https://franskedes.wordpress.com/2011/02
Piha oli kesällä lämmin ja aurinkoinen mutta loppusyksyllä useimmiten lohduton ja tuulinen. Pihapiiriä reunustivat harmaat hirsirakennukset. Vanha perinteinen Etelä-Pohjalainen tuparakennus, jauhoaitta eli puori ja vanha saunarakennus, joka palveli enää lähinnä romuvarastona. Lisäksi oli kivirunkoinen pärekattoinen navettarakennus, johon kuului navettakeittiö; kyökki. Kyökin yhteyteen oli rakennettu uusi sauna. Navettarakennus jatkui isolla heinäladolla. Heinäladon pihanpuoleiselle sivulle oli rakennettu talli hevoskärryille ja työkoneille ja nykyisin se tarjosi suojan pienelle punaiselle Valmet-merkkiselle traktorille. Hieman navetan yläpuolella mäessä sijaitsi hevostalli. Tallin sisällä oli erotettu lautaseinällä pieni tila kanalalle. Kanalan puoleiselle ulkoseinälle oli puhkaistu hirsiseinään aukko ja laudoista oli rakennuttu ramppi kanojen kulkea tallin ja navetan väliselle tunkiolle. Aukon sai suljettua luukulla. Tallin yhteyteen oli myös rakennettu lautarakenteinen kaksireikäinen huussi. Suuri tuomi ja komea iso koivu reunustivat pihapiiriä. Vähän etäämpänä oli puuliiteri, missä oli myös talon ajokoiralla koppi. Liiterin seinässä koiralla oli kulkuaukko ja pitkä juoksuvaijeri lähti seinästä aukon yläpuolelta kohti metsän ensimmäisiä puita. Pihan keskustassa oli kivillä kehystetty kukkapenkki, joka kukoisti kesällä ja siinä kasvoi myös lähes tuvan korkuinen hajuhernepensas. Vanha myllynkivi oli pyöritelty koristeeksi kukkapenkin keskustaan. Lähelle pihan keskustaa oli kaivettu myös vesikaivo. Kaivo oli syvä ja sen kylmä ja kirkas vesi pulppusi sinne suoraan maanalaisesta lähteestä.
Vanhus istui selkä aitan seinää vasten ja katseli tarkasti kohti metsän reunaa. Tästä näkyi hyvin puuliiteri ja sen edusta. Koiran hihna roikkui katkenneena juoksuvaijerin varassa. Koira, Raju, virui kauempana verisenä ja hiljaa inuen tuskin hengissä. -Karhu, sanoi vanhus ääneen itselleen. Siellä missä koiran juoksuvaijeri loppui keskenkasvuiseen mäntyyn oli aidassa aukko. Tai oikeastaan aitaa oli laossa useiden metrien matkalta; piikkilanka oli poikki ja ainakin kolme aidan seivästä oli katkennut aivan maanrajasta. Vanhus ei ollut mennyt heti katsomaan kuinka pahasti koira oli loukkaantunut, koska näki jonkun kookkaan hahmon olevan vielä sisällä puuladossa. Hirsien välisistä raoista näkyi kuinka tumma varjo liikkui levottomasti edestakaisin. – kuin vaanien , ajatteli vanhus. Hän mietti miten ihmeessä karhu oli päässyt sisälle liiteriin pienestä aukosta, joka oli tehty varta vasten koiran kuljettavaksi. Kuului varisten raakkumista, jossain kauempana möykkäsi moottorisaha ja tuulen ääni suhisi metsänrannan korkeiden havupuiden latvoissa. Koiran vaimea inuminen oli kuultavissa juuri ja juuri. Puuliiterin sisällä oleva hahmo ei päästänyt ääntäkään.
Samalla kun vanhus suoristautui ja kääntyi hakeakseen metsästyskiväärin tuvasta, päästi koira viimeisen valittavan huutonsa. Monta muistoa vilahti alakuloisen vanhan miehen mielessä. Ajokoiran riemun ulvahdus talvisella metsästysreissulla, kun se oli löytänyt jäniksen makuuksilta peltojen välisestä ojasta. Rakas metsästyskumppani nukkumassa nuotion lämmössä pidemmän metsästysreissun taukotulilla. Kyynel ei kostuttanut silmäkulmaa mutta mielen valtasi alakulo ja haikeus. Taas yksi etappi oli ohi hänen elämässään. Nopeasti alakulo vaihtui vihaksi hänen kävellessä kohti tuvan ulko -ovea. Pihasepeli rasahteli hänen nahkasaappaittensa alla askelten ollessa nyt ripeät, ripeämmät kuin vuosiin. Hän riuhtaisi tuvan oven auki ja astui porstuaan, jonka seinään isketyissä sepän takomissa nauloissa roikkuivat talon metsästysaseet. Vanhus hylkäsi ajatuksen ottaa metsästyskiväärin ja valitsi sen sijaan Remington-merkkisen puoliautomaattisen pumppuhaulikon. Hän otti eteispiirongin laatikosta kourallisen haulikonpanoksia, joista yksi oli täyteispanos, jota oli pitänyt aina mukanaan metsästysreissuillaan suurpetojen varalta. Täyteispanoksessa oli yksi iso hauli ja läheltä ammuttuna se pysäyttäisi jopa karhun. Hän latasi tottuneesti haulikon painamalla panokset haulikon alaosasta liipaisinkaaren edessä olevasta reiästä sisään yksitellen ja sen jälkeen yhdellä rivakalla pumppausliikkeellä panos meni piippuun laukaisuvalmiiksi. Vanhus kytki aseen varmistimen pois ja lähti määrätietoisesti kohti puuliiteriä.
Kävellessään pihan yli hän huomasi kuinka hiljaista oli. Variksetkin olivat lentäneet jonnekin kauemmaksi ja tuuli oli laantunut. Ilma oli myös muuttunut jollakin tavalla valoisammaksi ja auringon lämpö tuntui selässä . Kaikki tuntui yhtäkkiä rauhalliselta ja oli kuin mitään vaaraa ei olisi koskaan ollutkaan. Koira makasi kuin nukkuvana liiterin vasemmalla puolella kiveä vasten auringossa. Turkissa ei näkynyt jälkiä väkivaltaisesta kuolemasta. Liiteri oli tyhjä. Mutta vaaran tunne palasi taas, kun kun hän katsoi katkenneeseen juoksuhihnaan ja kaadettuun aitaan. Maassa näkyi sekaisin koiran ja isomman eläimen jalanjälkiä. Varmasti ei voinut tunnistaa kuuluivatko isommat kynsien jättämiin painaumiin päättyvät jäljet karhulle vai isokokoiselle ajokoiralle.Veriroiskeita näkyi myös kamppailupaikan ympäristön kivien kyljissä. Vanhus laittoi aseen hihnasta olalleen ja nosti kuolleen koiran syliinsä ja kantoi sen pihaan. Hän asetti haulikon nojaamaan talon seinustaan. Vanhasta saunasta hän haki risaisen maton, johon kietoi koiran ruumiin. Lapio löytyi navetan seinustalta. Hän hautasi koiran pihatuomen juureen pehmeään multaan. Vain pieni kumpu jäi merkiksi koiran haudasta. Pian sekin tasaantuisi eikä sitä enää erottaisi ympäristöstään. Nyt Vanhus oli kokonaan yksin eikä hänellä ollut enää ketään. Selkä kumarassa vanhus käveli sisälle tupaan. Uppoutuneena ajatuksiinsa hän pumppasi haulikosta panokset isoon kouraansa ja laittoi ne porstuan lipaston laatikkoon. Aseen hän ripusti takaisin naulaan roikkumaan.
Koko loppupäivä kului kuin unessa.Turtumus oli vallannut hänen mielensä eikä hän kyennyt oikein käsittelemään aamun tapahtumia. Mieli koitti ymmärtää mitä edellisyönä tai aamun tunteina oli oikeasti tapahtunut. Miksei hän ollut herännyt aidan rikkoutumisen tai koiran kuolinkamppailun aiheuttamiin ääniin? Hän muisti ainoastaan kovan tuulen kohinan puiden latvoissa ja talon nurkissa ennen nukahtamistaan edellisiltana. Vanhus syytti itseään, koska ajatteli että olisi voinut pelastaa koiran jos olisi herännyt ajoissa. Hän söi vaatimattoman lounaan vasta myöhemmin iltapäivällä; perunoita, suolakalaa ja ruisleipää ja kävi sitten päivälevolle. Kauaa hän ei kuitenkaan kyennyt pysymään paikoillaan vaan nousi jalkeille ja käveli mietteissään ulos tuvasta. Kuin unissakävelijä , jälkeenpäin hän ei olisi kysyttäessä muistanut mitä oli tehnyt, hän käveli tallille avasi oven ja katseli mitään näkemättä tyhjää hevostallia. Hän sulki oven ja avasi sitten kanalan oven. Tunkkainen haju iski vastaan tyhjästä kanalasta. Kanalasta ei kuulunut kanojen kotkotusta eikä yhtään munaa löytyisi enää pesistä. Seuraavaksi hän käveli navetan ovelle ja avasi sen. Vanha kivinavetta oli tyhjä ja hiljainen. Auringon valo siivilöityi likaisesta ikkunasta ja valaisi tyhjät karsinat. Hän sulki oven ja kääntyi oikealle ja avasi vielä seuraavan oven ja astui sisään kyökkiin. Navettakeittiön ovi jäi roikkumaan saranoidensa varassa. Vanha kivinavetta oli joskus roudan aikaan notkahtanut rakennuksen siitä päästä hieman alemmaksi ja siitä lähtien ovi retkahti aina selälleen avatessa ja ovea oli nostettava voimalla kahvasta ylöspäin kiinni laitettaessa. Kyökissä oli oviaukosta vasemmalla puolella seinään muurattu vesiallas maitotonkkien jäähdyttämistä varten. Altaaseen oli pumpattu kylmä vesi suoraan pihan kaivosta mutta ruosteinen käsipumppu ei toiminut enää. Vastakkaisella seinustalla oli lämmitettävä iso vesipata. Vesipata oli ollut käyttämättömänä sen jälkeen kun vanhus oli hankkinut saunaan uuden vesisäiliöllä varustetun kiukaan. Kyökin nurkassa lojui vielä lypsyastioita ja maitotonkka ja muuta tarpeettomaksi jäänyttä karjanhoitoon ja lypsymaidon jalostamiseen tarvittua tavaraa; siivilöitä, kannuja ja muuta sellaista. Jo usean vuoden ajan hänellä oli aikomuksena kuljettaa tarpeettomat romut kaatopaikalle pitäjän rajalle, mutta traktori ei ollut suostunut käynnistymään enää vuosiin ja sen korjaaminenkin oli jäänyt tekemättä.
Kyökistä avautui ovi suoraan saunan puolelle. Saunan lattialla oli valmiina sylyksellinen koivuklapeja. Hän täytti kiukaan pesän puilla, repi vähän tuohta sytykkeeksi ja raapaisi tulitikun palamaan. Ensimmäisen sytytetyn tikun pientä liekkiä hän tuijotti tyhjin silmin kunnes liekki tapasi sormenpäät ja refleksi avasi sormien otteen. Tulitikku putosi kostealle betonilattialle hiljaa sihahtaen. Toisella tikulla hän sytytti tuohen palamaan ja laittoi sen pesään puiden väliin. Hän sulki pesäluukun ja istui hetkeksi saunajakkaralle kuuntelemaan tulen ääntä puiden alkaessa palamaan. Kohta hän nousi ja haki puuliiteristä lisää puita ja pudotti ne sylistään kiukaan viereen lattialle missä oli jo ennestään puista tullutta roskaa. Sitten hän otti lauteilta kaksi vesiämpäriä ja haki kaivosta vettä. Hän täytti kiukaan vesisäiliön ja palasi tupaan odottelemaan saunan lämpiämistä.
Rentouttavissa löylyissä voi antaa mielen tyhjentyä kaikenlaisista turhista ajatuksista, jotka estävät näkemästä omaan sisimpäänsä rauhassa . Sauna on ehkä parhaita paikkoja tuohon transsinkaltaiseen tilaan pääsemiseksi. Kova löylynheitto auttaa sekin rentoutumaan mutta taitavasti löylyjä jaksottamalla saattaa päästä täydellisen rentoutuneeseen mielentilaan.
Vanha mies riisuutui tuvassa ja asetti vaatteensa keinutuolin selkämykselle, hän kietoi pyyhkeen lanteilleen ja otti olutpullon jääkaapista. Paljain jaloin hän käveli alkusyksyisen pihamaan poikki. Teräväreunainen sepelimurske pihamaalla teki paljaaseen jalkapohjaan kipeää ja askelta joutui hiukan keventämään. Hän huomasi ilman olevan tyyni ja leuto ja havaitsi kuinka parvi pikkulintuja oli vallannut pihan puut. Satojen tiaisten ja punarintojen tirskunta ja siritys saatteli häntä saunalle.
Kiukaan kihahdus silloin tällöin ja tulen ääni kiukaan pesässä olivat ainoat äänet pitkään aikaan mitä korva erotti. Mieleen tulivat lapsuuden saunassa käynnit. Mitään ikävää tai pahaa muistoa ei ollut vanhukselle jäänyt mieleen lapsuuden saunahetkistä.
Myöhemmin tuvassa saunasta tultuaan hän otti jääkaapista olutpullon ja avasi sen seisaaltaan jääkaapin edessä. Hän istuutui tuvan keskellä olevaan keinutuoliin, joka oli käännettynä nurkassa olevaa televisiota kohti. Televisio oli kiinni ja sen ruudusta heijastui hieman vääristynyt kuva tuvasta ja vanhasta miehestä , joka istui keinutuolissa olutpullo kädessään pyyhe lanteillaan ja selkänojalle asetetut vaatteet pään takana niskatukena. Mies istui pitkään ottamatta pullosta kulaustakaan. Oli hiljaista mutta ei täysin; oli alkanut taas tuulla. Nyt oli jo hämärämpää ja jokin sisimmässä aavisti että tuuli yltyisi vielä ja kun ilta vaihtuisi yön pimeään tulisi myrsky. Tuuli heitti välillä sadepisaroita ikkunaan. Ääni kuulosti siltä kuin joku naputtelisi sormenpäillään lasia vasten. Yläkerran ikkunoista kuului välillä terävämpi napautus ja kolahdus. Talon päädyssä kasvavan vaahteran oksat ylettyivät seinään asti. Puun oksat ulottuivat talon ulkoseinään ja raapivat seinää ja ikkunoita. Aamun tapahtumat palasivat mieleen uudelleen ja sama apea tunne kuin oli tullut välittömästi koiran hautaamisen jälkeen valtasi jälleen hänen mielensä. Ja väsymys. Hän istui vielä tovin keinutuolissa juoden hiljakseen olutpullon tyhjäksi, nousi sitten ja sammutti tuvasta valot ja kävi nukkumaan tuvan seinustalla olevaan vanhaan puusänkyyn.
Yö oli musta ja tuuli kohisi tasaisesti talon ikkunoita vasten. Vanhus nukkui raskaasti koko yön ja heräsi aamulla kun oli vielä pimeää. Päivä alkoi normaalisti eikä mitään erityistä tapahtunut. Päivällä hän kävi korjaamassa aidan puuliiterin takaa. Mitään uusia jälkiä ei löytynyt karhun –karhu se oli, uudesta käynnistä ihmisasutuksen lähellä ja syksy jatkoi etenemistään kohti talvea alakuloisena ja harmaana.
Frans Kedes
Frans Kedes kuuli omituisen tarinan keskiolutkuppilassa. Huolimatta tuolloisesta humalatilastaan hän muisti tarinan vielä selvästi. Kuppila sijaitsi kymmenen minuutin kävelymatkan etäisyydellä Frans Kedeksen asunnolta. Se oli tavallinen lähiökuppila kanta-asiakkaineen ja harvoine satunnaisine pistäytyjineen. Frans Kedes kävi pubissa lähes päivittäin nyt kun hänet oli lomautettu testaajan tehtävistä tehtaasta, joka valmistaa Nokialle piirikortteja . Toimintaa oli siirretty ulkomaille ja monia toimintoja oli ulkoistettu pienemmille alihankkijoille.
Edellisenä iltana , perjantaina, oli baarissa ollut tungosta. Kanta-asiakkaitten lisäksi sisään oli pöllähtänyt joku polttariporukka ja seurue virkamiehiä läheisestä virastorakennuksesta salkut käsissään; mustia pikkutakkeja ja jakkuhameita. Baaritiskin edessä oli tungosta ja olutta hakeakseen piti tunkea ihmismuurin läpi. Baaritiskin takana huhki kaksi tarjoilijaa yrittäen saada jotenkuten first in first out -periaatteella olutta tiskin eteen pakkaantuneelle porukalle. Frans Kedes oli istunut jo pitkään yksikseen hieman sivummalla olevassa pöydässä. Tuopin pari juotuaan hän oli käväissyt WC:ssä. Palattuaan takaisin pöytään hän huomasi saaneensa seuraa. Kolme miestä oli väitellyt kovaäänisesti, kun Frans Kedes oli saapunut paikalle mutta väittely oli hiljennyt hiljaiseksi puheluksi, kun hän oli istuutunut alas. Yksi uusista pöytäkumppaneista oli pukeutunut silmiinpistävän tyylikkäästi vaaleaan kokopukuun ja mustiin kiiltonahkaisiin kenkiin ja hänen hiuksensa oli kammattu huolellisesti hiusvahalla taaksepäin. Kaksi muuta miestä näyttivät olevan normaalia baarikarjaa farmarihousuineen ja lenkkitossuineen, molemmat näyttivät löytäneen lisäksi samanlaiset ulkoilutakit jostain alennusmyynnistä. Tyylikkäästi pukeutunut mies oli vanhempi kuin seuralaisensa. Toinen nuoremmista miehistä kävi hakemassa juotavaa tiskiltä ja hän asetti hienosti pukeutuneen miehen eteen pienen tuopin tummaa olutta. Itselleen ja kaverilleen hän oli tuonut tiskiltä normituopilliset “ruskeaa vettä”. Otettuaan kulauksen tummaa olutta oli pukumies alkanut kertoa tarinaa hiljaisella äänellä. Vaikka baarissa oli kaoottinen hälinä ja pukumiehen ääni oli ollut hiljainen , muisti Frans Kedes jälkeenpäin lähes sanalleen mitä mies oli puhunut. Tarina kertoi vierailusta Etelä-Pohjalaiselle syrjäseudulle, missä pitkät mustat pellot päättyivät synkkään kuusimetsään.
Mies kertoi harrastavansa patikointia. Hän oli ollut edellisvuonna patikoimassa P…joki- nimisellä paikkakunnalla. Häneen oli tehnyt vaikutuksen loppusyksyn raaka sää ja paikkakunnan karu maisema. Kynnetyt pellot olivat mustia ja tuntuivat huokuvan karua voimaa. Näkymä nosti mieleen automatkalla radiossa soitetun kappaleen , jossa laulettiin että “…maa on voimaa/ maa on voimaa/ kuka onnistuu/ sen omaksensa saa /…maa”. Niin hän sen ainakin muisti.
Vaaleapukuisen miehen tarina
Kynnetyt pellot olivat mustia ja tuntui kuin niistä todellakin olisi huokunut jotain outoa, karua, voimaa. Jos olisi ollut paljain jaloin niin ehkä silloin olisi tuntenut voiman nousevan syvältä mullasta jalkapohjiin. Tuuli oli kova ja taivaalta satava räntäinen lumi tuntui jäisen kylmänä kasvoilla. Tuntui kuin kylmä olisi mennyt ihon alle luihin saakka. Kylmän tunne sai lihakset värisemään selässä, hartioilla ja käsivarsilla. Retken tarkoitus oli ollut pohjoisen luonnon karuuden kokeminen loppusyksyn säässä mutta marraskuinen räntäsade oli yllättänyt kaupunkielämään tottuneen miehen koleudellaan ja armottomuudellaan. Jos jostain syystä hän tähän tuupertuisi niin ensimmäisenä ruumiin löytäisi, ei niinkään auttava toinen ihminen kuin nälkäinen varis tai kettu tai joku muu metsän elävä. Täällä luonto tuntui olevan läsnä voimakkaammin kuin missään muualla missä hän oli käynyt aiemmin. Vaelluskenkien pohjiin paakkuuntunut savi ja multa sai tuntemaan kuin maan vetovoima olisi tällä kohtaa voimakkaampi kuin muualla. Ruoho oli jo kuollutta , kellertävää. Lehtipuut peltojen välisissä kivisissä saarekkeissa näyttivät alistuneilta kuolemaansa harvoine ruskettuneine lehtineen ja mustine oksineen ja jopa ikivihreät suuret kuuset metsän laidalla näyttivät jollakin surullisella tavalla tästä maailmasta jo luopuneilta. Kaiken kaikkiaan koko maisema huokui alistumista, kuin jokin vieras musertava voima olisi sen saanut aikaan. Voimakkaana mieleen tuli myös ajatus ihmisen pienuudesta tämän maiseman keskellä; saat nyt vielä vähän aikaa elää mutta maa tulee vielä ottamaan omansa takaisin.
Mies taivalsi armottomassa säässä läpi savisten ja mustien peltojen ja lukemattomien peltojen välisten syvien ojien yli ja saapui lopulta synkän kuusimetsän laitaan. Kuuset olivat näyttäneet suurilta peltorivistön toiselta laidalta mutta nämä kuuset kohosivat todellakin korkeuksiin ja niiden oksistot olivat tiheitä saaden aikaan lähes läpipääsemättömältä näyttävän seinämän. Peltoa raivatessa oli pellosta kaivettuja isoja kiviä kieritetty metsän laitaan kasalle. Tässä olisi hyvä paikka istahtaa hetkeksi ja juoda termospullosta kupillinen kuumaa kahvia. Ajatus höyryävästä kahvikupillisesta tuulensuojaisen metsän kupeessa tuntui houkuttelevalta. Hän otti tummanvihreän erärepun selästään ja istahti sopivan muotoiselle kivelle raskaasta tarpomisesta voipuneena. Siinä kahvia juodessaan hän katseli ympärilleen tarkemmin ja huomasi kuinka aarnioituneelta vanhan kuusimetsän pohja näytti. Metsä näyttäytyi yhtäkkiä luotaantyöntävältä aluskasvillisuuden seassa törröttävine lahorunkoineen ja risuineen. Tuo tunne häipyi pian ja kohta metsä jo houkutteli sisäänsä matkaa jatkamaan. Sinne hän myös menisi.
Sammal oli pehmeätä ja joustavaa jalan astua ja kohta kävelyyn tuli pehmeä hypnoottinen rytmi. Edessä jalka tuntui uppoavan syvälle sammaleeseen mutta takana sammalmatto tuntui nostavan jalkaa saaden kävelyn tuntumaan helpolta ja kevyeltä. Jo lyhyen kävelyn jälkeen hiljaisuus oli lähes täydellinen ja kun hän katsoi taakseen eikä peltoja enää näkynyt tuntui kuin metsä oli ottanut hänet sisäänsä. Rytmikäs kävely sammalmatolla tuntui miellyttävältä ja sisäinen tunne vaati häntä kulkemaan yhä syvemmälle metsään. Maasto alkoi nousta selvästikin ja pian edessä nousi lohkareinen jyrkkä kallio. Tässä hän taas istahti hetkeksi alas ja ja katseli ympärilleen. Hän oli tarponut itsensä hikeen ja hänen oli aukaistava takkinsa kokonaan auki. Höyryä nousi villapaidan kaula-aukosta kun hän venytti sitä ja puhalsi viileätä ilmaa paidan kaula-aukosta sisään. Tavallisesti hän liikkui retkillään metsässä hiljakseen havainnoiden ja katsellen luontoa mutta nyt tuntui pakottavaa tarvetta päästä nopeasti eteenpäin kuin ehtiäkseen perille. – Perille minne? , hän ajatteli. Kallio näytti aluksi lohkareiselta ja liian vaaralliselta kiivettäväksi mutta tarkemmin katsottuna eteneminen tulisi olemaan helppoa ilman apuvälineitäkin. Irtokivet ja lohkareet näyttivät paikoilleen asetetuilta ja kaikkialla kasvava sammal ja varpukasvit saivat epätasaisuudet näyttämään askelmilta. Halkeamat kalliossa, siellä täällä kasvavat kituliaat koivut ja kanervat antoivat hyvän avun kiipeämiseen alkumetreillä. Kallio tuntui jalkojen alla varmalta ja tukevalta upottavalla sammaleella tarpomisen jälkeen. Kalliorinteen puolessa välissä kivet alkoivat todellakin muistuttaa rinteeseen tarkoituksella tehdyiltä askelmilta. Kun katsoi vielä tarkemmin hän huomasi kivissä ja kalliossa työkalujen jättämiä jälkiä, kuin hakun iskuja. Hieman jyrkemmässä kohtaa kun hän joutui hapuilemaan otetta seinämästä, alkoi kallioon työstettyjen naarmujen ja kolojen säännöllisyys herättää hänen mielenkiinnon. Hän hapuili laajemmin kallion seinämää ja huomasi että jäljet muodostivat selvästikin säännöllisen kuvion. Kuviointi kulki nauhamaisesti ylöspäin ja se oli alkanut varmaan jo paljon alempaa ennen kuin hän huomasi asian. Jos otti hansikkaan pois kädestä ja kuljetti paljaita sormenpäitä kallioon kaiverretuissa jäljissä, pystyi havaitsemaan kuvioiden muodostavan merkkiryhmiä kuin sanoja pitkässä välimerkittömässä lauseessa. Osa jäljistä oli rapautunut näkymättömiin ajanjaksojen kuluessa. Oli täytynyt kulua tuhansia vuosia siitä kun kallio oli saanut nämä kuvioinnit kylkeensä. Kaiverrukset alkoivat nauhamaisena kuviona ja tässä kohdassa kuviot peittivät noin neliömetrin kokoisen alueen. Suuri osa oli hukkunut sammaleiden peittoon. Hiki valui noroina miehen selässä kastellen paidanselkämyksen, kun hän repi sammalta irti kalliosta saadakseen näkyviin koko kuvioinnin. –Hieroglyfejä , ei voi olla, sanoi hän itsekseen. Hän tunnusteli taskujaan ja povesta löytyi pieni kierreselkäinen muistivihko ja kuivamustekynä. Kynällä piti sutata kauan puhdasta paperia ennen kuin muste suostui siirtymään kynän kärjestä paperille.Sitten hän alkoi jäljentämään kalliossa olevia merkkejä ja piirroksia paperille.
Tässä vaiheessa kertomusta vaaleapukuinen mies oli näyttänyt pientä kierreselkäistä vihkoaan pöytäseurueelle. Samaan aikaan viereisessä pöydässä oli alkanut humalaisessa seurueessa tappelun nujakka, joka aiheutti sekasortoa täydessä baarissa. Seuranneessa kaaoksessa joku oli horjahtanut vaaleapukuisen miehen päälle ja muistiinpanovihko oli pudonnut maahan ja jonkun potkaisemana se oli lentänyt levyautomaatin alle. Levyautomaatti jatkoi vanhojen iskelmien suoltamista loppumattomalla tarmolla luoden oman mausteensa illan kaoottisuuteen. Vaaleapukuinen mies syöksyi nelinkontin lattialle koittaakseen etsiä pudonnutta vihkoaan mutta sen sijaan että olisi löytänyt vihkon hän sai satunnaisen potkun kasvoihinsa ja hän nousi pidellen verta vuotavaa nenäänsä. Hieno vaalea puku oli hetkessä muuttunut sottaiseksi oluen ja lattialle heiteltyjen nuuskamällien ja ties minkä muun lian päällä kontatessa.Nenästä tipahtelevaa verta oli myös puvun rintamuksella. Baarin perälle rynnännyt turboahdettu ovimies ei ollut kauaa viitsinyt arpoa rähinän aloittajaa, vaan riipaisi enempää kyselemättä vaaleapukuisen miehen syleilyynsä ja väänsi tämän vasemman käden selän taakse ja lähti retuuttamaan hölmistynyttä miestä ulko-ovea kohden. Tässä vaiheessa Frans Kedes oli huomannut olevansa jo tarpeeksi humalassa ja lähti toikkaroimaan kotiinsa, joka sijaitsi kahden korttelin päässä olevassa isossa betonisessa kerrostalossa.
Seuraavana aamuna herätessään Frans Kedes muisti koko eilisen illan tapahtumat selvästi. Hänen tajuntaansa oli piirtynyt tarkka mielikuva siitä minne vanhan miehen muistivihko oli lattialla luisunut. Hän päätti päivemmällä käydä tarkistamassa asian. Sängystä nouseminen vain tuntui nyt tuottavan huomattavia vaikeuksia. Seinät liikkuivat hurjaa vauhtia poispäin eikä katsetta pystynyt kohdistamaan tarkasti minnekään. Kun katseen yritti kohdistaa katossa olevaan plafondiin tuntui sänky keinuvan kuin meren aalloilla. Ensimmäinen pahoinvointiaalto ei saanut aikaan kuin kouristuksen ja vähän yökkäilyä. Vessaan oli päästävä nopeasti. Vaivalloisten aamutoimien jälkeen tuli vaivalloinen aamiainen. Frans Kedes muisti teetä keittäessään sanonnan, että teen pitäisi krapula-aamuna olla niin vahvaa että se pistäisi ihmisen haukkumaan. Ensimmäinen kulaus lämmintä makeaa teetä pisti todellakin haukkumaan. Vessassa yökkäillessään hän teki lujan päätöksen ryhdistäytyä ja ettei enää koskaan joisi liikaa. Puolipökerryksissä ja pää kuin hammaslääkärin puudutuksen jäljiltä hän puki ulkoiluvaatteet yllensä ja lähti ulos kävelemään ja suuntasi kohti liikekeskusta. Liikekeskukseen oli lähiön valmistuessa suunniteltu kaikki peruspalvelut. Sieltä löytyi terveyskeskus, kirjasto, sosiaalitoimisto, Posti ja parturipalvelut. Kunnan yhdistäessä toimintojaan terveyskeskus oli supistunut vastaanottotiskiksi ja pariksi pieneksi huoneeksi, joissa lääkärit ottivat vastaan. Tyhjilleen jääneeseen tilaan muutti maahanmuuttotoimisto, joka toimi myös majoitustilana maahanmuuttajille jotka eivät vielä olleet saaneet oleskelulupaa. Posti alkoi liikeyhtiöksi ja globaalissa huumassa muutti nimensä ITELLAksi ja keskittäessään ja hajauttaessaan toimintojaan ITELLA totesi myös tämän lähiön konttorin käyneen tarpeettomaksi. Vanhaan ITELLAN konttoriin oli tehty “seurusteluravintola”, rakennuksessa oli jäänyt vielä pieni pankin avokonttori, pizzeria ja Siwa. Kello oli kymmenen aamupäivällä Frans Kedeksen avatessa pubin oven. Hän otti oluttuopin tiskiltä ja käveli peremmälle ja istahti levyautomaatin viereen. Muistiinpanovihko oli jäänyt selkämyksen kierteistä kiinni levyautomaatin ja lattian väliseen rakoon. Ajattelematta sen kummemmin katseliko kukaan hän kumartui ja kiskaisi lujasti levyautomaatin alle kiilautuneen vihkon itselleen.
H.P Lovecraft kääntyilee haudassaan
Frans Kedes käänteli hajamielisenä vaaleapukuisen miehen pudottamaa muistivihkoa. Hän joi kylmää olutta ja katseli välillä ympärilleen hajamielisenä. Pubi oli alkanut täyttymään oloaan kylmällä oluella loiventavista kanta-asiakkaista. Krapula alkoi hellittämään ja maailma näyttäytyi jälleen värillisenä. Olut teki näin tehtävänsä. Juotuaan tuopin loppuun hän nousi pöydästä, tervehti baarimikkoa lähtiessään ja lähti taas kohti kotiaan. Menomatkalla hän otti vielä pizzeriasta metvurstipitsan mukaansa. Kun hän pääsi kotiin pitsan ruokaisa tuoksu vei kaiken huomion ja kaikki muu unohtui hetkeksi. Syötyään ja juotuaan ison lasin kylmää maitoa päälle hän muisti jälleen vihon, jonka oli poiminut baarin lattialta. Frans Kedes haki vihkon eteisen naulakossa roikkuvan ulkoilutakin taskusta ja istahti takaisin keittiön pöydän ääreen. Hän selaili muistiinpanovihkoa kunnes löysi outoja merkkejä täynnä olevat sivut. Vaaleapukuinen mies oli piirtänyt yhdelle sivulle 42 erilaista merkkiä. Oli ehkä liian helppoa olettaa piirrosmerkkien olevan jonkinlaisen vanhan, “muinaisen”, kielen kirjoitusmerkkejä. – höpö höpö, sanoi Frans Kedes hiljaa. Tosiasiassa kuviot olisivat kuitenkin jonkun ajankulukseen tekemiä muka-kirjaimia, jotka eivät tarkoittaisi yhtään mitään. Muistivihkon alkupuolella olevat vanhan miehen muistiinpanot koostuvat lastenloruilta näyttävistä runonpätkistä ja arkisten asioiden ylöskirjaamisista. Joidenkin sivujen keskellä oli kömpelösti piirrettyjä ihmishahmoja. Joillekin hahmoille oli piirretty liian isot kädet ja joissakin kasvot oli sutattu niin ettei näkynyt kuin mustana tapittavat silmät. –Selvästikin hullulle rakas pieni muistikirja, ajatteli Frans Kedes itsekseen. Juodessaan keittämäänsä kahvia Frans Kedes piirteli vihkossa olevia merkkejä sanomalehden reunukseen. Merkit näyttivät todellakin muistuttavan etäisesti jonkinlaiselta nuolenpääkirjoituksen ja arabiankielen kirjainmerkkien sekoitukselta. Joihinkin merkkeihin oli piirretty ylä- tai alapuolelle silmä tai avoinna oleva kämmen tai joku muu symboli. Joissakin kuvissa silmä oli kiinni ja joissakin se näytti tuijottavan aukinaisena. Hän joi kahvinsa loppuun ja nousi laittaakseen kahvimukin tiskialtaaseen toisten tiskausta odottavien astioiden sekaan kun päänsärky alkoi. Tätä Frans Kedes oli alitajuisesti odottanut koko aamupäivän ja luuli jo ettei vanha tuttava tulisikaan vieraaksi niin kuin aina seuraavana aamuna baari-illan jälkeen. Hän otti keittiön kaapista tutun pienen punasinisen askin ja napsautti sieltä kapselin kämmenelleen. Kulauksella vettä kapseli meni kurkusta alas. Hän katsoi olevan parasta käydä olohuoneen sohvalle pitkäkseen odottamaan särkylääkkeen vaikutusta. Oikaistessaan itsensä hyvään asentoon sohvan pehmeään syliin hän nukahti lähes välittömästi. Juuri ennen nukahtamistaan, juuri unen ja valveen hämärällä rajalla Frans Kedes kuuli jonkun sanovan selvällä puheäänellä, – Me hiivimme keralla varjojen / me lupaamme pitkää yötä. Ennen vaipumistaan syvään uneen Frans Kedes sanoi itse lujalla äänellä: ”Me saavumme pimeyden myötä”. Tämä lause jäi kaikumaan mielen sopukoihin koko alkavan painajaisunen ajaksi.
Unessaan hän istui keittiöpöydän ääressä tutkimassa vaaleapukuisen miehen muistikirjaa. Hänellä oli esillä aukeama, jonka vasemmalla puolella oli kalliosta jäljennettyjen merkkien jono ja oikealla oli tutut aakkoset kirjoitettu päällekkäin, niiden jatkoksi oli vielä piirretty roomalaiset numerot yhdestä kymmeneen ja luvut sata ja tuhat. Sanomalehden sivulle tekstien päälle oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla sanoja, jotka muodostivat lauseen: PH´NGLUI MGLW´NAFH CTHULHU R´LYEH FHTAGN . Unessa pöydän ääressä istuva Frans Kedes lausui tuon lauseen selvästi ääntäen. Katon rajasta päältäpäin katsova Frans Kedes ihmetteli oman uniminänsä teatraalisuutta ja kasvojen vääristynyttä ilmettä. Unen Frans Kedes nousi pöydästä ja käveli kohti ulko-ovea, hän aukaisi oven ja astui pimeään …
Katsellessaan ympärilleen hän huomasi ettei ollut täysin pimeää. Hämärässä hän totesi tulleensa jonkinlaiseen vanhaan hirsirakenteiseen varastoon. Katon rajassa kulki kaksi pitkää ortta joista roikkui ruokatarvikkeita ; rei’istä orteen pujotettuja leipiä, kuivattua lihaa ja kalaa, yrttikimppuja ja paljon muutakin kuten ennen vanhaan oli ollut tapana säilyttää ruokaa pitkän talven varalle. Sivummalla näkyi tynnyreitä; suolatiinuja joissa sianlihaa ja kalaa säilytettiin voimakkaasti suolattuna. Seinähirsien välistä siivilöityvässä valossa hän tutki enemmän ympäristöään. Peremmällä oli laareja viljan säilyttämiseksi, seinustalla oli vanhoja puuvalmisteisia tarvekaluja. Keskellä ruokavaraston lattiaa oli luukku, jossa vetimenä näytti olevan sepän takoma pyöreä hela. Luukun alla oli todennäköisesti maakellari perunoille ja muille juureksille. Ikään kuin Frans Kedes olisi tehnyt niin aikaisemminkin, hän nosti helasta luukun pystyasentoon ja kaatoi sen kumolleen lattialle aukon viereen. Ja tottuneen oloisesti hän astui tikkaiden ensimmäiselle poikkipuulle ja alkoi sitten laskeutua alas pimeään. Alhaalta maakuopasta nouseva etova mädän lihan haju olisi saanut normaalisti krapulaisen Frans Kedeksen oksentamaan mutta nyt hän asteli varmoin ottein alaspäin. Haju oli jotakuinkin samanlainen kuin silloin kun hän oli unohtanut tekemänsä kalakeiton muhimaan kattilaan kannen alle tiskipöydälle muutamaksi päiväksi. Ottaessaan kattilan kannen pois oli löyhkä saanut aikaan välittömän yökkäysreaktion. Vielä muutama askelma ja jalat tapasivat tukevan alustan. Maakellarissa oli täydellisen pimeää. Katsoessaan ylöspäin hän ei erottanut enää aukkoa josta oli juuri tullut. -Oliko joku sulkenut luukun! hädissään hän haparoi pimeässä ympärilleen ja kädet osuivat multaisiin seiniin. Kädet tapasivat seinillä jykevät tukipuut jotka jatkuivat kattoon saakka juuri ja juuri hänen päätään korkeammalle.Käytävän katto oli vuorattu harvalla laudoituksella. Edessäpäin tuntui olevan tyhjää tilaa. Hän päätteli laskeutuneensa jonkinlaiseen tunneliin. Jostain kaukaa edestä kuului säännöllinen vinkuva ja rahiseva ääni, kuin joku vetäisi henkeä pitkään ja raskaasti ja sitten päästäisi ilman hitaasti ja ponnistellen ulos. Ääni muistutti pajassa käytettävien palkeitten ääntä. Tai sitten jokin iso olento hengitti vaivalloisesti edessä päin odottaen Frans Kedeksen kävelevän suoraan ulottuvilleen! Laskeuduttuaan tikapuita pilkkopimeään hän oli ollut niin jännittyneessä mielentilassa, että oli unohtanut mädäntyneen lihan hajun mutta nyt hän huomasi sen taas. Löyhkä tuntui voimistuneen ja voimistui edelleen. Ensimmäiset yökkäykset kouristivat Frans Kedeksen vatsaa ja samaan aikaan hän huomasi myös edestäpäin tulevan äänen voimistuvan. Ääni muuttui kovaksi huohotukseksi ja sitten yllättäen kuului ähkäisy tuskin viidenkään metrin päässä edessä. Joku iso ahtaassa tilassa. Frans Kedes kääntyi ympäri ja etsi kauhuissaan tikapuita mutta käsi tavoitti ainoastaan kosteaa multaa. Pelko jyskytti päässä ja kuivuneessa suussa maistui kirpeä vatsahappo. Pakkohan tikapuut oli tässä olla…
Frans Kedes heräsi olohuoneen sohvalta poski suusta valuneesta kuolasta märkänä. Hän ei muistanut unestaan juuri mitään, joitain epämääräisiä välähdyksiä lukuun ottamatta. Hän nousi sohvalta ja käveli keittiöön juodakseen lasin vettä. Matkalla hän kolhaisi polveaan pöydän kulmaan ja normaalin kirosanan sijasta ainut mitä hänen mieleensä tuli sanottavaksi oli irrallinen lause: “ja me saavumme pimeyden myötä”. Lause jäi pyörimään hänen mieleensä kuin kiusallinen renkutus iskelmäradiosta. Hän ihmetteli missä hän oli tuon lauseen kuullut. Hän laski hajamielisenä vettä pesemättömään kahvimukiinsa ja joi muutaman kulauksen vettä ja palasi takaisin olohuoneeseen. Frans Kedes kävi väsyneenä pitkälleen sohvalle ja juuri ennen nukahtamistaan hän kuuli jonkun sanovan mielessä pyörivän lauseen hitaasti, hiljaa ja selkeästi ja sitten hän oli jälleen unessa välittömästi.
Unessa Frans Kedes seisoi keskellä tyypillistä Skotlannin ylämaiden nummimaisemaa. Oli myöhäinen ilta ja taivaalta satoi märkää lumiräntää. Pimeys oli juuri laskeutumassa. läheisen kumpareen takaa näkyi nuotion loimotusta. Hän kiipesi hieman ylemmäs nähdäkseen paremmin. Ison lepattavan nuotiotulen ympärillä piirissä seisoi hahmoja pitkät hiukset tuulessa hulmuten. Seitsemän miestä seisoi nuotion ympärillä, kuin liekkejä suojaten, kumarassa asennossa kädet hieman levällään. Miehet lausuivat yhteen ääneen jonkinlaista loitsua ja välillä heidän äänensä nousi lähes huudoksi ja silloin Frans Kedes erotti yksittäisiä sanoja tuosta oudosta kulttimenosta. Lopuksi miehet huusivat kolme kertaa lauseen –“Iä! Iä! Tsathoggua!”. Sen jälkeen täydellinen hiljaisuus laskeutui nummimaiseman ylle. Frans Kedes huomasi nyt vasta olevansa sisävaatteissa sukkasillaan ilman kenkiä ja kylmä tuntui yhtäkkiä luissa saakka. Pimeys tiivistyi vielä entisestään niin ettei näkynyt hetkeen kuin nuotion loimuava tuli, jonka kuvajainen jäi näkökenttään vaikka yritti katsoa poispäin. Nuotion loimu muuttui ensin punahehkuiseksi ja sitten se heikkeni nopeasti sinisävyiseksi hohteeksi. Pimeys muuttui lähes käsin kosketeltavaksi, se oli kuin jotain nestemäistä ainetta jota voisi kauhoa kouraansa ja valuttaa sormiensa välistä. Pimeys ei ollut tasaista; se näytti muodostuvan jonkinlaisista tihentymistä jotka olivat hitaassa liikkeessä. Se oli kuin kuin olisi kaadettu mustetta vesiastiaan. Tuulen ulvonta muuttui korvia vihlovaksi vinkunaksi ja siitä vielä taajuuden noustessa ei kuulunut enää mitään. Jostain nuotion sinisen hehkun vierestä kuului älähdys kuin joku olisi juossut pimeässä päin estettä. Samassa kuului hirveä tuskan huuto ja perään surkeaa ulvontaa –kuin sikaa tapettaisiin ,ajatteli Frans Kedes. Mutta tuo huuto oli tuli ihmisestä eikä siasta. Frans Kedes hivuttautui taaksepäin varoen aiheuttamasta mitään ääntä mutta hän kuitenkin huudahti kauhusta ja putosi lähes polvilleen jonkin raskaan tömähtäessä ihan hänen eteensä. Samassa taivaan kokonaan peittäneet paksut sadepilvet raottuivat hiukan ja kuutamon valo pääsi kumottamaan pilvien raosta. Kuun valossa hän näki mitä oli pudonnut melkein hänen varpailleen. Se oli tosiaankin sianpää tai ainakin se ensin näytti siltä. Ennen kuin pilvet peittivät jälleen ainoan valonlähteen Frans Kedes ehti huomata että ruhostaan irrotetussa päässä oli erotettavissa ihmisen piirteitä. Ja kumartuessaan koskettamaan sian päätä hän päästi kauhun huudahduksen sormien koskettaessa kylmenevää velttoa ihmisen poskea. Tähän huudahdukseen hän heräsikin levottomana sydän rinnassa takoen. Olo oli ahdistunut eikä nukkuminen ollut poistanut väsymystä. Frans Kedes laahusti kylpyhuoneeseen tarpeilleen. Siinä käsiä pestessään hän muisti yhtäkkiä äskeisen unensa tapahtumat ja maiseman yksityiskohdat. Nostaessaan katsettaan lavuaarin yllä olevaan peiliin hän pelkäsi, että peilistä katsoisi epäinhimilliset kasvot siansilmineen. Mutta peilistä tuijotti vastaan sama vanha oma naama eikä mikään ollut muuttunut. Kai. Vielä. Loppupäivä lauantaista kului hitaasti lehtiä lukien ja kahvia juoden. Tupakanpolton hän oli jättänyt jo vuosia sitten. Olo parani illansuuhun mennessä täysin ja hän kävi pitkällä kahden tunnin pituisella kävelylenkillä. Kotiin palattuaan hän kävi saunassa. Kylvettyään hän joi pullon olutta ja teki itselleen voileivän. Tuijotettuaan hetken jotain typerän yhdentekevää ohjelmaa televisiosta hän päätti painua pehkuihin. Frans Kedes ehti maata selällään tuskin minuuttiakaan kun tyhjä ja musta uni otti hänet haltuunsa. Krapulaisen lauantaipäivän tapahtumat pyyhkiytyivät yön aikana mielestä ja ne siirtyivät harmaalle alueelle jonnekin muistin reunamille. Sunnuntai ei tehnyt harmaudessa ja mitäänsanomattomuudessaan poikkeusta muista sunnuntaipäivistä yksinäisen miehen elämässä.
– Sama vanha malli , ajatteli Frans Kedes maanantaiaamuna astuessaan ulos asunnostaan. Aamulla oli Firmasta soitettu ja kysytty jos Frans Kedes olisi käytettävissä pienessä projektissa tuotannon puolella. Tämä tiesi kuuden tunnin työpäiviä neljänä päivänä viikossa parin kuukauden ajan. Frans Kedes oli suostunut vaikka hän tiesi ettei rahallisesti kostuisi työstä juurikaan ja tuntui lisäksi että häntä selvästi käytettiin hyväksi, niin kuin käytettiinkin kuten kolmeasataa muutakin tuotannosta lomautettuna olevaa. Bussipysäkki oli ihan Frans Kedeksen kotitalon; kymmenkerroksisen betonikolossin vieressä. Pysäkille kävellessään hän huomasi voimakkaan mädäntyneen lihan hajua muistuttavan löyhkän. -matalapainetta ,kuittasi Frans Kedes mielessään. Linja-autoa ei tarvinnut odottaa kauaa ja kohta hän seisoi kymmenen muun ilmeettömän matkustajan keskellä pitäen kiinni pään yläpuolelta roikkuvasta lenkistä. Seuraavalla pysäkillä vapautui istuinpaikka ihan Frans Kedeksen kohdalla ja hän istahti tympeän näköisen vanhan naisen viereen ja jäi itsekin tympeän näköisenä tuijottamaan edessä istuvan niskaa.
Sille samaiselle pysäkille jäi seisoskelemaan bussikatoksen varjoon hahmo, jolla oli yllään pitkä likaisen harmaa päällystakki. Ihmiset jotka olivat odottaneet bussia, olivat siirtyneet seisomaan katoksen ulkopuolelle miehestä leviävän etovan hajun takia. Harva on elämässään joutunut kokemaan miltä tuoksui juuri parhaaseen mätänemistilaan joutunut ison eläimen tai ihmisen ruumis. Miehestä lemuava haju oli raadon löyhkää. Jos olisi katsonut lähempää myssymäisen lakin ja kaulusten varjostamia kasvoja olisi saattanut kauhukseen huomata kasvonpiirteiden epäinhimillisyyden. Periaatteessa kaikki oli niin kuin pitikin; oli kaksi silmää, kaksi sierainta nenässä ja suu, jota ympäröivät huulet. Mutta silmät olivat sian silmät, korvat olivat paksut ja karkean karvan verhoamat, sieraimet olivat kaksi soikeaa reikää naamassa olevan ulkoneman keskellä silmien alapuolella ja suu oli yksi suora viiva kahden sierainaukon ja loivan leuan keskivaiheilla. Hahmo lähti katoksen suojasta kävelemään kohti isoa kerrostaloa, jossa Frans Kedes asui. Olento meni suoraan D-rapusta sisään ja nousi hissillä kuudenteen kerrokseen. Frans Kedeksen ovelle päästyään olento otti pitkän takkinsa taskusta ison leveäteräisen veitsen, jonka survaisi oven ja karmin väliseen rakoon lukon kohdalta. Samalla olento teki vääntöliikkeen voimalla, jonka tuloksena lukko ja karmissa oleva vastakappale repeytyivät irti kiinnikkeistään ja ovi aukesi. Outo vieras käveli suoraan Frans Kedeksen keittiöön. Keittiön pöydälle pitkätakkinen olento jätti viestin, jossa kerrottiin haluttavan tavata Frans Kedes illalla kaupungilla rautatieaseman edessä ja että asia oli tärkeä. Viestin loppuun oli kömpelösti piirretty pieni käärmettä suussaan pitävän ihmisen pää. Vieraan lähtiessä ulko-ovi jäi rikkoutuneen lukon takia raolleen ja syntyvä ristiveto heitti jonkin ajan kuluttua lappusen pöydältä lattialle, lähelle vanhojen sanomalehtien ja mainoslehtisten muodostamaa sekaista pinoa.
Sinä päivänä Frans Kedes ei viestiä nähnyt. Hänellä oli täysi työ saada rikkoontunut ulko-ovi kuntoon. Kun hän soitti paikalliselle huolto-yhtiölle, sieltä sanottiin että vahinkoilmoitus kirjattaisiin ylös ja huoltomies saataisiin paikalle aikaisintaan ensi viikolla. Sitten hän soitti lukkoliikkeeseen, joka mainosti olevansa “päivystävä lukkoliike”. Sieltäkään hän ei saanut apua akuuttiin ongelmaansa; ääni vastaajasta kertoi asiallisesti liikkeen aukioloajan ja kertoi ystävällisesti jättämään viestin heti äänimerkin jälkeen. Frans Kedes odotti piippaukseen asti ennen kuin sulki puhelimen. Hän päätti ettei tekisi ilmoitusta poliisille murrosta, koska asunto näytti olevan muuten koskematon eikä hänellä mitään varastamisen arvoista näkyvillä ollutkaan. Hän päätti koittaa itse korjata oven saadakseen sen lukittua ainakin yön ajaksi. Kun ovi oli jotenkuten korjattu hän otti olutpullon jääkaapista ,istahti olohuoneen sohvalle ja avasi television. Vasta hetken istuttuaan hän huomasi ilmassa leijuvan pistävän hajun. Haju tuntui niin voimakkaana että oli pakko nousta avaamaan tuuletusikkuna. Hän istahti takaisin sohvalle katsomaan TV:n uutislähetystä. Uutislähetys ei päässyt puoleenkaan väliin, kun Frans Kedes jo nukahti. Avattu olutpullo kaatui hänen syliinsä kastellen housut ja viltin, jonka päällä hän istua retkotti. – Perkele! , Frans Kedes huusi ja pomppasi ylös. Hän kävi riisumassa housut kylpyhuoneen pyykinpesukoneeseen, sinne hän sulloi myös märän viltin. Kuivausnarulla roikkuivat ryppyiset samettihousut, jotka hän otti ja puki päälleen. Hän otti toisen oluen jääkaapista mutta vahingosta viisastuneena joi sen lähes yhdellä kulauksella jo keittiössä. Nyt hän ehti katsoa TV:n ajankohtaisohjelmaa täydet viisi minuuttia, kun kuorsaus alkoi jo kuulumaan. Frans Kedes nukkui sohvalla koko sen yön erikoisempia unia näkemättä. Aamuyön tunteina hän havahtui sen verran, että sulki kauko-ohjaimesta television ja nukahti heti uudestaan. Juuri ennen heräämistään aamulla hän näki unikuvan. Kuva pysyi hänen mielessään selvästi piirtyneenä koko aamun. Se oli kuin jälkikuva , kun on ensin katsonut kirkasta lamppua ja sitten sulkenut silmänsä. Surrealistisessa näyssä oli kuolleen erämaan laidalla kaksi kiviröykkiötä ja niiden välissä hieman kauempana leijui jättimäinen palava, kirkkaan oranssinen porkkana.Siitä tulisi hieno piirros tai maalaus.
Tiistai oli hänellä vapaapäivä. Häneltä oli kysytty työmaalla oliko hänelle väliä minkä päivän hän olisi vapaalla nelipäiväistä työviikkoa tehdessään. – ihan sama , hän oli vastannut. Frans Kedes oli yksinäinen mies ilman säännöllisiä harrastuksia eikä sillä ollut oikeastaan väliä koska hän vapaapäivänsä viettäisi. Oli hänellä kyllä harrastuksia mutta lukeminen, piirtäminen ja ristikoiden teko ei harrastuksena vaadi aikatauluja. Aamupalan jälkeen hän ajoi partansa ja puki tummansiniset farmarihousut ylleen. Puuvillainen sinipunaruudullinen paita löytyi päälle suoraan pyykkinarulta ja harmahtava ulkoilupusakka eteisen naulakosta sitten hän lähti kohti lähiön keskustaa.
Kello oli kymmenen aamupäivällä. Frans Kedes oli ensin aikonut poiketa kirjastoon lukemaan päivän lehtiä mutta olikin olutkuppilaa ohittaessaan saanut päähänsä käydä aamutuopillisella. Mitä sitä yksinäinen mies osaisi muutakaan vapaapäivänään tehdä? Baarissa istui Frans Kedekselle täysin tuntemattomia ihmisiä. Pöytä ikkunan vieressä hieman sivummalla oli vapaa ja hän istuutui siihen kasvot oveen päin. Näin olisi mukava aikansa kuluksi seurailla tulevia ja meneviä ihmisiä. Samalla hän piirteli kuulakärkikynällä hajamielisenä mukana olleeseen muistivihkoon yrittäen saada paperille taltioitua uninäkynsä. Juuri ennen heräämistä mieleen piirtynyt kuva oli niin surrealistinen, että siitä saisi aikaan hienon taulun, kunhan saisi kuvan palautumaan uudelleen mieleen väreineen kaikkineen. Piirrellessään hän otti lyhyitä kulauksia oluestaan. Kun hän otti viimeisen kulauksen oluestaan, hän silmäsi baaria tuopin pohjan läpi. Tämä oli tullut tavaksi sen jälkeen kun työväenopiston taidekurssilla ohjaaja oli pyytänyt kokeilemaan eri tapoja katsoa ympärilleen. Silmiä voimakkaasti siristämällä tai värillisen lasin läpi katsottuna arkinenkin ympäristö saattoi näyttää maalaukselliselta. Juuri silloin kuppilaan astui mies, jolla oli yllään pitkä epäsiisti päällystakki. Miehestä lemuava löyhkä iski Frans Kedeksen vatsaan saaden viimeisen olut kulauksen nousemaan takaisin suuhun. Frans Kedes pullautti suuhun tulleen oluen tuoppiin ja laski tuopin pöydälle eteensä. – Tuo haju! Frans Kedes tunnisti sen samaksi hajuksi kuin mikä oli tuntunut eiliseen aamubussiin noustessa ja myöhemmin hän oli haistanut saman hajun myös kotonaan. Tulijan kasvojen rumuus näkyi selvästi, vaikkakin hän oli yrittänyt peittää kasvonpiirteitään syvälle vedetyllä pipolakilla ja korkealle nostetuilla takin kauluksilla. Tulija pälyili ympärilleen sian silmät mustina pisteinä äärimmäisen rumassa naamassa kävellessään peremmälle baariin. Tulija käveli suoraan baarin perällä olevien biljardipöytien välitse WC-tiloihin. –hyi helvetti! ,kuului pöydästä, jonka tulija oli juuri sivuuttanut. Tullessaan takaisin baarin takaosasta tuo ruma ilmestys sattui katsomaan suoraan sinne missä Frans Kedes istui. Haiseva Ilmestys päästi suustaan kirouksen tai siltä se Frans Kedeksen mielestä kuulosti. Rumiluksen päästämä huudahdus ei ollut mitään tuttua kieltä vaan pikemminkin se kuulosti arabialta tai joltain muulta sen sukuiselta kieleltä. Olio alkoi rynnätä kohti ulko-ovea päästellen suustaan epäinhimillisiä äännähdyksiä, välillä metelöinti kuulosti sian ääntelyltä. Olennon karjuma siansaksa sai aikaan levottoman tunteen ja hetken tuo tunne muistutti puhdasta pelkoa. Frans Kedes istui jännittyneenä vielä pitkään välikohtauksen jälkeen. Hänen alitajuntansa koitti yhdistää juuri kuulemaansa aiemmin kuultuun tai luettuun ja hänen huulensa liikkuivat hiljakseen kuin tapaillen tuttuja sanoja. Yhtäkkiä hän sorautti suustaan täsmälleen saman lauseen mitä tuo haiseva olio oli huutanut ennen ryntäämistään pois kuppilasta. – R´LYEH FHTAGN! Lause jäi soimaan kaiken muun puheen ylle baarissa. Jostakin kuului kuinka oluttuoppi laskettiin voimalla pöytään. Baariin laskeutui hiljaisuus ja jotkut ihmiset kääntyivät katsomaan häntä ja käänsivät kasvonsa nopeasti takaisin. Frans Kedes nousi pöydästään ja alkoi kävellä nolona kohti ulko-ovea. Samaan aikaan nousi läheltä biljardipöytiä baarin perällä olevasta pöydästä siististi pukeutunut mies joka lähti kävelemään nopeasti Frans Kedestä kohden. Hän tavoitti Frans Kedeksen juuri ennen ulko-ovea. Frans Kedes aikoi väistää eteensä tullutta vierasta miestä mutta tämä levitti käsiään niin ettei Frans Kedes voinut olla törmäämättä häneen. Kun Frans Kedes kohotti katseensa, hän näki hyväntuulisesti hymyilevän miehen, joka viittoili Frans Kedestä istumaan sillä kohdalla olevaan vapaaseen pöytään. Frans Kedes istuutui hämillään pöytään ja vieras mies istui häntä vastapäätä. –Petteri Tarkki, sanoi mies ja ojensi kätensä pöydän yli. Frans Kedes tuijotti kysyvänä vierasta eikä tehnyt elettäkään tervehtiäkseen miestä. Vieras veti kätensä takaisin hymyillen ja kysyi saisiko tarjota juotavaa. Frans Kedes sanoi ottavansa oluen ja saikin eteensä vaahtoavan tuopillisen. Mies käyttäytyi ja puhui Frans Kedekselle kuin olisi vanha tuttu ja kertoi pitkään etsineensä tätä ja nyt onnekseen löysi tämän. Frans Kedeksellä ei ollut harmainta aavistustakaan missä oli Petteri Tarkiksi esittäytyneen miehen tavannut. –Katsotaan nyt , hän ajatteli mielessään toisen rupatellessa niitä näitä pöydän vastapuolella. Tarkin tarjoama olut oli kohta lopussa ja laskiessaan tyhjää tuoppia pöytään hän ehti ihmetellä tuopin loputtomalta tuntuvaa matkaa pöydälle ja korviin kuuluvaa ääntä tuopin hajotessa lattialle. Hän ihmetteli myös ennen totaalista tajunnan pimentymistä ääntä joka tuli kun hänen otsansa tapasi pöydän pinnan.
Frans Kedes heräsi omassa vuoteessaan kaikki vaatteet päällään.Vain takki ja kengät olivat riisuttu. –Mitä ihmettä eilen oikein tapahtui ? Hän ei muistanut eilisillasta mitään. -Olihan se ollut eilen? Oikea puoli kehosta tuntui puutuneelta ja kasvot olivat kuivuneesta verestä tahmeat. Päänsärky oli hirveä ja tykyttävä tuska tuntui otsassa.Hän koitti otsaansa ja tykyttävä kipu muuttui vihlovaksi käden osuessa kuivuneen veren peittämään haavaan. Joitain tapahtumia ja mielikuvia palasi mieleen kun hän pinnisteli muistaakseen. Muistikuvat olivat niin sekavia ja järjettömiä, että hän epäili vain nähneensä unta. Ensin hän muisti kuulleensa jonkun laulavan pitkää virrenkaltaista laulua ja hänelle oli kuiskittu korvaan laulun aikana että laulun nimi oli “Frans Kedeksen kuolema”. Hänellä oli myös muistikuva miehestä, jonka alaston keho oli ollut tribaalikuvioin tatuoitu niin että vain kasvot ja kämmenet oli jätetty puhtaiksi. Miehellä oli ollut myös implantteja korostamassa painajaismaista ulkonäköä. Otsalla sileäksi leikattujen kulmakarvojen paikalle oli istutettu siirrännäiset kuin pienet sarvet ja hänen vatsanahkaansa oli tehty reunoistaan vahvistettuja reikiä kuin reikiä joihin olisi hyvä kiinnittää vaikka kantokahvat. Frans Kedes muisti , unessako, juosseensa ahdistelijoitaan karkuun vanhaan taloon. Jossain talon monista pienistä huoneista hän oli löytänyt vanhan matka-arkun, jonka sisään hän oli mennyt piiloon. Hän muisti myös olleensa järven rannalla. Maasto järven ympärillä oli hiekkakangasta. Korkeat suorarunkoiset männyt nousivat korkeuksiin ja hiekkaista maata peitti lähes yhtenäinen sammalmatto. Järven vedenpinta oli alhaalla ja rantatörmään oli jäänyt sammalkattoisia isoja taskuja. Hän oli kävellyt yhden tällaisen taskun luokse ja oli huomannut sen muodostavan luolan, jossa oli selvästikin joku kulkija pitänyt majaansa. Nuotion pohja oli tosin enää musta läikkä maassa. Hän muisti kömpineensä peremmälle rantatörmän alle pienen luolan perille. Kääntyessään katsomaan jälkeensä hän oli hätkähtänyt pelosta kun ei ollutkaan näkynyt mitään kulkuaukkoa siellä mistä oli tullut. Tähän hätkähdykseen hän oli varmaankin myös herännyt.
Edellispäivänä sen jälkeen kun oli ehdottanut Frans Kedekselle istuutumista pöytään baarin ulko-oven tuntumaan oli Petteri Tarkki hakenut kaksi tuoppia tiskiltä ja tuonut ne pöytään. Istuuduttuaan alas hän oli alkanut puhua Frans Kedekselle hiljaisella äänellä epämääräistä tarinaa olioista, jotka elivät viemäreissä ja laajoissa luolaverkostoissa syvällä kaupunkien ja kylien alla. Tuo kaamea rotu sai ravintonsa syömällä ruumiiden lihaa hautausmailla, joiden alle laajat maanalaiset verkostot ulottuivat. Toki mikä tahansa mätänemisprosessissa pehmennyt liha kelpasi noille raadonsyöjille. Petteri Tarkki oli kertonut myös oudosta kultista, mitä tuo vastenmielinen rotu harjoitti syvällä maan alla sijaitsevissa kammioissaan. Frans Kedes oli huomannut kuinka innostuneesti Petteri Tarkiksi esittäytynyt mies oli kuvaillut noita kulttimenoja. Ikään kuin joku hurahtanut lahkolaispappi olisi kuvaillut Jeesuksen uutta tulemista, kunhan vain tehtäisiin “oikeat asiat oikeassa järjestyksessä ja pysytään uskossa puhtaana”. Petteri Tarkki oli kertonut kuinka kaksi jumalaa odottaisi pääsyä maailmaamme. Toinen oli korkealla avaruuksissa ja toinen makasi unessa syvällä meren pohjassa. Hän oli kertonut kuinka jumalat olivat nyt jollaintavoin lamautettuja ja oikein kutsuttuna molemmat vapautuisivat “ikuisesta” unestaan. Hänen puheestaan oli tässä kohdassa kadonnut logiikka ja puhe oli sekavaa hänen kuvaillessaan minkälaisia uskonnollisia menoja tarvittaisiin näiden jumaluuksien maanpäälle saamiseksi. Puheessa oli vilahdellut sellaisia sanoja kuin suurrotu, iäiset, aivomyrsky, painajaistuuli, suuri Ctulhu, seitsemän ovea ja seitsemän sinettiä… –Vain seitsemän karitsaa puuttui, oli Frans Kedeksen mieleen tullut muttei ollut sanonut sitä ääneen , kun hän oli huomannut kuinka hurmioituneena Petteri Tarkki puhui asiasta. Kohta tämän jälkeen Frans Kedes oli ajatellut lähtevänsä pubista mutta joku oli laittanut jotain hänen olueen ja häneltä oli katkennut filmi. Muistissa oli pelkkää mustaa.. Frans Kedes oli selvästikin saanut tyrmäystippoja olueensa edellisiltana mutta hän ei ymmärtänyt miksi? Takki roikkui siististi henkarissa naulakossa ;lompakko oli tallessa ja sieltä löytyi vielä useampi kaksikymppinen ja pankkikortti ja muut kortit löytyivät omilta paikoiltaan. Kengät olivat aseteltu siististi naulakon alle takin kohdalle ja koppurainen kuivunut savi peitti niitä yltä päältä. Päänsärky oli tosiaankin kamala ja hän mietti mahtaisiko siihen tepsiä edes Särkylääke. Keittiössä hän laski kahvikuppiin vettä hanasta ja otti kaapista lääkepurkin. Juodessaan kulauksittain vettä lääkkeen päälle hän tuijotti hajamielisenä eteensä keittiön lattiaa ja huomasi paperilapun keittiön pöydän jalan vieressä. Hän kyykistyi ja otti paperilappusen käteensä. Lappunen oli A5 kokoisesta muistivihosta repäisty sivu ja siihen oli kirjoitettu tavallisella käsialalla jonkun haluavan tavata Frans Kedes illalla rautatieaseman edessä. Viestin lopussa oli sutaisten piirretty puumerkki: ihmispää joka piti käärmettä suussaan. Kaikkien kummallisten tapahtumien jälkeen vielä tämä. Mistä viesti oli joutunut hänen keittiön lattialle? Oliko joku tunkenut lapun ravintolan tungoksessa hänen taskuun ja keittiössä taskuja tyhjentäessä lappu oli pudonnut lattialle. Ei, selvästikin ulko-oven lukon rikkoutumisella ja löytyneellä viestillä oli yhteinen tekijä. Frans Kedes pisti lappusen vaaleapukuisen miehen muistikirjan väliin aikoen myöhemmin vertailla lappusta muistivihkosessa oleviin piirroksiin ja kirjoituksiin.
… ja odottaa herättäjäänsä
Vanhus heräsi väsyneenä ja uupuneena. Myöhään illalla alkanut myrsky oli hakannut ikkunoita ja tuuli oli ulvonut räystäissä ja talon nurkissa. Talon vieressä kasvavan vaahteran oksat olivat piiskanneet seinää ja ikkunoita ikään kuin raivon vallassa oleva myrsky olisi halunnut käyttää sitä välikappaleena päästäkseen ihmisasumuksen sisään. Hirsirakenteinen vanha talo oli kestänyt kuitenkin myrskyn raivon. Ne vähät nukahtamisen hetket, jotka yö oli hänelle suonut olivat niin kauheiden unikuvien täyttämiä, että vanhus oli lopulta yrittänyt mieluummin pysyä valveilla kuin nukahtaa. Kuunnellen myrskyn raivoamista hän oli maannut silmät pimeyteen tuijottaen. Vähän väliä silmät kuitenkin painuivat kiinni ja kohta hän taas havahtui hereille painajaisunien kauhujen herättämänä. Vanhus näki samaa unta yhä uudestaan ja uudestaan.
Unessa hän laskeutui syvään pimeään maassa olevaan aukkoon. Unessa kaikkialla läsnä oleva mädäntyneen haju sai vatsahapon nousemaan nukkuvan suuhun. Alhaalta kuuluva ääni oli kuin jokin vetäisi viimeisen korahtavan henkäyksen mutta ääni kuului toistuvasti. Vanhusta pelotti laskeutua alas mutta hänen oli pakko. Pakottava tunne laskeutua alas tuntui valtavana kivistävänä tunteena vatsassa ja hänen niskansa jokaista lihasta kouristi kipeästi. Kun hän huomasi kauhuissaan käsiensä otteensa lipeävän ja tunsi jalkojen luiskahtavan tikkaiden puolapuulta ja hän oli varma että putoaisi alas kuolemaan, hän tunsikin jalkojen alla kovan maalattian. Hän hapuili käsillään eteen ja sivuille jolloin sormet tunsivat kostean mullan. Edelleen tunnustellen pimeässä hän kääntyi ympäri ja näki suoraan edessään ihmismäiset kasvot, joissa olevat silmät tuijottivat herkeämättä suoraan häntä kohden. -Elukan silmät, vanhus huudahti ja heräsi vuoteessaan pimeään myrskyn riepotellessa taloa. Sama uni toistui uudelleen sinä yönä aina vanhuksen nukahtaessa. Aamulla suussa oli oksettava maku ja hajuaistissa tuntui muisto hirveästä mädän löyhkästä.
Aamu oli vielä varhainen ja siinä oli häivähdys syksyistä yötä hänen noustessa ylös. Hän käveli makuukamarista tupaan ja joi pitkin kulauksin vettä, jota hän ammensi ämpäristä. Hän haki joka päivä raikasta juomavettä pihan kaivosta. Tähän taloon ei tultaisi enää vanhuksen elinaikana laittamaan juoksevaa vettä. Hän meni aamuvirtsalle ulos viljavaraston nurkalle. Yöllä satanut vesi oli ollut kylmää ja maasta nousi höyry hänen virtsatessa kituliaan mustaviinimarjapensaan juurelle.Kun hän kääntyi mennäkseen takaisin tupaan, hän huomasi vilja-aitan oven olevan raollaan. Oven raosta oli satanut sisään puorin kuivalle pölyiselle lautalattialle , sen hän ehti huomata, ennen kuin vetäisi voimalla vanhan raskaan oven kiinni. Sen sijaan hän ei ollut huomannut tomuisella lattialla olevia märkiä jalanjälkiä jotka jatkuivat peremmälle pimeään. Hän kiersi tuvan etsien myrskyn jälkiä talosta ja sen ympäristöstä. Yksi yläkerran ikkunoista oli mennyt särölleen ruudun nurkasta siltä kohtaa missä vaahteran oksat ulottuivat seinään saakka. Vanhus mietti kaataako liian lähelle taloa kasvanut puu kokonaan vai sahatako vain seinään ulottuva paksu oksa. Hän päätti myöhemmin päivällä koittaa siirtää taloa vasten nojaavat tikapuut puuta vasten ja sahata ikkunaan hakannut oksa pois häiritsemästä. Myöhemmin hän huomasi että seinustan tikkaat olivat kadonneet ja oksan sahaaminen jäi häneltä siltä erää. Hän oli ymmällään mihin tikapuut olivat kadonneet tai kuka ne oli vienyt. Tikapuut olivat itse tehdyt puiset tikapuut, joiden jalat olivat tehty kakkosnelosesta ja puolapuut ohuemmasta höyläämättömästä laudasta. Vanhus ei muistanut koska olisi edellisen kerran tarvinnut tikapuita. Oliko tikapuut jäänyt navetan seinustalle hänen tarkistaessa navetan pärekaton kuntoa viime vuonna? Hän kävi tarkistamassa asian ja katsoi samalla muidenkin pihan rakennusten seinustat. Tikapuita ei löytynyt. Hän palasi puutarhaan tuvan taakse ja yritti etsiä jalanjälkiä maasta mutta märässä heinikossa ei näkynyt muuta kuin hänen omien jalkojensa painaumia. Kohta hän ei enää jaksanut miettiä asiaa; mieli hyväksyi ajatuksen ja siirsi sen sivummalle ja koko asia unohtui toistaiseksi.
Raadonsyöjät
Raadonsyöjä oli kuin iso lihava toukka. Vatsallaan maaten se odotti ruokaa. Sen oli aina nälkä. Maakellarin kosteus ja homeitiöt olivat tulehduttaneet sen hengitystiehyet ja olivat saaneet sen hengityksen kulkemaan vaivalloisesti. Sairaat keuhkot olivat täyttymässä limasta ja ellei se pääsisi irti kahleistaan ja ulkoilmaan, hengitys lakkaisi pian viimeiseen korahdukseen. Raadonsyöjän alaston ruumis oli peittynyt omasta ulosteesta ja kosteasta mullasta sekoittuneeseen saastaan. Niiltä kohdin mistä lika joskus kuivui, murtui ja irtosi, jäi näkyviin veresliha. Tuon surkean olennon jalkoihin kiinnitetyt kahleet olivat uponneet syvälle lihaan. Kipua ei enää ollut tuntunut aikoihin, koska täydellinen hulluus peitti kaikki muut tuntemukset kuin NÄLÄN alleen. Raadonsyöjä oli ehkä ollut ihminen mutta aikojen kuluessa se muuttunut jonkun muun eläinlajin edustajaksi. Raadonsyöjä makasi ahtaassa maahan kaivetussa kammiossa, jossa oli kaksi oviaukkoa. Toinen oli suoraan edessä päin ja toinen vasemmalla sivustalla. Suoraan edessä oleva aukko johdatti lyhyeen käytävään, joka päättyi pystysuoraan ylös kaivettuun kuiluun. Joskus kuilusta laskettiin karkeatekoiset tikapuut ja sitä kautta raadonsyöjälle tuotiin syötäväksi mätänemistilassa olevia ruuantähteitä. Joskus raadonsyöjä kuuli ääniä suoraan edessään, kun joku laskeutui tikapuita alas mutta kun raadonsyöjä vaivalloisesti ähisten yritti päästä kohti tulokasta, esti jalassa oleva kahle matkan ja kohta hän huomasi olevansa taas yksin täydellisessä pimeydessä ja hiljaisuudessa. Toisen oviaukon takaa alkoi loputtoman pitkä käytävä, joka laskeutui jyrkästi alaspäin ja yhdistyi äärettömän laajaan ja monikerroksiseen käytäväverkostoon. Sieltä nousevat olennot kulkivat täydellisessä pimeydessä hiljaa mutta joskus raadonsyöjä havahtui kuullessaan ihan päänsä viereltä sähähdyksen tai kurkkuäänellä päästetyn äännähdyksen.Yleensä tuolloin raadonsyöjä pääsi herkuttelemaan. Se piti lyhyillä läskisillä käsillään kiinni tuodusta ruumiista ja raastoi hampaillaan pehmeitä lihanpaloja ja elimiä. Se ei tiennyt olevansa osa ikivanhaa myyttiä eikä se tiennyt että vasemmasta oviaukosta alkavasta käytäväverkostosta oli kulkutie maakunnan jokaisen käytössä olevan hautausmaan alle. Vanhimpien käytöstä poistettujen hautausmaiden alla olevat käytävät olivat rappeutuneet ajan kuluessa ja suurin osa oli sortunut roudan vaikutuksesta, mutta toiminnassa olevien hautausmaiden alla käytävät olivat hyväkuntoiset ja usein käytetyt. Raadonsyöjällä ei ollut mitään aavistusta siitä, että se oli yksi valituista kaltaisistaan maan alla vankina pidettävistä eläteistä. Joskus raadonsyöjä näki unta siitä elämästä mikä olisi ollut mahdollista. Se näki unta elämästään kaupungissa. Joskus hän uneksi lukevansa tuolilla istuen pöydän ääressä sanomalehteä. Unessa tapahtuva tuntui jotenkin todellisemmalta kuin maanalainen elämä. Joskus unessa raadonsyöjä kulki hissillä ylöspäin ja kun hissi pysähtyi astui hän valoisaan rappukäytävään. Rappukäytävässä oli kaksi ovea. Molempien ovien keskikohtaan oli tehty pieni lasikoristeinen luukku. Lasin alle oli laitettu pieniä irtokirjaimia, jotka näyttivät tutuilta. Toisessa ovessa luki “KEDES” ja toisessa “VERME”. Hän avasi oven jossa luki Kedes ja astui sisään…
Frans Kedes istui kirjaston lukusalissa edessään sekalainen pino kirjoja ja lehtiä. Paraikaa hän selasi suomalaisen tutkijan Tomi Vatasen tieteellistä julkaisua H.P. Lovecraftin tutkimuksista ja tieteellisestä työstä 1900 –luvun alussa. Edellisyönä hän oli nukkunut tavallistakin levottomammin välillä maaten silmät auki unen rajamailla ja välillä taas nähden samaa ahdistavaa unta uudelleen ja uudelleen. Hän oli hikoillut koko yön kuin kuumetautinen ja oli lopulta aamuyöstä maannut kosteissa lakanoissa alastomana kylmästä hytisten. Unessa hän oli laskeutunut tikapuita pitkin ahtaassa maahan kaivetussa kuilussa alaspäin, kunnes puolapuut yllättäen loppuivat ja hän luuli putoavansa ja loukkaavansa itsensä. Mutta jalat tapasivatkin maalattian. Hän kuuli jostain takaa ääntä, kuin raskasta hengitystä ja kääntyessään hitaasti pelokkaana ympäri hänen kasvojensa edessään seisoikin äärettömän rumakasvoinen hahmo, joka tuijotti suoraan kohti silmiä. Tuntui kuin olion kasvoissa olevat siansilmät porautuisivat pään läpi kallonpohjaan saakka. Tässä osassa unta hän aina heräsi nähdäkseen saman unenpätkän kohta uudelleen vaipuessaan uneen. Aamulla hän lähetti ensitöikseen tekstiviestin esimiehelleen töihin, viestissä hän ilmoitti olevansa kipeä ja koittavansa parannella alkavaa flunssaa sängyssä peittojen välissä. Työnantajan kanssa hän oli sopinut, että esimerkiksi flunssan iskiessä ei tarvitsisi lääkärintodistusta päivän tai parin poissa-ololle. Laskettuaan kännykän takaisin yöpöydälle hän oli päättänyt yrittää selvittää päivän aikana ajatuksensa ja ottaa selvää jollakin tapaa kaikesta oudosta mitä oli tapahtunut muutaman viime päivän aikana. Oliko hän tulossa hulluksi ja oli alkanut nähdä ja kuvitella tapahtumat omassa mielessään vai oliko hän sekaantumassa johonkin outoon ja kammottavaan. Hän ei koskaan ollut uskonut salaliittoteorioihin eikä mihinkään ” isoveli valvoo kaikkialla kaikkea” –teorioihin. Mutta kuitenkin tuntui kuin joku tai jokin ohjailisi asioita ja yrittäisi vaikuttaa hänen elämäänsä. Hän oli päättänyt mennä kirjastoon lueskelemaan ja istuskelemaan. Ajatukset levottomina hän oli kävellyt turhankin rivakasti kilometrin matkan kirjastolle ja sisään päästyään hän oli kerännyt itselleen luettavaa kuin riivattuna; kaikenlaista rajatietoon liittyviä kirjoja ja vielä sanomalehtiä sekalaisen määrän. Sattuman varaisesti hän oli avannut T. Vatasen tieteellisen julkaisun.
Vatanen kirjoitti kirjassaan Professori Lovercraftin tutkineen erään pienen Uudessa-Englannissa sijaitsevan Innsmouth – nimisen kalastajakaupungin osin selittämättömäksi jääneitä tapahtumia. Kaupungin asukkaat olivat pitäneet kammottavat asiat omana salaisuutenaan ja he olivat kehittäneet erittäin vahvan itsesensuurin. Jos jonkun havaittiin puhuneen kaupungin asioista ulkopuolisille hänet vangittiin ja asetettiin arestiin omaan kotiinsa. Pian asukkaat lakkasivat puhumasta ulkopuolisille kokonaan. Satunnainen vierailija kohtasi pelkkää luotaantyöntävää kyräilyä tullessaan kaupunkiin. Tätä oli jatkunut vuosikymmeniä ennen kuin ulkopuolisen virkavallan oli puututtava kaupungin asioihin kalasatamassa tapahtuneiden räjähdysten ja tulipalon takia. Räjähdys oli sanomalehtien mukaan tuntunut kaukana sisämaassa saakka ja siitä syntynyt tulipatsas oli näkynyt “melkein Oregonissa asti” . Tulipalo oli nopeasti levinnyt sataman varastomakasiineista sen ympärille tiiviiksi rakennettuun hökkeliasutukseen. Sataman ympärille oli aikojen saatossa noussut varkaiden, huorien, salakuljettajien ja muiden lain ulkopuolella elävien asuttama sokkelimainen hökkelikylä. Se oli ollut arvatenkin monen satamassa pistäytyneen laivan miehistön vierailukohde ja “pakollinen” kohde pitkän merimatkan jälkeen. Sinne oli varmaan myöskin moni liian humalainen ja varomaton merimies myöskin “hukkunut”.Yli puolet Innsmouthin asutuksesta oli liekkien vallassa ennen kuin paikalle hälytetyt lähi alueiden kaupunkien palokunnat ehtivät paikalle. Se mikä heitä palavassa kaupungissa kohtasi oli järkyttävää ja antoi aiheen moniin erilaisiin kertomuksiin, jotka levisivät ympäri koko Uutta-Englantia. Tarinat kertoivat palavista taloista pelastetuista epämuodostuneista ihmisistä… tai olioista. Selvästikin oli kyse paljon muustakin kuin pitkään jatkuneesta sisäsiittoisuudesta. Karmeimman havainnon paikalla toimineet pelastajat tekivät viedessään raunioista löytyneitä ruumiita haudattavaksi Innsmouthin hautausmaalle. Ulospäin hautausmaa näytti tyypilliseltä vanhalta hyvin hoidetulta hautausmaalta, jota kiersivät korkeat kivimuurit ja käynti oli ruosteisesta rautaportista mutta itse hautausmaan alue oli kuin jättimäisten myyrien myllertämä. Hautoja oli kaivettu auki ja tyhjiä avattuja arkkuja oli hajallaan ympäriinsä. Hautakivet oli pääosin kaatuneet tai vajonneet puolittain maahan. Siellä täällä hoitamattoman ruohikon seassa näkyi irralleen revittyjä ihmisen luita, joissakin oli vielä maatunutta lihaakin kiinni. Keskellä hautausmaata olevan kappelin ovet olivat poissa saranoiltaan ja sen ulkoseinään oli isoilla kömpelöillä kirjaimilla kirjoitettu sanoja jollain oudolla kielellä.Tai sitten kirjoitus oli vain jonkun mielipuolen aivojen suoltamaa siansaksaa. Frans Kedestä alkoi huimata, korvissa alkoi humista ja kirjaston lukusali tuntui liukuvan pois jonnekin sumun taakse, kun hän huomasi kirjassa sivun alalaidassa olevan kuvan. Kuvassa oli jäljitelty tekstiä ja piirrosta, joka oli löytynyt Innsmouthin hautausmaan kappelin seinästä; ihmisen kaltaisen olennon pää, joka piti käärmettä suussaan! Saman kuvan hän muisti nähneensä lapulla jonka oli löytänyt keittiöstään. –Mitä helvettiä! Frans Kedes karjaisi niin että koko kirjasto hiljeni täydellisesti hetkeksi. Muut kirjaston asiakkaat yrittivät olla niin huomaamattomia kuin mahdollista. Kaikkia hävetti hieman, koska joku oli rikkonut kirjaston normeja : Hys Hiljaa!
Frans Kedes sulki kirjan ja käveli kohti kirjaston ulko-ovea. Ennen ulko-ovea hän näytti kirjan takakannessa olevaa viivakoodia ja kirjastokorttia lukulaitteelle; lainausautomaatille. Kotiin päästyään hän etsi ensitöikseen vaaleapukuisen miehen muistikirjan ja istahti olohuoneen sohvalle ja levitti sohvapöydälle eteensä Vatasen tutkimuksen ja vaaleapukuisen miehen muistikirjan. Vatasen kirjan lopussa, ennen lähdetekstejä, oli selityksiä tutkimustekstissä olevista kuvista ja symboleista. Sieltä oli myös piirros, joka oli löytynyt Innsmouthin hautausmaan kappelin seinästä. Sama piirros oli piirretty myös Frans Kedeksen keittiön lattialta löytyneestä paperinpalasta. Kuvan alla oli selitetty piirroksen kuuluvan Kiinan etelärannikolta löytyneen ikivanhan kultin kuvastoon. Tutkimusmatkailijat olivat löytäneet rannikon suopohjaisilta mailta jäännöksiä asutuksesta ja selvästikin kylän uskonnollisiin menoihin käytetyltä kiviseltä alttarilta oli löytynyt kiveen kaiverrettuja ja ilmeisestikin verellä väritettyjä piirroksia, joista käärmettä syövä ihmisenpää oli ollut niistä yksi. Ympäröivästä suosta oli löytynyt hämmästyttävän hyvin säilyneitä ihmisruumiita, joilta kaikilta oli vatsat aukaistu, sisäelimet poistettu ja vatsanahka oli ommeltu uudelleen kiinni käyttäen suolilankaa. Löytyneet ruumiit olivat todennäköisesti uskonnollisissa menoissa uhrattujen ihmisten maallisia jäänteitä. Alttarin läheltä oli löytynyt myöskin harvinaisen lujarakenteinen ja koristeltu ovi, joka johti suoraan maan alle.Tutkijoiden harmistukseksi ovi-aukosta alkava maan alle johtava kuilu oli täyttynyt voimakkaasti metaanikaasulta haisevalla suovedellä. Tutkimusmatkalaisilla ei ollut mukanaan tarvittavia välineitä vedenalaisen tutkimuksen tekemiseen, joten kuilun syvyydestä ja muodosta yritettiin päästä selvyyteen luotaamalla sitä luotilangalla sekä voimakkailla lampuilla. Noina aikoina eteläisessä Kiinassa saavutti huippunsa sinne jo 1600-luvulla pesiytynyt koleraepidemia. Retkikunnan jäsenistä ensimmäiset saivat jo Kiinaan tullessaan lieviä oireita, joita ei heti osattu yhdistää koleraan ja viimeistään rannikon suoalueella olivat jo kaikki retkikunnan jäsenet sairastuneet koleraan ja joutuneet jättämään retken kesken. Myöhemmin osa kuoli sairaalassa nykyisen Hong Kongin paikkeilla ja viimeinenkin tartunnan saaneista kolmen kuukauden kuluttua lontoolaisessa Kaupunginsairaalassa. Kaikki tutkimusretken tieteellinen aineisto päätyi pienen Englantilaisen perustettavana olleen Durhamin yliopiston luonnontieteellisen tiekunnan kirjaston aineistoksi.
Illemmalla Frans Kedes katsoi tovin televisiosta ajankohtaisohjelmaa Lähi-idän levottomuuksista ja söi samalla tuhdin kinkku-majoneesi voileivän oluen kera. Televisio toimi kuin hypnoosi-automaatti ja pian Frans Kedes nukahti istualleen television pauhatessa omiaan. Puolilta öin hän heräsi ja tuijotti hetken mitään näkemättömin silmin television ruudusta näkyvää pysähtynyttä kuvaa. Visailu-ohjelmaan sai lähettää matkapuhelimella tekstiviestejä, joita sitten toiset samanhenkiset yökukkujat kommentoivat. Teknisen häiriön takia kuva ei päivittynyt ja viimeiset viestitkin näyttivät olevan silkkaa siansaksaa. Vai olivatko sittenkään… kesti tovin ennen kuin Frans Kedes tajusi mitä tuijotti. “Me tulemme pimeän myötä!” ja sitten joku tavallinen kommentti “…tu kolmas yö putkeen ihan kännissä valvotaan, löytyskö seuraa herrasmiehelle”?” . Mutta sitten taas “F´TANG RLYIEH CTUHLU likHYGIYTFuhptdPH´NGLUI MGLW´NAFH CTHULHU R´LYEH FHTAGN d21lk IYUTG YTRD “ . Oliko tämä unta vai totta? Alkoiko hulluus hiipiä näin väsyneeseen mieleen ja aiheutti harhoja? Viimeinen viesti, vaikka näyttikin olevan vain kirjaimia jonossa, sisälsi jotain tuttua. Jotakin pelottavan tuttua. Sitten televisio pimeni ja Frans Kedes havahtui eteisestä kuuluvaan tömähdykseen. –Murtovaras! ajatteli Frans Kedes. Hän ponkaisi olohuoneen sohvalta kohti eteistä ja kompastui mytyllä olleeseen käytävämattoon kaatuen avoinna olevan ulko-oven kynnykselle. –Mitä ihmettä! Sitten taas kuului tömähdys mutta se kuului hissistä, joka oli matkalla alaspäin. Hissi pysähtyi kellarikerrokseen ja tömähdys kuului vielä kerran hissin oven paiskautuessa kellarikerroksen käytävän seinään jonkun aukaistessa sen voimalla. Sitten oli hiljaista. Vain nukkuva kymmenkerroksinen kerrostalo piti omaa ääntään; vesijohdot kohisivat, koneellinen ilmastointi hurisi, jossain vedettiin vessa ja niin edelleen.Frans Kedes nousi polvilleen ja huomasi silloin jalanjäljet jotka tulivat hissiltä hänen asuntoonsa ja lähtivät sieltä; mutaiset jalanjäljet. Lisäksi likaa ja multa kokkareita oli siellä täällä ja haju. Haju oli jäänyt jälkeensä oudosta vierailijasta.Tunkion löyhkä leijui siinä kerrostasanteella ja Frans Kedeksen eteisessä. Tämä oli kuitenkin erilainen haju kuin aikaisemmin kutsumattoman vieraan käydessä hänen kotonaan tuomassa viestin ja rikkomassa ovesta lukon kulkiessaan. Nyt ovi oli ehjä ja näytti siltä kuin se olisi jäänyt häneltä itseltään illalla auki tai sitten vieras olisi käyttänyt avainta.Haju toi Frans Kedeksen mieleen mummolan navetan takana olevan tunkion. Siellä tunkio haisi lehmien ja hevosen lannalta ja virtsalta ja kaiken yllä multainen maatuvien olkien tympeä haju. Mutaiset jäljet tekivät käännöksen Frans Kedeksen eteiskäytävällä juuri ennen olohuoneen oviaukkoa siinä missä mattokin oli isolla mytyllä.Mitään ei ollut nytkään varastettu eikä omaisuutta rikottu, joten ei ollut mitään syytä nytkään tehdä ilmoitusta poliisille. Hänen mieleen oli jäänyt karvaasti miten yliolkaista ja kuivaa kohtelua hän oli saanut nuorempana käydessään tekemässä ilmoituksen keskustassa taksijonossa tapahtuneesta pahoinpitelystä. Joku umpikännissä oleva juntti oli huitaissut aikansa uhottuaan Frans Kedestä kyynärpäällään nenään ja suuhun niin että oli täytynyt käydä ensiavussa tikattavana. Sekä kunnallisessa ensiavussa että poliisiasemalla myöhemmin häntä käsiteltiin kuin häirikköä, joka oli tullut häiritsemään yötyöläisten raukean unettavaa työrutiinia ja kahvin juontia. -Ihme pellejä koko porukka, muisti Frans Kedes ajatelleensa tuolloin. Hän haki keittiöstä rikkalapion ja harjan ja siivosi oudon vieraan jälkeensä jättämän sotkun lattialta. Maton hän vielä oikaisi ennen kuin sammutti valot ja meni makuuhuoneeseen nukkumaan. Hän nukkui vielä muutaman tunnin ja heräsi väsyneenä ja katkonaisesta yöunesta johtuen unisena. Eteisessä tunkion haju oli muuttunut lievemmäksi; nyt Frans Kedeksen asunnossa tuntui maakellarin haju. Sekin haju häipyi lähes kokonaan kunnon tuuletuksella. Olohuoneessa TV oli edelleen päällä ja näytti chat – viestejä; jotkut piripäät jaksoivat vieläkin lähetellä tekstiviestejä toisilleen television välityksellä. Frans Kedes katsoi ruutua hetken ennen kuin sulki toosan. Kaikki viestit näyttivät ihan normaaleilta eikä teksti ollut täyttä siansaksaa kuin yöllä lähetyshäiriön takia. Hän söi jääkaapista jogurtin ja lähti töihin “hihnalle”.
Syksy saa , vain kuuset jää
Syksy tuli päälle kunnolla. Aamu ei valjennut päiväksi ja kohta oli jo pimeää ja ilta jatkui aamuun asti. Jos sade hellitti vähäksikään niin se tiesi hallaa yöksi. Vanhus oli korjannut välttämättömimmät vauriot rakennusten katosoista ja ikkunapielistä niin ettei vesi päässyt rakennusten sisään. Siitä huolimatta kosteus tuntui huokuvan hirsien välistä sisälle tupaan. Kosteus tiivistyi ikkunoiden sisäpinnoille ja valui siitä ikkunapuille ja tippui pieninä pisaroina ikkunalaudoille.Ulkona jatkuva tuuli heitti kuolleita lehtiä ilmassa ja pyöritti niitä ja pikkuroskia ympäriinsä pihassa koloihin ja pihamaan monttuihin. Pään päällä roikkuivat harmaat vettä valuttavat sadepilvet mutta taivaanrannalle pystyi jo kuvittelemaan vuoroaan odottavat lumisadepilvet. Puutarhan omenapuut olivat jo pudottaneet suurimman painolastinsa maahan mätänemään, vain joitakin omenoita oli jäänyt vanhoihin puihin talveksi linnuille syötäväksi. Harvoista marjapensaista oli rastaat syöneet jo kaikki marjat. Harvalukuinen varpusparvi hyppeli pihan pensaissa ja piti pientä tirskuntaa. Vanhus seisoi talon takana katsellen puutarhaa hajamielisenä. Sade oli hiukan tauonnut ja hän oli päättänyt lähteä ulos jaloittelemaan. katkaistun heinäseipään päässä oli osin jo lahonnut lintulauta. Hän oli sen koulussa tehnyt joskus alaluokilla. Siinä oli pienoismalli harvasta vanhanajan heinäladosta, jonka keskellä oli pieni puukaukalo jyviä varten. hän oikaisi seipään ja polkaisi saappaalla märkään maahan sen vieressä. Samalla hän näki jotain vaaleaa, kuin ihmiskasvot vilahtavan näkökentän laitamilla talon vintin pienessä ikkunassa. Hänelle tuli outo tunne siitä että oli kokenut tämän aiemmin. pikkupoikana hän oli seissyt samassa paikassa ja pelästynyt vintin ikkunasta vilahtavista kasvoista. Silloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään kun oli yrittänyt katsoa tarkempaan suoraan ikkunaan. Poikasena hän oli kauhun lamaannuttavan vain tuijottanut mustia ikkunoita talon seinällä ja sitten juossut navetalle missä tiesi mumman tekevän askareita navettakeittiössä. Siellä koko juttu oli mumman touhuja katsellessa unohtunut, kunnes nyt saman kauhun tunteen häivähdys kävi hänen mielessään. Olisiko navetalla ketään jos hän nyt juoksisi sinne? Talon sillä sivulla yläkerroksessa on kolme pienehköä neliruutuista ikkunaa. Kaksi oikeanpuoleista oli varsinaisensahanpurulattiaisen vintin ikkunoita mutta kolmannen ikkunan kohdalle on joskus rakennettu makuukamari niin ettei kamarin seinän ja tuvan hirsiseinän välissä ole juurikaan tilaa. Pikku lapsi tai join eläin; koira tai kissa mahtuisi yliskamarin seinän ja ikkunan väliin. Silti , myöhemmin vanhus ihmetteli itsekin miksi, hän päätti mennä katsomaan mikä oli ikkunassa välähtänyt. Kapeat puiset portaat nousivat porstuan seinustalla ylisille, vintille. Portaiden ylä päässä oli tasanne, jonne oli nostettu vanha sänky. Sänky oli täynnä vanhoja patjoja ja vällyjä, lampaan vuodista koottuja peittoja. Sänkyä vastapäätä oli ovi yliskamariin, missä oli myös sänky ja lisäksi pöytä ja pari tuolia sekä vaatekaappi. Sieltä aukesi näkymä paihaan, tallille ja navetalle. Lattialla oli ikivanha räsymatto ja seinällä raanu, jossa oli kuvattuna “neidon ryöstö”.Mutta vanhus vain kurkisti kamarin oviaukosta sisään todeten kaiken olevan kuten vuosikymmenet oli ollutkin. Hän pisti oven kiinni ja kääntyi kohti sahajauhovintin luukkua. Vintille pääsi noin neliön kokoisesta aukosta, joka oli noin metrin korkeudella yliskamarin lattian tasosta.Hän aukaisi haassa olevan oviluukun ja kömpi vaivalloisesti sisään. Hän oli heti kuin toisessa maailmassa. Kymmenien senttien sahajauhokerros ja seinillä olevat tervapahvit vaimensivat äänet. ainoastaan sähkölangat vonkuivat seinässä. Sähköt tulivat vanhanaikaiseen tapaan tontin rajalta tolpasta seinään kiinnitettyyn keraamiseen nuppiin, josta sitten alas sähkötaululle. Tuuli sai langat laulamaan ja vonkumaan aavemaisesti. Vintille oli tuotu kaikenlaista joskus niin tarpeellista tavaraa. Siellä oli vanhoja sanomalehtiä ja aikakauslehtiä ainakin sadan vuoden ajalta, vanhoja rikkoutuneita säkkikankaisia sahajauholla täytettyjä leikkikaluja ja kesken jääneitä tai hajonneita puisia itse tehtyjä tarvekaluja. Päädyssä oli ikkuna, johon liian lähelle talon seinää kasvanut vaahtera oli hakannut oksallaan. Nyt yksi ruutu oli paikattu vanerilla. Siellä täällä oli oravan jätöksiä ja oravat oli myös repineet naruilla yhteen sidottujen sanomalehtinippujen kulmista itselleen pesäaineita. Mutta minkään muun isomman eläimen saati ihmisen jälkiä ei näkynyt sahanpuruissa. Vanhus siirtyi kohti seinän sitä kohtaa, missä jälkeenpäin rakennettu makuukamari katkaisi talon vintin. Talon seinän ja makuukamarin välissä oli kuin olikin tilaa jopa aikuisen miehen kulkea, joten hän päätti laskeutua seinien väliin. Yläkerran seinustan kahden muun ikkunan pienet ruudut olivat paksun pölyn peitossa ja päästivät tuskin valoakaan lävitseen,näki vanhus täällä seinien välissä jotain perin kummallista ja pelottavaakin. Pienet ikkunaruudut olivat kuin paljain käsin hätäisesti lääpittyjä ja sahajauhoissa näkyi paljon kaikenlaisia jalanjälkiä; hän ei pystynyt tunnistamaan oliko jäljet ihmisen vai jonkun eläimen jättämiä. Hän kurkisti myös ikkunasta syksyiseen puutarhaan. Ylisille rakennetun kamarin ja talon katon väliin oli jätetty tilaa niin paljon että aikuinen mies pystyisi siellä juuri ja juuri nelin kontin kulkemaan. Sieltä kuului yhtäkkiä selvästi ääni kuin henkeä vedettäisiin sisään ja sitten nopeasti puhallettaisiin se sierainten kautta ulos. Samalla vanhuksen korvan vierestä kuului pamaus, kuin nyrkillä olisi lyöty seinään. –Kuka siellä , hän ajatteli mielessään.Oli vain humiseva hiljaisuus kun vanhus yritti kuulostella mutta sitten pamaus kuului korvan vieressä ja heti perään joku kuiskasi korvan vieressä sanoja joita hän ei pystynyt ymmärtämään. Hän ei pystynyt mieleen tulvivalta kauhultaan enää huutamaan vaan hän peruutti nopeasti tukalassa tilassa ja sai vaivoin punnerrettua itsensä vintin puolelle. Iskut seinässä kuuluivat joka lyönnillä lujempaa ja lähempää. Niin hänestä tuntui.Sydänkohtauksen ensimmäiset kouristukset iskivät rintaan vain vähää ennen oviluukkua. Tajuntansa vanhus menetti juuri kun oli punnertamassa itseään ulos aukosta alas porrastasanteelle. Tajuton vanhus ei tuntenut enää kipua rinnassaan eikä ohimossaan, joka iskeytyi kovalle lautalattialle saaden aikaan äänen kuin nyrkillä olisi lyöty lautaseinään korvan juuressa… Siihen hän jäi makaamaan verinen kuoha suupielissään. Hengitys oli katkonaista ja se kulki vaivalloisesti suun kautta sisään ja kouristusenomaisesti nenän kautta ulos. Siihen hän kuoli.Tuuli jatkoi ulvomistaan talon nurkissa.
Vaaleapukuisen miehen kertomus toisesta matkastaan
Taas oli yksi kesä eletty ja tavallaan omistettu. Mikään ei ollut muuttunut paitsi että oli tullut eletyksi yksi kesä saamatta mitään aikaiseksi. Kesä oli mennyt juopotellessa ja baarissa istuskellessa. Loppukesästä alkoi vauhti hiljetä ja istuskelin välillä koko päivän yöpaitasillani keittiön pöydän ääressä. Ihmettelin maailman menoa ja katselin ikkunasta ulos. Räkättirastaat pitivät meteliä ja rastaan poikaset vetivät kastematoja niskat jäykkinä. Elokuussa aloin suunnitella mielessäni patikkaretkeä jonnekin. Ainakin pois kaupungista ja pois tympeästä kaveriporukasta, joiden kanssa oli tullut hönöteltyä koko kesä. Mieleni valtasi pikkuhiljaa halu olla täysin yksin ja halusin selvittää ajatuksiani. En ollut selvinnyt vieläkään vaimon ja lapsien lähdöstä ja tiesin ettei elettyä aikaa saa elottomaksi. Ikään kuin mitään ei oli tapahtunutkaan. Kaksi vuotta sitten pitkäksi venyneeltä juopottelureissulta, oli tullut käytyä kavereitten kanssa ruotsin laivalla ja vähän muuallakin, kotiin palatessa oli vastassa tyhjä koti. Kirjaimellisesti kaikki oli viety mattoja ja tauluja myöten. Vaimo oli selvästikin suunnitellut kaiken valmiiksi ja oli odottanut vain sopivaa tilaisuutta. En ollut nähnyt vaimoa ja lapsia kuin kerran sen jälkeen. Ensimmäiset puolivuotta meidän puolesta asianajajat tappelivat keskenään ja sitten kun oli saatu kaikkia tyydyttämätön “sovinto” kirjoitimme avioeropaperit vaimon asianajajan konttorilla. Kumpikaan meistä ei hakenut katseellaan toisen katsetta eikä tilaisuuden aikana sanottu kuin lyhyt –“terve” toisillemme. Vaimon asianajaja hoiti puhumisen. Minulle jäi asunto-osake ja vaimolle kaikki muu. Se siitä.
Koitin pitää mielenterveyttä yllä ulkoilemalla ja käymällä kalassa. Yhdellä kaverilla oli vene Näsijärvellä ja kävimme silloin tällöin vetämässä uistinta siellä mutta tavallisesti touhu kääntyi kaljan juonniksi ja niillä retkillä sitten vierähti helposti viikkokin. Viime syksynä ostin uudet vaelluskengät ja sään kestävät retkeilyvaatteet ja kävin pari kolme kertaa pitemmällä patikka retkellä yksin.
Toisella kerralla löysin sen kallionkin, niine kirjoituksineen. Sääli vain että hukkasin muistivihon pari viikkoa sitten baarissa. Illan kulusta en muista oikeastaan mitään mutta “hauskaa oli”. Siinä se päätös myös tuli; lähden retkelle sille kalliolle uudestaan.
Oli taas marraskuun alku ja matkalla pohjanmaalle autoradion säätiedotus lupasi koko Suomeen heikkoa tuulta ja auringonkin pitäisi näyttäytyä päivällä. Käännyn päätieltä päällystämättömälle yhdystielle ja koitan väistellä tiessä olevia kuoppia. Aina kun auton pyörä osuu sellaiseen jysähtää ja tuntuu kuin paikat lähtisi hampaista. Puolisen tuntia ajettuani käännyn vielä pienemmälle tielle ja ajan kunnes se loppuu kieltomerkkiin ja kettinkiseen aitaan. “Kaatopaikka” lukee kyltissä. Täällä on joskus ollut toimiva kunnan kaatopaikka, jota ovat käyttäneet talolliset ympäristökunnistakin, kunnes älyttiin alueen olevan osa isoa pohjavesialuetta. Moni pihakaivo ehti pilaantua ennen kuin asiaan havahduttiin .Kymmenen seuraavan vuoden kuluessa kaatopaikka tyhjennettiin sadan kilometrin päässä olevalle jätteenkäsittelyalueelle. Koko kaatopaikan alue kuorittiin maasta kymmenen metrin syvyydeltä ja pitkään paikalla oli ollut iso monttu joka täyttyi nopeasti vedellä. Nykyisin paikalla oli tasainen täytemaa kenttä, jossa kasvoi hyvinvoipa sekapuinen taimikko.
Ilma olisi todella loistava retkeilylle; heikko tuuli suhisee korkeiden mäntyjen latvoissa ja aurinko paistaa jo kirkkaasti ja vähän lämmittäenkin. Ulkona on kuitenkin lämpötila vain pari astetta plussan puolella eli lähellä talvea kuitenkin ollaan. Tuli puettua ehkä liiankin lämpimästi, koska muistissa on vieläkin kuinka kylmä ja tuulinen räntäkeli oli vuosi sitten ollut. Kylmä oli tunkenut takin kauluksesta ja saumoista sisään. Nyt olen paremmin varustautunut ja taivaalta saisi sataa vaikka ämmänretaleita eikä tuntuisi missään. Nostan auton takaluukusta repun selkääni ja suuntaan kohti vanhaa kaatopaikkaa. Vanhan kaatopaikan olen jo ennalta merkinnyt karttaan lähtöpisteeksi. Katson karttaa ja otan suunnan pohjoiseen. Kartan mukaan vastassa olisi suo, pieni metsäsaareke ja sitten pienen tien ylityksen jälkeen suuri peltoaukea ja iso metsä alue. Luulisin löytäväni kalliolle ennen puolta päivää. Pienen suon laitamilla kasvavissa koivuissa on muutama teeri , jotka lähtevät paniikissa karkuun kun lähestyn puita. Tuolla näyttäisi olevan viimeksi yhtenä maamerkkinä pitämäni korkea mänty. Puu kohoaa useita metrejä ympäristöään korkeammalle ja vaikuttaa samalla jotenkin ympäristöönsä kuulumattomalta jättiläiseltä. Suurin osa suon reunaman kasvustosta on kitukasvuista pensaikkoa ja hitaasti kasvavaa taimikkoa. Pajupensaat muodostavat välillä tiheitä ja hankalakulkuisia saarekkeita ja niiden kiertäminen käy työstä kivikkoisen ja vedellä täyttyneiden kuoppien vaikeuttaessa kulkua. Juuri tämän takia pidän luonnossa kävelemisestä; Ihmisen on pakko yrittää sopeutua ympäristöönsä ja luontoon ja näin koettaa löytää oma paikkansa ja tiensä siellä. Koko syksyn oli satanut kaatamalla ja jokainen oja ja kuoppa oli täynnä vettä. Pohjavesivarannot olivat täynnä ja koko luonto tuntuu olevan kyllästetty vedellä. Luonto on kuin vettyvä ruumis. Vain joitakin lehtiä on jäljellä puissa ja maa on ruskean ja mustan eri sävyinen kuolleesta heinikosta ja märästä karikkeesta. Metsä kuolettaa itsensä talveksi ja nukkuu sitten pakkasten ja lumisateiden alla kuolleen unta. Kevät on uusi elämä. Syksyn ja talven aikana kuolleet kasvit maatuvat ja antavat ravintoa keväällä alkavalle uudelle elämälle. Monivuotiset kasvit ovat ikään kuin kuolemattomia, jotka jatkavat talven yli vain vaipumalla horrokseen ja saavat osansa ravinteista kuolleiden maatuessa ja muuttuessa muille ravinnoksi. Vaikeakulkuinen pensaikko muuttuu kangasmaastoksi jossa suorarunkoiset männyt heittävät tummia varjoja lyhyeen aluskasvustoon ja sammalmattoon. Aurinko paistaa takaa viistosti vielä suhteellisen matalalta. Pienten kivien ja kantojen päälle kasvaneet sammalmättäät ovat punaisenaan puolukoista. Otan kävellessäni muutaman kouraani ja heitän kypsiä puolukoita suuhuni. Tämä se vasta on elämää. Aurinko lämmittää kylkeä ja luonto kylpee valossa. Edessäpäin näkyy kangasmetsän reuna, mistä alkaa laaja peltoaukea. Tästä en pysty edes näkemään mihin pellot taivaanrannassa loppuvat. Otan uuden kourallisen puolukoita ennen kuin hyppään kangaskaistaleelta ojan yli pienelle kärrypolulle ja sitten siitä kesannolle jätetylle pellolle. Tällä pellolla ei ole salaojitusta ja sitä halkovat kapeat sarka-ojat. Pyyparvi lähtee lentoon edestäpäin ojasta, kun otan ensimmäisen askelen sateiden pehmittämällä pellolla. Sekalainen heinien ja talventörröttäjien muodostama kasvusto ylettyy polviin ja ja edellispäivien sateiden kastelema heinikko kastelee housujen ulkopinnan polvista alapäin. Uudet Gore- tex kalvoiset kengät eivät ole moksiskaan märästä heinikosta. Lähden kävelemään ojan vartta eteenpäin, siinä maa tuntuu kovemmalta eikä heinikko ole niin korkeaa. Varikset raakkuvat ja jostain kuuluu naakkaparven kalitus. Naakat muuttavat etelämmäksi ja ovat saaneet seurakseen viime kesäisiä variksen poikia. Tässä ei ole kiire minnekään, joten ei kannata pitää kovaa vauhtia. Hiestä märät vaatteet eivät kauaa pidä lämpöä sisällään jos alkaa tuulla tai ilma muuten huononee. Tämän ja seuraavan peltosaran välissä näyttäisi olevan kasa vanhoja heinäseipäitä ja röykkiö pelloilta kerättyjä kiviä. Siinä olisi sopiva paikka istahtaa ja tutkia hiukan tarkemmin karttaa. Koko ajan kaupungissa tukkoisena oleva nenä tuntuu täällä ulkoilmassa aukeavan ja hajuaistikin tuntuu pelaavan paremmin. Yhtäkkiä tietoisuuteen täyttää voimakas mullan ja maatuvien kasvien haju. Tuo haju tulee pysymään mielen taustalla koko peltoaukion ylittämisen ajan. Naakkaparven äänet kaikuvat enää kaukana ja hiljaisuus palaa maiseman ylle. On vain hiljaisuus, mustan mullan tuoksu ja mätänevien heinien haju. Taivas on lähes pilvetön eikä tuule juurikaan. Taivaanrannalla näkyy tummia pilviä kuin muistutuksena mahdollisesta huonommasta säästä. Vuosi sitten tuuli oli ollut melkoinen ja sakea räntäsade oli tunkenut kylmää luihin ja ytimiin. Silloin olin sattumalta vaeltanut suorinta tietä metsän suojaan ja löytänyt siellä kalliopiirrokset. Nyt pitäisi vain kaivaa muistikuvia maisemasta esiin ja yrittää löytää se kallio. Peruskartan mukaan mainittavia kallioehdokkaita ei ole kuin kaksi. Toinen alkaa heti pellon reunasta ja korkeuskäyrien mukaan on matala ja tasainen. Toinen kallio taasen on aika syvällä metsä alueella ja korkeuskäyrien mukaan useamman kymmenen metrin korkuinen ja sen ympärillä on kartan mukaan useita isoja kiviä, siirtolohkareita.Kompassia ei tietenkään tullut mukaan,se jäi keittiön pöydälle toisen tärkeän retkeilyvälineen, monitoimilinkkuveitsen viereen. Pengon varmuudeksi vielä repun uudestaan mutta viimeinen mielikuva kompassista on todellakin linkkuveitsen vierellä keittiön pöydällä. On kohta puolipäivä ja aurinko paistaa lähes suoraan etelästä. Sen mukaan pitäisi lähteä ylittämään peltoaukiota viistosti oikealle, koska pellot oli raivattu alkujaan itä-länsi ilmansuuntien mukaisesti. Tästä näkyi jo selvästi synkeältä näyttävä metsän siluetti. Istuessani vanhojen heinäseipäiden muodostaman kasan päällä katselen samalla ympärilleni ja huomaan maassa kuolleen variksen. Ja toisen. ja taas yksi. Lasken ympäriltä heinikosta ja kiviröykkiön seasta kymmenen kuollutta varista. Linnunraadot on olleet kuolleena korkeintaan pari päivää. Katson yhtä lähempää ja huomaan, että silti on katkaistu jalat pois heti vatsan juuresta. Ja toiselta varikselta myös. Ilmeisesti kaikilta variksilta oli jalat leikattu pois. Tiedän että joskus, vielä kuusikymmenluvulla, oli maaseudulla tapana maksaa tapporahaa esimerkiksi variksista ja sitä sai tapetun linnun jalkaparia vastaan. Mutta tässä on varmaankin kyse jostain muusta. Kiviröykkiön vierestä löytyy myös vanha nuotio, jonka tuhkassa näkyy pieniä hiiltyneitä luita ja linnun kalloja. Kalloja on useita hiillokseen poljettuja.Mutta matka jatkukoon. otan suunnan kohti metsän rantaa peltoaukion laidalla. Siellä täällä näkyy vanhoja hirssistä väljästi rakennettuja heinälatoja. Joistakin on aikojen kuluessa ja hoidon puutteessa katot romahtaneet sisään. Maaseudun rappio oli täällä selkeästi aistittavissa. Ennen näillä pelloilla viljeltiin viljaa talojen jauhopuoreihin ja heinää pientilallisten lehmille ja työhevosille. Tätäkin laajaa peltoaukiota viljelivät useat seudun tilalliset mutta nykyisin … niin nykyisin kaikki tuntui rappeutuvan täällä. Pientiloja ei enää ole niin kuin perinteisessä mielessä tarkoitetaan; nyt maalle on muuttanut entisten tilallisten lapsenlapsia jotka viljelevät jotain pientä mökkinsä ikkunan alla. Ovat “luomuviljelijöitä” ja koittavat saada karusta maasta kirjoista lukemillaan opeilla “puhdasta” satoa. Polttopuut ostettiin halkotuottajilta ja jos joku on hankkinut eläimiä, kuten hevosen tai kanoja tai vaikka vuohi, niin niille ruoka haettiin maatalouskauppakeskuksesta. Maaseudulta on kadonnut kaikenlainen yhteisöllisyys ja yhteyksiä pidetään yllä nimimerkein muiden anonyymien kanssa netissä.
Sivusta seuraajat
Vaaleapukuisen miehen kulkua seurattiin sivummalta tarkasti. Siitä asti kun hän oli hypännyt esiin pellon reunaan oli hänen liikkeitään seurattu väliin intensiivisesti metsästyskiväärin kiikaritähtäimen lävitse ja välillä välinpitämättömien mutta silti tarkasti havainnoivin silmin. Hänen kömpelyyttään tai ketteryyttään arvioitiin ja sitä oliko hänellä mukana asetta tai muuta välinettä jolla puolustautua. Tarkkailijat eivät olleet siitä vielä varmoja. Vaikka vaaleapukuisella miehellä oli jo nähtävästi ikää niin hän hyppäsi varsin ketterästi ojien yli pehmeällä ja raskaskulkuisella maaperällä. Kun vaaleapukuinen mies istahti lintunuotion kivillä, häntä katsottiin erityisen tarkasti kiväärin kiikarin lävitse. Hänestä havaittiin ettei hän ollut eksynyt eikä muutenkaan avuton kaupunkilainen “luonnon armoilla”, . Tällä muukalaisella tuntui olevan päämäärä ja suunta, jonka tämä tarkisti kartasta kiviröykkiön juuressa istuessaan. Hänen kulkuaan päätettiin katsoa tarkkaan ja asioihin päätettiin puuttua jos tilanne muuttuisi vaaralliseksi. Niin kauan kuin peltoaukiolle ilmestyneen retkeilijän kulku oli määrätietoista ja hyvävoimaisen näköistä ei mitään vaaraa olisi. Mutta niin pienistä asioista olisi kiinni pedon vaistojen herääminen ja silloin suojaton mies peltoaukiolla olisi sekunneissa vainaja ja raadeltu tunnistamattomaksi. Peto söisi ensin vielä elävältä saaliiltaan pehmeät osat kuten kasvot ja vatsan . Sitten karmeimman nälkänsä tyydytettyään se raahaisi ruumiin piiloon variksilta ja muilta raadonsyöjiltä. Tarkkailijoille vaaleapukuisen miehen taival peltoaukiolla oli elävän syötin seuraamista. Tarkkailijoita oli kaksi ja he asuivat syvällä metsässä ympäriltään kaadetuista puista tehdyssä hirsimökissä, “koppelossa”. Se oli heidän majapaikkansa mutta öitään he nukkuivat usein myös taivasalla nuotiotulen loimussa. He tulivat täydellisesti toimeen metsän, luonnon, kanssa. Toki he olivat tuttuja normi sivistyksen kanssa; katsoivat illalla Uutiset ja käyttivät nettiä. Mutta pohjimmiltaan he olivat, halusivat olla yhtä luonnon kanssa. He osasivat tulkita luonnon antamia merkkejä. Jokin luonnoton oli alkanut antamaan itsestään merkkejä tulostaan tänne kotimetsiin jo kymmenisen vuotta sitten. Metsästä oli löytynyt tapettuja eläimiä; hirviä, peuroja jopa petoeläimiä. Kaikki oli raadeltu ja pehmeät osat oli syöty tappopaikalla ja kiinteämpi osa ruumista oli viety piiloon kivien juureen tai kaatuneiden isojen puiden juurakkojen suojaan. Jäljet olivat kuin ison karhun jättämät mutta niin isoja karhuja ei Suomen metsissä elänyt, koska jäljet muistuttivat erehdyttävästi harmaakarhun, Grizzlyn jättämiä. Mutta nyt kyseessä ei ollut karhu. Tarkkailijat, Jesse ja Veli Ketonpoika, tunsivat karhujen käyttäytymistä ja olivat päässeet joskus seuraamaan karhujen touhuja suolle rakentamastaan kopista. He olivat viettäneet nuorempana kopissa päiväkausia seuraten ja kuvaten haaskalla käyviä eläimiä. Haaskalla käyvillä eläimillä oli oma käyttäytymiskoodinsa ja lajille ominainen tapansa ruokailla. Tämä peto tuntui tappavan ja syövän muita eläimiä summittaisesti tekemättä eroa petoeläimiin ja saaliseläimiin. Kaikki kelpasivat ja he olivat jopa löytäneen pahoin raadellun suden pedon jäljiltä. Jos täällä vakituisesti asustaisi enemmän karhuja eivät nekään jäisi turvaan pedon saalistukselta. Kertaakaan tarkkailijaveljekset eivät olleet nähneet itse petoa, vain raadeltuja saaliita. He olivat merkinneet peruskarttaan merkin aina löytäessään pedon jälkiä saalistuspaikalta. Kyseinen peltoaukea, jonka laidassa he seisoivat ja jonka ylitse vaaleapukuinen mies paraikaa taivalsi oli keskipisteenä heidän karttaan piirtämille merkeille. He eivät olleet löytäneet mitään jälkiä pellolta mutta peltoaukea oli laaja ja olio saattoi pitää piiloaan missä tahansa kymmenien latojen antaessa mahdollisuuksia piileskelyyn. He eivät tienneet että peto asusti tyhjyydessä ja pimeydessä ja ilmestyi ainoastaan kun oli oikea aika tappaa ja syödä. Oikea aika tappamiselle tuli sille nykyään yhä useammin.
Oli vielä muutakin. Eräänä syyskuun alun aamuyönä veljekset olivat metsästämässä lintuja ja kiersivät vanhaa kaatopaikkaa ympäröivän suon laitoja etsien teeriparvea, jonka he tiesivät majailevan jossain marjaisella metsäsaarekkeella ahmien ylikypsiä mustikoita ja muita marjoja. Melkoinen usva oli noussut soisen maaperän päälle eikä tuulta ollut nimeksikään. Jesse huomasi sen ensin; joku hahmo näkyi liikkuvan usvan keskellä ehkä sadan metrin päässä siitä missä he seisoivat nyt. Jesse oli heistä se, joka yleensä havaitsi tällaiset asiat ensimmäisenä. Hänen näkökenttänsä tuntui olevan laajempi kuin muilla ihmisillä. Hän näki hyvin sinne mihin muut joutuivat kääntämään päätään nähdäkseen paremmin. Syrjäsilmällään hän näki nytkin hahmon liikkuvan hitaasti kumarassa suolla. Kivääri oli hetkessä Jessen poskella ja hän yritti saada hahmoa kiikaritähtäimeen mutta turhaan. –hirvi vai karhu? , kysyi Veli hiljaa ja otti itsekin kiväärin poskelleen mutta hänkään ei enää nähnyt mitään usvan keskellä. Sitten kuului risujen katkeilua lähempää metsän reunasta ja hetken kuluttua kuului jo tuskaista ähkimistä. Ääni oli hyvin inhimilliseltä kuulostavaa. Veljekset pudottautuivat polviasentoon kiväärit edelleen tähtäysasennossa mutta vieläkään he eivät erottaneet sumun seasta mitään. Suolta kuului maiskahtelevaa ääntä kuin joku kaivaisi kuokalla ojaa. Vielä kuului jotain epämääräistä ääntelyä ja sitten oli taas hiljaista. Veljekset laskivat kiväärit poskeltaan ja katsoivat toisiaan tovin ilmeettöminä ennen kuin nousivat ylös ja lähtivät päättäväisesti kohti paikkaa mistä äskeiset äänet olivat kuuluneet. Metsästyskiväärit olivat ladattuina ja varmistimet olivat pois. Soisen metsän laidassa sumu oli sakeampaa ja sumussa haisi mädäntyneen lihan löyhkä. Mutta mitään he eivät onnistuneet löytämään. Ei jälkiä sammaleessa, ei raadon hajun aiheuttajaa eikä merkkiäkään mistään poikkeavasta. Seuraavana yönä molemmat näkivät hiostavia painajaisia ja he heräilivät vähän väliä pälyilemään pimeään vuoteittensa ympärillä. Samat unet toistuivat vielä useana yönä molemmilla tuon syksyn aikana. Niissä unissa vaaleapukuinen mies oli kontillaan ja haroi käsillään jotain etsien ja hänen nenästään valui verinoro maahan. He näkivät unta kuinka noin nelissäkymmenissä oleva valkoiseen t-paitaan ja farkkuihin pukeutunut mies tuijotti tv-ruudun valkoista kohinaa kasvot ilmeettömänä naamiona. Noissa unissa he näkivät myös kuinka peto riepotteli kauhuissaan ulisevaa koiraa kuin märkää rukkasta kunnes koiran selkäranka katkesi ja uikutus lakkasi. noissa unissa he laskeutuivat uudestaan ja uudestaan mädältä haisevaan maakuoppaan puisia tikkaita myöten ja heräsivät joka kerta pelästykseen, kun he unessaan kääntyivät tikapuilta kohti kaukaa kuuluvaa raskasta hengitystä ja sian piirteitä saaneet ihmiskasvot tuijotti yhtäkkiä heitä läheltä . He eivät unistaan puhuneet koskaan toisilleen mutta he tiesivät varmaksi, että molemmat näkivät painajaisia joihin heräsivät öisin.Kun tänään veljekset näkivät unissa esiintyneen vaaleapukuisen miehen tuolla pellolla he pelästyivät oikeasti. Muutamalla lyhyellä lauseella he kertoivat toisilleen unista ja siitä mitä uskoivat tämän tarkoittavan. Oli peto, joka oli alkanut saalistamaan ja oli syötti, joka tietämättään käveli kohti kuolemaansa. Ja oli tarkkailijat, metsästäjät, jotka saisivat tästä uskomattoman voitonmerkin. Se ei olisi karhun talja eikä villisian pää eikä myöskään kruunupäisen uroshirven kaksitoista piikkiset sarvet, vaan oikea Peto. Se tulisi oleman trophy, jollaista ei kukaan metsästäjä maailmassa olisi koskaan onnistunut saamaan. He katselivat tarkkaavaisin vaaleapukuisen miehen etenemistä peltoaukion poikki mutta mitään petoa ei ilmestynyt. Peltoaukion toisella reunalla khakin väriseen retkeilypukuun pukeutunut mies katosi tiheän kuusimetsän sisään.
vaaleapukuisen miehen kertomus jatkuu ja loppuu
Tämän sammalmaton minä muistan. Jalka uppoaa rahkasammaleeseen joka askeleella ja kävelyyn tulee miellyttävä keinumisen tuntu.Metsän sisällä on mukavan hiljaista. Koitan katsoa peruskartan lehdeltä vielä, jonkin laista kiintopistettä sille mistä kohtaa peltoaukiota olen metsään tullut vaikka sillä ei sinällään mitään väliä olisikaan. Kartan mukaan pari sataa metriä mistä tahansa metsän ja peltoaukean yhtymäkohdasta tulisin automaattisesti kallioalueelle. Maapohjassa olisi ensin irtokiviä, sitten isoja lohkareita ja lopulta jyrkkä kallio. Sama kallio, jonka kyljestä olin vuosi sitten löytänyt vanhat kivikirjoitukset. Joten eteenpäin vain. Juuri kun olen lähestymässä ensimmäisiä isompien kivilohkareiden muodostamaa ryhmää, huomaan liikettä juuri näkökentän sivulla. Oliko se eläin vai kenties toinen ihminen. Käännyn kuitenkin kokonaan sinne päin ja pidätän hengitystäni ja koitan kuunnella. On täysin hiljaista. Oma sisäänhengitys kuuluu korviin lujalta, kun taas vedän henkeä. Kaikki on muuten hiljaista ja mitään ei näy liikkuvan metsässä. Otan taas muutaman askeleen kohti kivilohkareita, kun ihan läheltä kuuluu raskasta hengitystä, kuin joku olisi ollut pitkään hengittämättä ja alkanut taas vaivalloisesti hengittämään. Jähmetyn paikalleni ja koitan arvioida olennon tarkkaa olin paikkaa. Äsken ääni tuntui kuuluvan suoraan edestä mutta nyt rahiseva vaivalloinen hengitys kuului suoraan takaa. Joku seisoi takanani. – Mitä helvettiä tämä on! , karjaisen samalla kun käännyn katsomaan taakseni. Siinä kahden askeleen päässä seisoo rumin näkemäni ihminen joka tuijottaa pienillä sian silmillään minua suoraan silmiin.Miehellä on eläimellisen rumat kasvot joita kehystät rasvaiset suortuvilla roikkuvat hiukset. Päällään sillä on pitkä likainen takki mustat likaiset farmarit ja linttaan astutut maihinnousu saappaat. – Sinulla ei ole mitään asiaa tänne, sanoo tyyppi hiljaa. Vihamielisyys huokuu sanoista yhtä voimakkaana kuin hengityksestä aistittava mädän löyhkäkin. Ennen kuin saan sanaa suustani vatsaani kouristaa ja nesteinä nousee suuhun yökkäyksen myötä. Löyhkä on yhtäkkiä aivan hirvittävä. Tyyppi hengittää ikään kuin korisisi viimeisiään.En ehdi saada sanaa suustani, kun kurkkuuni tartutaan lujalla otteella ja likainen käsi painaa säälimättömästi henkitorveani. Tunnen vielä voimakkaiden sormien aiheuttaman kivun henkitorvessani. Silmissäni mustuu nopeasti ja tunnen polvieni notkahtavan.- Kuolen nyt , ajattelen ennen tajunnan pimentymistä. Sitten kaikki on mustaa ja hiljaista.
nukkuu syvällä ja odottaa herättäjäänsä…
Kaksi siankasvoista pitkää miestä keskustelivat mitä tehdä vaaleapukuiselle häiritsijälle, tunkeilijalle. Heidän puheensa muistutti hyvin paljon ihmisen puheelta; siitä saattoi erottaa sanoja ja lauseita mutta mausteena seassa oli epäinhimillisiä nenä-äänteitä ja maiskahduksia. Täysin ihmisiä puhujat eivät ainakaan olleet. Metsän keskellä loimuavan nuotion loimussa seisova hahmo oli selvästikin käskyttäjä ja tajutonta khaki asuista miestä olallaan roikottava oli käskyläinen, joka näytti pelkäävän nuotion ääressä seisovaa. – Toit tänne vieraan.Tapa se. Tulija paiskasi taakkansa maahan ja sanoi tunkeilijan olevan vaaraton. Vaaleapukuisen miehen tajuton ruumis jäi maahan retkottamaan luonnottomaan asentoon. Ainakin olkapää oli mennyt täysin sijoiltaan ja kantamisen aikana oksa tai kivi oli lyönyt kasvoihin niin että nenä rusto oli vääntynyt sivuun. Kohta nuotion piiriin tuli kolmaskin pitkä rumilus, joka ei edes katsonut maassa makaavaan rumilukseen vaan alkoi saman tien puhua monotonisella äänellä laulua tai loitsua ja heitti aina välillä nuotioon risun tai pari. Kuusipuiset risut paukkuivat ja räiskyivät nuotiossa heittäen kipunoita ympärilleen pimentyvässä iltapäivässä. Kolme hahmoa nuotion ympärillä alkoivat kaikki toistaa samaa loitsua välillä juoden jotain kädestä käteen kiertävästä vanhasta viinipullosta. Nuotion loimu heitti heidän varjonsa tanssimaan taustalla näkyvän kallion seinämälle. Kallioseinämään hakatut ikivanhat ja hiljattain eläinverellä vahvistetut kirjoitukset näkyivät tulen loimussa selvästi. Ilma hahmojen ympärillä alkoi pimentyä ja maasta nousi usva joka liikehti kuin mustetta olisi kaadettu vesilasiin. Yksi hahmoista repäisi maasta pienen katajapensaan juurineen ja heitti sen nuotioon. Komea kipinäsade lähti valkeasta ja hetken hahmojen eläimelliset kasvot näkyivät selvästi; kaikki kolme olivat selvästikin poissa tästä maailmasta, täydessä hurmostilassa.
Vaaleapukuinen mies oli tullut tajuihinsa ja makasi vammojensa aiheuttamasta tuskasta sokissa ja sekaisin. Silmät kuitenkin näkivät ja aivot rekisteröivät mitä ympärillä tapahtui. Pimeys tiivistyi tässä osassa metsää lähes läpitunkemattomaksi. Jopa nuotion liekki lakkasi lähes näkymästä; se lepatti enää pienenä sinisenä virvatulena. Takkutukkaiset hahmot nostivat kätensä ilmaan ja heidän silmänsä muljahtivat ympäri, kun he joutuivat transsiin. Vaaleapukuinen mies raahautui kahden kivenjärkäleen väliin suojaan, koska hän aavisti että hänen vuoronsa tässä kulttimenossa koittaisi kohta. Vastenmielisen suorastaan epäinhimillisen näköisten olentojen suorittamassa kulttimenossa hän olisi eläin, vuohi, joka uhrattaisiin jollekin vieraalle jumalalle. Hän oli nähnyt veriroiskeet kivillä. Mutta kukaan ei huomannut isoa olentoa, joka pimeydessä laskeutui alas kallion seinämää. Olento pudottautui kalliolta ihan henkitoreissaan viruvan vaaleapukuisen miehen piilopaikan viereen. Olennon, Pedon, vilaukselta nähdessään vaaleapukuinen mies menetti jälleen tajuntansa. Peto liikkui nopeasti kohti heikosti hehkuvaa nuotion valoa ja yhdellä sulavalla eturaajan heilautuksella löi yhden nuotion ympärillä tanssivista miehistä kuoliaaksi. Isku osui pään sivulle ja sivuttaisliike sai niskan katkeamaan. Pedon vahvat kynnet raapaisivat ihon irti isoksi retkottavaksi palkeenkieleksi kasvoista ja kohta mies makasi elottomana myttynä maassa nuotin vieressä. Kaksi muuta nuotion ympärillä mölisevää palvontamenoa suorittavaa sian kasvoista miestä eivät huomanneet mitä oli tapahtumassa. Peto pyörähti uudelleen ja iski kyntensä toisen palvojan vatsan seutuville niin lujalla voimalla, että vatsanahka repeytyi auki. Peto kiskaisi kätensä takaisin pidellen sykkivää sydäntä kädessään. Parin refleksinomaisen kouristuksen jälkeen sydän ei enää sykkinyt. Kaikki tapahtui nopeasti ja lähes äänettömästi. Kolmas palvoja heräsi transsistaan ilmeisesti koska henkinen yhteys kahteen muuhun oli katkennut äkisti kesken palvontamenon. Pimeys oli kuitenkin vielä lähes läpitunkematon eikä hän heti nähnyt eikä ymmärtänyt mistä oli kysymys. Hän ei tajunnut että se mille he olivat eläneet koko aikuisen elämänsä, palvoa ja koettaa herättää Peto maan päälle, oli nyt tapahtunut. Peto oli nukkunut syvällä ja odottanut vain herättäjäänsä. Joskus herääminen oli ollut hyvin lähellä mutta ainoastaan Pedon etiäinen tai uni-minä, vai oliko se astraalihahmo, oli vain päässyt käväisemään maan pinnalla. Veri oli silloinkin virrannut mutta Pedolla oli ollut aina vain rajoitettu aika riehua maan päällä. Nyt saattoi olla se aika kun pimeys saisi tämänkin tienoon valtaansa. Ympäri maailmaa oli alkanut ilmetä merkkejä palvontamenojen elpymisestä. Ikivanhoja kirjoituksia oli alkanut löytyä ympäri maailman ja Ihmiset hölmöyksissään yrittivät tulkita tekstejä ja ties mistä syystä koittivat manata vanhoja jumalia heräämään. Tätä oli tapahtunut hiljakseen tuhansien vuosien ajan ja Ikivanhat tekstit ja ajatukset olivat sekoittuneet aikojen myötä uskontoihin, uskomuksiin ja kansantaruihin ja tästä keitoksesta alkoi sattumalta löytyä oikeat sanat vanhojen jumalien kutsumiseksi takaisin. Pedon manaaminen esiin oli yksi vaihe tuossa prosessissa.Kolmas palvoja kuoli yrittäessään kompuroida pimeässä ympäriinsä. Hän kompastui kuolleeseen toveriinsa ja kaatui vasten pedon jalkoja; peto talloi hänet kuoliaaksi. Vaaleapukuinen mies virkosi taas hetkeksi tajuttomuudestaan ja avasi vaivalloisesti silmänsä. Pimeydessä hän ei kuitenkaan nähnyt mitään. Oli myös hiljaista. Luonnon ääniä ei kuulunut, ei edes palavasta nuotiosta kuulunut risahtelua. Hän kuuli ainoastaan kuinka jokin iso eläin hengitti voimakkaasti välillä sieraimistaan tuhahtaen. Ennen tajuntansa menettämistä, kun Peto laskeutui kalliolta nuotiopaikalle hän oli ehtinyt nähdä kuinka kauhea ilmestys Peto oli. Vankkana ateistinakin hän oli käyttänyt puheessaan joskus sanaa “luojanluoma” puhuessaan eläimistä ja ihmisistä yleensä. Se mitä hän silloin ehti näkemään ei ollut luojanluoma. Pedolla ei ollut muita yhtäläisyyksiä ihmiseen kuin neljä raajaa ja pää. Myöskään mikään eläin ei voinut olla ulkomuodoltaan sellainen. Jotain sanoinkuvaamattoman ja selittämättömän pahaa ja luotaantyöntävää oli pedon olemuksessa. Vaaleapukuinen mies yritti hengittää mahdollisimman äänettömästi mutta kivut saivat hänet vetämään henkeä välillä kouristuksenomaisesti. Hän pelkäsi Pedon kuuntelevan.Ja kuulevan.
Frans Kedes kieriskeli sängyssään hikisenä. Peitto ja lakanat oli potkittuna yhdeksi mytyksi jalkopäähän. Frans Kedes näki unta. Hän näki hyvin todentuntuista painajaista. Unessaan Frans Kedes oli laskeutunut unessaan luukusta maan alle mutta nyt uni ei katkennutkaan pelottavien kasvojen ilmestymiseen , kun hän oli kääntynyt kulkeakseen kohti pimeästä käytävästä kuuluvaa ääntä, vaan hän oli lähtenyt kävelemään maanalaista käytävää eteenpäin. Hän oli tullut tuli huoneeseen, jonka seinustalta lähti kolme uutta käytävää. Huoneen lattialla oli lojunut raskastekoiset kahleet ja lattia oli ollut saastan peitossa. Hän oli valinnut keskimmäisen oviaukon , jonka takana käytävä lähti loivasti laskemaan alaspäin. Käytävän seinillä paloivat lian ja pölyn himmentävät hehkulamput ja huonokuntoisen näköisten sähköjohtojen ja vaarallisen näköisten liitosten sekamelska kulki seinustoja pitkin lampusta lamppuun. Jonkin aikaa kuljettuaan hän oli huomannut käytävän alkaneen nousta ja kohta käytävä olikin päättynyt lyhyisiin tikaspuihin, jotka johtivat puurakenteiselle luukulle. Hän oli avannut luukun ja kierähtänyt ulkoilmaan pimeään. Oli pimeää mutta silti Frans Kedes kykeni unessaan näkemään ja kokemaan mitä ympärillä tapahtui. Hän näki kuinka vaaleapukuista miestä raahattiin kovakouraisesti kivikkoisessa maassa ja jätettiin sitten virumaan henkitoreissaan maahan.Vaaleapukuinen mies näytti tekevän kuolemaa ja Frans Kedes olisi halunnut mennä miehen luokse auttaakseen mutta unen logiikka piti huolen siitä että Frans Kedeksen jalat eivät totelleet vaan hän joutui seisomaan paikoillaan ja katsomaan tapahtumia ulkopuolisena. Silti hän tulisi huomaamaan ettei ollut pelkkä tarkkailija. Peto tulisi aistimaan hänet kunhan saisi ensin teurastettua sille annetut uhrit.
Saatuaan riistettyä kolmannelta palvojalta tämän elämän Peto sai hetkeksi rauhan kaiken nielevältä raivoltaan. Se oikaisi lähes kolmimetrisen ruumiinsa ja veti syvään henkeä sisäänsä ja päästi ilman pois hiljakseen samalla ympäristöä kuunnellen ja aistien. Jossain lähellä oli vielä uhri mutta Peto huomasi uhrin olevan niin huonossa kunnossa ja muutenkin lähellä kuolemaa ettei kokenut pitää mitään kiirettä ottaa uhria vastaan. Pedon mieli huomasi jonkun muun läsnäolon, jonkun ulkopuolisen läsnäolon. Joku oli päässyt lähelle toisen tietoisuuden tason turvin. Peto keskittyi päästäkseen toiselle tietoisuuden tasolle ottaakseen tämän yllättävän ja elinvoimaisen uhrin vastaan. Syventämällä hengitystään keskittymällä intensiivisesti tuo maailmassamme vieras olento alkoi vaipua unenomaiseen transsiin ja se alkoi siirtymään Frans Kedeksen unimaailmaan. Ellei oli ollut niin pimeää olisi vaaleapukuinen mies voinut nähdä Pedon hahmon alkavan häilyä vaikeasti näkyväksi, kun se häilyi kahden tietoisuuden tason välillä. Frans Kedes huomasi kauhukseen ettei pystynyt liikauttamaan jäsentäkään ja pelko alkoi kuristamaan rautaisen vanteen tavoin häntä. Mutta juuri sillä hetkellä metsässä kajahti lähes yhtä aikainen kiväärien kaksoislaukaus.
Kun veljekset olivat katselleet vaaleapukuisen miehen katoavan pellolta metsän sisään he aavistivat metsästäjän vaistoillaan jahdin olevan jo käynnissä, eikä heidän tarvitsisi kuin varovasti seurata “syötin” etenemistä löytääkseen oikean saaliin. Saaliiden saaliin. Veljekset odottivat hetken ennen kuin itsekin astuivat metsän sisään hieman etäämpänä vaaleapukuisen miehen kulkureitiltä. Tämä osa metsää oli aina ollut jotenkin outo. Tähän osaan metsää ei jänis tai kettu koskaan kaartanut pakomatkallaan eikä ajokoira erehtynyt koskaan tänne etsiessään saaliseläimen jälkiä. Metsästäjien silmiin ei tämä osa metsästä erottunut mitenkään ympäröivästä maastosta. Metsän pohja oli sammaleinen ja siellä täällä oli lahoavia kelopuita ja risukkoa ja kaiken yllä kohisivat tuulessa korkealle kohoavat havupuut.He tiesivät myös maaston olevan kallion läheisyydessä vaikeakulkuinen, joten senkään takia ei tässä osaa metsässä ollut tullut juurikaan liikuttua.Vähän väliä veljekset pysähtyivät kuuntelemaan vaaleapukuisen miehen kulkua. He seurasivat tarkasti tilannetta nähdessään pitkätakkisen miehen hyökkäävän vaaleapukuisen miehen päälle. Koska tilanne ei kehittynyt tappamisasteelle , ei heidän tarvinnut puuttua tapahtumien kulkuun. He vain seurasivat seurueen etenemistä nuotiopaikalle. Sitten heidänkin mittapuun mukaan tapahtumat alkoivat muodostua oudoksi. He löivät kivien taakse makuulle pitkätakkisten tyyppien alkaessa laulaa nuotin ympärillä toisiaan kädestä pitäen ja sitten pimeys nielaisi heidätkin sisäänsä. Jälkeenpäin silloisista tapahtumista puhuessaan he muistelivat kuinka pimeys oli suihkunnut ja noussut maasta ja kivien koloista ja synkkien kuusipuiden oksien alta. Pimeys ei tullut yhtäkkiä kuin jokin olisi mennyt auringon valon eteen tai kuin valot sammutettaisiin. Jesse muisti nähneensä pimeyden sisässä kuin vielä pimeämpää, mustempaa, olisi leijunut ilmassa ja leviten ympäristöön. Ja kylmyys. Kiväärien kiikareiden pimeänäkö ominaisuus auttoi hiukan tapahtumien seuraamisessa. Kun pitkätakkisten tyyppien laulu muuttui huudoksi, josta mitään sanoja ei enää voinut erotta, he vetivät yhtäaikaisella liikkeellä metsästyskiväärin vireeseen ja poistivat varmistimen. Kun Peto laskeutui alas kallion seinämää alkoi metsästäjien syke nousta ja he painautuivat maastoon ja tuijottivat Petoa silmät värähtämättä. Pedon liikkeet olivat liian nopeita sen teurastaessa sitä palvomaan tulleet pitkätakkiset miehet mutta kun Peto suoristautui aistiakseen ympäristöään paremmin ja kun se huomasi puolikuolleena makaavan vaaleapukuisen miehen he olivat valmiina painamaan liipaisinta yhtaikaa. Mutta sitten tapahtui jotain muutakin; Peto alkoi häilyä ja sen ääriviivat alkoivat käydä epäselvemmiksi. Tämä oli ärsyke joka sai metsästäjien sormet koukistumaan liipaisimilla.Yhteislaukaus osui Pedon päähän ja rintaan mutta Peto ehti silti kadota. Pimeys väistyi kuin savu tuulessa ja he näkivät selvästi teurastuksen jäljet. Kaikkialla nuotion ympärillä oli veriroiskeita ja ruumiiden eritteitä. Petoa palvomaan tulleita miehiä ei voinut enää auttaa mutta he kävelivät henkitoreissaan olevan vaaleapukuisen miehen luokse ja antoivat tälle ensi-apua. He tekivät Kuusen oksista ja risuista jonkinlaisen kantolaitteen, jolla saivat kannettua vaaleapukuisen miehen pois metsästä ja ihmisten ilmoille. Vaaleapukuinen mies ei koskaan tervehtynyt ennalleen. Päähän kohdistuneet iskut olivat saaneet aikaan pahoja kallonsisäisiä vammoja, joiden myötä hän menetti kyvyn puhua ja ymmärtää sanoja ja hän myös oli halvaantunut pysyvästi vyötäröstä alaspäin. Autistisuuden myötä hänen käytös oli tuskaista ja arvaamatonta ja vaikeutti hänen kykyään sopeutua normaaliin elämään yhteiskunnassa. Hän vietti loppuelämänsä vuoteeseen ja pyörätuoliin sidoksissa ja kunnallinen hoitaja kävi katsomassa päivittäin että kaikki oli suurin piirtein OK. Armoton päänsärky ja jatkuvat painajaisunet piinasivat vaaleapukuista miestä hänen kuolemaansa saakka.
Peto oli aineellistunut Frans Kedeksen uneen raivoisana visvaa vuotavat luodinreiät kasvoissaan ja rinnassaan. Ruskeaa visvaa valui pulppuamalla Frans Kedeksen uniminän vaatteille. Pelosta sekaisin Frans Kedes koetti paeta kauheaa ilmestystä mutta Peto ehti ennen katoamistaan omaan ulottuvuuteensa huitaista teräväkyntisellä raajallaan Frans Kedeksen suuntaan niin että Frans Kedeksen uniminän yllä oleva takki repeytyi ja yksi kynsi ulottui hänen vatsanahkaan asti repien vatsan peitteisiin syvän lihashaavan. Tässä unessa tuo isku oli tappava ja Frans Kedeksen uni muuttui syväksi mustaksi tyhjyydeksi, loputtomaksi pimeydeksi. Tähän tunteeseen Frans Kedes heräsi hikisenä paljaalta sängyltä, josta peitot ja lakana oli sängyn jalkopäässä suurena myttynä. Hän huudahti kauhuissaan nähdessään tumman möykyn vuoteen jalkopäässä ja pälyili vielä ympärilleen peloissaan äskeisen painajaisunen kauhut mielessään. Toisin kuin unet, joiden tapahtumia ei pysty muistamaan myöhemmin, tämä painajainen jäi kummittelemaan hänen mielensä taka-alalle vuosiksi eteenpäin. Joka kerta kun hän katsoi peilistä itseään hän alkoi etsiä vatsanahastaan Pedon kynnellänsä tekemää arpea, Pedon merkkiä. Myöhemmin Frans Kedes tapasi kirjastossa nuoren naisen, Sylvia Blotin. Erään satunnaisen tapaamisen kirjaston lukusalissa ja siellä supattamalla käydyn syvällisen keskustelukerran jälkeen Frans pyysi Sylviaa kanssaan elokuviin. Elokuvien jälkeen he päättivät käydä pubissa olusilla ja tuopillisten jälkeen he päätyivät Frans Kedeksen luo yöksi. He alkoivat seurustella ja vähitellen Sylvian kädenjälki alkoi näkyä Frans Kedeksen elämässä yhä enemmän. Sylvia opiskeli yliopistolla kirjallisuutta ja valmisteli aineistoa Yhdysvaltain itärannikon, Uuden-Englannin pikkukaupunkien kirjallisesta perinteestä. Samaan aikaan hän työskenteli pätkätöissä marketin kassalla. Oudot sattumukset ja tapahtumat jäivät pois Frans Kedeksen elämästä. Elämä jatkui normaalina.Hän sai pitää työpaikkansa laaduntarkkailussa testaajana piirikortteja valmistavassa yrityksessä. Yritys sai ison tilauksen monikansalliselta tietotekniikan alan jättiyritykseltä eikä yritys ollut enää yhden epävakaan tilaajan talutusnuorassa. Sylvia muutti Fransin luo ja he alkoivat suunnitella yhteistä tulevaisuuttaan, johon kuuluisi ehkä hieman isompi asunto ja mahdollisesti lapsi tai pari. Frans Kedes oli nuoruudestaan asti harrastuksenaan pitänyt päiväkirjaa ja hän alkoi päiväkirjamerkintöjen pohjalta kirjoittaa, Sylvian avustuksella tosin, kirjaa kokemistaan oudoista tapahtumista.
Metsästäjäveljekset jatkoivat aikamies poika –elämäänsä mutta eivät enää jahdanneet enää sitä “isoa” saalista, vaan tyytyivät metsän tarjoamiin jäniksiin ja metsäkanalintuihin. Sahdin ja kotipolttoisen pontikan naukkailu alkoholisoi molemmat veljekset pikkuhiljaa puliukko-asteelle ja joskus talvisena yönä Jessen saatua juoppohulluuskohtauksen ampui hän ulkohuussista palaavaa veljeään kuolettavasti luullessaan tätä joksikin ihan muuksi. Pedoksi ehkä? Jesse ilmoittautui seuraavana aamuna poliisillesai tuomion kuoleman taposta ja vietti loppuelämänsä katkerana miehenä täynnä itsesyytöksiä, kunnes vuosia myöhemmin vanhana miehenä hän sai metsässä kävellessään sairauskohtauksen ja kuoli sammalmatolle tuulen jatkaessa huminaansa isojen havupuiden latvuksissa.Sama tuuli suhisi hiljenneen pihapiirin pihatuomen latvuksissa. Harmaat hirsirakennukset seisoivat mykkinä. Vanhuksen ruumis muumioitui hiljakseen tuparakennuksen vintillä ja ajanmittaan luonto kasvaisi hoitamattomien rakennusten sisään.Vilja-aitan lattialla oleva luukku pysyisi suljettuna pitkään kuten luukun alapuoliset käytävätkin. Peto oli vetäytynyt takaisin syvälle nukkumaan ja uneksimaan, että joku herättäisi sen sanomalla juuri oikeat sanat. (franskedes(at)hotmail.com)