Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Jännitys & toiminta Almost Flying Finn Luku01
QR-Code dieser Seite

Almost Flying Finn Luku01

Luku 1

Juhani syntyi seitsemänkymmentäluvun lopulla leveiden lahkeiden aikakaudella, toisen ja kolmannen maailmansodan välissä. Hän puhui suomenkieltä, eikä pitänyt sitä outona. Muita kieliä joita hän tulisi oppimaan, olivat rakentaminen, piirtäminen ja kuvittelu. Haaveilu ja kuvittelu muodostuivat hänelle tavaksi olla silloin, kun oli tarpeen paeta nykyhetkeä tai menneisyyttä. Tulevaisuutta hän ei osannut paeta, koska hän ei tiennyt mistä isku tulisi.

Rakentaminen ja uuden luominen olivat Juhanin tapa olla. Tässä työssä Juhani koki olemassaolon voimakkaana. Mitään ei puuttunut ja kaikki oli läsnä. Universumin jokaisella atomilla oli yhteys häneen ja hänellä niihin. Hän pystyi näkemään sunnuntai iltapäivän auringonvalossa kylpevien pölyhiukkasten läpi aina matkan maan keskipisteeseen ja sieltä eri aika-avaruustasojen läpi alkuräjähdystä edeltävään tiivistyneeseen muotoon. Sen jälkeen entropia lisääntyi ja Juhani sai siitä osan kannettavakseen.
63 vuotta toisen maailmansodan loppumisen jälkeen Juhani käveli Hietaniemen hautausmaan rauhoittavaa hiekkaista polkua, joka jousti aavistuksen nahkapohjaisten kenkien alla. Kiertolenkki hautausmaan läpi oli tarpeeton, hän mietti. Herkät nahkapohjat vain kastuivat iltakasteessa ja tekisivät loppuillan askeleista baaritiskiltä tanssilattialle haparoivan kosteita ja kylmävarpaisia.
’Oliko pahempaa kuin märät sukat.’

Kuolleiden kosteus takertui kengänpohjiin, luonnottomalla tavalla, siksi kotoisasti, hän mietti.
’Elää pitää. Etsiä ja etsiä’, Juhani mutisi puoliääneen kävellessään hautakivirivien välissä. Uusi olut, uusi kappale elämä. Juhani ei ollut enää aivan teini, siinä kahden kolmenkymmenen välillä. Hän ei ollut vielä alkavan keski-ikä kynnyksellä, mutta epävarmimman nuoruuden hän oli jo ohittanut. Juhani oli hauskan näköinen, jopa hiven komea, mutta sievällä tavalla. Hienostuneet piirteet, mutta ei mikään karski raavas soturimies. Miehellä oli päällään pitkä villakangastakki ja edestä paksuksi sidottu kaulaliina. Hyvin hoidetut kengät rapisivat sotilaallisen ryhdikkäästi hautausmaan hiekkatiellä.

’Mun mielestä se on kivasti sanottu, jos mä sanon että sä oot sievä’ oli Venla sanonut alussa.
Juhani katseli Länsiväylän valuvaa automassaa. Se purkautui kaupungin ohuille kaduille ja muuttui tuhansiksi tarinoiksi. Hietaniemen elämää nähneet graniittiset sammaloituneet muurit ja syksyn keltaisena loistavat vaahteranlehdet loivat syksyn tunnun. Aavistus iltasumua väreili katuvalon himmeässä valossa ja kosteus tuntui kasvoilla.

Suuren mustan meren horisonttissa näkyi pieni kalastajavene. Siellä missä silmä ei enää erottanut tapahtumia ja toden ja kuvitellun rajaa ja missä ajat sekoittuivat. Horisontti, pimeys ja siellä keikkui palava vene ja oliko siellä sisällä joku? Juhani katseli ympärilleen.
’Tuo palaa tuo vene tuolla!’ Juhani huusi haparoiden ja pälyili ympärilleen. Kauempana hautakivien välissä näkyi koiranulkoiluttaja, joka tihensi askeltaan ja katosi pimeyden ja sumun sekaan. Tahallaanko hän ei auttanut? Juhani kääntyi takaisin merelle ja näki vain mustan taivaan yhdistyvän tyhjään mustaan mereen. ’Ei piru mitä mä sekoilen’

Juhani tunsi nurmikon märkyyden, kun hän oikaisi sen ylitse. Hautausmaan pinta tuntui kotoisalta, ihmiset maan alla, he saivat jo levätä tästä kaikesta. Sadat sukunimet ja vuosiluvut pilkistivät hautakivissä maan päälle. Ne katselivat Juhania, joka käveli punaruskeissa nahkakengissä kohti Manalaa. Hän mietti sitä kontrastia, joka oli kelmeän syksyn ja lämpimän kulmakuppilan välillä. Kuolleet, jotka jo lepäsivät maan alla ja Juhani joka käveli heidän päällään.

Hautausmaan ja puiston jälkeen talot muutuivat tiilisiksi, korkeiksi ja samanlaisiksi. Ihmisten rakentama talomassa rauhoitti Juhanin mieltä. Hän hipoi Kurun-harmaata kivijalkaa sormenpäillään ja käveli aivan seinän viertä pitkin .’Itkumuuri.’

2

Juhani saapui Manalan eteen ja näki Venlan jo odottavan häntä. Oli vielä samaan aikaan kotoisaa, mukavaa sekä hankalaa nähdä Venlaa, hän mietti.
´No niin, mennään, ´ Venla sanoi ´oletko ollut nauttimassa uudesta vapaudestasi?´
Venla näytti hyvältä. Ryhdissä oli hiven loukattua ylpeyttä. Hänellä oli tyylikäs käsilaukku ja mekko, joka sopi syksyn viileneviin päiviin. Mekossa hieman käsinkirjailtuja kuvioita ja niiden vaalean turkoosiin sopiva hiuspinni. Keveän aistikasta hienostuneisuutta, jota Juhani kaipasi jo nyt. Alkuaikoina Juhani oli ihmetellyt, että miten tuo tyttö voi olla oikeasti hänestä kiinnostunut. Sitten hän oli tottunut siihen.
´No ei, kavereiden kanssa oltiin muutamalla eilen, Aapon luona yötä, olin, ´ Juhani sanoi ja oli loukkaantunut siitä, että Venla kuvitteli hänen pystyvän unohtavan kaiken yhteisen näin nopeasti.
´Olit.´
´Olin.´
Seurasi hiljaisuus. Manala oli kaupungin paras pizzapaikka. Itse rakennus huokui vakautta, jota Juhani alitajuisesti kaipasi ja tietoisesti vältteli. He kävelivät ravintolan kuvioitua kivilattiaa etsien pöytää. Juhani veti sivumpaan kohti suojaisaa nurkkapöytää, mutta Venla vei itsepintaisesti keskilattialle muiden ihmisten hälyyn. Tätäkään minulle ei siis enää anneta, hän mietti. Lyhyttä hetkeä kahden, jotta vois jutella. Venla halusi osoittaa, että hän oli enää yksi muista.
Venla tilasi muuta, kuin heidän entisen elämänsä suosikkipizzaa, jonka he olivat usein puolittaneet. Pizzan pystyi aivan hyvin puolittamaan ja silti tuli täyteen. Jos meni yksin, pystyi puolikkaan ottamaan mukaansa ja syömään seuraavana päivänä. Näin opiskelijan kerta-annoksen kustannus pysyi kurissa, Venlalle sillä ei tosin ollut väliä.
’Tiäks, sä voisit myös istua niin päin, että sun selkä ois ovelle, ei mitään pahaa tapahtuis‘, Venla sanoi.
’Ei sitä voi tietää varmasti. On turvallisempi olla niin, että näkee mistä isku tulee, ‘ Juhani sanoi selkä seinää vasten.
´Ku tää ei oo High Noon. No, mitäs sinulle kuuluu nyt. Näytät surkealta. Itsehän halusit päästä musta eroon.´ Venla sanoi.
´Niin.´
’Tiäks sä, se isku tulee sinun sisältäsi, sinun pitäisi kääntyä itseesi päin istumaan, ‘ Venla sanoi.
’Kyl mä sen tavallaan tiedän, ‘ Juhani sanoi.
’Tavallaan ei tavallaan riitä.’ Venla sanoi ja jatkoi ’No, mitäs Jessica ja Aapo´
´Jumppaa ja tehomehua´
´Ei ekoa´ Venla sentään myöntyi hymyilemään. Sen varassa Juhani jaksaisi loppuviikon yksinäisyyden.
´No, mites sun projektit. Ooks aatellu aloittaa sitä veistosta´
´No joo, sitä just eilen jubattiin, että jos se veistos nyt. Jotakin.´
´No teet sen nyt vaan, oot puhunut siitä jo vuosia. Teet vaan.´ Venla sanoi. Asiat olivat hänelle helppoja.
´Joo, no noin helppoohan se just onkin.´ Juhani sanoi.
’Tiäks Venla, mul oli tää kurkkujumi niin paha pari viikkoa sitten, että mä meinasin oksentaa. Se kuristaa. Siis ihan tavallisella kadulla ku mä kävelen, keskellä kirkasta päivää. Mieti. En mä voi muuta ku lähteä.’ Juhani sanoi.
’No, onkos se nyt poissa?’ Venla sanoi.
’Joo.’
’Hyvä sulle sitten. Asia ratkesi.’
´Soititko sille Richardille? Minähän annoin sen numeronkin jo. Se on siellä ateljeella huomenna, menet käymään.´
´Sä ja sun porvarikaverit.´ Inhottava olo nousi Juhanin rintalastaan. Hän tiesi aina milloin kääntyi väärälle tunneskaalalle, muttei myöskään voinut asialle mitään.
´Tuo sinun kateus ja katkeruus ei ole kivaa katottavaa. Sinä olet saanut kaiken mitä olet halunnut. Sinä et vaan halua mitään, minuakaan, ´ Venla sanoi.
Juhani katsoi Venlaa ja mietti elämän järjettömyyttä. Tämä oli hänelle läheisin ihminen, sielunkumppani. Ihminen, joka tajusi hänet. Miksi hän oli lähdössä? Mikseivät he menneet takaisin kotiin, keittäneet kahvia ja haaveilleet yhteisestä erämaa-ateljeestaan, kuten aiemmin.
´Ei se niin mennyt. Mä en vaan nyt pysty. Mun pitää käydä nää asiat läpi. Se oli sinulle helpompaa, se oli onnettomuus, siisti kuolema. Veitsellä leikaten.´ Juhani sanoi.
´Jos kuka tahansa muu puhuis mun isästä tohon sävyyn ni minä en kuuntelisi sitä sekuntiakaan. Lähellä se on sunkin kanssas. Miks sä luulet olevas kaikkein yläpuolella.´ Venla sanoi.
Venlan isä oli kuollut, kun hän oli kymmenvuotias. Kuolleet isät olivat yhdistäneet Juhanin ja Venlan alusta saakka. Oli viimein joku, jolle puhua ja joka ymmärsi. Vaikka asia oli eri, Juhani mietti. Venla oli iloinen ja elämää täynnä. Oliko tämä naisten ominaisuus, Juhani mietti? Vai johtuiko se kiinteästä maaomaisuudesta?
´Kaikkien´
´Mitä?´
´Kaikkien, sä sanoit kaikkein.´
´Voi! Juhani! Kaikkee hyvää sulle vaan, mutta nyt tää saa riittää.´ Venla sanoi ja nousi pöydästä.
´Tos on kaks kymppiä, maksa sä. Ja hoidat ne kamas sieltä kämpiltä huomenna. Soitat sille Rikhardille.´
Riita oli nyt helpompi molemmille. Kaipausta ei kestänyt kumpikaan. He olivat menettäneet liikaa molemmat. Oli helpompi yrittää vihata, edes vähän.
´En mä mitään armonpaloja tartte.´ Juhani pisti setelin taskuunsa, kun Venla oli kävellyt ovesta ulos. Kaikki raha oli nyt tarpeen. Tulonsiirtoa. Jos hän oli edes sitä, eihän hän ollut tehnyt vielä mitään. Pronssivalu maksoi 11 000 markkaa neliö, jos hän todella pääsisi niin pitkälle veistoksensa kanssa.
’Sulla on hankala tapa nollata kaikki saavutuksesi. Miksi sä teet sitä?’ oli Venla kerran sanonut.
Juhani lähti ja käveli Kansallismuseon pikkuisen puiston poikki ja kohti Töölönlahtea. Kun hän käveli muutaman askeleen hiekkaisella puistokäytävällä, alkoi hänelle tulla parempi olo. Vailla syytä. Hän ei ymmärtänyt miksi. Ehkä lihakset vain saivat verta ja lähettivät hyvänolontunnetta aivoihin. Kuin mäyräkoiralla ikään. Se oli säälittävää. Tällä kelillä hän kuitenkin otti vastaa mitä tahansa, joka paransi oloa.
Juhanin ukilla oli ollut mäyräkoira. Pieni musta mäyräkoira, joka oksensi ruokansa, jos sen kanssa juoksi liian lujaa lenkillä. Muisto ukista oli nyt odottamaton armolahja. Kaikkein kamalin vuodenaika kaataisi kohta pimeyttä Juhanin niskaan ja se hänen pitäisi kohdata ilman Venlaa. Muisto ukista lämmitti Juhania ja hän hymyili. Kuin peruskallion tuomaa lämpöä. Juhani istahti puiston portaille. Graniitti oli imenyt illan viimeisetkin auringonsäteet ja luovutti ne nyt Juhaniin, keskellä loppukesän kylmenevää puistoa. Isoisä oli eläkkeellä ollut mukava.
’Viikot me olimme töissä rautakaupassa ja viikonloput kääntelimme kiviä mökillä,’ setä oli sanonut. Viikonloppu oli ollut lauantai iltapäivästä sunnuntai-iltaan. Ja mikäpä esti soittamasta kylän kauppiaalle myös sunnuntaina, jos betoni oli työmaalla sattunut loppumaan kesken. Juhani kyllä muisti, että Isoisä ei eläkkeellä sunnuntaisin ikinä kitkenyt perunamaata. Istui vain vihreässä nojatuolissa ja luki lehteä tai katsoi yleisurheilua. Mitä aiemmin oli tapahtunut, siitä Juhani ei tiennyt kuin kertomusten kautta.

X

Vaimo on töissä päivystämässä sunnuntaina kun kotoa soitetaan. Hänet haetaan puhelimeen ja soittaja on yllätteän oma 12 vuotias poika.
’Moi, onko se äiti’.
’Voi rakas lapsi, miten sinä tänne soitat’’
’Isä ei ole kotona eikä me olla syöty mitään’.
’Mitä? Miten niin ei ole kotona’.
’No se sano että se lähtee asioille, me pelattiin monopolia’.
’Mitenkä asioille, sunnuntaina? Ei, no missäs mummi on?’
’Ei me tiedetä.’
’No mene nyt soittamaan mummin ovikelloa, hän antaa teille jotain syötävää. Nythän on jo iltapäivä herranjumala. Minä tulen kotia kohta, aivan kohta.’
’Joo, moi sitten. Tule kotiin pian.’
’Minä tulen. Olkaa rauhassa’.
Nainen sulki puhelimen ja paha pelko kouraisi hänen vatsassaan. Hän sanoi että joutuu lähtemään kotiin. Hän ajoi pahan tunteen vallassa kohti kotia ja mietti mitä oli tapahtumassa. Miksei hän ollut saanut puhuttua, miksei hän ollut saanut puhuttua. Mies oli ollut puhumaton jo kuukausia, täysin sulkeutunut. Kuka olisi voinut auttaa.

3

’Niin no nyt kun kysyt, näistä kun ei tule niin puhuttua’ Aapo sanoi.
’Miten ni ei tule, mehän puhumme aina kaikesta, kaksikymmentävuotta jo!’ Juhani sanoi.
’Niin no, mutta ei näistä, no katsos, esimerkiksi tuo katsekontakti. Se menee sinulla hiukan erilailla, kun ihmisillä yleensä,’ Aapo sanoi.
’Häh? Mitä, no kerro. Mitä siinä nyt sitten on?’
’No, jotain vain. Jotain särkynyttä. Et katso sillä tavalla silmiin, kuin useat muut, älä siitä nyt mieltäsi pahoita, niin se vain on.’
’No voi helvetti, en mä halua mitään tollasta asiaa elämääni. Saatana. Särkynyttä.’
’Hyvä mies sinä olet. Kuulostaahan se tosiaan pahalta, kun sen näin ääneen sanoo.’
’Mitä? Särkynyttä. Mä oon tällänen, ei tää oo mun syytä mikään tässä.’
’Eihän toki. Otatko vielä toisen?’
’No tuo nyt sitten.’
Aapo nousi pöydästä ja Juhani jäi nojaamaan kyynerpäihinsä.
’Särkynyttä.’
Aapo katseli ystäväänsä, joka istui pöydässä nyt yksin. Juhani näytti äänettömältä ja tyhjältä, surulliselta. Aapo näki hetkellisesti miten syvältä satutettu Juhani oli. Kymmenesosasekunnin ajan hän näki sen valtavan surun, jonka Juhani yleensä niin hyvin salasi. Se oli kuin auto, joka ajoi aivan liian kovaa peilijäällä ja joka kyllä pysyi penkkojen välissä, mutta aivan sattumalta. Mitään varmuutta ja kontrollia asiasta ei ollut ja Juhani meni täysin ohuella pidolla puiden välissä aivan liian kovaa. Auto kyllä pysyi penkkojen välissä, mutta se ei ollut kenenkään hallinnassa vaikka siltä näytti.
’Ohuelle pidolla,’ Aapo sanoi ja kantoi kaksi tuoppia pöytään ja laski ne lasikupissa palavan kynttilän viereen. Tuopista kuului jämäkkä kumahdus, kun se laskeutui onnettoman pöytäliina varaan.
Juhani vilkaisi vasemmalle ja sitten oikealle ja ravisti päätään, että hiukset eivät kutittaisi kulmakarvoja. Juhani reagoi asioihin hieman liian nopeasti ja levottomasti, Aapo ajatteli. Varmuus puuttui ja sitten taas ei. Tavaton itsevarmuus yhdistettynä suureen epävarmuuteen, niinkö se oli.
’Mitä sä sanoit,’ Juhani sanoi ja palasi itsekseen. Nastat alle ja taas tiessä kiinni. Hetki meni ohi.
Juhani tarttui ojennettuun tuopppin. ’Ehkä se on siellä. Tottahan se on, vaikka mun on vaikea itse tota tavottaa. Mutta nyt kun sanot, niin joo.’
’No, otahan tosta nyt tuo tuoppi. Prost!’
’Mutta se on suhteessa miehiin. Ei se ole mun mielestä vaikka suhteessa Venlaan. Tai no, sekin nyt meni. Mutta… Vai pelkäänkö mä naisiakin?’
’Sillai tartte pelätä. Mutta sä oot sellasta rauhatonta elohopeaa, vähän pelästynyttä elohopeaa. Reagoit liian nopeasti, hieman liian nopeasti.’
’Ja sä oot ihan liian hidas.’
’Tasapaino siinä sitten meillä.’

4

Juhani lipui aamuauringon kirkkaudessa polkupyörällään pitkin Hietaniemen hautausmaan hiekkatietä, jota lehmukset varjostivat. Kädessään hänellä oli haaleaa aamukahvia pahvimukissa ja kainalossaan lauantain Helsingin Sanomat. Hän yritti esittää itselleen elävänsä metropolielämää tässä syrjäisessä Pohjolan kolkassa.
Juhani jätti rikkinäisen polkupyöränsä nojaamaan Kiisken ikkunaa vasten. Hän mietti, että jos näillä tolvanoilla oli energiaa laittaa ikkunaan kyltti ”Älä jätä pyörääsi ikkunaa vasten”, niin eikö sillä samalla energialla jo hankkisi kunnollisen pyörätelineen. Ihmiskunta oli täynnä mätiä omenoita ja laiskoja ihmisiä. Joku oli vielä jättänyt Bentleyn parkkiin kävelytielle tukkimaan sisäänkäynnin. Juhani kiersi aivan auton vierestä, ja yritti vahingossa naarmuttaa sitä laukkunsa terävällä helalla. Auton vieressä poltteli tupakkaa autonkuljettajan näköinen roteva mutta hienostuneen oloinen sänkipartaukko.
’Koskee myös autoja, ei ikkunan eteen,’ Juhani sanoi hänelle ohikulkiessaan ja pohti lyökö mies varoittamatta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Mikä laiskuus sai nykyihmiset olemaan kunnioittamatta mitään yhteisesti säädettyjä kehoituksia, joiden ainut tarkoitus oli tehdä yhteiselosta kaupungissa sujuvaa ja kohteliasta? Epäilys ja pelko täyttivät hänen mielensä, mutta hän pakotti itsensä sisään ovesta epävarmasti hymyillen ja pälyili ympärilleen oluttuvassa.
’Tule tapaamaan minua Kiiskeen, kello kuusi’, oli Richard sanonut puhelimessa hieman haparoivalla äänellä. Nyt Juhani näkisi, mikä tämä Venlan ehdottama vuokranantaja oli miehiään.
Juhani katseli baaritiskillä kävelykeppiin nojaavaa vanhaa miestä. Tämä oli pukeutunut Helsinkiin nähden poikkeuksellisen huolitellusti. Rooman keskustassa mies olisi ollut kuin kotonaan. Juhani mietti, että tässä tuulipukujen luvatussa maassa ei tarvinnut tehdä paljoa erottuakseen joukosta. Miehellä oli yllään räätälin tekemä mittatilauspuku. Sekin olisi vielä ollut tavallista, mutta kyseessä oli arkipuku. Beessin ja khakin väliltä oleva sävy ja kankaassa oli selkeästi tuntuva pintarakenne. Juhanin olisi tehnyt mieli koskettaa kangasta, ja tuntea miten jäykkää se olisi sormissa. Puku näytti hevosen jouhilla muotoillulta aidolta puvulta, ehkä Lontoossa teetetyltä. Sopivan sävyinen vastaväri taskuliina oli jo aivan selkeää liioittelua lopulta loskaiseen Helsinkiin. Lisäksi se oli silkkaa vittuilua ihmisiä kohtaan, jotka painivat asuntolainojensa kuukausittaisten lyhennysten kanssa. Mutta mies piti pokkansa eikä hänen ryhtinsä pyydellyt anteeksi moista ylilyöntiä. Juhanille tuli mieleen isoisänsä isän tapa sanoa ’Miten sieltä niin nyökkinä tullaan’, jos joku erehtyi kävelemään liian anteeksipyydellen käräjätalon työhuoneeseen, jossa asioitsija Kaarlo Jukola piti vastaanottoaan.
Miehellä oli vanhan ihmisen käytetyt lempeät kasvot, ne olivat nähneet paljon eivätkä vähästä hätkähtäneet. Silmissä näkyi vanhoille miehille ominainen kiilto, aivan kuin he jatkuvasti itkisivät sitä kaikkea elämää jonka jo olivat nähneet. Miehellä oli vaaleat pienet viikset ja lempeä hymy. Juhani mietti, että vanhojen ihmisten edessä ei tarvinnut hävetä omaa olemustaan tai miettiä mitä nämä ajattelivat hänestä. Harvoin vanhat ihmiset olivat ilkeitä, pikemminkin armollisia, toisin kuin nuoret joilla oli vielä kiire sättiä toisiaan ja kilpailla vallalla, seksillä ja rahalla.
Juhani kokeili taskussaan olevaa seteli ja kolikkoläjää ja mietti pitäisikö hänen tarjota ukolle jotakin, osoittaakseen olevansa luotettava ja vakavarainen vuokralainen. Oikean vaikutelman luominen oli tärkeää. Hän oli mielestään aina hyvin tarkka käyttäytymisestään ja pyrki kohteliaalla puheenparrella ja huolitellulla ilmaisulla antamaan hyvän ensivaikutelman.
’Ihmiset parkkeeraa miten sattuu,´ Juhani sanoi ja jatkoi ’eikä mitään pyörätelineitä, jumalauta. Juhani, hyvää päivää´.
Hän tarjosi kätensä ukolle ja puristi. Yllättävän sähäkkä ja napakka puristus vavisutti Juhanin hentoa kämmentä. Ukossahan oli vielä virtaa. Erehtyikö tarkka taiteilijansilmä näin pahasti? Yleensä kun Juhani näki uuden ihmisen, hän pystyi luomaan ensimmäisen 0.2 sekunnin aikana järisyttävän tarkan psykologisfyysisen kuvan tarkkailun kohteesta. Tämän sukutaustasta ja suvun keskeisistä psykologisista vaurioista, aina kaksi sukupolvea taaksepäin. Milloin kyseessä olivat maailmansotien aiheuttamat traumat, jopa kolme sukupolvea. Niin ilmeisiä nämä tapaukset yleensä olivat.
´Richard´ ukko vastasi.
Richard ei ollutkaan niitä maan hiljaisia, jotka voi ottaa mielessään niskasta kiinni, nostaa mielessään toiselle kämmenelle seisomaan pikku-ukoksi ja pyöritellä ympäri sekä pohtia hiljaa mielessään, että onpa ukkeli, Juhani mietti. ’Mitä te sille syötätte, kun on noin punakat posketkin?’ Etpä taida olla kovin monimutkainen tapaus. Mitä olit, olet ja mitä haluaisit olla, tai mitä et tajua edes haluta olla. Punnita, todeta köykäiseksi ja laskea takaisin maahan ihmisen kokoisena ja jättää silleen.
´Leijonanmieli´ Juhani letkautti ja katui. Hän vaikutti tyhmältä.
’Sinäkös se nyt olet se Venlan nuori Leonardo? Hehe.’
’Niin, no. Valitettavasti erosimme juuri. Mutta ateljee, veistos pitää tehdä, yksi veistos. Tarvitsen tilan.’ Juhani sanoi.
’Auto. Autolla menemme. Se odottaa tuossa ulkona. Lähdetään katsomaan atelieeriä.’
Richard ohjasi Juhani ulos hyvien tuoppien ääreltä, takaisin maailmaan.
’No mä katoinki, että kuka urpo oli jättänyt tän tähän. Mistä teillä tällänen on.’ Juhani sanoi.
’Kärry kärry. Tämä nyt on tälläistä arjen hienostuneisuutta, älä siitä mieltäsi pahoita. Kova hinta tälläkin on ollut’ Richard sanoi.
Juhani huomasi, että Bentley ei ollut täysin uusi. Noin 8 vuotta vanha. Ukon ei tarvinnut vaihtaa autoa liian usein osoittaakseen varallisuuttaan. Ukolla oli ehkä muuta varallisuutta. Sellaista, johon verrattuna auto oli pieni investointi. Juhani nieli harminsa ja kapusi hänelle osoitetulle takapenkin paikalle kuitenkin hieman innostuneena. Juhanin yllätykseksi takapenkillä istui hieman Kikkaa muistuttava keski-ikäinen nainen.
’Rosalin’ tämä esittäytyi.
Juhani istuutui käsin ommellun nahkapenkin päälle, jonka napakka ote tuntui hyvältä rikkinäisen pyöränsatulan jälkeen. Kuljettaja sulki oven äänettömästi kuin sveitsiläinen pankkiholvin, missä ukko arvatenkin säilytti ylimääräisiä rahojaan. Ulkomaailman häly ja meteli jäi taaske ja vaimeni. Vain Rosalinin vieno hajuvesi tuoksui ja auto alkoi lipua pitkin Töölön katuja. Rosalin silitteli lentäjäsankarin päätä ja tarkisti, että lisähapen piuhat olivat tukevasti kiinni pullossa.
Näillä paskoilla on varaa ajaa hiljaa, Juhani ajatteli mielessään ja sanoi:
’Ei ole kiire, siunattu lauantaipäivä’
’Mihinkä sitä olisi kiire, valmiissa maailmassa. Kovin valmiilta tämä näyttää, nyt. Sodan jälkeen, ei näyttänyt.’ kuului etupenkiltä.
’Niitä on niitäkin, joiden se maailma pitää valmiiksi rakentaa’ Juhani sanoi tuskin kuuluvasti ja katseli auton ikkunan takana äänettömästi lipuvia tiiliseiniä.
Kantakaupungin kiinteistöt olivat siinä mielessä kaikkia samanlaisia, että ne omisti aina joku muu kuin Juhani, hän mietti. Tämän hän tiesi varmaksi ja todeksi. Hän oli vuokranantajien armoilla, nyt tämän Richardin. Sisimmässään hän ajatteli, että ukko lienee tärähtänyt.
Auto kaarsi valtaväylältä kapeammalle kujalle ja pysähtyi pienelle aukiolle, jota reunustivat vaahterat vielä vihreissä lehdissään. Kohta syksy saisi niistä otteen ja lopulta noppakivien päälle kasautuisi upeita kasoja keltaisia lehtiä. Aapo ja Juhani olivat aikoinaan leikkineet sellaisissa kasoissa ja heittäneet lehtiä ilmaan.
’Tässäkö se nyt sitten on,’ Juhani sanoi, ’Ovet ovat epäkäytännölliset ja aiheuttavat vielä ongelmia.’
’Ovet, mikäs ovissa sitten on…’ Richard virkkoi harvakseltaan ja hitaasti poltellen sikaria, jonka autonkuljettaja oli hänelle tarjonnut.
’Minä en ymmärrä miten sinä kehtaat polttaa tuota sikaria, eikö nyt mikään järki maailmassa saa sinua lopettamaan’, Rosalin sanoi ja käveli tuohtuneena takaisin autolle päin.
’Veistos pitää saada lopulta ulos kokonaisena. Pariovista suoraan ulos ja trukki viereen. Siitä lavalle ja valimoon. Muotit pitää saada valimoon, ei se muuten onnistu.’
’Jaa. No niin, niin. Suuriko sen pitää olla.’ Richard sanoi.
’Suuruudenhulluus luetaan näissä veistoshommissa eduksi.’ Vaikkei Paavi olekaan rahoittajanani, kuten Michelangelolla, hän mietti.
’Ei Suomessa ole varaa nyhrätä pientä. Tämä on kallis maa asua’, Juhani sanoi.
’Ei ole varaa olla köyhä. Se se vasta kalliiksi tulee.’ Richard sanoi.
’Jokin korkeampi voima tähän tarvitaan’, Rosali huusi lannistuneen teatraalisesti ja pamautti auton oven kiinni.
Paikan henki oli hyvä, Juhani ajatteli. Korttelin värähtely oli oikealla taajuudella. Täällä oli kuoltu ja eletty ennenkin. Ehkä jotain siitä tarttuu veistokseni pintaan ja sieluun, Juhani ajatteli. Kuolema oli tärkeää, elämä vähäpätöistä: tylsistyttävää ja väljähtänyttä, hän mietti.
’Mennäänpä katsomaan sisältä.’
Juhani seisoi kerrostalon graniittisen kivijalan edessä ja ihaili punatiilien loistetta syysauringossa. Hän kosketti sen rosoisen varmaa pintaa ja tunsi kepeän viileyden kätensä alla. Tiili, aurinko ja vaahteranlehdet hän ajatteli. Riittävä varmuus, ehkä paikka soveltuu kuitenkin tehtäväänsä.
Richardilla sen sijaan näytti olevan ikää enemmän kuin kotimaalla oli ikävuosia. Epävarmuustekijä, niitä ei veistosprojektiin kaivattu yhtään, Juhani ajatteli.
’Kun savi on levitetty tukirangan päälle ja se on oikeassa kosteudessa… notkeudessa, niin sitten ei ole mahdollista jäädä odottelemaan.’ , Juhani selosti ’Eikä ole mahdollista siirtää puolivalmista teosta. Sitä ei voi liikuttaa! Koko prosessin on toimittava kuin junan vessa. Vaiheen on seurattava toista, tunteille ei ole sijaa taiteen tekemisessä. Prosessin on oltava täsmällinen.’
’Niin, niin. Varmasti osaat asiasi. Teet vaan, onhan niitä museossa, veistoksia.’ Richard sanoi.
’Moni asia voi mennä pieleen. Rahaa on rajallinen määrä. Jos homma jää kesken, on kaikki menetetty. Ihminen murskataan ja uutta yritystä ei anneta,’ hän sanoi ja kompastui portaissa, jotka johtivat taloyhtiön pääovesta alatasanteelle. Hänen äänensä kaikui arvokkaan vaikutelman antavassa porraskäytävässä. Juhanin käsi tunnusteli porraskaiteen mustia taottuja koristeluja hänen kävellessään niiden vierellä.
’Eihän nyt maailma aivan niin armoton paikka ole,’ Richard lausui. Juhani kuuli miten vanhan miehen ääni väreili porraskäytävässä. Se loi turvallisen ja juurevan tunteen tähän talon aavistuksen kellarin tuoksuiseen holvikaariportaikkoon.
’Tässä ei nyt ole aikaa mihinkään armoon ja höpötykseen.’ Juhani sanoi ja ajatteli, että ukon oli hyvä kyllä höpöttää. Jos ukko myisi autostaan yhden vanteen, niin sillä jo maksais koko valun.
’Mennään nyt jo sisään katsomaan.’ Juhani sanoi.
Richard avasi pienen oven, joka johti sisään ateljeehen. Juhani huomasi, että vanhan miehen kädet tärisivät ja oven avaaminen oli vaikeaa.
’Käypä peremmälle, tässä tämä nyt on’ Richard sanoi.
Juhani astui miehen perässä ateljeehen. Vasemmalla puolella oli itse ateljee, korkea tila, jonka katossa oli nosturi kiskossa, joka jatkui aina ulos asti. Kisko kulki korkeiden pariovien läpi talon sisäpihalle. Ateljeen vasemmalla puolella kulki parvi, josta pystyi katselemaan syntyvää veistosta yläkulmasta. Oikealla puolella oli keittiö, jonka pöytä oli hienon moniruutuisen korkean kaari-ikkunan edessä. Keittiössä oli myös pieni laveri, jolla voisi nukkua. Pari likaista räsymattoa oli heitelty huolimattomasti lattialle.
Richard tonki ateljeen puulattian tuntumassa maanrajassa etsien jotakin. Ukko tonki ja saikin vedettyä likaisen työpöydän alta ruskean pullon.
Juhani mietti, että Richardin koko olemus huusi ´epävarmuustekijä´. Hänen ikiaikainen olemassaolonsa maan päällä saattaisi päättyä ennen kuin Juhani olisi saanut luotua valmiiksi palasensa maailman taiteen historiaan. Eikä hän haluaisi alkaa kinastelemaan Rosalin kanssa vuokrasopimuksen purkamisen yksityiskohdista siinä vaiheessa kun 200 kiloa savea olisi saanut jumalaisen muotonsa satojen työtuntien saattelemana.
’Maaliin on päästävä ilman keskeytyksiä’ Juhani sanoi.
’Kuinka?’ Richard sanoi.
’Niin, tuota, mitenkäs se on. Tuo terveydentila, onko tuo suurikin ongelma, lisähappi ja kaikki?’ Juhani sanoi.
’No, no. Oletko huolissasi terveydestäni’ Richard vastasi.
’No, sitä vaan että kuka hoitaa asioita, jos jotain käy. Ettei veisto keskeydy.’
’Röyhkeä ja hermostunut nuori mies, eikös vain? Venla mainitsikin, että olet … pitkälti kiinnostunut vain omista asioistasi.’ Richard sanoi.
’Enhän minä nyt pahalla, mutta on vain varmistettava. Asioita ja seikkoja. Sopimusteknisiä asioita.’
’No niin, mennäänpä nyt katsomaan tämä toinenkin puoli, tässä on pieni keittolevy, kahvia ja sellaista.’
Richard käveli ateljeesta keittiöön ja istahti mustan pyöreän keittiönpöydän ääreen ja asetti kyrilisin kirjaimin tekstitetyn pullon pöydälle.
´Tuoppas pari lasia siitä kaapista, niin niin, siitä niin vasemmalta ylähyllyltä’
Juhani kopeloi kaapinoven auki ja noukki pari ehjää konjakkilasia rikkonaisten seasta.
’Ostin tämän ateljeen sodan jälkeen saksalaiselta lentäjältä Heinrichiltä, joka oli jäämässä vangiksi venäläisille. Sain pilkkahintaa, koska muuten koko roska olisi mennyt valvontakomission piikkiin. Kiire siinä tuli, että sain kaupan vahvistettua notaarilla ennen määräaikaa. Muutama sotasaalispullo ei haitannut asian joutumista´ Richard sanoi.
Ukkohan on viihdyttävä, Juhani ajatteli. Hän alkoi mielessään aavistuksen vastentahoisesti mieltyä häneen. Turvallisempaa olisi olla välittämättä ja kiintymättä.
’Onko tämä lattia vaahteraa’ Juhani kysyi ja tunnusteli puun kauniita poikkisyitä kädellään. Housujen polvi likaantui lattiaa peittävästä pölykerroksesta.
’Vaahteraa kyllä,’ Richard sanoi ja kaatoi lasilliset konjakkia laseihin, joista oli vaikea sanoa, olivatko ne enemmän rasvaiset vai pölyiset. Juhani istui mustan pianolakatun pyöreän pöydän ääreen ja katseli Richardia. Hän alkoi mielessään hylätä osan ironiasta, jolla oli aikonut suhtautua ukkeliin. Ehkei hänen tarvinnutkaan kadehtia tätä tutisevaa ukkoa.
’Maistetaanpas sitten’, Juhani sanoi ja kaatoi laseihin tilkan konjakkia.
’Tämä tällainen pystypuinen vaahteralattia ei ollut aivan helppo järjestää sodan jälkeen’ Richard sanoi ja katseli kädet hieman täristen vanhan miehen vetisen terävällä katseella Juhania silmiin.
’Helppoa se ei olisi vieläkään’, Juhani sanoi ja mietti, että lattia ei todella ollut mikään perussuoritus.
Mitä siitä, jos ukko laskettelee luikuria, vieläpä lisähapella, Juhani ajatteli. Onhan hauska ajatella, että tämä pieni tila on vaihtanut omistajaa pitkän ryyppyillan päätteeksi. Ensin on käyty punavuoressa huorissa ja sitten juotu lisää leikattua konjakkia tässä kolmimetrisessä huoneessa. Ikkunasta näkyi nyt 90-luvun lopulla vastapäisen kolmoskaljajuottolan terassille. Siellä pitkäaikaistyöttömät nuoret lainehtivat kuin elokuinen vilja.
’Jos varallisuus on karttunut riettaan elämän ja korttipelin kautta, mikä minä olen sitä paheksumaan?’ Juhani sanoi. ’Pahinta on, jos on rikastunut pitkään kestävän määrätietoisen kituuttamisen kautta.’
’No, älähän nyt, sitä pitää itse kunkin nöyrtyä ja sopeuta maailman menoon. Ehdin minäkin elää tasaisen turruttavaa arkea vuosikymmeniä. Tunnut pelkäävän tavallista arkea ja rauhallisia päiviä?’ Richard sanoi.
’Mitäpä pelkäämistä olisi rauhallisessa sunnuntaipäivässä. Kun aurinko paistaa olohuoneen ikkunan läpi ja valaisee ilmassa pyörivät pölyhiukkaset tummanharmaata sohvaa vasten. Ei pelättävää lain. Paahtoleipä ja siihen päälle omenahilloa. Niin.’ Juhani sanoi ja ajatteli, että Richard ei ollut niitä nyhveröitä, jotka kulkevat kolmekymmentä vuotta töihin-kotiin-töihin-hautaan tarjousmaksalaatikkokuponkeja metsästäen ja laittavat toivonsa lopulta onnettomaan kantakaupungin yksiöön.
Pääoma tunnusteli muuratun seinän rosoista pintaa ryppyisellä silti jäntevällä kädellään, tutisi ja jatkoi: ´Heinrich oli hieno mies. Yhdessä lensimme Focke Wulffilla Saksassa Berliinin palaessa alla. Teimme pimeässä lentämisen tutkaharjoituksia, kun liittoutuneet pommittivat Berliiniä. Siinä ei ehtinyt maksalaatikkotarjousten perässä juosta, oli toiset ajat´
Ukko lasketteli luikuria parta tutisten, Juhani nautti siitä. Kehtaakin, hän ihaili. Ukon tarina oli aukkoja täynnä.
Juhani jäi seisomaan ateljeehen allekirjoitettu vuokrasopimus ja avaimet kädessään, kun kauniisti vanhentunut Bentley poimi Richardin kyytiinsä ja lipui ateljeen luota autonkuljettajan ajamana.
Miten lähellä maailmansodan peikot olivat, Juhani mietti. Kuinka hukkaan valui hänen maallinen vaelluksensa rauhanajan Suomessa hänen näitä peikkoja miettiessään. Mitä tästä kaikesta jäisi jälkipolville näytettävää, hän mietti.
’Yksi hyvä pronssiveistos, jos se minusta on kiinni, muu on turhaa.’ Juhani puhui ateljeen tyhjille seinille. Juhanin hentomielisyys oli antanut periksi ja hän tiesi, että tulisi kiroilemaan kipsimuottipalojen roudaamisen kanssa. Mutta todennäköisesti ongelmia tulisi niin roppakaupalla muutenkin, että tämä logistinen haaste ei pääsisi edes listan kärkipäähän. Ateljeessa voisi myös hädin tuskin asua ja niin Juhanin täytyi tehdä. Hänellä ei ollut varaa sekä ateljeehen että asuntoon. Hän oli varma että selkeä luova työ toisi lepoa hänen aivoilleen, jotka murehtivat yhtenään asioita. Miten äiti jaksoi yksin omassa sohvan nurkassaan. Miten veli jaksoi, veli joka usein vaikutti poissaolevalta ja johon oli jotenkin vaikea lopulta saada yhteyttä. Miten asiat järjestyisivät, miten olivat järjestyneet ja pysyisikö kuolema poissa. Mitä tahansa voisi aina tapahtua eikä turvaa tuntunut löytyvän kuin tekemisestä. Rakentamisessa oli sentään rauha, Juhani mietti.

Arvostelut

Ei arvosteluja

Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS