Sinä. Merten kulkija, metsien valtias. Sinä.
Yhtä asiaa en voinut ymmärtää sinussa. Olit yksin! Se sain minut hämmästymään aina uudelleen. Kerran mietin että sinussa on jotain vikaa, mutta sitten tulin siihen tulokseen että et vain ole löytänyt jotakin.. salaa toivoin että se jotakin olisin minä.
Siinä sinä seisoit aivan edessäni, keskittymisestä ruskeat silmät sirrillään ja vieno ryppy otsalla. Olin siinä ihan liikahtamatta jotta et kääntäisi päätäsi ja näkisi minun katsetta, sekalaisen värisiä, kosteita silmiäni. Sinäkun satuit olemaan aivan eri maata kuin kaikki muut! Sinä jonka ajatus kulki omaa polkua, jonka sulavat liikkeet ja ruskeat silmät sulatti minut sanattomaksi. Minutkin jonka suu kävi enemmän kuin olisi tarpeen. Olin aivan hiiren hiljaa ja katsoin sinua.
Muuta en olisi voinutkaan. Välillämme oli syvä kuilu. Kuilu jonka yli en voinut tulla. Kuilu joka piti ylittää sinun puoleltasi. Sinun jota palvoin kuin kuun pinta auringon jokaista sädettä, kuin pieni kukka joka nousee kohti lämmintä aurinkoa, pakahtuva sydän elämänsä vettä. Se sama vaisto sai minut ääneti huutamaan sinun nimeäsi, itkemään epätoivoani. Minä tarvitsen sinua.
Tiesin, että silti en tulisi saamaan. Tiesin että olet yksin, tulet olemaan.. En tiennyt miksi. Teit sen aina niin selväksi. Tarvitsin sinua, mutta tiesin että elämäni liukuu eteenpäin vaikka yritin pidätellä tätä hetkeä mahdollisimman pitkälle. Tätä pientä hetkeä aivan lähelläsi, toivoin että kääntyisit ja sanoisit minulle jotain. Jotain lempeää. Hymyillen niin että hmysi yltäisi silmiin, silloin voisin päästää irti ja antaa tämän hetken mennä.
