Käyttäjätunnus:

Salasana:

Liity! Apua

PDF Tulosta Sähköposti
Novellit Jännitys & toiminta Operaatio U-35A
QR-Code dieser Seite

Operaatio U-35A








Prologi

Toisen maailmansodan aikaan oli lukuisia salaisia operaatioita, joista ei tiedetä juuri mitään. Tämä kuvitteellinen tarina kertoo eräästä sellaisesta.

Eletään toisen maailmansodan alkua, Hitlerin sotatoimet pohjoisessa on mahdollistanut raskasveden saannin Norjasta V2- rakettia varten, sekä rautamalmin kiirunasta, tämän johdosta liittoutuneet perustavat operaatio Libertiesin. Operaatiota varten suunnitellaan massiivinen sota-alus joka partioi pohjoista merialuetta.

Onnistuneen vakoilun ansiosta kolmasvaltakunta saa tiedon liittoutuneiden salaisesta operaatiosta, ja käynnistää oman salaisen operaation ja vastatoimet. Salaista tehtävää suorittamaan valitaan nuori kapteeni Klaus Riedman miehistöineen.


1-Luku
Klaus Riedman ei ollut uskoa, kun hänen kotinsa ulko-oveen koputettiin. Tulija oli hänelle tuntematon, mutta miehen univormun Klaus tunnisti oikein hyvin, sillä se oli Gestapon univormu. Klaus Riedman katseli hetken lähes kaksimetristä miestä ja hänen takanaan seisovia muita miehiä, joilla kaikilla oli samanlaiset univormut.

– Heil Hitler. Mies huudahti ja nosti sitten kätensä ylös.
– Heil Hitler. Vastasi Klaus rauhallisempaan sävyyn.
– Klaus Riedman?
– Minä olen.
– Gerd Stål. Minulle on annettu tehtävä saattaa teidät valtakunnan kanslerin päämajaan, auto odottaa, tätä tietä.

Klaus vilkaisi uudelleen miehen taakse, jossa kaksi muuta miestä seisoi ilmeettöminä, mustan auton edessä. Kokemuksesta Klaus tiesi, että kun Gestapon miehet tuli ovelle niin oli parempi totella.

– Saan kai ottaa takkini?
– Nopeasti sitten, mies tokaisi.

Klaus Riedman kiirehti nopeasti sisälle noutamaan takkia. Haettuaan takin haettua sisältä, saapui paikalle myös miehen puoliso Sonia Riedman, joka oli yhtä ymmällään kuin tämän mieskin.

– Klaus, mitä tämä on, kuka mies tämä on, ja mitä nuo miehet sinusta tahtovat?
– Gestapon miehiä, en tiedä rakas, en todellakaan tiedä.
– Minulla on määräys saattaa miehenne päämajaan.
– Minkä vuoksi, ei hän mitään ole tehnyt.

Gerd vilkaisi takana seisovia miehiä, jotka lähtivät tulemaan asuntoa kohti.

– Kulta mene sinä sisään, ilmoitan sinulle heti kun tiedän asiasta enempää. Kiirehti Klaus ja halasi sitten vaimoansa hyvästiksi.

Autoon päästyään Klaus ei voinut olla kysymättä asiaa.

– Mitä tämä tarkoittaa ?
Gerd vilkaisi takana istuvaa miestä.
– Minulla on käsky saattaa teidät päämajaan.

Klaus nielaisi niin että aataminomena kurkussa nousi pari senttiä. Hän oli kuullut aivan tarpeeksi juttuja, joissa Gestapon miehet oli tulleet kotiovelle noutamaan henkilöitä päämajaan. Osa noudetuista henkilöistä oli kadonnut näkymättömiin, syystä tai toisesta.

Omasta mielestään Riedman ei ollut tehnyt mitään väärää, hän oli ollut Kriegsmarinen palveluksessa jo useamman vuoden ja toiminut perämiehenä monella eri sota-aluksella. Olipa hänelle myönnetty jopa erilaisia prenikoitakin rintapieleen, joista tämä ei kuitenkaan pitänyt sen suurempaa ääntä. Hänelle moiset ripustukset oli pelkkää rihkamaa.

Klaus oli oppinut siihen, että ihmisen arvokkuus piili hänen teoissaan, ei suinkaan prenikoiden määrässä.

Uuvuttavan ja vaitonaisen automatkan jälkeen Klaus huomasi oikealla suuren hallintorakennuksen, jonka pääportilla seisoi ryhdikkäästi kaksi Fuherin eliittijoukon sotilasta konepistoolit käsissään.

Musta-auto kääntyi portista sisään suoraan massiivisen etuoven edustalle. Tuskin auto oli ehtinyt pysähtyä kun Gerd Stål astui ulos autosta, avaten sitten oven Klaus Riedmanille.

– Tätä tietä, seuratkaa minua.

Riedman kohautti olkapäitään ja seurasi sitten miestä, kun tämä asteli määrätietoisesti hallintorakennukseen. Aikansa käveltyään he saapuivat suurien pariovien luokse, joita koristeli kolmannenvaltakunnan kotkanmerkki.

– Odottakaa tässä!
Klaus Riedmanin ei auttanut muuta kuin odottaa, kunnes pariovet avautuivat uudelleen.
– Mein Fuhrer odottaa teitä salissa, tätä tietä olkaa hyvä. Ohjeisti Hitlerin henkilökohtainen avustaja Nicolaus von Below

Klaus ei tiennyt mitä tuleman piti, varmaa oli että kyseessä oli jotain ennen kuulumatonta.
Hitler silmäili edessään ollutta karttaa ja hieroi otsaansa. Klaus Riedman ja tämän saattaja iskivät saappaat yhteen ja kuin yhdestä suusta.

– Hei Hitler!

Vasta tässä vaiheessa Fuhrer nosti katseensa papereista ja huitaisi kädellään ilmaa.
– Jättäkää meidät kahden! Meitä ei saa missään nimessä häiritä, onko selvä?

Gerd Stål kopautti uudelleen kiiltäviä saappaitaan, ja poistui sitten huoneesta.

– Istukaa Riedman!

Mies istuutui leveään nahka nojatuoliin, Hitlerin katsoessa tätä hetken. Riedman puolestaan tunsi kuinka johtajan katse porautui luihin ja ytimiin.

– Riedman te olette mielenkiintoinen persoona, olen saanut korviini pelkästään positiivista juttua teistä, jopa itse laivaston komentaja Erich Raeder on kehunut teitä.
– Niinkö? Olen pyrkinyt palvelemaan kolmatta valtakuntaa parhaani mukaan.
– Mitä tiedätte tästä? Kysyi Fuhrer ja näytti sitten pöydällä olleita papereita.

Riedman silmäili papereita hetken ja antoi sitten paperit takaisin
– Ainoastaan sen mitä olen kuullut.
– Mitä sitten olet kuullut?
– Epämääräisiä tietoja, joiden mukaan liittoutuneilla olisi tekeillä jättimäinen sota-alus.
– Uskotteko te siihen?
– Fuhrer hyvä, minun tehtävä ei ole uskoa, vaan minun tehtävä on palvella kolmannenvaltakuntaa ja taistella sen puolesta.

Hitler röhähti nauramaan, niin että viikset väpätti ja hiuskiekura putosi otsalle.
– Riedman, minä pidän teistä, sinulla on oikea asenne, näkemys, sillä ilman sitä teidän toimipisteenne olisi Murmanskissa.

Seuraavassa hetkessä Fuhrerin katse muuttui teräväksi.


– Onko sellainen jättimäinen alus mahdollista olla olemassa?

Riedman mietti hetken tilannetta.
– Periaatteessa kyllä, tosin varmuutta asiaan ei ole saatu.
– Kyllä on! Salainen osasto on saanut vihiä asiasta. Tieto on viikon vanha.

Klaus Riedman vihelsi hiljaa. – Huhupuheet siis pitää paikkansa.

Hitler oli noussut seisomaan, ja heitti sitten kädessään olleen kynän pöydälle, lyöden toisella kädellä pöytään.

– Totta vitussa pitävät paikkansa! Tiedättekö Riedman, mitä se merkitsee?
– Se merkitsee, että liittoutuneilla on etulyöntiasema valtamerellä, rautamalmin kuljetukset pohjoisesta on vaarassa! Teidän tehtävä Riedman on tuhota moinen hirviöalus ja upottaa se, onko selvä?

Riedman joka oli koittanut olla tyyni, nousi nyt seisomaan.
– Mein Fuhrer kuinka se muka onnistuisi?
– Se on sinun murheesi! Minulle riittää tieto, onnistutko tuhoamaan kyseisen aluksen vai et.

Riedman katseli vaitonaisena eteensä, ottaen sitten muutaman askeleen.

– En voi varmaksi luvata sitä, mutta periaatteessa kyllä, se tosin vaati aikamoisen määrän työtä ja vaivan näköä.
– Siinä tapauksessa asia on sovittu ja voin luvata että saat täyden tukeni asian läpiviemiseksi.
– Mein Fuhrer, minä tarvitsen taustatietoa aluksesta, ja alukseen liittyvistä seikoista.
– Jumalauta Riedman, kun minä lupaan jotain, niin sen myös pidän. Tee luettelo kaikista seikoista mitä tahdot tietää, ja toimita luettelo minulle?
– Vielä eräs asia, tahdon valita itse ja henkilökohtaisesti oman miehistöni.

Hitler pyrskähti nauruun, niin että koko sali raikui.

Klaus Riedman oli tullut pöydän ääreen, ja katseli nyt kuvia valtavasta-aluksesta, jollaista Riedman ei koskaan aiemmin ollut nähnyt.

– Mitä arvelet?
– Koska kyseessä on noin valtava sota-alus, niin voisin kuvitella sen olevan melko kömpelö ja hidasliikkeinen, jonka vahvuus perustuu tulivoimaan ja panssarointiin.

Furher oli noussut seisomaan ja käveli edes takaisin pitkin lattiaa kartta keppi toisessa kädessä. Tullen sitten Riedmanin viereen.

– Saatat olla oikeassa, entä sitten? Hidas liikkeinen alus on helppo malli meidän aluksemme torpedoille.
– Mein Fuhrer, en tahtoisi pilata iloanne, mutta yksikään meidän käytössä olevista torpedoista ei kykene lävistämään tuon aluksen panssarointia.
– Saatana! Kun minä sanon että torpedomme upottaa tuon aluksen, niin ne myös upottaa sen. Ärjäisi Hitler suu vaahdossa.

Klaus Riedman ei tiennyt mitä sanoa, niinpä oli parempi antaa johtajan hieman rauhoittua.

– Mein Fuhrer, aluksen upottaminen saattaisi onnistua otollisissa olosuhteissa, edellyttäen että meillä olisi tarpeeksi järeät torpedot. Totesi Klaus sitten viimein.

Hitler joka oli hieman rauhoittunut katseli nyt miestä silmiin hetken ja purskahti sitten hillittömään nauruun.

– Aluksesi saa juuri sellaiset torpedot kuin vaan tahdot, minä Fuhrer lupaan ja vannon sen.
– Tahdon henkilökohtaisesti nähdä piirrokset aluksesta sekä sen mitoista ja materiaalista, onko kolmannella valtakunnalla yhteyksiä Ranskaan.

Hiter vilkaisi kylmästi Riedmania, jonka niskakarvat nousi nyt ylös.

– Sinun ei tarvitse tietää sitä, sanotaanko että tulet saamaan tarvittavat tiedot kyllä.
– Parahin Fuhrer, niin mielelläni kun uskonkin tehtävään, jonka minulle määräsit, niin tahdon silti hoitaa yhteydet yhteyshenkilöön, sekä valita miehistöni tulevaan tehtävään, kuten aiemmin oli puhe.

Hitler katsoi nyt tiukasti Riedmania silmiin, hiuskiekura oli valunut silmille, jonka Hitler pyyhkäisi nyt sivuun.

– Onko tuo vaatimus? Tiuskaisi Hitler tiukasti.
– On!
– Sinä olet hullu, sinäkö muka vaadit minulta, minulta Fuhreriltä.
– Koko hanke itsessään on hullu, me molemmat tiedämme sen. Toisekseen minun vaatimukseni on viimeinen toivomus, sillä me molemmat tiedämme että kyseinen tehtävä on viimeinen palvelukseni kolmannelle valtakunnalle.

Hitler käveli edes takaisin karttakeppiä pyöritellen.

– Hyvä on, suostun vaatimuksiisi, sillä edellytyksellä että keskustelumme jää meidän väliseksi ymmärrätkö?
– Tietenkin sehän on selvä.
– Vallan mainiota, protokolla päällikkö tulee ohjaamaan sinua, voit nauttia päämajan antimista parin päivän ajan. Otamme sinuun yhteyttä hyvin pian.

Juteltuaan vielä hetken, Hitler kutsui sisään protokolla osaston päällikön, joka otti huostaansa Klaus Riedmanin, joka oli noussut ylös ja kopsautti sitten jalkansa yhteen.


2-Luku

Lyon: Syyskuun yhdeksäntoista

Marlene Bismarc katseli itseään peilistä, sukien sitten valkaistuja hiuksia muodon vuoksi, nauttien samalla peilin vieressä olleesta pullosta rohkaisupaukun.


Tänään oli hänen elämänsä merkittävin ilta, sillä tänään hän tapaisi ranskalaisia insinöörejä, hyvin merkittävillä coctailkutsuilla. Pari päivää aiemmin hän oli saapunut junalla Lyonista Touloseen.

Junassa oli matkustanut myös nuoria sotilaita ja upseereita, joista eräälle nuorelle upseerille hän oli jakanut varsin anteliaasti sulojaan, kun tämä oli ollut hyvin hilpeissä tunnelmissa. Saaden nuorelta
upseerilta tämän päivärahat, sekä joitakin hyvin arvokkaita tietoja, jotka kiinnostaisivat tiettyjä tahoja.

Eräs tällainen tieto, jonka Marlene noteerasi, oli ranskalaisten suhtautuminen Hitlerin valtaan nousuun, sekä sen siihen liittyvät seikat. Lisäksi nuorten sotilaiden keskusteluissa oli sivuttu liittoutuneiden keksimää uutta massiivista sota-alusta.

Nuorelta hilpeältä upseerilta tämä oli lemmenleikin kuumilla hetkellä saanut tietää, että kyseinen alus oli suunnitteluvaiheessa. Mistä tosin ei saanut mainita kenellekään. Naisen vakuuttelu vaitiolostaan nuorelle melko kokemattomalle nuorukaiselle oli mennyt täydestä.

Marlenen tiedustellessa upseerin arvoa ja tämän tehtävää nuorukainen oli näyttänyt ruskeanväristä salkkua, nostaen sitten sormensa pystyyn merkiksi ettei saanut kertoa tämän enempää. Päästyään viimein Lyoniin, nuorukainen oli vaatimalla vaatinut päästä saattamaan naista tämän hotelliin.

Marlene oli suostunut miehen ehdotukseen muodollisen vastustelun jälkeen. Reilun kymmenen minuutin kuluttua he olivat erään hotellin vastaanotossa.

– Minulla on huone varattuna täältä Miss Fontanien nimellä nainen kujersi, kun hillittyyn univormuun sonnustautunut mieshenkilö ryhtyi selaamaan varauskirjaansa, rykäisten sitten lopulta.
– Anteeksi täällä ei ole sen nimistä…

Nainen loi merkittävän katseen vastaanotto virkailijaan.

– Tavatonta tämä skandaali, puuskahti nainen. Voinko vilkaista kirjaanne.

Mies ojensi varauskirjan naisen tarkasteltavaksi, joka silmäili nopeasti luetteloa läpi.

– Olen pahoillani, tarkoitin tietenkin että huone on varattu Miss Antonien nimellä. Kujersi nainen ja ojensi varausluettelo kirjan takaisin miehelle.
– Ah aivan, asia on sitten kunnossa, huone kaksikymmentäkolme. Totesi mies ja vilkaisi naista merkittävästi, joka kohotti hiuksiaan samalla.
– Mitä tuo äskeinen tarkoitti?
– Tuoko, ei kerrassaan yhtään mitään nuori orini, näillä sivistymättömillä moukilla ei ole tapoja. Mutta sinä olet vallan aivan muuta. Sirkutti nainen ja puristi kapteenin käsivartta.

Tuskin he olivat ehtineet huoneeseen, kun nuori kapteeni oli syöksynyt naisen kimppuun, ryhtyen sitten riisumaan tätä, vaalean sävyiset täyteläiset rinnat paljastuivat esiin. Nainen yritti rauhoitella nuorta kapteenia, vedoten että heillä olisi kyllä aikaa.

– No mutta Maurice hyvä, meillä on aikaa koko yö. Rauhoitteli nainen ja työnsi miestä etäämmäksi, kun tämä pyrki suutelemaan naisen täyteläisiä rintoja.

Maurice hillitsi lopulta itsensä ja vetäytyi sitten hieman kauemmaksi, huohottaen kiivaasti.

– Juokaamme yhteinen malja ensin. Nainen kujersi, ottaen samalla sivupöydältä lasit heille.

Kapteeni puolestaan aukaisi heille, pöydällä olleen kuohuviini pullon. Huoneen nurkkauksessa sijaitsi irtosermi, jonka taakse nainen oli mennyt riisuuntumaan, tullen sieltä hetken kuluttua takaisin yllään ainoastaan saumasukat ja sukkanauha liivi. Mauricen suupielestä valui kuola, kun tämä katseli naisen sulokasta vartaloa kiiluvin silmin.

Myös mies oli ryhtynyt nyt riisuuntumaan, nainen ojensi tälle lopulta juoman, istuutuen samalla tämän syliin.

– Meidän ja tulevan yön maljamme. Nainen sopersi miehen korvaan, kun tämä joi lasin tyhjäksi yhdellä kertaa.
– Ota minut ja nyt. Nainen sanoi.

Mies kantoi naisen sänkyyn ja asettui sitten tämän jalkojen väliin, aloittaen rytmikkään rakastelun. Pitkään ilman naista ollut kapteeni laukesi varsin pian, käännähtäen sitten naisen viereen, joka oli sytyttänyt savukkeen palamaan, katsellen samalla vierellä ollutta jäntevää nuorukaista, joka nyt makasi reporankana, hengittäen voimakkaasti.

Saatuaan poltetuksi nainen oli noussut ja mennyt sitten laukkunsa luokse ja kaivanut sieltä esiin käsineet sekä pienoispistoolin. Jonka jälkeen nainen oli mennyt takaisin miehen viereen, suudellen miestä niskaan.

– Hyvästi love boy! Totesi nainen ja ampui miestä oikeaan ohimoon, kuin teurastettavaa sikaa.

Nainen peitteli ruumiin nopeasti peiton alle, pukeutuen sitten nopeasti. Seuraavana oli ruskeansalkun vuoro, joka oli kuten arvata saattaa niin lukossa. Nainen ryhtyi etsimään kuumeisesti avainta salkkuun, tietoisena siitä, ettei avainta kuitenkaan löytyisi.

Mies jonka hän oli junasta yhyttänyt, oli ranskan armeijan lähetti, ja yleinen käytäntö oli että salkut joita lähetit kuljettivat, olivat joko täysin tyhjiä tai sitten täysin hyödyttömiä. Aikansa etsittyään avainta, nainen lopulta kyllästyi etsintään, ja ryhtyi tiirikoimaan salkun lukkoa, ammattimaisin ottein. Tällaisiin hänet oli koulutettu ja tällaiseen hän oli saanut koulutuksen.

Salkun lukko aukesi varsin helposti muutaman minuutin kuluttua. Naisen toiminta oli hämmästyttävän ammattimaista ja nopeata. Seuraavan kymmen minuutin kuluessa nainen oli läpi käynyt salkun sisällön ja kuvannut kaikki mukana olleet asiapaperit. Naisen nopeaan toimintaa oli syynsä vaikka laukauksen ääni oli ollut melko vaimea, niin aina oli vaara, että joku ulkopuolinen tulisi koputtamaan ovelle.

Saatuaan työnsä valmiiksi nainen sulki salkun huolellisesti, varmistaen vielä nopeasti jälkensä, pyyhkien kaikki mahdolliset sormenjäljet, käyttäen apunaan erikoispulveria, jota hänen ammattikuntansa käytti.

Varmistuttuaan, että kaikki oli niin kuin pitikin, nainen poistui huoneesta ja riensi reippaaseen tahtiin ulos hotellista, rientäen erääseen tuttuun E le Tatu kahvilaan.

Marlene vilkaisi nopeasti kahvilan asiakaskuntaa, ja istui sitten nurkkapöytään, tilaten sitten kupin kahvia. Hetken päästä tämän seuraan liittyi hieman hilpeässä juhlatunnelmassa oleva mursuviiksinen mies, joka yritti sopertaa naisen korvaan jotain, mistä Marlene ei pitänyt lainkaan, niinpä tämä tyrkkäsi miestä niin että tämä rojahti tuolilta lattialle.

Saamastaan kohtelusta mies ei suinkaan lannistunut vaan kömpi ylös lattialta ja ryhtyi tekemään uutta tuttavuutta naisena kanssa.

– Katsokaa pojat, tämä tipu taitaa olla jotain vailla, vai mitä? Örähti mies ja kouri sitten naista häikäilemättömästi.

Muut paikalla olleet hörähtivät nyt nauramaan, niin että koko kahvila raikui. Naisen ilme kasvoilla muuttui, ja tämä yritti sivaltaa miestä kasvoihin.

Mies tarttui tätä kädestä ja puristi sitten voimakkaasti, niin että nainen äännähti kivusta.

– No tipu, onko sinulla minulle jotain?

Nainen ei pukahtanut mitään vaan sylkäisi miehen kasvoille.
Mies sivalsi naista kasvoihin, sellaisella voimalla että pää heilahti rajusti.

– Vitun narttu, nyt saat opetuksen. Kähisi mursuviiksi naisen korvaan ja tarttui naista hiuksista, kiskoen tämän ylös tuolista. Pojat mitä tuumaatte jos mentäisiin porukalla tuonne ylös, pitämään lystiä tämän tipusen kanssa.

Muut mursuviiksen kaverit nyökyttelivät päätään ja yhtyivät tämän ajatukseen. Nelikko nousi portaat ylös toiseen kerrokseen. Päästyään sisään huoneeseen mies päästi naisen otteestaan.

– No miten kävi? Kysyi mies sitten naiselta, joka kohensi hieman vaatteita ja hiuksia.
– Sellaista ei ole, mitä minä en saisi, totesi puolestaan nainen ja sytytti sitten savukkeen.
– Saitko mitään olennaisen tärkeätä.
– Tietenkin sain nainen totesi, ja nosti sitten hametta hieman ylös.

Miehet katselivat hetken naisen touhuja kun tämä kaivoi mikrofilmin jalkovälistään

– Mistä sinä tuon kaivoit?
– Mistä luulisit? Nainen totesi

Mies nuuhkaisi mikrofilmi purkkia.
– Jumalauta, tässä on hajukin vielä.
– Tietenkin on, onko uusia käskyjä?
– Minulla ei ole.
– Siinä tapauksessa, minun on oltava Lyonissa kahden päivän päästä, saattaa olla että tarvitsen yhteyshenkilön mukaani.
– Jean Pierre voi lähteä mukaasi, normaali toiminta ilmeisesti?
– Tietenkin. Nainen puuskahti
– Siinä tapauksessa, ellei ole muuta...niin hoidetaan tämä loppuun.

Nainen asettui keskelle lattiaa seisomaan.

– Pojat viimeistelkää hommanne, kun mielenne tekee kuitenkin, totesi nainen.

Samalla hetkellä kolme miestä hyökkäsi naisen kimppuun, repien vaatteita tämän yltä, paiskaten sitten tämän lattialle makaamaan. Lähimpänä ollut mies syöksyi salamana naisen kimppuun.

Naiselle miesten raiskaamaksi tuleminen ei merkinnyt juuri yhtään mitään. Tämä oli hänen työtään ja hän oli kolmannenvaltakunnan eliittivakoojia, tämä oli osa hänen ammattiaan.

Miesten otettua kaiken ilon irti naisesta nämä pukeutuivat tyytyväisenä ja poistuivat sitten huoneesta, naisen jäädessä makaamaan runneltuna lattialla.

3- Luku
Raphael Montpiler oli tyrmistynyt saatuaan järkyttävän viestin salaisen yksikön komentajalta, jonka mukaan Marine Nationalen nuori kapteeni Maurice Duvaljier oli löydetty kuolleena erään halvan luokan tuntihotellista, joka oli erityisesti sotilaiden ja huorien suosiossa.

– Tämä on skandaali! Ottakaa heti yhteys salaisen tutkintaosaston päällikköön, tämä juttu on ehdottomasti tutkittava. Lehdistölle ei sanaakaan! Jyrisi mies adjutantilleen, joka oli tottunut esimiehensä toimintaan.

Ainoa asia josta komentaja oli tyytyväinen, oli ruskean salkun löytyminen koskemattomana. Sillä salkussa oli äärettömän tärkeitä papereita, jotka tuli toimittaa eteenpäin. Samalla hetkellä Montpilerin sihteeri ilmestyi huoneeseen.

– Niin!? Ärähti mies.
– Tulin muistuttamaan komentajaa tänä iltana pidettävistä kutsuista Hotelli Pigallossa.
– Mitä onko se tänään?
– Eikö komentaja muistanut sitä?
– No en todellakaan, hitto ja minulla ei ole edes seuralaista…Voitko ottaa yhteyttä Madam Bonevilleen?

Komentajan sihteeri kurtisti hieman kulmiaan, mutta ei viitsinyt sanoa asiaan yhtään mitään.

– Komentaja voi luottaa minuun, hoidan asian hienotunteisesti.
– Vallan mainiota, ilmoita kun saat asian hoidetuksi.

Naisen poistuttua huoneesta Raphael Montpiler vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Salkussa olleet paperit tulisi toimittaa mitä pikimmin Marine Nationalen suunnitteluosastolle. Illan tapaaminen oli hyvin merkittävä, sillä kutsuilla hän tapaisi komentajan adjutantin, joka toimi yhteyshenkilönä Viva la liberties projektissa.

Samalla hetkellä huoneeseen saapui tämän sihteeri uudelleen.

– Miten kävi?
– Uskon komentajan olevan tyytyväinen, madam Boneville kertoi, että heillä on aivan uusi tyttö, ja että tytöllä oli vallan erinomaiset suositukset.
– Mainiota, entä käytännön seikat?
– Tyttö odottaa hotelli La rougessa kello yhdeksäntoista.

Naisen poistuttua Montpiler tutki hetken Viva la liberties projektin asiakirjoja, ja erityisesti suunnitteilla ja osittain rakennettua H.S.Liberties aluksen piirustuksia. Aikanaan valmistuessaan kyseinen alus hallitsisi Euroopan valtameriä suvereenisesti. Rahoitus aluksen valmistukseen oli tullut liittolaisilta, aluksen rakentaminen sen sijaan tapahtui Ranskassa olosuhteiden vuoksi.

Pelkästään aluksen panssarointi kestäisi kaikki pommit ja torpedot. Aluksen ilmatorjunta puolestaan takasi turvan lentoaluksia vastaan. Koko massiivisen aluksen kirkkaimpina helminä oli kuusi jättimäistä tykkiä, joiden kantama oli aivan toista luokkaa kuin tavanomaisten kanuunoiden.

Montpiler ei voinut olla tuntematta hienoista ylpeyttä sisällään, sillä valmistuessaan tuo alus kääntäisi uuden sivun sotahistoriassa.

Yleinen huolenaihe oli Hitlerin valtakunnankansleriksi nousu, ja sitä myötä natsisaksan esiinmarssi, joka uhkasi koko Eurooppaa. Saksasta tulleiden tietojen mukaan V-2 raketin suunnitteluohjelma olisi käynnistetty, ja johtavat fyysikot ympäri maailmaa, työskentelivät projektin kimpussa.

Ei myöskään ollut mikään salaisuus, että Saksan sotateollisuus tarvitsi raaka-ainetta pohjoisesta. Niinpä eri maiden johtajat oli yhteisellä päätöksellä päättäneet katkaista saksalaisten rautamalmin ja raskasveden saannin pohjoisesta.

– Onko tihkunut mitään tietoa saksalaisten V-2 projektista?
– Ei kerrassaan mitään muuta kuin, että uusia tuotantolaitoksia olisi pystytetty sinne tänne, joiden varsinaista tarkoitusperää ei tiedetä.

Montpiler nousi ylös tuolista ja käveli sitten ikkunan luokse.

– Se mies on hullu! Hänet on tuhottava, ennen kuin hän tuhoaa meidät, ymmärrätkö?
– Käsittääkseni sitä on yritetty, huonoin tuloksin, ikävä kyllä.
– Mihin tämä maailma meneekään. Huokaisi komentaja raskaasti.
– Ehkä meidän ei ole syytä miettiä sitä keskenämme, aika tulee näyttämään.
– Eikö siitä Maurice paran tappajasta ole saatu mitään tietoa.
– Edellyttäen että se oli tappo.
– Mitä tarkoitat?
– Käsittääkseni Maurice löydettiin ase kädessä.
– Tarkoitatko että hän olisi tehnyt jotain itselleen...
– Ei mahdoton ajatus, hän oli palaamassa juuri eturintamalta...
– En voi oikein uskoa sitä.

Samalla hetkellä huoneeseen asteli komentajan sihteeri.

– Niin…
– Arvoisa komentaja, aulassa odottaa eräs henkilö teitä.
– Kertoiko asiaansa?...
– Ei, mutta kertoi asian olevan hyvin tärkeä.
– Hyvä on, otan hänet vastaan.

Montpilerin adjutantti ja sihteeri poistuivat huoneesta yhtä matkaan, kun arvovaltaisen oloinen mieshenkilö asteli sisään huoneeseen.

– Raphael Montpiler, otaksun?
– Minä olen, niin?
– Saanen esittäytyä majuri Didier Arwing salaisesta palvelusta, tiedätte varmaan miksi tulin henkilökohtaisesti luoksenne.
– Sanotaanko, että minulla on tuntuma asiaan.
– Olette varmaan tietoinen erään kapteenin murheellisesta tapauksesta.
– Olen kyllä ja sen vuoksi olen pyytänyt ottaa yhteyttä teidän osastoonne, niin?..
– Mikään seikka tutkimuksissa ei tue sitä mahdollisuutta, että kyseessä olisi ollut murha, joten tutkimukset siltä osin on saatettu päätökseen.
– Mahdotonta, saamani tiedon mukaan pöydällä oli ollut kaksi tyhjää lasia.
– Se seikka ei todista mitään, muuta kuin ainoastaan sen, että kapteeni oli viettänyt eturintamasta tultuaan laatuaikaa erään naisen kanssa.
– Kyseisestä seuralaisesta ei varmaan tiedetä, kerrassaan yhtään mitään.
– Päinvastoin komentaja hyvä, seuralaisen nimeksi on varmistunut miss Antoine
– Vai miss Antoine, ahaa eli toisin sanoen kyseessä oli joku huora.
– Voi asian noinkin ilmaista, toisaalta onni kuitenkin että salkku oli säilynyt koskemattomana.

Raphael kurtisti kulmiaan, vilkaisten sitten salaisen osaston päällikköä tiukasti.

– Mitä salainen osasto tietää salkusta?
– Käsittääkseni salkun luokitus on korkeimmalla tasolla.
– Totta, sen luokitus on korkeimmalla tasolla, ja mitä pienempi piiri asiasta tietää asiasta, sen parempi.

Didier oli juuri jatkamassa puhettaan kun, komentaja antoi tämän ymmärtää, että palaveri on päättynyt.

– Pahoittelen että minun on jouduttava seuraavaan palaveriin, eli ellei tässä ole muuta tärkeätä, niin adjutanttini saattaa teidät ulos.
– Kiitos, mutta se ei ole tarpeen, sillä osaan kyllä itsekin. Salaisen osaston puolesta pahoittelen ettei tutkimuksissa ilmennyt mitään, mikä aiheuttaisi jatkotoimenpiteitä.
– Kiitos teille ja teidän osastollenne, tällä kertaa kävi näin, seuraavalla kerralla mahdollisesti toisin.

Arwingin poistuttua huoneesta Montpilerin adjutantti saapui huoneeseen uudelleen.

– Teidän palaveri päättyi odotettua aiemmin.
– Ainoastaan siksi, kun annoin ymmärtää, että palaveri on päättynyt. Sanoi Montpiler ja vilkaisi samalla seinällä olevaa kelloa.
– Hae auto, sillä minun kiirehdittävä illalliskutsuille, ja sitä ennen noudettava eräs daami seurakseni.

Adjutantti nyökkäsi komentajalle ja poistui sitten huoneesta. Montpiler kaatoi odotellessaan itselleen ranskalaista konjakkia.

Ajatus illalliskutsuista, ei suoraan sanoen innostanut häntä, vallankin kun kutsuilla olisi paikalla kaikki silmää tekevät, aina sisäministeriön virkamiehistä pienempiin kihoihin.


2- Luku

Berliini: Lokakuun kahdestoista

Klaus Riedman tutki yhdessä Luftwaffen sekä muiden aselaji komentajien kanssa karttoja ja saatuja alustavia tietoja Le liberties aluksesta.

Fuhrer sen sijaan käyskenteli hermostuneena pitkin valtavaa huonetta, pyyhkien välillä hiussuortuvaa otsaltaan.

– Saatana! Kuusi tuntia olette tutkineet niitä vitun papereita, eikä ensimmäistäkään järkevää ehdotusta ole vielä tullut. Ymmärrättekö te vitun imbesillit, että H.S.Liberties alus on kokoonpano vaiheessa ja on ainoastaan ajan kysymys, kun alus lasketaan vesille.
– Mein Fuhrer! Mikäli aiomme upottaa kyseisen aluksen, niin se edellyttää tarkkaa suunnittelua, ja eri asevoimien yhteistyötä. Sanoi Riedman lopulta. Muiden komentajien katsoessa tätä tarkkaan.
– Onko sinulla mielessä jotain?
– On syytä olettaa että alus lasketaan vesille Saint-Nazairen satamassa, suuren koon vuoksi. Lisäksi alus on kömpelö, joka vaatii todennäköisesti saattueen turvakseen. Aluksen heikoin kohta on sen peräosa.

Riedman piti nyt hetken tauon ennen kuin jatkoi, muiden kuunnellessa tätä kiinnostuneena.

– Jotta alus voidaan tuhota, niin iskun on tapahduttava aluksen peräpuolelta torpedoiden.
– Entä saattue? Todennäköisesti saattue suojaa aluksenperäpään myös.
– Se on hyvin todennäköistä, siksi saattue tuleekin repiä hajalle muodostelmasta.

Fuhrer innostui nyt kuulemastaan ja puuttui keskusteluun.

– Niin, entä sitten?
– Aluksen toiminta on saatava rikottua normaalista toiminnasta.
– Miten se muka onnistuisi?

Riedman meni liitutaululle ja piirsi siihen suunnitelmansa.

– Suunnitelma on yksinkertaisuudessaan tämä. Luftwaffe hyökkää ilmasta käsin ja vetää aluksen ilmatorjunnan puoleensa, kun taas puolestaan Kriesmarinen alukset repivät saattueen irti muodostelmasta. Samalla hetkellä tehtävään tarkoitettu ja valmistettu sukellusvene siirtyy aluksen perälaidan taakse, samaan kulkulinjaan aluksen kanssa.

Fuhrer katsoi Riedmanin suunnitelmaa hetken vaiti, pyyhkien samalla viiksiään, hörähtäen sitten hysteeriseen nauruun, muiden katsoessa tätä hämmentyneinä.

– Suunnitelma on täysin järjetön, aivan pähkähullu. Tuhahti Luftwaffen komentaja.
– Päinvastoin, kerrassaan nerokas. Totesi puolestaan johtaja.

Pöydän ympärillä kävi nyt melkoinen kuhina, kun komentajat keskustelivat kiihtyneesti Riedmanin esityksestä.
– Luftwaffe pystyy kyllä upottamaan moisen peltipurkin yksinäänkin. Ei siihen noin massiivista operaatiota tarvita.
– Väheksymättä mitenkään teidän koneiden suorituskykyä, niin aluksen ilmatorjunta pudottaa ne alas kuin sorsat, sorsametsällä.
– Mein Fuhrer operaatio on kyllä hullun rohkea yritys, onko kolmannella valtakunnalla varaa moiseen hankkeeseen.

Hitler käveli hitaasti miettien tilannetta, tullen sitten pöydän luokse.

– Niin Riedman, kuinka voit olla varma että operaatio onnistuu?

Riedman mietti hetken tilannetta.

– Mikään ei ole niin varma kuin epävarma, mutta meillä on mahdollisuus harjoitella kyseistä operaatiota.
– Tänä aikana, kun koko maailma on liekeissä, mahdotonta. Totesi Luftwaffen komentaja.
– Minä Fuhrer päätän, mikä on mahdotonta ja mikä ei, onko selvä?

Kaikki katselivat Fuhreria, joka nojasi pöytään.

– Hyvä on suunnitelma pannaan täytäntöön ja operaatiota harjoitellaan. Tällä päivämäärällä määrään operaatio Kolibrin alkaneeksi. Hyvät herrat palaveri on päättynyt. Erich Raeder ja Herman Göring sekä Klaus Riedman, te jäätte vielä hetkeksi. Sanoi Hitler ja katsoi sitten kolmikkoa, joka kuunteli kuuliaisesti, mitä johtajalla oli asiaa.

– Kuten tiedätte operaatio Kolibrin onnistuminen on äärimmäisen tärkeä sodan jatkoa ajatellen, siitä syystä minä edellytän teiltä toimia operaation onnistumiseksi. Riedman sinä saat hoitaa manööverin suunnittelun ja läpi viemisen. Erich Raeder, sinä puolestaan huolehdit, että Wilhelmshavenin laivastontelakka valmistaa maalialuksen ajoissa.

Kumpikin komentajista iski kantapäänsä yhteen hyväksymisen merkiksi.

– Käsittääkseni suunnitelmissa oli maininta Luftwaffen mukana olosta.
– Sinunkin aikasi kyllä tulee Herman, nimittäin sinä ja sinun lentäjä ässäsi toimitte Riedmanin ohjeiden mukaisesti, onko selvä. Tulen henkilökohtaisesti tarkkailemaan manööveriä. Odotan tuloksia kuukauden kuluttua.
– Mein Führer kuukausi on kovin lyhyt aika saada maalialusta valmiiksi.

Samalla hetkellä Hitler iski nyrkillä pöytään, niin että osa pöydällä olevista tavaroista tippui lattialle.

– Maalialus valmistuu kuukauden kuluessa! Onko selvä? Tai kaikki tehtaan työntekijät matkaavat junalla Auschwitziin, onko selvä? Samalla hetkellä kolmikko kopautti kantapäitä yhteen. Hitler sen sijaan heilautti kättään merkiksi että palaveri on päättynyt.

– Heil Hitler kajahti yhdestä suusta, jonka jälkeen kolmikko poistui salista.

Päästyään salista Herman ja Erich juttelivat hetken keskenään, Riedmanin kiirehtiessä seuraavaan palaveriin.

– Mitä mieltä olet Klaus Riedmanin suunnitelmasta? Minusta se on aika uskallettu ja uhkarohkea, ettenkö sanoisi jopa aivan mielipuolinen, vallankin ottaen huomioon Käpitän Riedmanin nuoren iän ja melko kokemattoman sotilasuran.
– Toveri hyvä, niin paljon kuin arvostankin sinua ja saavutuksiasi Luftwaffaessa, niin tässä asiassa, en voi yhtyä mielipiteesi, mitä tulee kapitän Riedmaniin, niin hänen saavutukset puhuu puolestaan ja hän on kannuksensa ansainnut. Lisäksi kapitän Riedman on niin minun kuin Karl Dönitzin suojeluksessa.

Herman Göring kasvot punehtuivat, kun tämä yritti sanoa jotain, jonka Erich Raeder keskeytti ennen kuin toinen oli ehtinyt sanoa mitään.

– Pitkä aikaisen ystävyyden vuoksi minä unohdan keskustelumme, emmekä enää toiste käy tämän sävyistä keskustelua, onko selvä?
Göring kopautti jalkansa yhteen ja kumarsi sitten laivaston komentajalle, joka nyökkäsi muodon vuoksi. Herman kääntyi ympäri ja poistui sitten paikalta.

”Hiiteen koko vitun operaatio kolibri, Führer taas puolestaan on menettänyt viimeisenkin järjen häivän.” Sadatteli Herman mielessään kun palasi autolleen, jossa tämän kuljettaja jo odottikin. ”Hitto ennen pitkää Führerin mielettömyys koituisi koko kolmannen valtakunnan tuhoksi.”

– Luftwaffen päämajaan, nopeasti.

Musta auto ampaisi liikkeelle saman tien.

4-Luku

Klaus Riedmanin kurkkua kuristi kun hän meni tapaamaan Heinrich Himmleriä tämän päämajaan. Hän olisi saanut pari viikkoa aiemmin listan mahdollista ehdokkaista aluksensa miehistöksi, jotka oli joutuneet Gestapon ei niin toivotulle listalle syystä tai toisesta. Useimmilla listan henkilöillä oli taustalla näennäisiä näkemyseroja ylimmän virkavallan kanssa, mistä syystä Gestapo oli ottanut heidät listoilleen. Useimmat henkilöt oli Schutzhaftissa poissa päivänvalosta, useimpien matka turvasäiliöstä jatkui junakyydillä Auschwitziin.

Osan listoilla olleista henkilöistä Riedman tunsi entuudestaan, kuten Hans Birenbaumin, joka oli ollut hänen alaisenaan vielä pari vuotta aiemmin. Erään kotisatamaan tulon yhteydessä Hans oli intoutunut viettämään verrattain hilpeätä iltaa, joka oli huipentunut yhteenottoon erään Gestapoon kuuluvan kapteenin kanssa, mistä syystä Hans oli joutunut Gestapon mustalle listalle ja sitä myöten turvasäilöön. Ainoastaan esimiesten avustuksella Hans oli säästynyt junamatkalta, ainakin toistaiseksi.

Heinrich Himmler katseli Riedmania, kun tämä kävi listaa läpi tarkkaavaisesti.

– Löytyykö listalta ketään sopivaa?
– Tunnen osan henkilöistä entuudestaan ja tahtoisin jututtaa ylikersantti Hans Birenbaumia.
– Hansia? Hans Bierenbaum on oikea pikkupirulainen, henkilö joka joutaisi suoraan itärintamalle.

– Siksi juuri olen kiinnostunutkin hänestä, pirulaisesta, joka on juuri oikea henkilö tähän tehtävään.

Heinrich suoristi ensin selkäänsä ja sen jälkeen pyöreitä silmälasejaan.

– Hyvä on ainoastaan Führerin määräyksellä, sinulla on täydet valtuudet toimia oman harkintasi mukaan, mutta oletko aivan varma? Sillä Hans ei ole enää se jonka sinä olet tuntenut.
– Se jää nähtäväksi, kun olen ensin tavannut hänet. Saan kai tavata häntä?
– Tietenkin. Führerin ja sinun tahto, on myös Gestapon tahto.

Heinrich nousi pöytänsä takaa ja marssi sitten ovelle.

– Jörgen! Karjaisi Himmler käytävään.

Samalla hetkellä viereisestä huoneesta kiirehti liipatun näköinen adjutantti, lyöden kenkänsä yhteen.

– Saattakaa kapitän Riedman osastolle c4, Kapitän tahtoo tavata henkilön numero kolme kahdeksan Hans Birenbaumin.

Jälleen kuului terävä saappaitten yhteen isku.

– Tätä tietä kapitän.

Riedman seurasi adjutanttia, kun tämä johdatti pitkin sokkeloisia käytäviä, jotka tuntuivat Riedmanista tuskastuttavan pitkille. Mikäli sattuisi käymään niin, että joku henkilö pääsisi livahtamaan pois säilöstä, hän taatusti eksyisi sokkeloiseen käytävä verkostoon.

Reilun kymmenminuutin kuluttua Riedman oli saapunut ilmeisesti syrjäisimpään paikkaan, mitä kuvitella saattoi. Katosta roikkuvat valot loivat juuri sen verran kellertävää valoa, että näki mihin astua. Käytävässä tulvi ulosteen ja urean haju, siellä täällä vilisti hyvin syöneen näköisiä rottia. Lattialla lojui rääsyjä, ulostetta ja kuolleita rottia.

– Marcus! Karjaisi adjutantti ja kaiku iski saman tien takaisin. Hetken odottelun jälkeen heidän luokseen tuli kaksi metrinen korsto puolenmetrin pituisen metalliputken kanssa.
– Tämä ovi auki!

Markus totteli ja aukaisi sitten raskaan ruosteisen oven auki. Kopissa oli niin hämärää, että Riedmanin oli vaikea havaita yhtään mitään.

– Valot!

Samalla hetkellä syttyi kopin ainoa valo josta tuli sen verran, että Riedman näki nurkassa kyyhöttämässä olleen riutuneen miehen, jonka silmämunat oli hieman kuopalla ja jolla oli yllään repaleiset vaatteet. Näkymä oli lohduton.

Riedman tarkasteli silmämääräisesti miehen kuntoa. Epäilemättä tämä kärsi aliravitsemuksesta ja
oli kärsinyt siitä jo jonkin aikaa. Siellä täällä vartaloa oli rottien puremisen jälkiä. Joista osa oli tulehtunut.

– Elukka se on! Totesi Markus joka tuli Birenbaumin viereen iskien tätä sitten rautaputkella kylkeen.

Riedman katseli hetken touhua ja puuttui sitten tapahtumiin.

– Päästäkää hänet irti kahleista!
– Mutta ohjesäännöt…
– Vittuun ohjesäännöt, päästäkää hänet irti! Toisti Riedman tiukasti ja kaivoi sotilasaseen kotelostaan.

Adjutantti näytti merkin Markukselle, joka avasi Birenbaumin kahleet. Samalla hetkellä kun Birenbaum tajusi olevansa vapaa, syöksyi hän Marcuksen kimppun ja puri tätä kaulaan niin että valtimosta alkoi valumaan verta sellin lattialle, miehen suusta purkautui hetken korinaa, kunnes sekin vaimeni hyvin pian. Adjutantti ei ollut uskoa näkemäänsä vaan laski kauhusta alleen.

– Muistatko kuka olen?
– Herr kapitän, jos sinua en muistaisi, niin en sitten ketään. Sanoi Birenbaum hiljaisella äänellä.

Miehet halasivat toinen toisiaan ja Birenbaumin silmät kostuivat esimiehensä näkemisestä.

– Oletko kotiutunut tähän läävään, vai lähdetkö minun mukaani? Kysyi Riedman lopulta.
– Ihan mihin tahansa tästä helvetin esikartanosta, vaikka sitten toiseen helvettiin.
– Siinä tapauksessa mennään.
– Entä hän? Ja tuo?
– Kuka hän? Ai tuo, no Marcuksella kävi paska tuuri, mitä taas tähän tulee, niin tämä puhuu sinun puolestasi, eikö niin? Sanoi Riedman ja painoi pistoolin piipun adjutantin niskaan.

Jörgen iski saappaat yhteen.

– Oikein hyvä sitten, mennään!

Samalla hetkellä heitä vastaan saapui ryhmä naisvankeja.

– Keitä he ovat, ja minne heitä viedään?
– Viihdykkeitä, muille vangeille, ja vartijoille. Tyytyi Birenbaum toteamaan.

Reilun tunnin kuluttua Birenbaum oli saanut ehjät vaatteet ylleen sekä nauttinut maittavan aterian. Riedmanin hillitessä tämän ahmimista. Minkä jälkeen Himelerin sihteeri oli kirjoittanut tälle vapautumispaperit, joissa oli Heinrich Himmlerin allekirjoitus.

– Minne seuraavaksi? Kysyi Birenbaum, kun nämä oli päässeet ulos Gestapon päämajasta.
– Huoria tapaamaan. Milloin viimeksi olet ollut naisen kanssa.
– Herr kapitän, en edes muista.
– Niin hieman arvelinkin.


3- luku
Lyon: 21 Lokakuuta

Raphael Montpiler tarkisti huolellisesti, että kaikki paperit oli varmasti hänen mukanaan, kun hän tapaisi Englannin pääministerin lähettämän valtuuskunnan Hotelli Le Paradisessa. Seuralaisekseen Montpiler oli valinnut miss Charloten, joka oli aivan uusi seuralainen. Puheet Madam Bonevillen palveluista, ja tämän tytöistä pitivät paikkansa.

Charlotte Marie oli pukeutunut aistikkaaseen asuun, joka korosti naisen muotoja, hameen alle tämä oli laittanut halkiohousut, jotta naisen nautinnon maljan huumaava tuoksu pääsisi leijumaan ilmaan.

Kevyt puuteri peitti kasvojen arkaluontoisimmat kohdat, syvään uurrettu kaula-aukko toi naisen täyteläisen rintavarustuksen kuin tarjottimelle.

Raphael Montpilerin autokuski tuli täsmällisesti noutamaan tätä läheisestä hotellista. Nähdessään naisen Montpiler ei ollut uskoa näkemäänsä.

– Olet kerrassaan tyrmäävän upea, kehui mies vuolaasti ja suuteli sitten naisen mustaan silkkiin verhottua kättä.
Nainen naurahti iloisen teennäisesti, jota Montpiler ei huomannut.
– Mennäänkö?


– Mennään vain, ei pidä antaa muiden vieraiden odotuttaa meitä. Nainen tuumasi iloisesti kikattaen
– Minulla on hyvin tärkeä tapaaminen, ennen illallista, voit sillä aikaa viihdyttää itseäsi, parhaaksi katsomalla tavallasi. Lupaan viettää loppuillan sinun lähelläsi.
– Mutta minä en tahdo olla yksin, nainen parahti hätäisesti. Minä tahdon olla vain ja ainoastaan sinun lähelläsi, voi enkö minä saa osallistua palaveriin, niiskutti nainen tukkoisesti.
– Kultaseni ikävä kyllä se ei ole mahdollista, kuten varmaan tiedät niin kyse on valtakunnan asioista.
– Sinä olet julma moukka, sinulla ei ole mitään tunteita minua kohtaan.
– Hyvä on, hyvä on kultaseni, mutta minä en vanno mitään.

Reilun parinkymmenen minuutin kuluttua auto kaarsi Le Paradisen pihaan, jossa heitä vastaan saapui arvokaan näköiseen univormuun pukeutunut hotellin palvelija.

– Monsieur, Madamme Montpiler? Tätä tietä olkaa hyvää.

Montpiler nyökkäsi hieman ja seurasi sitten miestä sisään. Aulassa odottava hotellinjohtaja tuli kättelemään saman tien.

– Monsieur valtuuskunta odottaa teitä juhlasalissa.
– Vallan mainiota, menkäämme siis, totesi mies ja seurasi hotellin johtajaa kun tämä johdatti heidät juhlasalonkiin.

Salissa olleiden kasvoilta paistoi hämmennys, kun Montpilerin seurana ollut nainen liittyi heidän seuraansa.

Englannin edustajista Tom Neville nousi ylös ja tuli sitten Montpilerin luokse, johdattaen tämän hieman syrjempään.

– Voimmeko pitää kokousta seuralaisen läsnä ollessa.
– Toveri hyvä, siitä ei huolta, emme käy mitään operaatiota vaarantavia seikkoja läpi. Siksi toisekseen, en usko seuralaisen olevan ollenkaan tietoinen operaatiosta tai operaation yksityiskohdista.
– Siinä tapauksessa, jos menet hänestä takuuseen, niin en näe mitään syytä olla pitämättä tätä palaveria. Sinulla lienee mukana kaikki tarpeelliset asiakirjat?
– On kyllä. Totesi Montpiler.

Kaksikko siirtyi nyt pöydän ääreen muun valtuuskunnan seuraan, Charlotte Marien istuutuessa hieman sivummalla, polttaen samalla imuketta.

Tom Neville nousi ylös ja aloitti kokouksen.

– Kuten me kaikki tiedämme, niin elämme hyvin kriittisiä aikoja. Hitlerin valtaan nousun myötä sodan uhka on mitä ilmeisin. Englanti muiden liittolaisten kanssa on valmiita tukemaan Ranskan pyrkimystä toteuttaa vireille laitettua ja aloitettua operaatio Libertiesiä, josta on solmittu aie sopimus aiemmin.

Paul Freeman nousi nyt puolestaan ylös.
– Niin, missä vaiheessa operaatio H.S.Liberties on?

Montpiler nousi nyt ylös ja kohensi sitten solmiotaan.
– Aluksen runko on valmiina, uskoisin että puolentoista vuoden päästä alus on vesillä.
– Parahin Montpiler, ikävä kyllä aikataulua on kiristettävä, sillä liittoutuneilla ei ole vara odottaa niin kauaa, sitä paitsi Berliinistä on kantautunut ikäviä uutisia, jonka mukaan rautamalmin kuljetus Narvikista olisi kiihtynyt. Lisäksi on tiettyjä huhuja, että Hitler olisi suunnittelemassa aivan uudentyyppistä joukkotuho asetta, nimeltään V2-rakettia.
– Minäkin olen kuullut sen suuntaisia uutisia, mutta en usko että kyseinen joukkotuho ase on mitenkään mahdollista. Totesi Montpiler rauhalliseen sävyyn.
– Toivon todella että olet oikeassa, kuitenkin joka tapauksessa aluksen rakennusaika taulua on kiristettävä
– Toveri hyvä, tuotanto laitoksemme pyörii jo tällä hetkellä täydellä kapasiteetilla.

Tom Neville huokaisi syvään, ja hieroi ohimoaan.

– Meidän on päästävä sopimukseen siitä milloin, alus on toiminta kykyinen, sillä Winston Curcihill vaati takuuta aluksen valmistuksen ajankohdasta.

Montpiler sytytti nyt tupakan ja nousi ylös, ja mietti hetken.

– Hyvä on, voitte viedä Winstonille sellaisia terveisiä että alus on toimintakykyinen yhdentoista kuukauden päästä, mutta se edellyttää tiettyjä resurssien lisäämistä.
– Se seikka ei tuota huolta, olemme saaneet avoimen valtakirjan pääministeriltä, joten toveri Montpiler voi sanoa suoraan paljonko hmm kyseisten resurssien lisääntyminen tulee maksamaan.

Ranskan laivaston päällikkö kaivoi salkustaan paperin johon tämä kirjoitti jotain, sulkien sitten paperin ruskeaan kuoreen.

– Pyydän teitä toimittamaan tämän kuoren henkilökohtaisesti Winstonille.

Tom Neville otti kuoren vastaan ja laittoi sen salkkuunsa.
– Käsittääkseni teillä on jotain, myös meille, vai kuinka?

Montpiler kaivoi nyt puolestaan suurehkon kirjekuoren salkustaan.

– Tarkoitat varmaan tätä kirjekuorta.
– Oikein hyvä, mikäli kokouksen asialista oli tässä, niin voitaneen kai sitten siirtyä toiselle puolelle illastamaan ja viihtymään sekä viettämään nautinnollista iltaa.

Koko kymmenhenkinen seurue liittyi muiden vieraiden joukkoon. Charlotte Marie joka oli ollut hiljaa koko istunnon ajan, ei voinut olla nyt kysymättä.
– Mikä tuo äskeinen juttu oikein oli?
– Kerron sinulle siitä sitten paremmalla aikaa, sillä nyt on aika nautinnon.
Nainen naurahti miehelle.
– Odota kun pääsen vauhtiin, kujersi nainen miehen korvaan.

Pari oli siirtynyt tanssisalin puolelle. Montpilerin hakiessa juomaa heille, nainen huomasi erään nuoren salskean luutnantin, joka oli ollut mukana junassa Toulousesta Lyoniin.

Nainen tunsi lievää huimausta, oli toimittava nopeasti, mutta miten. Nainen kaivoi lauksutaan pienen kortin, johon hän kirjoitti baise moi, lähestyen sitten nuorta luutnanttia, tönäisten tätä ikään kuin huomaamattomasti, jonka mies kuitenkin huomasi. Charlotte hymyili tälle viettelevästi, sujauttaen samalla tämän käteen käyntikorttinsa.

Nainen palasi uudelleen odottamaan Montpileria, kun tämä toi tälle konjakki lasin. Seurusteltuaan hetken nainen kuiskasi, miehen korvaan.

– Kokeile kuinka märkä olen?
Mies sujautti kätensä naisen hameen alle, sormien tavoittaessa naisen halkiohousut josta mies sujautti sormensa naisen kuuman kosteaan syliin…

Naiselta pääsi tukahtunut huokaisu, kun mies veti sitten kätensä pois.

– Odota hetki, minun käyn puuteroimassa itseäni hieman, nainen totesi hiljaa, ja ojensi sitten lasin miehelle.

Charlotte lähti kävelemään kohti naisten huonetta, vilkaisten samalla hätäisesti taakseen, huomaten kuinka nuori luutnantti seurasi tätä.

”Kyllä miehet on sitten yksinkertaisia hölmöjä.”

Charloten mennessä naisten huoneeseen, luutnantti odotti hetken pujahtaen sitten naisen perässä naistenhuoneeseen, jossa nainen odotti tulijaa. Nainen kumartui miehen eteen polvilleen ja kaivoi tämän puoliksi jäykistyneen elimen esiin. Aloittaen sitten rytmikkään imemisen, miehen pitäessä naista hiuksista kiinni.

Jäykistynyt elin täytti naisen suun äärimmilleen, kun mies veti naisen ylös. Charlotte puolestaan nosti hieman hameen helmaa, miehen kalun tunkeutuessa naisen karvaiseen häpyyn.

Nainen voihki tukahtuneesti rytmikkään rakastelun tahdissa. Miehen urahdellessa naisen korvaan kourien samalla naisen terhakoita nännejä. Samalla kun mies nussi kuin raivo härkä nainen kaivoi pienoispistoolin käsilaukustaan, saman joka oli koitunut nuoren kapteenin kohtaloksi.

Nainen tunsi kuinka miehen laukeaminen oli lähellä.

– Juuri noin, nuori hurja, ulisi nainen miehen korvaan.

Samalla hetkellä kun nuori luutnantti laukesi naisen sisään, laukesi myös pistooli miehen kylkeen, kuului ainoastaan vaimea tussahdus, ja mies valahti lattialle kyrpä nytkähdellen refleksin omaisesti. Charlotte tunsi kuinka miehen nesteet valui pitkin reisiä, niinpä tämä kuivasi itsensä luutnantin univormuun kuuluvaan kaulaliinaan. Viivyttyään vielä hetken, itseään kohentaen nainen pujahti ulos naisten huoneesta, kenenkään kiinnittämättä mitään huomiota.

Charlotte palasi takaisin juhlasaliin, missä Montpiler odotti tätä kuumeisesti.

– Kultaseni, mikä viivytti sinua? Ehdin huolestua…
– Aivan suotta, kävin puuteroimassa hieman itseäni ja luonnollisilla tarpeilla, nainen kujersi miehen korvaan. Nyt olen ainoastaan ja vain sinun omaisuuttasi. Jatkoi nainen ja kouraisi miehen etumusta, joka osoitti heräämisen merkkejä.
– Menemmekö tanssimaan?


– Mennään vain.

Mies johdatti naisen parketille tanssin pyörteisiin, muutaman tanssitun kappaleen jälkeen, siirtyivät he ruokasalin puolelle, jonne oli katettu herkullinen illallinen. Pöydän ympärillä istui vaikutusvaltaisia henkilöitä, teollisuus pampuista korkea-arvoisiin upseereihin.

Charlotte kuunteli ja seurasi hyvin tarkkaan käytävää pöytäkeskustelua.

– Mitä mieltä madam olette Hitlerin noususta valtakunnan kansleriksi? Kysyi naista lähinnä ollut majuri.
– Voi minulta on tuollaista aivan turha kysyä, minä en ymmärrä semmoisesta yhtään mitään. Nainen sanoi kepeällä äänellä.

Ympäröivät upseerit naurahtivat naisen puheille.

– Minua kiinnostaa suuresti ainoastaan Pariisin uusi muoti, voi minä niin tahtoisin nähdä uusimman muotigaalan Pariisissa. Rakas! Viethän sinä minut sinne?

Montpiler häkeltyi naisen puheesta, ja nielaisi sitten kaviaari coctail palan väärään kurkkuun, rykien sitten voimakkaasti.

– Katsotaan kultaseni, katsotaan. Totesi komentaja puristaen samalla naisen käsivartta.

Samalla hetkellä Montpilerin adjutantti saapui näiden luokse.

– Niin, onko kapteenilla jotain tärkeää asiaa.

Kapteeni tuli aivan komentajan viereen ja ojensi tälle sitten sähkeen, jonka komentaja luki nopeasti, nousten sitten pöydästä.

– Hyvät korkea-arvoiset upseerit, naiset ja herrat, ikävä kyllä adjutanttini toi juuri hyvin tärkeän sähkeen, jonka johdosta olen pakotettu poistumaan.

Myös Charlotte nousi nyt ylös tuolista ja saattoi miestä ulko-ovelle.

– Kultaseni, mitä tämä merkitsee?
– Ikävä kyllä en voi kertoa asiasta sen enempää. Ainoastaan sen että nuoren kapteenin ikävä tapaus saattaisi olla kylmäverinen murha ja että asialla saattaisi olla vieraanmaan vakoilija, jonka tekosia tapahtuma olisi.

Charlotte hätkähti ja pani kätensä sitten suunsa eteen, jäykistyen kauhusta.

– Kamalaa, sehän on aivan hirveätä, kuka sellaista nyt tekisi?
– Voi, et tiedä millaisia aikoja me elämme. Totesi Montpiler sivellen sitten Charloten hiuksia.
– Entä meidän yhteinen iltamme ja yömme?
– Ikävä kyllä, se ei toteudu tällä kertaa, sillä minun on kiirehdittävä junaan.
– Entä minä? Tulenko mukaan?
– Se ei ikävä kyllä käy, tällä kertaa, matkustan junalla Toulouseen ja sieltä sitten rintamalle, lupaan palata pikaisesti.

– Ymmärrän nainen tyytyi toteamaan allapäin.

Montpiler halasi seuralaistaan ja poistui sitten hotellista, Charloten jäädessä seisomaan paikoilleen. Nainen kohensi hieman kampaustaan ja vilkaisi sitten ympärilleen ja poistui arvokkaasti pimenevään iltaan.

Päästyään pihalle nainen sytytti imukkeen palamaan ja mietti kuumeisesti tilannetta, oli häivyttävä ja pian. Oli turvauduttava Jean Pierren apuun.

Nainen lähti kulkemaan pitkin katua, kääntyen sitten sivukadulle, käveltyään katua muutaman kymmenen metriä, häntä seurannut auto oli pysähtynyt tämän vierelle.

– Ottakaa se saatanan narttu kiinni! Oli kuulunut tiukka komento.

Samalla hetkellä hänet oli paiskattu auton takapenkille, jonka jälkeen auto oli kiihdyttänyt paikalta.

– Vittu, pitikö repiä tuolla tavoin! Charlotte sähähti.
– Katu-uskottavuuden vuoksi tietenkin, kyllä sinä tiedät nämä kuviot.
– No mikä tilanne?
– Helvetin paha, joudutaan miettimään vetäytymistä, Jean Pierre sinä saat ilmoitta Führerille, että operaatio keskeytyy minun osalta. Onko selvä?

Jean Pierre joka istui auton etupenkillä nyökkäsi nyt hieman.

– Kuljetus on järjestyttävä mahdollisimman pian, siihen asti pojat, minä olen teidän vieraananne.

Toinen takapenkillä olleista miehistä virnisti ivallisesti.
– Siinä tapauksessa kyyhkynen saat maksaa vuokraa vieraana olo ajastasi.
– Hah! Luuletko sen olevan ongelma, nainen totesi.

4-Luku
Berliini 25 Lokakuuta

Führer luki nopeasti sihteeriltä Gerda ”dara” Christianin antaman sähkeen. Luettuaan lopulta sähkeen Hitler katsoi hetken tyhjyyteen, rutistaen sitten sähkeen. Gerda katsoi kuinka Führerin kasvojen väri muuttui kiihtymyksestä. Dara osasi varautua tulevaan ja otti pari askelta taaksepäin. Samalla hetkellä pöydällä olleet tavarat lensi lattialle. Gerda ei uskaltanut katsoa raivostunutta miestä kasvoihin vaan painoi katseensa lattiaan.

– Ota heti yhteyttä kapitän Riedmaniin! Mylvi Hitler kauhistuneelle sihteerilleen, joka kuunteli vaitonaisena johtajansa sadattelua.

Samalla hetkellä Hitlerin henkilökohtainen adjutantti tuli tämän luokse, ja napautti saappaat yhteen.

– Tiedätkö mikä lappu tämä on?
—Mein Führer, en tiedä.
– Jumalauta saatana! Tämä perkele tässä on, viesti Ranskasta. Viesti kyyhkyseltä, jonka mukaan kyyhkysenpyrstösulat on vaarassa, se merkitsee operaatiota, pahimpaan mahdolliseen aikaan.

Sihteeri samoin kun adjutantti katselivat kuinka johtaja rauhoittui pikkuhiljaa, istuutuen sitten takaisin tuoliin.

– Mein Führer, kuinka se muka onnistuu?
– En tiedä, en todellakaan tiedä. Kutsu koolle kaikki mahdolliset upseerit, ja erityisesti kapitän Riedman.

Nicolaus von Below löi saappaansa yhteen, ja poistui siten ovelle, josta kajahti Heil Hitler.

– Tahtoisiko johtaja jotain? Kysyi Gerda varovaisesti.
Hitler huitaisi kädellä ilmaan – Voit poistua, tahdon olla hetken yksin. Pidä huoli ettei minua häiritä muutamaan tuntiin, onko selvä?

Nainen nyökkäsi hieman, ja poistui sitten salista. Yksin jäätyään Hitler hieroi kivistäviä silmiä, hän oli nukkunut viimeksi kahdeksantoista tuntia sitten, noustuaan pöytänsä äärestä, Hitler siirtyi erään hyllyn luokse ja avasi sitten salaisen lokeron, josta kukaan ei tiennyt. Lokerosta Fuhrer poimi pienen koristeellisen rasian. Vapisevin käsin mies aukaisi rasian ja poimi sitten sieltä pienen ampullin sekä injektioruiskun, jotka hän oli saanut henkilääkäriltään.

Kylmähiki otsalla Führer kääri toisen hihan ylemmäksi ja kiristi tiukan kumilenkin käsivarren ympärille. Vapaana olleella kädellä mies pisti sitten ruiskussa olleen nesteen käsivarteen. Mennen sitten lepäämään ylelliselle sohvalle.

Samaan aikaan Gerda oli kutsunut Theodor Morellin, johtajan henkilääkärin paikalle varmuuden vuoksi. Jonka tehtävä oli yksinkertaisesi pitää johtaja hengissä.

Morell kävi säännöllisesti tarkkailemassa johtajan vointia tripin aikana. Neljä tuntia myöhemmin johtaja oli viimein herännyt. Tajutessaan kuinka kauan aikaa oli mennyt hukkaan, tämä oli raivostunut suunnattomasti. Morelilla oli täysi työ rauhoittaa johtajaa, että aikaisemmin herättäminen olisi saattanut olla tälle kohtalokasta.

– Onko aselajien komentajat saapuneet?
– Mein Führer Herman Görging ei ole vielä saapunut.

Hitler nosti silmälasit nenältä ja hieroi sitten nenäänsä.

– Ilmoittakaa heti, kun hän tulee. Aloitamme viidentoista minuutin kuluttua.

Samalla hetkellä Nicolaus von Below johdatti ylipäälliköt saliin, missä Führer oli odottamassa heitä.

– Heil Hitler! Kajahti yhdestä suusta.
– Istukaa hyvät herrat. Göring ei ole vielä ehtinyt tulla, mutta me voidaan aloittaa, sillä asia on äärettömän tärkeä. Hyvät toverit ja aseveljet, sain hetki sitten sähkeen ranskassa olevalta yhteyshenkilöltä, jonka mukaan eräällä meidän kyyhkysellä maa polttelee pahasti alla.

Komentajat katsoivat hetken toisiaan vaitonaisina. Kunnes laivastonkomentaja Erich Raeder puuttui keskusteluun.

– Kyseessä olisi siis pelastusoperaatio?
– Niin ja mahdollisimman pian. Kuinka pian pelastusoperaatio voidaan käynnistää?
– Mein Führer, pinta-alukselle pelastusoperaation toteutus on mahdotonta. Ainoa tapa jolla pelastusoperaatiota voi edes yrittää, on lähettää sukellusvene matkaan.


Hitler katsoi nyt Karl Dönitziä, joka naputti sormiaan mietteliään oloisena.

– Mein Führer, Merten sudet partioivat pohjoisessa, tällä hetkellä ei ole ainuttakaan alusta lähtövalmiudessa, ja menee ainakin pari viikkoa, ennen kuin saadaan ensimmäistäkään alusta lähtövalmiiksi.

Hitler puristi kätensä nyrkkiin ja työsi sen melkein suuhunsa.

– Vittu! Kolmannella valtakunnalla on panssarivaunuosasto Afrikassa, joukko-osastoja itärintamalla, vuoristo jääkäriosasto pohjoisessa, mutta ei saatana ensimmäistäkään sukellusvenettä valmiina. Hävetkää saatana!

Karl Dönitz nosti nyt sormensa pystyyn.

– Eräs keino saattaisi olla, nimittäin eräällä hylätyllä telakalla on, eräs kokeilu vaiheessa oleva alus, jonka kehitysohjelma, jäi keskeneräiseksi. Kyseisen aluksen voisi hyvällä onnella saada hyvinkin pian lähtövalmiiksi.
– No miksei sitä ole sitten jo tehty?
– Asiassa on pieni muotoinen ongelma, nimittäin alukselle ei ole miehistöä.

Hitler nousi ylös ja pyyhkäisi hius suortuvansa otsalta ja käännähti sitten kapitän Riedmanin puoleen.

– Missä vaiheessa on miehistön valinta prosessi?
– Työn alla, ensimmäinen perämies on valittu.
– Entä muu miehistö?
– Uskoisin miehistön olevan valittu kolmen viikon kuluttua.
– Menee liian pitkään. Ei ole aikaa, milloin kyseinen alus olisi teknisesti lähtövalmiudessa?
– Hyvällä tuurilla kuuden päivän kuluttua. Vastasi Karl Dönitz.
– Riedman sinulla on viisi päivää aikaa koota päällystö alukseesi.
– Mein Führer, kaikesta muusta päällystöstä voin tinkiä, mutta en radistista ja konepäälliköstä.

Hitler kääntyi nyt puolestaan Karl Dönitzin puoleen.

– Onko laivastolla reservissä valmiina henkilöstöä sukellusveneeseen?
– Hyvällä tuurilla saattaisi juuri ja juuri miehistön verran löytyä, toisin kaikilta kokelailta puuttuu käytännön kokemus.
– Riedman, sinä saat ajaa miehistön sisään ja tehdä heistä kokeneen miehistön.
– Mein Führer, pelastusoperaatio sinällään on todella vaativa kokeneen miehistön kanssa, saati sitten kokemattoman.
– Ei ole vaihtoehtoa! Sillä kyyhkynen on saatava turvallisesti kotiin.

Samalla hetkellä Göring saapui paikalle ja kopautti kiiltävät saappaansa yhteen.
– Hei Hitler!

Hitler heilautti kättään, tervehdyksen merkiksi.

– Hyvät herrat kokous on päättynyt, odotan ja luotan siihen että alus sekä miehistö on lähtövalmiudessa viiden päivän kuluttua. Muut voi poistua, Göring sinä jäät.

Muiden poistuessa Göring jäi seisomaan Führerin eteen, joka katseli tätä hetken.

– Odotan selitystäsi. Sanoi Hitler ja taivutti samalla poimimaansa raippaa käsissään.
– Mein Führer, kuljetuksen kanssa oli ongelmia, lisäksi liittoutuneiden vastaiskut on olleet hyvin merkittäviä.
– Göring hyvä, minä ymmärrän kyllä, minä tulen jatkossa henkilökohtaisesti huolehtimaan sinun kuljetuksesta Auschwitziin, mikäli tällainen toistuu, onko selvä?

Göring nielaisi tyhjää ja pyyhkäisi sitten otsaansa. Hitler heilautti kättään merkiksi, että palaveri oli päättynyt.

Göring iski jalkansa yhteen ja poistui sitten salista. Hitlerin sihteerin Gerda Christianin tullessa sisään.

– Haluaako johtaja jotain?

Hitler seisoi ikkunan luona ja katseli ulos pihamaalle, kääntyen sitten kohti sihteeriä.

– Kirjoittakaa seuraava viesti lähetettäväksi Ranskaan.

”Kyyhkysen elinolosuhteet turvatta stop. Noudetaan viikon kuluttua, sovitusta paikasta sovittuna aikana. Ajankohta ja paikka varmistuu myöhemmin stop. Käytännön järjestelyistä tulee tieto myöhemmin stop.”

– Tässäkö oli kaikki? Gerda kysyi.
– Voit poistua, ja sanoa adjutantilleni, että tulee luokseni, saappaani kaipaa puhdistusta.

Hitlerin sihteeri nyökkäsi ja poistui sitten paikalta.

5. Luku
Ranska 29 lokakuuta

Marlene Bismarc katseli ikkunasta ulos, polttaen samalla tupakkia. Muutama päivää aiemmin, maa oli alkanut polttamaan jalkoja, niinpä oli ollut pakko ottaa hatkat. Charlotte Marie niminen nainen oli hävinnyt yhdessä yössä tuntemattomuuteen ja tilalle oli tullut Marlene Bismarc.

– Näkyykö sieltä mitään? Kysyi Jean Pierre puhdistaessaan pistooliaan.
– Mitä sitten pitäisi näkyä Ranskan armeijan osasto vai? Nainen tokaisi hermostuneena.

Jean ei viitsinyt vastata vaan keskittyi tuijottamaan naista.

– Tämä yksitoikkoisuus häiritsee minua. Nainen huokaisi. Sillä hän ei olisi tahtonut olla samassa kohtaa liian kauaa aikaa.
– Eikö se vitun rakkine toimi? Vai mikä tässä nyt on.
– Ehkä ne ei ole saaneet viestiä tai on saaneet, mutta ei ole ehtineet vastata. Totesi puolestaan Bastian, joka oli Jean Pierren oikea käsi ja seurueen radisti.
– Rauhoitu hyvä tyttö, kukaan ei tule etsimään meitä, sitä paitsi meillä on ruokaa pariksi päiväksi, Yves Bartlow vartioi tietä, joten huoli pois.


Marlene oli siirtynyt pöydän ääreen, pyörittäen tupakkiaskia sormissaan.

– Saatat olla oikeassa, joka tapauksessa me muutamme tänä iltana toiseen paikkaan. Nainen totesi.
– Miksi muka, laitetaan takkaan tuli, niin saamme lämpöä tänne, tämä helvetin kosteus ja sade menee luihin ja ytimiin.

Kolmatta päivää jatkunut sade oli muuttanut ilman koleaksi ja maaperän kuravelliksi.

– Jos raapaisetkin tulitikkua, niin takaan, että saat luodin alta aikayksikön kuulan kalloosi, vai etkö muka muista että tämän rötiskön piti olla autio hökkeli.

Jean yritti sanoa väliin jotakin, mikä tosin jäi ajatusasteelle, mielen sopukoihin.

– Etkö muka ole huomannut Morane-Saulnier koneita, jotka alvariinsa pörräävät taivaalla. Mitä luulet niiden ajattelevan jos autiosta mörskästä nousisi savu.
– Olet oikeassa, ehkä parempi niin. – Bastian yritä vielä kerran, ja jos ei onnistu niin pakataan kamat ja häivytään.

Marlene oli kaivanut kartan esiin ja levitti sen nyt pöydän päälle, muun seurueen tullessa tämän läheisyyteen.

– Mitä olit ajatellut?
– Neljän kilometrin päässä näyttäisi olevan jotain, jota voisimme ehkä hyödyntää. Tuumasi Jean Pierre.
– Tiedätkö paikan?
– Jota kuinkin, muistini mukaan siellä on puoliksi palanut ja sortunut rakennus, maasto aika vaikea kulkuista.
– Kuin tehty meitä varten. Marelene tyytyi toteamaan.

Samalla hetkellä kuului kellon helinää.

– Vittu saatana, mitä nyt? Kirosi Jean Pierre ja tarttui konepistoolin.
– En tiedä, mutta jotain todella vittumaista meille, ei Yves turhaan antaisi hälytystä.
– Bastian kerää ne saatanan rojut kasaan, meille saattaa vittu tulla vielä lähtö täältä. Nainen ärjäisi

Seuraavana hetkenä tuvassa kävi hetken melkoinen sutina, kun ryhmä keräsi kamat kasaan. Samaan aikaan Yves juoksi märkää polkua sen kun kerkesi. Jean Pierre meni tätä vastaan.

– No mikä hätänä?
– Kaksi...kaksi partiota...autoa...neljä kummassakin autossa, sekä koira.
– Saatana! Kauanko menee?
– Oikaisin...tietä pitkin...ehkä kuusi...kahdeksan minuuttia.
– Hitto, on toimittava nopeasti
– Bastian, miinoita alue ja tule perässä. Jean Pierre komensi.
– Koira haistaa, ja se seuraa, totesi puolestaan Marlene. Yves anna kivääri minulle ja ota minun varusteeni, ja mene muiden mukana.

Jean Pierre katsoi naista kysyvästi. – Mitä oikein aiot tehdä?
– Teen sen mikä on tehtävä, vauhtia, menkää samaa reittiä, minä tulen perässä, yhdessä Bastianin kanssa, vauhtia saatana!

Marlene kuuli jo autojen jyrinän, kun poistui paikalta suunnaten sitten kohti läheistä metsää. Päästyään metsään näkivät he kuinka kaksi autoa pysähtyi pihaan.

– Jatkakaa eteenpäin me tulemme aivan pian perästä. Nainen sanoi.
– Ei käy, me jäämme tähän.
– Te jatkatte matkaa ja heti. Nainen sanoi nyt jäätävällä äänellä.
– Bastian minulla on sinulle tehtävä, on toimittava nopeasti sanoi nainen. Mene sadan metrin päähän, ja iske tämä keppi pystyyn, ja laita tämä kangassuikale siihen, palaa heti takaisin viisikymmentä metriä ja painaudu maahan, onko selvä?
– Miksi ihmeessä?
– Ei ole aikaa selittää mene!

Samalla hetkellä kuului voimakas räjähdys, kun asetettu miina räjähti.

– NYT!
Samalla hetkellä Bastian lähti liikkeelle. Nainen katseli tapahtumia silmä kovana ja latasi sitten kiväärinvalmiiksi ja asetti tähtäimen sataan metriin. Samalla hetkellä nainen näki kuinka koira päästettiin irti, ja tämä syöksyi heti heitä kohti. Räjähdys oli harventanut joukkoa neljällä. Jäljelle jääneet seurasivat koiraa, joka oli saanut vainun.

Bastian oli saanut kepin isketyksi maahan ja juoksi kuin raivopäinen kohti metsää.
”Saatanan pässi maahan ja heti!” Nainen mietti hetken tilannetta ja laukaisi sitten kiväärin kohti Bastiania, joka vasta nyt tajusi heittäytyä maahaan, raivostunut koira kintereillään. Nainen latasi nopeasti uudelleen, ja otti vakaan asennon, oli osuttava kerralla.

Nainen tarkisti tuulen suunnan kangassuikaleesta, joka riippui tyvenen merkkinä… seuraavat sekunnit oli yhtä kidutusta...Bastian melkein tunsi koiran kuuman verenhimoisen läähätyksen niskassaan.

Juuri kun koira oli loikkaamassa Bastianin kimppuun, nainen laukaisi ja raivoisan hurtan ilmalento päättyi kuperkeikkaan, luoti keskellä rintaa.

Seuraavassa hetkessä sadekuuro sai rinnalleen luotikuuron, joka ropisi pitkin läheistä metsikköä. Marlene teki uuden latausliikkeen ja seuraava laukaus kaatoi innokkaimman takaa ajajan. Samalla hetkellä Bastian oli käännähtänyt ympäri ja aloitti oman soolonsa, kaataen kaksi muuta takaa-ajajaa lyhyellä luotisuihkulla. Viimeisenä tullut takaa-ajaja katsoi viisaimmaksi ottaa tuntumaa, mutaiseen maaperään, perääntyen sitten paikalta.

Bastian oli päässyt turvallisesti metsänlaitaan, huohottaen raskaasti.

– Saatana, että se oli lähellä!
Nainen katsoi tuimasti aukiota, ja teki latausliikkeen, ollen tukevassa polviasennossa. Samalla hetkellä kivääri paukahti uudelleen, Bastian kääntyi taaksepäin ja näki kuinka nuori sotilas putosi polvilleen.
– Lähellä ollutta ei noteerata, totesi nainen ja hymyili tuimasti. Mennään, muut odottavat meitä.

Jean Pierre oli kuullut laukaukset ja pysähtyi sitten miettimään tilannetta.
”Vittu jos mitään ei tapahdu seuraavan kymmenen minuutin kuluessa, hän kääntyisi takasin, ja menisi katsomaan, mitä oli tapahtunut.”

– Miksi tulitte takaisin? Kysyi nainen Jean Pierren tullessa takaisin.
– Tulimme katsomaan miten teille on käynyt.
– Kuten näkyy, mutta jatketaan matkaa, että ehdimme.

Seurue pyörähti ympäri ja lähti sitten jatkamaan matkaa, Yvesin johdolla. Maasto kävi vaikeakulkuisemmaksi, ja seurueen oli pysähdyttävä vähän väliä, Marlenen hoputtaessa seuruetta jatkamaan.

– Meidän on jatkettava matkaa, nimittäin partiokoneet huomaavat varmasti ruumiit ennen pitkää.
– Olet oikeassa, totesi Jean Pierre.

Matkalaiset keräsi pakkaukset selkäänsä ja lähti taivaltamaan matkaa uudelleen. Jean Pierre vilkaisi karttaa ja näytti sitten kädellään uuden suunnan.

– Kolme kilometriä tuohon suuntaan, reilun tunnin kuluttua saapuivat he korkean kallion laelle.

Jean Pierre osoitti suoraan eteenpäin, reilun kolmensadan metrin päässä sijaitsi puoliksi tuhoutunut autiorakennus sekä muutama pienempi romahduspisteessä oleva rakennus.

– Yves, Jean, menkää tutkimaan ja varmistakaa alue, toinen tulee kertomaan, kun kaikki on ok, selvä?

Jeanin teki mieli sanoa jotain, mutta tyytyi sitten nyökkäämään myöntymisen merkiksi. Parivaljakon lähdettyä matkaan Marlene asettui mukavaan asentoon kitukasvuisen puunjuurelle. Bastian puolestaan viritti johdot ympäröiviin oksiin ja kokeili sitten yhteyttä. Radiolähettimestä kuului ainoastaan epämääräistä särinää ja sähinää kunnes...

– Kotka kuulee, kotka kuulee…

Nainen terästäytyi heti.

– Kyyhkynen kuulee kotkaa, kuuleeko kotka...kyyhkynen kuulee…
– Kotka kuulee...kuuleeko kyyhkynen?...
– Kyyhkynen kuulee… odottaa ohjeita…
– Kotka kuulee ja kuittaa...Tarkat ohjeet tulee myöhemmin…
– Kyyhkynen kuittaa...lisäohjeet kotkan laskeutumisajankohdasta...kuuleeko kotka?
– Kotka kuulee ja kuittaa...laskeutumisaika kuuden päivän päästä...Kyyhkynen omillaan siihen asti...Kuuleeko kyyhkynen?
– Kyyhkynen kuittaa, loppu.
– Kotka kuittaa, loppu.

Marlene sytytti tupakan palamaan, imien sitten voimakkaasti. Bastiannin kääntyessä naisen puoleen, joka mietti tilannetta.

– Tuli ilmeisesti ongelmia, mitä tehdään?
– Yritetään pysyä hengissä, nainen tyytyi toteamaan.

Samalla hetkellä Jean Pierre oli tullut takaisin.

– Alue tutkittu ja varmistettu, miten täällä? Saitteko yhteyden kotkanpesään.
– Saatiin. Kotka laskeutuu kuuden päivän kuluttua.
– Tuliko mitään muita ohjeita?
– Ei juurikaan, tarkemmat ohjeet myöhemmin.


Maahan saatana! Karjaisi Jean. Samalla hetkellä lensi yli kaksi Morane-Saulnier konetta.

– Hitto huomasivatkohan he meitä?
– Sitä on tässä turha murehtia, lähdetään matkaan. Nainen totesi.

Seurue lähti taivaltamaan rivakkaa tahtia, kunnes lopulta seurue pääsi perille. Marlene kävi nopeasti paikat läpi, yhdessä Jean Pierren kanssa.

Yves puolestaan teki pikaisen arvion heidän ammuksista ja muista tarvikkeista. Bastianin mennessä vartioon.

Puoli tuntia myöhemmin kolmikko oli siirtynyt hökkelin ainoaan suojaiseen kohtaan, joka sekin oli osittain romahtanut.

– Käydään läpi varustetilanne, totesi Jean Pierre
– Konepistooliin kolme lippaallista, kivääriin parikymmentä, pistoolin viisi lippaallista, reilu kilo räjähteitä, viisi kranaattia, muonaa pariksi päiväksi.

Marlene katseli huolestuneena auki levitettyä karttaa. Jean Pierren tullessa tämän viereen.

– Mitä mietit?
– Olemme neljänkymmenen kilometrin päässä rannikolta, mikäli yhtään osaan aavistaa, niin kotkanpesästä tulee määräys, että meidän tulee siirtyä rannikolle, josta meidät noudetaan.
– Hitto! Tarkoitatko, että olemme lähteneet väärään suuntaan?
– Sitä juuri, ja meillä on aikaa kuusipäivää aikaa siirtyä.

Jean Pierre haroi leuassa ollutta parransänkeä. —Muona ei riitä kuudeksi päiväksi.
– Totta, mietitään sitä jossain vaiheessa. Nainen tyytyi toteamaan.
– Entä ne jotka jäi peräämme?
– Heistä koituu vielä harmeja, sade tosin huuhtoo jäljet, melko varmasti toiminta
tulee kiihtymään. Marlene tyytyi toteamaan.
– Miten järjestymme? Kysyi puolestaan Yves.
– Meidän kannattaa hajaantua, varmuuden vuoksi.
– Siimat kahdensadan metrin päähän. Sanoi puolestaan Jean Pierre kokeneena sotilaana, jonka sotilasura oli vaihtunut partisaani toimintaan.

Syötyään päiväannoksensa seurue hajaantui kukin omille tahoilleen. Jean Pierre valitsi hieman sivummalla sijaitsevan rakennuksen, joka oli osittain romahtanut.

Yves oli valinnut itselleen vanhan navetan, jonka yliselle oli jäänyt ylivuoteisia heiniä. Bastianin jäädessä rakennuksen alakertaan. Marlene oli puolestaan jäänyt isoimpaan rakennukseen, jonka toinen pääty oli saanut osumia.

6-Luku
Kiel 2.Marraskuuta

Klaus Riedman katseli yhdessä Karl Dönitzin kanssa keskeneräistä alusta, joka oli kuivatelakalla telineiden varassa. Aluksen ympärillä kävi armoton kuhina, kaikki oli tietoisia Führerin toiveesta, joka pikemmin oli käsky kuin toive, että kyseinen alus olisi lähtövalmiina sovittuun aikaan.

– Mitä arvelet?
– Ei taida olla parempaakaan vaihtoehtoa. Tyytyi Riedman toteamaan. Onko alusta ehditty testaamaan?
– Ei sitten metriäkään.

Klaus puhalsi ilmaan ja nosti takin kaulusta korkeammalle, kylmä pohjoinen viima sai ilman tuntumaan kylmemmälle, kuin mitä todellisuudessa oli, alus jota ei oltu testattu ja miehistö joka ei ollut kertaakaan merellä.

Riedman oli kävellyt yhdessä ylipäällikön kanssa aallonmurtajalle, josta he katselivat valtoimenaan vaahtoavaa merta.

– Talvimyrskyä tulossa, kyyhkysen pelastusyritys tällaisissa olosuhteissa on sulaa hulluutta.
– Tiedän, mutta johtaja ei tiedä sitä.
– Entä miehistö?
– Luftwaffen kuljetuskone tuo ne huomenna tänne.
– Konepäällikkö ja perämies tulee hetken kuluttua.

Parivaljakko oli palanut aluksen luokse, jossa heitä vastaan asteli nuori yliluutnantti, jonka vastuulla oli aluksen kunnostaminen.

– Herr general, kapitän, alus U-375 on viittä vaille valmis. Ainoastaan aluksen asennettava aseistus puuttuu.
– Kiitoksia luutnantti, hyvää työtä,poikkeuksena normaalin aseistukseen, että kahdeksan torpedon sijaan neljä torpedoa.

Luutnatti iski saappaat yhteen ja poistui sitten paikalta jakamaan käskyjä.

Samalla hetkellä tumma virka-auto kaartoi satamalaiturille, pysähtyen heidän eteen. Autosta kompuroi kaksi miestä, joka molemmat oli kännissä.

– Heil Hitler sopersi miehistä toinen, toisen pidellessä tätä jota kuinkin pystyssä.

Riedman saapui miesten eteen ja katsoi näitä vihaisesti.

– Jumalauta upseerit, mitä vittua tämä tarkoittaa?
– Herr kapitän, me kävimme hieman ottamassa huikkaa, kun huomenna kuulema lähdemme matkaan.
– Teillä on tasan kuusi tuntia aikaa selvittää päänne, tai minä sidon teidät tuon peltipurkin perään kiinni ja uitan teidät, onko selvä?
– Selvä on herr kapitän.
– Häipykää minun silmistäni!

Kaksikko lähti kompuroimaan huojuvin askelin hieman kauemmaksi. Karl Dönitz katsoi nuorta kapteenia kysyvästi.

– Minun päällystöni, ensimmäinen perämies ja konepäällikkö
– En tahtoisi olla sinun housuissa, joka tapauksessa toivotan onnea matkallesi, suotuisia ilmoja ja merivirtauksia.
– Kiitos, niitä tarvitaan. Totesi Riedman ja puristi sitten ylipäällikön kättä.

Hyvästeltyään toisensa, Dönitz palasi autoon ja poistui sitten paikalta. Riedman katseli kun mekaanikot ahersivat aluksen kimpussa. Siellä täällä oli ruosteisia länttejä ja alus muistutti lähinnä uppoamispisteessä olevaa roskapönttöä.

Nuori luutnantti oli tullut uudelleen Riedmanin luokse.

– Herr kapitän, alus on valmiina laskua varten, tahdotteko tulla seuraamaan toimenpidettä.
–Kiitos luutnantti, tulen mielelläni.

Kaksikko seurasi kuinka kuivatelakan sulkuportti avattiin ja merivesi pääsi valumaan huoltoaltaaseen. Reilun tunnin kuluttua alus kellui vakaasti laituriin kiinnittyneenä.

– Kapitän Riedman, alus valmiina vastaanottoanne varten.
– Kiitos luutnantti, totesi Riedman ja asteli asetettua kulkusiltaa pitkin alukseen.

Aluksen yleisilme oli juuri sellainen kuin mitä osasi odottaakin, siellä täällä oli pölyä ja likaa. Riedman tarkisti silmämääräisesti aluksen johdotuksen, rottien tehtyä tuhoja siellä täällä.

– Kuinka paljon alusta on onnistuttu korjaamaan?
– Herr kapitän, ainoastaan suurimmat kohdat. Kuten ohjaus, paineentasaus järjestelmät, sekä navikointi, niin ja aluksen akkukennosto, lisäksi aluksen johdotus.
– Entä vesitankin tiiviys?
– Herr kapitän, sitä ei ole ehditty tehdä… mutta mittareiden mukaan…
– Onko koneita käynnistetty?
– Sitä ei ole ehditty suorittaa…

Riedman siveli periskoopin kahvaa, kuinka hyvältä se tuntuikaan, siitä oli kahdeksan kuukautta kun hän viimeksi oli koskenut periskooppiin.

– Me käynnistämme sen nyt. Käykää hakemassa konemestari ja muutama mekaanikko tänne.

Luutnantti Herbert Stoller katsoi Riedmania silmiin kasvot haudan vakavana, poistuen sitten paikoiltaan. Runsaan viiden minuutin kuluttua konemestari oli tullut sisään aluksen mukana muutama mekaanikko.

– Käynnistetään koneet! Komensi Riedman
Hetken päästä alkoi kuulumaan metallinkirskuntaa, Riedman oli tarttunut periskoopin kahvaan, kuunnellen moottorista kantautuvaa epätoivoista valitusta.

Kunnes ääni vaimeni kokonaan. Riedman odotti muutaman minuutin.

– Uudelleen! Jälleen kuului epäsäännöllistä metallinkirskuntaa.

Konemestari antoi tiukkoja ohjeita mekaanikoille, jotka yrittivät epätoivoisesti saada alusta käyntiin.

– Uudelleen, pakkosyötöllä sylintereihin! Komensi Riedman

Tällä kertaa moottorista kantautuva ääni oli hieman erilainen, kunnes lopulta aluksen moottorit heräsi henkiin. Epäsäännöllinen käynti ravisti aluksen runkoa niin että tämän runko nitisi ja natisi liitoksissaan.

– Stabiloidaan käynti!
Mekaanikot ahersi hiki hatussa pimeiden sylinterien kimpussa, kunnes viimein kaikki kaksi kymmentä neljä sylinteriä oli toiminnassa, ja aluksen käynti tasoittui. Riedman meni aluksen kannelle ja antoi merkin irrottaa alusta paikoillaan pitävät köydet. Myös luutnantti oli tullut kannelle.

– Mennään takaisin! Komensi Riedman

Luutnantti laskeutui portaita pitkin alas kapteenin seuratessa tätä.

– Käynnistetään aluksen sähköjärjestelmä! Samalla hetkellä aluksen sisällä välkehti valoja siellä täällä. Aluksen sulakekaapissa kuului rätinää, ja osa lampuista räjähti.

– Sammutetaanko sähköjärjestelmä? Kysyi Stoller
– Ei! Korjataan myöhemmin.

Riedman kuunteli dieselkoneiden pauhaamista, kuinka hän oli kaivannutkin tuota rytmikästä mäntien tahtia.

– Periskooppi ylös! Samalla hetkellä periskooppi nousi hieman nytkähdellen ylös.
– Korjattava! Totesi Riedman.
Stoller iski saappaat yhteen.

– Entä torpedo luukut, onko testattu?
– Ikävä kyl…
– Ei selityksiä luutnantti, testataan!
– Luukut ykkönen ja kakkonen auki!

Stoller veti vivuista mutta mitään ei tapahtunut.

– Jumissa kapitän.
– Uudelleen!

Luutnantti yritti uudelleen, mutta turhaan. Riedman kirosi hiljaa mielessään.

– Luukut kolme ja neljä auki
–Herr kapitän, avataan luukut kolme ja neljä, hetkeen ei tapahtunut mitään, kunnes kuului metallin hermoja raastavaa kitinää.
– Kapitän Riedman, kolmos ja nelos luukku avauttu.
– Suljetaan!
Jälleen kuului teräksen kitinää, kun luukut sulkeutui.
– Torpedo luukut kolmen ja nelonen suljettu.
– Noustaan pintaan.

Luutnantti Stoller ryhtyi toimenpiteisiin pintaan nousua varten. Alus nousi pikku hiljaa veden pinnalle.

– Avataan luukut!
– Luukut avattu, herr kapitän.

Hetkeä myöhemmin Riedman katseli alusta laiturilta ja piteli kaulusta ylhäällä.

– Luutnantti Stoller, puutteet korjattava vuorokauden kuluessa, odotan aluksen toimivan, kuten sen pitääkin.

Stoller iski saappat yhteen ja nosti sitten käden lippaan.

– Kapitän Riedman, alus on valmiina kun lähdön aika koittaa.
– Luutnantti Stoller, tuon halusin kuulla. Riedman ja iski saappaat yhteen.

Samalla hetkellä laivaston lähetti tuli kapteenin luo, joka katsoi lähettiä kysyvästi. Jälleen kuului tutuksi tullut kopsaus, kun lähetti iski saappaat yhteen.

– Herra kapitän! Teitä odotetaan.
– Kuka odottaa?
– Luftwaffen kuljetuskone on laskeutunut, ja itse Göring toivoi teitä vastaanottoon.
– Hyvä on, mennään sitten.

7. -Luku
Ranska 2. Marraskuu

Raphael Montpilerin maailma mureni silmissä, kun hän luki salaisen osaston tutkintopöytäkirjan, jonka mukaan kapteeni Maurice ja muutama päivä aiemmin löydetty luutnantti, oli tapettu samalla pienoispistoolilla. Sisäinen tutkimusosasto oli tehnyt perusteellisia tutkimustyötä, ja haastatellut jopa asian tiimoilta madam Bonnewilen tyttöjä. Tutkimuksen yhteydessä oli noussut erään viehättävän naisennimi. Montpiler ei ollut uskoa lukemaansa, nimittäin epäilemättä kyseessä saattoi olla sama nainen, jonka kanssa Montpiler oli ollut usein tekemisissä.

Salaisen osaston päällikön Didier Arwingin määräyksestä naisesta oli annettu pidätysmääräys välittömästi. Montpiler luki pöytäkirjan viimeisen kappaleen uudelleen, eikä voinut uskoa lukemaansa.

” Tutkimuksissa esiin tulleiden seikkojen vuoksi, salainen osasto on tehnyt tiivistä yhteistyötä Britannian M-15 osaston kanssa. Yhteistyön tuloksena on selvinnyt, että kyseistä naista on syytä epäillä kylmäveriseksi kolmannenvaltakunnan vakoojaksi. Näin ollen olen nainen tulee vangita välittömästi.”

Montpiler ei tiennyt mitä tehdä, hänen yhteys kyseiseen naiseen ei saanut paljastua missään nimessä, muutoin piru perisi hänet.

Samalla hetkellä ovelta kuului terävä koputus.

– Sisään!
Sisään asteli Montpilerin adjutantti.
– Niin?
– Aulassa odotetaan teitä.

Montpiler nielaisi nyt tyhjää. —Tiedätkö asiaa, kuka odottaa… änkytti Montpiler hätäisesti.

– Didier Arwing salaisen osaston päällikkö sekä sisäministeriön henkilö, jonka nimeä en tiedä. Asiaa en tiedä.

– Ohjaa heidät luokseni. Totesi Montpiler vakavana.
– Hrm...sain sen käsityksen, että he odottavat teitä.
– Minuako, miksi ihmeessä?
– En tiedä, ei kertoneet asiaansa.
– Hyvä on kerro että tulen hetken kuluttua, kirjoitan sitä ennen yhden kirjeen.
– Hyvä on! Adjutantti tyytyi toteamaan ja poistui sitten paikalta.

Raphael Montpiler tarttui kynään ja paperiin, raapustaen sitten nopeasti paperille muutaman lauseen. Saatuaan kirjeen valmiiksi, mies puki takin ylleen ja poistui sitten huoneesta.

– Montpiler, kuinka voin olla avuksi?
– Simon Flauber sisäministeriöstä, pahoittelen, että joudumme vaivaamaan sinua tällä tavoin.

Komentajaa tunsi kuinka tuskanhien karpalot kihosi hänen otsalle. Tosin tämä oli odotettavissa, mutta että näin pian.

– Hyvät herrat, voinko toimittaa erään tärkeän kirjeen adjutantilleni.
– Totta kai, kaikin mokomin.

Montpiler riensi avustajansa luokse, ja antoi tälle tarkat ohjeet kuinka toimia, jonka jälkeen palasi kaksikon luokse.
– Menemmekö? Kysyi nyt puolestaan Didier Arwing
– Minä olen valmis.

Miehet astuivat pihalla odottavaan autoon.
– Mikä on tämän tapaamisen tarkoitus? Yritti Montpiler
– Tapaamme eräitä hyvin merkittäviä henkilöitä, salaisen osaston päämajassa.

Reilu puolituntia myöhemmin istuivat he Ranskan sisäisen turvallisuuden päämajassa. Suuren pöydän ympärille oli kokoontunut valtion ja armeijakunnan korkea-arvoisia henkilöitä, joiden seurassa Montpiler tunsi itsensä koulupojaksi.

– Raphael Montpiler, tiedättekö miksi olette täällä?
– Rehellisesti sanottuna olen hämmästynyt, ilmeisesti kuitenkin jonkin hyvin merkittävän asian johdosta.
– Tietojemme mukaan teidät on nähty tämän viehättävän naisen seurassa, tunnistatteko hänet? Mies kysyi näyttäen sitten naisen valokuvaa. Teidät on nähty hänen seuranaan.
– Olen tavannut kyseisen daamin yhden kerran, onko siinä jotain erikoista?
– Tietojemme mukaan kyseinen nainen on hyvin vaarallinen ja on syytä olettaa, että kyseinen nainen on kolmannen valtakunnan vakooja.

Montpiler korjasi kaulusta saadakseen aikaa miettiä tilannetta, olisi turhaa kiistää väistämätöntä totuutta.
– Myönnättekö tuttavuutenne kyseiseen naiseen?
– Sanotaanko olen ollut yhteydessä kyseiseen daamiin.
– Raphael Montpiler, se on ollut hyvin edes vastuuntunnotonta, esiin tulleiden seikkojen johdosta on syytä olettaa teidän syyllistyneen maanpetturuuteen, tiedätte varmaan tuomion maanpetturuudesta.
– Olen tietoinen kyseisestä syytteestä ja sen ankaruudesta.
– Koska kyseinen nainen on kadonnut, niin häntä ei voi kuulustella, mistä syystä maanpetturuus syytteelle ei ole perusteita, sen sijaan sisäisen osaston lausuman ja tämän neuvoston päätöksellä, suosittelemme, teidän Raphael Montpiler vetäytyvän nykyisestä asemasta ja tehtävästä tutkinnon ajaksi.

Montpiler poimi nenäliinan ja kuivasi otsaansa, korjaten samalla asentoa.

– Lisäksi olemme saaneet tietoomme raportin kahdeksan sotilaan menetyksestä, on syytä olettaa, että asialla olisi ollut partisaani joukkio.
– Siitä minä en ole tietoinen millään muotoa, selitti Raphael Montpiler, kiemurrellen samalla tuolissa.
– Tieto tapahtuneesta tuli juuri hetki sitten, minkä johdosta paikalle on lähetetty kahdenkymmenen neljän sotilaan joukko-osasto.
– Kuulusteluiden ajaksi teidät on määrätty sisäisen komission valvontaan, kysyttävää?
– Ei ole. Vastasi Montpiler napakasti.
– Siinä tapauksessa palaveri on päättynyt, vartijat! Saattakaa komentaja Montpiler valvontaosastolle.

Montpiler nousi ylös säilyttäen näennäisen tyyneytensä, vaikka tämän sisällä velloi tunteet laidasta laitaan. Samalla hetkellä ovesta asteli sisään kaksi kookasta vartijaa.

– Monsieur Monpiler, olette varmaan tietoinen syytteen vakavuudesta, osaatte varmasti vetää oikeat johtopäätökset syytteen vakavuudesta, jatkoi vielä Didier Arving
– Voitte luottaa siihen...Totesi Montpiler ja poistui huoneesta vartijoiden saattamana.

Rakennuksen ulkopuolella odotti tumma pakettiauto, Montpiler ohjattiin autontakaosaan, missä ei ollut lainkaan ikkunoita. Runsaan tunnin kuluttua auto viimein pysähtyi, erään ankean näköisen rakennuksen eteen. Montpiler tiesi kyllä mikä rakennus oli kyseessä.

Usein autokyyti oli loppunut aiemmin ja yleensä jonkun hiekkakuopan äärelle, jolloin kyydissä ollut matkustaja oli vapautettu, ja kehotettu siirtymään hiekkakuopan reunalle.

Jonka jälkeen oli kuulunut ainoastaan laukaus ja matkalaisen matka päättyi hiekkamontun pohjalle.

Montpiler saatettiin harmaan rakennuksen uumeniin ja ei aikaakaan kun tämä istui pienessä kopissa, asepuvun tämä oli saanut pitää, mikä oli ylemmän upseerin etuoikeus, muihin säilössä olleisiin.

Mies katseli pientä pöytää, joka täytti osan pienestä kopista. Pöydän päällä oli raamattu sekä paperia ja kirjoitus tarvikkeet.

Montpilerilä ei ollut mitään tietoa, kuinka kauan hän tulisi säilössä olemaan, varmaa oli ainoastaan se, että häntä syytettiin maanpetturuudesta, ja josta tuomio olisi teloitus, hirttämällä.

Niin kauan ei olisi mitään hätää, kun vaarallinen vakooja ei jäisi kiinni. Jostain syystä Didier Arvingin viimeiset sanat oli syöpyneet mieleen.

”Monsieur Montpiler, olette varmaan tietoinen syytteen vakavuudesta, osaatte varmasti vetää oikeat johtopäätökset syytteen vakavuudesta.”

Mies kirosi itsekseen, hän oli antautunut inhimillisten tunteiden valtaan, ja antautunut lihanhimon valtaan, mikä oli hänen kaltaiselle korkea-arvoiselle upseerille anteeksi antamaton virhe. Kaikista vitun huorista hän oli narahtanut kolmannenvaltakunnan eliitti huoravakoojan pauloihin.

Mies kosketti vasemman käden hihansuussa olevaa pientä kohoumaa, katsellen samalla pienestä luukusta syksyistä ilmaa. Pieni kohouma oli myrkkykapseli, joka oli korkea-arvoisten upseerien vakiovaruste, siltä varalta että tilanne kävi sietämättömäksi.

Samassa kopin ovi avautui ja sisään asteli vankilapastori raamattu kädessä.

– En tiennyt asian olevan noin paha, vielä tässä vaiheessa, totesi Montpiler leikkisästi, asiasta josta leiki oli kaukana.
– Ystävä toveri hyvä, elämme kriittisiä aikoja, ja ennusmerkit on huonot, tahtoisitko veliseni avata sydäntäsi ja keventää raskasta taakkaasi.
– Pastori hyvä, minä kyllä kutsun sinut paikalle kuuntelemaan, kun on sen aika. Tyytyi Montpiler toteamaan.

Pastori Jerome katsoi pitkin nenän vartta Montpileriä ja nousi sitten seisomaan.

– Toveri hyvä, mikä liekään syntisi taakka, niin jumala armahtaa kyllä.
– Kiitos pastori pidän rohkaisevat sanasi ajatuksissani ja jumalan sanoman sydämessäni, hurskasteli Montpiler vuorostaan.

Tämän jälkeen Jerome poistui pidätetyn kopista.

Mies siirtyi pöydän ääreen ja avasi vihkon ensimmäisen sivun esiin.

”2.11 Tänään tapahtui se, mitä ei koskaan olisi saanut kohdalleni tapahtua. Pelkään pahoin joutuvani maksamaan korkeimman hinnan, inhimillisen heikkoudesta, johon olen syyllistynyt. Kaikki toimenpiteet viittaavat siihen, että minut on tuomittu kuolemaan maanpetturuudesta.” Raphael Montpiler.

Mies laski kynän vihkon päälle ja asettautui sitten sängylle makaamaan.

7. Luku
Ranska 5. Marraskuuta

Bastian katseli taivaalle, jossa kaarteli pari Morane-Saulnier konetta aivan kuin etsien jotain. Myös Yves oli pannut merkille koneiden kaartelun.

– Ei taida olla epäselvää mitä etsivät?
– No ei varmasti, mene kertomaan muille tilanteesta, ja varo helvetissä paljastamasta itseäsi, saattaa olla etteivät he tiedä tarkkaa sijaintiamme.
– Entä sinä? Otatko sillä aikaa yhteyden?
– Idiootti! Luuletko ettei fransmannit osaa muka peilata! Mehän jäätäisiin oitis kiinni. Mene nyt saatana, aikaa ei ole hukattavaksi. Nimittäin jossain vaiheessa tulee kiukkuisia patongin pureskelijoita taivaalta.
– Tarkoitatko?
– Aivan varmasti, ja voin lyödä vaikka vetoa siitä.
– Hyvä on, uskon sinua kun olet korkeampi upseeri kuin minä.
– Sen vuoksi juuri lähdet nyt siitä ja vitun liukkaasti.

Yves otti kiväärin ja suuntasi kiireen vilkkaan toisten luokse, jotka oli kolmen sadan metrin päässä, korkean kasvillisuuden suojissa. Jean Pierre hätkähti kun huomasi miehen takanaan, kun tämä oli nussimassa Marlenea antaumuksella.

– Mitä helvettiä! Jumalauta pässi, etkö näe että meillä on tässä käynnissä pyhätoimitus, jota ei saa häiritä, vai tahdotko tulla liukkaille.
– Sori boss, tuli ongelmia, pelkäänpä, että joudutte keskeyttämään hrm...kyseisen toimituksen. Ilmoitti Yves vakavana.
– Voi saatana! Kirosi Jean Pierre. Minulla on vittu latinki piipussa, ja minä en saatana tykkää siitä että kuti jää piippuun.
– Ota se nyt pois sieltä reiästä, Marlene puolestaan totesi. Laukaise suuhuni.

Mies kiskaisi limaisen suonikaan kyrvän turpeasta vitusta, ja työnsi vaappuvan kyrvän sitten naisen suuhun, joka alkoi imemään posket lommolla. Yves ei meinannut malttaa pysyä paikoillaan vaan liikehti hermostuneesti.

– Jumalauta liikettä nyt saatana, ei tässä ole aikaa koko päivä, lutkuta sitä kyrpää nyt, että päästään menemään.

Marlenen taitava suuhoito teki tehtävänsä varsin tehokkaasti, ja ei aikaankaan kun miehen mällit lensi naisen kasvoille.

– Saatana! Seuraavalla kerralla on minun vuoroni!
– Katsotaan sitä sitten, nainen tyytyi toteamaan.
– Näytä sitten tietä, me tullaan perässä.

Muutaman minuutin kuluttua nelikko oli kasassa erään pusikon suojissa. Jean Pierre katsoi kysyvästi Bastiania, joka näytti huolestuneelta.

– No mikä tilanne?
– Fransmannien koneet on kaarrelleet jonkin aikaa lähes samalla kohtaa, mistä lähdimme, ettekö muka jumalauta huomanneet mitään?
– Tuota meillä oli hieman muuta juttua silloin, tyytyi Jean Pierre toteamaan. Yvesin virnuillessa sivummalta.
– Mitä arvelet? Totesi nyt puolestaan Marlene.
– Luulen, että kohta sataa niskaan Fransmanneja.
– Helvetti!! Mitä tehdään?
– Ai mitä? Otetaan saatana hatkat. Paljonko luulet että, olemme tulleet?
– Arvioisin, että parikymmen pintaan.

Jostain etäämpää alkoi kuulumaan lentokoneen ääntä, nelikko terästi kuuloa. Ääni oli selvästi toisenlainen kuin aiemmin.

– Mitä minä sanoin, sieltä tulee kuljetuskone.
– Paljonko vielä matkaa rannikolle?
– Ehkä viisitoista, kaksikymmentä, onko muuten varmaa, että kotka laskeutuu rannikolle? Meinaan ettei tule turhaa matkaa.
– Turha sitä on saatana tässä vaiheessa miettiä. Vastasi nainen tiukasti. Onko kotkanpesästä kuulunut mitään.
– Ei sitten inahdustakaan.
– Helvetti!
–Jäämmekö odottamaan Fransuja, vai lähdemmekö?
– Lähdetään, emme ehdi kuitenkaan tänään rannikolle.

Nelikko lähti taivaltamaan melko rivakkaa tahtia Bastianin johdolla. Korkeaksi kasvanut ruohikko kasvillisuus peitti heidän kulkunsa maasta käsin, muttei suinkaan ilmasta katsoen.

– Saatanan pöljät, meidän yritettävä kovempaan maastoon, tätä menoa meidät huomataan ja oitis koneista. Sähähti Marlene. Sano Bastianille, että ottaa suunnan tuonne kalliolle, nainen sanoi ja osoitti vasemmalle viistoon.

Bastian käänsi kävely suunnan kohti kalliota, joka nousi loivasti ylöspäin.

– Bastian laita pari kranaattia tuohon polun päähän, varmuuden vuoksi, ties vaikka joku fransu menisi lankaan. Jean Pierre totesi.

Bastian toimi ammattimaisen tehokkaasti ja ei aikaakaan, kun miinoitus oli valmis. Marlene seurasi vierestä miehen määrätietoista työskentelyä.

– Jatketaan parin tunnin kuluttua tulee pimeätä, ja ennen sitä pitää löytää yösija, näkyikö kartasta mitään sopivaa paikkaa?
– Kuuden kilometrin päässä näytti olevan jotain.

Nainen vilkaisi miestä ohimennen, kun nämä taivalsivat rinnakkain, Yvesin varmistaessa selustaa. Jälleen kuului jostain kaukaisuudesta koneenääntä, tällä kertaa kuitenkin erilaista ääntä.

– Vilkasta ilmatoimintaa.
– Turpa kiinni! Hiljaa!! Marlene sähähti tiukasti.
– Helvetti jotain on tekeillä, tuo kone ei nimittäin ole Fransujen. Hys!!

Samalla hetkellä ääntä seurasi koneentykkien papatus.

– Jumalauta! Jollei tuo kone ole Luftwaffen, niin ei sitten mikään, siunattu olkoon Göring ja hänen lintunsa.

Samalla hetkellä metsän takaa ilmestyi kone, jonka kylkiä koristi natsisaksan tunnukset.

– Kuljetuskone, mitä helvettiä tämä taas nyt on?
– Ei pienitäkään tietoa, ehkä se selviää aikanaan.
– Jospa noutaja tulee…
– Turpa kiinni tai noutaja tulee ennen kuin arvaatkaan, ja jos me tähän jäädään ihmettelemään, niin noutaja tulee aivan varmasti. Totesi nyt Jean Pierre.
– Saatana koneesta tippuu jotain, näettekö?
– Siinä tuli muuten vastaus kysymykseesi, me saatiin lahjoja johtajalta. Bastian osaatko arvioida suunnan ja etäisyyden?

Kokenut radisti ja suunnistaja katseli tarvikekapselia, kun tämä leijui hitaasti alaspäin.

– Reilu puolikilometriä tuohon suuntaan.
– Hyvä! Menkää pojat hakemaan paketit.

Bastian ja Yves oli lähdössä, kun nainen tokaisi tiukasti.

– Seis! Kukaan ei inahdakaan siihen suuntaan, onko selvä!
– Mitä helvettiä meinaat! Meillä ei ole muonaa eikä yhtään mitään muutakaan.
– Siksi juuri! Fransut, saattavat tietää asian, ja tuo on meille tarkoitettu ansa.
– Oletko järjiltäsi?
– Päinvastoin! Mitä luulet, olisiko kuljetuskone muka päässyt karkuun kahta Morane-Saulnier konetta, vallankin, kun nämä oli ahterissa kiinni?
– Teistä minä en tiedä, mutta minä ainakin menen sinne. Totesi Jean Pierre tiukasti.
—Saatanan hölmö! Sen kun menet, mutta varusteet jätät tänne. Sinulla on puoli tuntia aikaa, odotamme sen aikaa. Marlene vastasi tiukasti.
—Hyvä on! Te olette hölmöjä! Hölmöjä kuuletko! Sanoi mies ja lähti taivaltamaan kapselin suuntaan.
– Mieluummin hölmöinä eläviä, kuin hölmönä kuolleita. Huikkaisi nainen takaisin.

Kolmikko jäi katsomaan kun Jean Pierre erkani nopeasti toisista, häviten lopulta pusikkoon. Yves katsoi ensin naista ja sitten Jean Pirreä, josta ei näkynyt enää mitään.

– Lähdetään! Sanoi nainen kylmästi.
– Mitä?! Meidänhän piti odottaa Jean Pierren paluuta?
– Yves, katso minua! Jean Pierre ei palaa, ymmärrätkö ei palaa.

Kolmikko katsoi hetken toinen toisiaan, sanomatta sanaakaan. Nainen huomasi miesten epäuskoiset ilmeet, ja otti sitten ohjakset käsiin.

– Hyvä on odotetaan viisitoista minuuttia.

Tulevat minuutit, oli tuskastuttavan hitaita. Seuraavassa hetkessä kapselin putoamispaikan suunasta kuului laukaus.

– Siinä tuli vastaus. Jatkammeko matkaa?
– Jatketaan kuului yhdestä suusta.

– Bastian, ota suunta kohteeseen, yritetään löytää yösija ensiksi ja mietitään sitten tilannetta.

Kolmikko vaelsi vaitonaisena reilun tunnin ajan, kaikkien mietteet oli äskeisessä tapahtumassa. Marlene mietti eniten heidän tilaansa, Jean Pierre oli ollut hyvä, mutta nyt heidän oli pärjättävä omillaan. Yves ja Bastian ei olleet järjenjättiläisiä.

– Mistä sinä tiesit, että se oli ansa?
– Naisen vaistoa, josta sinä et tiedä yhtään mitään. Nainen tyytyi toteamaan.

Kolmikko jatkoi vielä hetken kunnes heidän katse osui oikealla pilkottavaan korkeaan kallioon ja siellä sijaitsevaan pusikkoon.

– Jean Pierre...olisiko se pitänyt käydä varmistamassa….Yves aloitti
– Lopettakaa jo, Jean Pierre tiesi kyllä mihin lähti, turha sitä on enää murehtia pojat, mami antaa vaikka teille pillua, niin piristytte hieman.

Miehet vilkaisivat ensin toisiaan epäuskoisesti, hörähtäen sitten nauramaan. Myös nainen yhtyi miesten nauruun.

– Niin sitä pitää, turha murehtia menneitä, vai mitä pojat?

Miehet nyökyttelivät päätään tyytyväisenä.

– Yves, käy vilkaisemassa paikkaa, ja näytä merkki, niin tulemme perässä.
– Epäiletkö jotain paskaa?
– Varmuuden vuoksi ainoastaan, olemme suhteellisen lähellä rannikkoa, ranskalaisten asemiin on matkaa kutakuinkin kymmenen kilometriä, joten kaikki on mahdollista.

Bastian vihelsi nyt hiljaa, samalla kun Yves antoi merkin. Kaksikko nousi rinnakkain rinnettä ylös. Päästyään ylös Marlene tarkasteli nopeasti ympäristön.

– Oikein hyvä, tämä käy vallan hyvin. Totesi nainen ja laski sitten repun puun juurelle.
– Hälytyslanka alarinteeseen, varmuuden vuoksi.

Yves tutki muonarepun sisältöä, josta ei paljoa herunut.

– Vähiin käy ennen kuin loppuu, tyytyi mies sitten toteamaan, muutama näkkileivän käntty ja pari säilykepurkkia.
– Kyllä me sillä annoksella pärjätään huominen päivä. Viisasteli puolestaan Bastian. Harmi kun sinunkaan tisseistä ei heru maitoa niin olisi lutkutettu niitä.
– Voi niitä lutkuttaa muutenkin. Viisasteli puolestaan nainen.

Juuri sillä hetkellä koko ajan ollut radio heräsi eloon. Kolmikko melkein säikähti laitteen rätinästä.

– Jumalauta heitä vittu ne johon killuttimet johonkin, niin saadaan jotain tietoa. Bastian teki työtä käskettyä, Yvesin ruuvatessa lähetintä Bastian oli heittänyt antenni johdot oksiin...

Hetkeen ei kuulunut muuta kuin sähköistä rätinää ja ritinää kunnes lopulta…

– Kotka...kuuleeko kyyhkynen...kuuleeko kyyhkynen….
– Kotka kuulee…
– Kyyhkynen kuulee...kuuleeko Kotka…
– Kotka kuulee…Ohjeet kyyhkyselle...kuuleeko kyyhkynen…
– Kyyhkynen kuulee…
– Suunta lounaaseen miinus viisi...Jyrkänne...kyyhkynen alas huomenna...alus odottaa...laskeutuminen merkistä plus miinus viisi, huom! Only one.
– Kyyhkynen kuulee ja kuittaa…

Miehet katsoivat toisiaan ja sitten naista, joka näytti mietteliäältä.
– Tiedätkö sinä tästä jotain?
– En enempää kuin sinäkään.
– Pojat, pojat se oli koodisanoma
– Tiedätkö sinä sitten jotain…

Nainen oli sytyttänyt tupakan, jota hän imi voimakkaasti.

– Käsittääkseni oli puhetta sijaintikohdasta, tapaaminen huomenna kello kaksikymmentä neljä plus miinus viisi minuuttia, hyppy jyrkänteeltä mereen, josta alus poimii kyytiin.
– Ei saatana, mielipuolen hommaa hypätä jyrkänteeltä mereen keskellä yötä. Noitui Yves äänekkäästi.
– Miten sijoitutaan?

Marlene vilkaisi aluetta uudelleen ja teki sitten nopean päätöksen.
– Nukkumasuunta kolmeen ilmansuuntaan, asetutaan noiden lohkareiden väliin.
– Oli muistaakseni puhetta pillun saannista, vai muistanko väärin

Nainen katseli hetken miehiä ja tuli sitten heidän eteen, ja aloitti sitten riisuuntumisen.

– No pojat mitä odotatte, katsotaan onko teistä miesten töihin. Totesi Marlene viettelevästi.

8. Luku

Kiel 8 lokakuuta

”Kapteenin lokikirja
Lähdimme eilen Kielistä, alus toimii lähestulkoon moitteettomasti, olemme seilanneet hyvässä säässä reilu kolmekymmentä meripeninkulmaa, miehistö on hyvin motivoitunutta, tosin intoa on enemmän kuin taitoa. Aika taulullista syistä johtuen aluksen testaus on jäänyt minimiin. Eilinen päivä meni aluksen kuntoa tunnustellessa.”

Klaus Riedman piti hetken tauon, ennen kuin jatkoi.

”Matkaa on vielä reilusti jäljellä, olen antanut käskyn nostaa nopeutta.”

Juuri kun mies oli saanut tehtyä merkinnän lokikirjaan, niin tämän ovelle koputettiin.

– Niin?
Sisään tulija oli ensimmäinen perämies Hans Birenbaum.
– Onko komentosillalla jotain ongelmia? Tiedusteli Riedman.
– Herr kapitän, tahtoisin keskustella aluksen miehistöstä.
– Niin, mitä miehistöstä?
– Kapitän, minusta miehistö vaikuttaa kovin kokemattomalta, emmekö saaneet kokeneempaa miehistöä?
– Yritin kyllä, ja toin asian esille johtajalle, mutta kokenutta miehistöä ei ollut, meidän on pärjättävä tällä miehistöllä, joka meillä on.
– Entä tehtävä? Tämä ei vaikuta rutiini keikalta.

Riedman oli hetken hiljaa ja katsoi sitten alaistaan silmiin.
– Olet aivan oikeassa, tämä ei ole etsi ja tuhoa keikka, vaan aivan erityyppinen, eräänlainen noutokeikka, eräästä paikasta.

Nyt puolestaan Hans Birenbaum katsoi kapteenia kysyvästi, joka huomasi perämiehen katseen.
– Ikävä kyllä en voi antaa tarkempaa vastausta, koska sitä minulla ei ole. Mitä tulee miehistöön, niin olet aivan oikeassa. Mene valmistelemaan harjoitusta vuorossa olevien kanssa, minä tulen komentosillalle kymmenen minuutin kuluttua.

Birenbaum kopsautti saappaansa yhteen ja poistui sitten paikalta. Riedmanin miettiessä tilannetta, tarttuen samalla kynään.

”Toinen merkintä. Miehistön kokemattomuuden johdosta, katson viisaammaksi järjestää taistelu harjoituksen.”
Kymmenen minuuttia myöhemmin Riedman seisoi periskoopin äärellä, perämiehen ollessa tämän vierellä.

– Periskooppi pintaan.
– Periskooppi pintaan! Käski Birenbaum
Riedman tarkkaili periskoopin kautta aallokkoa, myös Birenbaum katsoi.
– Mitä luulet aallokon korkeudeksi!
– Arvioisin viisi, kuusimetriä, joka tapauksessa melkoinen myräkkä.

Riedman haroi orastavaa parransänkeä.
– Juuri sopiva meille, noustaan pintaan.
– Tällä kelillä?
– Juuri niin, tällä kelillä. Vahtivuorossa oleva miehistö pukee liivit ylleen.
– Vahtivuorossa oleva miehistö valmistautukoon kannelle menoon, aikaa kaksi minuuttia!

Aluksen sisällä kävi nyt melkoinen kuhina.

– Keula viisi astetta, kevennetään!
Samalla hetkellä kuusihenkinen miehistö oli saapunut portaiden juurelle.
–Varmistetaan varusteet.

Samalla hetkellä alus pulahti pintaa kuin shampanja pullon korkki. Hetken päästä kuului teräksinen kitinä, kun aluksen luukku avautui. Aluksen sisään loiskui merivettä.

–Miehistö kannelle!

Miehet kompuroivat portaissa, ja heillä oli vaikeuksia päästä kannelle.

– Saatanan vitun tuhkamunat liikettä perkele!! Karjui Birenbaum, kun miehet tunkeutuivat kapeasta onkalosta ulkoilmaan. Samalla hetkellä jättimäinen aallokko pyyhkäisi aluksen yli, karmaisevin seurauksin.

– Helvetin saatana! Mies yli laidan!!
– Saatanan paskaläjät! VARMISTAKAA TURVAKÖYDELLÄ!

Riedman katsoi tiukasti Birenbaumia, jonka otsalla kimalsi hikikarpaloita.
– Otetaanko sisään?
– Ei, jatketaan. Suljetaan luukut!!
– Jumalauta, ulkona on viisi miestä, viisi miestä perkele!!
Jälleen kuului teräksen kitinä, kun luukut suljettiin.
– Maksimi teholla eteenpäin!!

Birenbaum ei ollut uskoa kuulemaansa. —Jumalauta ulkona olevat hukkuvat. Birenbaumin kommentti hukkui dieselkoneiden pauhuun, jotka oli nyt äärimmilleen rasitettuina. Aluksen runko natisi liitoksistaan.

– Maksimi nopeus saavutetaan kolmen minuutin kuluttua.
– Aika!
Miesten oli pakko nyt pitää kiinni kaikista mahdollisista paikoista.

– Alus ei kestä tätä rasitusta enempää!! Sieltä täältä alkoi niittejä irtoamaan ja osaan putkiin tuli vuotoja.
– Aika!
– Minuutti viisitoista.

Osa miehistön jäsenistä laski alleen, osan rukoillessa siunausta.

Riedman katseli tyynen rauhallisena, jäänkova katse silmissä.

– Aika !
– Plus kymmenen!
– Pudotetaan kahteenkymmeneen viiteen. Samalla hetkellä dieselkoneiden jyly vaimeni hieman.
– Avataan luukuut!!

Luukkujen avauduttua kannelta putosi viisi läpimäräksi uitettua miehistön jäsentä, jotka oli sinisen hailakoita, lähes kaikki vapisi, kuin horkassa. Miehet jäivät lattialle nyyhkyttämään kuin vastasyntyneet.

– Korjatkaa heidät helvettiin silmistäni! Karjaisi Riedman
– Suljetaan luukut! Sukelletaan miinus neljäkymmentä!
– Mitä helvettiä!

Aluksen keula painui viidenkymmenen asteen kulmaan ja painui sitten meren syvyyksiin.
– Sukelletaan sataan kahteenkymmeneen.

Kaikkien katseet oli nyt nauliutuneet nyt syvyysmittariin. Veden paine sai aluksen rungon nitisemään liitoksista, jokaisesta tuntui, kuin alus hajoaisi hetkenä minä tahansa.

Osa miehistön jäsenistä lyyhistyi ja rupesi nyyhkyttämään hysteerisenä. Riedman tarkkaili välillä Birenbaumia ja välillä muuta miehistöä.

– Oikaistaan ja stabilisoidaan.
Aluksen oikaisu viidenkymmenen asteen kulmasta, ei ollut suinkaan helpoimpia tehtäviä.
– Ei oikene!!
– Saatana vittu! Oikaistaan, taakse kolmekymmentä viisi.
– Kolmekymmentä viisi taakse!

Pikkuhiljaa aluksen kulma alkoi oikenemaan, ja alus asettui vaaka-asentoon. Riedman katsoi ensin perämiestä ja sen jälkeen muuta miehistöä, joka vaikutti kalpealle.

– Pidetään tämä vauhti ja noustaan periskooppi syvyyteen! Toinen perämies vastaa komentosillasta.
– Herr kapitän!

Riedman marssi takaisin hyttiin, ensimmäisen perämiehen kanssa.
– Kapitän. Mitä helvettiä tuo oikein oli? Osalla miehistä tuli paskat housuihin.
– Ai mitä oli? Hyvä on, minä voin kertoa. Tätä saatanan ruosteista peltipurkkia ei ole ehditty testata, kuten ei miehistöäkään. Siitä syystä parempi että, miehistö paskansi nyt housuihin, kun on aikaa tehdä pyykkiä, kuin tositilanteessa.
– Menetimme yhden miehen.
– Valitettava ja surullinen tapahtuma, otan sen asian esille, jossain vaiheessa. Mitä mieltä olit miehistön reaktiosta.

Birenbaum mietti hetken ennen kuin vastasi.

– Osa miehistön jäsenistä, näytti romahtavan.
– Saman havainnon tein minäkin, ota selvää ketkä romahti ja vapauta heidät tehtävistä. Jätämme heidät seuraavaan huoltoalukseen.
– Milloin tapaamme huoltoaluksen?
– Laskujeni mukaan reilun kolmen tunnin kuluttua.

Bierenbaum näytti nyt mietteliäälle, jonka Riedman huomasi.
– Vaikutat hermostuneelta, kerro mikä painaa.
– Liittoutuneiden alukset, tämä hiljaisuus käy hermoille.
– Rauhoitu hyvä mies, ja kokoa itsesi, en minä vittu sinua paniikkikohtauksen takia pelastanut Gestapon suojista, vaan sen takia, että tarvitsen sinua. Onko selvä?

Perämies nyökytti päätään nyt.

– Mitä taas tulee liittoutuneiden aluksiin, niin ehkäpä ne ei ole vielä huomanneet meitä.
– Saatat olla oikeassa, entä tehtävä?
– Hyvä on, tehtävänä on hoitaa eräs tipu vieraalta maaperältä, niin ja pysyä hengissä.

Samalla hetkellä hytin kaiutin särähti.

– Herr kapitän, radiosanoma.
– Mennään katsomaan mitä sieltä tuli.

Kaksikko poistui hytistä ja suuntasi aluksen perään missä sijaitsi radistin konttori.

9. Luku
Ranska 8 Lokakuuta

Raphael Montpilerillä ei ollut kiirettä, sillä aikaa hänellä oli, vaikka toisille jakaa, vietetyt päivät oli menneet päivärytmiin totuttaessa. Hän oli saanut olla verrattain rauhassa kuulusteluilta, joita oli osunut kerran parina päivänä. Osaltaan asiaan vaikutti eittämättä hänen asemansa, olihan hän sentään aselajin komentaja.

Kuulusteluissa oli tullut ilmi, jonka mukaan Montpilerin seuralaisena toiminut nainen, oli käyttänyt montaa eri nimeä ja oli syytä olettaa tärkeiden Librteis aluksen piirustuksien joutuminen kolmannenvaltakunnan haltuun. Montpilerille uutinen tiesi pitkää istuntoa, joka tuskin loppuisi koskaan, tai sitten se loppuisi hyvin lyhyeen, nimittäin mestauslavalle.

Kopin ovelta kuului terävä koputus ja ovessa oleva luukku avautui, Montpiler asteli ovelle odottamaan luukusta ojennettavaa ruoka-annosta. Ruoka-annos annettiin aina metallipakilla, ja oli suoraan sanottuna karmeata, yleinen tieto oli, että se oli edellisten päivien ruokajätettä, joka oli sotkettu yhdeksi mössöksi.

Päivisin vangeille oli varattu tunnin ulkoilu hetki, jolloin he kokoontuivat yhteen. Tämä oli myös ainoa hetki, jolloin pystyi tarkkailemaan vankien vaihtuvuutta. Mikä oli melko suurta, useimmat vangit yksin kertaisesti hävisivät.

Ulkoilutunnin päätyttyä vangit marssivat suoraan omille osastoille. Montpilerin mennessä osastolle, tämä poimittiin sivuhuoneeseen, missä tätä odotti salaisen osaston päällikkö Didier Arwing.

– Tulitko jo varaamaan eturivin paikan mestaustilaisuuteen? Montpiler kysyi ivallisesti.
– Toveri hyvä, en soisi sellaista loppua kunniakkaalle urallesi.
– Hevon paskat! Saatanan hurskastelija, sitä paitsi on sinunkin pallisi vielä heilumassa.
– Mitä vihjailet?
– Luuletko ettenkö muka tietäisi eräästä listasta, listasta jossa oli insinöörien ja kemistien nimiä, joka ikään kuin vahingossa joutui kolmannenvaltakunnan haltuun. On syytä olettaa Hitlerin napanneen maailman parhaat tiedemiehet V-2 projektiin.

Didier Arwing nuolaisi hermostuneesti huulia ja tuijotti tiukasti Montpileria. Joka huomasi Arwingin hermostuneisuuden, kun tämä sytytti savukkeen palamaan.

Kaksikko katsoi hetken toinen toisiaan kunnes Arwingin pokka petti ja tämä nousi ylös tuolista.

– Paskat, tiedätkö sinulla ei ole todisteita siitä, ja kun sinulla ei ole todisteita, niin petasit juuri itsellesi kuolemantuomion, joka pannaan täytäntöön välittömästi, kun olen poistunut.
– Minkä kirjeen ja ohjeet luulit minun antaneen adjutantilleni?
– Hah! Paskat, minä en usko sinua! Sinä olet ainoastaan, säälittävä pikku paskiainen.
– Kenties, kenties en, vastasi Montpiler tyynesti. Sinun eukollasi on muuten herkullinen perse, me poikien kanssa polettiin sitä urakalla, tässä joitakin aikoja sitten.

Didier Arwingin silmät leiskuivat kun tämä menetti malttinsa.

– Säälittävä paskiainen! Kirosi Arwing
– Vartija!! Karjaisi Arwing lopulta.


Sisään asteli isokokoinen vartija, jolla oli pamppu kädessä.
– Saattakaa tämä vanki koppiinsa.
Montpiler nousi seisomaan ja teki lähtöä.
– Asia on sinun päätöksesi vallassa. Käsittääkseni ilmaisin selvästi olemassa olevat faktat.
– Vie hänet helvettiin silmistäni, sähähti Arwing

Montpiler kääntyi vielä ovelta.
– Helvetissä nähdään!

Koppiin päästyään mies hykerteli tyytyväisenä, hän oli saanut yliotteen Arwingista. Tilanne ei enää lainkaan näyttänyt niin pahalle kuin, mitä hän oli alkuun kuvitellut. Varmaa oli että salaisen osaston päällikkö penkoisi mahdollisen kirjeen esiin hinnalla millä hyvänsä, niin kauan, kun kirjettä ei löydettäisi hän olisi turvassa.

Hänen uskollinen adjutantti kyllä tiesi toimia oikein. Mitä taas häneen tulisi niin seuraavat lähipäivät olisi hyvin merkittäviä. Mies asettui sängynpäälle pitkäkseen, sieltä täältä kuuluvat äänet tunkeutuivat aina välillä hänen tajuntaan, tuoden mielikuvia menneisyydestä.

Tuskin hän oli ehtinyt vaipua uneen kun häntä tultiin hakemaan, tällä kertaa hakijoina oli vankilan pastori sekä johtaja.

– Sieltähän noutaja jo tuleekin, mies tyytyi toteamaan.
– Veli hyvä, vaikka elämälläsi ei enää ole merkitystä, niin kehotan sinua suhtautumaan asiaan asianmukaisella kunnioituksella. Mitä tulee noutajaan, niin minä olen ainoasta kurja saattaja elämäsi viimeisillä metreillä.
– Veli hyvä en minä halveksi enkä rienaa tapahtuman arvokkuutta, mutta jos minun pitää tästä elämästä poistua, niin minä tahdon poistua iloisin mielin. Toisekseen tuomitulla on oikeus viimeiseen toiveeseen, eikö niin?

Vankilan johtaja Gilbet Giomme katsoi pastoria kysyvästi.

– Tahdon jutella pastorin kanssa kahden hetken aikaa. Montpiler sanoi,
Pastori nyökkäsi johtajalle, joka poistui nyt odottamaan kopin ulkopuolelle.

– Niin veliseni, sinulla on jotain tunnollasi, olenko oikeassa?
– Pastori on aivan oikeassa, minulla on eräitä tietoja, jotka tulee toimittaa päivän valoon. Pastori hyvä, minä luotan sinuun, kuuntele siis.

Montpiler aloitti keskustelun, selvittäen kaikki mieltään painaneet asiat.

– Tahdotko kirjoittaa jotain läksiäisiksi?
– Minun sieluni ja tuntoni on puhdas, kaikki mitä olen tehnyt, olen tehnyt. Kaikki mitä olen sanonut, olen sanonut. Miksi siis lisäisin yhtään mitään.
– Veli hyvä, ole rohkea, sillä jumalan palvelijana minä olen rinnallasi, elon päiväsi viimeiseen valonpilkahdukseen saakka.
– Kiitos veliseni, mennään.

Pastori meni ovelle ja koputti sitten siihen, jonka vartija avasi.
– Olemmeko valmiita? Kysyi Gilbert Giomme.
– Olemme.

Kolmikko asteli hitaasti pitkin käytäviä, joita reunusti himmeät tuikut. Tuskastuttavan kävelymatkan jälkeen saapuivat he erään oven taakse.

Ovella seisonut vartija aukaisi heille oven, kolmikko asteli sisään suureen salonkiin, missä heitä oli vastassa kolmihenkinen komissio, johon kuului lääkäri, sotaoikeudentuomari, siviilioikeudentuomari.

Montpiler asteli aitioon, joka oli sijoitettu kolmikon eteen.

Sotaoikeudentuomari nousi seisomaan, ja otti sitten sinetillä suojatusta ruskeasta kuoresta paperin.

– Sotamarsalkka Raphael Montpiler, teitä syytetään maanpetturuudesta, josta ainoa tuomio on kuolemantuomio. Raskauttavien todisteiden johdosta toimenpide pannaan täytäntöön välittömästi.

– Edelleen olemme saaneet merkittäviä ja raskauttavia todisteita, jonka mukaan teidän seuralaisena toiminut nainen on tappanut kahdeksan valiojoukon sotilasta, lisäksi olemme saaneet lukuisia vihjeitä, kolmannenvaltakunnan sukellusveneen liikkeistä. Joista viimeisimmät tiedot on tältä aamulta. Sotaoikeuden sekä siviilioikeuden suomin valtuuksin julistan täten kuoleman tuomion.

Komissio nousi nyt seisomaan kun sotaoikeuden tuomari julisti tuomion ja kehotti miestä siirtymään oikealla sijaitsevalle lavalle. Rapahel Montpiler siirtyi rauhallisesti lavalle, jonka yläpalkista roikkui naru ja narun päässä oli puolestaan hirttosilmukka.

Huppupäinen avustaja oli juuri asettamassa silmukkaa kaulaan kun Montpiler keskeytti tämän toimet.

– Osaan minä itsekin laittaa sen, ei siinä apua tarvita. Mies tarttui silmukkaan ja pujotti sen sitten kaulaansa.

Pastori tuli Montpilerin eteen.
– Tahdotko sanoa vielä jotain?
– Tahdon. Helvetissä nähdään. Viva la France
Samalla hetkellä miehen alla oleva luukku avautui ja sotamarsalkka Montpilerin elämä päättyi siihen.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan hirttoköyden narina, kun ruumis heilui ilmassa. Lääkäri meni hirtetyn luokse ja tutki tätä hetken.

– Tuomittu kuollut välittömästi kello kuusitoista kolmekymmentä.
Siviilioikeuden tuomari nousi puolestaan nyt ylös. – Oikeus on tapahtunut.

– Korjataan ruumis pois, ja valmistaudutaan seuraavan teloitukseen. Totesi puolestaan sotaoikeuden tuomari.

Samalla hetkellä huoneeseen asteli vartioiden ylipäällikkö sekä vahtimestari apulaisineen. Rutiinin omaisen toimenpiteiden jälkeen Montpiler vainaja makasi pyörillä olevalla lavalla, jota lähti viemään kaksi vahtimestarin apulaista.

Laitoksen pastori luki ääneen vielä viimeisiä rukouksia. Kunnes vainaja oli viety ulos huoneesta.


10. Luku
Ranska 8. Lokakuuta

– Saatana toosa perkele!! Sadatteli Bastian pyöritellen lähettimen säätimiä suuntaan ja toiseen.
Marlene Bickmarc käveli hermostuneesti edes takaisin, muonaa he oli onnistuneet saamaan, kun Bastian oli onnistunut kaatamaan kauriin.

– Mitä arvelet tapahtuneen, meidän piti olla jo paripäivää sitten muualla. Aprikoi Yves puolestaan.
– Turha sitä on murehtia, lisäohjeet tulee varmasti hetkenä minä hyvänsä. Meidän on oltava tarkkana, nimittäin Fransmannit on varmaan tietoisia meidän läsnä olosta.
– Kumma kun on saatu olla näinkin rauhassa fransuilta.
– Lähdetään! Meidän on vaihdettava paikkaa.

Bastian vilkaisi äkäisesti naista, joka keräsi parhaillaan tavaroita matkaan.

– Taasko? Vastahan me tultiin. Yvesin nyökytellessä myöntymisen merkiksi.
– Voitte jäädä tähän, minä kuitenkin vaihdan paikkaa, ja suosittelen sitä teille myös.

Miehet ryhtyivät keräämään tavaroita, viisi minuuttia myöhemmin kaikki oli valmiina lähtöä varten. Samalla hetkellä etelän suunnasta kantautui koneiden jylinä, kolmikko katseli äänen suuntaan.

– Liekö omia vai liittoutuneiden?
– Kuulostaa pommikoneilta, tietää vaikeuksia, nyt vittuun täältä! Ja mitä pikimmin, kolmikko otti nopeasti jalat alta. Marlenen juostessa keulalla, miesten tullessa tämän kintereillä. Koneiden jyly voimistui entisestään. Kolmikon juostua runsaat kolmesataa metriä pysähtyivät he lopulta huohottaen rajusti.
– Mitä helvettiä tämä taas saatana on?

Yves nosti kätensä ylös ja osoitti lentokoneiden suuntaan, jotka juuri ilmestyivät horisontista heitä kohti.

– Maahan saatana! Karjaisi Yves

Samalla hetkellä kun kolmikko löi itsensä maihin, niin helvetti repesi valloilleen, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Puunsäleitä, kiviä ja maata ropisi valtoimenaan ympäriinsä.

– Tuo saatana ei ainakaan ollut sattumaa.
– Vitun Fransmannit, on saaneet selville sijaintimme, häivytään!
– Minne?
– Ihan sama saatana! Kunhan häivytään, Bastian suunta pohjoiseen!
Kolmikko nousi kitukasvuisesta pusikosta, ollen yltäpäältä irtoroskien peitossa.
– Kuljetuksen on syytä järjestyä pian, tai ei tarvitse järjestyä ollenkaan, meinaan ei ole mitään noudettavaa. Puuskahti Yves.
– Turpa tukkoon, ja jatketaan matkaa.
Kolmikko riensi pikavauhtia, taakseen katsomatta. Taivallettuaan puolisen tuntia Marlene antoi käskyn pysähtyä.
– Bastian yritä ottaa yhteys kotkaan.

Bastian heitti lähettimen antennijohdot ympäröiviin oksiin, ja kytki virran lähettimeen.

– Viisi minuuttia! Totesi Marlene
Bastianin otsalle ilmestyi hikikarpaloita, kun tämä yritti saada yhteyttä. Lähettimestä kuului ainoastaan tutunomaista rätinää.
– Kolme minuuttia
– Saatanan paska! Kirosi Yves vieressä
– Turpa kiinni, hiljaa!
– Minuutti kahdeksantoista!
Samalla hetkellä rätinä muuttui ja ääni muuttui toisentyyppiseksi, Bastian vilkaisi lähettimen mittareita.
–Signaali löytyi, mutta on heikko, tarvitsen lisää aikaa...

Marlene mietti hetken aikaa.

– Hyvä on, saat kuusi minuuttia, lähetä seuraava viesti välittömästi.

”Kettu kannoilla, kyyhkynen pakenee, mutta väsyy, nouto välittömästi, toistan välittömästi, laskeutumiskohta muuttunut plus kahteenkymmeneen, aika sama, Loppu.”

Bastian naputti hermostuneena, tarkkaillen samalla mittareita. – Helvetti kestä vielä saatana paska hetki! Samassa mittareiden neula putosi nollaan. Yves katseli Bastiania kysyvä ilme kasvoilla.
– No saitko lähetetyksi?
– Mahdotonta sanoa, saiko kotka viestiä vai ei, toivottavasti.
– Lähdetään, aikaa ei ole hukattavaksi.
– Lähetintä on turha ottaa mukaan, nimittäin akut on loppu.

Marelene kirosi nyt äänekkäästi.
– Se siitä sitten, nyt ollaan sitten omillamme, tuhotaan lähetin ja lähdetään menemään.

Bastian iski kiväärin perällä lähetintä muutamaan otteeseen, jolloin lähettimestä ei ollut kuin muisto jäljellä.

– Mitä tehdään?
– Mennään laskeutumispaikalle ja yritetään pysyä piilossa, mikäli kotka sai viestin, niin nouto tapahtuu ensi tilassa.
– Entä jos ei saanut?
– Paska juttu sitten. Nainen tyytyi toteamaan.
– Kartan mukaan, reilu neljä kilometriä.

Runsaan kolmen ja puolen tunnin kuluttua saapuivat he metsän reunaan, josta avautui näkymä aukiolle, jonka takana hohti sininen meri. Kolmikko tarkasteli aukiota ja avointa maastoa. Samalla hetkellä aukion toisesta reunasta asteli kahden hengen partio.

– Helvetti tämäkin vielä sähähti Yves. Mitä tehdään?
– Mietitään tilannetta. Marlene tarkkaili molempiin suuntiin, rannan pituus oli arviolta vajaa neljäsataa metriä leveä kaistale. Rannan molemmissa päissä oli vartio tornit ja tornien väliä kulki koko ajan kaksi sotilasta.

– Ajatteletko samaa kuin minä?
– Riippuu siitä mitä ajattelet?
– Meidän on mentävä tuon vitun aukion yli, eikö niin?
– Ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Marlene tyytyi toteamaan, ja vielä tänä yönä.
– Paskat! Emme selviä mitenkään. Tuskaili Yves.
– Kenties emme, joka tapauksessa minä ainakin aion yrittää, teistä minä en tiedä. Saanen kuitenkin huomauttaa, että huomenna tämä ranta kuhisee fransmanneja.

Nyt kaikki kolme katselivat aukion yli ja miettivät tilannetta, paluuta ei yksinkertaisesti ollut.

– Mistä tiedämme minkälainen tuo jyrkänne on? Bastian kysyi.
– Emme sitä tiedäkään, voimme vain arvailla, Yves totesi puolestaan.
– Turpa kiinni nyt molemmat.

Kolmikko heristi korviaan, ei kuulunut kuitenkaan mitään erityistä, ainoastaan hiljaista laineiden liplatusta.

– Bastian seuraa seuraavaa isoa lainetta, ja laske kuinka pian se palaa takaisin.

Komikko katsoi nyt herkeämättä isoa lainetta, joka vyöryi vakaasti mutta varmasti kohti rantaa. Heti kun aallokko hävisi heidän näkyvistään, niin Marlene antoi tiukan käskyn.

– Aika!
– Kymmenen, viisitoista, kolmekymmentä, neljäkymmentä kaksi.

Marlene mietti tilannetta, toisten katsoessa tätä kysyvästi.

– Kaksikymmentäyksi sekuntia, tuolla penkan alla saattaa olla kahdestakymmenestä kolmeenkymmeneen levyin hiekkaranta. Putousta saattaa olla kahdesta neljään metriin.
– Mistä tiedät että siellä on hiekkaranta, ja mistä tiedät korkeuden?
– En varmasti tiedäkään, paluulaineista ei kuulunut pauhua eikä loisketta, mikä viittaa tasaiseen rantaan, jos siellä olisi kivikkoa niin paluulaineesta olisi kuulunut toisenlainen ääni. Mitä taas tulee korkeuteen, jos penkka olisi korkeampi, niin emme olisi nähneet paluulainetta niin pian.
– Huomasitteko muuten tuota rakennettua aitaa?
– Huomasin ja se merkitsee myös omalta osaltaan ettei pudotus voi olla kovin korkea.

Samalla hetkellä aukion molemmista päistä asteli vartijat, siten että ohitus sattui aukion keskellä. Marlene Bismarcin teki mieli tupakkia, mutta sitä ei voinut sytyttää.

– Meidän on mentävä tuosta läpi toisti nainen.
– Miten muka? Ei onnistu mitenkään. Voivotteli Ives.
– Lopeta saatana tuo uikuttaminen! Kaikki on kiinni ajoituksesta ja hyvästä tuurista.
– Onko sinulla suunnitelma?
– Saattaa olla, kuunnelkaa tarkkaan, me ryömimme yön pimeydessä, kun vartijat ohittavat toisensa, niin silloin me juostaan kuin piru olisi kintereillä onko selvä? Otamme mukaan ainoastaan kranaatit, jotka meillä on jäljellä. Muut varusteet jätämme tähän.
– Jumalauta, tuohan on suorastaan itsemurha. Parahti nyt puolestaan Bastian.
– Kuulkaas pojat, kun mami kertoo tilanteen. Toinen vaihtoehto on että jäätte tähän paikkaan ja suojaatte minun menemisen, ainut ettei ole panoksia kuin korkeitaan parikymmentä konepistooliin.
– Tuossa on kyllä vinha perä, nyökytteli Ives rauhoituttuaan hieman, paitsi että eräs pieni juttu?
– Mikä? Kysyi nyt nainen.
– Mistä tiedämme tuleeko kotka hakemaan!
– Niin mistä tiedämme?
– Kotka antaa kyllä valomerkin.
– Piruako tässä, enää miettimään asiaa, puoleen yöhön on vielä aikaa, eli tässä on aikaa tehdä vaikka uusia ihmisiä. Vihjaisi Ives ja katsoi samalla naista.
– Voit unohtaa semmoiset touhut ja heittää siemenesi minun puolesta kanervikkoon. Menkää huilaamaan, tulette nimittäin vielä tarvitsemaan kaikki voiman rippeet, jotka teillä on.

Miesten poistuttua Marlene jäi hetkeksi tarkkailemaan tilannetta, oli saatava hyvä lähtö, jos he onnistuisivat lähemmäs penkanreunaa, niin heillä olisi mahdollisuus. Tovin tarkkailtuaan Marlene palasi miesten luokse.

– Kai me sentään voidaan syödä jotain?
– Joo, mutta ilman nuotiota.

Bastian kaivoi kaikki tavarat esiin, mitä repuista löytyi, joita ei tosin paljoa ollut, kolme käsikranaattia, vajaa lipas patruunoita, hieman lankaa, kolme purkkia naamioväriä ja pari puukkoa.

– Eikö vittu ensimmäistäkään ruuan murua?
– Vähissä näyttää olevan, mitä vittua me näillä romuilla tehdään, kuten nämä väri purkit, vittuako niitä enää säilyttämään. Bastian kirosi.
– Elä helvetti heitä pois niitä, nimittäin minä sain idean. Ives totesi silmät loistaen.
– Ai minkä idean? Kysyi puolestaan Marlene.
– Tietenkin maalaamme niillä itsemme.

11 – Luku
Ranska 8 Lokakuuta

Klaus Riedman katseli kelloa huolestuneena, juuri saatu sanoma oli varsin selvä, jonka mukaan kyyhkynen oli suurissa vaikeuksissa ja kettu oli kintereillä. Alkuperäinen laskeutumispaikka oli muuttunut hieman ja uudeksi määränpääksi oli tullut suojainen lahdelma, ainakin mikäli karttoja oli uskominen. Matkaa sovittuun kohtaan sovittuna aikana, oli sen verran että nopeutta oli ollut pakko nostaa.

– Mitä arvelet paikasta? Kysyi Birenbaum
– Vaikea sanoa, kartan mukaan suojainen poukama, jossa merenpinnan vaihtelu melko suuri. Laskeutumis ajankohdan mukaan merenpinta on silloin korkeimmillaan, kyyhkysellä on tasan kymmenen minuuttia aikaa lentää pesään. Totesi Riedman ja veti samalla viivaa kartalle.

– Helvetti! Tällä vauhdilla emme ehdi kohtaamispaikkaan määrätyssä aikataulussa, olemme tunti viisitoista jäljessä. Nostetaan vauhti kolme/neljäsosaan, kunnes toisin määrään.
– Alus ei kestä sellaista rääkkiä.
– Pakko kestää, ja konehuoneeseen, sellainen viesti, että koneiden on syytä toimia.

Birenbaum kopautti nyt jalkansa yhteen ja poistui kapteenin hytistä.

”Lokikirja merkintä 8. lokakuuta kello seitsemäntoista kaksikymmentä kahdeksan. Olemme jääneet aikataulusta, minkä johdosta olen antanut määräyksen nostaa matkavauhtia, aluksen tuhoutumisen uhalla.”

Samalla hetkellä hytin oveen koputettiin.
– Niin sisään.
Sisään asteli nuori upseerikokelas, joka toimi Riedmanin adujutanttina.

– Iltapäivän ateria on valmiina, tahdotteko nauttia sen täällä?
Kapteeni mietti hetken, aika usein hän oli syönyt ylempien upseerien seurassa.
– Itseasiassa tulen nauttimaan aterian miehistön kanssa. Upseeristo voi syödä normaali käytännön mukaan.

Kapteenin ilmestyminen miehistön keskuuteen, aiheutti ensin lievän puheensorinan, joka vaimeni kuin veitsellä leikaten kun Riedman asteli sisään. Samalla kopsahti kaikkien paikalla olleiden saappaat yhteen.

– Heil Hitker. Herr Kapitän!
– Lepo! Istukaa! Ensimmäinen joka käyttää sotilaskieltä lentää ulos aluksesta, onko selvä!
– Herr Kapitän, mikä on tämän partiomatkan tarkoitus?

Riedman katsoi kysyjää.

– Hyvä kun kysyit, tämän partiomatkan päämäärästä ei ole vielä teille kerrottu, on kuitenkin oikeus ja kohtuus, että tekin tiedätte tästä partiomatkasta. Ensinnäkin olemme jo ranskan aluevesillä, ja näin ollen nyt tosi kyseessä, sillä liittoutuneiden laivasto on kimpussamme hetkellä millä hyvänsä.

Riedman piti nyt hetken tauon ennen kuin jatkoi.

– Mitä taas tehtävään tulee, niin kyseessä on eräs pelastustehtävä, joka meidän on hoidettava kunnialla.

Miehistön keskuuteen levisi nyt levottomuus ja puheensorina yltyi, yhdeksi sekamelskaksi.
– Hiljaa! Joka iikka, ymmärrän levottomuutenne, mutta tuo teidän mölyäminen kuuluu saatana Eifel torniin saakka, joten nyt suuta pienemmälle, onko selvä?

Saatuaan syödyksi Riedman palasi upseeri messiin, jossa päällystö oli lopettelemassa omaa ruokailua.

– Herr kapitän, onko soveliasta, että aluksen päällikkö aterioi miehistön kanssa?
– Näissä olosuhteissa on…
Juuri kun Riedman oli jatkamassa puhettaan, niin alus heilahti rajusti.

– Mitä helvettiä…
– Hälytys saatanan!!!
Kaikki säntäsivät pakokauhun vallassa, samalla kun alus heilahti uudelleen. Riedman kiirehti yhdessä Birenbaumin kanssa komentosillalle, jossa vallitsi täysi kaaos.

– Tilanne katsaus!
– Kapitän kaksi pommia, todennäköisesti syvyyspommeja!
– Onko varmistettu?
– Ei vielä.
– Entä vauriot?
– Akku osastolta yksi neljännes pudonnut alas.
– Huolto?
– Kesken.
– Saatana! Pidä minut ajan tasalla. Birenbaum periskooppi!

Samalla hetkellä periskooppi nousi pintaan

– Ei kerrassaan yhtään mitään.
Samalla hetkellä kolmas paineaalto iski alukseen, sellaisella voimalla, että korvat oli räjähtää.
– Mitä vittua! Katso tarkemmin, pinnalla on pakko olla jotain aluksia.
– Kapitän, ei ensimmäistäkään alusta. Mitä tehdään?
– Periskooppi alas. Sukelletaan kahdeksaan kymmeneen.
– Kapitän, radiolähetin tippui alas.

Riedman kaivoi savukkeen taskusta, ja pani palamaan.

– Korjatkaa välittömästi! Karjaisi Riedman
– Entä sonar?
– Toiminnassa.

Riedman vilkaisi kelloa, he olivat edelleen myöhässä, mutta olivat saavuttaneet aikataulu.

– Kaikki irti tästä ruostepurkista mitä lähtee!

Aluksen lämpötila nousi nyt huomattavasti dieselkoneiden parkuessa äärirajoilla. Komentosillalle tuli nyt aluksen konepäällikkö Hubert Swarts.

– Kapitän, moottorit ei kestä enempää, leikkaavat kiinni, lämpötila nousee liaksi.
– Tulipalo konehuoneessa! Kakkossylinteri tippui pois.
– Saatana! Kirosi Riedman nyt äänekkäästi.
Samalla kun miehistön jäseniä ryntäsi sammuttamaan paloa.
– Pakko vittu hidastaa! Ärjäisi Birenmaum melun keskellä.
– Me jatkamme samalla vauhdilla, kunnes toisin määrään!!
– Aika kohtaamispaikkaan?
– Viisitoista minuuttia. Herr Kapitän.
– Miinus kahdeksan pintaan onko selvä?
– Selvä on kapitän.

Mustasavu tulvi konehuoneesta, kun miehistö yritti sammuttaa kuumentuneesta öljystä johtuvaa paloa. Jokaisen silmiä kirveli, kun nämä yskivät tukehtumisen partaalla.

– Herr kapitän, happitaso alenee huolestuttavasti.
– Aika kymmenen minuuttia.
Birenbaum lyyhistyi nyt lattialle, ja jäi vollottamaan Riedmanin jalkoihin.
– Korjatkaa hänet pois!
– Aika pintaan?
– Kolme minuuttia.
– Aika kriittiseen happitasoon?
– Viisi minuuttia.

Riedman sulki hetkeksi silmänsä, ja puristi kädet sitten nyrkkiin, nousten sitten aluksen sukellus luukulle. Kuilu oli niin ahdas että tällä oli vaikeuksia seisoa teräsportailla.

– Luutnantti Shultz, toimit nyt minun apulaisena perämiehen valtuuksin, onko selvä?
Nuori kokematon luutnantti pyyhkäisi hihalla hiestä märkänä olevaa otsaa ja yski voimakkaasti.
– Sammuttakaa kaikki valot ja punavalo päälle!
Luutnantti Shultz jatkoi viestin eteenpäin.
Aika?
– Miinus viisitoista

Riedman laski nyt sekuntteja..kuusi...viisi...neljä...kolme...kaksi...yksi...pintaan…

– Kapteenin silmissä alkoi sumenemaan…
– Aika? Karjaisi hän tuskin ääntä enää saaden.
Osa miehistöstä oli lyyhistynyt lattialle tajuttomana. Samalla hetkellä kuului äänimerkki, merkkinä pintaan tulosta.

”Saatanan paska aukea nyt!!” Riedman pinnisti ja irvisti hampaat irvessä, yrittäen aukaista luukkua, joka ei meinannut aueta lainkaan, kunnes lukko viimein antoi periksi ja raikas ulkoilma tulvi aluksen sisään.

Riedman laskeutui viimeisillä voimilla alas.

– Tuuletetaan! Kaikki luukut auki. Hiljaisuus! Aika sovittuun ajankohtaan?
– Plus viisitoista.

Riedman nojasi polviin ja veti voimakkaasti raitista ilmaa keuhkoihin.

– Radisti periskoopille!
Samalla hetkellä ilmaantui aluksen radisti, kurkkua pidellen.

– Morseta valomerkein seuraava viesti.

”Kotka on valmiina, kyyhkynen voi lähteä lentoon, heti kun tuuli on sopiva, toistan heti kun tuuli on valmis. Kotkan palattava kymmenen minuutin kuluttua. Kyyhkysen on toimittAVA!!”

Laiha käkkäräpäinen mies aloitti rytmikkään naputuksen…

– Entä nyt?
– Emme voi muuta kuin odottaa.

12. Luku

– Näittekö tekin merkkejä? Kysyi Yves hiljaa
– Minä näin, odotetaan kuitenkin hetki, sieltä kyllä tulee uusi merkki aivan pian.
– Toivottavasti olet oikeassa.
– Totta helvetissä olen, nyt silmä tarkkana, heti seuraavasta merkistä lähdemme liikkeelle, jokainen on nyt sitten omillaan, onko selvä?

Miehet nyökkäsivät myöntymisen merkiksi.

– Ryömitään niin pitkälle kuin mahdollista, ja merkistä syöksyyn. Muistakaa aikaa ei ole hukattavaksi. Minä menen ensin, Bastian minun perääni ja Yves sitten.

Samalla hetkellä valomerkki välkkyi uudelleen.

– Mennään ääneti.
Kolmikko lähti ryömimään äänettömän määrä tietoisesti. Ryömiminen sujui tuskastuttavan hitaasti, oli oltava varovainen, vaikka he oli jättäneet lähes kaikki varusteet rannalle, oli ryömiminen työlästä. Vartalonsa he oli naamioineet väreillä.


Marlene oli laskenut sekunteja, he olivat melkein aukion puolessa välissä, aikaa oli kulunut arviolta viisi minuuttia. Oli toimittava nopeasti. Vartiosotilaat oli juuri ohittaneet toisensa ja kävelivät nyt verkkaisesti eteenpäin. Nainen mietti tilannetta, oli odotettava ainakin minuutin verran.

Marlene laski sekunteja, kaikki oli nyt ajoituksesta ja tuurista kiinni.

– NYT!! Samassa kolmikko nousi ylös ja kirmasi kohti penkalla olevaa muuria. Maassa ollut hälytyslanka osui Yvesin jalkoihin ja hän jäi muista jälkeen, kompuroiden sitten pystyyn. Molempien vartiotornien valonheittimet heijastui nyt aukiolle ja valokeila leikkasi aukiota kuin niittokone.

”Saatanan vittu perkele!” Kirosi Marlene, kun konekiväärit aloittivat yhteisen soitannon, ja luodit viuhui pelottavan läheltä. Marlene ja Bastian oli ehtineet muurille, Yvesin oltua näiden perässä runsaat parikymmentä metriä.

Nainen yritti hypätä muurille, onnistumatta siinä kuitenkaan, jolloin Bastian teki nopean päätöksen ja auttoi naista pääsemään muurille, Bastianin tullessa aivan perässä. Molemmat kuuli tuskaisen parahduksen takaa, kun konekiväärin luotisuihku lakaisi Yvesiltä jalat alta.

Bastian katsoi naista kysyvästi.
– Emme voi tehdä enää yhtään mitään.

Yves huusi nyt suoraa huutoa, kun tätä kohti juoksi kymmen sotilaan joukko. Mies otti käsikranaatin kaulasta. ”No niin, tulkaa nyt saatanan pirulaiset, helvetissä tavataan” Ajatteli Yves ja kiskaisi sokan irti karanaatista, juuri sillä hetkellä kun sotilaat oli kymmenen metrin päässä hänestä.

– Heil Hitler, huusi mies viimeisillä voimilla.

Muurilla ollut kaksikko katseli näkyä ja pudottautui sitten mustaan tyhjyyteen, luotien ujeltaessa näiden ohitse. Pudotus tyhjyyteen tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes molemmat mätkähtivät maahan, jolloin kuului ilkeä luiden rusahdus, kun Marlenen jalka osui kiveen. Tiukasti hammasta purren nainen onnistui pidättämään tuskanhuutoa, kun tämä ontui Bastianin avustuksella hyiseen mereen.
Kaksikko katseli välkkyvää valoa herkeämättä.

– Paljonko matkaa?
– Arviolta viisikymmentä, jaksatko?
– Pakko! Ähkäisi nainen kivusta. Mennään...meillä on kolmisen minuuttia aikaa.

Hyinen musta meri salpasi hengityksen ja viilsi kuin partaveitsi alastonta vartaloa. Bastian yritti auttaa naista, mistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Kunnes nainen tajusi tilanteen.

– Saatana! Miksi et sanonut ettet osaa uida.
– Sori boss, tämä oli ainut oikea vaihtoehto, olen pahoillani
– Odota minä autan, ähkäisi nainen kivusta.
– Ei! Sinun on mentävä ja nopeasti. Minun matkani päättyy tähän.

Nainen lähti uimaan tuskaisesti eteenpäin kohti välkkyviä valoja, vilkaisten hetken päästä taakseen, turhaan.

Kylmyys ja viiltävä kipu viilsi naista kun tämä yritti uida mahdollisimman nopeasti kohti alusta.

Nainen huomasi kuinka välkehtivä valo sammui, ja teräsluukun narina kantautui tämän korviin. Oli keksittävä jotain ja nopeasti.

Marlene kiskaisi mukana olleen kranaatin vyötäröllä olevasta muovipussista, ja repäisi sokan irti, heittäen sitten kranaatin kaikin voimin kohti alusta, joka lensi aluksen lähelle räjähtäen ilmassa.

Samassa hetkessä valo alkoi välkkyä uudelleen ja alukseen kannelle ilmaantui miehistön jäseniä, joista vuorossa oleva vartiomies ampui valoraketin taivaalle, valosoihdun kajo valaisi ympäristöä, kunnes eräs miehistön jäsenistä huomasi naisen vedessä kolme kymmentä metriä aluksesta. Nyt aluksen kannelle syntyi toimintaa ja kaksi miehistön jäsentä hyppäsi auttamaan tulijaa.

Juuri kun miehet sai otteen naisesta, pyörtyi tämä miesten käsivarsille. Runsaan viiden minuutin kuluttua oli nainen saatu alukseen.

– Täysi höyry taaksepäin! Karjaisi Riedman kun kaikki oli saatu alukseen.
– Herr kapitän merivesi laskee nopeasti.
– Puhalletaan, täysi eteen merkistä!

Riedman laski sekunteja..viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, nyt! Kuului ilkeätä rutinaa kun aluksen pohja raapi pohjaa.

– Saatanan helvetti!! Tyhjennetään kolmekymmentä ja maksimi puhallus, täysi taakse! Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, NYT!!

Samalla hetkellä alus nytkähti hieman, puhalletaan! Jälleen alus nytkähti hieman, kevennetään viisitoista...alus huojahti nyt rajusti.

– Taakse viisikymmentä!

Alus nytkähti liikkeelle ja lipui hitaasti matalikolta.
– Kaikuluotain kaiuttimeen, imu normaalitasoon, täytetään painotankit, happitaso?
– Lähes normaali.
– Aika?
– Kahdeksan minuuttia.
– Sukelletaan kymmenenminuutin kuluttua. Luutnantti Shultz hoitakaa asia.

Nuori luutnantti kopautti saappaat terävästi yhteen.
– Selvä on herr kapitän!

Riedman palasi sairasosastoon, jossa Marlenen jalan lastoittaminen oli käynnissä. Nainen makasi kylmän nihkeänä valkoisella lakanalla.

– Mikä tilanne?
– Huolestuttava, jalka melko huonossa kunnossa, henkilö kärsii hypotermian aiheuttamasta shokista. Lähitunnit osoittaa mihin suuntaa lähtee menemään.
– Tämä kyyhkynen on pidettävä hengissä, tai sinä uit Saksaan!
– Teen parhaani herr kapitän.
– Milloin voin haastatella häntä?
– En osaa varmaksi sanoa, ehkä huomenna.

Riedman kääntyi ja palasi sitten omaan hyttiin poikettuaan ensin katsomassa Birenbaumia, joka kyyhötti omassa makuusopessaan.

– Herr kapitän, tein anteeksi antamattoman virheen, pyydän vapautusta tehtävistäni välittömästi.
– Ei mietitä sitä nyt, tärkeintä on että kasaat itsesi. Totesi Riedman ja palaisi hyttiinsä.

Kapteeni lokikirjan kolmas merkintä

”Kyyhkynen on turvallisesti matkassa, pelastautuminen viime hetkellä, Huomattavia vaikeuksia operaation aikana. Kolme räjähdystä aluksen tuntumaan, räjähdysten alkuperä tuntematon. Perämies Birenbaum romahti operaation ratkaisevalla hetkellä. Luutnantti Birenbaum pyytänyt vapautusta palveluksesta. Asia harkinnassa.”

Riedman piti nyt hetken tauon ja sytytti tupakan palamaan, tutkien välillä karttaa, sillä muonavarasto kaipasi kipeästi täydennystä.

”Muonavarantomme vähissä, suuntaamme kohti lähintä huoltoalustamme. Aluksen radiolähetin lakkasi toimimasta. Kyyhkynen saanut siipeensä, parantelee vointia. Palaveri kyyhkysen kanssa heti kun, tämän vointi sallii sen.”

11- Luku
Berliini 9. lokakuuta

Hitler nojasi pöytään ja katseli pöydälle levitettyä karttaa, samalla kun laivastonkomentaja teki selvitystä tälle. Muut korkea-arvoisat upseerit katseli vaitonaisina pöydän molemmin puolin.

– Eikö mitään tietoa Riedmanin tai kyyhkysen liikkeistä?
– Mein Führer, ei kerrassaan mitään, on syytä olettaa Riedmanin joutuneen vaikeuksiin.

Pöydän ympärillä olevat upseerit vetäytyivät nyt muutaman askeleen taaksepäin, sillä odotettavissa oli johtajan ”raivokohtaus”. Kaikkien hämmästykseksi sitä ei nyt tullutkaan. Sen sijaan johtaja sipaisi otsakiekuraa, joka oli tippunut kasvoille.

– Helvetti, entä kyyhkynen?
– Siitäkään meillä ei ole varmaa tietoa, tiedämme ainoastaan sen, että kettu oli takaa-ajossa ja aivan kyyhkysen kintereillä.
– Mein Führer, entä jos Luftwaffe tekisi tutkimuslennon alueelle? Kysyi puolestaan nyt Herman Göring
– Odotetaan! Onko Libertine aluksesta kantautunut uusia tietoja?
– Ikävä kyllä on, saamien tietojen mukaan aluksen valmistelua on kiihdytetty ja on ajan kysymys, kun liittoutuneet saavat aluksen vesille.
– Miten se on mahdollista, käsittääkseni heillä oli rahoitus ja resurssi vaikeuksia vielä hetki sitten?
– Tietolähteen mukaan liittoutuneiden valtuuskunta kävi neuvottelemassa ja on tarjonnut huomattavaa avustusta, ehtona aluksen valmistuminen, ennen sovittua päivämäärä.

Hitlerin ilme synkkeni nyt huomattavasti.
–Tarkoitatko että alus, olisi jo mahdollisesti valmis?
–Se saattaa olla hyvin todennäköistä. Totesi Erich Raeder

Johtajan käsi pusertui nyrkkiin, seuraavassa hetkessä pöydällä olleet tavarat lensi lattialle.
– Saatanan idiootit! Siitä asiasta vahvistus! Tarkistakaa!
– Entä meriyhteys Narvikiin?
– Toistaiseksi sujunut ilman suurempia ongelmia, tosin kuljetusalukset sitoo liiaksi sota-aluksiamme, jotka ovat saattueena.
– Entä Luftvaffe? Voisiko he suojata kuljetusaluksia?
– EI! Koneita tarvitaan Englannin ilmatilaan.

Samalla hetkellä Hitlerin adjutantti Nicolaus von Below asteli sisään. Tuoden mukanaan ruskean kirjekuoren, jonka tämä ojensi johtajalle.

Hitler avasi nopeasti kirjeen lävitse ja ojensi sen sitten laivaston komentajalle, joka luki huolellisesti läpi, ja katsoi sitten Hitleriä.

– Hoidan asian välittömästi! Mein Führer, arvoisat virkaveljet, ikävä kyllä joudun poistumaan. Sanoi Erich Raeder ja poistui sitten salista, kopsauttaen jalkansa yhteen.

Führer katseli pöydän ympärillä olevia komentajia, jotka olivat vähintäänkin ymmällään tapahtuneesta.

– Sain juuri adjutantiltani sähkeen, joka on tullut Ranskasta. Kapitän Riedmanin aluksesta on tehty näkö havainto viisitoista kilometriä itään Ranskan rannikosta. Saadun tiedon mukaan kyyhkynen on aluksessa, tosin saanut pahoin siipeensä, operaation aikana alus vaurioitunut pahoin. Jatkaa matkaa lähimmälle huoltoalukselle.
– Entä liittoutuneiden alukset, jotka varmasti on tietoisia asiasta?
– Uskon ja luotan Riedmanin kykyyn toimia oikein. Totesi puolestaan Karl Dönitz – Varmaa on että liittoutuneiden alukset ajavat Riedmania takaa.

Hitler vilkaisi seinällä riippuvaa karttataulua, joka osoitti alusten sijainnit merellä, suurin alusten määrä oli Skandinaviassa Ruotsin ja Norjan tuntumassa, johtuen rautamalmin ja raskaan veden rahtaamisesta Saksaan.

– Göring, komentakaa partiolento Ranskan ilmatilaan, yhteenotto vältettävä.

Ilmavoimien komentaja pokkasi nyt syvään ja viittoili sitten oman adjutanttinsa paikalle, antaen tälle nopeat toimintaohjeet. Adjutantin saatua ohjeet, tämä poistui paikalta välittömästi.
Hitler kääntyi nyt katsomaan maavoimien komentajaa, joka oli ollut vaitonainen koko palaverin ajan.

– Miten operaatio Barbarossa etenee?
– Mein Führer olemme hiukan jäljessä aikataulusta, sikäläiset olosuhteet on hyvin haastavat, lisäksi joukkomme on puutteellisesti varustautuneita. Lisäksi Stalingrad on vahvasti suojattu.
– Saatana! Stalingrad on valloitettava! Raivostui nyt Hitler.

Läsnä olleet upseerit katselivat vaitonaisina johtajan käyttäytymistä, oli aivan turha jatkaa keskustelua, ennen kuin johtaja oli rauhoittunut. Reilu kymmenen minuuttia myöhemmin johtaja oli rauhoittunut edes hieman, ja palaveria pystyttiin jatkamaan.

– Mein Führer, uskon Stalingradin valloituksen onnistuvan hyvinkin kun joukkomme saa varuste ja miehistö täydennystä. Totesi nyt itäisen rintaman komentaja.

Hitler katsoi nyt itäisen rintaman komentajaa tarkoin, joka tarkasteli pöydällä ollutta karttaa.

– Minä odotan Stalingradin valtauksen onnistuvan suunnitellusti. Tyytyi Hitler toteamaan, katsoessaan komentajaa tiukasti.
– Mein Führer, puna-armeija on aika vahva ja heillä on olosuhteet etuna.

Hitler hörähti nyt nauramaan kuin heikkomielinen, johon muut yhtyivät muodon vuoksi, kunnes nauru lakkasi kuin veitsellä leikaten, jonka jälkeen Hitler katseli terävästi jokaista komentajaa yksitellen.
– Puna-armeijako, se säälittävä lauma, joka pelkää omaa varjoaankin. Paskat! Se joukko ei osaa muuta kuin luikkia karkuun. Hörähti Hitler muiden yhtyessä uudelleen tämän nauruun.

Erich Raeder oli poistunut päämajasta ja mennyt suoraan laivaston tukikohtaan, missä tämän adjutantti oli vastassa tätä.

– Mitä aluksia meillä on käytettävissä tällä hetkellä?
– Ainoastaan Z1 Leberecht Maass komentajana kapteeni Gerhard Wagner sekä Z15 Erich Steinbrinck.
– Käskekää molempien alusten kapteenit luokseni. Palaveri puolen tunnin kuluttua, onko selvä?
– Herr Oberkommando, asia selvä.

Reilu puoli tuntia myöhemmin molempien alusten komentajat oli Erich Raederin luona.

– Tilanne on tämä, eräs meidän sukellusveneistä on Ranskan rannikon tuntumassa, mukana aluksella on kallisarvoista tietoa kolmannelle valtakunnalle. Johtajan käsky on, että hoidamme aluksen pois sieltä.
– Mitä siellä on tapahtunut!
– Ilmeisesti operaation yhteydessä alus on saanut osuman ja ontuu nyt eteenpäin vajaa toiminta kykyisenä. Saamien tietojemme mukaan alus kaipaa kipeästi materiaali täydennystä, sekä varaosia.

Alusten kapteenit katsoivat nyt vuoroin toisiaan ja sitten komentajaa. Joka puolestaan katseli kapteeneja.

– Olin toivonut teidän pääsevän keskenään sopimukseen, kumpi teistä ottaa asian hoitaakseen, en nimittäin mielelläni antaisi määräystä asiasta.

– Minä ja alukseni voi hoitaa sen asian, sanoi Gerhard Wagner
– Sinun aluksesi ei ole ehtinyt olla kuin runsaan viikon maissa…
– Miehistöni jaksaa kyllä, sitä paitsi sinun aluksesi kärsi suurempia vaurioita kuin minun.

Erich Raeder oli katsellut komentajien keskustelua sivummalta, ja vaikutti nyt sangen tyytyväiseltä.

– Kuinka pian miehistö ja alus on valmiina lähtöön?
– Vaikka vuorokauden kuluttua. Totesi nyt Gerhard Wagner
– Hyvä siinä tapauksessa, aloitamme valmistelut välittömästi.
– Missä tapaamme tämän pulaan joutuneen aluksen?
– Saatte tarkemmat ohjeet, kun paikka ja ajankohta on selvinnyt.

13- Luku

Ranska 9. lokakuuta

Kapteenin lokikirja
“ Annoin määräyksen nousta pintaan, koska olosuhteet on suotuisat ja meri tyyni. Aluksen vaurioita korjataan koko miehistön volyymillä. Pulaa varaosista. Suuntaamme avomerelle.“

Juuri kun Riedman oli lopettamassa, niin tämän ovelle koputettiin.
– Sisään!
Sisään tulija oli Marlene Bismarc, Riedman ei ollu uskoa näkemäänsä.

– Millä oikeudella sinut päästettiin lähtemään.
– Herr kapitän, en minä lupaa siihen kysynytkään, sitä paitsi, minuahan ei pidätä mikään jos niikseen on.
– Jalan toipumisen kannalta, parempi pysyä aloillaan.
– Paskat! Oikeastaan tulin kiittämään, kun pelastit minut merestä.

Riedman kaivoi nyt tupakan askista, ja ojensi samalla naiselle myös.

– Turha kiittää vielä, emme ole vielä turvallisilla vesillä. Itse asiassa pelastautumiesi oli hiuskarvan varassa, ainoastaan kranaatin räjähdys pelasti sinut.
– Onneksi niin. Nainen totesi.
–Mitä toisille tapahtui, ymmärtääkseni teitä piti olla enemmän?
–Kolme muuta seurueeni jäsentä menehtyi aiemmin.

Riedman katsoi naisen kalvakoita kasvoja, ja nousi sitten ylös tuolista, mennen kaapille ja kaivoi sieltä sitten konjakkipullon esiin.

– Otahan siitä, että väri palautuu kasvoillesi. Riedman tyytyi toteamaan. —Taisi olla kovat paikat?
– Hieman kyllä.
– Oliko sen arvoista?
– Itseasiassa oli, tiedätkö miksi?
–Voin vain arvioida. Johtajan mukaan olet kallisarvoinen, ja siitä syystä tämä operaatio.

Nainen nyökkäsi päätään ja katseli sitten hyttiä, joka oli karun oloinen.

– Ei mikään Pigallen huoneen veroinen, mutta hommat hoituu jos tilanne tarjoutuu.

Nainen hymähti huvittuneena.

– Sanotaanko, että minulla on arvokasta tietoa Liberine aluksesta, piirustukset, suunnitelmat, aivan kaikki. —Minne olemme matkalla?
– Tapaamme huoltoaluksen. Osaatko kertoa, onko Ranska ja liittoutuneet saanet libertine aluksen vesille?
– Sitä tietoa minulla ei ole, jouduin poistumaan, kun maa alkoi polttamaan jalkojen alla.

Marlene korjasi nyt asentoa ja irvisti samalla tuskasta, jonka Riedman huomasi.

– Sinun pitäisi levätä ja pysyä aloillaan, toisekseen, en pysty takaamaan turvallisuuttasi kun liikut aluksella, mikäli et sattunut huomaamaan, niin täällä on joukko miehiä jotka ei ole olleet naisen kanssa moneen kuukauteen, korkeintaan ovat nussineet toisiaan.
– Oletko sinä myös niitä miehiä?
– Niinkö luulet? Riedman kysyi nyt vastavuoroisesti.

Nainen hymyili ja nousi sitten Riedmanin avustaessa tätä.

– Herr Kapitänin ei tarvitse huolehtia minusta, osaan kyllä huolehtia itsestäni.
Samassa hetkessä alus heilahti rajusti, niin että molemmat rojahti lattialle.
– Mikä helvetti se oli?
– En tiedä, mutta veikkaan ongelmia, sinä jäät tänne, onko selvä?
Nainen tyytyi nyökkäämään, kun Riedman kiirehti komentosillalle.

Samalla hetkellä sukellushälytys sireeni rääkäisi pahanenteisesti, Riedman huomasi kuinka alus kallistui hieman eteenpäin. Päästyään lopulta komentosillalle huomasi hän Birenbaumin jakavan käskyjä tiukkaan tahtiin.

– Herr kapitän, annoin hätäsukellus käskyn, koska on ilmeistä, että meitä kohtaan tulitetaan.
– Onko tietoa tulituksen alkulähteestä?
–Ei mitään tarkkaa tietoa, ilmeisesti syvyyspommeja.

Samalla hetkellä jysähti uudelleen ja nyt entistä lähempänä.
– Haarukoivat maalia, sukelletaan kahdeksaankymmeneen, väistöliikkeitä kolmen minuutin välein, ensimmäinen vasempaan!

Seurasi jälleen uusi räjähdys joka tuntui tällä kertaa kiveksissä asti, sieltä täältä alkoi kuulumaan tuskaista valitusta.

– Helvetti! Nostetaan nopeutta ja keula kaksikymmentä viisi plus!
– Aika räjähdysten välissä?
– Neljäkymmentä kahdeksan
– Aika käännökseen?
– Kolmekymmentäkaksi.

Riedman katsoi kelloa ja mietti tilannetta.
– Tiukka oikea kaksikymmentä.

Samalla hetkellä alus teki voimakkaan väistö liikkeen, joka tuntui ikuisuudelta.
– Oikaistaan!
Samalla hetkellä räjähti uudelleen, tällä kertaa hieman kauempana
– Mitä vittua! Noitui Birenbaum

Samalla hetkellä aluksen tuli aavemainen pimeys, kun sähköt meni.

– Käynistetään akut!
– Vuoto konehuoneessa!! Karjui joku aluksen keskiosasta!
– Korjataan! Birenbaun selvitä sijaintimme välittömästi, ja etsi mahdollinen ”tulppa”
– Tapahtuu herr kapitän.

Birenbaum juoksi navigointi osastolle, katsellen aukinaisia karttoja jotka oli sekaisin karttapöydällä.

– Saatana! Selvitys heti, missä olemme?
– Olemme tällä kohtaa, ja matkaamme tänne. Näytti nuori upseeri sormella karttaa.
– Kuinka kaukana tuo kieleke on?
– Arviolta kahdenkilometrin päässä.
– Aika kielekkeen reunalle?
– Noin viisitoista minuuttia.

Birenbaum palasi komentosillalle, saman tien.

– Herr kapitän viidentoista minuutin päässä on lupaava kieleke...joka voisi tarjota suojan meille.
– Hyvä on Birenbaum, ohjatkaa alus kielekkeelle.
–Selvä on kapitän! Viisitoista astetta vasempaan, oikaistaan, täysi eteen.

Samalla hetkellä kajahti kaiuttimesta varoitus.

– Torpedo vedessä plus neljäkymmentä

Riedman kirosi nyt äänekkäästi.

– Käynnistetään vastatoimet! Pelastusvalmius!
– Torpedo plus kaksitoista
– Käännös oikeaan merkistä! Viisi, neljä, kolme, kaksi yksi, NYT!

Raju ohjausliike vavisutti aluksen runkoa.
– Oikaistaan! Laukaistaan verho!
– Herr kapitän, torpedo miinus kolmekymmentä viisi..
– Onnistuimme väistämään.
– Turpa kiinni! Ottavat vielä uuden suuntiman, aika kielekkeelle?
– Plus kaksi.
– Herr kapitän, vieras alus perässämme, lataavat kaksi torpedoa, pyrkivät samaan linjaan.
– Ilmoitus heti kun saavuttavat linjamme!

Kaikki paikalla olleet pyyhkivät nyt hikeä otsalta, osa rukoili armoa. Riedman katsoi tiukasti kelloa.
– Aika linjaan kymmenen sekuntia, aktivoivat torpedoja.
– Käännös oikeaan yhdeksän sekuntia.

Aluksen käännös oikeaan sai aikaan totaalisen sekasorron aluksen sisällä.
– Kapitän kaksi minuuttia kielekkeelle.
– Oikaistaan ja rukoillaan parasta.

Riedman pyyhkäisi nyt hikeä otsalta, ja hengitti kiivaasti. Heillä olisi hetki aikaa vetää henkeä.

– Herr kapitän, ajaudumme kielekkeestä ohi, ellemme pudota nopeutta.
– Kapitän vihollinen saanut meidät tähtäimeen.
– Status?
– Valmistelevat torpedoja.
– Montako?
– Kaikki neljä.
– Voi saatanan helvetti!

– Aika laukaisuun?
– Kaksikymmentä viisi!
– Satakahdeksankymmentä vasempaan merkistä, peitto merkistä kolmenkymmensekunnin kuluttua!
– Laskenta kymmenestä!

Osa miehistöstä oli vaipunut kyyhöttämään nyt lattialle ja purskahtivat itkuun. Birenbaum aloitti laskennan.

– Kymmenen, yhdeksän,kahdeksan, seitsemän, kuusi, viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi, nyt!

Vedenpaine sai nyt aluksen rakenteen nitisemään liitoksista ja osa laipioista antoi nyt periksi. Osa miehistön jäsenistä pyörtyi paineen vaikutuksesta.

– Samalla hetkellä hetki sitten laukaistut torpedot sujahtivat hitusen verran ohi.
– Oikaistaan, pudotetaan vauhtia kahteenkymmeneen porosenttiin!
– Kapitän kieleke oikealla neljäkymmentäviisi
– Käännös oikeaan neljäkymmentä viisi! VAUHTIA! —Ladataan torpedot yksi ja kaksi!
– Olemme suoraan kielekkeen alapuolella!
–Täydellinen hiljaisuus! Moottorit seis!
– Torpedot valmiina laukaisuun.
–Odotetaan kohdetta.

Seuraavat minuutit tuntuivat ikuisuudelta, kun he odottivat saaliin tuloa.

– Herr kapitän alus vasemmalta, kaksikymmentäkolme sekuntia, lähestyy.
– Laukaisu merkistäni, kuuden sekunnin viive.
– Kohde linjalla kymmenensekuntia.

Riedman käynisti kellon ja laski sekunteja.

– Viisi, neljä, kolme, kaksi, yksi. Nyt!
Samalla hetkellä ykköstorpedo lähti matkaan, josta kakkostorpedo kuuden sekunnin päästä.
– Aika osumaan viisitoista sekuntia.

Kaikkien kynnelle kykenevien silmät oli nyt nauliutuneet juoksevaan sekuntikelloon, pitkältä tuntuvien sekuntien jälkeen ensimmäinen torpedo osui aluksen keulaosaan ja toinen torpedo aluksen peräpäähän.

– Herr Kapitän osumat osui täydellisesti, samalla kun räjähdyksen aiheuttama paineaalto ravisti uudelleen alusta.

Miehistön epätoivo muuttui hetkessä riemuun.

– Kapitän, se oli melkoinen temppu.
– Ei iloita vielä, sillä alus on saatava pintaan.

Samalla hetkellä konemestari Herman Görn tuli komentosillalle, antamaan raporttia.
– Kapitän vuodot saatu korjattua, muutamassa kohdassa tiivisteet kaput, vuoto akkuosastoon saatu tukittua. Tutkimme vielä sähkökytkennät.
– Hyvä juttu, käynnistetään koneet!

Herman Görn kiirehti nyt konehuoneeseen ja kaikki jäivät odottamaan henkeä pidellen, lähtisikö koneet käyntiin. Piinaavan hiljaisuuden rikkoi lopulta teräksinen kirskunta, joka vaimeni pian ja vaihtui säännölliseen dieselien pauhuun.

– Birenbaum! Noustaan pintaan, normaali toimenpiteet.
– Selvä on herr kapitän.

14- Luku

Lyon 11 Lokakuuta

Ranskan laivaston komentaja Jerome Del Redour mietti syntyjä syviä, kuullessaan peräti harmillisen uutisen, joka koski heidän sukellusvenettään, joka alustavien tietojen mukaan oli uponnut kahdeksankymmenen kilometrin päähän Ranskan rannikosta.

Vastavalitulle komentajalle tämä ei ollut mitenkään mairitteleva alku. Laivastonkomentajan pestin tämä oli saanut Raphael Montepileriltä, tosin Didier Arlingin myötämielisellä avustuksella.

– Miten jumalauta voi olla mahdollista, että meidän valioluokan alus on pystytty upottamaan, jossa oli kokenut miehistö?
– Ikävä kyllä siihen ei saada koskaan vastausta. Totesi eräs upseereista.
– Kai minä jumalauta sen tiedän! Tiuskaisi Jerome. —Tiedetäänkö vihollisaluksesta jotain?
– Peilattujen radiolähetysten perusteella on ollut käynnissä jonkinasteinen pelastusoperaatio, ja operaation yhteydessä meidän alus sai osuman. Lisäksi on syytä olettaa että pelastusoperaatiossa on ollut kyse, erään vaarallisen vakoojan pelastamisesta.
– Se saatanan narttu! Kirosi nyt Jerome. Liberities alus on saatava välittömästi merelle ja kohti Norjan rannikkoa.

Pöydän ympärille syntyi nyt kiivas keskustelu, kun upseerit kävivät neuvottelua. Komentajan ihmetellessä syytä.

– Asiassa on eräs pieni seikka mikä jarruttaa aluksen laskua, nimittäin alusta ei olla ehditty testaamaan, lisäksi aluksella ei ole pystytty ampumaan kun pari kolme kertaa, koska tuotantolaitoksemme ei ehdi valmistaa aluksen tykkeihin ammuksia.
– MITÄ! Ei jumalauta voi olla totta! Ei ole ammuksia. Alukseen joka on maksanut tukun omia ja liittoutuneiden rahoja.
Paikalla olevat upseerit katselivat hetken toisiaan, sanomatta sanaakaan.

– Tuotantoa pyritään nostamaan, kyse on pikemmin materiaalipulasta.
– Entä ulkomailta ostettu raaka-aine?
– Rajallista sekin.
– Helvetti! Tilanne kiristyy entisestään, kun Saksmannit saa rautamalmia Narvikista, puhumattakaan, jos he onnistuvat käynnistämään raskaan veden tuotannon Norjassa V-2 rakettia varten, ehdotuksia hyvät herrat?

Upseerit katsoivat vuoroin toisiaan ja sitten auki levitettyä karttaa, johon oli merkitty tärkeimmät avainkohdat.

– Voisiko koneemme tehdä pommituslennon Norjaan?
– Mahdotonta, emme saa koneita tarpeeksi lähelle.
– Entä RAF?
– Englantilaisilla itsellään on täysi työ pitää oma ilmatila puhtaana.

Jerome Del Redour haroi lyhyeksi ajeltuja harmaita hiuksia. Siirtyen sitten auki levitetyn kartan luokse, muiden upseerien luokse.

– Hyvät herrat materiaalipula ei ratkea kartan ääressä, ei myöskään Euroopan ja koko maapallon kohtalo, sillä aika näyttää sen aikanaan. Sitä vastoin hyvät herrat minulla on ilo kutsua teidät H.S. Liberties aluksen vesille lasku seremoniaan, tasan viikon kuluttua.

Uutinen sai läsnäolijat antamaan raikuvat onnittelut ja taputukset. Vasta virkaan astunut Jerome tunsi lievää voiton riemua sisällään, jopa tällaisena hetkenä.





– Materiaali hankinnoista vastaava ministeri on antanut kirjallisen vahvistuksen, jonka mukaan materiaalia olisi riittävästi, kun alus lasketaan vesille. Minä toivon ja odotan asian olevan kuten ministeri on minulle vakuuttanut. – Ellei ole muuta niin palaveri tältä erää on päättynyt.

Paikalla olleet upseerit kiittivät kukin vuorollaan ja poistuivat sitten salista yksi toisensa jälkeen, kun kaikki oli menneet, istui tämä tuoliin. Hetken huokaistuaan kutsui hän paikalle henkilökohtaisen adjutanttinsa.

Muutamaa minuuttia myöhemmin sisään asteli ryhdikkäästi hoikka
mies.

– Onko minulla tapaamisia?
– Itseasiassa suojeluosaston päällikkö Didier Arwing tahtoo tavata teidät.
– Mitä hän minusta tahtoo?
– Sir ei kertonut asiaansa, kertoi ainoastaan asian olevan hyvin tärkeä.
– Onko hän tullut?
– Sihteerin ilmoituksen mukaan olisi tulossa, ja on ehkä puolen tunnin kuluttua täällä.
– Marques ilmoittaa sitten kun Arwing on tullut.

Assistentin poistuttua Jerome jäi miettimään tilannetta, joka oli hyvin kiusallinen, sillä juuri Arwingin myötämielisellä suhtautumisella, oli ollut varsin merkittävä osuus hänen nimittämiseen laivaston komentajaksi.

Lisäksi Jeromella oli sisäpiirin tietoa Rapahe Montpilerin kohtalosta, jonka mukaan Arwingilla olisi ollut osuutta valitettavaan tapahtumaan.

Juuri kun Jerome oli kirjoittamassa selontekoa ministeriötä varten, niin sisään asteli Didier Arwing itsevarman oloisesti, salkkukädessään.

– Didiet Arwing, mikä suo minulle tämän kunnian?
– Eräs kansallinen turvallisuus asia saattoi minut matkaan, erään tärkeän tutkimuksen yhteydessä on noussut esiin eräs hyvin merkittävä seikka, jonka vuoksi salainen palvelu on pakotettu tiettyihin toimenpiteisiin.
– Olen pelkkänä korvana, kuinka voin olla avuksi.
– Eräs hyvin merkittävä asiakirja on Montpilerin assistentin Raul Masardin hallussa, yleisen kansallisen edun nimissä on hyvin tärkeätä löytää ja saada kyseinen asiakirja salaisen osaston haltuun.
– Ikävä kyllä se ei ole mahdollista, sillä kyseinen henkilö on saanut siirron toisiin tehtäviin.
– Mitä helvettiä! Tarkoitan kuinka se on mahdollista, minne muka?
– Hän sai siirron Tolousseen.
– Milloin siirto tapahtui?
– Kolme päivää sitten, uskoakseni hän on tällä hetkellä siellä palveluksessa päällikön assistenttina.
– Kuka myönsi siirron?
– Minä henkilökohtaisesti, koska minulla on oma assistenttini.

”Saatanan vitun imbesilli idiootti!” Kirosi Didier mielessään,

– Mikäli asia on hyvin kiireellinen ja tärkeä, niin voin lähettää sähkeen, että odottaa teitä.
– EI, ei missään nimessä, ei kerrassaan yhtään mitä toimenpiteitä, tämä riittää minulle, vallan hyvin. Itse asiassa muistin juuri, että minulla onkin kiire seuraavaan palaveriin, joten en häiritse tämän enempää sinua. Sen sanottuaan Didier Arwing kääntyi ja poistui rivakasti paikalta, ulkona odottavaan tummaan autoon.

– Tolouseen nopeasti!
–Sir, entä se teidän palaveri korkea-arvoisten upseerien klubi ilta kerholla.
–Ne vitun öykkärit saa nyt odottaa! Lähdetään! On kiire!

15- Luku
Calais 13 Lokakuuta

Kapteenin lokikirja merkintä
”Olemme päässeet kansainvälisille, vältellen liittoutuneiden aluksia, päivisin olemme olleet sukelluksissa ja aina yön pimeinä tunteina olemme nousseet pintaan. Matkan teko ollut vaivalloista, kun alus on kärsinyt vakavia vaurioita, ainoastaan ihme on pelastanut meidät.

Kyyhkynen on toipunut olosuhteisiin nähden hyvin, lietsoen levottomuutta miehistössä, mikä oli odotettavissa. Radiolähetin on saatu toimintaan ja sitä myöten radiosähke huoltoaluksen kohtaamisen. Tapaamme huotoalus Z1 Leberecht Maassin Calaisin edustalla kahden päivän kuluttua. Muonavarastot on vähissä, mikä aiheuttanut kapinointia miehistön keskuudessa.”

– Käskekää Birenbaum tulemaan luokseni. Sanoi Riedman nuorelle kadetille, joka kiillotti tämän saappaita.
– Käskystä Herr kapitän.

Muutama minuuttia myöhemmin tämä oli tullutkin kapteenin hyttiin.

– Herr kapitän?
– Lepo. Riedman sanoi ja poimi sitten konjakkipullon pienestä kaapista. – Mitä mieltä olet retkestämme tähän asti?
– Herr kapitän, tapahtumarikas, miehistössä havaittavissa levottomuutta, kyyhkynen tuo vielä harmia meille. Onko tietoa huoltoaluksen saapumisesta?
–Tapaamme huoltoaluksen kahden päivän päästä Calaisin edustalla.
—Calaisin? Se on hitonmoinen paikka, liittoutuneiden aluksia vilistää meri mustanaan.
– Tiedän, meidän oltava tarkkana.
–Entä kyyhkynen?

Riedman nousi nyt ylös ja venytteli jäseniä, sen mitä ahtaassa hytissä pystyi. Siksi pyysinkin sinut luokseni, saat käydä hakemassa kyyhkysen tänne.

– Herr kapitän. Totesi perämies ja poistui sitten paikalta, palaten parin minuutin kuluttua uudelleen mukanaan nainen, joka liikkui yllättävän hyvin kainalosauvojen kanssa.
– Otaksun, että tahdotte ilmeisesti tietoja minulta. Sanoi nainen terävästi.
–Aivan oikein, tiedät varmasti asioita, joita me ja kolmasvaltakunta ei tiedä, olenko oikeassa?

Nainen mietti hetken ja sytytti sitten savukkeen palamaan.
– Paljon mahdollista. Mitä tahdotte tietää?
– H.S. Liberties aluksesta meillä on tiedot, sen sijaan tahdon tietää mikä siitä aluksesta tekee erikoisen, massiivisen tulivoiman lisäksi?
– En mielelläni kertoisi sitä, sillä se on minun henkivakuutukseni.

Riedman nousi nyt ylös ja tuijotti sitten naista.

– Sinun tuosta henkivakuudesta ei ole hyötyä merenpohjassa, nimittäin mikäli et tiedä niin me olemme vihollisen keskellä. Tämä saatanan ruosteinen peltipurkki hajoaa hetkenä minä hyvänsä.
Siitä syystä tahdon tietää syyn, miksi yrittää saada sinut ja miehistö kuiville.
Nyt myös nainen oli noussut ylös. Birenbaumin katsoessa molempia.

– Hyvä on, aluksen massiivinen tulivoima on ainoastaan yksi sen vahvuuksista. Sen lisäksi alus pystyy kuljettamaan pari konetta aluksen kannella.
– Ei tuossa ole nyt mitään uutta.
– Ei olekaan, mutta ranskalaiset ja liittoutuneet on kehitelleet uuden maaliin ohjausjärjestelmän.

Birenbaum ja Riedman katsoivat nyt naista kysyvästi.

– Mitä tarkoitat?
– Sen mitä olen ymmärtänyt, niin aluksenkannella olevat koneet nousee ilmaan ja suuntaavat kohteen ylle, josta sitten ilmoittavat aluksen tulenjohtoon laukaisusuuntimat ja tulitus tapahtuu saatujen koordinaattien mukaan.

Riedman vihelsi hiljaa ja otti sitten konjakkiryypyn, tarjoten samalla toisille. Myös Birenbaum vihelsi kuuluvasti.

– Helvetti, sehän tarkoittaa…
– Tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että liittoutuneilla on valtava etulyönti asema.
– Se tarkoittaa saatana koko sodankäynnin muuttumista, aivan uuteen aikakauteen.
– Se on pojat sillä tavalla, että minun päästävä päämajaan mitä pikimmin.

Birenbaum oli katsellut karttaa aukinaista karttaa.

– Voimmeko ohittaa huoltoaluksen kohtaamisen Calaisisissa?
– Mahdotonta. Muonavarasto tarvitsee täydennystä. Sitä paitsi miehistö tarvitsee viihdykettä.
– Olet oikeassa.

Samalla hetkellä oveen koputettiin, Birenbaum mentyä avaamaan ovea, sai tämä radistilähetiltä ruskeankuoren.

– Herr kapitän tuli sähke.
– Voit avata ja lukea sen meille.
– Tässä lukee näin ”Toiminta ohjeet muuttuneet eli huoltoalus Z1 Leberecht Maassin korvaa kalastaja alus Albatrossi. Kohtaamispaikka pysyy samana. Olkaa asemissa valmiina odottamassa Albatrossin nousua varten. Kohtaamisaika nolla yksi kaksikymmentä kahdeksan. Kuittaus kun olette vastaan ottaneet tämän viestin ja sen sisällön.”
– Mitä helvettiä tämä tarkoittaa?
– Sitä on turha miettiä nyt, Birenbaum hoida asia eteenpäin, kuittaus päämajaan.

Birenbaumin poistuttua nainen katseli Rirdmania uteliaana.

– Vaikutat melko nuorelta, kapteeniksi.
– Tarkoitatko myös kokemattomaksi?
– Oletko sitten?
– Haluatko ottaa selvää?
–Ken ties, ken ties, totesi nainen ja kaatoi sitten konjakkia lasiinsa, alkaen sitten riisuuntumaan hitaasti.
– Vitun huora, tahdot siis kyrpää sisääsi, hyvä on, käänny huora ja nojaa siihen pöydän reunaan. Urahti Riedman ja kaivoi sitten jäykistyneen elimen esiin, ja asettui sitten naisen taakse, joka pyllisti niin että kosteutta tihkuva aukko tuli kuin tarjottimelle. Riedman kouraisi naisen limaista jalkoväliä ja kostutti naisen omilla mehuilla sykkivän kyrpänsä, ja survaisi sitten elimen naisen sisuksiin, joka voihkaisi kuuluvasti.
– Hiljaa vitun huora, olet kyllä tottunut kovaan käyttöön.

Naisen suusta ei kuulunut muuta kuin ulinaa, kun nuori kapteeni pumppasi armottoman säälimättömästi. Samalla hetkellä Birenbaum saapasteli sisään.

– Herr kapitän asia hoidettu. Ilmoitti Birenbaum, jota tuskin Riedman kuuli, pumpatessaan naista sydämen pohjasta.

Ei aikaakaan, kun muutaman viikon mällit ruiskahti naisen päälle. Birenbaum katseli päällikön huojuvaa kyrpää, kun tämä tunki sen takaisin housuihin.

– Sinun vuorosi. Urahti Riedman

Birenbaumia ei tarvinnut toista kertaa käskeä, kun tämä oli kammennut naisen kimppuun, repien tältä vaatteita yltä. Riedman katseli hetken perämiehen touhua, kunnes keskittyi sitten kartan lukuun. Naisen ulina täytti pienen hytin, kun perämies tahkosi naista.
Hetkeä myöhemmin kuului raskas ähkäisy, kun myös Birenbaum oli heittänyt omat siemenet naisen kasvoille.

Nainen pyyhki limat kasvoilta ja sytytti sitten savukkeen palamaan.

– Birenbaum saata tämä tipu turvallisesti hyttiinsä, minä menen komentosillalle, tule perässä sitten sinne. Birenbaum löi tottuneesti saappaat yhteen ja poistui sitten paikalta.
– Herr kapitän, alus on huollettu niin hyvin kuin näissä olosuhteissa se on mahdollista. Ilmoitti konepäällikkö virallisesti.
– Hyvä juttu, oikein hyvä juttu kehui Riedman, muodollisuuden vuoksi. —Jatkaa…
– Herr kapitän, nyökkäsi partasuinen mies ja kiiruhti sitten aluksen uumeniin.

Riedman asteli periskoopin luokse.

– Periskooppi ylös!
–Periskooppi ylhäällä herr kapitän!

Riedman tihrusti periskooppia kääntäen sitä täyden kierroksen, ulkona oli pimeää jota valaisi puolikuun kajo. Meri näytti melko tyynelle.

– Noustaan pintaan, ja tuuletetaan.

16-luku
Birenbaum katseli tarkkaan Riedmanin osoittamaan suuntaan kun miehet seisoivat aluksen kannella.

– Näitkö saman kuin minä, tuolla kello kuudessatoista.
– Vaikea erottaa näin kaukaa, mutta saattaa hyvin olla, odotammeko?
– Sukelletaan varmuuden vuoksi, saamme odottaa ainakin tunnin ennen kuin alus on täällä. Riedman totesi, perämiehen katsoessa tätä kysyvästi.
– Luuletko että…
– Sanotaanko näin, että en halua ikäviä yllätyksiä, joita on ollut ihan tarpeeksi.

Miehet laskeutuivat aluksen uumeniin ja hetkeä myöhemmin alus oli periskooppi syvyydessä. Miehistö messistä oli kuulunut pitkin päivää iloista rallatusta, kun tietoon oli tullut uutinen, jonka mukaan oleskelu haisevassa ja tunkkaisessa aluksessa päättyisi.

Riedman katsoi perämiehen mietteliästä ilmettä. Kun tämä tarkkaili periskoopista tilannetta, joka vaikutti rauhalliselle.

– Lienee tyyntä myrskyn edellä, totesi Birenbaum viimein.
– Paljon mahdollista. Mitä mieltä olet saapuneesta radiosähkeestä?
– Vaikuttaa hieman erikoiselle.
– Samaa mieltä minäkin. Kutsu koolle aluksen tärkeimmät upseerit ja tulkaa minun hyttiini puolen tunnin kuluttua.

Puolituntia myöhemmin tärkeimmät upseerit oli kokoontuneet kapteenin hyttiin osan jäädessä likipitäen ulkopuolelle. Riedman katseli hämmästyksen vallassa olleita upseereja.

– Ihmettelette varmaan miksi olen kutsunut teidät koolle. Kuten varmaan tiedätte, niin Albatros niminen alus tulee noutamaan meitä reilun kahden tunnin kuluttua. Hyvät herrat, tilanteen tekee mutkikkaaksi radiosanoma, jonka mukaan kaikkien on noustava kyseiseen alukseen ja upotettava tämä alus.

Upseerit hämmentyivät nyt entisestään, eivätkä tienneet kuinka reagoida asiaan.

—Hyvät herrat, henkilökohtaisesti en aio noudattaa kyseistä käskyä, tietenkään en voi pakottaa ketään jäämään seurakseni. Aluksen ohjaamiseen tarvitsen ainoastaan minimaallisen miehistö, eli jokainen teistä voi toimia sen mukaan kuin itsestään tuntuu.

Birenbaum katsoi nyt kapteenia, joka huomasi kysyvän katseen.

– Niin?
– Entä kyyhkynen?
– Hän jää alukselle.

Miehistön keskuudessa syntyi nyt kiivas keskustelu. Birenbaum kääntyi Riedmanin puoleen ja katsoi tätä kysyvästi.
– Herr Kapitän, tarkoitatko? Sehän on vastoin määräyksiä.
–Niin on ja olen täysin tietoinen siitä mitä siitä seuraa, näin ollen en voi pakottaa ketään teitä jäämään alukseen.

Birenbaum astui ensimmäisenä Riedmanin rinnalle. – Kapitän pelasti minut helvetistä, joten minä seuraan kapteenia vaikka helvettiin asti tarvittaessa.

–Minä olen mukana, tuumasi puolestaan, aluksen konepäällikkö.

Pikkuhiljaa muutama muukin upseeri liittyi Riedmanin rinnalle, suurin osa upseereista katsoi viisaammaksi poistua aluksesta, sillä heidän mielestään käskyn uhmaaminen sisälsi liikaa riskitekijöitä.

– Hyvät herrat Albatrossi alus saapuu hetkenä minä hyvänsä, joten miehistölle käsky valmistautua evakuointiin välittömästi.
– Herr kapitän, entä kyyhkynen?
– Hänen ei tarvitse tietää asiasta yhtään mitään, ellei ole muuta niin palaveri on päättynyt.

Upseerien poistuttua Birenbaum kääntyi kapteenin puoleen.

– Meillä ei taida olla paluuta.
– Ei välttämättä, katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Samalla hetkellä kaiuttimesta kantautui hälytys.
– Mennään katsomaan mitä siellä on?
Molempien miesten saavuttua komentosillalle, vahtivuorossa ollut upseeri teki ilmoituksen.
– Herr Kapitän, kello kahdeksassatoista tuntematon alus, kaikuyhteys kolme minuuttia sitten, lähestyy.
– Etäisyys?
– Hieman reilu kilometri.
– Hyvä on. Noustaan periskooppi syvyyteen.
Samalla hetkellä alus aloitti hitaan nousun kohti pintaa.
– Pimennetään ja täydellinen hiljaisuus!

Riedman astui nyt periskoopin ääreen ja silmäili ympäristöä. Horisontista välkkyi kellertävä tuike, seuraavaksi mies kääntyi nyt seuraavaksi toiseen suuntaan, jossa oli ainoastaan pimeyttä.

Birenbaum ja muut miehistön jäsenet katselivat kuinka kapteeni nojasi periskoopin kahvoihin mietteliään oloisena.

– Mitä siellä on?
– Vilkaise itse.

Nyt vuorostaan perämies oli asettunut periskoopin äärelle.
– Voisiko se olla Albatrossi?
– Mietin juuri samaa, aikataulullisesti kyllä. Totesi Riedman ja siirtyi uudestaan periskoopin ääreen. Hetken aikaa kuului rytmikästä naputusta. Oli täysin hiljaista, kun kaikkien huomio oli kiinnittynyt Riedmainiin.

– Ladataan torpedo putket ykkönen ja kakkonen, laukaisu merkistäni kymmenen sekunnin väli.

Miehistö katseli kellertävää valoa kunnes se lopulta oli vaihtunut punaiseksi.

– Putket ykkönen ja kakkonen ladattu ja varmistettu.
– Noustaan pintaan, keula kahdeksan ja pysäytetään.

Alus nousi hitaasti mutta varmasti pintaan, jääden sitten kellumaan aloilleen.
– Valmistaudutaan hätäsukellukseen.

Kaikkien ilmeet oli jännittyneet, kun jokainen odotti seuraavaa siirtoa. Olisiko alus Albatrossi vai liittoutuneiden.

– Sijaintimme alukseen nähden?
– Herr kapitän, olemme linjalla.
– Poistetaan varmistukset torpedoista, Birenbaum sähkötä seuraava signaali alukselle, totesi Riedman ja antoi sitten taitetun paperin perämiehelle, joka oli nyt siirtynyt periskoopin ääreen.

Jälleen kuului rytmikästä naputusta kun Birenbaum sähkötti lapulla ollutta viestiä eteenpäin.
– Herr kapitän viesti lähetetty.

Riedman tyytyi ainoastaan nyökkäämään hieman. Seuraavassa hetkessä välähti valoraketti.

– Avataan luukut, yksi kolmasosalla eteenpäin, kolme miestä keulatykin luokse välittömästi. Birenbaum tähystämään. Mikäli ilmenee jotain paskaa, niin välittömästi tulitus kohti alusta.

Tuskin Birenbaum oli ehtinyt olla vahdissa viittä minuuttia kauempaa, kun tämän korviin kantautui kolme loiskahdusta.

– Ilmoitus kapteenille että kolme venettä laskettu vesille.
Ilmoituksen saatua Riedman kiirehti myös kannelle, perämiehen seuraan.

– Tulevat noutamaan, Albatrossiin siirtyvät henkilöt kannelle, nopeasti!
Hetkeä myöhemmin veneet oli kiinnittäytyneet alukseen ja evakuointi oli täydessä vauhdissa.

– Kapitän lähes kaikki miehistön jäsenet on siirtyneet Albatrossiin, nyt on päällystön vuoro. Ilmoitti toinen perämies.
– Kiitos tiedosta päällystö on asian tasalla, perämies voi siirtyä Albatrossiin seuraavalla veneellä, minä tulen päällystön kanssa teidän jälkeenne, kun olemme miinoittaneet aluksen ensin.

Toinen perämies jäi katsomaan kapteenia kysyvästi.
– Ellei ole muuta niin perämies Kroll voi poistua.
Vasta tässä vaiheessa perämies ymmärsi poistua paikalta.

Samalla hetkellä Birenbaum tuli Riedmanin luokse.
– Kapitän kaikki on halukkaat on poistuneet alukselta.
– Selvä on, mennään alas ja suljetaan luukut.
Miesten laskeuduttua aluksen sisään, luukut suljettiin.
– Sukelletaan, keula miinus kolmekymmentä, poistetaan lataukset ja varmistetaan torpedot.

Samassa aluksen keula kallistui hieman eteenpäin, Riedman katseli alukselle jääneitä asetovereita, joiden ilmeet oli nyt haudan vakavat.
– Kolmekymmentä yksi,kaksi, kolme, neljä, viisi…
– Oikaistaan, radio hiljaisuus!
– Kapitän Albatrossilta tulee radiokutsuja.
–Antaa tulla, ei noteerata, suunta kotisatamaan, täysi teho.
Dieselin pauhu täytti nyt aluksen, ja mäntien epäsäännöllinen käynti sai alukseen rungon natisemaan.

17- Luku

13 Lokakuuta

Karl Dönitz hieraisi silmiä, eikä ollut uskoa koko tapausta, kun laivaston varakomentaja teki selontekoa.

– Tarkoitatko että Riedman miehistöineen olisi siirtynyt albatrossiin ja kyseinen alus olisi upotettu.
– Tietojemme mukaan kyllä.
– Eihän se voi olla mahdollista, käsittääkseni kapitän Riedmanin miehistöineen piti nousta Z1 Leberecht Maass alukseen.
– Niin pitikin, ilmeisesti kapitän Riedman on saanut väärää tietoa ja noussut albatrossiin.
– Mitä itse asiassa tiedämme tästä albatrossista?
– Kyseistä alusta on käytetty tämän tyyppisissä operaatioissa aiemmin, itse alus on harmittoman näköinen ja oloinen kalastusalus, minkä ei pitänyt herättää mitään huomiota kenessäkään.

Dönitz oli noussut ylös pöytänsä takaa ja pani nyt piipun palamaan.

– Tämä on helvetin huono uutinen
– Niin todellakin, johtaja ei tule tykkäämään kyseisestä uutisesta.

Dönitz oli tullut ikkunan luokse ja katseli ulos pihamaalle, hienoisen sateen piiskatessa ikkunaa.

– Johtajan ei tarvitse tietää asiasta vielä mitään.
– Mitä? Etkö aio antaa selvitystä johtajalle?
– Tietenkin annan...parin päivän päästä.

Varakomentajan ilme valahti saman tien.
– Eikö se ole hieman uskallettua?
– Tiedän kyllä riskit, tahdon kuitenkin odottaa pari vuorokautta.

Varakomentajan ollessa sanomassa jotain Dönitz keskeytti tämän. —Tiedän odottaminen näissä olosuhteissa on viimeinen oljenkorsi.

– Entä salainen osasto tietäisivätkö he Riedmanin liikkeistä mitään?
– Tuskinpa, tietenkin asian voisi varmistaa, oikeastaan sinä voisit ottaa selvää Himleriltä selvää onko salaisella osastolla tietoa asiasta.
– Luuletko sen onnistuvan?
– Tietenkin onnistuu, ja jos ei muuten niin sano että toimit Führerin käskystä.

Varakomentaja nyökkäsi hyväksymisen merkiksi ja poistui sitten paikalta. Komentajan jäädessä miettimään tilannetta.
Kolmannen valtakunnan kannalta asia oli hyvin merkityksellinen, sillä kyseisen pelastusoperaation varaan oli laskettu todella paljon.

Ovelta kuulunut koputus herätti komentajan arkitodellisuuteen.

– Niin sisään..
Sisään asteli Dönitzin assistentti, ruskea kansion kera.

– Herr Oberbefehlshaber, kyytinne on valmiina.
– Aivan niin tosiaan, menkää edeltä ja ilmoittakaa kuljettajalle että tulen aivan heti.

Adjutantti kopautti saappaat yhteen ja poistui sitten huoneesta. Dönitzin jäädessä keräämään papereita. Viisitoista minuuttia myöhemmin olivat he matkalla johtajan järjestämään tilaisuuteen, jossa esiteltiin V-2 raketin prototyyppi ja mahdollinen laukaisu, sekä uuden sukupolven hävittäjä.

Dönitzin adjutantti oli kaivanut nipun papereita ja ojensi ne sitten komentajalle, joka katseli ulos auton ikkunasta.

– Anna niiden papereiden olla katson ne myöhemmin. Adjutantti sulloi paperinipun takaisin salkkuunsa.


Dönitz vaipui mietteisiin. Tulisi olemaan vaikeata saattaa asia valtakunnankanslerin tietoisuuteen. Päämaja oli laskenut paljon kyyhkysen varaan, sillä kyyhkynen oli ainut yhteyslinkki Ranskaan.

– Miten luulet johtajan suhtautuvan kun kerrot Riedmanin uponneen.
– Melko todennäköisesti saa raivokohtauksen, joka tosin menee nopeasti ohi, sillä johtajalla on muutakin päänvaivaa kuin Riedman. Toisekseen ei ole saatu varmuutta Riedmanin uppoamisesta.
– No mutta eikö se ole melko todennäköistä, Luftwaffen tietojen mukaan alueella oli havaittu liittoutuneiden aluksia.
– Se ei todista vielä yhtään mitään. Totesi Dönitz ja vaipui sitten takaisin mietteisiin.

Reilu tuntia myöhemmin saapuivat metsän keskellä sijaitsevaan tukikohtaan, jota oli mahdotonta havaita ilmasta käsin. Dönitzin saapuessa paikalle sinne oli ehtinyt jo joukko korkea-arvoisia upseereita. Jopa itse Führer näytti tyytyväiselle, noustessaan puhuja korokkeelle.

– Hyvät herrat minulla on ilo esitellä teille V-2 raketti. Aikanaan tämä tulee lakaisemaan Lontoon maan tasalle.

Samalla hetkellä peiton alta ilmestyi reilun kuuden metrin korkuinen raketti, siirrettävällä alustalla.

– Arvoista virkaveljet siinä se on, vuosien tulos, vuosien ponnistus, Saksan mahti ja viimeinen lukko.

Kuin yhdestä suusta kuului nyt valtava ihastus ja Hitler hykerteli tyytyväisyydestä katsellen samalla kuinka paikalle kerääntynyt väkijoukko antoi nyt valtavat suosionosoitukset. Myös Dönitz oli liittynyt raikuviin suosionosoituksiin, muodon vuoksi.

– Aiotko kertoa johtajalle Riedmanin kohtalosta?
Dönitz vilkaisi adjutanttiaan, joka seisoi hänen vieressään.
– Tällaisena hetkenä, en! Antaa johtajan nauttia nyt tästä hetkestä.

V-2 raketin julkaisu oli sulka Hiterin hattuun, jolle koko kansakunta hurrasi suosiotaan. Johtaja osasi ottaa tapahtumasta kaiken irti minkä vain sai, sillä nyt oli juhlan aika,ainakin hetkeksi, juhla jolla kansakunnan syviin riveihin pystyttiin valamaan uutta intoa ja tarmoa..

Toisin väkijoukossa oli joitakin korkea-arvoisia upseereita, joita tilanne ei paljoa lohduttaneet. Mitä ei julkisesti tuotu kuitenkaan esiin. Huolestunut oli myös kriegsmarinen komentaja Carl Dönitz, joka odotti Fuherin tapaamista, kun tämä tahtoi tilanneraporttia pelastusoperaatiosta.

Jos hän kertoisi Riedmanista ja operaation epäonnistumisesta, tietäisi se siirtoa Murmanskiin. Kaikista paras oli tarttua asiaan ja heti, niinpä Riedman antoi käskyn adjutantilleen, jotta tämä sopisi tapaamisen johtajan kanssa mahdollisimman pian.


– Herr Oberbefehlshaber, Fuher ottaa teidät vastaan puolentoista tunnin kuluttua.
– Saatanan vittu kirosi Dönitz itsekseen. Hän joutuisi seuraamaan johtajan nuoleskelua ja tekopyhää juhlintaa reilun tunnin ajan, sekin ajan hän olisi voinut käyttää tärkeämpäänkin tekemiseen, vaan ei auttanut.

Tasan puolitoista tuntia myöhemmin Hitler istui hänen vastapäätä. Dönitz iski kantapäät yhteen ja teki kunniaa johtajalle, joka tyytyi tavanomaiseen käenheilautukseen, nousten sitten ylös tuolista.


– Otaksun että teillä komentaja on jotain kerrottavaa minulle, vai kuinka?
– Mein Fuher on kyllä, ja ikävä kyllä huonoja uutisia. Hitlerin kasvoilta karisi nyt väri aivan tyystin ja tämän otsasuonet kiristyivät.
– Millaisia nämä huonot uutiset on? Kivahti johtaja.

Carl Dönitz mietti hetken seuraten johtajan olemusta.

– Herr Fuher, on syytä olettaa että Klaus Riedmanin alus on upotettu ja koko miehistö että kyyhkynen on kadonnut.
– Mahdotonta, kuinka se muka olisi voinut tapahtua?
– Ikävä kyllä siitä meillä ei ole tarkempaa tietoa, tiedämme ainoastaan että Riedmanin lähettämä sanoma jäi kesken ja että häneen ei ole saatu yhteyttä. Johtajan kädet puristuivat nyt nyrkkiin ja otsakiekura putosi silmille.
– Niin tämä on tietenkin olettamus, voihan olla että kapitän Riedmanilla on omat syyt toimia kyseisellä tavalla. Olen antanut määräyksen sisäiselle osastolle tutkia kyseistä asiaa.

Fuher oli tullut Dönitzin eteen ja katseli tiukasti laivaston komentajaa, jonka tunsi olon hyvin epämiellyttäväksi.

– Minä vaadin, että minulle tiedotetaan heti kun asiaan saadaan vahvistus.
Komentaja iski terävästi jalkansa yhteen.
– Voitte poistua!

Laivastonkomentaja astui muutaman askeleen taaksepäin ja kopautti jalat yhteen ja kohotti käden ylös. – Heil Hitler! Ja kääntyi täyskäännöksen niillä jalansijoillaan.

Yksin jäätyään johtaja haroi hiuksiaan ja korjasi otsalta valuneen hiuskiekuran ojennukseen. Kyyhkysen menetys olisi paha takaisku kolmannenvaltakunnan kannalta. Sillä ilman pohjoisesta saatavaa rautamalmia ja rikastettua vettä V-2 raketista ei olisi mitään hyötyä.

Joukkojen uudelleen mobilisointi veisi aivan liian kauan aikaa, jotta siitä olisi hyötyä. Sitä paitsi huomattava osa joukoista oli sidottu tiukasti omille rintamille. Olisi ajan kysymys kun vaaka kallistuisi liittoutuneiden puoleen. Pahin kauhukuva jonka oli tullut hänen uniin, oli liittoutuneiden maihinnousu Normandiaan.

Luftwaffen iskut Britanniaan oli ainoastaan propagandaa kansalaiselle, viivytystaktiikkaa, jolla saatiin kansa pysymään tyytyväisenä.

18-luku
14 lokakuuta
Berliini

Valtakunnankansliassa vallitsi kauhun ja epätoivon tasapaino, kukaan ei ollut nähnyt johtajaa moneen päivään, eikä kenelläkään ollut varmaa tietoa tämän olinpaikasta saati sitten tietoa tämän liikkeistä, eräiden tietojen mukaan johtaja olisi Kehlsteinhausissa (kotkanpesällä) lomailemassa, jota pidettiin yleisesti paheksuttavana eleenä, kun taas joidenkin tietojen mukaan johtaja olisi ollut itärintamalla Wolfsschanze (sudenpesässä) kartoittamassa itärintaman tilannetta.

Edes johtajaa lähellä olevat tahot ei tienneet tämän toimista mitään tai jos tiesivät, niin ei kertoneet. Päivää aiemmin eri aselajien komentajat oli saaneet käskyn saapua valtakunnan kansliaan, mikä ei suinkaan lievittänyt epätietoisuutta armeijakunnassa.

– Vaikka me elämme kurjuuden ja niukkuuden aikoja, niin täytyy sanoa, että keittiö henkilökunta hellii meitä varsin avokätisesti erinomaisen herkullisissa antimilla, julisti Heinrich Himler pitämässään ruokapuheessaan. Mikä oli tapana pitää aina silloin, kun kenraalit kokoontuivat yhteisen ruokapöydän ääreen.

Ainoastaan kaksi tuolia oli tyhjänä nimittäin johtajan tuoli pöydän päässä sekä Carl Dönitzin tuoli, mikä herätti myös yleistä ihmetystä.

Tuskin alkupaloja oli ehditty nauttia kun ruokasaliin ilmestyi Hitlerin adjutantti Nicolaus von Below, joka kopautti jalkansa yhteen ja teki kunnia osoituksen.

– Hyvät herrat. Fuhrer odottaa teitä valtakunnan salissa.

Adjutantin ilmoitus aiheutti kiivaan keskustelun, joka keskeytyi yhtä pian kuin oli alkanutkin.
– Tätä tietä hyvät herrat, johtaja korosti että asialla on kiire.
Paikalla olleet liittyivät adjutantin seuraan, kun tämä johdatti heidät juhlasaliin, jossa heitä odotti Kriesmarinen komentaja Carl Dönitz sekä kapitän Klaus Riedman rähjäisine miehistöineen. Saliin tuli nyt hiljaisuus, jonka katkaisi Herman Göring tekemällä kunniaosoituksen muiden yhtyessä siihen.

Hitler puolestaan teki tutuksi tulleen manööverin, eli käden heilautuksen, nousten sitten seisomaan.
– Adjutantti johdattaa miehistönne aterioimaan ja täyttää miehistönne kaikki toiveet, mitä ne sitten onkaan. Johtaja viittasi adjutantin luokseen ja antoi tälle nopeasti toimintaohjeet, jonka jälkeen miehistö liittyi tämän seuraan.

Paikalla olleet katselivat kysyvästi ensin toisiaan ja sitten johtajaa, joka nojasi raskaaseen kirjoituspöytään.

Hitler nyökkäsi Dönitzille, joka puolestaan Klaus Riedmanille, joka nousi nyt ylös.

– Kapitän Riedman voi kertoa operaation kulusta hieman tarkemmin, uskon sen kiinnostavan meitä kaikkia.
– Mein Fuher! Hyvät toverit tosiaankin operaatio oli toisaalta odotetunlainen ja toisaalta ei. Kyyhkysen pelastaminen onnistui, mutta se meni todella täpärälle. Sen sijaan evakoituminen Z1 Leberecht Maass alukseen ei toteutunut, kun saimme radioviestillä määräyksen siirtyä. Ms Albatrossille, joka sittemmin oli saanut osuman. Mein Fuher olen syyllistynyt vakavaan rikokseen kun kieltäydyin noudattamasta annettuja käskyjä.

– Vallitsevien olosuhteiden vuoksi katsoin tärkeämmäksi saattaa kyyhkynen henkilökohtaisesti Saksan maaperälle. Hitler katsoi tiukasti Riedmania, toisen käden puristuessa nyrkkiin.

– Kapitän Riedman, te olette poikkeuksellinen upseeri, toisissa olosuhteissa moinen niskurointi johtaisi automaattisesti Auswitchiin. Perusteellisen selvityksen jonka Carl Dönitz toimitti minulle, niin ehdotan maljaa Kapitän Riedmanille, joka omaa harkintaa hyväksi käyttäen pelasti kyyhkysen kohtalon.

– Entä tapaus Albatrossi? Kysyi nyt Göring
– Tosiaankin radiosanoman mukaan tilanne oli muuttunut ja miehistön tuli siirtyä Albatrossille, tämä käsky oli ristiriidassa aiemman kirjallisen käskyn mukaan, mikä herätti epäilykseni.
– Kapitän Riedman mitä tarkoitat? Kysyi nyt puolestaan eräs kenraaleista.
– Tarkoitan tai minulla on epäilykseni että jokin taho tietoisesti yritti saada miehistön ja kyyhkysen Albatrossiin.

Hitler oli noussut seisomaan ja katseli nyt tarkoin upseerikuntaa, joka katseli nyt vakavasti eteensä.
– Kapitän Riedman, olette nyt vaarallisilla vesillä. Onko teillä mitään tarkempaa tietoa väitteenne tueksi.
– Mein Fuhrer, arvoisat upseerit, en voi antaa varmaa tietoa, ainoastaan epäilyksen tapahtumien kulusta.

Nyt kaikkien katseet kohdistuivat Riedmaniin, joka nuolaisi huultaan.

– Epäilen että jokin tietty taho on ollut tietoinen operaation yksityiskohdista, tai on saanut käsiinsä sellaista tietoa, josta on käynyt ilmi mihin alukseen kyyhkynen tuli toimittaa. Se kuka tai mikä taho tämän kaiken takana on vielä mysteeri.
– Kapitän Riedman onko teillä minkäänlaista epäilystä edes?
– Ikävä kyllä ei, kyseinen henkilö tai taho voi olla aivan missä tahansa.

Hitler käyskenteli edes takaisin mietteliään oloisena. Kääntyen sitten Heinrich Himlerin puoleen.
– Gestapo saa tutkia asiaa. Mitä taas varsinaiseen suunnitelmaan tulee, niin toimitaan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Pois lukien manööveri osuus, joka näissä olosuhteissa on täysin mahdotonta.

Saliin tuli nyt hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan hermostunut Hitlerin käyskentely. Pitkän hiljaisuuden jälkeen tämä kääntyi upseeriston puoleen.

– Hyvät herrat, on aika siirtyä operaation toiseen vaiheeseen. Missä vaiheessa operaatiota varten suunniteltu alus on.
– Mein Fuhrer, aluksen piirrokset on suunnittelupöydällä.
– Aluksen rakentaminen on aloitettava välittömästi! Jyrähti johtaja ja iski nyrkillä pöytään. Odotan että alus valmistuu kuukauden kuluessa. Ranskasta kantautuneiden uutisten mukaan ensimmäiset koeajot on suoritettu.
– Mein Fuhrer pelkkä torpedojärjestelmän rakentaminen vie kolme viikkoa, saati sitten aluksen toimintaan saattaminen…
– Helvetti! Kun minä sanon että alus on oltava valmis kuukauden päästä, niin sen on oltava!
– Meillä ei ole raaka-ainetta...
– Meillä on raaka-ainetta! Mylväisi Hitler suuvaahdossa. Sinä ja sinun miehesi valmistavat sen kirotun aluksen kuukauden kuluessa!

Tässä vaiheessa ylös nousi Klaus Riedman

– Mein Fuhrer, on ehkä olemassa eräs keino kuinka alus saadaan tehdyksi nopeammassa aika taulussa. Erich Raeder kuinka pian insinöörinne pystyvät valmistamaan pelkän aluksen, ilman torpedo järjestelmää?
– Kuukaudessa, mutta mitä sellaisella aluksella muka tehtäisiin?

Kaikkien katseet oli nyt kääntyneet kapitääniin, joka vuorostaan katseli pöydän ympärillä olevia henkilöitä, sekä johtajaa. Riedman mietti hetken ennen kuin aloitti.

– Entäpä jos ei olisikaan perinteistä asejärjestelmää, ei torpedoita ei torpedo putkia, vaan ainoastaan yksi ja ainoa tarkoitusta varten suunniteltu kiinteä torpedo, jolloin alus olisi kuin vedenalainen V-2 ohjusraketti.

Kaikki hörähtivät nyt remakkaan nauruun jopa Hitlerkin.

– Kapitän Riedman, te olette selvästi levon tarpeessa, kuka hullu nyt muka ohjaisi alusta jonka pitäisi törmätä johonkin alukseen? Ei kukaan, sehän olisi suorastaan itsemurha.

Hitelrin ilme vakavoitui melkein saman tien. – Kapitän mitä tarkoitatte.

– Uskoakseni HS. Libertine alusta vastaan tehtävä hyökkäys ei onnistu, kuin yhdestä suunnasta, eli aluksen peräpuolelta, jossa sijaitsee aluksen potkurit. Aluksen potkurien välistä osuman mahdollisuus saattaisi onnistua. Asian tekee hieman vaikeaksi se että Libertine aluksen selusta on tarkkaan vartioitu ja mahdollisesti miinoitettu. Jolloin hyökkäys suunnan tulisi tulla aluksen etupuolelta.

Pöydän ympärillä olevat upseerit kuuntelivat nyt tarkkana Riedmanin suunnitelmaa.

– Tarkoitatteko että sukellusvene menee HS. Lbertine aluksen etuosan kautta taakse, ja hyökkäys kohdistuisi sieltä kautta?
– Juuri niin, eli menemme sukelluksissa aluksen alapuolelta, tämän ahteriin. Asiassa piilee kuitenkin pieni riski, nimittäin Libertine aluksen keulassa on myös rinnakkain kaksi potkuria, aivan kuten takana, mikä aiheuttaa vedenalaisen turbulenssin.

Hitler joka oli kuunnellut Riedmania sukaisi hieman otsaansa ja piti toista kättä suunsa edessä.

– Tuo ajatushan pähkähullu, täysin mahdoton, toisaalta mahdottomassa on olemassa aina mahdollisuus. Liittoutuneet on varmasti ottaneet kaiken huomioon, mutta kenties tätä he ei ole huomanneet, entä tämä kiinteä torpedo? Sehän tarkoittaa samaa kuin itsemurha.

Kaikkien ilme vakavoitui saman tien, kun he tajusivat, mitä Riedman tarkoitti.

– Kaikissa operaatioissa on oma pullonkaula, niin tässäkin.
– Entä varsinainen alus? Kysyi nyt puolestaan Erich Raeder
– Mahdollisimman pieni ja ketterä, miehistönä maksimissaan kymmenen.

Johtaja vilkaisi laivaston komentajan suuntaan, joka oli tehnyt piirroksia ja laskelmia paperille.

– Kuinka pian tällainen alus oli mahdollista rakentaa?
– Meillä on puolivalmiina eräs prototyyppinen alus, jota voisi hyödyntää ja sen valmistuminen veisi maksimissaan kolme viikkoa.
– Entä torpedon valmistus?
– Sitä on vaikea arvioida, ehkä kahdesta- viiteen viikkoon.

19-Luku
Tolouse 14. Lokakuuta

Didier Arwingin seisoi mutavellissä katsellen, kun autonkuljettaja vaihtoi autonrengasta. Maantie oli muuttunut osittain mutavelliksi, sadekuuro oli kastellut Arwingin manttelin märäksi,kun tämä veti kaulusta ylemmäksi. Matkaa eturintamaan oli vielä hieman reilu kolmekymmentä kilometriä, lisäksi tämä pätkä matka osuudesta kuului eittämättä vaarallisimpiin, sillä tällä tieosuudella oli sattunut lukuisa yhteen ottoja kapinallisten kanssa, joista osa kuului kolmannen valtakunnan sisseihin.

– Kestääkö se vielä kauan? Kysyi Arwing levottomana.
– Pari kymmentä minuuttia… komentajan on ehkä parempi mennä tuonne metsän suojaan kaiken varalta…

Samalla hetkellä taivaalta kuulu lentokoneen ääniä, Arwing hätkähti, niin että autonkuljettaja huomasi tämän.

– Tuosta äänestä ei kannata huolestua, omia koneita ovat.

Seuraavassa hetkessä terävä papatus sai molempiin miehiin eloa.
– Tuosta papatuksesta on sen sijaan syytä olla huolissaan. Totesi autonkuljettaja

Sieltä täältä kantautui yksittäisiä laukausten ääniä, jotka sekoittuivat konetuliaseiden tulitukseen. Arwing katsoi hätäisesti kelloa ja käyskenteli levottomana mutavellissä.

– Meidän on syytä kiirehtiä, neljän kilometrin päässä on silta, ja epäilemättä kapinalliset yrittävät miinoittaa sitä. Viime viikolla kun ajoin tästä, niin silta oli juuri saatu kunnostettua ajettavaan kuntoon.
– Kauanko vielä? Ärähti Arwing. Minun on ehdottomasti päästävä etulinjaan ja pian.
– Kiristän vielä pultit, ja olemme valmiita jatkamaan matkaa.

Auton kuljettaja antoi lähtömerkin ja edellä olevat moottoripyörä tiedustelijat ampaisivat matkaan.

– Menevät tarkistamaan tilannetta.

Arwing ei viitsinyt kommentoida kuljettajan sanomiseen mitään, joka yritti pitää leppoisaa tunnelmaa yllä. Arwing sen sijaan tyytyi naputtamaan sormiaan hermostuneesti, miettien samalla tilannetta. Missään nimessä Montpilerin laatimaa kirje ei saanut tulla julkisuuteen. Sillä se olisi hänen loppunsa.

Auto heittelehti sinne tänne, kun kuljettaja väisteli pahimpia monttuja ja esteitä. Aina silloin tällöin ohittivat he tuhottuja ajoneuvoja.

– Kapinallisten työtä, jotka työskentelevät kolmannenvaltakunnan laskuun.

Arwing heräsi nyt mietteistä, kuljettajan antama tieto saattaisi olla hyvinkin arvokas tulevaisuudessa.

Samalla hetkellä toinen tiedustelijoista tuli takaisin. Arwing seurasi tarkkaan käytyä keskustelua, saamatta kuitenkaan selvää, mistä kuljettaja ja tiedustelija juttelivat.

– Tiedustelija kertoi, että silta on melko huonossa kunnossa ja että se olisi miinoitettu, on syytä epäillä että silta aiotaan räjäyttää. Meidän on syytä kiirehtiä, paikalla tietojen mukaan olisi kourallinen meidän miehiä, suojaamassa siltaa. On saaneet tiedon tulostanne ja yrittävät pitää siltaa hallussa ainakin sen aikaa kun olemme ylittäneet sillan.

Tiedustelija kääntyi ympäri ja lähti vauhdikkaaseen menoon nuoren kersantin pyrkiessä seuraamaan tätä. Ikuisuudelta tuntuvan matkan jälkeen silta avautui heidän eteensä. Kuljettaja pysäytti auton reilun viidenkymmenen metrin päähän sillasta.

– Tuoko muka on silta? Tuossahan on ainoastaan pari puulankkua puolellaan, ja tuostako oli tarkoitus mennä yli?
– Herr Komedant ei ole vaihtoehtoa, kehotan teitä siirtymään keskelle penkkiä ja painautumaan matalaksi.
– Miksi matalaksi?
– Tarkka-ampujan varalta, mikäli teidät huomattaisiin, niin todennäköisesti, teidät ammuttaisiin.
– Entä te?
– Hyvällä tuurilla tarkka-ampujaa ei kiinnosta vaatimattoman lähetin ampuminen.
– Meidän on syytä jatkaa matkaa. Kiirehti Arwing toteamaan.

Kiduttavan hitaasti auto liikkui pitkin kapeita lankkuja tiedustelijan näyttäessä käsillä merkkejä, paikka paikoin puolirengasta oli ainoastaan lankun päällä. Hikikarpalot helmeili kuljettajan otsalla, kun tämä taituroi autoa eteenpäin. Välillä auto huojahti ilkeästi, silloin tällöin kuului ilkeä rusahdus, kun lankku antoi periksi.

Morane Saulnierin syöksy sai auton huojahtamaan entistä rajummin. Kuljettajan pysähtyessä auto huojui pahanenteisesti puolelta toiselle. Ei ollut varaa yhtään herpaantua. Tiedustelija huitoi käsillä merkkejä, matkaa oli vielä vajaa kymmenen metriä. Sateen kastelemat lankut oli todella liukkaita, jossa pyörät saattaisi lyödä tyhjää milloin vain.

Kersantti Jerome mietti hetken tilannetta, edessä oli lievä nousu, mutta sade oli tehnyt kohdasta erittäin liukkaan, oli päästävä kerta yrityksellä sillan yli. Jerome puristi entistä tiukemmin rystysiä auton rattiin.

Käsimerkit osoittivat suoraan eteenpäin. Kuljettaja sulki silmänsä ja nosti kytkintä varovati, auto liikahti sopivasti. Jerome lisäsi kaasua entisestään auton liike kiihtyi, kunnes tapahtui juuri se, mitä hän oli pelännytkin, auton liike hidastui pahanenteisesti, oli pakko yrittää loppuun asti...ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen pyörät sai kuin saikin pitoa sen verran että auto syöksyi yli sillan, melkein tiedustelijan päälle.

Päästyään sillan toiselle puolen, kuljettaja pysäytti auton ja nousi tärisevin jaloin ulos autosta. Kädet täristen kuljettaja otti Arwingin tarjoaman savukkeen.

– Jumalauta että se oli lähellä! Ähkäisi kersantti.
– Hyvää työtä, tulen puoltamaan ylennystä teille kersantti Jerome. Mutta ei jäädä tähän, päivä alkaa hämärtymään ja haluan tukikohtaan ennen pimeää.

Samassa hetkessä mutkan takaa kuului kaksi terävää laukausta.
– Voi helvetti! Autoon ja kiireesti! Karjaisi Arwing

Jerome kiihdytti rajusti, päästyään mutkan takaa suoralle tieosuudelle, luotisuihku piiskasi ohi kiitävää autoa. Didier Arwing painautui penkkien väliin.

– Vauhtia saatana! Mylväisi Arwing

Auto heittelehti rajusti, märässä kuravellissä, kersantti painoi kaasua entistä rajummin lattiaan. Vasta päästyään jykevän metsän reunustamalle kuljettaja uskalsi hiljentää vauhtia.

– Onneksi pääsimme siitä, huokaisi Jerome.
– Kuinka pitkä matka tukikohtaan?
– Vajaa tunti. Reilun kuuden kilometrin päästä päästään isommalle tielle.
– Jo on aikakin.

Loppumatka sujui ongelmitta, mitä nyt tien reunaan tuhotut ja joukkojen kuljetus ajoneuvot hieman hidasti matkantekoa. Tieto salaisen osaston komentajan tulosta oli tavoittanut tukikohdan komentajan Luc Formesin, jonka adjutantti oli Didier Arwingia vastassa.

– Tätä tietä, olkaa hyvä.
Didier seurasi nuorta luutnanttia, kun tämä johdatti hieman erillään olevaan bunkkeriin, joka oli naamioitu niin että sitä tuskin huomasi.
Adjutantti teki ilmoituksen Arwingin tullessa sisään. Bunkkerin kelmeä valaisi kohtuullisen kokoista tilaa. Komentajan lisäksi paikalla oli joitakin tämän lähimpiä upseereja.

– Didier Arwing, mikä suo tämän kunnian meille?
– Kunnia on minun puolella, totesi Arwing, ikävä kyllä aikatauluni on kovin rajallinen…
– Voimme mennä tuonne pitämään palaveria. Sebastian valmista vieraalle kylpy ja tukeva illallinen kahdelle – neljälle? Pyydä sihteeriäni liittymään seuraamme.

Kaksikko vetäytyi sivuhuoneeseen, joka oli sisustettu varsin viihtyisäksi. Luc kaatoi konjakkia kahteen lasiin, ojentaen toisen lasin sitten vieraalle.

– Niin todellakin, mikä suo tämän kunnia?
– Sisäinen osasto on huolissaan uhasta joka kohdistuu kansalliseen turvallisuuteen, uskoakseni täällä palvelee Raphael Montpilerin assistentti Raul Masard?
– Hmm...Aivan oikein Raul Masard toimii lähettinä esikunnassa.
– Esikunnassa?
– Itse asiassa, hänen pitäisi saapua tänne huomenna, mitä hänestä?
– Salainen valvontaosasto on päättänyt siirtää toisiin tehtäviin, paljon merkittävämpiin tehtäviin.
– Siirron, tämäpä erikoista, siitä ei ole ollut mitään tietoa.
– Tämä asia on aivan uusi, sain itse tiedon vasta eilen, ja ehdotus tuli ylemmältä taholta.

Samaan aikaan ovelle koputettiin, sisään tulija oli päällikön adjutantti.
– Sauna ja ateria on nyt valmiina.
– Menkäämme siis, tyytyi komentaja toteamaan, ja johdatti kohtuullisen kokoiseen hirsimökkiin, jossa oli hyvän kokoinen oleskelutila ja sauna. Sisällä kaksikkoa odotti kaksi varsin hehkeän näköistä naista.
– Sihteerin Maryam ja toinen assistenttini Ann-Francis. Arvon daamit täyttävät pienimmätkin toiveesi. Mutta jospa nauttisimme ensin loistavan illallisen ja siirtyisimme sitten saunaan koko joukko.


20- Luku
15. Lokakuuta
AG Weser Bremenin telakalla kävi täysi kuhina kun insinöörit työskentelivät kuumeisesti uuden U-35A prototyypiä olevan sukellusveneen kimpussa. Klaus Riedman katseli tyytyväisenä aluksen piirustuksia yhdessä Carl Dönitzin kannsa.

– Mitä mieltä olet?
– Vaikuttaa varsin hyvälle, vallankin kun saadaan elementit kasaan.

Samalla hetkellä tuli toimistoon aluksen pääsuunnittelija Helmut Ziegel.

– Kuinka iso miehistö alukseen tulee?
– Maksimissaan kymmenen.
– Kymmenen, mahdotonta, ei niin vähällä voi toimia.
– U-35A toimii.
– Entä aseistus, käsittääkseni alukseen ei tulisi ollenkaan aseistusta.
– Aivan oikein, ainoastaan kiinteä torpedo.

Helmut katseli juuri auki levitettyä piirrosta. Kapteeni puolestaan mittaili kynän avulla piirustuksen mittasuhteita.

– En käsitä kuinka sellaisen aluksen rakentaminen on yleensä mahdollista?
– Torpedon sijainti on keskellä aluksen runkoa kiinteästi, ja aluksen runko on osa torpedoa.
– Tuohan on sulaa hulluutta!
– Niin on tehtäväkin.
– Entä jos torpedo törmää johonkin…
– Silloin se siitä tehtävästä sitten. Tosin siihen minulla on eräs ratkaisu, nimittäin vahvistettu kotelo aluksen keulassa, joka suojaa torpedon sytytintä törmäykseltä.

Helmut pudisti päätä ja askelsi edes takaisin pitkin toimiston lattiaa, samalla kun Klaus Riedman merkitsi piirustukseen omia merkintöjä. Kun kapteeni oli saanut merkittyä muutokset piirustukseen, tuli Helmut tämän viereen.

– Hmm periaatteessa tuo on mahdollista toteuttaa, mutta se vaatii rungon muutostyötä ja se taas aiheuttaa aikataulun pitkittymistä. Fuhrer ei ehkä…

Carl Dönitz puuttui nyt keskusteluun. – Minä teen raportin Fuhrerille, uskoisin johtajan ymmärtävän tilanteen ja suhtautuvan asiaan sen mukaisesti.

– Kuinka pian elementti lohkojien kokoonpano alkaa?
– Uskoisin että lohkot saadaan valmistetuksi puolessatoista viikossa, arvioisin että kahden viikon kuluttua. Totesi Helmut Ziegel,

Carl Dönitz nyökkäsi Ziegelille, Klaus Riedmanin tehdessä samoin. Miehet kättelivät ja hyvästelivät Helmut Ziegelin.

Päästyään ulos tuotantolaitoksesta laivaston komentajan auto odotti heitä. Dönitzin adjuntantti kopautti jalat yhteen ja aukaisi auton takaoven komentajalle, joka antoi ohjeet noustessaan autoon yhdessä kapteenin kanssa.

– Peemundeen. Adjuntantti sanoi nuorelle autokuskille.

Kapteeni Riedman katseli ohi kiitäväiä maisemia syviin mietteisiin vaipuneena.

– Kapitän Riedman, mikä mieltä painaa, kadutteko tehtävää, jonka otitte johtajalta vastaan?
– En sitten hetkeäkään, vaikka se onkin viimeinen tehtäväni kolmannelle valtakunnalle.
– Ihailen uhrautumistasi, mutta miksi? Sinulla on loistava sotilasura takana ja ennen kaikkea edessä.
– Elämä ei aina kulje kuten toivoisi, mitä taas tulisi tulevaisuuteen, niin sitä ei ole enää paljoa jäljellä. Totesi Riedman tuskin kuuluvasti.

Karl Dönitz katseli kysyvä ilme kasvoilla kapteenia, mutta ei sanonut mitään.

– Minulla ei ole kuin muutama kuukausi elinaikaa muutenkaan, ehkä kaksi- kolme kuukautta.
– Olen pahoillani.
– Ei kannata, jokaisella on oma kohtalo, ja tämä on minun kohtalo.
– Siksi siis suostuit tehtävään.

Matkan teko jatkui hiljaisuuden vallitessa, jonka rikkoi lentokoneiden jylinä ja sireenien pahanenteinen ulina. Miehet yrittivät nukkua, parhaansa mukaan, mikä ei suinkaan ollut helppoa, sillä tasaisen kyydin rikkoi auton heitteleminen puolelta toiselle, kun kuljettaja yritti kiertää pahimpia monttuja.

– Onko Libertine aluksen ominaisuuksista mitään tietoa? Kysyi Riedman lopulta.

Carl Dönitz heräsi pinnallisesta horroksesta, kapteenin kysymykseen, ja koputti sitten välilasiin joka erotti auton etu- ja takaosan toisistaan.
Komentajan adjutantti avasi ikkunan.

– Salkkuni!
Saatuaan salkun Dönitz kaivoi Libertine alusta koskevat paperit esiin,joita oli melkoinen nippu.
– Siinä on kaikki mitä tiedämme, sekä tiedustelukoneiden ottamat valokuvat. Riedman katseli ensin valokuvia, jotka aluksesta oli otettu, syventyen sitten tämän jälkeen aluksen yksityiskohtiin huolellisesti.
– Vaikuttava alus, en ihmettele lainkaan Fuhrerin huolestumista, enkä sitä että liittoutunet paukuttelevat henkseleitä, todella vaikuttavaa.
– Uskotko edelleen pystyväsi upottamaan kyseisen aluksen? Kysyi laivaston komentaja vakavana.
– En epäile sitä hetkeäkään. Aluksen massiivisuus herättää kunnioitusta ja varsin syvä syväys.
– Aiheuttaako se ongelmia?
– Ei toki, ainoastaan suunnitelman uudelleen hiomista korkeintaan.

Samalla hetkellä luotisuihku ropisi ympäri autoa, kuljettajan kiihdyttäessä entisestään.

– Suojaan saatana! Karjaisi komentaja.
– Kolmen kilometrin päässä on tunneli, yritetään ehtiä sinne suojaan.

Riedman katseli kuinka heidän ylitse lentänyt kone teki laajan kaarroksen, ja syöksyi heidän peräänsä. Oli tehtävä päätös ja nopeasti.

– Emme ikinä ehdi suojaan, on hypättävä. Kerätään kaikki tarvittavat tavarat, heti kun kone aloittaa tulituksen niin hypätään, ja toivotaan parasta.

Luotisuihkua ei tarvinnut odottaa kauan.

–Nyt saatana! ULOS!

Samalla hetkellä kolmikko loikkasi ulos autosta, eikä hetkeäkään liian aikaisin kun luotisade teki autosta siivilän, kolmikon kieriessä maantietä reunustaviin ojiin, heidän takaa kuului räjähdyksen ääni, kun auto syttyi palamaan.

Hetkeen ei kuulunut muuta kuin huminaa ja liekkien räiskettä. Riedman kohotti hieman päättään ja tunnusteli paikkoja, kaikki vaikutti olevan kunnossa. Seuraavaksi tien toiselta puolen nousi ylös laivastonkomentaja, adjutanttia ei sen sijaan näkynyt missään.

Jostain kauempaa kuului tuskaista voihkintaa, miehet kiirehtivät äänen suuntaan, loivan rotkon pohjalla makasi adjutantti, jonka rinnasta törrötti terävä kanto. Miesten laskeuduttua rotkon pohjalle, huomasivat tilanteen vakavuuden, veri pulppusi suusta hengityksen tahtiin.

– Mein komedant ojentaisitko pistoolisi.
Dönitz kaivoi Parabellum P08 kotelosta ja ojensi sen sitten adjutantilleen, joka laittoi piipun suuhunsa, Riedman ja Dönitz kääntyivät toiseen suuntaan.

Rotkon pohjalla kajahti laukaus johon kaiku vastasi saman tien.

– Meidän on syytä lähteä matkaan, lentokone saattaa palata tai pahimmassa tapauksessa törmäämme liittoutuneiden maahanlasku joukkoihin.

Kiivettyään maantien varteen keräsivät nämä hätäisesti vähäiset tarvikkeet, poistuen sitten nopeasti paikalta.

– Etsitään jokin sopiva leiriytymispaikka ja tehdään tilannearvio. Riedman vilkaisi nopeasti karttaa, matkaa Peemundeen oli vielä viisikymmentä kilometriä. Kolmensadan metrin päässä sijaitsi harju josta olisi hyvä näköyhteys kaikkiin suuntiin, myös kapea maantie näkyi hyvin.

– Herr Befehlshaber ehdotan että menemme tuonne läheiselle harjulle, josta on hyvä näkyväisyys joka suuntaan.

Kaksikko teki nopean tarvike inventaarion, joka ei ollut kummoinen, konepistooli, sekä pari pistoolia, karttasalkku, joitakin eineksiä, kompassi.

– Näillä ei kyllä kovin pitkälle pötkitä, mitä tehdään?
– On saatava kyyti...ainakin lähimpään tukikohtaan, niin ja lähettää ilmoitus Peemundeen, että myöhästymme.
– Uskon kyydin järjestyvän, ennen pitkää jokin auto menee tästä ohi.
– Meidän lienee paras odottaa täällä harjulla, täältä on hyvä näkyväisyys jokaiseen ilmansuuntaan.

Odoteltuaan hetken jostain kaukaisuudesta kuuluikin raskaan auton jyrinä.
– Mennään, mutta katsotaan ketä sieltä tulee…

Kaksikko ehti tien varteen hyvissä ajoin ennen auton tuloa, joka oli jalkaväen kuljetusauto, lastina autossa oli ammustarvikkeita tukikohtaan.

Auton kuljettaja sekä muutama mukana ollut jääkäri hämmästyi suuresti kun laivaston komentaja pysäytti näiden kulun ja kiipesi sitten ohjaamoon yhdessä kapteenin kanssa, joka puolestaan asettui ratin taakse.

Riedman ajoi varsin hyvää vauhtia sen enempää välittämättä kyydissä olleista ammusvarusteista kuin kyydissä olleista jääkäreistä. Reilun tunnin ajettuaan saapuivat he lähimpään tukikohtaan, missä Karl Dönitz kiirehti sähköttämään Peemundeniin myöhästymisestä.

21. Luku
Toulouse 15. lokakuuta

Tukikohdan komentajan assistentti Ann-Francis tuli herättämään Didier Arwingia hymyilen samalla leveästi, syy naisen hymyyn oli melko riehakas illan vietto, joka oli päätynyt yhteiseen lemmenleikkiin vuoteessa. Arwing pukeutui nopeasti, tiedustellen samalla Raul Masardia.

– Ikävä kyllä Raul Masard ei ole vielä tullut. Nainen sanoi kepeästi.
– Ilmoita heti kun Masrard tulee, ja ohjaa hänet minun luokseni, asia on hyvin tärkeä.

Ann-Francis poistuessa Luc Formes saapui sisään. – Sain tiedon hetki sitten Raul Masard on tulossa, oli joutunut keskityksen kohteeksi, mutta oli selvinnyt, tulee hetkellä minä hyvänsä. Arvioisin että puolentunnin kuluttua täällä.
– Oikein hyvä, ilmoittakaa autonkuljettajalle että valmistautuu lähtöön, lähdemme heti kun Masard on tullut. Komentaja tarkkaili salaisen osaston päällikköä, joka vaikutti hivenen hermostuneelta. Arwing huomasi komentajan katseen.

– Aikataulu on kovin tiukka ja osasto tahtoo Masardin päämajaan mitä pikimmin.

Samalla hetkellä lentokoneiden jyly täytti ilmatilan. – Sakemannit yrittää hiillostaa meitä
mutta tykistömme on hyvin valmistuneita, joten ei huolta. Olisiko parempi lähteä matkaan yön tunteina…

– Toisaalta kyllä, mutta minulla on käskyni.

Ulkoa kuluvien autojen ääni rikkoi keskustelun, Arwing kiirehti korsusta ulos vastaanottamaan tulijoita. Mies tunnisti heti Ralph Montpilerin assistentin, joka astui ulos autosta.

Arwing kiirehti miehen luokse ja antoi tälle osoitetun kirjeen, jonka mies luki välittömästi.

– No ei kai tässä mitään, lähdemmekö saman tien.
– Niin ajattelin, kuljetus odottaa meitä.

Nopeiden hyvästelyiden jälkeen kaksikko suuntasi heitä odottavaan autoon.


– Lähdettään! Kuului tiukka komento.
– Mitä salainen osasto tahtoo minusta ja mikä tämä uusi kyseinen tehtävä on?
– Siitä asiasta minulla ei ole tarkkaa tietoa

Matkattuaan jonkin matkaa Arwing antoi käskyn pysähtyä. Kaksikko meni luonnollisille tarpeilleen kuljettajan näköpiirin ulkopuolelle.

– Mitä muuten tapahtui sille kirjekuorelle, jonka Montpiler antoi sinulle.
– Kirjekuorelle, mille kirjekuorelle, en minä ole saanut mitään kirjekuorta.

Samalla Arwingin käytös muuttui ja hän kaivoi esiin Walther PP, johon oli kiinnitetty äänen vaimennin.

– Viimeisen kerran! Missä on Rapahel Montpilerin sinulle antama kirjekuori?
– Mikä helvetin kuori? Ei minulla ole mitään kuorta, vai tarkoitatko sitä kuorta, jonka hän antoi silloin kun sinä ja kätyrisi tulitte hakemaan häntä, se on laukussani.
– Vai niin, muuta tietoa en tarvitsekaan. Samalla hetkellä Walther tussahti tuskin kuuluvasti ja Raul Masardin silmien väliin ilmestyi sievä reikä, josta valui punainen verijana ja Masard putosi polvilleen ja siitä sitten kyljelleen. Arwing potkaisi miestä kylkeen niin että tämä lähti vierimään pitkin loivaa rinnettä.

Arwing palasi autolle jossa kuljettaja odotti auton ulkopuolella hermostuneena, polttaen savuketta samalla.

– Olemme ilmeisesti valmiita jatkamaan kun Masard saapuu.
– Häntä ei tarvitse odottaa, joten minä olen valmis jatkamaan matkaa.
– Nyt en oikein ymmärtänyt.
– Ei sinun tarvitsekaan. Tyytyi Arwing toteamaan ja ampui sitten kuljettajaa ohimoon, joka tippui niiltä sijoilta maahan.

Arwing viilsi salkun auki veitsellä ja kävi läpi papereita ja joitakin kirjekuoria. Kuori jonka Montpiler oli antanut, oli helppo tunnistaa, koska siinä oli viralliset leimat.

Mies luki nopeasti kirjeen läpi, joka oli jäähyväiskirje Montpilerin vaimolle.

Didier Arwing kirosi mielessään, hän oli juuri ampunut kaksi täysin viatonta sotilasta, joilla ei ollut osuutta eikä arpaa koko asiaan.

”Voi saatanan saatana” sadatteli mies. Toisaalta mistä hän olisi tiennyt asiaa ja sitä paitsi sodassa sattui tapahtumaan yhtä ja toista. Mies kiihdytti paikalta ja hän olisi täysin tietämätön koko asiasta.

Päästyään perille hän vetäisi kunnon kännit ja nussisi rintamahuoria, niin että kulli olisi turvoksissa.
Tapaus Montpiler oli loppuun käsitelty, kuollut ja kuopattu kuten koko henkilökin, samoin hänen osuutensa operaatio Peemundessa.

Reilun parin tunnin kuluttua, hän olisi salaisen osaston päämajassa. Hänen yhteyttä eri maiden tiedemiesten siirtoon kolmannenvaltakunnan hyväksi ei voitaisi mitenkään selvittää, sillä hän oli tuhonnut kaikki todisteet.

Miehen olisi tehnyt mieli ajaa kovempaa, mutta oli varottava tienposkessa olevia romuja ja jalkaväki osastoja.

22-Luku
Peemunde 16. lokakuuta

Kaksikko katseli vuoroin puoli valmista torpedoa ja pääinsinöörin ojentamaa piirustusta, odotellessaan Fuheria.

– Mitä mieltä olet? Kysyi Carl Dönitz
– Vaikuttaa hyvälle, uskon että tuolla kyllä pystyy upottamaan Libertine aluksen.

Myös pääinsinööri Wernher von Braun, joka vastasi V-2 rakettiohjelmasta hykerteli tyytyväisenä. Kiinteän kiinnityksen ansiosta, torpedoon pystyttiin lataamaan suurempi määrä räjähdettä, joka koostumukseltaan olisi samaa kuin V2-raketissa.

– Olemmeko aikataulussa? Kysyi Dönitz
– Torpedo on valmis siihen mennessä kun aluksen elementtiosat on valmiina kiinnitettäväksi.
– Siirto telakalle on tapahduttava pikku hiljaa ja pikku erissä, myös kuljetuksen on kiinnitettävä huomiota, on hyvin luultavaa, että vastarinta liike saattaa sabotoida kuljetuksia.

Sisään astui nuori luutnantti, joka kopautti jalat yhteen ja teki virallisen ilmoituksen.

– Herr Komendant...kapitän, mein Fuhrer on tulossa.
– Mainiota, menkäämme ottamaan johtaja vastaan.

Tehtaan pihamaalle oli kokoontunut lähes koko tuotantolaitoksen työntekijät ottamaan johtajaa vastaan kun tämä tuli autosaattueen saattelemana. Hitler nousi autosta ja nosti kätensä ylös, kun vastaanottajat kajauttivat kuin yhdestä suusta Heil Hitler! Ja kaikkien käsi nousi ylös. Wernher von Braun kiirehti johtajan viereen. Kun valokuvaajat otti propaganda valokuvia.

– Mein Fuhrer, tätä tietä, tätä tietä.

Fuhrer seurasi rakettiohjelman pääinsinööriä, kun tämä johdatti suureen halliin, jossa oli erityyppisiä projekti malleja työn alla. Hitler hykerteli tyytyväisenä nähdessään, kuinka salaiseksi luokiteltu rakettiohjelma eteni.

Nelikko siirtyi hieman pienempään halliin, jossa työskenteli vajaa kymmenkunta henkilöä noin viisitoista metrisen torpedo putken ympärillä. Fuhrer tarkkaili torpedon rakennetta pitkään, ja kuunteli samalla kun Wernher von Braun selosti tämän rakennetta ja toiminta periaatetta.

Erityisesti johtajaa miellytti tieto siitä että varsinaisen räjähteen määrää pystyttiin nostamaan, jolloin voitiin hyödyntää koko torpedon tilavuus optimaalisesti.

– Erinomaista työtä undebar! Käkätti Hitler ja napautti raipallaan kiillotettua saapasta. Voidaanko torpedo varustaa sinappikaasulla?

Wernher von Braun mietti hetken Fuhrerin kysymystä.

– Periaatteessa kyllä, mutta sen asentaminen viivästyttää aikataulua hieman.

– Gute Leistung! Se sallittakoon näissä olosuhteissa. Jollei se peltipurkki uppoa, niin ainakin sen miehistö höyrystyy ja tulee toiminta kyvyttömäksi, hörähteli Fuhrer, muiden yhtyessä tämän naurun purskahtamiseen. Kapitän Riedman koko kolmasvaltakunta luottaa sinuun, että saat sen paskiaisen upotetuksi.

Ryhmä kierisi tuotantolaitokset läpi Werner von Braun:n esitellessä toimintaa ylpeänä.

– Entä V-2 rakettiohjelma? Kysyi johtaja terävästi.
– Mein Fuhrer, olemme aika taulussa? Insinöörit tekevät parhaansa ja pitkiä päiviä, lisäksi raskasveden saannin suhteen ollut hieman ongelmia.

Hitler katsoi tiukasti raketti ohjelman pääinsinööriä, ja sipaisi otsakiekuran pois silmiltä.

– Ovatko insinöörit väsyneitä, mikäli ovat, niin Auschwitzissa saa huilata. Mitä taas tulee raskasveden toimittamiseen, niin sitä kyllä tulee.

Werner von Braun kopautti jalkansa yhteen. – Mein Fuhrer minä kerron viestin insinööreille, ja uskon viestin menevän perille, ja että he tekevät parhaansa.

– Oikein hyvä! Hitler tyytyi toteamaan ja kääntyi sitten laivaston komentajan ja kapteenin puoleen, jotka tekivät tälle kunniaa.

– Odotan tilanne raporttia, tapaamme päämajassani kolmen vuorokauden kuluttua, odotan että silloin valmistelut on loppusuoralla.

Kaksikko seurasi kuinka johtaja nousi tätä odottavaan auotoon.

– Werner von Braun, saatteko torpedon valmiiksi kolmessa vuorokaudessa?

Braun siveli karvaista leukaa, ja katseli kaksikkoa mietteliäänä.
– Mahdollisesti jos insinöörit toimii yötä päivää.
– Kuulit varmaan, mitä Fuhrer sanoi.
– Hyvä on torpedo on valmis kolmen vuorokauden kuluttua.

Kaksikko kopautti jalkoja yhteen ja teki kunniaa, poistuen sitten paikalta.

– Fuhrer odottaa tuloksia…
– Syystäkin, liittoutuminen sotatoimet on kiihtyneet radikaalisti.
– Toivoa sopii että myös aluksen valmistuminen on edistynyt.

Kaksikko suuntasi toiseen tummaan autoon, jonka vierellä komentajan adjutantti odotti heitä.

– Onko sinulla toiminta suunnitelmaa? Aiemman keskustelun perusteella sinulla on epäilys että joitakin tietoja on saattanut vuotaa, liittoutumien tietoisuuteen.
– Herr komedant, minulla on ainoastaan sellainen aavistus.
– Tarkoitatko pelastus operaatiota.
– Sitä juuri, ja ainoa henkilö joka tiesi operaatiosta oli kyyhkynen.
– Hitto! Tarkoitatko että kyyhkynen olisi asialla.
– Ei mitenkään mahdoton ajatus.
– Entä miten Libertine alus ja sen tuhoaminen?
– Libertine alus saattueineen on saatava otolliseen asemaan, aluksen katvealuehan on sata kahdeksankymmentä metriä?
– Mitä ajat takaa? Miten se muka taas tapahtuisi?
– Saalis on houkutelava esiin. Tässä tapauksessa H.S Libertine.

23- Luku
18 Lokakuuta
St.Nazaire

Marine Nationalen komentaja Jean de Laborde hykerteli tyytyväisenä katsellessaan korokkeelta liittoutuneiden yhteistyössä valmistettua valtamerien jättiläistä HS Libertineä, jonka valmistus oli aloitettu v.1932, mutta jonka kehitys oli jäänyt kesken muutamaksi vuodeksi, rahoituksen vuoksi, vasta liittolaisten mukaan tulo mahdollisti hankkeen jatkamisen v.1938

Telakalta lasku juhlallisuuteen oli saapunut huomattava määrä liittoutumien edustajia sekä kansankunnan ylintä johtoa. Myös kansalaiset oli löytäneet tien St Nazaireen, missä merien jättiläinen laskettaisiin vesille.

Paikalle saapunut väkijoukko hurrasi ja osoitti suosiotaan kun eri maiden edustajat kehuivat, sitä uurastuksen ja ponnistelun määrää, joka mahdollisti HS. Libertinen syntymisen.

Aluksen joka oli massiivisin ja tulivoimaisin alus, mitä koskaan aiemmin oli nähty. Aluksen toiminnasta ja sen valmiudesta vastasi 220 henkinen miehistö. Myös aluksen panssarointiin oli kiinnitetty erityisesti huomiota, sillä sen panssarointi kesti kaikki tiedossa olevat torpedot. Myös maalinhaku järjestelmä oli aivan uutta, jonka rungon muodosti kaksi mukana kulkevaa tätä varten suunniteltua lentokonetta.

Fs Libertinen tulivoima oli häkellyttävä, tykkien kantama oli 28 meripenikulmaa. Mikäli aluksesta piti heikkouksia hakea, niin ne oli varsin suuri syväys aluksen koosta johtuen, sekä aluksen hidas ja kömpelö liikkuminen.

Toisaalta Fs Libertine oli suuniteltu aivan eri tyyppiseen toimintaan kuin normaalit sota-alukset.

Liittolaiset kehuivat ja ylistivät kukin omaa panosta hankeen läpiviemisessä, erityisesti Britannian varapääministeri toi korostuneesti esiin maan taloudellisen tuen sekä materiaalisen panostuksen projektin läpiviennissä.

Jean de Laborde puolestaan kiitti juhlapuheessa oman kansakunnan kansalaisia, sekä liittoutuman yhteistä panostusta, niin taloudellisest kuin tieto taidollisesta että materiaalisesta tuesta. Aluksen rakentaminen Ranskassa St Nazairen telakalla ei ollut itsestäänselvyys vaan asiasta oli käyty neuvotteluita pitkään.

Puuduttavan pitkien juhlapuheiden päätteeksi raikuvien suosionosoitusten saattelemana amiraalin puoliso Rose Marie Saldo kastoi Fs Libertinen.

Vesille laskun jälkeen juhlallisuudet jatkuivat illallisen merkeissä, joihin osallistui lähes kaikki juhlavieraat ja median edustajat.

H.S Librtinen vesillelasku juhlallisuus huipentui illalla järjestettävään Coctail kutsuihin, jossa Jean de Laborde julkisti aluksen päällystön, raikuvien suosion osoitusten saattelemana.

H.S. Libertinen kapteeni ei voinut pidätellä tyytyväisyyttä. Aluksen lähtö tapahtuisi parin viikon kuluttua.

– Kapteeni Dumas, aulassa odottaa eräs viehättävä daami.
– Kertoiko asiaansa?
– Ainoastaan että asia on hyvin tärkeä.

Kapteeni mietti hetken aikaa, seuraten sitten adjutanttia aulaan. Aulassa tätä odotti tyköistuvaan asuun sonnustautunut pukeutunut nuorehko nainen, joka oli peittänyt kasvonsa valkoisella harsolla.

– Mikä suo tämän ilon ja kunnian?
Nainen hymyili vienosti ja kaivoi laukusta pienen kuoren, jonka ojensi kapteenille, kapteeni vilkaisi nopeasti kuoressa olutta paperia ja katsoi sitten naista kasvoihin.

– Menkäämme johonkin rauhallisempaan paikkaan keskustelemaan, odottakaa hetki, käyn noutamassa ulkovaatteeni.

Vähän myöhemmin kaksikko oli siirtynyt läheiseen hotelli huoneeseen.

– Kuka lähetti sinut?
–Tunnistit varmaan lapussa olevan sinetin?
–Tunnistan kyllä, eikä ole syytä epäillä sen aitoutta, sinulla on ilmeisesti jotain minulle vai kuinka?
– Mahdollisesti.
– Mikrofilmi, missä se on?
– Sinun on tutkittava minut. Nainen sanoi kujeillen.
– Likainen pikku lutka, luuletko että en muka löydä sitä. Mies totesi ja tuli naisen lähelle ja repäisi tältä puseron ja paidan sellaisella voimalla että nainen horjahti rajusti. Auki revittyjen vaatteiden alta paljastui täyteläiset rinnat.

Kapteeni tuijotti hetken pystypäisiä luumunvärisiä nännejä. Mies tarttui molemmin käsin nänneihin ja puristi tiukasti niitä. Nainen ei äännähtänytkään, vaikka kapteeni puristi rystyset valkoisena.

– Olet siis tottunut kipuun, hyvä on.
– Sinuna etsisin mikrofilmiä jostain aivan muualta, nainen sanoi kujeilen.
– Vai niin, hyvä on, levitä jalkasi!

Naisen levittäessä jalkojaan, miehen käsi hamusi tämän vittua, kuului kankaan risahdus kun mies repi naisen alushousut tämän jalasta, samalla mies työnsi kätensä paljastuneeseen pilluun, ja ei aikaakaan kun mikrofilmi löytyi.

Nainen huokaisi hiljaa kun miehen sormi pumppasi limaista pillua.

– Tahdon sinne jotain muutakin kuin pelkän sormen.
– Vai tahdot jotain muutakin, likainen pikku lutka, hyvä on. Mies kuiskasi naisen korvaan ja käänsi tämän ympäri ja painoi tätä niskasta etu kumaraan asentoon, riuhtoen sitten vapaalla kädellä naisen housuja alaspäin.

Nuori kapteeni katseli hetken kosteutta kimaltelevaa vittua, kaivaen sitten samalla kovettuneen elimen esille ja survaisi sen sitten säälimättömästi mahlaa tihkuvaan pilluun, nainen uikahti hiukan elimen työntyessä koko pituudeltaan naisen sisään.

Kuukauden rintamalla olon ajan ollut kiihko purkautui alkukantaiseen paritteluun. Naisen perse myötäili miehen liikkeiden tahdissa, kun tämä pumppasi nuoruuden innolla ja kiihkolla. Nainen notkisti selän kaarelle, miehen rytmikkään liikehdinnän tahdissa.

Dumas tunsi laukeamisen lähestyvän ja kouri samalla toisella kädellä naisen rintaa ja nänniä. Nartun väristessä laukeamisen merkkinä, mies vetäytyi limaisesta vitusta ja työntyi sitten naisen suoleen, nainen uikutti nyt entistä kiivaammin.

– Vitun likainen pikku huora nyt saat, niin että tuntuu, kähisi mies työntöjen välissä naisen korvaan, joka piti pöydästä kiinni.

Nainen vatkasi takamusta entistä kiivaammin, kun tunsi miehen laukeamisen lähestyvän, kapteenin vartalo jännittyi, kun hän urahtaen laukesi naisen kireään aukkoon, sperma vana valui naisen suolesta pitkin häpyvakoa ja siitä sitten reisille. Seuraavaksi mies asettui nartun eteen ja tunki limaisen kyrpänä naisen suuhun, joka nuoli miehen elimen puhtaaksi.

Molemmat pukeutuivat äänettöminä, kunnes mies kääntyi naisen puoleen.

– Onko tässä kaikki tiedot Hitlerin suunnittelu ohjelmasta?
– Mitä luulet? Pidätkö minua yksinkertaisen huorana, joka ainoastaan levittää vittua, jos siinä olisi kaikki tarvittava tieto, niin sinä todennäköisesti tappaisit minut tähän paikkaan. Ai niin ja ihan varmuuden vuoksi minua odotetaan takaisin Saksaan, eli jos kuvittelet jotain minun pään menoksi niin kannattaa harkita uudelleen.

Kapteeni Dumas katseli naista tiukasti.

– Minua nimittäin odotetaan saksaan kolmen päivän kuluttua, ellen ole palanut siihen mennessä, niin toinen puolisko aineistosta tuhoutuu. Niin ja muuten sinun toimia on hieman tarkkailtu, ja olisi kovin ikävää ellei peräti surullista sinun kannalta, jos hmm...tiettyjä asioita pääsisi vuotamaan tietyille tahoille.
– Narttu, kirosi Dumas ja sivalsi naista kasvoihin. Joka ei ollut moksiskaan.
– Ellei sinulla ole muuta niin, minä lähdenkin tästä jatkamaan matkaa, turha muuten laittaa ketään perääni, apulaiseni, nimittäin ei pitäisi siitä.

Kapteeni katseli kuinka nainen poistui huoneesta, hän ei ollut edes muistanut kysyä tämän nimeä, millä nyt ei ollut mitään merkitystä koska vaikka nainen olisi nimen kertonutkin, niin se ei olisi ollut oikea nimi. Mitä taas mikrofilmiin tuli, niin se tuli toimittaa viipymättä eteenpäin.

Hän oli kuullut kyllä huhuja että Hitler olisi kehitellyt jotain HS. Libertinen varalle, se mitä se sitten tulisi olemanaan, niin siitä ei ollut kenellekään mitään tietoa.

Dumas pukeutui nopeasti ja kiirehti sitten ulos hotellista, hotellin edustalla odottavaan autoon.

– Sisäisen valvontaosaston päämajaan, kiireesti.

Kuljettaja käynnisti auton ja kiihdytti sitten matkaan, matka veisi reilu pari tuntia. Tähän aikaan paikalla ei olisi muuta kuin vuorossa olevat upseerit, mutta hän pystyisi majoittumaan loppuyöksi päämajaan, ja antaa mikrofilmi osaston komentajalle.

24 – Luku
Berliini 21.lokakuuta

Johtaja katseli laivaston komentajaa Erich Raederia ja sukellusvene osaston komentajaa Carl Dönitziä sekä aluksen kapteenia Klaus Riedmania.

Fuhrer sukaisi otsakiekuraa, nousten sitten pöydänäärestä, poimien samalla raipan pöydältä, naputtaen sillä saappaisiin.

– Tiedättekö miksi olen kutsunut teidät, olen kutsunut siksi että odotan tuloksia. TULOKSIA SAATANA! Enkä mitään tekosyitä.
– Mein Fuhrer, voinen iloksenne kertoa että Bremenistä saatujen tietojen mukaan alus U-35A kokoonpano on aloitettu ja että aikataulusta ollaan noin puoliviikkoa edellä. Sen tiedon mukaan mikä meillä on, alus olisi valmiina vesillelaskuun viikon kuluttua.
– Entä torpedon toimintavalmius? Kysyi Hitler terävästi.
– Alus matkaa Peemundeen, jossa siihen asennetaan räjähde ja kaasuseos, minkä jälkeen alus on valmiina tositoimiin.

Riedman nosti nyt sormen pystyyn.

– Kapitän Riedman.

Riedman nousi ylös ja oli tekemässä protokollan mukaista ilmoitusta, kun Hitler viittoi ettei ollut tarpeen.

– Mein Fuhrer alukseen tulee maksimissaan kymmenen hengen miehistö, tahtoisin henkilö kohtaisesti valita heidät tähän tehtävään.
– Kapitän saatte täysin vapaat kädet miehistön suhteen, kunhan upotatte sen romukasan, onko selvä?
– Kyllä on! Riedman sanoi jämäkästi ja kopautti saappaat yhteen. Onko kyyhkynen muuten pesässä?

Hitler, kuten toisetkin katsoivat kapteenia nyt hämmästyneenä.

– Mikä kyyhkysessä niin kiinnostaa?
– Minulla on omat syyni. Totesi kapteeni ja ryki huomiota herättävästi.
– Ahaa vai sillä tavalla on asiat, ymmärrän. Tyytyi johtaja toteamaan. Hyvä on, selvitän asian välittömästi, ja kutsui sitten paikalle henkilökohtaisen avustajan, joka tulikin saman tien.

– Onko kyyhkysen liikkeistä tietoa viime päiviltä?
– Kyyhkynen on poistui pari päivää sitten Ranskaan Gestapon määräämänä.

Hitler kääntyi nyt kapteenin puoleen.

– Kapitän Riedman siinä tuli vastaus tyydyttikö?
– Mein Fuhrer todellakin, milloin kyyhkynen tulee takaisin?
– Tietojemme mukaan, huomenna tai ylihuomenna, miksi niin?
– Niin miksi? Tivahti johtaja nyt.
– Kun sanoit että saan itse valita miehistön alukseen, niin tahtoisin kyyhkysen mukaan neitsyt risteilylle Bereemenistä Peemundeen.



– Erikoinen toive, mutta miksi?
– Minulla on omat syyni, sanotaanko että tahtoisin jututtaa kyyhkystä, ennen lopullista iskua, ennen kuin käyn HS Librtinen kimppuun.

Fuhrer katsoi komentajia. – Mitä mieltä olette?

Kaksikko katseli hetken toisiaan ja sitten kapteeni Riedmania.

– Se ilo suotakoon kapteenille.
Hitler kääntyi nyt kapteeni Riedmanin puoleen. – Hyvä on, suostun pyyntöösi kapteeni, kyyhkynen nousee alukseen mukaan.

Kapteeni nousi ylös tuolista ja kopautti saappaat yhteen ensiksi Fuhrerille ja sitten laivaston komentajille. Istuutuen sitten takaisin tuoliin.

– Hyvät herrat, tasan kuukauden kuluttua tulee kiirunasta alus mukanaan rautamalmia, kyseinen alus ja sen lasti on äärimmäisen tärkeä, ja se on saatava turvallisesti Saksan maaperälle. Onko selvä? Kapitän Riedman, silloin sinun ja aluksesi paikka iskeä. Koko operaatio huipentuu siihen hetkeen. Kysyttävää?

– Onko Lufwtaffe tietoinen asiasta?
– Luftwaffe osallistuu operaatioon alkusuunnitelmien mukaisesti, samoin sinun pinta-aluksesi. Hitler sanoi tiukasti ja katsoi sitten Erich Raederia.

Joka nousi ja teki tutuksi tulleen saappaiden yhteen kopauttamisen.

– Hyvät herrat, ellei ole muuta, niin palaveri on päättynyt.

Kolmikko nousi ylös ja meni salin ovelle, mistä he kääntyivät tekemään vielä johtajalle kunniaa, jonka jälkeen kolmikko suuntasi ulos rakennuksesta.

– Kapitän Riedman, teidän tehtävänä on koota miehistö alukseen. Sinulla on viikko aikaa koota miehistö.
– Birenbaum tulee ensimmäiseksi perämieheksi. Mitä taas muuhun miehistöön tulee niin uskon miehistön olevan kasassa kolmen päivän kuluttua.

Lyhyen neuvottelun jälkeen kolmikko poistui, kukin omille tahoilleen, laivaston komentajat hallinnollisiin tehtäviin. Riedman sen sijaan lähti yhdessä Hans Birenbaumin kanssa Gestapon päämajaan tapaaman Heinrich Himmleriä.

Himler katseli hämmästyneenä pikkuruisten rillien takaa, kun Birenbaum ja Riedman astelivat Himlerin toimistoon adjuntantin opastuksella.

– Mikä suo minulle ja Gestapolle tämän kunnian.
– Hitler! Totesi Riedman ykskantaan ja ojensi sitten mukanaan tuoman kirjeen Himlerille, joka luki kirjeen nopeasti ylös.
– Vai sillä tavalla. Hmm onhan meillä varteen otettavia vaihtoehtoja useita. Muotoili Himler maireasti.
– Lopetetaan tämä paskan jauhaminen, kuiskasi Birenbaum Riedmanin korvaan. Himlerin katsoessa näitä kysyvästi.

– Perämieheni totesi juuri että, meillä on aika tiukka aikataulu miehistön kokoamisen suhteen, eli toivoisimme luetteloa mahdollisista ehdokkaista, ja miehistön jäsenten tulee tiedostaa että tuleva tehtävä on viimeinen heidän kannaltaan.

Himmer oli ottanut silmälasit pois päästä ja hieroi sitten nenäänsä.
– Kuinka pian tarvitsette luettelon?
– Tänä iltana, miehistön koko tulee olemaan yhdeksän.
– Eli yhdeksän miehen miehistö tehtävään, josta ei ole paluuta?
– Niin, aivan oikein.
– Milloin hmm...tämän operaation pitäisi alkaa?
– Viikon kuluttua. Tyytyi Riedman toteamaan.
– Tarkoitatko että viikossa koulutat miehistön valmiiksi?
– He oppivat kyllä.

Himler oli noussut nyt ylös ja meni ovelle, josta tulikin viehättävä sihteeri tämän luokse.

– Käykää läpi kaikki mahdolliset merimiehet mitkä on meille toimitettu ja toimittakaa aineisto viipymättä kapitän Riedmanille, onko selvä?

– Kyllä Himler, sanoi sihteeri terävästi, ja poistui sitten paikalta, kaksikon jäädessä vielä toimistoon.
– Voinko olla vielä jotenkin avuksi? Tiedusteli Himler lipevästi, tietoisena seikasta, että tuo nuori kapitän kuului Hitelrin luottoupseeristoon tällä hetkellä.
– Kiitos tämä oli tässä, otaksun että toimitatte aineiston tänä iltana meille.

Kaksikko pokkasi muodon vuoksi ja poistui sitten ulos. Päästyään autoon Birembaum kirosi äänekkäästi.

– Vittu mikä rotta tuo Himler onkaan kiiluvine silmineen.
Kapteeni rauhoitteli perämiestä, ymmärtäen tämän suhtautumisen Himleriin ja Gestapoon.

– Ei kannata välittää, sitä paitsi kannattaa varoa mitä päästää suustaan, vai haluatko menolipun keskitysleirille.

Birembaum rauhoittui hieman esimiehensä sanoista, vilkaisten samalla tätä.

– Millainen tehtävä on tiedossa?
– Etsi ja tuhoa kohde. Eli meno matka helvettiin tai paratiisiin, riippuen siitö minkä kukin ansaitsee. Mitä taas sinuun tulee, niin en pakota mukaan tehtävään, mutta toivon että olisit mukana.
– Herr kapitän, lupasin seurata sinua vaikka helvettiin, niin sen myös teen, mitä seuraavaksi?
Lähetään nussimaan Berliinin eliitti huoria. Tyytyi Riedman toteamaan, katsoen samalla kun Birembaum hymyili leveästi.

– Kuljettaja! Ravensbrückin ja kiireesti, totesi Birenbaum ja ojensi kuljettajalle pienen lapun, jossa oli osoite.

Kuljettaja suuntasi auton Berliinin ulkopuolelle sijaitsevalle leirille jota johti Maria Mandel tiukalla otteella.



25-Luku
21.Lokakuuta

Jerome Del Redour katseli Giles Villeneun ojentamaa paperinivaskaa, joka oli peräisin mikrofilmiltä, jonka tämä oli saanut eräältä naiselta.

– Mistä tämä aineisto on peräisin? Ja kuka tämän on toimittanut?
– Luotettavalta tietolähteeltä saksasta, alkuperäisyys on tarkistettu ja todistettu toteen, joten sen suhteen aitoudesta ei ole pienitäkään epäillystä.
– Entä aineiston toimittaja?
– Tyypillinen myyrä, itsenäinen yrittäjä, joka ajaa puhtaasti omia etujaan.
– Voiko häneen luottaa?
– Ei sen enempää kuin muuhunkaan tänä aikana. Aineisto kyllä on totta.

Jerome nousi tuolista, ja käveli sitten edestakaisin pitkin huonetta. Siirtyen sitten ison kartan eteen, joka roikkui seinältä.

– Kuukauden päästä saapuu rautamalmilasti kiirunasta?
– Kuvauksen mukaan kyllä ja siitä on maininta dokumenteissa. Ilmeisesti mikrofilmille kuvannut henkilö on nähnyt pöytäkirja kuvauksia aikataulusta.
– Helvetti! Se alus ei saa päästä Saksaan, tämä asia täytyy hoitaa pois päivä järjestyksestä.

Jyrisi komentaja posket punaisina ja silmät kiiluen.

– Kapteeni Villeneu. Sinun tehtäväsi on upottaa kyseinen alus.
– Tosi toimiin siis…
– Kyllä! Lähdette matkaan välittömästi, kun se on mahdollista.

Nyt myös kapteeni Dumas oli siirtynyt kartan luokse komentajan viereen.
– Missä kohtaa ajattelit iskeä?
Dumas katseli hetken riippuvaa karttaa, osoittaen sitten tiettyä pistettä kartalla.
– Tuo kohta vaikuttaa hyvälle, merivirtaukset minimaalisia, väljyyttä saattueelle, sopiva syvänne, maalin hakukoneet…
– Kiitos kapteeni, riittää kun tiedät mitä teet!

Dumas hykerteli tyytyväisyydestä, viimeinkin hän ja Libertine alus pääsisi tosi toimiin. Pitkään maissa oleminen oli ollut yhtä kidutusta. Hän ja kuten koko miehistö tahtoivat tositoimiin, ja mitä pikimmin sitä parempi.

Libertine aluksen miehistö oli ollut myös hermostunutta, mistä seurauksena lukemattomat välikohtaukset eri yhteyksissä, kun nämä oli purkaneet turhautumista siviileihin ja muiden asevoimien edustajien kesken.

Mistä kapteeni oli määrännyt aluksen miehistöineen valmiustilaan ranskan rannikon tuntumaan.

– Milloin palaat alukselle?
– Tänä iltana, lähdemme partiomatkalle heti huomenaamuna. Totesi kapteeni ja kätteli sitten komentajaa, joka saattoi kapteenin ovelle.
– Hyvää jahtionnea, seuraavan kerran kun tapaamme, niin juhlimme Libertine aluksen menestystä.

Miehet puristivat vielä toisiaan kädestä, jonka jälkeen kapteeni poistui komentajan toimistosta.

Tumman sävyinen Citroen odotti toimiston ulkopuolella.
– Saint Nazaireen!

Kapteeni silmäili hetken mukaan saamia papereita, kunnes matkan rasitus vei voiton, hänellä olisi hyvää aikaa ottaa nokkaunet, sillä matkaan kuluisi vähintään reilu parituntia.

Päivä oli ehtinyt vaihtua iltaan, kun hän viimein pääsi perille, sataman valot loi omaa hohdettaan, siellä täällä liikkui varusmiehiä seuralaisineen enemmän tai vähemmän iloisissa tunnelmissa. Hieman kauempana ulapalla siinsi H.S. Libertinen ääriviivat ja alukselta kajastavat valot.

Nopea pinta-alus kuljetti kapteenin alukseen, jossa vallitsi melko riehakas tunnelma. Kun aluksen miehistö piti hauskaa rintama huorien kanssa.

Ensimmäinen perämies Maurice Fuentes oli vastaanottamassa kapteenia, kun tämä astui alukselle.

– Jumalauta! Kirosi Giles Villeneu, mitä helvettiä tämä merkitsee?
– Kapteeni Villeneu, miehistö innostui pitämään hieman hauskaa, kun ei ole päässyt maihin kahteen viikkoon.
– Eikä pääse jatkossakaan. Huomen aamuna kello yhdeksän alus lähtee tositoimiin merille. Jokainen ilolintu on poistunut siihen mennessä alukselta, samoin miehistö joka ei ole kunnossa siihen mennessä. Mitä taas tähän hetkeen tulee, niin tästä keskustellaan vielä tarkemmin. Onko selvä?

Maurice Fuentes teki asennon.

– Kapteeni voi olla varma siitä että miehistö ja alus on toimintakykyinen huomenaamuna.
– Hyvä! Sillä te vastaatte siitä. Voitte poistua, niin ja toimittakaa joku huora hyttiini, mutta ei mitään kuppaista ilolintua.

Giles Villeneu poistui hyttiinsä, hetkeä myöhemmin hytin ovelle koputettiin ja sisään asteli noin vajaa kolmekymppinen punapää, jonka vartaloa peitti vaaleanpunainen sifonki ja saman väriset saumasukat.

Naisen tummansävyiset nänninpihat, kuulsi naisen vaaleanpunaisen bodyn läpi, samoin kun huoliteltu tumma häpykukkula. Ei epäilystäkään tämä huora oli eliitti tasoa, toisin kuin yleensä.

Giles tarjosi naiselle parasta ranskalaista konjakkia, mitä markkinoilta löytyi. Nainen tarttui lasiin hienostuneella tavalla, ja maistoi sitten hieman lasista, minkä jälkeen tuli kapteenin eteen polvilleen ja kaivoi tämän puoli jäykän kyrvän esiin, aloittaen sitten rytmikkään suihin oton. Mies katseli itseään peilistä, pidellen toisella kädellä lasia, ja toisella naista hiuksista.

Kyrpä paisui entisestään ja nainen joutui kakistelemaan kun terska täytti tämän suun. Villeneu huokaili syvään, kun narttu imi rytmikkäästi tätä. Mies tunsi että laukeamine saattoi tulla hetkenä minä hyvänsä, mies vetäytyi irti naisesta ja työnsi sitten tämän kontilleen eteensä. Mies nuolaisi sormeaan ja työnsi sen sitten naisen limasta kostuneeseen vittuun, levittäen sitten kosteutta huoran perse reiälle.

Mies asettui sopivaan asentoon ja työntyi sitten säälimättömästi naisen tiukkaan anukseen, narttu voihkaisi hiukan kun kyrpä tunkeutui säälimättömästi kireään aukkoon.

Nainen ulisi ja voihki rytmikkään naimisen tahtiin ja tämän melko kookkaat rinnat heilui puolelta toisella. Mies runnoi toista nänniä voimakkaasti, nauttien samalla konjakkia. Nartun taitava käsittely teki tehtävänsä ja miehen vaalea siemenneste lensi naisen kimmoisalle takamukselle.

Laukeamisesta huolimatta kullin seisominen ei osoittanut merkkiäkään hiipumisesta, vaan edelleen seisoi juhlakunnossa uutta koitosta varten. Tällä kertaa mies asettui selin makuulle, kun nainen kampesi tämän päälle. Nainen kiusoitteli miehen kyrvällä ja turpeat häpyhuulet kutitti miehen kyrpää, jonka päässä kimalteli kosteutta.

Nainen laskeutui hitaasti miehen syllin, aloittaen sitten rytmikkään ja määrätietoisen liikehdinnän, vaihdellen rytmiä välillä, pitäen sitten taukoa välillä, tasaten raskasta hengitystä. Mies puolestaan runteli naisen paisuneita nännejä. Runsaan kymmenminuutin kiihkeän rakastelun jälkeen mies laski siemen lastinsa naisen vittuun, joka nousi miehen kyrvältä, jalat täristen, vaalea spermanoro vitusta valuen.

Nainen laskeutui lattialla makaavan miehen luo ja otti sitten uudelleen limaisen kullin suuhunsa, nuolen ja imien sen sitten puhtaaksi.

Kiihkeän alkukantaisen parittelun jälkeen mies pukeutui nopeasti, naisen jäädessä vielä polvilleen lattialle, nainen hymyili maireasti. Naisen kannalta tämä oli tärkein hetki, sillä tästä hetkestä riippui hänen jatko mahdollisuutensa, usein jos nainen ei onnistunut tyydyttämään asiakkaan tarpeita, niin nainen joutui joko johonkin leiriin, vankien viihdyttäjäksi, tai jopa pahimmassa tapauksessa tapetuksi.

– Villeneu kaatoi toisen lasin konjakkia itselleen ja katseli naista joka oli polvillaan hänen edessään.

Mies komensi tämän ylös ja käski tätä levittämään jalkansa siten että turvonnut pillu oli kuin tarjottimella. Tämän jälkeen mies tarttui puolillaan olevaan konjakki pulloon, ja työnsi sen sitten naisen vittuun niin että pullon kaula upposi naisen emättimeen.

Villeneu katseli hetken kun pullo roikkui naisen vitusta, tarttuen sitten pulloon ja ottaen pois naisen sisältä.

– Hyvä on, oikein mainiota, koska vittusi on noin hyvässä kunnossa ja tiukka, niin saat suositukseni viihdeosastoon. Villeneu urahti viimein.

Nainen tiesi kyllä mitä se taas tarkoittaisi. Naiset jotka toimivat viihdejoukoissa, oli päätoimisia eliitti huoria, jotka huolehtivat korkea-arvoisien upseerien viihdyttämisestä.

Naisen pukeuduttua Villeneu ojensi tälle ruskean kirjekuoren ja ohjasi nartun ulos hytistä. Mies hykerteli tyytyväisenä, pahimmat paineet oli poistettu. Kapteeni vilkaisi peiliin ja kohensi hieman univormuaan, jonka jälkeen hän suuntasi kulkunsa komentosillalle, jossa toinen vahtivuoro oli päivystämässä.

Toinen perämies Julio Fabioso teki virallisen ilmoituksen kapteenille, joka silmäili komentosillan työskentelyä.

– Ilmoitus kaiuttimen kautta, lähtö huomen aamuna kello yhdeksän. Käsky konemestarille! Käynnistetään koneet.


26-Luku
28. Lokakuuta Bremen

Laivaston komentaja Eric Raeder ja sukellusvene osaston komentaja Carl Dönitz katselivat yhdessä juuri valmistunutta U-35A, jonka dieselit koneet kävivät kuin sveitsiläiset kellot, täsmällisellä tarkkuudella.

Aluksen miehistö saapuisi kapteeni Riedmanin johdolla iltapäivästä, aterioituaan ensin Fuhrerin vieraina valtakunnan kansliassa.

Aluksen pituus oli hieman lyhyempi tavanomaisista kolmannen valtakunnan käytössä olleista sukellusveneistä, lisäksi siinä oli hieman tehokkaammat diesel koneet, joiden vuoksi alus oli ketterämpi ja hieman nopeampi.

Myös aluksen toiminta-aika oli hieman suurempi kuin muiden sukellusveneiden.

– Vaikuttavan näköinen alus, vai mitä?
– Todellakin, ja testikäytön perusteella, insinöörit on onnistuneet tehtävässään.
– Entä Riedman? Kaikki riippuu lopulta hänestä.
– Sen asian suhteen en olisi huolissani. Totesi Carl Dönitz
– Onko aluksen miehistöstä tietoa?
– Siinä suhteessa luotan täysin Riedmaniin. Käsittääkseni miehistö koostuu merimiehistä joilla ei ole enää mitään menetettävää.

Miehet siirtyivät kulkusiltaa pitkin aluksen kannelle ja laskeutuivat sitten sisään, vilkaisemaan aluksen sisätilaa, joka oli tarkoin suunniteltu kymmenen hengen miehistölle. Päälisin puolin aluksesta löytyi kaikki mitä aluksessa tuli olla, ainoana poikkeuksen aluksen keskellä kulkeva tila jonka sisällä sijaitsi kiinteä torpedo.

– Mitä mieltä olet Ranskasta kantautuneista huhuista, joiden mukaan HS. Libertine olisi jo laskettu merille, ja tietojen mukaan olisi matkalla pohjoiseen.
– Se on äärimmäisen huolestuttava tietoa, ja itse johtaja on antanut asiasta päiväkäskyn, ollen syvästi huolissaan pohjoisen rahtiliikenteen toimivuudesta.

Tarkistettuaan aluksen sisätilat miehet tulivat ulos aluksesta, juuri parahiksi, sillä samalla hetkellä satamaan ajoi miehistön kuljetus auto sekä Fuhrerin virka-auto, josta astui ulos kapteeni Riedman, sekä ”kyyhkynen”.

Kuljetus autosta puolestaan tuli kahdeksan henkilöä Hans Birembaumin johdolla. Saapuneet marssivat ripeään tahtiin, heitä odottavan kaksikon luokse.

– Herr Komedant! U-35A:n miehistö valmiina palvelukseen. Ilmoitti Riedman.
– Hyvä on kapteeni! Ottakaa U-35A alus komentoonne.

Kapteeni ja muu miehistö kopautti jalat yhteen ja kumarsi sitten.

– Huomio! Riviin järjesty! Asento! Komensi kapteeni, miehistö asettui riviin.
– Hans Birenbaum ensimmäinen perämies
– Helmut Faber toinen perämies
– Alfred Klobe radisti
– Rafael Baas konemestari
– Johan Kraus suunnistaja
– Florian Zwartz alikersantti
– Marcus Dietz alikersantti
– Franz Zultz alikersantti
– Marlene Bismarck ”kyyhkynen” kolmannen valtakunnan erikoislähettiläs

Riedmanin esitellessä miehistönsä, laivaston komentajat kävivät kättelemässä kunkin miehistön jäsenen erikseen.

Muodollisten esittelyiden jälkeen keskustelu muuttui rennommaksi. Miehistön auttaessa satama matruuseja lastaamaan alusta muonatarvikkeilla. Kapteeni Riedman kävi vielä viime hetken palaveria komentajien kanssa.

– Fuhrer ottaa teidät vastaan Peemundessa.
– Mainiota. Riedman vastasi. Samalla hetkellä Rafael Baas nosti hieman aluksen kierroksia, korvia huuma pauhu täytti telakan altaan.

Riedman kätteli vielä komentajat ja siirtyi sitten alukselle, yhdessä Marlene Bismarckin kanssa. Aluksen miehistö seisoi kannella asennossa, kun Hans Birenbaum ohjasi aluksen avomerelle.

Komentaja kaksikko teki puolestaan kunniaa aluksen lipuessa heidän ohitseen. Miehistön katseet oli kiinnittyneet kohti rantaa, tietoisena siitä, että he ei enää palaisi.

Keli merille lähtöön oli mitä mainion, meri oli suhteellisen rauhallinen, vaikka talvimyrskyt oli tulossa. Riedman katseli vielä hetken taakseen, kunnes käänsi katseen kohti edessä avautuvaa merta. Miehistön tunnelma oli leppoisa, mutta samalla hieman haikea.

Aluksen liikkuminen oli vaivattoman jouhevaa. Matka Peemundeen oli samalla aluksen sisäänajo, koska sitä ei oltu ehditty tehdä.

Muun miehistön mentyä alas alukseen uumeniin, Riedman ja Birempaum jäi vielä hetkeksi kannelle.

– Herr Kapitän kaikki toimii moitteettomasti.
– Hyvä, vallan mainiota.
– Entä ”kyyhkysen” mukaan tulo?
– Siihen on ilmeisesti omat syyt, käsittääkseni Peemundessa saadaan lopulliset ohjeet. Teroita miehistölle, ettei liittoutuman tarvitse tietää meidän läsnäolosta ja aluksesta kerrassaan yhtään mitään.
– Uskotko että tekevät tiedustelulentoja?
– Aivan varmasti, tämä päivä ja yö saadaan matkata rauhassa, mutta viimeistään huomenna tilanne muuttuu. Siitä syystä jatkossa matkaan yöllä pinnalla ja päivällä periskooppi syvyydessä.

Birembaum katsoi kapteenia ja kopautti jalkansa yhteen. Kaksikko laskeutui aluksen uumeniin.

28.Lokakuuta
Kapteenin lokimuistio
”Lähdimme U-35A aluksella matkaan Breemenistä, miehistö on hyvän tuulinen, meri on tyyni, kuin enteilläkseen hyvästä jahtionnesta.”

Samalla hetkellä hytin ovelta kuului koputus, sisään tulija oli Marlene Bismarc.

– Mitä tämä tarkoittaa, miksi minun piti tulla mukaan?
– Sanotaanko että se oli minun toiveeni, vastasi Riedman hymyilen.
– Ilmeisesti siihen on sitten olemassa jokin syy?
– Osuit aivan oikeaan, mutta siitä asiasta tarkemmin, kun sen aika tulee.
– Ahaa eli olen täällä pelkkänä viihdykkeenä sinulle ja miehistölle.
– No kun nyt mainitsit niin...Riedmanin lause keskeytyi kun sisään asteli Birembaum.
– Herr Kapitän, saimme radiosähkeen, jonka mukaan Libertine alus olisi matkalla pohjanmerelle.

Riedman kääntyi katsomaan perämiestä, joka antoi radiosähkeen.

– Liittoutuneet on siis saaneet sen purkin viimeinkin liikenteeseen, tämä on hyvin huolestuttava uutinen. Tosin Libertine alus ei ole kovin nopea, ja talvimyrskyt on tulossa. Käske Baasin nostaa tehoa.
– Onko se järkevää, alusta ei ole ehditty ajaa sisään…
– Se riski meidän on otettava.

Birembaum kopautti jalat yhteen ja poistui sitten hytistä.

Nainen tuli Riedmanin viereen kun tämä tutki merikarttoja ja veteli niihin suuntaviivoja.

– H.S. Libertinellä on huomattava etumatka.
– Niin on, pitänee keksiä jotain, vallankin kun joudumme poikkeamaan Peemundessa vielä ennen tosi toimiin ryhtymistä.

Riedman huomasi kuinka nainen tarkkaili merikarttoja hyvin tarkasti, ja vilkaisi sitten kelloa, joka näytti kello puoli neljää.

– Ikävä kyllä, joudun poistumaan hetkeksi, käyn katsomassa, olisiko kokilla hyvää juotavaa meille, sanotaanko vaikka merille lähdön kunniaksi.

Reilun kymmenen minuutin kuluttua Riedman palasi pari pulloa konjakkia mukanaan. Tottuneesti mies avasi pullon ja kaatoi siitä, pöydällä olleisiin laseihin.

– Meidän ja kolmannenvaltakunnan menestyksen malja. Riedman totesi ja kilisti lasia naisen kanssa.
– Milloin olemme Peemundessa?
– Mikäli laskelmat ja alkuperäinen suunnitelma, niin vuorokauden kuluttua.
– Entä Peemundesta lähtö?
– Mahdoton sanoa tässä vaiheessa, uskoisin että olemme Peemundessa vuorokauden.

Marlene oli saanut lasin tyhjäksi ja teki lähtöä.

Naisen poistuttua Riedman taitteli kartat pinoon ja pani ne sitten paikoilleen, ja palasi sitten takaisin komentosillalle.

– Mikä tilanne?
– Herr kapitän, alus toimii moitteettomasti.
– Siinä tapauksessa, sukelletaan!

Hans Birembaum asettui keskelle komentosiltaa.

– Huomio, varmistetaan kansi.
– Kansi selvä.
– Varmistetaan luukut.
– Luukut varmistettu
– Keula miinus viisitoista, nopeus sama. Kuusikymmentä

Miehistö seurasi syvyys mittaria neljäkymmentäviisi, pikkuhiljaa aluksen runko alkoi nitisemään, pahanenteisesti.

– Kuusikymmentä, oikaistaan!
– Ei! Kahdeksaankymmeneen!
– Plus kaksikymmentä!

Aluksen rungon kitinä voimistui entisestään.

– Oikaistaan! Nopeus sama!
– Nopeus kolmeen neljäsosaan. Totesi Riedman
– Korjaan nopeus neljä neljäsosaan!

Koneiden pauhu voimistui entisestään.

– Tarkistetaan aluksentila!

Rafael Baas kävi nopeasti aluksen eri osastot läpi ja vajaan kymmenen minuutin kuluttua aluksen tila oli tarkastettu.

– Herr kapitän akkukennosto ok, konehuone ok, miehistötila ok, ei havaittuja vuotoja.
– Oikein hyvä. Totesi Riedman ja nyökkäsi Birenbaumile.
– Lasketaan kaksi neljäsosaan, keula plus viisitoista, periskooppisyvyyteen.

Birembaum siirtyi periskoopin viereen, ja nosti sen ylös, tähystäen sitten joka suuntaan. Kapteeni Riedmanin seuratessa vierestä.

– Herr kapitän vaikuttaa rauhalliselle, kaikuluotain?
– Täysin hiljaista.
– Noustaan pintaan ja avataan luukut.

U-35A nousi pintaan, jatkaen sitten vakaata menoaan.

– Alus selvisi ensi sukelluksestaan vähintäänkin moitteettomasti.
– Vaikutti todella hyvälle, mutta meidän on lisättävä vauhtia, jotta ehdimme Peemundeen vuorokauden kuluessa.
– Välitän Baasille tiedon kapitän. Totesi Birembaum ja kopautti jalkansa yhteen.
– Birembaum, hyvää työtä.
– Kiitos kapitän.

Vapaana olevat miehistön jäsenet tulivat kaikki kannelle haukkaamaan raitista ilmaa, halailen samalla toisiaan, samalla aluksen kulku kiihtyi. Riedman katseli taivaalle. Ainoa ääni mikä kantautui, oli diesel moottorien käyntiääni.

– Käsky! Klobelle että tarkkailee mahdollista radioliikennettä, sukelletaan periskooppisyvyyteen, parin tunnin päästä tulee pimeää, silloin voidaan tulla pintaan.

Kannella ollut miehistö siirtyi heti aluksen sisään, kun tämä sukelsi periskooppisyvyyteen. Komentosillalle oli tullut nyt myös Marlene Bismarc.

– Kapteeni voinko päästä kannelle?
– Ikävä kyllä se ei ole mahdollista, emme nouse pintaan, ennen kuin on pimeää.

Klobe nousi nyt ylös sijoiltaan ja näytti kädellä merkin olla täysin hiljaa.

– Ääniä lännestä, kaksi konetta, Morane Saulinier.
– Sukelletaan miinus kaksikymmentä, koneet seis! Jatketaan akuilla! Yhdistä kaiuttimeen.

Kaiuttimesta kuului lähestyvien lentokoneiden ääntä, joita seurasi toiset äänet.

– Pari meidän omaa konetta fransujen ahterissa kiinni.
– Huomasivatkohan meidät?
– Tuskin. Fransmanneilla on kädet täynnä työtä, mikäli meinaavat karistaa Stukat kannoilta.
– Birembaum vapauta ensimmäinen vuoro! Minä olen hytissäni, jos tulee tarvetta.

Tuskin Riedman ehti hyttiin, kun Marlene liittyi tämän seuraan.
– Vieläkö sinulla on sitä konjakkia, vai siirrytäänkö suoraan jälkiruokaan? Kujersi nainen.
– Riippuu siitä mitä on tarjolla? Totesi puolestaan kapteeni ja sulki oven.

27. Luku
29. Lokakuuta Peemunde

Tunnelma Peemundessa oli ollut varsin jännittynyt, joka oli lauennut siihen kun Riedmanin kipparioma alus viimein rantautui. Fuher oli antanut määräyksen, jonka mukaan aluksen tuli olla lähtövalmiina jo saman päivän iltana. Aluksen miehistöllä oli mahdollisuus peseytyä ja laittaa itsensä joltisestikin säädyllisen näköiseksi.

Riedman puolestaan piti vielä palaveria ylempien upseereiden ja johtajan kanssa. Ennen varsinaista palaveria Riedmanille ojennettiin rautaristi, jota tämä ei kuitenkaan suostunut ottanut vastaan.

– Herr Fuhrer rautaristin voitte lähettää vaimolleni yhdessä tämän kirjeen kanssa. Totesi kapteeni ja ojensi sinetöidyn ruskeankuoren johtajalle.
– Mitä kieltäydytkö sinä ottamasta rautaristiä vastaan?
– Ikävä kyllä en tarvitse sitä tulevassa tehtävässäni.

Upseerit katsoivat vuoroin kapteenia ja vuoroin johtajaa, joka puolestaan oli tyrmistynyt kapteenin käytöksestä.
Käytyään läpi kaikki keskeisimmät kohdat Riedman oli saanut johtajalta ruskean sineteillä suljetun salkun, jossa oli kaikki tarvittavat ohjeet sekä asiapaperit.
Palaverin päätteeksi Fuhrer komensi Marlene Bismarcin luokseen, joka oli hämmentynyt johtajan käskystä.

– Olen antanut teille määräyksen palata Ranskaan, tässä kuoressa on tarvittavat asiakirjat, tiedätte mitä teiltä odotetaan ja mitä teidän tulee tehdä! Kapteeni Riedman saattaa teidät Ranskan maaperälle. Nousette maihin paikassa, joka on asiapapereissanne! Ellei ole muuta, niin palaveri on päättynyt, voitte poistua.

Kaksikko poistui johtajan luota ja palasi miehistön luokse jotka oli sonnustautuneet lounasta varten, lounasseuraan oli liittyneet myös laivastonkomentajat, sekä johtaja itseoikeutetusti.

Lounas sujui leppoisen keskustelun merkeissä, vaikka kaikki ajatteli tulevaa tehtävää ja sen vakavuutta.

Parituntiseksi venähtäneen lounaan päätteeksi Fuhrer nousi ylös.

– Hyvät naiset ja herrat, kuten varmaan tiedätte, niin tänään on eräs kolmannenvaltakunnan merkittävimmistä päivistä. Minulla on erityinen ilo ja kunnia toivottaa Kapitän Riedmanille ja hänen miehistölleen leppoisia merivirtoja sekä hyvää jahtionnea tulevaan tehtävään. Kapitän Riedmanille on tänään myönnetty rautaristi, samoin kuin koko miehistölle ylennykset.

Paikalla ollut vieras joukko nousi nyt seisomaan ja osoitti suosiotaan nyt seisoviltaan. Vasta Fuhrerin jatkaessa puhetta väkijoukko hiljeni.

– Koko kansankunnan ja kolmannenvaltakunnan tuki on teidän takananne, kantakaa siis velvollisuutenne suoraselkäisesti ja päättäväisesti, siten kuten saksalaisensotilaan kuuluukin kantaa.

Fuhrerin henkilökohtaisen avustajan saapuminen keskeytti johtajan ylistyspuheen jatkumisen.

– Hyvät vieraat upseerit, juuri saamani tiedon mukaan U-35A on valmiina lähtöä varten. Siirtykäämme siis terminaaliin.

Fuhrerin johdolla kutsuvieraat ja aluksen miehistö marssivat laivaterminaaliin, jossa heitä odotti U-35 A juhla liputuksessa, ylimmäisenä hakaristilippu.

– Siinä se nyt on kolmannenvaltakunnan toivo. Käkätti Hitler otsakiekura silmillä.

Riedman ja aluksen miehistö kätteli vielä kertaalleen kaikki, ennen aluksen kannelle nousua. Päivällä ollut melko voimakas tuuli oli hellittänyt hieman, täysikuu valaisisi heidän matkan tekoa.

Konemestari käynnisti aluksen ja käytti sitä hetken aikaa alhaisilla kierroksilla, kunnes nosti sitten hieman kierroksia. Koko aluksen miehistö seisoi nyt kannella ja teki kunnia Fuhrerille, joka seisoi ryhdikkäästi Saksan lipun alla käsi suorana.

Aluksen lipuessa ulos terminaalista Luftwaffwen hävittäjäkoneet lensi ylitse siipiä heiluttaen. Laiturille saapunut väkijoukko katseli kuinka U-35A loitontui horisonttiin, kunnes siitä ei näkynyt kuin enää pienenpieni piste.

– Herr Kapitän! Onko ohjeita?
– Jatketaan tällä vauhdilla toistaiseksi, kurssi suoraan eteenpäin.

Samalla hetkellä kersantti Marcus Dietz tuli Riedmanin luokse.

– Herr kapitän Marlenen Bismarc oddottaa teitä alhaalla.
– Hyvä on kerro, että olen tulossa hetken kuluttua sinne.

Kapteeni seurasi kersanttia, ja antoi mennessään ohjeita Helmut Faberille, joka oli päivystys vuorossa. Marlene joka odotti kapteenia, poltti hermostuneen oloisesti savuketta kun Riedman saapui paikalle.

– Kapteeni Riedman, käskyn mukaan minut on määrätty palaamaan Ranskaan?
– Niin entä sitten?
– Milloin saavumme Ranskan rannikolle?

– Aikanaan, aikanaan, tyttö hyvä. Totesi Riedman ja läpsäisi naista takamukselle, joka poistui kannelle.
– Kersantti Faber. Tahtoisin nousta kannelle
–Lupa myönnetty.

Bismarcin kiivetessä kannelle, Hans Birembaum katseli merikarttoja yhdessä Riedmanin kanssa. Kun tämä teki laskelmia reitin suunnitteluun.

– Tuo nainen aiheuttaa vielä ongelmia meille, miksi hänen piti tulla mukaan, olisihan Luftwaffe voinut pudottaa hänet maahanlasku joukko-osaston mukana.
– Bismarcin osuus tulee esiin vielä, toisekseen meillä ei ole syytä arvioida johtajan tekemiä päätöksiä, olkoonkin että toimimme omana osastona tehtävässä joka meille on määrätty, niin me noudatamme kuitenkin kolmannenvaltakunnan tahtoa, onko selvä? Myöskään pieni viihdyke miehistölle ei ole olenkaan haitaksi.
– Herr Kapitän, hyvä on. Miten ajattelit kosketusta HS. Libertine aluksen kanssa?
– Liian aikaista ajatella sitä vielä yksityiskohtaisesti. Suunnitellaan reitti kuitenkin niin että HS.Libertine on samalla linjassa meidän kanssa.
– Entä lasti kiirunasta?
–Tietojen mukaan Hss. Cargyale olisi lähtenyt matkaan alkuperäisen suunnitelman mukaan. Saamme varmasti lisätietoa asiasta jossain vaiheessa.

Laivan kannelle tullut Bismarc katseli aavaa ulappaa illan hämyssä, samassa hänen vierrellä ollut kersantti Zultz, joka terästi katsetta, ja kohotti kiikarit silmilleen,jonka myös nainen huomasi.

– Näkyykö jotain?
– En ole täysin varma. Totesi Zultz.
– Mene kannen alle.
– Kannen alle?
– Heti! Ärähti Zultz.

Nainen poistui nyt rivakasti aluksen uumeniin, kersantin seuratessa tätä.

– Herr Kapitän! Vajaan kahden meripenikulman päässä takaa on tulossa alus, ei tunnuksia, mahdollisesti siviilialus tai kalastaja-alus.

Riedman laski karttasivun takaisin pöydälle. – Ei oteta riskejä, sukelletaan, varmistetaan luukut. Sukellushälytys. Keula miinus kaksitoista, periskooppi syvyyteen ja oikaistaan.
– Odotammeko?
– Odotetaan, tahdon varmistaa ketä sieltä on tulossa, kyseinen alus on mahdollisesti seurannut meitä. Päästetään meripenikulman päähän meistä.
– Helvetti entä jos se on liittoutuneiden syvyyspommittaja.
– Se riski on otettava, ja silloin on helvetti irti. Klobe varmista radioliikenne. Kraus laske aika meripeninkulman etäisyyteen.

Aluksen sisällä kävi kuhina ja kaikki oli jännittyneitä. Jopa Bismarc, joka oli juuri sytyttämässä savuketta, jonka Riedman kuitenkin esti.

– Nyt ei ole oikea hetki pössytellä!

Nainen kirosi itsekseen. Samalla Kraus oli saanut laskennan suoritetuksi. – Laskujeni mukaan noin parikymmenen minuutin kuluttua.

– Herr Kapitän sain napattua singnaalin alukselta, vaikuttaa kalastaja-alukselta.
– Helvettiäkö tässä panikoimaan, totesi nyt puolestaan Bismarc.
– Herr kapitän, noustaanko pintaan?
– Emme!

Kaikkien ilmeet oli jännittyneet, aika tuntui matelevan ja sekunnit tuntui tunneilta.

– Herr kapitän, alus on nyt meripeninkulman päässä meistä.
– Periskooppi ylös! Riedman siirtyi periskoopin ääreen tarkastelemaan perässä tullutta alusta, jossa ei ollut mitään tunnuksia.
– Birenbaum!

Myös Birembaum katsoi alusta.

– Mitä arvelet?
– Näyttää kalastaja-alukselta, ilmeisen harmiton.

Riedman oli siirtynyt Kloben viereen, joka kuunteli lähetintä äärimäisen tarkkana.

– Onko mitään liikenettä?
– Herr kapitän, ei sitten minkäänlaista.

Marlene oli myös muiden mukana komentosillalla ja pyysi lupaa vilkaista periskoopista. Saatuaan luvan nainen siirtyi periskoopin ääreen ja katseli lähestyvää alusta.

– Herr Kapitän! Kuuntele tuota. Klobe sanoi ja ojensi kuulokkeet Riedmanille, joka kuunteli hetken ääntä, joka herätti suurta ihmetystä. Ojentaen sitten luurit takaisin Klobelle.
– Osaatko sanoa mistä tulee?
– Veikkaan että singnaali on peräisin tuosta kalastaja-aluksesta. Mitä arvelet?
– Sukelletaan! Periskooppi alas. Keula miinus kahdeksantoista. Neljäänkymmeneen.

Keula kallistui hieman, kun U-35A painui syvemmälle.

– Kaksi neljäsosaa! Aluksen vauhti kiihtyi hieman. Täydellinen hiljaisuus!

Miehistö katseli vaitonaisina Riedmania, joka oli tuiman oloinen ja sitten toisiaan.

– Klobe tarkkaile radioliikennettä.
– Herr kapitän liikenne vähentynyt.
– Hyvät ystävät, näyttää ilmeiselle että läsnäolomme on huomattu, tästä lähin, meidän oltava entistäkin tarkempia.

Miehistön jäsenten kasvot oli nyt kalman kalpeita.

28.Luku
29.lokakuuta

HS. Libertine alus seilasi verkkaista vauhtia eteenpäin melko kovassa aallokossa. Yleinen ilmapiiri aluksella oli leppoisa. Ensimmäinen perämies Maurice Fuentes luki juuri saamaa sähkettä, joka oli tullut päämajasta, ja toimitti sen sitten aluksen kapteenille Giles Villeneuelle, joka luki sähkettä hieman huvittuneena.

– Herra kapteeni! Mitä mieltä olette sähkeen sisällöstä.
– Se helvetin idiootti on tullut hulluksi. Kuvitteleeko hän, että joku sukellusvene voisi upottaa tämän aluksen, täysin pähkähullu ajatus, sitä paitsi aivan mahdoton, sillä yksikään torpedo ei pysty läpäisemään panssarointia.
– Herra kapteeni, entä sähke
– Siitä ei tarvitse huolestua, sen sijaan toinen merkittävämpi tieto, tuli hetki sitten, jonka mukaan HSS Gargyale alus olisi lähtenyt matkaan pohjoisesta ja sen kulkureitti ohittaa meidän kulkureitin eli, meidän ei tarvitse muuta kuin odottaa kunnes tulee oikea hetki iskeä.
– Säätiedotus on luvannut melko huonoa keliä, ja ohjauskoneet pysyvät kannella.
– Kieltämättä se on hieman huonompi asia, sikäli mikäli HSS Gargyale alus saattaisi sivuttaa silloin meidät, johon en tosin usko. Hitelr ei ottaisi sellaista riskiä, että alus matkaisi myrskysäällä.

Samalla hetkellä kaiuttimesta kuului myrskyvaroitus, johon Giles Villeneu reagoi heti.

– Pysäytetään alus! Lasketaan ankkurit ja varmistetaan kiinnitykset. Ohjaus koneiden kiinnitykset tarkistettava heti ja suojattava tarpeen tullen. Ilmoitus saattueelle!
– Tämä päivä on ilmeisesti omistettu vapaa muotoiseen palveluun.
– Päinvastoin, osa miehistöstä harjoittelee tosi tilanteen varalle, ja muu miehistö huoltaa alusta. Onko selvä?
– Kyllä on herra kapteeni!
– Hyvä, poistukaa.

Maurice Fuentesin poistuttua kapteeni jäi tekemään muistiinpanoja


”Kapteenin lokikirja
29. Lokakuuta 1941

Olemme joutuneet myrskyn armoille, olen antanut käskyn ankkuroida alus, ja määrännyt miehistön tarkistamaan kiinnitykset. Odotamme myrskyn laantumista. Kurinpito toimenpiteenä kurittomuudesta olen määrännyt miehistön ylimääräisiin taisteluharjoituksiin täysin varustein.”

Giles siirtyi nyt varuste kaapin oven eteen ja katseli itseään peilistä, tehtävän jälkeen häntä odottaisi ylennys ja uudet tehtävät, merellä olemisesta hän oli saanut tarpeekseen. Kahdeksan vuotta merillä olo aika sai riittää.

Sotilasura hänen kohdallaan jatkuisi hallinnollisissa tehtävissä, toisekseen hän tahtoi olla enemmän tekemisissä perheen kanssa, kuin seilaten jossain hemmetin hikisessä peltipurkissa.

Giles tarttui hytinoven vieressä olevaan naruun ja veti siitä pari kertaa, ja ei aikaakaan kun tämän henkilökohtainen avustaja Jeremias Elde saapui paikalle.

– Kapteeni kutsui.
– Kuinka kauan olet ollut avustajanani?
– Vajaa kaksi vuotta! Kapteeni.
– Oletko anonut ylennystä?
– Kyllä olen kapteeni!
– Et ole kuitenkaan saanut vielä.
– En herra kapteeni!
– Sitä asiaa voidaan tarkastella tarkemmin, sinä olet nuori sotilas ja sinulla on hyviä edellytyksiä edetä urallasi vaikka mihin…toki se on hyvin pitkälti itsestäsi kiinni, tiedät varmaan mitä tarkoitan?

– Luulen tietäväni herra kapteeni. Totesi nuori korpraali alaspäin katsoen.
– Tuolla kaapissa on pullo viskiä ja parilasia.
Varusmies kiirehti kaapille ja toi ne sitten kapteenille, joka kaatoi juomaa molempiin lasiin.
– Mitä sotamies odottaa?

Guilermo Prats kumartui kapteenin eteen ja avasi tämän univormun housut ja kaivoi sitten puolijäykän kalun esiin. Villeneun kyrpä paisui nuoren sotamiehen taitavassa käsittelyssä.

– Sotamies varmaan osaa käsitellä asettani.
– Kyllä herra kapteeni. Guilermo ähkäisi ja imaisi jäykistyneen kyrvän suuhunsa, aloittaen sitten rytmikkään suihin oton. Aikansa lutkutettuaan nuorukainen nousi ja riisuuntui sitten kokonaan, asettuen sitten nelin kontin kapteenin eteen, joka puolestaan oli hakenut vaseliinia itselleen.

Guilermo katseli kuinka Giles rasvasi täydessä taistelukunnossa olleen kyrvän huolellisesti.

– Onko tämä sinulle ensimmäinen kerta?
– Kyllä on herra kapteeni.
– Vallan mainiota, sillä sitä paremmalle se tuntuu, urahti kapteeni ja survaisi rasvatun kullin nuoren sotilaan neitseelliseen anukseen, joka ulvaisi kivusta.
– Kipu helpottaa kyllä, ja kannattaa muista ylenemistä, kähisi Giles nussimisen lomassa Guilermon korvaan.

Nuorukaisen vaalean kimmoisa perse värisi, kun mies pumppasi tätä armotta anukseen, tiukka reikä puristui kookkaan kyrvän ympärille niin tiukasti, että kapteeni laukesi muutaman työnnön jälkeen. Vaalean harmaa sperma noro valui pakaroiden välistä nuorukaisen kivespusseille.

– Tervetuloa merimiesten joukkoon. Hörähti kapteeni. Nuorukaisen jäädessä makaamaan hytin lattialle.
– Mitä siihen ylennykseen tulee, niin laitan asian eteenpäin. Voit kerätä vaatteesi ja poistua, ilmoitan kyllä kun tarvitsen sinua.

Guilermon mentyä kapteeni Giles hykerteli tyytyväisenä. Sotilasuralla oli mahdollisuus edetä monella eri tapaa, ja yleisesti tiedettiin että ylenemiseen ei aina tarvinnut mainittavia urotekoja. Samoin tiedettiin että merivoimissa oli hyvin yleistä homoseksuaalinen kanssakäyminen miehistön ja päällystön kesken.

Samassa kuului ilmahälytyksen merkkiääni, mikä sai liikettä myös kapteeniin, joka kiiruhti komentosillalle. Juuri sillä hetkellä yli lensi kaksi Luftwaffen tiedustelukonetta.

Ilmatorjunta miehistö ryntäsi tykeille, jotka aloittivat nyt kiivaan tulituksen koneiden perään, jotka pakenivat tulituksen alta.

– Mistä helvetistä ne ilmestyivät? Nehän saatana pääsi yllättämään meidät. Jumalauta sinä itse sanoit että yksikään kone ei lennä tällä ilmalla.

Maurice Fuentes oli tullut kapteenin luokse, ja kuunteli nyt tämän vuodatusta.

– Sanoin ettei yksikään täysipäinen pilotti lähde ilmaan tällaisella ilmalla, niin paitsi Luftwaffen pilotit, jotka on yhtä hulluja kuin kansakunnan johtajakin.
– Oli helvetin huono asia päästää, koneet menemään, ne olisi pitänyt saada ammuttua alas. Asia tulee tutkia, ota selvää it-tykkimiehistä ja ryhmänjohtajasta!

– Selvä on herra kapteeni.

Perämies mies tarkisti nopeasti vuorossa olleen it-tykkimiehistön sekä ryhmänjohtajan.

– Kapteeni! It-osaston ryhmän johtajana toimi luutnantti Noah Burl ja miehistö oli kakkosjoukkue.
– Kuuluuta kaikki kannelle, puhuttelu miehistölle kymmenen minuutin kuluttua!

Lähes koko Libertine miehistö seisoi asennossa, kun aluksen komentaja tuli heidän eteensä. Vallitsi täydellinen hiljaisuus, kuului ainoastaan vaahtopäiden pauhu.

– Aluksen komentajana, katson velvollisuudeksi kurinpidolliset toimenpiteet! On anteeksi antamatonta päästää vihollinen yllättämään, ja ennen kaikkea päästää heidät vielä käsistä! Sellaiseen ei yksinkertaisesti ole varaa yhdelläkään sotilaalla tällä aluksella!

– Luutnantti Noah Burl! Kurintoimenpiteenä rankaisen teitä ja johtamaasi osastoa kolmin kertaisella vahtivuorolla! Mikäli samanlainen virhe toistuu, sinä ja sinun osastosi marssii lautaa pitkin mereen!

Nuori luutnantti kuunteli korvat punaisena, totaalisen nöyryytettynä. Puhuttelun jälkeen kapteeni palasi hyttiinsä

”Lisäys kapteenin lokikirjaan
Saksalaisten tiedustelu lentokoneet pääsivät yllättämään aluksen ja miehistön, ilmatorjunta ei kyennyt ampumaan koneita alas. Tämän johdosta ryhdyin kurinpidollisiin toimenpiteisiin”


29. Luku
30. Lokakuuta

Meri oli hieman tyyntynyt kun U-35A seilasi tasaista vauhtia eteenpäin. Kapteeni Riedman seisoi yhdessä molempien perämiesten kanssa kannella.

– Hyvät herrat meidän on keskusteltava erästä vakavasta asiasta, totesi viimein Riedman.

Molemmat perämiehet katselivat kapteenia, jonka ilme oli vakava.

– Hyvät herrat, pelkään pahoin että aluksellamme on ”myyrä”
– Eihän se voi olla totta! Kuka muka?
– Se selviää aivan pian. Totesi kapteeni ja laskeutui sitten aluksen sisään, jossa tätä oli vastassa Marlene Bismarc.

– Käsittääkseni olemme kansainvälisillä vesillä, tahdon ehdottomasti tietää milloin saavumme Ranskan rannikolle?
– Me emme mene Ranskan rannikolle!
– Mitä helvettiä! Minulle on annettu kirjallinen määräys?
– Jolla voit pyyhkiä persettäsi! Totesi Riedman
– Mitä vittua tämä tarkoittaa? Mihin me sitten matkaamme?
– Helvettiin...Franz! Pidättäkää tämä nainen!

Franz totteli esimiehenkäskyä ja tarttui naista käsistä kiinni, joka riuhtoi itseään edes takaisin ja sähisi kuin villipeto.

– Mitä helvettiä tämä merkitsee? Nainen sähähti, Franzin saadessa tämän kädet viimein sidottua.
– Minä voin kertoa sen teille Bismarc tai mikä ”myyrä” lie sitten oletkaan. Luotettavien tietojen pohjalta on epäilys, että olette vuotaneet arkaluontoisia tietoja myös liittoutuneille sekä kaikille niille tahoille, jotka maksavat tiedoista eniten.
– Tuo on ihan järjetön väite! Minä nimenomaan pakenin fransmanneilta, mikäli ette sattuisi muistamaan.
– Se oli kyllä taitavasti tehty, kieltämättä, oikein hieno esitys, jota täydensi jalan katkeaminen kivikkoon.
– Täysin naurettavaa, osoittakaa yksikin asia väitteenne tueksi.
– Niitä on monia. Sinä ilmoitit liittoutuneille että siirrymme Albatros alukseen.
– Oletko järjiltäsi, liittoutuneet upotti aluksen, jolloin olisin mennyt mukana.
– Päinvastoin, sinä olisit hypännyt ennen aluksen tuhoutumista, lisäksi sinä sähkötit kalastaja-alukselle, että seuraavat meitä ja toimivat tarpeen tullen, lisäksi tunnistako itsesi näistä kuvista, aivan oikein, Ranskassa otetut kuvat, kun tapaat Hs. Libertinen kapteenin Giles Willeneun.

Nainen oli nyt täysin ääneti.
– Sinun vakoojan ura on ohi.
– Mitä sitten aiot tehdä, ampua kylmäverisesti minut, niinkö?
– Ei mitään niin brutaalia, me emme ole raakalaisia, saat itse päättää miten päiväsi päätät, voit joko mennä kannelle odottamaan hukkumista, kun sukellamme tai voit odottaa aluksen keulassa, kohtalosi täyttymistä.

Nainen katseli kapteenia tietoisena, että tämä oli hänen loppunsa.

– Minä en jää enää hetkeksikään tähän saastaiseen peltipurkkiin. Sähähti nainen.
– Hyvä on, siinä tapauksessa pyydä teitä siirtymään kannelle. Nainen kiipesi kannelle, mikä tuotti hieman hankaluuksia, tämän käsien ollessa sidottuna.

Riedman seurasi kun nainen oli päässyt kannelle, ja seurasi tätä perästä.

– Mädäntyköön luusi helvetissä, sähisi nainen vihaisena.
– Terve menoa kalojen ruuaksi, totesi puolestaan Riedman, poistuessaan kannen alle, nainen katseli kyyneleet valuen kun luukku suljettiin, armoa oli turha anella.

Päästyään kannen alle kapteeni antoi käskyn Birenbaumille.

– Sukelletaan! Keula viistoista, kahteen kymmeneen!

Aluksen keula kallistui hieman alaspäin. Kapteeni katseli miehistöä, joka oli kauhun valtaama.
– Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Sitä paitsi operaation onnistuminen oli vaarassa.

Birembaum oli tullut kapteenin viereen ja katseli tätä hetken. – Entä nyt?
– Täysi vauhti ja kurssi kohti kohtaamispaikkaa. Aikaa ei ole hukattavaksi.
– Johan! Laske aika kohtaamishetkeen ja ilmoitus minulle heti, nyt se on miehet sitten totisinta totta, olemme kansainvälisillä vesillä ja aivan kohta tulee liittoutuneiden koneet paikalle, saadaan seuraa!

Miehistön ilme vakavoitui saman tien eikä nämä tienneet kuinka olisi olleet. Saman aikaan Johan Kraus suoritti laskutoimituksia.

– Herr Käpitan! Saavumme kohtauspaikkaan kuuden ja puolen tunnin kuluttua.

– Rafael Baas! Tarkkaile moottorien lämpötilaa.
Rafael kopautti jalkansa yhteen. Alfred Klobe heristi samalla sormeaan, jonka kaikki huomasivat ja olivat äänettöminä.
– Kaksi alusta takaa, lähestyvät, mahdollisesti tykkiveneitä.
– Sukelletaan syvemmälle, kahdeksaankymmeneen
– Herr kapitän koneet kuumenevat liikaa, pakko hiljentää.
– Pudotetaan kolme neljäsosaan.

Aluksen keula kallistui entisestään, syvyyden aiheuttama paine sai aluksen rungon nitisemään liitoksista, miehistön kasvoille kihosi hikikarpaloita. Samalla hetkellä alus vavahti rajusti.

– Herr Kapitän! Haarukoivat.
– Saatanan paskiaiset, sähähti Riedman. Syvemmälle! Sataankymmeneen.
– Herr Kapitän alusta ei ole testattu, totesi Birembaum.
– Nyt testataan. Totesi Riedman.
Rungon kitinä ja natina koveni entisestään, samalla hetkellä runko alkoi vavahtelemaan rajusti.
– Säiliö saatana särkyy! Kirosi puolestaan toinen perämies.

Samalla hetkellä kolmen räjähdyksen paineaalto vavisutti alusta.

– Kapitän, reilun penikulman päässä on jonkinasteinen kieleke, joka saattaisi tarjota jonkinlaisen suojan. Jos pääsisimme sinne.
– Anna suuntima!
– Kolmetoista astetta oikeaan.

Samalla hetkellä alus kääntyi raskaasti oikeaan, syvyyden ja käännöksen aiheuttama paine sai aluksen vavahtelemaan rajusti.

– Kapitän koneet kuumenee liikaa, pakko hiljentää.
– Kauanko kielekkeelle?
– Kuusi minuuttia.
– Etäisyys tykkiveneisiin?
– Kahdeksan minuuttia.

Riedman mietti tilannetta. – Jatketaan samaa vauhtia
– Koneet ei kestä! Karjaisi nyt Rafael Baas
Kapteeni Riedman vilkaisi tiukasti konepäällikköä.
– Vauhtia ei lasketa!
– Kolme minuuttia.

Samalla hetkellä toinen kone putosi pois.
– Kapitän! Menetimme toisen koneen.
– Helvetti! Hidastetaan! Kytketään akkukennot, ja yritetään päästä kielekkeen suojaan, hävittäjä aluksilla varmaan tieto meidän reitistä. Jälleen uusi räjähdyksen aiheuttama aalto vavisutti alusta.

– Lähestyvät, tuo ei ollut enää kaukana! Aika!
– Puolitoista kapitän!
”Saatan paska pysy nyt koossa.” Ajatteli Riedman
– Puoliminuuttia kielekkeelle!
– Hidastetaan! Työntö keulapotkureihin kaksi neljäs osaa.

Aluksen äkillinen pysähtyminen vavisutti aluksen rakenteita. Osa miehistä lensi nurin rajun pysähdyksen voimasta.

– Kieleke oikealla kaksikymmentä.
– Käännös oikeaan kaksikymmentä, oikaistaan! Koneet seis!

Samalla hetkellä uusi paine aalto iski aluksen runkoon, sellaisella voimalla että toisen kersantin korvasta alkoi valumaan verta paine aallon johdosta.

– Suojaimet!
– Herr kapitän, mitä tehdään?
– Emme voi muuta kuin odottaa!

Jälleen iski uusi paineaalto ja nyt entistäkin lähempänä.

– Se on nyt sitten tiukka paikka, seuraava kuuro tulee suoraan meidän niskaan, toivotaan että tämä pirun kieleke kestää sen. Jos joku on hyvä rukoilemaan, niin nyt olisi korkea aika, nimittäin kohta se saattaa olla myöhäistä.

Samalla hetkellä uusi paineaalto iski alukseen, joka vavahti rajuimmin kuin kertaakaan aiemmin.

– Saatana! Tämä vitun peltipurkki hajoaa käsiin. Parkaisi eräs miehistön jäsenistä.
– Hiljaa helvetti! Herr Kapitän, kieleke on romahtamispisteessä...antaa periksi...Vittu tulee niskaamme!
– Koneet käyntiin kiireesti! Tilannepinnalla?
– Haarukoivat edelleen!

Riedman kirosi äänekkäästi! – Täysi teho akuista, yritetään pujahtaa menemään, tästä helvetin rotanloukusta. Konemestari, koita saada aikaan moottoriäänien avulla, että alus tuhoutuisi ja synkronoi se kielekkeen romahtamisen kanssa.
– Voin yrittää, mutta en vanno mitään.

Samalla hetkellä yläpuolella oleva kieleke rusahteli pahanenteisesti.
– Kieleke sortuu ja tulee niskaan!
– Täysi sähköteho!

Aluksen potkurit pyörivät koko kapasiteetilla, mitä akuista lähti.
– Sähköjärjestelmä pettää!

Samalla hetkellä kun alus ampaisi liikkeelle, niin kielekkeen reuna osui aluksen takaosaan, saaden tämän kallistumaan vaarallisesti.

– Saatana! Alus kääntyy ylösalaisin!
– STABILOIDAAN!
– Ei onnistu!
– Pakko saatana onnistua! Tasataan vesitankeilla!

Tuskastuttavien minuuttien ajan alus pysyi uhkaavasti kallellaan, koko miehistö teki kaikkensa saadakseen alusta oikenemaan. Runsaan kahdenkymmenen minuutin uurastuksen jälkeen, alus asettui pikkuhiljaa oikeaan asentoon.

– Herr kapitän taisimme selviytyä siitä. Pinnalla vaikuttaa rauhalliselle.
– Saatana se oli lähellä.
Aluksen miehistö katseli hetken äänettöminä toinen toisiaan.
– Vähennetään tehoa kaksi neljäsosaan. Klobe aika H-pisteeseen?
– Kolme tuntia.

30-Luku
31 Lokakuuta

– Helvetti, että minä vihaan tätä saatanan kirottua merta, ja tätä vitun keliä, jumalauta näkyvyyskin tasan nollassa ja tällaisessa ilmassa pitäisi etsiä Fuhrerin aluksia, luuleeko ne päämajassa meitä ihmeidentekijäksi.
– Ei ne mitään luule, päämajan kauluslaatat tarkkailee lukemia, paskat ne mitään meistä välittää. Toisaalta mitäpä me tässä valitetaan, huomenna on lauantai ja uusi päällystö tulee tilalle, ja me päästään polkemaan Ranskan kiimaisimpia huoria.
– No tuo on kyllä totta, mutta on tämäkin nyt taas, me kytätään täällä saatana tekemättä yhtään mitään, milloin säätilan piti oikein muuttua?
– Huomenaamuna.
– Entä aluksen miehistö?
– Turhautuneita, ei ole tottuneet tällaiseen.

Kapteeni vilkaisi perämiestä joka tutki hetki sitten saapuneita radioviestejä.
–Miehistön tulee olla toimintakykyinen kaikissa mahdollisissa olosuhteissa, tuplavuorot kaikkiin osastoihin.

Nyt puolestaan perämies Maurice Fuentes katsoi kapteenia kysyvästi.

– Jos sakemannit yrittää jotain, niin se tapahtuu juuri tämmöisenä päivänä.
– Ai sakemannitko tällaisella ilmalla, kun ei edes näe metriäkään eteensä.
– Juuri siksi, sitä paitsi rahtialus on lähtenyt matkaan Kiirunasta. Onko saattue kunnossa ja ruodussa?
– Käsittääkseni on.

Samassa aluksen takaa kuului valtava räjähdys, jota seurasi lentokoneiden jylinä, ja terävä papatus, ääni josta ei voinut erehtyä.

– Helvetti, mikä se on?
– En tiedä kapteeni, ilmeisesti olit oikeassa, ja sakemannit on päättäneet tehdä jonkinasteisen iskun.
– Hälytys saatana!

Terävä hälytys ääni sai aikaan melkoisen kuhinan HS. Libertinellä kun ilmatorjunta yritti pudottaa hyökkääviä Luwfaffen koneita alas, mikä oli lähes mahdoton tehtävä näkyvyyden puuttumisen vuoksi. Toisaalla tykkien jylinä oli korvia huumaava, kun saksalaisten laivaston alukset kävivät saattueen kimppuun.

– Tilannekatsaus saatana heti kun se on mahdollista!
– Kapitän, se on mahdotonta, radio yhteys menetetty saattueeseen.
– Voi helvetin helvetti! Käsky jokaiselle tykkimiehelle että tulittavat kaikkea mikä liikkuu!


HS: Libertine aluksen miehistö tulitti kaikkialle, näkemättä kunnolla mitä ampuivat. Willeneu yritti tarkkailla saattueen muodostelmaa, joka muistutti pikemmin hajautunutta sorsaparvea, kuin valioluokan laivastoa.

– Käsky saattueelle pysyä muodostelmassa!

Kiivain hyökkäysaalto oli hieman laantunut, siellä täällä oli osuman saaneita merimiehiä ja haavoittuneita, jotka huusivat tuskissaan. Pahimmin haavoittuneilla oli kohtalona armonlaukaus otsaan, kuin että heitä yritettäisiin pelastaa.

– Pahin taisi olla, Sakemanneille taisi riittää.
– Niinkö kuvittelet? Pelkään pahoin että tuo oli vasta-alkua, korjatkaa ruumiit ja heittäkää ne mereen. Ei ole aikaa sen isompiin siunaus tilaisuuksiin. Niin ja paikatkaa ne haavoittuneet, joilla saattaisi olla mahdollisuus pelastua.

Perämies Maurice Fuentes katseli järkyttyneenä kapteenin antamaa käskyä. Tuskin miehistö oli kunnolla ehtinyt aloittaa raivaustöitä, kun Saksalaisten uusi hyökkäysaalto vyöryi heitä kohti.
Giles Willeneu katseli järkyttyneenä kuinka Luftwaffen koneet niitti kuolemansatoa ja aluksen miehistö lakosi luotisuihkujen tuloksena.

– Kapteeni me olemme hukassa! Parkaisi Fuentes katsellen samalla kuinka aluksen miehistö vastasi tulitukseen parhaalla mahdollisella tavalla.
– Olemme menettäneet aluksen peräosan tykkipatterin.
– Vastattava tulitukseen kaikin mahdollisin keinoin!

Siellä täällä näkyi savuavia pinta-aluksia ja alas syöksyviä Luftwaffen koneita. Kiivaan puolituntisen jälkeen tilanne hieman rauhoittui.

– Sakemannit taisi saada tarpeekseen.
– Ehkäpä niin…
– Helvetin pahailmanlintu, kakista ulos mitä ajattelet.
– En tiedä, on jotenkin paha-aavistus, että piru perii meidät vielä, ja lopullinen isku on vielä tulematta. Huokaisi perämies.

Tuskin Maurice oli ehtinyt lausetta lopettaa, kun helvetti räjähti…





31- Luku
– Herr kapitän! Miehistö on valmiina.
– Hyvä on Birenbaum oikein hyvä.

Kapteeni Riedman asteli miehistön eteen, joka oli pukeutunut juhlavasti, ja joiden univormua koristi joukko erinäisiä prenikoita, jostain oli kaivettu esiin hakaristilippu.

– Hyvät ystävät olemme kulkeneet pitkän matkan yhdessä, ja vielä on yksi sukellus edessä, nimittäin se tärkein sukellus, jonka jälkeen pääsemme kotiin. Kohotetaan malja johtajan kunniaksi. Birenbaum! Sinä johdat tämän sukelluksen!

Hans Birenbaum nieleskeli hetken tyhjää ennen kuin tajusi mitä kapteeni tarkoitti.

– Herr Kapitän tämä...tämä on suuri kunnia minulle! Ja kopautti sitten jalat yhteen.

– Noustaan periskooppi syvyyteen ja oikaistaan.
Birenbaum meni periskoopin luo ja tarkkaili tilannetta.

– Rajua tulitusta pinnalla, kohde vasemmalla kahdeksantoista astetta, etäisyys kahdeksansataa metriä. Syvyys?
– Sataneljäkymmentä.
– Työntövoima eteen yksi kolmasosa akuilla, käännös vasempaan kahdeksantoista astetta.

U-35A alus kääntyi hieman vaivalloisesti vasempaan.

– Kohde suoraan edessä, sukelletaan sataan kolmeenkymmeneen, keula minuus kaksikymmentä.

Alus kallistui hieman, vajoten sitten yhä syvemmälle ja syvemmälle, syvyyden paine aiheutti tuttua rungon vavahtelua ja natinaa, mutta kukaan ei sitä enää noteerannut.

– Tuskastuttavien minuuttien jälkeen alus oli saavuttanut määrätyn syvyyden.

Birenbauma tarkkaili miehistöä, joista osa seisoi asennossa rykien hieman.
– Happitaso?
– Kaksikymmentä minuuttia.
– Oikaistaan, aika kohteeseen?
– Kolmetoista minuuttia.
–Kaksi neljäsosaa eteen.

Aluksen miehistö seurasi Birenbaumin toimintaa ääneti ja tunnelma oli kaikin puolin aavemainen, ei kuulunut mitään muuta kuin aluksen rungon naksahtelua ja liitoksien nitinään, kuin enteilläkseen tulevasta.

– Laskenta-aika nyt kolmetoista minuuttia viisitoista sekuntia.

Seuraavat minuutit kuluivat äänettöminä, katsellen kellon viisareiden kulkua, jotka tuntuivat liikkuvan tavallista hitaammin, mutta sitä määrätietoisemmin.

– Kohde suoraan yläpuolella, totesi Klobe
– Nousu periskooppi syvyyteen kahdeksan sekunnin kuluttua.

Nyt jokaisen katse oli kiinnittynyt syvyysmittariin, joka tuntui liimautuneen paikoilleen.

– Kevennetään kaksikymmentäviisi, keula plus kolmekymmentä.

Happitaso väheneminen aiheutti voimakkaampaa rykimistä ja hengittäminen tuotti vaikeuksia. Viimein aluksen syvyys mittari liikahti hieman ja alus alkoi nousemaan tuskastuttavan hitaasti kohti pintaa. Syvyydenpaineen ja happitason vähyys aiheutti huimausta. Kaikesta huolimatta miehistö seisoi asennossa.

– Periskooppi syvyys kolme sekuntia.
– Käännös oikeaan satakahdeksankymmentä astetta, maksimitehoin.
Alus kääntyi nytkähdellen.
– Oikaistaan.

Hans siirtyi periskoopille ja nosti sen sitten ylös. Tulitus pinnalla oli hieman laantunut, siellä täällä näkyi savuavia savupatsaita ja liekeissä olevia pinta-aluksia.

– Etäisyys kohteeseen
– Sata kuusikymmentä metriä.
– Aika?
–Viisitoista sekuntia!
– Koneet seis!

Aluksen liike hidastui pikku hiljaa, jääden lopulta paikoilleen. Nyt myös Birenbaumia oli alkanut yskittämään voimakkaasti, kun tämä tuli kapteenin eteen.

– Miehistö asento!
Miehet tekivät kaikkensa saadakseen asiallisen asennon, kun Hans Birenbaum teki ilmoituksen kapteenille.

– Herr Kapitän! Kohde suoraan edessä, satakuusikymmentä metriä, aika viisitoistasekuntia.
– Hyvä on ! Jatkakaa!

Birenbaum asettui kapteenin viereen miehistön eteen ja katseli sitten hieman huojuvaa miehistöä, joka sinnitteli asennossa.

– Poistetaan suojaus keulasta!
– Lukitus poistettu! Totesi toinen perämies Helmut Faber.

Birenbaum vilkaisi happitasomittaria, joka näytti kriittisen pisteen ylittyneen.
Tuskanhiki valui pitkin jokaisen kasvoja ja hengittäminen oli raskasta, miehistön jäsenillä oli vaikeuksia pysyä pystyssä.

Helmut Faber joka oli harrashenkinen, astui miehistön eteen ja rukoili heidän kaikkien puolesta.

– Käynnistetään koneet! Maksimi teholla eteenpäin! Kajahti Birenbaumin käsky.
– Asento! Tehdään kunnia Fuhrerille!

Miehistö kopsautti jalat yhteen ja kohotti sitten kätensä ylös. Kaikkien katseet oli nyt kiinnittyneet hakaristi lipun alapuolella olevaan kelloon, jonka viisarit kulki vääjäämättömästi eteenpäin….


30 Luku

Valtakunnan kanslerin virka-auto auto pysähtyi Sonia Riedmanin talon eteen, ja autosta astui ulos tärkeän näköinen protokollaosaston virkamies.

Sonia Riedmanin poskille valui kyynel silmäkulmasta nähdessään tumman auton saapuvan pihaan, sillä hän aavisti tapahtuneen.

Protokolla virkamies lateli mitättömyyksiä, joilla sillä hetkellä ei ollut mitään merkitystä. Aikansa korulauseita ladellen virkamies poistui, ojentaen Sonjalle kirjekuoreen sekä pienenrasian.

Rasiassa oli Hitelrin myöntämä rautaristi, jolla ei ollut mitään merkitystä. Sonja avasi kyyneleisin silmin ruskean kirjekuoren, jonka tämä luki nopeasti läpi.

”Rakas Sonja

Olen suorittanut viimeisen tehtäväni tälle mielettömälle sodalle, olen päässyt onnistuneesti perille, ja odotan sinua täällä...tiesimme molemmat, että jonain päivänä käy näin, tiesit rakkaani että meri oli elämäni ja kohtaloni.

Suurin rakkauteni olit kuitenkin sinä…

Sonja ei pystynyt lukemaan kirjettä loppuun, vaan sulki sen kuoreen


Tarinan loppu

Arvostelut

Käyttäjien arvostelu: 1 käyttäjä(ä)

Arvosana 
 
2.0  (1)
Arvostele
Arvosana
Kommentit
    Syötä turvakoodi.
 
 
Operaatio U-35A 2018-11-08 07:46:31 Shansein
Arvosana 
 
2.0
Shansein Arvostellut: Shansein    November 08, 2018
Top 500 Arvostelijat  -   Kaikki arvostelut


Kirjoittajalla on selkeästi taitoa kirjoittaa, luoda tietty tunnelma, tietty maailma,
juonikin on kohtuullinen,
mutta tarinassa on n.4000 riviä, ja kaikki yhteen pötköön,
ei oikein pysy kasassa...paikat, henkilöt.. sekavaa.
turhan paljon tarinaan kuulumatonta kiroilua ja hameen heiluntaa.

"15- Luku
Calais 13 Lokakuuta"

kaipaisin hieman tarkempaa tilanneselostusta, esim. pari kertaa luulin tapahtuman olleen laivassa, vaikkei ollut.
minulle ainenkaan "calais" ei kerro mitään...

"– Täysi höyry taaksepäin! Karjaisi Riedman kun kaikki oli saatu alukseen.
– Herr kapitän merivesi laskee nopeasti.
– Puhalletaan, täysi eteen merkistä! "

sukellusvene mennyt rannalle painolastitankeissa vettä?
ei merivesi kerkeä muutamassa minuutissa laskea!
ensin konekiväärit on kannoilla, sitten heitellään valomerkkejä?

"rikastettu vesi" ???

"kauhukuva... maihinnousu Normandiaan." normandia oli yllätyshyökkäys..

"kello kahdeksassatoista tuntematon alus" ( tuohon aikaan käytettiin kelloa jossa oli viisarit...ja laivastossa kompassinsuuntia (360 asteista)

"Riedman miehistöineen olisi siirtynyt albatrossiin ja kyseinen alus olisi upotettu." jää kuva että albatrossi olisi upotettu?

Eli: pitäisi vielä käydä tiheällä kammalla läpi...moneen kertaan...ajan kanssa..
ja tämän sivuston tarkoitushan on antaa palautetta kammattavista kohdista.

Oliko tämä arvostelu hyödyllinen? 
00
Report this review
 
Powered by JReviews
 
KIRJOITA   ARVOSTELE    JULKAIS