomyrkkyä, joka tappoi uhrinsa välittömästi. Sitä siveltiin keihäiden kärkiin metsälle lähdettäessä. Opin tämän hieman vaarallisella tavalla, kun en ymmärtänyt tuon keihäisiin siveltävän aineen merkitystä. Olin koskettaa tuota merkillisen tuoksuista ainetta, kun eräs metsästäjä huudahti varoittavasti ja vetäisi aineen pois ulottuviltani. Hän siveli ainetta tikun päähän ja kosketti sillä maassa ryömivää suurehkoa kovakuoriaista. Välittömästi kovakuoriainen lakkasi liikkumasta ja totesin sen kuolleen. Ystäväni näytti kovin surulliselta, kun oli joutunut tappamaan tuon olennon minua opettaakseen.
Elämän kunnioitus näkyi myös aterioilla, joilla syötiin lihaa. Aina ennen lihansyönnin aloittamista lausuttiin kunnioittavasti syötävän eläimen nimi. Tämä tapa vaikutti aluksi hyvin oudolta, mutta käsitin että vielä syödessäänkin he olivat pahoillaan siitä, että olivat joutuneet viemään eläimen hengen. Antropologi mielessäni tulkitsi heidän luontosuhteensa jonkinlaiseksi panteisimiksi, jossa oli animismin piirteitä. Todellinen minäni tunsi voimakasta yhteenkuuluvuutta tähän heimoon ja heidän luontosuhteeseensa. Tunsin, että mikään muu uskonto tai jumalasuhde ei sopisi tähän ympäristöön yhtä hyvin.
Viikot kuluivat ja voimistuttuani aloin tehdä retkiä kylän ympäristöön. Luonto oli aivan uskomattoman rehevää ja jostain syystä tunsin olevani enemmän kotonani kuin kaupungissa koskaan. Koetin myös kommunikoida kyläläisten kanssa ja oppia edes auttavasti heidän kieltään. Elehtien, viittoen ja yksittäisten sanojen avulla aloin vähitellen ymmärtää jotain heidän elämästään. Tunsin luonnollisesti myös vetoa kylän nuoriin naisiin, mutta en tiennyt miten lähestymisyrityksiini suhtauduttaisiin, joten yritykseni jäivät satunnaisiksi kömpelöiksi kohtaamisiksi.
***
Eräänä iltapäivänä istuin taas tapani mukaan joentörmällä kivenheiton päässä kylästä. Aurinko paistoi törmälle lämpimästi, mutta ympärillä oli kuitenkin sen verran puita, että paahde ei ollut liian kuuma. Veden solina rantakivissä ja lukemattomien lintujen laulu puissa tekivät paikasta paratiisinomaisen. Täällä tunsin voimakkaammin kuin missään olevani osa luontoa. Tunsin sulautuvani joentörmän ruohikkoon, tunsin lintujen riemun niiden laulaessa kumppaneilleen ja tunsin kaipausta. Kaipausta siitä, että minulla ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa tätä tunnetta.
Laskeuduin joen rantaan ja lähdin kävelemään hiljalleen ylävirtaan. Muistin, että jonkin matkan päässä joki muodosti pienen poukaman, jossa oli suojaisa hiekkaranta ja jossa joen vuorilta tuleva muutoin niin kylmä vesi lämpeni auringon paisteessa uimakelpoiseksi. Lähestyessäni poukamaa kuulin ääniä – veden loisketta ja puheensekaista naurua. Uimapaikka oli kyläläisten suosiossa ja vaikken seuraa siinä mielentilassa erityisesti kaivannutkaan, päätin jatkaa matkaa. Lähemmäs päästyäni huomasin, että kolme nuorta naista kylästä oli rantavedessä ilottelemassa. Heillä oli päällään vain lannevaate ja täytyy myöntää, että ruskettuneiden nuorten naisvartaloiden näkeminen vedenroiskeiden seassa ei ollut vastenmielistä mielentilastani huolimatta.
Yksi neidoista oli Emija, kylänvanhimman tytär, jonka olin kyllä huomannut kylässä usein. Hänen tummat nauravat silmänsä ja ystävällinen luonteensa oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen, kun olimme muutaman kerran kylässä ohimennen tavanneet. Olin pannut merkille hänen sorjan vartalonsa ja tumman, kiiltävänä laskeutuvan tukkansa, mutta kylässä oli paljon kauniita nuoria naisia, joissa saattoi lepuuttaa silmiään. Silmät olivat kuitenkin se asia, jotka ratkaisivat asian Emijan eduksi. Nuo silmät olivat kuin tumma syvä lähde, joista saattoi ammentaa raikasta elähdyttävää vettä sielun janoon. Mieleeni palautui väistämättä kaukainen yö viidakossa, kun musta kiiltäväturkkinen pantteri pelasti minut viime hetkellä kuolemalta.
Minulle oli tullut vaikutelma, että ihastuminen ei ollut aivan yksipuolista. En tosin ymmärrä, mikä tällaisessa kalpeassa älykössä olisi viehättänyt tuollaista viehkeää neitosta. En kyllä ollut omasta mielestänikään aivan toivoton tapaus; oleskeluni ulkona oli ruskettanut ihoani ja lihaksenikin olivat kasvaneet fyysisten askareiden myötä. Kasvonpiirteiltäni olin mielestäni melko miellyttävä eikä minulla ollut yliopistopiireissä koskaan ongelmia saada naisseuralaista daamikseni erilaisiin rientoihin. Ehkä se oli erilaisuuteni, joka kiehtoi Emijaa. Joka tapauksessa huomasin usein, miten hän syrjäsilmällä vilkaisi minua ja jos tavoitti katseeni soi sydämen sulattavan hymyn sekä silmillään, että suullaan.
Kyläläiset olivat minun kannaltani katsottuna luonnonlapsia, jotka eivät tunteneet häpeää alastomuudesta, eikä heillä ollut estoja kiintymyksen ja rakkauden osoitusten suhteen. En tarkoita, että he olisivat irstailleet julkisesti tai hypänneet sylistä syliin, kuin jotkut eläimet. He kunnioittivat toistensa tunteita ja parisuhde tuntui olevan heille vielä pyhempi asia kuin meillä kotiseudulla. Nuoret naiset eivät hätkähtäneetkään nähdessään minun lähestyvän uimapoukamaa, vaan heilauttivat kättään tervehdykseksi ja Emija kirkasti aurinkoista päivää entisestään silmiensä valolla.
Olen varma, että Emija oli ystävineen keskustellut minusta. Naisten yleismaailmallinen tapa viitekehyksestä riippumatta lienee keskustella miehistä, miessuhteista ja niin edelleen. Joka tapauksessa neitokaisten hetken kuiskuteltua keskenään, Emija lähti tulemaan luokseni ja nuo kaksi muuta nuorta naista lähtivät astelemaan kohti kylää heilautettuaan minulle hyvästit.
Istahdin joen rannalla olevalle kaatuneelle puunrungolle, jonka pinta oli hioutunut sileäksi lukemattomien istuksijoiden alla. Emija tuli istumaan viereeni ja osoitti joelle, jossa kaksi kirkasväristä vesilintua kisaili keskenään. Minua harmitti, etten vieläkään osannut heidän kieltään muutamaa kymmentä sanaa enempää, vaikka olin ollut kylässä jo kuukauden. ”Sibnuai!”, sanoi Emija osoittaen sirolla kädellään lintuja. Sen verran olin kieltä oppinut, ettei tuo sana tarkoittanut lintua eikä lukua kaksi. Ehkä se tarkoitti uimista? Emija osoitti ensin itseään ja sitten minua sekä toisti tuon sanan: ”Sibnuai!” Oletin sen tarkoittavan uimista ja nyökkäsin. Olin jo nousemassa ylös mennäkseni uimaan, kun Emija tarttui käteeni ja veti minut takaisin istumaan. Hän tarttui kaksin käsin hartioistani, upotti minut silmiensä syvyyksiin ja suuteli pehmeillä huulillaan suutani. Kiedoin käteni hänen ympärilleen vetäen hänet lähemmäksi ja hänen pehmeät täyteläiset rintansa painautuivat lämpiminä minua vasten. ”Sibnuai!” Olin taas oppinut uuden sanan!
Kietoutuessamme suudellen toisiimme maailma ympärillämme hämärtyi merkityksettömäksi taustaksi. Valuimme istumapaikaltamme rannan lämpimään pehmeään hiekkaan. Emija riipi vaatteeni pois kiihkeydellä, jota en koskaan ollut kuvitellut hänessä olevan. Yhdellä nykäisyllä pudotin hänen lannevaatteensa ja alastomat ruumiimme olivat yhtä. Emijaa ei ilmeisesti yhtään huolettanut, että joku olisi saattanut nähdä meidät syleilyssämme. Tuo luonnonlapsimainen suhtautuminen tarttui minuunkin ja tunsin, ettei kenelläkään voisi olla mitään meidän kaunista hetkeämme vastaan. Vasta maatessamme rakasteltuamme sylikkäin hiekalla illan jo alkaessa hämärtää tajusin, että ajantajuni oli täysin kadonnut yhteisessä hetkessämme. En ollut koskaan ollut kenenkään kanssa näin onnellinen. Illan viiletessä ja yölintujen herätellessä lauluaan keräsimme vaatekappaleemme ja lähdimme käsi kädessä takaisin kohti kylää.
***
Kylässä kaikki tuntuivat tietävän mitä oli tapahtunut. Saimme paljon merkitseviä, hyväntahtoisia katseita. Olin toki tavannut Emijan vanhemmat muissa merkeissä aiemminkin, mutta nyt Emija vei minut vanhempiensa luokse kädestä taluttaen. Hänen vanhempansa nyökkäsivät minulle ja soivat hyväksyvän hymyn. Emijan äiti halasi minua niin pitkään, että aloin jo hieman nolostua. Hän oli nimittäin edelleen eritäin kaunis nainen, eikä ollut epäilystä siitä mistä Emija oli piirteensä perinyt.
Tässä vaiheessa olin valmis hylkäämään koko entisen elämäni ja asettumaan tähän kylään Emijan kanssa. Kaikille tuntui olevan selvää, että meistä tulisi pari ja ymmärtääkseni jonkinlaista hääseremoniaa alettiin valmistella. Toki toivoin, että voisimme jossain vaiheessa käydä tervehtimässä vanhempiani Euroopassa, mutta tajusin, ettei Emija voisi koskaan asua siellä. Enkä minäkään, sillä Eurooppa tuntui niin ahdasmieliseltä takapajulalta, että minua puistatti jo pelkkä ajatus sinne jäämisestä.
Kului joitakin viikkoja onnen huumassa. Vietimme Emijan kanssa kaiken mahdollisen ajan yhdessä. Toki kummallakin oli omat velvollisuutensa ruoan hankinnan ja muun yhteisön ylläpitoon liittyvän toiminnan suhteen, mutta muun ajan samoilimme lähialueilla yhdessä ja rakastelimme milloin missäkin. Olin yhdessä heimon muiden miesten kanssa rakentanut meille pienen majan, jossa vietimme yömme. Tarkoitus oli myöhemmin laajentaa sitä, jos ja kun perheemme kasvaisi.
Onnemme ei kuitenkaan kestänyt. Jos olisin vähänkin enemmän uskonnollinen, voisin väittää, että Jumala ei katsonut hyvällä minun syntistä riekkumistani pakanoiden parissa. Täytyy myöntää, että tällaiset ajatukset nousivat myöhemmin yön yksinäisinä pimeinä tunteina mieleeni, sen verran syvälle oli kulttuurimme vääristynyt uskonnollisuus mieleeni imeytetty. Aamun kirkastuessa onnistuin kuitenkin aina työntämään nämä pimeät ajatukset pois mielestäni ja samaistumaan heimon elämänläheiseen positiiviseen asenteeseen.
Kaikki tapahtui yksinkertaisuudessaan kovin äkkiä. Olin viimeistelemässä majamme takaseinää, kun metsästä juoksi nainen huutaen Emijan nimeä. Emijan vanhemmat tulivat juosten omilta tahoiltaan ja kiihkeän sanavaihdon jälkeen Emijan isä huusi minut luokseen ja hänen puheestaan ymmärsin sen verran, että jotain oli sattunut Emijalle. Lähdimme kaikki juoksemaan polkua pitkin metsään, suuntaan josta nainen oli hetkeä aiemmin juossut kylään. Noin kilometrin juoksun jälkeen näimme pienen ryhmän naisia kerääntyneenä suuren puun alle. Puu oli niitä hedelmäpuita, joista heimo sai pääasiallisen ravintonsa tähän aikaan vuodesta ja joihin naiset kiipesivät noita hedelmiä poimimaan. En tiedä enkä muista puun nimeä. Muistan vain, miten näin Emijan makaavan puun juurella pää vääntyneenä luonnottomaan asentoon. Seuraavaksi muistan maanneeni Emijan päällä kuin yrittäen valuttaa omaa elämänvoimaani hänen kuolemaansa vastaan.
En tiedä miten pääsin takaisin kylään, mutta muistan kyllä miten makasin majassani horteessa ja Emijan äiti makasi vieressäni kietoneena kätensä ympärilleni. Kaikessa kauhussanikin tunsin saavani lohtua tuolta naiselta, joka muistutti niin paljon Emijaa. Jaoimme surumme ja saimme siitä lohdutusta. Mitään seksuaalista ei välillämme kuitenkaan tapahtunut, ainakaan muistaakseni. En kuitenkaan voi väittää muistavani kaikkia seuraavan yön ja päivän tapahtumia kovin selkeästi. Enkä myöskään vieläkään tuntenut kaikkia tämän rakastettavan heimon tapoja. Tiedän vain, että tapahtui tuona yönä mitä tahansa, se oli oikein.
Kolmantena päivänä nousin vuoteeltani. Pääni oli vieläkin tokkurassa, mutta pystyin taas ajattelemaan sisimmässäni olevasta tuskasta huolimatta. Olin asunut heimon kanssa sen verran lyhyen aikaa, ettei yhtään kuolemantapausta ollut aiemmin sattunut kohdalle. En siis tiennyt lainkaan miten heimo suhtautui kuolemaan tai minkälaisia rituaaleja siihen liittyi. Vaikka olinkin täysin surun murtama, niin pieni antropologi sisälläni nosti päätään ja alitajuisesti rekisteröin hautajaisvalmistelujen etenemisen.
Tullessani ulos majasta ihmiset nyökkäilivät minulle ystävällisesti. Myös pieniä varovaisia hymyjä suotiin lohdukseni. Emijan vanhemmat tulivat luokseni ja osoittivat kosketuksillaan sekä eleillään tukensa. Minä puolestani koetin vastata samalla mitalla, sillä olihan Emija ollut heidän rakas tyttärensä. He eivät kuitenkaan tuntuneet olevan surun murtamia, vaikka tiesinkin tyttären menettämisen olleen heille raskas asia. Koko heimo tuntui suhtautuvan kuolemaan samalla tavoin; hyväksyen sen tyynesti väistämättömäksi osaksi elämän kiertokulkua. Muistin miten kunnioittavasti heimo suhtautui jopa ruoaksi metsästämiensä eläinten kuolemaan ja ymmärsin, että suhtautuminen kuolemaan oli täällä hyvin erilaista kuin kotiseudulla. Täällä ei lohduttauduttu kuolemanjälkeisen jälleennäkemisen toivolla - epätoivoisella toivolla maanpäällisestä paratiisista, vaan kuolema siirsi ihmisen olemuksen osaksi ympäristöä. Ihminen jatkoi oloaan paitsi ihmisten muistoissa myös konkreettisesti maassa, kasveissa, eläimissä ja kaikessa jonka kanssa ihminen oli ollut tekemisissä elämänsä aikana.
Olin oppinut jo sen verran heidän kieltään, että ymmärsin illalla pidettävän Emijan muistotilaisuuden ja huomenna varsinaiset hautajaiset. Kylän keskusaukiolle oli pystytetty suuri pöytä ja sen ympäristö koristeltu kukkasin ja köynnöksin. Joka puolella näkyi ahertavia ihmisiä, jotka näyttivät valmistelevan suuria juhlia. Näytti ihan siltä kuin tulossa olisi suuret karnevaalit, eikä niinkään vainajan muistotilaisuus. Itse en osannut tai pystynyt tekemään mitään, vaan vetäydyin majaani keräämään voimia iltaa varten.
Nukahdin jossain vaiheessa, ja kun heräsin, oli jo pimeää. Ulkoa kuului väkijoukon ääntä ja näkyi tulien loimotusta. Vääntäydyin ulos keskusaukiolle ja näin ruoasta ja juomista notkuvan juhlapöydän. Aukio oli valaistu soihduilla ja häilähtelevä tulen kajo koristeilla loi hieman aavemaisen tunnelman juhlapöydän ympärille. Koko heimo oli kerääntynyt aukiolle ja minulle osoitettiin paikka pöydän päässä. Emijan vanhemmat istuutuivat pöydän molemmin puolin viereeni. Pöydän toisessa päässä olevalle istuimelle oli aseteltu Emijan vaatteita ja hänelle rakkaita esineitä. Ymmärsin, että Emija oli tällä tavalla läsnä omassa muistotilaisuudessaan sanomassa hyvästit ystävilleen.
Kun kaikki olivat istuneet paikoilleen pöydän ääreen, aloitettiin ruokailu. Huomasin, että koko pöydän anti koostui vain hedelmistä ja muista kasviksista. Mitään puheita ei tilaisuuden aikana pidetty, vaan ateria eteni normaalin hillityn keskustelun merkeissä. Silloin tällöin luotiin silmäyksiä Emijan tuoliin ja joku saattoi sanoa jonkun sanasen, jotka tulkitsin muisteloiksi. Jonkun ajan kuluttua kaikki pöydän antimet kerättiin pois juotavia lukuun ottamatta. Tilalle kannettiin useampia suuria höyryäviä patoja. Padoista kauhottiin jokaisen eteen annos mureaksi paistettua lihaa. Ihmettelin hieman tätä menettelyä, sillä aiemmilla aterioilla kasvikset ja liha oli aina nautittu yhdessä. Antropologi sisälläni kuitenkin noteerasi tämän paikalliseksi tavaksi kunnioittaa vainajaa.
Kun kaikilla oli annos edessään, Emijan isä nosti lihapalasen huulilleen, katsoi pöydän toisessa päässä olevaa tyhjää tuolia ja kuiskasi ”Emija”. Sen jälkeen Emijan äiti toisti saman menettelyn. Sitten he katsoivat minuun ja ymmärsin, että oli minun vuoroni osallistua tähän rituaaliin. Katsoin tuska sisälläni tyhjää tuolia ja kuiskasin ”Emija”. Sitten maistoin palasen lihaa, kuten olin nähnyt vanhempienkin tekevän. Vaikka minulla ei suruni takia ollutkaan ollut nälkä koko päivänä, nyt tunsin miten sylki erittyi suuhuni haistaessani lihan herkullisen tuoksun. Maistoin lihaa ja täytyy sanoa, että se oli herkullisinta mitä olin koskaan maistanut. Se ei johtunut pelkästään siitä, että olin ollut pitkään syömättä. Lihaa pureskellessani tunsin käsittämättömästi miten Emija oli läsnä. Tunsin, että hän ei ollut oikeasti poistunut mihinkään vaan oli edelleen keskuudessamme. Miltei häpeää ahneudestani tuntien ahmin koko liha-aterian. Sillä välin rituaali toistui ympäri pöytää. Kaikki vuorollaan lausuivat Emijan nimen ja söivät lihapalansa.
Tämä rituaali päätti juhla-aterian ja kaikki nousivat pöydästä. Juhla ei kuitenkaan päättynyt vielä tähän, vaan keskusaukiolle sytytettiin suuri tuli. Emijan tuoli vaatteineen ja tavaroineen siirrettiin lähemmäs tulta ja koko heimo muodosti tulen ympärille suuren piirin. Tanssi alkoi kuin vaivihkaa rumpujen lyödessä tahtia taustalla. Tunsin, miten itsekin tempauduin mukaan rytmiin ja miten viime päivien suru ja kaipaus vaihtui iloon ja tyyneen varmuuteen siitä, että Emija oli kanssamme. Tanssin kiihkeärytmisimmässä vaiheessa tuoli Emijan vaatteineen ja tavaroineen viskattiin tuleen. Juhla huipentui tähän vaiheeseen, jossa Emijan maallinen omaisuus haihtui savuna ilmaan ja jäljelle jäi vain näkymätön läsnäolo.
***
Seuraavana päivänä heräsin yllättävän pirteänä ja elinvoimaisena. Tiesin, että tänään oli aika saattaa Emijan maalliset jäännökset lepoon eli hautajaiset meidän terminologiaamme käyttäen. Enää en kuitenkaan tuntenut ylivoimaista tuskaa, vaan suru oli kevyempää, melkein miellyttävää. Kyläläiset olivat kokoontuneet taas keskusaukiolle ja siellä oli myös puusta tehty kannellinen laatikko, jossa arvelin Emijan ruumiin olevan. Minulle osoitettiin paikka arkun takaa ja neljä kylän nuorukaisista lähti kantamaan arkkua kulkueen kärjessä. Etenimme viidakkoon kohti sitä paikkaa, jossa Emija oli maannut pudottuaan puusta. Päästyämme perille huomasin, että puun juurelle oli kaivettu hauta. Antropologina pidin tätä merkittävän havaintona, vaikka maahan hautaaminen tuntuikin luonnollisimmalta tavalta saattaa vainaja takaisin luonnon kiertokulkuun.
Arkku laskettiin kuopan taakse hieman kohotettuun asentoon. Antropolgi-minäni tulkitsi sen ystävien viimeiseksi hetkeksi nähdä Emija, kun taas todellinen minäni jännitti mahdollista tunnereaktioita nähdessään rakkaansa vielä kerran. Arkun kansi nostettiin sivuun ja näin Emijan kauniin pään lepäävän arkun yläosassa. Hän oli niin kaunis vielä kuoltuaankin. Antropologi-minäni teki mielenkiintoisen havainnon, että arkussa oli pelkkä Emijan pää ja sen alapuolella kasa luita. Puhtaaksi kaluttuja luita, joissa ei ollut lihan riekalettakaan. Todellinen minäni yhdisti havainnon muistoon eilisestä juhla-aterialla nautitusta herkullisesta lihasta. Tässä vaiheessa todellinen minäni otti vallan, aivoissa tapahtui jonkinasteinen oikosulku ja syöksyin viidakkoon suorinta mahdollista tietä. Juostessani kuvottava olo sisälläni yltyi ja minun oli pakko pysähtyä oksentamaan. Sen jälkeen juoksin taas. Näin mielessäni Emijan kauniit kasvot arkussa ja niiden alapuolella… Juoksin ja oksensin. Sen jälkeen, kun mahani oli tyhjä, oksensin pelkää sappinestettä. Oksensin juostessani. En katsonut taakseni, enkä tiedä kyläläisten reaktiota. Tiedän vain, että juoksin kunnes oli pimeä. Senkin jälkeen yritin vielä juosta, mutta jalkani eivät kantaneet ja kaaduin maahan lyöden itseni pahasti johonkin terävään. En välittänyt kivusta. En välittänyt mistään, vaan halusin kuolla.
***
Heräsin pimeässä majassa. Auringonvalo siivilöityi majan harvan seinärimoituksen välistä makuupaikalleni. Jäseniini koski ja huomasin, että rintani ympärille oli kiedottu jonkinlainen kasveista tehty haude. Nousin istumaan ja ryömin kohti majan ovea. Mieleeni muistuivat kaikki kauhukertomukset viidakon villeistä ihmissyöjistä ja olin varma, että minut oli teljetty majaan odottamaan viimeistä ateriaa. Ateriaa, jossa minä olisin pääruokalaji. Jostain syystä tunsin, että ajatukseni kiersivät kehää. Olinko kokenut tämän ennenkin? Mitä oli tapahtunut ja missä olin?
Vähitellen muistot tapahtumista palasivat mieleeni. Emijan kauniit kasvot arkussa. Muistoillallinen kyläläisten kanssa. Kyläläisten avuliaisuus ja ystävällisyys sekä huolenpito kaikesta elollisesta. Muistin hellät hetkemme Emijan kanssa rakastellessamme viidakossa antautuen kokonaan toisillemme. Emijan kauniit luut arkussa. Muistoillallinen kyläläisten kanssa. Muistin miten hellästi Emijan vanhemmat olivat lausuneet tyttärensä nimen syödessään hänen lihaansa. Miten hyvältä liha oli maistunut ja miten voimakkaasti tunsin Emijan läsnäolon. Muistin miten tuska väistyi tanssiessamme Emijan muistolle.
Viimein ymmärsin. Ymmärsin miten me olemme kulttuurimme vankeja. Kulttuurin, jota pakkosyötetään meille syntymästämme asti. Meidät pakotetaan noudattamaan tiettyä hyvän ja pahan jakoa. Mustavalkoista jakoa, joka olettaa kaikkien olevan samanlaisia kuin me itse. Ymmärtämättä, että se mikä on meidän viitekehyksessämme ehdottoman, kuvottavan väärin ja vastenmielistä voi toisessa kulttuurissa oikeasti ollakin suurin rakkaudenosoitus mitä ihminen voi toiselle antaa.
***
Olisin voinut jäädä asumaan kylään rakkaan Emijani muistojen keskelle. Kyläläiset ymmärsivät hautajaispäivän reaktioni. Heillä oli enemmän ymmärrystä erilaisuutta kohtaan kuin minulla oli ollut. Olin kuitenkin syvimpien tuntojeni vanki ja halusin palata takaisin Eurooppaan ja unohtaa nuo tapahtumat. Tai en kokonaan unohtaa, se olisi mahdotonta ja väärin, mutta antaa ajan ja matkan himmentää niitä niin että kestäisin ne. Ensin kuitenkin kävin Emijan haudalla, yksin. Hautapaikka puun alla oli tasoitettu, eikä siinä ollut mitään merkkejä tai muistokirjoituksia. Tämä oli luonnollista, sillä heimo ei halunnut palvoa ystäviensä jäännöksiä. Edesmenneet olivat heille läsnä kaikkialla, he eivät tarvinneet siihen keinotekoisia apuja. Mutta minä tarvitsin. Polvistuin hautapaikan viereen ja kaaduin siitä tunnekuohussani haudan päälle. Pyysin mielessäni anteeksi Emijalta hallitsematonta reaktiotani hautajaispäivänä. Makasin haudalla pitkään auringonvalon siivilöityessä puiden lehvästön lomitse selkääni. Muistin sen ihanan ensimmäisen kerran, kun olimme maanneet Emijan kanssa sylityksin joen rannalla. Silloin välissämme ei ollut metriä multaa. Illan viiletessä ja yölintujen herätellessä lauluaan nousin ylös haudalta ja lähdin kävelemään takaisin kohti kylää. Yksin. Mutta tunsin kuitenkin Emijan käden kädessäni ja tiesin, ettei minun tarvinnut enää palata hautapaikalle. Emija olisi kanssani, aina.
Palasin kyläläisten avustuksella takaisin rannikolle ja sieltä entiseen kotiini. Antropologian uraani en kuitenkaan hylännyt, vaan jatkoin tutkimusmatkojani. Ja omasta mielestäni tuo ensimmäinen matkani avarsi ymmärtämystäni enemmän kuin mikään muu.
***
