pois pihasta mahdollisimman äkkiä. Minusta tuntui että joku alkaisi ampua meitä hetkenä minä tahansa. Tommi ilmeisesti ajatteli samoin kun livahti edelläni portista ulos.
- Tullaan myöhemmin takas jos tullaan. Sanoin ja kiiruhdin hänen peräänsä.
Vasta autolla muistimme, että emmehän pääse sillä mihinkään. Tankissa oli edelleen reikä. Nojasimme autoon ja tasailimme hengästystä. Tunnustelin ohimoani, josta ei enää tarttunut verta, mutta se oli arka ja kipeä.
- Ei taida vuotaa enää? Tommi kysyi ja osoitti haavaani.
- Ei se tuntuis. Tykyttää vain pirusti.
- Sulla on valunu verta pitkin poskea ja leukaa.
Kostutuin syljellä kättäni ja hankasin sillä poskeani, josta irtosi kuivunutta verta. Ohimossa tykytti niinkuin siinä olisi sykkinyt erillinen sydän. Päätä ei onneksi särkenyt. Päätäni ei ollut särkenyt oikeastaan koskaan. Näköjään siihen ei kovatkaan iskut pystyneet, ajattelin.
Samassa alkoi kuulua moottorien pauhua. Vilkaisimme ylös ja näimme kuinka vihreä armeijan helikopteri pyyhkäisi matalalta ylitsemme roottorin lavat läpättäen. Se ilmeisesti huomasi meidät, koska kaartoi takaisin. Mieleeni tuli ensimmäisenä että se oli joku Suomalaisten tiedustelulento, enkä lainkaan osannut yhdistää sitä siihen, että Suomi ja Venäjä olivat keskenään sotatilassa. Vasta kun konekivääri alkoi laulaa älysimme mistä on kysymys. Luodit läiskähtelivät ympärillämme. Kuului vain peltistä ropinaa kun ne lävistivät Volvon korin ja porautuivat asfalttiin. Hyökkäsimme juoksuun minkä kintuista pääsimme. Helikopterista tunnuttiin ampuvan perään ihan sillä mielellä, että noitten miesten juoksu loppuu tähän paikkaan. Piruako ne meitä alkoi ampua, ihmettelin mielessäni kun koetin säntäillessäni tehdä harhautusmutkia. Tunsin kuumia suhauksia korvissani kun luodit viuhuivat ohi ja läiskähtelivät maahan. Tuli myös mieleeni että niitten ääni oli aivan erilainen kuin miltä se kuulosti aseen takana olijasta. Tietysti konekiväärin papatus kuului, mutta se oli taustaääni yhdessä kopterin läpätyksen kanssa. Päälimmäisenä kuului luotien viuhuminen, suhahtelu ja läiskähtely. Minusta tuntui että hetkenä minä tahansa luodit porautuvat selkääni ja purskahtavat rinnasta ulos. Näin sieluni silmin itseni maassa makaamassa, läpiammuttuna ja verissäni. Suorastaan tunsin kuinka luoti iskeytyisi hartioihini ja vedin lapojani vaistomaisesti yhteen. Vilkaisin sivullani juoksevaa Tommia, jonka selässä roikkuvat aseet kolisivat yhteen hänen kiirehtiessään kauppakeskuksen suojaan. Minun teki mieleni vilkaista myös taakse, mutta sitä en hirvinnyt tehdä. Se olisi hidastanut vauhtiani ja antanut ampujalle lisäaikaa. Kopterin ilmavirta nosti maasta pölyä ja hiekkaa, joka tunkeutui keuhkoihin ja silmiin. Kauppakeskuksen suojaava oviaukko oli enää muutamien kymmenien metrien päässä, mutta ampuja ei meinannutkaan luovuttaa. Tommi oli minua nopeampi juoksija ja näin hänen pääsevän aivan pian kuolleeseen kulmaan. Itse puristin jaloistani viimeisenkin voiman ja vauhdin. Aloin jo uskoa että selviän ehjänä ainakin sisälle asti, kun tunsin kantapäitteni ropsahtelevan, ikäänkuin joku olisi niitä vetänyt maahan kiinni. Loikkasin ovesta sisälle niinkuin pesäpalloilija ja liuuin liukasta lattiaa pitkin useita metrejä. Konekiväärin papatus oli laantunut, mutta emme jääneet odottelemaan että kopteri laskeutuisi oven tasalle ja aloittaisi uudestaan. Rynnimme seinän viereen suojaan ja jäimme siihen läähättäämään. Käänsin kenkieni kantapäät näkyville. Ne olivat kannoistaan kuin silppurin läpi menneet ja rei`istä paistoi sukkani läpi.
- Perkele, ilmanko tuntu että joku kutittelee kantapäitä! Puuskahdin ja käänsin kenkäni Tommin nähtäville.
Tommi pyöräytti päätään ja pyyhki vuolaana kaatuvaa hikeä otsaltaan. Kuuntelimme kuinka kopteri hörisi jossain yläpuolellamme. Toivottavasti se lähtisi, huomasin rukoilevani.
- Oliko se Venäläinen? Kysyin.
- En oo varma. Minusta näytti niinkuin siinä ois ollu naton tunnus, Tommi sanoi ja hänen nenänpäästään tipahti hikeä lattialle.
- Luulikohan ne meitä Venäläisiksi?
- Pirustako tuon tietää, Tommi puuskahti ja koetti kurkkia ulos.
- Entäs jos ne laskeutuu ja lähtee perään? Pitäskö meidän huutaa että ollaan Suomalaisia? Hätäilin.
- Jos ne laskeutuu ja lähtee perään, niin minä luulet että meidän on silloin viisainta juosta sen minkä sorkista lähtee. Mistä näistä tietää ketä ampuvat ja miksi.
- Mutta jos ne luuli meitä Venäläisiksi? Jankutin.
- Perkele minä tiedä miksikä luulivat, mutta sen minä tiedän että ne ampuivat perkeleesti ja yrittivät saada meiltä hengen! Ja minä en mielelläni semmosten kanssa ala neuvottelemaan! Kai ne nyt olis kysyneet jos meidän kansalaisuudella olis merkitystä...
Kuulimme kuinka helikopteri kaartoi edemmäs rakennuksesta ja moottorin kierrokset alkoivat pudota.
- Elä nyt vaan perkele sano että se laskeutuu! Hätäilin hampaitani kiristellen.
- Kyllä se vaan laskeutuu! Tommi vakuutti ja pomppasi ylös.
Emme yhtään tienneet montako miestä kopterissa oli. Muutenkaan ei mieleni tehnyt alkaa tapella ammattisotilaitten kanssa. Olin aivan varma että siinä leikissä meidän kävisi huonosti. Ainoa mahdollisuutemme oli siis yrittää paeta.
Lähdimme juoksemaan kauppahallin takaseinää kohti kuin yhteisestä sopimuksesta. Rynnimme maassa lojuvien tyhjien pakkausten yli että rutina kuului, emmekä muutenkaan juuri katsoneet mitä allemme jäi. Nyt oli pakko päästä karkuun ja mahdollisimman äkkiä! Sotilaat olisivat ovella minä hetkenä tahansa ja akaisivat ampua. Onneksi oven ja meidän välille alkoi jäädä poikittaisia hyllyrivistöjä, jotka antoivat ainakin näkösuojaa. Tunsin sydämmeni jyskyttävän rinnassa ja sen lyönnit tykyttivät kipuna ohimossa. Haukoin ilmaa keuhkojen täydeltä kun rynnin eteenpäin ja pujottelin Tommin perästä hyllyvälistä toiseen. Itselläni oli sikäli kevyempää juosta, koska minulla oli kädessäni vain pistooli. Silti tunsin kuinka Tommi meni paljon minua kovempaa. Meinasin mennä paniikkiin, kun tuntui että Tommi katoaa kohta kokonaan näkyvistäni. Jostain takaa alkoi kuulua sotilaitten huutoja;
- Tulkaa esille!
- Esille kädet ylhäällä!
Joukossa oli jopa joku kielitaitoinen joka kuului karjaisevan;
- Step out! Hands up, so we can see you!
Vaikka sydämmeni teki ylimääräisen kuperkeikan, koetin jatkaa askeltani minkä suinkin kykenin, eikä tullut mieleenikään pysähtyä tai nostaa käsiäni. Hiki kasteli selkäni ja sitä valui otsalta silmiä kirveltämään. Pelko antoi kuitenkin voimaa ja juoksimme varmasti ennätysajassa kauppahallin halki peräseinustalle. Tommi meni jo palvelutiskin kohdalla, josta kääntyi jyrkästi oikealle. Juoksin perästä ja valkoisista heiluriovista suureen varastoon. Jossain täytyi olla uloskäynti ja tiesin Tomminkin sitä etsivän. Toivoin että ehtisimme löytää oven ennenkuin sotilaat olisivat kannassamme. Mieleeni tuli, että ehkä nekin hiukan varoivat. Olihan niiden täytynyt nähdä Tommin selässä keikkuvat aseet. Saattaisimmehan väijyä niitten kanssa missä tahansa!
- Ei vittu missä ovi on? Tommi suhahti hengästyneenä.
Katselin villisti ympärilleni, mutta näin vain metallihyllyjä jotka oli tyhjennetty tavaroista. Vähintään tavarat oli revitty alas ja tongittu laatikot pitkin lattioita. Hyllyvälissä jossa seisoimme, oli pieni trukki ajettuna käytävälle poikittain.
- En saa kyllä silmiini, huohotin ja nojasin kämmenillä polviini. Vetelin ilmaa keuhkoihini minkä kerkesin ja puuskutukseni tuntui kuuluvan vähintään pihalle asti. Pyyhkäisin hikeä otsaltani ja kurkistin trukin taakse. Vaikka varastossa ei ollut valoja näki siellä aika hyvin, sillä ylhäällä katonrajassa kiersi pitkät rivit ikkunoita.
- Hei! Tuolla on ovi! Kuiskasin innoissani kun näin suuret pariovet.
Hetkeäkään hukkaamatta säntäsimme ovelle. Jostain takaamme kuului taas huuto;
- Antautukaa! Astukaa esiin!
Huuto kuului onneksi vielä kauppahallin puolelta. Jos nyt pian pääsisimme ulos, voisimme selviytyä karkuun!
Tommi tarttui ovenkahvaan, mutta se ei liikahtanutkaan.
- Lukossa saatana! Hän ärähti ja kasvot vääntyivät tuskaiseen irvistykseen.
Pyöritimme molemmat päitämme kuin pöllöt puunlatvassa. Ovi oli vahvatekoinen, eikä näkyvillä ollut mitään työkaluja. Aseet meillä tietysti oli mutta niillä tuskin kannatti alkaa ammuskelemaan sellaista raskastekoista ovea, jonka lukitussysteemistäkään meillä ei ollut minkäänlaista hajua.
- Mitä nyt tehdään? Kysyin. Aloin olla jo väsynyt. En tiedä johtuiko se jännityksestä vai siitä että olin saanut kolhun päähäni. Normaali oloissa kestävyyteni oli parempi.
- En tiedä perkeleen perkele! Tommi kirosi, vilkaisi ovea ja kyykistyi nojaamaan sitä vasten. Hän hengitti raskaasti ja painoi päänsä kiväärin piippua vasten.
Helvetti kun ei ollut edes ikkunaa. Tai oli, mutta liian korkealla, jonne emme pääsisi millään ilveellä. Siinä olimme, emmekä muuta voineet! Oliko ainoa mahdollisuutemme yrittää puolustautua? Ampuisimme niin kauan kuin pystyisimme? Kierrätin katsettani varaston harmaissa seinissä ja ajattelin etten halua kuolla tänne. En tänäpäivänä. En kertakaikkiaan tahdo! Vaikka elämä ei ollutkaan mitään helppoa nykyisyydessään, en silti ollut valmis luovuttamaan ja jättämään tätä kaikkea. Halusin elää ja yrittää! Halusin olla perheeni kanssa ja pitää heistä huolta. En voinut hyväksyä ajatusta, että sotilaat ampuisivat meidät tuohon kylmälle betonilattialle. Siinä vuotaisimme kuiviin, kunnes silmistämme sammuisi elämän valo...
- Ei saatana, jotain on keksittävä! Sähähtelin hampaitteni läpi.
- Mitä!? Sano mitä niin tehdään! Tommi ärähteli.
Vilkaisin ylös. Metallihyllyjä oli pitkä rivistö ja ne ulottuivat lähelle laipiota, ainakin viiden metrin korkeuteen. Hyllyväli oli ehkä reilun metrin luokkaa.
- Kiivetään tuonne hyllyjen päälle! Sieltä ne ei hyvällä tuurilla tajua meitä edes etsiä! Keksin äkkiä.
- Entä jos ne näkee meidät? Tommi epäili.
- Ei ne nää kun painaudutaan litteiksi, vakuutin, vaikka en ollut varma.
Otin Tommilta oman kiväärini, heitin sen selkääni, osoitin edessä seivovaa hyllyä ja sanoin;
- Kiipeä sä tuohon, niin mä kiipeän tohon viereiseen!
Aloimme molemmat kiivetä hyllyjen päätyä pitkin ylös. Se kävi melkoisen helposti lyhyen hyllyvälin ansiosta. Silti joka hetki pelkäsin että varastoon astuu sotilas ja huomaa meidät. Ehkä ampuu alas kuin koppelon oksalta. Pääsimme kuitenkin kunnialla ylös. Konttasin kapealla hyllytasolla eteenpäin, kun näin suurten heiluriovien aukeavan. Minun oli pakko painautua matalaksi ja olla liikkumatta vaikka jäin mielestäni hiukan huonoon kohtaan. Käänsin päätäni ja näin viereisellä hyllyllä Tommin makaavan kasvot minuun päin. Sillä oli haulikko vieressään ja minua harmitti kun en ollut tajunnut riisua omaa asetta selästäni. Nyt se tuntui sojottavan sieltä kuin lipputanko, opastaen varmasti vainoajat luokseni. Painoin posken viileätä metallia vasten ja toivoin hengitystäni pidättäen parasta.
- Tulkaa esiin! Te olette täällä, turha enää piileksiä! Kuului ovelta. Ääni oli maanitteleva, ei käskevä.
Yritin kuunnella liikumatta, mutta en voinut mitään sille että vapisin ja hiki pulppusi jokaisesta huokosestani. Vastakkaisella hyllyllä näin Tommin irvistävän hampaat yhteen purtuina ja poskiperät levinneinä, odottaen koska meidät havaitaan.
Askeleet, vaatteitten kahina ja miesten hengitys kuuluivat alapuoleltamme. Minun teki mieleni kurkistaa hyllyn reunan yli, mutta en uskaltanut. Pienikin liike olisi voinut kavaltaa meidät molemmat.
- Missä vitussa ne on? Kuului alhaalta.
- Ei oo täällä! Kuului vastakkaiselta seinustalta.
- Eikä täälläkää!
Hetken kuului taas vain askelten kopinaa ja kahinaa. Sitten ensimmäisenä äänessä ollut ihmetteli;
- Ei ne nyt ole perkele voineet ilmaankaan haihtua! Ne on löydettävä vaikka kiven silmästä!
- Tämä ovi on kyllä tukevasti lukossa! Joku vakuutti ja kuului tuuppivan raskasta ulko-ovea.
- Jospa niillä oli avaimet?
- Vittu! Ulos ja kierretään tämä rakennus! Kuului komento.
Komentoa seurasi kiihkeä askelten kopina, joka loittoni ovesta ulos. Avasin silmäni ja näin Tommin helpottuneen katseen. Kuuntelin vielä hetken, mutta kun mitään ei kuulunut kohotin varovasti päätäni ja nousin kontalleni. Samassa alhaalta ärjäistiin upseerin komentamaan tottuneella äänellä;
- Alas sieltä ja joutuin! Pudottakaa aseet maahan!
Tuntui että halvaannun siihen paikkaan. Tunsin pyörtyväni ja tippuvani lattialle, joten minun oli pakko painautua litteäksi hyllyä vasten. Että sittenkin ne olivat tienneet meidän piilottelevan täällä ja hämänneet! Ja minä saatanan pölkkypää menin ansaan välittömästi!
- Ei muuta kuin alas sieltä tai ammun teidät sinne! Toistui edellistä tiukempi komento.
- Älä ammu, me tullaan! Tommi rääkäisi ja pudotti aseensa maahan. Se tippui rämähtäen betonille ja minä heitin enempää ajattelematta omani perään.
- Ei kai meillä muukaan hyvi... Sanoin alistuneena ja aloin kontata takaperin kohti hyllyn päätä. Käteni ja jalkani vapisivat voimattomina kun kiipesin alas. Kuulin kuinka sotilas hälytti radiopuhelimellaan löytäneensä meidät.
Pääsin ehjänä alas, jossa Tommi jo seisoskeli nolon näköisenä. Maastopukuinen sotilas taisteluvyö yllään osoitteli meitä rynnäkkökiväärillä ja ärähteli;
- Perkeleen ryssän partioita saa jatkuvasti olla kiinni juoksemassa. Saatana ampusin teidät siihen paikkaan jos olis minun vallassani!
Se siis luuli meitä Venäläisiksi, ajattelin. En silti kiirhetinyt oikaisemaan tätä käsitystä ja toivoin Tomminkin pitävän suunsa kiinni. Minulla oli nimittäin omat epäilykseni että sotilaat eivät erottelisi sen kummemmin Suomalaisia Venäläisistä. Eivät ne muuten olisi meitä niin uutterasti kopterista ampuneet.
Tommi katsoi minua kysyvästi, mutta punautin päätäni. Samassa ovista astui muutamia sotilaita lisää, joista yksi oli ilmeisesti korkea-arvoisin, koska otti komennon käsiinsä. Miehillä ei ollut arvomerkkejä ja kaikilla oli samanalaiset asut ja varusteet. Komennon ottanut oli rotevan näköinen äijä. Sillä oli mustat viikset ja paksu kyömynenä. Se astui eteeni, työnsi kasvonsa viidentoista sentin päähän omistani ja näytti huvittuneelta. Jouduin mielestäni katselemaan hyvän aikaa miehen tumman harmaita silmiä ennenkuin tämä kysyi hiukan hinkuvalla äänellään;
- Mitäs mitäs perkeleen pupuja te olette?
- Mitenniin? Kysyin hölmistyneenä.
- Eikös puput juokse karkuun mielellään? Mies kysyi ja tuijotti tiiviisti silmiäni.
- Juoksisit varmaan itekki jos ammuttas kuularuiskulla kantapäihin.
Mies hymähti halveksivasti, tarttui niskaani ja tyrkkäsi kohti ovea. Jouduin ottamaan pitkän loikka-askeleen etten olisi kaatunut.
- Perkeleen mulkut aletaanpas kalppia! Mies älähti.
Minulla oli edelleen toisessa taskussani iso Colt. Olisin ehtinyt vetää sen esille ja pamauttaa tyrkkijääni rintaan. Mutta samalla se olisi maksanut myös oman henkeni, ainakin. Ehkä myös Tommin. Yllätyin itsekkin omaa reaktiotani. Olisin luullut, että tällaisessa tilanteessa tunnen vain pelkoa, mutta se oli kadonnut jonnekkin. Tunsin olevani rauhallinen, jopa pirullinen. Jalkani eivät vapisseet enää lainkaan ja käteni roikkuivat sivulla kumman vakaina. Ehkä se johtui siitä etten ollut tehnyt mitään rikollista.
- Mitä te meitä komentelette! Me ollaan Suomalaisia! Tommi kähisi kuivan kuuloisesti takaani.
- Turpa tukkoon saatana! Mulle on yksi paskan väli vaikka olisitte Kiinalaisia! Minua tyrkkinyt, joukon johtaja karjahteli hinkuvalla äänellään.
Mieleeni tuli että johtaja ei varmaan ollut falsettimaiseen ääneensä tyytyväinen ja se teki hänestä vittumaisen. Olihan se toki ikävää jos täydellinen upseerius ei ollut muusta kiinni kuin äänestä.
Kävelimme sotilaitten saattelemina kopterin luo, jossa odotti kuljettajan lisäksi muutamia vartiomiehiä. Sotilaita oli äkkiä laskettuna yhteensä kymmenkunta ja meidät sijoitettiin kopterissa heidän keskelleen.
Kuljettaja käynnisti moottorit, joitten ääni nousi alkuun ulinaksi, mutta hautautui sitten roottorin lapojen läpsytykseen. Koko rakkine tärisi ja värisi, mutta nousi kuin nousikin ilmaan. En ollut ikinä matkustanut helikopterilla, joten kokemus oli siltäkin puolelta minulle aivan uusi. Ihmettelin kuinka epäluotettavan tuntuinen vehje se alkuun oli. Mutta sitten kun moottorien pauhu kiihtyi tasaiseksi jurnutukseksi, tasaantui kyytikin ja oli jopa hyvinkin tasaista. Värinät ja tärinät tuntuivatkin liittyvän lähinnä siihen kun roottorien pyörintänopeutta jarrutettiin tai kiihdytettiin.
Tunsin kuinka meitä keskellä istuvia tarkkailtiin. Jotkut katselivat avoimen kiinnostuneina, toiset välinpitämättöminä. Johtaja tietysti katsoi vihaisena ja hänen vieressään istui toinen, pieni ja vaalea mies joka näytti siltä että olisi tahtonut nakata meidät kopterista alas ja katsella millaisia räpiköintiliikkeitä tekisimme ilmassa.
Istuimme lattialla, joten emme voineet nähdä ulos. Mutta tiesin siitä, kun aurinko paistoi suoraan vastaamme, että olimme menossa lännen suuntaan. Minun olisi tehnyt mieleni kysyä minne meitä vietiin, mutta äksyn johtajan vuoksi en viitsinyt. Ajattelin että siitä ei olisi hyötyäkään, sillä hän tuskin oli se mies joka meidän kohtalostamme päätti.
Tommi istui vieressäni ja huokaili syvään. Minun teki mieleni sanoa sille joku lohduttava sana tai taputtaa selkään. Sitäkään en kuitenkaan viitsinyt tehdä siinä äkäisen miehen katseen alla. Lisäksi ihmettelin sitä miksi meitä ei oltu tutkittu! Olivat vain ottaneet aseemme maasta ja nakanneet ne kopterin kyljessä olevaan tavaratilaan. Minulla oli siis yhä bensarosvoilta takavarikoimani Colt taskussani. Epäilin siinä olevan seitsemän- kahdeksan patruunaa. Tuskin siinä sen isompi lipas oli, ase oli sentään jo vanha ja suuri kaliberinen. Tosin sotilasjoukkoa vastaan en mahtaisi aseineni mitään, mutta viimeisessä hädässä sitä tietysti käyttäisin ja pitäisin huolen siitä, että emme olisi ammuskelun päätyttyä Tommin kanssa ainoat vainajat.
Olimme istuneet kopterissa luultavasti tunnin verran, kun se alkoi hidastaa vauhtia. Pian tunsin kuinka laskeuduimme maahan ja moottorien pauhu alkoi vaimentua. Sotilaat pomppivat ulos ja meidät komennettiin perästä roottorien ilmavirran piiskaamalle hiekkakentälle. Pölyä nousi ilmaan ja jouduin köhimään, kun menimme puolijuoksua sotilaitten kiirehtimänä edemmäs kopterista. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin hiekkakentän rajoittuvan metsikköön. Toisella reunalla oli korkea metalliaita, jonka sisällä oli rakennuksia toinen toistensa vieressä. Meitä työnnettiin vauhdilla kohti metalliaidassa olevia portteja. Portilla oli sotilas, joka avasi ovet edestämme ja käytti kättä lipassaan.
Aitaus oli melko suuri, ehkä sata metriä kanttiinsa. Sen sisäpuolelle oli rakennettu ilmeisesti aivan vastottain puisia parakkeja, koska seinät loistivat vielä aivan kirkkaina. Parakit olivat vain oudon matalia ja niissä oli pienet ovet, suurinpiirtein metrin korkuiset ja leveydeltään hiukan kapeammat. Minulle tuli mieleeni voisivatko ne olla koirankoppeja. Aitauksessa oli myös normaalikokoisia rakennuksia, jotka nekin oli selvästi vastottain tehty. Pihalla ei näkynyt ristinsielua, mutta jossain vaiheessa siellä oli liikuttu paljonkin, sillä sora jakojeni alla oli tallautunut kivikovaksi.
- Te menette tuonne! Meitä saattanut johtaja ärähti perimmäisen koirankopin ovea osoittaen.
Toiset sotilaat olivat jääneet matkanvarrella johonkin ja koirankopin ovea katsoessani ajattelin vetää pistoolin esille. Tiesin kuitenkin että ampuminen kuuluisi ympäri leiriä ja pian olisimme taas sotilaitten kehiminä. Ehkä oli viisainta totella, ajattelin ja poistin tukevan lankun, joka oli asetettu metallisten hahlojen varaan pitämään ovea kiinni.
- Niin niin! Sinne vain niinkun olisitte jo! Johtaja ärjyi ja osoitti pimeänä ammottavaa kopin ovea.
Kumarruin edeltä koppiin ja Tommi tuli perästäni. Kerkisin nähdä ovesta tulvivassa valossa, että emme olleet kopissa kahdestaan. Peräseinällä kyyhötti useita ihmishahmoja, jotka katosivat silmistäni, sillä ovi takanamme lyötiin samantien kiinni. Lankku kolahti hahloihinsa ja sotilaan rivakat askeleet etenivät poispäin. Me kyyhötimme ovensuussa hengitystämme pidättäen. Minulla oli käsi taskussa ja puristin pistoolinkahvaa. Kopissa ei mahtunut kuin häävisti kyyköttämään, se oli vain reilun metrin korkuinen.
Silmät alkoivat pian tottua hämärään ja aloin erottaa takaseinällä kyyhöttävät hahmot paremmin. Ne olivat partaisia ja laihoja miehiä, jotka katselivat meitä pelokkaan uteliaina. Jotkut puristivat peitehuopaa kainalossaan, toisilla ei ollut mitään muuta kuin pelkät vaatereplut yllänsä. Lattia oli tehty raakalaudasta, eikä siellä ollut minkäänlaisia makuupaikkoja. Yhdessä nurkassa oli laaja emalivati, jonka hajusta päättelin sen toimittavan käymälän virkaa.
- Vittu mikä saatanan paikka tää on... Tommi kuiski päätään punautellen.
En ehtinyt sanoa mitään, kun hämärästä nurkasta kuului;
- Etteks te tiedä. Tää on kurileiri.
- Mikä vitun kurileiri! Tommi hinkaisi ihmeissään.
- No kurileiri. Tänne tuodaan sellaset jotka ei oo noudattanu evakuontikäskyä...
- Mitä helvetin evakuointikäskyä!? Ei me olla mitään sellasta saatu! Ihmettelin jo puolestani minäkin.
Oli hetken hiljaista, kunnes hämärästä kuului alistuneella äänellä;
- Sano se noille jotka teidät tänne toi...
En ymmärtänyt miksi meidät oli tänne tuotu, mutta aloin ymmärtää sen että oikeudenmukaisuutta ei enää ollut olemassa. Kuiskin Tommin korvaan;
- Sitten jos jossain vaiheessa tulee kyse mistä ollaan, niin viisainta varmaan valehdella. Nehän hakee muuten Marjutin ja Siirin tänne... Ja lapset...
Tommi nyökkäili hyväksyvästi ja suhahti;
- Sanotaan että ollaan palloiltu kaupungissa katkoksesta lähtien... Asuttu jossain talossa...
Äkkiä minun tuli huono olo ja kyyristyin kylkeni varaan lattialle. Tunsin jonkun kovan painavan kylkeäni ja aloin kopeloida lattiaa. Lattialta ei kuitenkaan löytynyt mitään, joten työnsin käteni takin povitaskuun. Samassa kun sormeni osuivat kylmään metalliin, muistin että olin laittanut taskuuni toiselta mieheltä ottamani pistoolin! Tyrkkäsin Tommia kyynärpäälläni ja kehotin tulemaan lähemmäksi. Samassa sujautin pienenkokoisen taskupistoolin hänen takkinsa sivutaskuun ja suhahdin;
- Ihmeen Venäläistä meininkiä kun eivät edes tutkineet!
Tommin kasvoille nousi hymy, joka kertoi ettei tämä ollut menettänyt toivoaan. Päinvastoin, nyt sitä annettiin oikein roppakaupalla lisää.
Heräsin tajuamaan että heikotukseni johtui tulisesta janosta. Jännityksestäni johtuen en vain ilmeisesti ollut sitä aiemmin huomannut. Tommikin valitti kurkkuansa kuivaavan ja kysyin nurkassa kyhjöttävälle miehelle sanani osoittaen;
- Onko täällä vettä?
- Ei. Vettä saa ainoastaan ruoan yhteydessä, kuului nurkasta.
- Milloinkas ruoka on? Kysyin.
- Huomenna seuraavan kerran.
Arvasin jo, että ruokaa ei tiheästi jaettu mutta kysyin kuitenkin;
- Kerran päivässäkö sitä ruokaa saa?
- Niin saa... Jos saa, nurkasta vastattiin.
Purin hampaitani yhteen ja nielaisin. Kurkku oli kuin santapaperia ja heikotti. Olisipa lasillinen jääkylmää vettä! Hekumoin ajatuksissani. Olisipa edes lusikallinen, että voisi kostuttaa kurkkunsa! Painelin kämmenellä seiniä ja totesin niitten olevan paksusta tavarasta ja tukevasti tehty. Kopista tuskin niin vain paettaisiin.
- Mutta te varmaan saatte vettä vielä tänään...
Ällistyin sanoja. Joku muu oli ne sanonut kuin äskeinen peränurkan mies. Nyt ääni kuului lähinnä meitä olevan miehen suusta. Hän oli kooltaan kuin pikkupoika, mutta ääni oli aikuisen miehen.
- Mitenniin me saadaan? Ihmettelin.
- Kaikki meidät on kuulusteltu saman päivänä kun meidät on tänne tuotu. Ja yleensä kaikki on saaneet vähintään vettä, useimmat ruokaakin... Sama ääni kertoi innostuneesti ja jatkoi puhettaan;
- Minäkin sain silloin jopa olutta! Ja tarjosivat myös leipää ja makkaraa...!
- Miksi ne antoi? Keskeytin miehen haaveelliset muistelut.
- No yrittävät tietysti lahjoa puolelleen!
- Mitä varten?
- Höh. No siksi tietysti että ne tekee tänne tuoduista miehistä sissipartioita ja pudottavat kauas Venäjälle tiedustelemaan. Sen arvaa että semmoselta reissulta ei kukaan palaa, ainakaan hengissä! Varsinkaan kun varusteeksi ei muuta anneta kuin radio jolla lähettää tietoja tänne...
Samassa alkoi ulkoa kuulua askelten kopinaa. Äänessä ollut mies sulki äkkiä suunsa. Oven edessä salpana oleva lankku alkoi kolahdella ja valoa tulvahti sisälle.
- Äsken tulleet miehet ulos! Oviaukkoon kumartunut sotilas karjahti.
Mielessäni välhysi pakenemisen mahdollisuus ja tuuppasin Tommia vaivihkaa kyynärpäälläni ennenkuin kömmimme ulos. Katselin ympärilleni ja vasta nyt äkkäsin että leirin keskellä kohosi torni, jossa tökötti konekiväärin piippu. Maastopukuinen vartija seisoi aseen vieressä ja veti meitä katsellen tupakkaa. Vartiorakennuksen takana näkyi lisää samanlaisia koppeja joihin meidät oli majoitettu. Olin kuulevinani sieltä päin itkua ja nyyhkettä. Ihan niinkuin joku olisi naisen äänellä valittanut. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa sitä enemmän miettiä, sillä vartija komensi meidät sisälle vartiorakennuksen pääovesta. Nousimme muutamat rappuaskelmat ja astuimme avoimesta ovesta sisälle. Tulimme jonkunlaiseen odotustilaan, josta johti useita ovia.
- Odottakaa tässä! Vartija komensi ja koputti yhteen ovista.
Samantien hän avasi sen, kurkkasi sisälle ja sanoi;
- Ne miehet olisi nyt täällä, otatteko vastaan?
Huoneesta kuului epäselvä murahdus ja vartija viittasi meidät konepistooliaan heilauttaen sisälle. Minä menin edeltä ja Tommi tuli perästä. Vartija sulki oven takanamme, jäi itse sen pieleen seisomaan ja kehotti;
- Menkää menkää!
Vilkaisin vartijaa, joka viittoi jyhkeän pöydän takana istuvaa miestä kohti. Astuimme pöydän eteen ja odotimme. Mies oli vanha. Hän silmäili meitä arvioivasti ja imi pää kalleellaan kytyä piippuunsa. Piippua pitelevä käsi vispasi ranteesta edestakaisin. Hän puhalsi sankan savupilven keuhkoistaan ja murahti;
- Sinä voit mennä!
- Oletko aivan varma? Vartija varmisti.
- Perkele minähän jo sanoin!? Mies ärähti.
Vartija puikahti ovesta ja sanoi epäröiden, ennenkuin sulki sen jäljessään;
- Minä odotan täällä...
Nyt olimme huoneessa kolmisin. Minä, Tommi ja tuo vanha, tärisevä ukko. Silmäilin röyhkeästi ukkoa ja tämä teki samoin. Laitoin merkille sen sotkuisen kampauksen, pitkän parransängen ja silmäpussit. Äijä oli ilmeisesti viime aikoina ryypännyt paljon ja nukkunut vähän. Lieneekö tuo käsien vapina johtui siitä, ajattelin. Meillä ei tekisi minkäänlaista vaikeutta laittaa ukko kylmäksi ja paeta takana olevasta ikkunasta. Mutta kuinka kauaksi pääsisimme, vaikka onnistuisimme hiljentämään ukon ilman laukauksia? Viimeistään ikkunan rikkomisesta syntyvä ääni herättäisi oven takana olevan vartijan. Pihalla ja aidalla olisimme tornissa kyttäävälle vartiomiehelle helppo nakki, jos tämä vain olisi valppaana.
- Ja keitäs te olette? Ukko murhahti, otti piipun hampaitten välistä käteensä ja nojasi taaksepäin. Piipusta nouseva haiku teki siksakkia ukon käden vispauksen tahtiin.
- Jaakko ja Tommi Vuori, sanoin. En nähnyt mitään syytä valehdella nimiämme.
Ukko nyökkäsi hyväksyvästi ja kysyi;
- Veljeksiä?
Nyökkäsin ja ukko jatkoi;
- Minä olen majuri Perätalo. Jos olette yhteistyöhaluisia, niin sellaisille miehille annan mahdollisuuden. Katson olevani hyvinkin reilu... Oletteko te yhteistyöhaluisia?
Perätalo silmäili vuorotellen meitä molempia. Imi piippuaan ja nosti vapisevalla kädellään pöydällä olevan lasin, jonka kumosi ähkäisten tyhjäksi.
- Minä juon viinaa koska olen sairas. Minulla on parkinsonin tauti, eikä siihen enää saa lääkkeitä mistään, Perätalo römähteli viinan ja tupakan polttamalla äänellään.
Hän tyrkkäsi itsensä etemmäs pöydästä ja vasta nyt huomasin hänen istuvan pyörätuolissa.
- No, oletteko te!? Perätalo jatkoi ja katsoa napitti tiukasti.
Olin ottanut kuin tietämättäni jonkunlaisen puhemiehen roolin, joten sanoin Tommia vilkaisematta;
- Riippuu ihan siitä minkälaiseen yhteistyöhön pitäisi olla valmis...
Perätalo kaatoi pöydällä seisovasta pullosta lasiin ja sanoi;
- Minä tykkään että ihmisellä on periaatteita. Perkele se on harvinaista nykyään! Minä olen muuten niitä vanhanliiton miehiä jonka puheeseen voi luottaa...
Sitten hän nosti lasin huulilleen, josta läikähti nestettä hänen päällään olevalle harmaalle armeijan villapaidalle. Juotuaan hän pyyhkäisi kämmenselällä partaansa ja jatkoi viinahöyryjä ähkien;
- Edellytän sitä ehdottomasti myös yhteistyökumppaneiltani. Paskan puhujat ammun ja poljen monttuun saatana!
Minun oli mielessäni yhdyttävä Perätalon periaatteeseen. Itsekkin olin saanut tarpeekseni nykyihmisten katteettomista lupauksista. Mutta silti mieltäni kaiversi se, että me olimme täällä vastoin tahtoamme. Lisäksi Perätalon miehet olivat ampuneet meitä. Katsoin vapisevaa vanhusta, jonka silmistä näki viinan alkavan vaikuttaa. Lieneekö ottanut päivän ensimmäiset ryypyt? Vapinastaan huolimatta Perätalosta näki että tämä oli joskus ollut vahva mies. Hänestä huokui edelleen se itsevarmuus, joka nujersi heikommat pelkällä läsnäolollaan.
Olin jostain syystä erittäin rauhallinen. Ehkä sen vuoksi, että tiesin olevani syytön mihinkään. Saatoin katsoa Perätaloa silmiin ja tunsin painivani hänen kanssaan samalla tasolla. Tunsin ettei hän saisi minusta henkistä selkävoittoa, vaikka esiintyikin itsevarmasti ja huokui auktoriteettia. Minun oli nyt mietittävä sanomiseni tarkkaan. Halusin pitää asemani. Mutta minun ei myöskään tulisi päästä Perätalon yläpuolelle, vaan oli pysyteltävä tämän kanssa samalla tasolla. Siten pitäisin parhaita neuvotteluasemia ja keskinäistä kunnioitusta yllä, järkeilin.
- Eikö sinulla ole omia miehiä, kun on pakko kaapata viattomia? Minun oli pakko nälväistä.
- Hahahah! Perätalo nauraa röhötti. - Totuus sanottuna ei ole. Ei sellaisia joita olisi vara menettää.
- Sinustako se on oikeudenmukaista? Kysyin ja tuijotin tiukasti Perätalon raukeiksi käyneisiin silmiin.
- Ei! Hän karjahti ja löi nyrkillä pöytään. - Ei ole! Mutta aika on mikä on. Sille minäkään en mahda mitään, hän jatkoi käsiään levitellen.
Ymmärsin että Perätalolla täytyi olla omat vaikuttimensa ja sanoin;
- No kerro sitten ehdotuksesi.
Perätalo oli juuri painellut tupakan piipun koppaan ja oli sytyttämässä sitä. Hän keskeytti touhunsa ja sanoi piipunkänä hampaittensa välissä roikkuen;
- Noniin, hienoa! Ai mutta istukaa noille tuoleille ja ottakaa pöydästä ruokaa!
Tottelimme kehotusta ja menimme huoneen sivulla olevan pöydän ääreen istumaan, johon oli katettu kuivia eväitä. Aloimme syödä, sillä ymmärsimme molemmat että meillä ei ollut varaa kieltäytyä ruoasta mikäli halusimme pysyä elossa. Meidät oli tuotu varmasti satojen kilometrien päähän kotoa ja sitä matkaa emme nälästä heikkoina mitenkään jaksaisi. Minä olin nimittäin päättänyt että kotiin lähtisimme, vaikka sitten kävellen jos ei muuten. Sopiva tilaisuus tulisi vielä pakoon, olin siitä aivan varma. Nyt täytyi vain toimia Perätalon mielen mukaan ja odottaa.
Perätalo rullasi tuolillaan pöydän ääreen. Hän imeksi piippuaan ja katseli syöntiämme. Viimein hän alkoi puhua punniten ja hitaasti sanojaan pudotellen;
- Se teidän tehtävä... Hmmmm. Teidän tehtävä on murhata pääministeri.
Pääministeri! Katsahdin epäuskoisena Perätaloa ja nieleksin ruokaani. Hän näytti levolliselta ja tyytyväiseltä siinä istuessaan ja piiputellessaan.
- Murhata pääministeri? Toistin.
- Kyllä. Murhata pääministeri, Perätalo nyökytteli tyytyväisenä.
- Mutta... Mutta miten? Eihän se ole edes Suomessa! Kuulin lähes rääkäiseväni. Tehtävä vaikutti aivan hullulta ja mahdottomalta.
- Ai kyllä pääministeri on Suomessa! Perätalo murahti, imaisi piipustaan ja jatkoi savuja puhallellellen; - Sipoossa on turvatalo. Se on tarkasti vartioitu ja suojattu, mutta kyllä siinä taitavat miehet voivat onnistua. Voivat ehkä jopa selvitä hengissäkin...
- Mikset ammu ohjusta sinne, tuhahdin ja jatkoin syömistäni.
- Eihän Suomen armeija voi sellaista tehdä. Mehän olemme nimellisesti heidän käskyvaltansa alaisia. Me armeijan kenttäjohto pidämme sitä välttämättömänä, muuten tämä maa ei tervehdy koskaan. Tämä tilanne on pääministerin syytä, joka meidät vei natoon... Siitä miehestä on päästävä eroon!
Minun täytyi mielessäni myöntää Perätalon ajatukset järkeenkäyviksi. Ymmärsin toki senkin, ettei armeija voinut omissa nimissään murhata omaa pääministeriään.
- Moniko sitä on yrittänyt? Kysyin.
- Aika moni.
- Miten me siinä onnistuttas paremmin kuin muut?
Perätalo rullasi pöytänsä taakse ja kaatoi viinaa lasiin. Hän ryyppäsi nyt hillitymmin kuin edellisillä kerroilla ja puhui;
- Te vaikutatte päättäväisiltä miehiltä. Jos suoraan sanon, en ole tätä mahdollisuutta kovin monille tarjonnut. Tälläkään hetkellä meillä ei ole kiinni otetuissa ketään, jolla olisin tätä ehdottanut. Tässä teillä sentään on mahdollisuus. Muissa tehtävissä sellaista ei ole.
Muistin kopissa tapaamamme miehen höpinät. Meille tosiaan ei tyrkytetty Venäjän retkeä, joka ilman muuta olisi tuhoon tuomittu.
- Suomessa tavallinen kansa, ne joita nyt on vielä jäljellä, ovat vapaata riistaa. Kukaan ei valvo teidän etujanne... Päinvastoin, epävirallinen kehoitus ylemmiltä tahoilta on hankkiutua teistä eroon, Perätalo jatkoi selvitystään ja vilkuili meitä hiukan nolona.
Tommi oli jatkuvasti hiljaa. Ehkä se hyväksyi sen mitä sanoin, ainakin se vilkaisi vastaan sen näköisenä aina kun katsoin sitä. Taas häntä vilkaistessani Tommi katsoi vastaan katseella "Mitä minä sanoin".
- Mitäs jos me ei suostuta? Kokeilin.
- Noh, sitten te kuolette tänne, Perätalo hymähti.
- Jos suoritamme tehtävän, me pääsemme vapaaksi?
- Kyllä. Saatte kulkuluvat, joilla pääsette tarkastuspisteitten läpi. Lisäksi saatte todistukset että kuulutte minun alaisuuteeni, silloin teitä ei hätistellä ainakaan meidän taholtamme, Perätalo selitti. Hän asetti piippunsa pöydälle, koetti pönkätä vatkaavia käsiään yhteen ja jatkoi; - Te saatte aseet ja muut varusteet meiltä tehtävän suorittamista varten. Auta armia, jos petätte sananne ja yritätte paeta, minä tulen tekemään kaikkeni että löydän teidät. Ja sitten teillä ei tule olemaan kovin mukavaa.
- No se tuli selväksi jo aiemmin että te ette arvosta täällä paskanpuhujia, hymähdin puolestani.
- Hyvä! Minä olen nyt tullut siihen tulokseen, että meidän välillämme vallitsee luottamus ja yhteisymmärrys. Olenko oikeassa? Perätalo kysyi.
- Kyllä! Tommi vastasi ihmeekseni ennen minua.
Vilkaisin sivulleni ja näin hänen pöyhistyneen asentoon. Tommi huomasi äreän katseeni ja istui nolona paikoilleen. Perätalo ei ollut asiaa huomaavinaan vaan kohotti lasinsa ja julisti römeästi;
- Yhteistyön malja!
Meillä ei ollut mitään juotavaa, joten vilkuilimme neuvottomina ympärillemme. Perätalo huomasi tämän, otti radiopuhelimen käteensä ja karjaisi siihen;
- Tuo kaksi lasia huoneeseeni, heti!
Ei kestänyt varmasti kymmentä sekuntia, kun vartiomies paukasi ovesta sisään, kopautti kanstapäitään yhteen ja löi lasit majurin pöydälle.
- Voitte mennä! Majuri sanoi ja huitaisi kädellään.
Vartiomies poistui ja Perätalo kaatoi viinaa laseihin.
- Tulkaa ottamaan! Minun on turha yrittää niitä kuljettaa. Perkele nämä käden saatanat vatkaavat kuin raivotautiset, eikä jalatkaan meinaa enää kantaa. Ainoat mitkä vielä jotenkuten toimii, on pää ja kyrpä!
Nousimme ja menimme pöydän ääreen. Kun olimme saaneet lasit käteemme, kohotti perätalo uudestaan omansa ja lausui;
- Yhteistyölle!
Sitten hän kumosi lasin sisällön kerralla kurkkuunsa, eikä edes irvistänyt. Huokaili vain raskaasti. Me Tommin kanssa teimme saman tempun, mutta kokemattomina viinan käyttäjinä jouduimme molemmat irvistämään ja puhaltelemaan hyvän aikaa.
- Miltä se maistui? Perätalo uteli hymyssä suin.
- Äykeää se oli. Enpä ole ennen maistanut... Sanoin pahaa makua nieleskellen ja asetin lasin pöydälle.
- Se on tehty meidän omalla reseptillä!
Olipa hyvä että en maininnut palaneen mausta! Ajattelin. Perätalo olisi siitä voinut ottaa vaikka itseensä. Mene ja tiedä olisi perunut koko yhteistyökuvion, juopot kun olivat toisinaan arvaamattomia käänteissään.
- Valitettavasti joudun laittamaan teidät takaisin koppiin. Ennen sitä voin kuitenkin järjestää naiset jos haluatte? Perätalo totesi ja jäi katselemaan meitä kysyvästi.
- Naiset? Toistin ihmeissäni.
- Naiset niin! Sellaiset joilla on tissit ja haarojen välissä halkein! Perätalo römähti ja kopeloi piipun käsiinsä.
Olin toki kuullut, että sotilaat sota-aikana saattoivat muuttua pedoiksi ja sioiksi, mutta että täälläkin...
- Minä en ainakaan tartte! Tommi ärähti.
Itse en kiirehtinyt vastaamaan. Päässäni risteili inhon lisäksi monenlaisia ajatuksia. Tökkäsin kyynärpäälläni vihaisesti Tommia. Ajattelin että Perätalo voisi alkaa epäillä jos emme ottaisi tarjousta vastaan. Hän ei missään tapauksessa saisi tietää sitä, että meillä oli vaimot.
- Tottakai me otetaan tarjous vastaan! Älähdin ja vinkkasin silmää Tommille niin ettei Perätalo huomannut. Tommi ilmeisesti ymmärsi että juonin jotakin, koska ei alkanut väittää vastaan.
- Tuo on miehen puhetta! Viinaa en valitettavasti pysty enempää tarjoamaan tällä hetkellä, Perätalo hykerteli, tarttui radiopuhelimeen ja sanoi siihen;
- Tuo ne kaksi uusinta tyttöä siitä viitoskopista tänne!
Radiopuhelin räsähti ja vartija kuittasi;
- Kaksi uusinta tyttöä viitoskopista!
Hetken kuluttua ovi aukesi ja vartija tuuppasi kaksi hoikkaa naista sisälle. He tuskin olivat iältään yli kahtakymmentä. He näyttivät pelokkailta ja silmistä saattoi lukea ihmetyksen.
- Tuossa on teille huone siksi aikaa, Perätalo römähti ja viittasi karkeatekoiseen lautaoveen. Sitten hän rullasi pyörätuolillaan naisten luo ja tempaisi vaaletukkaisen syliinsä. Nainen kirkaisi, mutta Perätalo vain nauroi römeästi ja puristeli tämän rintoja.
- Hähähähä, älähän nyt tyttö! Pappa vähän koittelee! Se ähisi ja tunki kättään naisen paidan alle.
Minua ällötti. Jos perhe ei olisi ollut mielessäni, olisin vetänyt pistoolin ja ampunut tuon sikamaisen ukon siihen paikkaan. Toisen laukauksen olisin pamauttanut härskisti hymyilevään vartiomieheen, jonka katseesta näki että tämäkin olisi mielellään puristellut naisia.
Perätalo sai yskänpuuskan, jolloin hänen otteensa naisesta kirposi ja tämä pääsi harppaamaan ystävänsä viereen. Perätalo rykiä röykytti, rullasi osoittamalleen ovelle, avasi sen ja sai yskäisyjen mukana sanotuksi;
- Sinne... Köh... vain... Sisälle!
Menimme pieneen huoneeseen, naiset edellä ja me Tommin kanssa perästä. Ennnekuin Perätalo paukautti oven kiinni hän sanoi;
- Teillä on tunti aikaa!
Jäimme nelisin hämärään huoneeseen. Naiset painautuivat nurkkaan ja pitivät toisiaan kädestä. He katselivat meitä silmät kauhusta laajentuneina. Ajattelin että ne oli varmasti jo raiskattu, nostin rauhoittavasti käteni ja kuiskasin;
- Me ei tehä teille mitään, olkaa ihan rauhassa!
Niaset katsoivat toisiaan ja vilkilivat meitä epäuskoisina.
- Ei me tehä mitään! Tommikin kuiskasi.
- Milloin teidät on tuotu tänne? Kysyin.
Vaaleatukkainen, Perätalon äsken ahdistelema vastasi;
- Ehkä viikko sitten, tai kaksi?
Naiset katsoivat toisiaan, mutta toinen vain kohautti olkiaan. Ymmärsin hyvin että vankeudessa ajantaju hämärtyy.
- Onko täällä paljon naisia? Jatkoin kyselyäni.
Vaaleatukkainen viittasi taakseen ja puhui;
- Kaikissa noissa kopeissa on. Varmaan meitä on useita satoja. Toiset ovat jo niinkuin eläviä kuolleita, aivan luurankoja. Etenkään vanhemmista ei pidetä minkäänlaista huolta. Nuoremmista pidetään paremmin, koska.... Koska... Nainen takelteli, painoi leukansa rintaa vasten ja itki.
Ymmärsin mitä nainen ajoi takaa. Tiesinhän kysymättä mitä heille oli täällä tehty. Olin hienoisesti alkanut jopa pitää majuri Perätalosta, mutta nyt lähinnä inhosin häntä.
- Vittu mitä touhua, Tommi sanoi päätään punautellen.
Loppuajan olimme hiljaa kukin omissa mietteissämme. Ymmärsin että vaikka naiset olivat joutuneet kokemaan kovia, ei heidän kuultensa olisi viisasta puhua omia asioitaan. Jos taas olisimme alkaneet kuiskailla, olisi se saattanut herättää naisten taholla pelkoa ja epäilyksiä.
- Aika täysi! Karjaistiin oven takaa ja samantien se rävähti auki. Nousimme lattialta jalkojemme varaan ja astelimme ulos.
Majuri näkyi nukkuvan pöytänsä takana. Vartija käytti sormeaan suunsa edessä ja viittasi meidät ovelle, vaikka oli itse juuri karjunut keuhkojensa pohjalta. Naisia hän ei päästänyt ulos lainkaan vaan lukitsi oven näiden edestä.
Astuimme ulos. Ilta-aurinko valaisi tyhjää pihaa. Vankikopit seisoivat lohduttomina entisillä paikoillaan. Oli yllättävän hiljaista siihen nähden, että aitauksessa oli useita satoja ihmisiä. Kuului vain hiljaista puheen hyminää, korkeintaan joku nyyhkytti pidätetysti. Ehkä ihmisiä oli pahoinpidelty?
Vartija ohjasi meidät entiseen koppiimme ja lukitsi oven perästämme.
- Asetutaan tähän ovensuuhun, kuiskasin Tommille.
Kävimme makuulle pää seinää vasten. Onneksi ei ollut kylmä, pikemminkin päinvastoin, siitäkin huolimatta että aurinko oli jo matalalla. Kuinka herran nimessä nämä ihmiset ovat täällä talvella tarjenneet. Muutkin vangit, joita oli tässä kopissa toista kymmentä, kävivät pikkuhiljaa yöpuulle. Joillakin oli jopa peitehuopa hallussaan. Erikoisesti yhdellä suurenkokoisella ja parrakkaalla vangilla oli hyvät varusteet. Hänellä oli paksu peitehuopa, päällään takki ja alleenkin tämä kangsterin näköinen mies taitteli toppatakin. Kun taas kummallakaan hänen vieressään nukkuvista miehistä ei ollut sen enempää peittettä kuin muutakaan ylimäärästä vaatetta. Vain ohuet housut ja kesätakki.
Katselin silmieni raosta kun iso mies kävi pitkälleen ja vilkuili meihin päin kiinnostuneen näköisenä. En kuitenkaan sen enempää miettinyt asiaa ja uni tuli paikasta ja tilanteesta huolimatta todella helposti. Olihan päivä ollut erityisen raskas niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja hyvähän meidän oli Tommin kanssa nukahtaa muihin verrattuna. Olimmehan sentään saaneet syödä ja juoda mahamme täyteen!
LUKU 5, KOTONA
Saunan kiuas sihahteli kun naiset heittivät vettä kiville. Kuuma höyry kietoi heidät lämpimään syleilyynsä, pisti sulkemaan silmät ja huokailemaan. Vaikka löyly tuntui ihanalta ja rentouttavalta, kaihersi naisten mieliä huoli miestensä kohtalosta. He eivät olleet saapuneet vieläkään kotiin, vaikka kello oli jo yli kymmenen. Miehet olivat vakuuttaneet palaavansa hyvissä ajoin. Oliko siis jotain sattunut?
Naiset olivat pitäneet saunaa lämpimänä jo useita tunteja, mutta kun miehiä ei alkanut kuulua olivat he päättäneet käydä itse saunassa. Marjut puki huolensa sanoiksi;
- Missähän ne viipyvät?
Siiri hankasi likaa sääristään ja ähisi hikisiä kasvojaan kiristellen;
- Toivottavasti niille ei ole sattunut mitään...
Ehkä huoli oli turha? Eihän kaupungissa pitänyt mitään vaarallista kahdelle, aseistetulle ja raavaalle miehelle olla. Jospa auto oli vain mennyt rikki tai kumi puhjennut, Marjut lohdutteli itseään ja heitti lisää löylyä. Kiuas sähisi ja lasiluukun takana palava tuli heitti heiluvia varjojaan Tervalepällä paneloidulle seinälle. Saunaremontinkin he olivat tehneet juuri ennen katkosta, Marjut mietti ja oli tyytyväinen siihen että he olivat aikanaan valinneet puisen kiukaan. Jaakon ehdotuksesta tai pikemminkin vaatimuksesta, he olivat hankkineet kiukaaseen myös piippusäiliön. Marjut oli ensin ollut sen hankkimista vastaan, eikä ollut tahtonut sitä käyttää, koska se oli hänen mielestään liian vaivalloista, vaikka Jaakko sen aina täytti ja lantrasi hänelle jopa pesuveden valmiiksi. Mutta kun oli niin paljon helpompi käydä suihkussa! Oli Marjut sanonut. Nyt hän kuitenkin oli tyytyväinen että sailiö oli hankittu. Vettä ei ollut tullut enää pitkään aikaan, vaan se oli pitänyt kantaa läheisestä purosta. Milläs nyt peseytyisit, jos ei olisi piippusäiliötä? Oli Jaakkokin päässyt sanomaan, eikä Marjutin auttanut muu kuin myöntää miehensä olleen oikeassa.
- Kuinkahan tässä maailmassa vielä käy, Siiri huokaisi ja nojautui seinää vasten.
- Kyllä kaikki vielä selviää. Me ainakin selviydymme. Olemmehan nuoria ja terveitä. Ja meillä on kekseliäät miehet! Marjut naurahti viimeisen lauseen perään.
- Onneksi teillä on tää talo. Minne mekään muuten oltas menty...
Marjut myönsi mielessään itse siunaavansa samaa asiaa, kun Siiri jatkoi puhettaan;
- Välillä kyllä hävettää kun me joudutaan olemaan täällä. Joskus tuntuu niinkuin te ette haluaisi meitä tänne...
- Höpö höpö! Marjut katkaisi tiukasti. - Onhan Tommi sentään Jaakon veli ja sinä sen vaimo! Todellakaan meillä ei ole sellaista ajatusta, ei varmasti! Ja ainahan Jaakko ja Tommi on olleet toisilleen läheisiä. Sulla ei ole pienintäkään syytä ajatella noin, ihan päinvastoin. Onhan aina neljä aikuista vahvempi kuin kaksi.
- Kiitos. Sitä vain tulee mieleen kaikenlaista tässä epävarmuudessa, Siiri nyyhkäisi ja pyyhki silmiään kämmenselkiinsä.
Häntä painosti lisäksi toinenkin seikka, josta ei ollut uskaltanut kertoa kenellekkään. Ei edes Tommille. Tosin hän ei ollut sitä uskaltanut myöntää itselleenkään, mutta nyt merkit olivat jo niin selvät ettei asiasta juuri ollut epäilystä. Hän tiesi myös että mielialan vaihtelut ilon ja surun välillä johtuivat siitä samasta asiasta. Siksi hän nyt otti niin raskaasti miesten myöhästymisenkin, vaikkei se todennäköisesti merkinnyt mitään. Asialle oli varmasti olemassa jokin luonnollinen selitys.
Siiri mietti uskaltaisiko kertoa Marjutille. Suuttuisiko se hänelle, vai olisiko iloinen? Kuitenkaan hän ei ollut nyt kotonaan ja vauva tulisi syntymään todennäköisesti tänne. Hänen teki kyllä mielensä kertoa. Olo vaihteli jälleen ilon ja onnen väliltä aina pelkoon ja suruun. Toisaalta tuntui ihanalta kun tiesi kantavansa uutta elämää. Tätä he olivat Tommin kanssa toivoneet jo pitemmän aikaa, vaikka eivät enää katkoksen jälkeen varsinaisesti yrittäneet, pikemminkin olivat koittaneet varoa.
- Marjut, kuule... Siiri kuuli äänensä piipittävän. Hän rullasi hiuksia hermostuneesti sormensa ympärille ja koetti keksiä miten esittäisi asian.
- Noh, mitä? Marjut ihmetteli ja jäi katselemaan häntä kysyvänä.
- No kun... No kun... Kun...
- No kakase ulos vaan, ei kai mikään nyt noin vaikeeta ole! Marjut naurahti.
Marjutin naurahdus rohkaisi Siiriä. Hän veti kuumaa ilmaa keuhkoihinsa ja tuntui kuin olisi valmistautunut sukeltamaan jäiseen veteen. Hän sulki silmänsä ja sanoi nopeasti ulos puhaltuvan ilman mukana;
- Mä olen raskaana...
Siiri tunsi Marjutin käsivarsien puristuvan kaulansa ympärille ja kuuli mielestään maailman ihannimmat sanat;
- Oi onneksi olkoon! Ihanaa, Elmeri ja Annu saavat serkun!
Halattuaan siiriä Marjut otti tätä olkapäistä kiinni, känsi itseään kohti ja sanoi nauruisin kasvoin;
- Minä kyllä jo aavistin! Monesti kuule jo ajattelin että varmaan olet raskaana, mutta en vaan ilennyt kysyä!
- Mistä sä sellaista osasit päätellä? Siiri kysyi liikutuksen kyyneleet silmissään.
- Heitetääs oikein löylyä tämän uutisen kunniaksi! Marjut sanoi ja heitti vettä kiukaalle. Sitten hän jatkoi; - Niin mistäkö tiesin!? Osasin epäillä kun olen huomannu että sulla ei aamuisin ole oikein ruokahaluja. Sitten toinen varma merkki on sellanen, jota et varmaan itse edes huomaa, kun seisot, niin usein pidät käsiä vatsasi päällä, ikäänkuin suojelet niillä vauvaa...
- Ai pidän vai? Siiri ihmetteli silmät pyöreinä.
- Kyllä! Marjut vakuutti naurussa suin. - Ja se on ihan tyypillistä. Mä tein myös niin ihan huomaamatta silloin kun olin raskaana, hän jatkoi iloista puhettaan, laskeutui lauteilta alas ja alkoi laskea säiliöstä höyryävän kuumaa vettä sankkoon. Sitten hän meni pesuhuoneeseen, jota valaisi seinällä palava kynttilä ja sekoitti sankkoon sopivasti kylmää vettä. Hän testasi sitä sormellaan ja kehotti;
- Tuuppas tänne niin mä pesen sun tukan! Saat olla ihan herroiksi.
Siiri tuli saunasta ja istui jakkaralle niin että vesikauha valmiina kädessään seisova Marjut jäi hänen taakseen.
- Voisin mä kyllä itsekki... Siiri sopersi vielä liikuttuneena. Hän oli ikionnellinen kun Marjut suhtautui asiaan niin ihanasti. Se oli selvästi mielissään ja onnellinen hänen puolestaan.
- No sä saat pestä sitten mun hiukset jos tahdot, Marjut naurahti ja kaatoi vettä Siirin hiuksiin.
Vesi oli sopivan lämmintä ja kun iho oli saunassa kuumentunut, niin olo oli viileämmässä pesuhuoneessa nyt mitä mainioin. Marjut kasteli hiukset kauttaaltaan, jonka jälkeen hän saippuoi ne ja vaahdotti. Tuntui taivaallisen hyvältä kun toinen hieroi päänahkaa. Pesu oli vain liian äkkiä ohi. Marjut kaateli viimeisiä vesikauhallisia Siirin tukkaan, kun eteisestä alkoi kuulua vimmattu haukunta.
- Miehet varmaan tuli, mutta mitä se Urho oikein niitä haukkuu! Marjut ihmetteli, kietaisi pyyhkeen ympärilleen ja kiirehti eteiseen. Ovi oli lukossa ja Urho haukkui säkä pystyssä sen edessä. Marjutin harteissa ramahti kylmä. Urho ei koskaan aiemmin ollut haukkunut Jaakkoa. Jostakin se aina tiesi milloin se oli Jaakko, milloin joku muu. Oliko pihalla nyt joku muu, vai oliko koira seonnut täysin pasmoissaan? Se haukkui niin vihaisesti ovea, että kulmahampaat pilkistivät esiin.
Marjut otti haulikon ja meni oven taakse. Hän yritti kuunnella, muttei kuullut mitään. Hän asetti kätensä lukolle aukaistakseen sen, kun näki kahvan painuvan alaspäin. Oven takana siis oli joku!
LUKU 6, TEHTÄVÄ.
Havahduin unesta kun tunsin jonkun nykivän minua kädestä. Meinasin nukahtaa samantien uudelleen, mutta havahduin kun tunsin takin liukuvan altani. Räväytin silmäni auki ja pomppasin ylös. En muistanut kuinka matala majapaikkamme oli ja löin pääni kattoon sellaisella voimalla että kuului mahtava jysäys ja näin hetken erivärisiä kipunoita. Kipunoitten seasta erotin kuitenkin yhden vangeista, joka rymysi omalle paikalleen minun takki kainalossaan. Se oli se suuri ja kangsterin näköinen, parrakas mies. Tommikin oli havahtunut pamaukseen ja istui paikallaan pöllämystyneen näköisenä. Vihani kuohahti varasta kohtaan ja karjaisin tuomarin äänellä;
- Perkeleen rosvo anna se mun takki takasi!
Varas oli kerinnyt omalle paikalleen ja istui siellä muina miehinä. Takkini se oli työntänyt muitten rytkyjensä alle. Se väänsi pitkän hevosennaamansa minua kohti ja sanoi ivallisesti;
- Mitä tuo hullu alkoi meukaroida...
- Juuri sinä! Anna se takki tänne! Karjaisin uudestaan ja osoitin varasta.
- Ai mä vai!? Vittu tuu ottaa saatanan käppänä jos uskallat. Perkele tässä on pantu kylmäks erähäisempiäki miehiä kun tommonen... Rosvo sanaili, sylkäisi nurkkaan ja nykäisi taskustaan puukon.
Siunasin varovaisuuttani kun olin illalla ottanut Coltin takkini taskusta ja työntänyt sen housujeni sisään. Tempaisin nyt pistoolin esille ja kun patruuna oli valmiiksi piipussa, tarvitsi minun vain vetää iskuri taakse kun ase oli ampumakunnossa. Osoitin aseella varasta, jonka tumman ihonvärin alta saattoi havaita tämän naaman kokeneen äkkikalventumista.
- Oletko varma että haluat kokeilla? Ärjäisin ja siirryin lähemmäs varasta.
Etusormeni oli sillä sekunnilla valmis puristamaan liipasinta. Jos olen täysin rehellinen, suorastaan toivoin sillä hetkellä että saisin syyn ampua hevosennaamaa.
- Hehe, älähän nyt hikeenny. En mä oo mitää vieny, enhän kaverit!? Varas yritti ja vilkuili ympärillään olevia vankeja.
- Kyllä soon niin notta mää näjin kun sää sen takin veit! Eräs lyhyt ja tanakka vanki sanoi, jonka murteesta tiesin hänet pohjanmaalaiseksi.
Hevosennaama heitti pohjanmaalaiseen murhaavan silmäyksen, mutta kavoi pusakkani rytkyjensä seasta ja viskasi sen minulle;
- Siinä perkeleen verneimijä!
- Ja heitä se puukko tuohon lattialle eteesi tai pamautan aivosi samaan paikkaan!
Varas ilmeisesti näki kasvoistani minun olevan tosissaan ja teki kuten käskin. Puukko kolahti lattialle, jonka Pohjanmaalainen vikkelästi nappasi itselleen ja sanoi;
- Trenkää perkele yhyren miehen koko porukkaa peloos pirellä.
Puin takin ylleni ja kysyin Tommilta;
- Onko sulta viety mitään?
Tommi kopeloi taskunsa ja näin tämän kasvoilta helpotuksen, kun hän tunsi pistoolin kädessään.
- Ei ole viety mitään, hän vastasi.
- Onko tuo mulkvisti vieny teiltä muilta jotakin, kysyin vankeja katsellen.
Miehet katselivat toisiaan kysyvinä, mutta kukaan ei ilmottautunut. Pohjanmaalainen sitä vastoin sanoi;
- Ne miehet on kuollehet joilta tuo Stensson varaasti nuo vaattehet.
- No pidä sinä huolta että Stensson antaa ylimääräiset tarvitsijoille, sanoin.
Pohjalainen nyökkäsi ja kysyi;
- Mihkääs te ootte sitte lähröös? Meinaan kun puhuutte ihan kun ette aikoos jäärä tähne!
- Meille on oma tehtävämme, vastasin vältellen, johon pohjalainen tuntui tyytyvän. Kysyin kuitenkin seikkaa, joka oli ollut mielessäni koko reissun ajan, mutta jäänyt syystä jos toisestakin aina kysymättä;
- Missä päin Suomea me muuten ollaan?
Pohjalainen vilkaisi minua, mutta kun näki etten laskenut leikkiä, vastasi;
- Mollahan aivan vaasan kyles. Mistä päin te ootta?
- Pohjois- Karjalasta, vastasin ja paneuduin takaisin pitkälleni.
Yksi jos toinenkin teki samoin ja porukka alkoi rauhoittua takaisin yöpuulle. Meillä ei ollut kelloa, joten oli mahdotonta arvioida aikaa. Etenkin kun kopissa ei ollut minkäänlaista ikkunaa. Vain lautojen rakosista saattoi erottaa pihalla olevan valoisampaa kuin sisällä.
- Kumpi valvoo ensin? Kuiskasin Tommille.
Tommi käännähti puoleeni ja katsoi kysyvästi.
- Pidetään vartiota, ettei tapahdu yllätyksiä, tarkensin.
- Ai jaa... Jaksatko sä valvoa?
- Minä valvon. Yritän arvoida pari tuntisen ja herätän sinut sitten... Siis jos ei silloin ole jo aamu, sanoin ja kohotin ylävartaloni seinää vasten.
Pistoolin olin työntänyt housuntaskuun ja kättäni lepuutin sen kahvalla. Katselin vastakkaiselle seinustalle, jossa hevosennaamakin tarkkaili selvästi minua, vaikka yrittikin näytellä nukkuvaa. Ilmeisesti se kyttäsi tilaisuutta anastaa pistoolini. Sitä en tosin tulisi antamaan. Onneksi uni ei koskaan ole ollut heikkoja puoliani, päinvastoin. Olen usein kärsinyt unettomuudesta, ajattelin ja koetin miettiä mitä kotiin kuului. Varmasti naiset olivat huolissaan kun emme olleet tulleet takaisin. Ajattelin myös että kuinka naurettavan helppoa elämä olikaan ollut silloin kun kännykät ja muut vhekeet toimivat. Niinpä tuntui aivan uskomattomalta se tosiasia, että en saisi vaimooni yhteyttä millään ilveellä. Äkkiä se tämä maailman meno keikahti aivan päälalelleen. Vaikka ihmekkös tuo, Oliko ihminen soitellut puhelimella satavuotisen verran? Verrattain lyhyen aikaa siis ottaen huomioon sen, että ihmiset ovat eläneet tällä planeetalla jo kymmeniä tuhansia vuosia. Samoinhan oli koko hyvinvointimme laita. Hyvinvointiyhteiskuntammehan oli todella nuori. Ihmiskuntahan oli elänyt vuosituhansia alkeellista, onnellista elämää. Kenties tämä oli tarkoitettukin meneväksi näin. Ehkä ihmiskunta ei ollut valmis sellaiseen hyvinvointiin. Tosin se niin sanottu hyvinvointihan toi kyllä tullessaan paljon pahaakin, ehkä enemmän kuin hyvää?
Tommi alkoi kuorsata ja olin hyvilläni että edes hän sai nukkua. Itse tunsin oloni kyllä verrattain virkeäksi, josta päättelin että oli varmasti jo aamupuoli yötä, hyvä jos ei kohta aamu.
Havahduin mietteistäni kahahdukseen ja nostin päätäni. Hevosnaama oli lähdössä liikkeelle petiltään, mutta kun huomasi minun kohottavan päätäni hän oli vain kääntyvinään kyljelleen ja päästi kuuluvan tekohaukotuksen.
Yritin kurkistella seinän rakosista pihalle. Näin siellä päivän alkavan sarastaa ja kuinka metsän reunasta, aitauksen ulkopuolella höyti usvaa. Kallistin päätäni nähdäkseni vartiotornin, mutta se oli liian korkealla ja seinän rakoset liian kapeita.
Mietin itsekseni kannattiko meidän edes harkita tehtävän suorittamista? Kunhan vain pääsisimme tuon aidan ulkopuolelle, niin vaikka kävelisimme kotiin. Tuskin Perätalo meitä löytäisi sen paremmin kuin ennenkään, jos ehtisimme kotiin asti. Toisaalta majuri voisi alkaa käyttää aikaa ja vaivaa meidän löytämiseksemme. Hän arvaisi meidän yrittävän kotiseudullemme. Jos taas suorittaisimme meille annetun tehtävän ja selviytyisimme siitä, saisimme olla rauhassa armeijalta. Tilanne oli siis kohtalaisen kinkkinen! Molempi vaihtoehto oli parempi, vai pitäisikö sanoa huonompi. Kumpaankin sisältyi suuret riskit.
Havahduin mietteistäni auton jyrinään. Kurkistin seinänraosta ja näin sen ajavan keskelle pihaa höyryävä kenttäkeittiö perässään. Samantien vartijat kävivät avaamassa naisvankien koppien ovet, jolloin ilman täytti jakojen läpsähtely ja töminä, kun nämä kenttäkeittiön eteen jonoksi. Minua säälitti tuo näky suunnattomasti. Joillakin naisilla oli niin huonot vaatteet, että heillä vilkkui paljasta reittä ja pakaraa. Välillä he yrittivät venyttää vaateriepujaan kriittisimpien paikkojensa eteen, mutta unohtivat sen viimeistään oman vuoronsa koittaessa. Vartiomies nosteli kauhalla höyryävää keitosta kippoihin ja kuppeihin, mikä kelläkin sattui olemaan. Annoksensa saatuaan, ilman eri käskyä naiset palasivat omiin koppeihinsa.
- Hähähä, siinä sitä vilkkuu hilloviivaa. Oi että kun sais survoa kaluaan tuollaseen reikään vielä kerran elämässään...
Vilkaisin sivulleni ja huomasin hevosennaaman tulleen tirkistelemään sopanjakoa. Sillä valui kuola suupielistä, en tiedä johtuiko se naisen- vai ruoan himosta. Epäilen että molemmista.
Kun naisten jono oli kadonnut koppeihinsa ja niitten ovet oli suljettu, avattiin meidän koppiemme ovet. Kaikki ryntäsivät kenttäkeittiön eteen toisiaan tuuppien ja tönien. Kuului kirouksia ja ärähdyksiä. Kai ne pelkäsivät että keitto loppuu kesken.
- Ei tämä kesken lopu! Olkaahan nyt ihmisiksi! Vartiomies ärähti ja toinen jatkoi;
- Ja jos loppuu niin käydään kuralätäköstä lisää, hähähä!
Me Tommin kanssa kömmimme ulos viimeisinä ja olimme hiukan epätietoisia pitäisikö meidänkin liittyä jonon jatkoksi. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia astioita ja toiseksi olimme syöneet illalla sen verran vankasti että päätimme odotella sopanjakoa koppien edessä källäillen.
Hevosennaama ehti aivan ensimmäisten joukossa kipponsa kanssa soppakauhaa heiluttavan vartiomiehen eteen. Kun tämä sai annoksensa, ryntäsi hän koppiin. Hetken kuluttua hevosennaama luikahti ohitsemme ulos ja käppäili kälmin näköisenä uudestaan jonoon. Katselimme mielenkiinnolla muistaisiko sapanjakaja miehen. Ainakaan häntä ei ollut vaikea muistaa, kun oli muita päätään pitempi ja naamataulu oli sattunut erikoisen karkeaan tekoon. Sopanjakaja ei vilkaissutkaan useimpiin, tyhjenti vain kauhansa kyllästyneen näköisesti kuppeihin. Mutta kun tuli hevosnaaman vuoro! Silloin täysi kauha pysähtyi kupin päälle ja vartiomies käänsi päänsä hevosnaaman kasvoihin. Hevosnaama koetti hymyilllä niin maireasti kuin taisi, mutta se ei nyt tuntunut auttavan! Vartiomies jylähti sellaisella äänellä että arimmilta vangeilta lurahti varmasti lusikallinen housuihin;
- Stensson saatana! Täällä ei santsata!
Stensson väänsi virneensä viattomuuden ihmetykseksi ja alkoi väittää sovinnollisella äänellä;
- Mutta enhän minä Herra vartija...
Samassa sivusta katsellut vartiomies, sama joka meidät eilen kuljetti Majuri Perätalon luokse, harppasi kenttäkeittiön vierelle ja pamautti Stenssonia varoittamatta kivärin perällä ohimoon. Kuului vain jysäys ja lojahdus, kun iso mies putosi maahan kuin lankavyyhti.
- Perkele aina tuon saatanan kanssa saa olla turpaansa repimässä, loppuu se kohta! Vartija ärisi ja vetäisi rynnäkkökiväärin latinkiin. Sitten hän suuntasi piipun kohti Stenssonin verta valuvaa ohimoa.
- Älä nyt saatana ammu sitä! Toinen vartija sanoi.
- Mä ammun saatana, sanotaan majurille että se yritti karkuun! Kyllä se uskoo! Uskohan se viimeksi kun ammuin sen Pieksämäen pässin.
- Rauhotu nyt, ei me ammuta tyhjän päiten enää yhtään vankia! Sopanjakaja sanoi tiukasti.
Vartija käänsi vastahakoisen näköisesti kiväärinsä pois Stenssonin ohimolta. Hän varmisti sen ja heitti selkäänsä. Tuhahti vain;
- Olkoon perkele sitten kun se noin tärkeä tuntuu olevan.
Tuntui kuin koko leiri olisi ollut näytelmän ajan hengittämättä. Nyt tilanteen lauettua alkoi leiri taas pikkuhiljaa elämään. Stensson maata retkotti kenttäkeittiön edessä. Ohi kulkevat vangit nakkasivat tätä korkeintaan paheksuvalla silmäyksellä. Sopan jakaja komensi kaksi taaempana seisovaa vartijaa raahaamaan Stenssonin takaisin koppiinsa. Nämä tarttuivat velttoa miestä vastahakoisen tuntuisesti kainaloista ja runttasivat koppiin.
- Kuolikohan se? Tommi kuiski.
Kohautin vain hartioitani ja ajattelin että parempi jos olisi kuollut.
Ruokailun jälkeen meidät suljettiin takaisin koppiin. Stenssonkin virkosi ja alkoi murista jotakin fasisteista ja kätyreistä. Hän mulkoili meitä muita vankeja sen oloisesti että me olimme syyllisiä hänen kipuihinsa.
Olisimmekohan olleet puolisen tuntia kopeissa, kun meidät komennettiin pihalle riviin. Me Tommin kanssa epäröimme että mahtoiko komento koskea myös meitä, mutta kun mitään ei sanottu liityimme rivin häntäpäähän.
Seisoimme siinä rivissä ja odotimme. Aurinko oli jo noussut ja paistoi lämpimästi niskaamme. Vilkuilin pilvettömälle taivaalle, joka ennusti suorastaan helteistä päivää.
Päärakennuksen ovi lennähti auki ja sieltä asteli lyhyt ja tanakka, sotilaspukuinen mies, joka oli pingottanut rähinäremmin korkean rintansa yli. Mies tepasteli niska kenossa eteemme ja kiljaisi;
- Ssattana! Tänne on tullut uusia miehiä!
Mies katsoa nakotti minua ja Tommia niska kekassa. Sen jalkaterät tikottivat eri suuntiin ja peukalot oli työnnetty sotilasvyön taakse. Olipa miehellä epäsuhtainen vartalo, ajattelin itsekseni. Kaulaa sillä ei näyttänyt olevan lainkaan ja pitkän selän jatkeena oli lyhyet jalkojen tumpit. Leveyttä hänessä kyllä oli senkin edestä.
- Mikä on miesten nimet? Se kysyi.
- Jaakko vuori.
- Tommi vuori!
- Siis vanki Vuori ja vanki Vuori! Tumppijalka kiljaisi ja jatkoi; - Minä olen luutnantti Räty ja vaadin ehdotonta kuuliaisuutta! Niskuroijia rankaisen armottomasti raskaimman jälkeen! Sen verran kerron teillekkin, että karkuun ei kannata täältä yrittää! Edellinen yrittäjä roikkui kuukauden tuossa aidan kulmalla varisten nokittavana!
Mieleeni tuli kysyä milloin pääsisimme lähtemään komennuksellemme, mutta koska en tiennyt tiesikö Räty asiasta lainkaan ja hän vaikutti niin virkaintoiselta, pidin suuni kiinni.
Luutnantti Räty katsoa nakotti meitä vielä hetken, kunnes lähti töpöttelemään rivin etupäähän. Siellä hän kiljaisi sortumaan pyrkivällä äänellään;
- Käännös oikeaan päin!
Rivi kääntyi laiskasti jonoksi, jonka jälkeen Räty kiljaisi kävellessään;
- Eteenpäin, mars!
Lähdimme kävelemään jonossa eteenpäin. Räty kävellä tuuttasi jonon etupäässä ja ohjasi meidät vartiomiehen avaamasta portista ulos. Taaksemme liittyi myös kaksi vartiomiestä, rynkyt rinnan edessä roikkuen. Minnekkähän meitä oikein viedään? Ihmettelin kun marssimme aitauksen ulkopuolelle. Meitä marssitettiin parisen kilometriä metsäpolkua pitkin, kunnes saavuimme pienen lammen rantaan. Rannalle oli aloitettu kaivamaan kuoppia, joitten reunalla oli jo melkoiset maakasat. Lapiot ja kanget oli lyöty kaivantojen reunoille pystyyn. Seisatuimme rannalle ja laskin kuoppia olevan yhteensä ehkä kymmenkunta. Mitähän joukkohautoja niistä oikein tulisi, ajattelin hiukan huolissani.
- Nämä uudet miehet voivat mennä tuonne perimmäiseen kuoppaan! Muut voivat mennä jatkamaan entisille paikoilleen! Räty kiljaisi ja viittasi kauimpana olevaa kaivantoa. Kävelimme Tommin kanssa kaivannolle ja huomasimme sen olevan kaikista matalin. Samaan kaivantoon hyppäsi matala pohjanmaan mies, joka kertoi kaivaneensa sitä viikonpäivät yksin.
- Mikä tästä oikein on tarkotus tulla? Kysyin ja tartuin lapioon.
Pohjanmaan mies alkoi hakata kangella montunpohjalla pilkottavaa kivenpulteria ja ähisi;
- Kukas näistä tarkoon tietää... Ähhh... Vissihin kuitenki jonkunlaasia ruokavaraastoja, koskapa olimma yhtenä päivänä tukki metääs ja kaaroimma hirsiä kuivumahan...
Lapioidessani vilkuilin Rätyä, joka kävellä töpötteli montulta toiselle. Kaksi muuta vartiomiestä näkyi tupakoivan työmaan toisessa laidassa. Ajattelin että jos molemmat vartiomiehet ja Räty tulisivat lähellemme yhtäaikaa, saisimme ne helposti ammutuksi. Sitten vain metsän pimentoon niin perkeleesti! Toisaalta ilman kulkupeliä olimme melko heikoilla. Perätalo oli luvannut hakea meidät vaikka kivenkolosta jos pakenisimme.
- Mun nimeeni o muutoin Rättivaara! Pohjalainen sanoi, lopetti työnsä ja ojensi kätensä. Kättelimme molemmat miehen ja kerroimme keitä olimme.
- Mikäs saatanan sopimuksen teko täällä on käynnissä! Kättelyvaiheessa jo menossa! Räty kimitti kaivantomme reunalta ja sai kerrankin katsella alaspäin.
- Kunhan esiteltiin itsemme... Sanoin ja jatkoin lapioimista.
- Vankien täällä ei tarvitse tuntea toisiaan! Työt käyvät kyllä ilmankin! Räty äyväsi, mutta jätti asian sikseen ja siirtyi toisen montun reunalle.
- Perkele kun oliis eres ase niin mää tärähyttäisin tolta kimittäjältä suolet pellolle! Rättivaara kirosi ja kampesi auton moottorin kokoisen kiven ylös maasta. Tartuimme kiveen kaikki kolme ja nostimme sen miehissä kaivannon reunalle. Mietin siinä kaivannon reunaa vasten huohottaessani uskaltaisinko mainita Rättivaaralle pakoaikeistamme. Toisaalta hän oli nähnyt minulla pistoolin ja Stensson pirullisuudessaan saattaisi antaa meidät ilmi milloin tahansa. Tällä hetkellä Stensson kyllä makasi kopissa, mutta jahka hän siitä virkoaisi...
- Sullako olis mielenkiintoa käyttää asetta? Kysyin.
Rättivaara vilkaisi minua rehellisen ihmisen katseella ja sanoi;
- Tottahan perkeles!
Ajatukset kiersivät aivoissani ja äkkiä minulle tuli kauhea halu paeta, päästä täältä pois.
- Onko sulla pistooli ampumakunnossa? Suhautin Tommille.
- On, mitenniin?
- Pidä se myös niin ja alat toimia sitten kun minä toimin! Suhautin vastaan.
Sitten kumarruin kaivannon pohjalle ja ihmettelin kovaan ääneen;
- Mikäs täältä oikein löytyi! On, on se varmasti dinosauruksen luuranko, kattokaas pojat!
Tommi ja Rättivaarakin keskeyttivät työnsä ja kumartuivat muka katselemaan. Muutkin vangit lopettivat työnsä ja vilkuilivat kiinnostuneena monttuamme kohti.
- Ei jäädä ällistelemään, jatkakaa työtänne! Räty kiljaisi niin että korvissa särähti.
Räty teputteli montullemme ja tiiraili lyhyt kaulantumppi venytettynä pohjalle;
- Miiissä se oikein on...?
Vartiomiehetkin olivat sen verran uteliaita, että lähtivät kävelemään suuntaamme. Minä julistin montunpohjaa osoitellen kovaan ääneen;
- No etkö näe, tuossa on pääkallo ja tuosta lähtee selkäranka!
Osoittelin samalla maansisällä olevaa kiveä ja puunjuurakkoa, joka saattoi hyvällä mielikuvituksella näyttää miltä vain.
Räty tiirasi pyöreitten silmälasiensa takaa ja hoputti;
- Kaivakaa se ylös, varovasti! Se voi olla arvokas!
Rädyn silmissä kiiltelivät varmasti dollarin kuvat ja kauluksessa ylennys kun hän pollisteli kaivannonreunalla rinta pystyssä. Vartiomiehet saapuivat kaivannolle ja alkoivat kurkkia alas silmiään auringolta varjostaen.
- Sen löysin sitten minä! Räty vannotti.
Samassa tempaisin pistoolin taskustani. Olin poistanut siitä varmistimen jo hyvissä ajoin. Kyykähdin montun pohjalle ja ammuin rätyä rintaan. Vartiomiesten naamat venähtivät ja kädet lennähtivät aseille, mutta samantien Tommi ampui toista ja minä laukaisin aseeni toiseen. Räty retkahti monttuun ja vartiomiehet kaatuivat reunalle. Salamana Rättivaara hyppäsi montusta ja nykäisi vartiomiehen aseen itselleen. Toisen hän punautti selkäänsä ja toisen piti käsissään ampumavalmiina. Vangit katsoivat hölmistyneinä montuistaan eivätkä osanneet liikahtaakaan.
- Kuuluikohan laukaukset leiriin? Tommi huolehti kun kapusimme montun reunalle.
- En tiedä eikä me nyt joudeta sitä ällistelemään, mennään! Karjaisin ja pinkaisimme rannalla kasvavaan sakeaan kuusikkoon. Oksat hakkasivat kasvojamme kun puskeuduimme läpi. Oma huohotus ja sydämmen jyske kuului korvissa. Hiki valui ja poltteli silmiä, mutta aivoissa takoi että oli päästävä mahdollisimman etäälle ja mahdollisimman pian!
- Joku seuraa meitä! Taaempana juokseva Rättivaara sähähti.
Pyörähdimme ympäri ja jäimme kuusten suojaan odottamaan aseet ampumavalmiina.
- Perkele se on joku vangeista! Rättivaara älähti ja laski aseensa.
Huohottava vanki tökkääntyi luoksemme ja alkoi selittää;
- Ottakaa meidät mukaan! Parempihan meidän on isolla porukalla...
Samassa luoksemme alkoi työntyä lisää vankeja, jotka kasautuivat ympärillemme huohottamaan.
- Ei saatana! Tässä on varmasti jokikinen ukko! Sähähdin harmissani. Kolmen miehen oli paljon helpompi kadota korpeen kuin kokonaisen lauman, joka ensinnäkin jättäisi jälkeensä jo niin vahvan polun, että sitä osaisi seurata sokeakin.
- Kaikki me lähdettiin... Ensimmäisenä tullut vanki huohotti.
- Joo ei tuu mitää. Alkakaa kalaappia muualle! Rättivaara komensi ja käänsi aseensa vankeja kohti.
- Ei me oteta ketään muita, menkää minne menette, mutta meitä ette seuraa! Komensin minäkin ja käänsin aseeni lähimpiä miehiä päin.
- Älkää nyt kaverit! Yksi yritti, mutta katkaisin hänen puheensa armotta ja aloin selittää;
- Se on kuolema meille kaikille jos tämmösenä joukkona lähdetään eteenpäin. Mutta kun hajaannutaan kaikki, korkeintaan muutaman ukon ryhmiksi, pääsee taatusti jotkut karkuun.
- Mennään! Rättivaara hihkaisi ja lähdimme rynnimään jälleen eteenpäin. Vilkuilimme taaksemme ja jäimme välillä jopa kuuntelemaan, mutta miehet olivat ottaneet uhkauksemme todesta. Ehkä he käsittivätkin meidän olevan oikeassa.
Pysähdyimme kun tulimme hakkuuaukion reunaan. Pyyhimme hikeä otsaltamme ja tasailimme hengitystä, kun sanoin;
- Annappa minulle tuo toinen rynkky!
Rättivaara nilisti voipuneena kiväärin selästään ja ojensi sen minulle. Katsoin että patruuna oli piipussa ja varmistin aseen. Irrotin lippaan ja tiesin painosta sen olevan täynnä.
- Onko sulla täysi lipas? Kysyin Rättivaaralta.
Rättivaara alkoi räplätä asettaan ja heti näin ettei se ollut koskaan käsitellyt rynkkyä. Tuskin olisi osannut sillä tarpeen vaatiessa edes ampua, epäilin.
- Katos tästä näin! Sanoin ja naksautin lipasta pitelevän salvan. Lipas irtosi käteeni ja sanoin;
- Täysi on.
Ojensin lippaan Rättivaaralle, joka sentään osasi painaa sen paikoilleen. Hiukan nolona hän kysyi;
- Missä tässä on varmistin?
Neuvoin varmistimen paikan ja kuinka siitä valittiin kertatuli ja sarjatuliasennot. Neuvoin myös kuinka ase viritetään, mutta siinä vaiheessa Rättivaara sanoi hymyillen;
- Piräksää mua aivan tollona!? Ja liikutti lukkoa sen merkiksi että osasi.
Tähystimme aukolle, joka kohosi keskeltä melkoiseksi vaaraksi. Pähkäilimme olisiko turvallisinta pysyä metsän siimeksessä vai säästäisimmekö aikaa ja menisimme suoraan sen yli. Se oli selvää että itään päin me pyrkisimme. Kotiin, kotiin takoi varmasti kaikkien meidän mielessä. Jos laukaukset oli kuultu leirille, niin takaa-ajajat olivat jo varmasti perässämme. Jos taas ei, niin me saisimme monen tunnin etumatkan. Puolellamme oli kyllä se, että meitä vankeja juoksenteli nyt pitkin metsiä. Jos tekisimme nopeita ja viisaita ratkaisuja voisimme selvitä. Kenties Perätalokaan ei muistaisi ketä oli eilen puhutellut ja mitä sopinut. Ehkä me kolme unohtuisimme sotilailta erämaahan. Sitäpaitsi, en uskonut että armeijallakaan olisi varaa kovin paljon tuhlata kallisarvoista polttoainetta kolmen miehen etsintään. Toki he voisivat laittaa peräämme partion jalkapatikassa, mutta siinä kisassa kävisi armeijan pojille hassusti. Jo sen vuoksi että heillä oli varmasti kymmenet eri jäljet joita seurata. Lisäksi pidin itseäni sen verran erämiehenä, että nykyajan pullasotilaat olisivat lujilla senkin puolesta.
- Mennäänkö suoraan yli? Kysyin toisten mielipidettä.
- Minun mielestä mennään, Tommi sanoi.
- Mennähän vaan!
Läksimme harppomaan aukolle, jossa oli viimevuotista laonnutta heinää ja horsmikkoa. Isoimpia kiviä jouduimme kiertämään. Rättivaara tuppasi jäämään koko ajan jälkeemme, vaikka läähätti kuin höyryveturi. Silmäsimme Tommin kanssa toisiamme ja hidastimme vauhtia. Rättivaaran kengätkään eivät olleet oikein sopivat metsässä juoksenteluun. Ne olivat nahkaiset kävelykengät, lisäksi pahoin kuluneet. Mutta kukapa leirillä olisi saanut kenkänsä valita, emme mekään. Onneksi meillä oli nahkasaappaat. Tosin ne olivat talvijalkineet ja jalat niissä hikosi, mutta parempi sekin kuin matalat kengät.
Olimme aukon keskipaikkeilla, kun aloin erottaa helikopterin ääntä. Pysähdyin ja näytin kädelläni merkin olla hiljaa.
- On se kopteri saatana! Sähähdin ja arvasin että laukaukset oli kuultu ja pako huomattu.
Samassa alkoi kuulua konekiväärin papatusta. Kopteria ei vielä näkynyt, mutta arvasimme niitten ampuvan toisia vankeja.
- Nyt mennään niin että lötökorvat tulta iskee! Komensin ja hyökkäsin juoksuun.
Metsänraja näkyi vajaan kilometrin päässä. Rättivaara jäi auttamatta jälkeen kun me Tommin kanssa pistettiin tosissaan monoa toisen eteen. Vilkuilin tämän tästä taakseni ja huomasin Rättivaaran jäävän kokoajan.
- Yritä nyt perkele juosta! Karjuin miehelle olkani yli.
Kopteri kuului pörräävän jossakin takana ja konekivääri lauloi. Sitten ammunta loppui ja kuulin puuskutukseni läpi että se alkoi lähestyä meitä. Metsänreuna oli enää sadan metrin päässä. Siinä kasvoi tiheitä kataja pensaita ja muutama iso kuusi, joitten alta meitä maastopukuisia miehiä ei taatusti näkisi kopteriin. Tommi painoi edelleni kuin pikamatkan sprintteri ja heittäytyi kuusten suojaan. Itse hyppäsin mahaliu`lla perästä ja juuri ajoissa! Juuri kun sukelsin oksistoon, kuulin kuinka kopteri hurahti kukkulan päälle. Näin miten Rättivaara juoksi sen edellä mahan alus jalkoja täynnä. Kivääri heilui käsissä ja miehellä oli villi ilme. Matkaa oli kuitenkin liikaa, kopteri oli jo hänen takanaan ja aloitti ammunnan. Minusta näytti niinkuin lentäjällä, joka konekiväärin nappia painoi, olisi ollut huulillaan tyytyväinen virne. Ensimmäiset luodit piiskasivat maata Rättivaaran molemmin puolin ja tämä kaatui louhikkoon naamalleen. Heti hän kuitenkin ponnisti ylös ja jatkoi hullulta näyttävää juoksuaan. Minun teki mieleni huutaa sille että menisi kiven taakse piiloon, mutta enhän uskaltanut, vaikka tuskinpa ne olisi kopteriin sitä kuulleet. Kopteri pörräsi Rättivaaran takana ja ampui uudestaan. Nyt luodit lävistivät miehen keskivartalon ja näytti niinkuin takin etumukseen olisi räjähdellyt tyhjästä pieniä reikiä, kun luodit tulivat etupuolelta ulos. Kivääri kirposi hänen käsistään ja Rättivaara tuiskahti maahan kyljelleen, eikä enää liikahtanutkaan.
Kopteri hurrasi hetken ilmassa Rättivaaran ruumiin ympärillä, kunnes löysi läheltä sopivan paikan ja näytti laskeutuvan.
- Vittu laskeutuuko se! Kirosin ja suuntasin aseeni kuusen oksien lomasta.
Laskin kopterissa olevan viisi miestä kuljettajan lisäksi. Ehtisinkö ampua ne kaikki? Olisiko viisainta olla paljastamatta itseään? Toisaalta jos onnistuisin saisimme ainakin lisää patruunoita ja ehkä ruokaakin.
- Ammutaanko? Suhautin Tommille, kun miehet alkoivat hyppiä kopterista maahan.
Matkaa oli ehkä kahdeksankymmentä metriä. Tiesin osuvani siltä matkalta ihmiseen helposti. Patruunoitakin oli kolmekymmentä, joten ei tarvitsisi sattua edes kerralla. Piilopaikkamme oli hyvä, sotilaat eivät pystyisi näkemään meitä lainkaan.
- Ootetaan jos ne lähtis... Tommi ehdotti ja näin kuinka hikipisara tippui maahan hänen nenänsä päästä.
Myönnyin tähän. Oli sittenkin viisaampaa odottaa. Jos sotilaat lähtisivät, voisimme jatkaa pakoamme kaikessa rauhassa. Ilmeisesti ne luulivat Rättivaaran olevan yksin, koska uskalsivat laskeutua viereen.
Toinen, ajattelematon puoli minusta tahtoi alkaa ampumisen. Mielessäni sykki että saattaisimme saada käyttöömme ehjän kopterin! Silläkös olisi nopea pyyhkäistä kotiin, hymyilin itsekseni. Tosin emme kumpikaan osanneet sellaista lentää. Ja ajatus lähteä sellaisen pilotin kyytiin joka ei tiennyt mitä teki, tuntui vähintäänkin epäilyttävältä.
Sotilaat polttivat maassa tupakat ja nakkasivat Rättivaaran kiväärin kopteriin. Sitten he hyppivät yksitellen kyytiin ja kopteri nousi ilmaan. Se teki yhden laajan kaarroksen aukon yllä kunnes katosi sinne mistä oli tullutkin.
- Huh,huh! Tommi huokasi ja tyrkkäsi lakin takaraivolleen.
- Läheltä liippasi, myönsin. - Mutta tuskin tulevat enää tähän suuntaan, lisäsin.
Nousimme ylös ja lähdimme kävellä lintostamaan niin että aurinko jäi selkämme taakse. Pysähdyimme välillä ryyppäämään puroista vettä, onneksi sentään niitä Suomen maassa riitti.
Aurinko oli laskenut jo ajat sitten kun pysähdyimme taas yhden laiskasti virtaavan puron törmälle ja joimme siitä suoraan huulillamme. Sen jälkeen istuimme puron korkealle törmälle lepäämään ja katselimme ympärillemme.
- Missähän nytki ollaan? Tommi mietti.
- Sama kysymys vaivasi itseänkin, mutta maantieto ei ollut ihan parhaita puoliani enkä osannut arvata mitään. Sen tiesin että nyt olimme lähempänä kotia kuin aamulla.
- Oisko kävelty joku kaksi- kolmekymmentä kilometriä länteen, mutkineen? Veikkasin.
- Niin aika vauhdilla me on tultu ja varmasti kävellään päivässä yksi viisikymmentä kilometriä... Vielä, Tommi lisäsi.
Tiesin mitä Tommi tarkoitti sanalla "vielä". Sitä että olimme voimissamme, eikä meillä ollut kantamuksia. Mutta entäs kun voimamme hupenisivat, jos emme saisi ruokaa?
- Niin saattaapa olla että meiltä jää kotiin asti nostelematta tämä taival jos ei ruokaa mistään saada...
- Kai me jotain keksitään! Ei voi Suomesta niin vähissä ruoka olla! Tommi tenhotti.
Laitoin pitkäkseni, koska puron törmä tuntui kuivalta. Edellisvuotinen heinä kahisi allani ja linnut lauloivat. Tunsin mielihyvää että sentään kesä oli vastassa. Olin varma että pääsisimme kotiin, ennemmin tai myöhemmin, kunhan vain saisimme jostain ruokaa.
Katsoin sinisellä taivaalla hitaasti lipuvia pilviä. Muistelin sitä kun me lapsena olimme aina arvuutelleet toisiltamme mitä mikäkin pilvi muistutti. Yleensä ne muistuttivat aina jotakin. Tommi ajatteli ilmeisesti samaa, koska ällisteli hänkin taivaalle ja kysyi hetken päästä;
- Eikö näytäkki ihan laivalta tuo pilvi?
Tiesin mitä pilveä Tommi tarkoitti. Se näytti tosiaan höyrylaivalta.
- Ihan niinkuin savuakin tulis tuosta piipusta, katoppas! Lisäsin ja osoitin taivaalle.
- Niin, Tommi ynähti.
Olimme hetken vaiti ja katselimme taivaalle. Sitten taitoin itseni istumaan ja totesin selvän asian;
- Nälkähän tuo alkaa olla.
- Sama vika, Tommi myönsi ja nosti ylävartalonsa kyynärpäätä vasten. Jatkoi sitten kiukkuisella äänellä; - Pahus kun ei oo vielä edes marjoja!
- No niillä me ei kuule pitkälle pötkittäs! Kyllä meidän on ihan oikeetaki ruokaa saatava.
- No olis ne kuitenkin lisänä, Tommi väitti.
- Perkele ne äijät on löydettävä ja heti! Perätalo meuhkasi.
Hän otti viinapullon käteensä, joka vapisi taudin lisäksi nyt myös kiukusta ja kaatoi lasiin. Nestettä läikkyi pöydälle, mutta Perätalo ei antanut sen haitata.
- Me kyllä teimme parhaamme Herra majuri. Emme käsitä minne ne ovat saattaneet piiloutua! Etsintöjä johtamaan määrätty nuori vänrikki selitti.
- Turpa kiinni! Turha tulla minulle mitään selittämään! Selittäkää sitten kun Vuoren veljekset ovat tässä edessäni! Ja minä lupaan teille vänrikki, että jos he eivät ilmesty siihen pian niin teidän tulee käymään huonosti! Perätalo karjui naama punaisena. Hän ryyppäsi lasin tyhjäksi, paiskasi sen pöytään ja alkoi täyttää piippuaan. Tupakan rouheita varisi lattialle kun hän jatkoi normaalilla puheäänellä;
- Minä lupasin niille hyvän tehtävän ja ne pettivät minut. Pettäjiäni kohtaan en tule olemaan kovinkaan armollinen.
Vänrikki kuunteli hiljaa. Perätalo paineli peukalollaan tupakat piippuun ja sytytti sen. Tulitikku ei meinannut millään osua rouheisiin, mutta lopulta käsi vakautui sen verran että hän puhui paksujen savujen mukana;
- Minä teen teistä luutnantin mikäli tihutyöntekijät löytyvät. Voitte poistua.
Vänrikki kopsautti asennon ja lähti.
Perätalo nojautui tuoliinsa ja imi piippua. Häntä mietitytti äskettäin tuotu uutinen paosta. Työhön komennettu vankiosasto oli kokonaisuudessaan paennut. Useita vankeja oli saatu ammutuksi, mutta paljon oli vielä teillä tietymättömillä. Leiriin oli kuultu laukauksia ja kun miehet olivat kerinneet paikalle ei vangeista ollut näkynyt jälkeäkään. Montun reunalla oli maannut kaksi vartiomiestä kuolleena ja osaston johtaja luutnantti Räty pahasti haavoittuneena montussa. Räty oli kuljetettu nopeasti leiriin hoidettavaksi. Matkalla hän oli ollut sen verran tajuissaan, että oli kyennyt kertomaan Vuoren veljesten olleen tihutyön takana. Nyt Räty kamppaili hengestään leirin sairastuvalla.
